Kun kuolema yllättää

lapseni kuoli

jatkuu…kun olet lähellä ja kuitenkin liian kaukana.

Painan kaasua ja ylitän risteyksen. Kävelen alkoon ja otan ensimmäisen viinapullon minkä käteeni saan. Laitan pullon tiskille ja myyjä sanoo hinnan ja minä vaan mietin ettei tuokaan myyjä tiedä yhtään mitään, mitä meidän perhettä on kohdannut. Täällä hän vaan istuu ja myy viinaa. Poistun ja jatkan matkaa. Ilma on kaunis, aurinko paistaa ja yritän vaan ajaa varovasti jotta pysyn tiellä. Onneksi ei ole enempää liikennevaloja.

Mennään sisälle , enkä muista muuta kun että mieheni putoaa polvilleen keittiön työtasoa vasten. Hän nojaa käsivarsiinsa ja vaan itkee. Ei se ole mitään kaunista hiljaista itkua, vaan suurta lähes ulvontaa, joka tulee syvimmästä mitä ihmisessä on. Ei minun tarvitse mitään sanoa, koska tiedän ettei ole sanoja, olet siinä mutta olet liian kaukana silti. On ison miehes isoin suru mihin minulla ei ole asiaa. Ei minua tarvita, enkä voi auttaa ja tiedän sen, seison silti siinä, ei toista voi yksinkään jättää. Kaikki tuntuu kestävän ikuisuuden, ei oma suru ole kamlinta vaan läheisimpien raastaa eniten. En tiedä ajankulusta mitään, en tiedä missä poika oli, en tiedä miten koko tilanne edes raukesi.

Sen muistan ainakin että menen autotalliin jossa mieheni istuu ja minä menen siihen viereen ja vaan ollaan ja ihmetellään. Puhelin soi ja mieheni vastaa. Keskustelusta ymmärrän että joku on tulossa meille ja näytän kädelläni EI. Mä en perkele tässä kohtaa halua yhtään ihmistä tänne joka ei aidosti ole välittänyt myös minusta. Mitä helvettiä se toljottamisesta auttaa. Kuulen mieheni vastaavan etten minä halua tänne ketään.Aivan sama mitä kukakin ajattelee.

Kaukaa näen naapurin vanhan pariskunnan tulevan, sekä heidän poika joka on suurinpiirtein meidän ikäinen. Mutta ei me tiedetä miksi tai mitä oli tapahtunut. Oliko allergiakohtaus, tuliko autoon jotain, tuliko aivoverenvuoto. Ei meillä ollut oikein mitään sanottavaa. Filmi katkeaa ja seuraava muistikuva on kun istumme sohvillamme. En edelleenkään tiedä missä poika on ollut tämän ajan. Oliko hän autotallissa, en usko. Oliko omassa huoneessan, en tiedä, oliko keittiössä kun isä itki? En tiedä.

Tv on päällä vaikkei sitä kukaan katso, mieheni makaa sohvalla ja tärisee. Kuuluu vaan syviä huokauksia ja haukkon itsekkin happea tämän tästä. Mies tärisee ja palelee niin paljon että haen jo toisen peiton hänelle ja peitän hänet siihen. En tiedä olenko edelleenkään juonnut vettä, olettaisi ainakin niin, mutta en muista. Menen itsekkin peittojen alle koska minäkin palelen.

En muista oliko se silloin tai vasta seuraavana päivänä, oletan sen olleen juuri sinä iltana, kun mieheni veljen poika tulee. Mutta sen helpotuksen tunteen, muistan että edes joku on poikani kanssa. Muistan ainakin pojan.En muista koska poikani tyttöystävä tulee, mutta oletan että tuli samana iltana. Onneksi.

Muistan väläyksen kun kuljen pojan suljetun oven takaa ja kuulen vaimeaa itkua, ja silti tiedän etten voi sinne mennä. En muista itse itkeneeni kertaakaan tähänkään mennessä. Mikä äiti minä oikein olen? Tunteeton paskako? Onko minussa yhtään empatiaa olemassakaan ?

En tiedä kuka jäi yöksi muistan vaan maaneeni sängyssä ja rukoilevani että tämän täytyy olla paha uni. Tämä ei voi olla totta, herättäkää minut todellsuuteen , olen oppinut paljon. Mieheni nukkuu, en ainakaan muista että olisi sitä viinapulloakaan avannut.

Makaan aamuun asti ja ajatukset pyörii asiasta toiseen, enkä voi levätä koska kuuluu vaan suurta huminaa. On kuin iso ratas joka pyörii päässäni. En saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni ja pyydän vaan anteeksi kaikkea, jopa koko syntymääni.  Miten tästä voi selvitä? Miten? Miten hitossa voi jatkaa elämää ja töihinkin pitäisi mennä. Toki olen jossain vaiheessa tien päällä soittanut pomolle ja ilmoittanut asiasta, työavainkin on taskussani.

Aamu sarastaa ja minulla on niin huono olo etten enää kestä, nousen sängystä , menen vessaan ja vaan oksennan. Lopulta ei tule kun kramppeja, koska enhän minä ole edes syönnyt. Siinä meni viimeisetkin voimat, ja jään vaan lattialle makaamaan, minussa ei ole enää yhtään virtaa. Filmi katkeaa jälleen kerran, en muista miten sieltä vessan lattialta nousin tai hakiko joku minut. En muista yhtään mitään.

