Täällä kerron miltä minun suruni näytti kun menetin oman poikani 2006 kolarissa yllättäin. Mitä ajattelin silloin ja miten olen selvinnyt tähän päivään asti. Matias oli vasta 19 vuotias kun onnettomuus tapahtui. Elämäni valo joka vietiin minulta kysymättä.
Kaikki tunteet mitä koin silloin kun onnettomuus sattui, mitä ajattelen tänään kun onnettomuudesta on jo ylitetty maagisen 10 vuoden rajan. Itse hain vastauksia mitä en saanut, piti oppia miltä minun suruni näytti. Eihän kukaan ajattele että oma lapsi voi kuolla. Siihen ei kuollutkaan vaikka ehkä niin alussa toivoikin. Todistan ettei kaikkein hulluimatkaan ajatukset ole epänormaalia.
Jos minä siitä selvisin, jaan ilomielin ajatuksiani jotta ehkä joku tarvitseva löytää murusen toivoa itselleen kun tuntuu että elämän merkitys loppui.
Täällä saa myös kertoa miltä itseltään tuntuu, parhaat opetukseni olen löytänyt itsestäni sekä elämästä mitä elän , ja muiden ajatuksista.
Uusimmat kirjoitukseni ovat päällimäisenä, mutta periaatteessa ei ole väliä mistä aloittaa 🙂
Jos haluat kommentoida sana on vapaa, uudet ajatukset on aina tervetulleita. Kysyäkin saa, vastaan mielelläni. Palaute on aina hyvää, silloin tiedän tämänkin blogini merkityksen ja sehän on sen tarkoitus.