Seuraavaksi muistan pariskunnan kenen poika oli kuollut päivälleen tasan viikkoa ennen minun poikani. Istumme ulkona terrasilla ja puhumme pitkään. Muistan jopa sen laihan kukkakimpun jonka he on kerännyt omasta puutarhastaan. Miten liikuttavaa. Mitä kukat oikeastaan auttaa? Ei sitten yhtään mitään, mutta se on ele, kaunis ele kunnei ole sanojakaan. He jää mieheni tueksi kun minä lähden.

Filmi hyppii ja muistan vaan väläyksiä. Kaiken kaaoksen keskellä muistan yllättäin että olen tilannut pojalle parturin. Mieheni veljen poika lähtee kuskiksi, ja poika ei puhu mitään. Istutan pojan tuoliin ja ilmoitan että pojan veli on kuollut eilen, ja tee joku hyvä leikkaus. Jätän pojalle rahaa tai maksan sen heti itse, en muista sitäkään. Poistun ja menen ulos autoon istumaan. Näen tien toisella puolella liikeen ja suuntaan sinne, ostan valokuvakehykset.

Menen työpaikalleni vien avaimet 6 kerrokseen ja siellä yhdestä ovesta sisälle ja jätän avaimen naulaan roikkumaan.

Se mitä ehdimme puhua oli arvokasta. Se mitä puhuivat oli hyvää varsinkin miehelleni.

Kirjanpitäjäni on käynyt laittamassa jahelihakastiketta ja perunia , muistan pojan istuvan tyttöystävänsä kanssa ja hän syö. Hyvä.

Muistan pojan jolla oli sellainen ihme hyrrää, jotkut tikut jossa lanka välissä ja sillä pompotetaan jotain holkin tapaista. Poika seisoo nurmikolla ja pompottaa sitä hyrrää koko ajan.

Ilta hämärtyy ja on melkein mustanpimeää. Matun tyttöystävä tulee, hänen äitinsä tulee, pari kaveria tulee ja minä en edelleenkään ole nukkunut. Mieheni vanhemmat tulee , hänen sisko ja siskon tytär. Joku keittää kahvia, mieheni kaveri, hän kattaa kuppeja pöytään.

Tuttuni, vanha nainen tulee, hänellä on iso pahvilaatikko mukanaan. Täynnä puutarhansa antimia. Hän tulee kuistille ja kysyy. Koska olet nukkunut viimeksi? Silloin kun lähdin töihin vastaan. Oletko saanut mitään lääkkeitä? -Minäkö? -Mistä?

Voi herrajumala, minä lähden kotiin hakemaan. Pieni nainen jonka jalka on ainakin 5cm lyhyempi klenkkaa menemään autolleen ja palaa jonkun ajan kuluttua purkki kädessään. Tenox.

Aaaah mikä sana..pelottavaa syödä toiselle määrättyjä lääkkeitä , enkä ota yhtään ainakaan nyt. Minulla on muutenkin ihme fobia lääkkeitä kohtaan, enkä ole koskaan ottanut edes buranaa jollei ole ihan pakko.

Istumme pimeässä ja minulla on Matun kihlattu sylissäni ja meillä on peittoja ja talvitakkeja. On ihan tyyni ilta ja joku ihmeellinen rauhallisuus on kuitenkin. Kyllä se ehkä, siis ehkä isolla E.llä auttaa kunnei ole yksin.

Kesken kaiken tulee pieni pyörremysky. Kova tuuli pyrötittää meitä kaikkia hetken ja katoaa yhtä nopeasti kun tulikin. -Se oli Matu sanon samalla kun katson ylös taivaalle. Huomaan miehen siskon ja anopin vaihtavan katseita keskenään. Aivan sama ajattelen minä.

 

Tyttö ei halua lähteä kotiin ja jää kai meille yöksi, tai sitten se oli myöhemmin. Nukkuu Matun huoneessa ainakin monta yötä ja Matun kaverikin on meillä yötä. Nuoret kai lähti onnettomuuspaikalle ainakin, koska kaivan kynttilöitä , haen hysteerisesti vaatehuoneesta yhtä valokuvaa. Lopulta muistan olleeni autotallissa jossa on laatikosto ja kaivan sieltäkin. Mies ja hänen veljen poika yrittää rauhoittaa minua, ja ymmärrän heidän katseistaan että luulevat että olen seonnut. Mutta se on löydyttävä, mitä ikinä haenkaan.

Olisin kai huutanut ja kironnut mikäli olisi ollut voimaa. Muistan suurimman osan lähteneen. Muistan siskon sanovan että ota kaksi , ei yhdestä ole mihinkään ja nielen kaksi pilleriä. Jatkan silti hakemista mutta maailma alkaa pyörimään, minua alkaa väsyttäämään, ja yritän ja yritän silti kunnes koko kroppa vaan lamaantuu. Pysyn tuskin edes pystyssä ja sitten en enää välitä siitä mitä sitten olinkaan hakemassa. Veljenpoika  taluttaa minua, minun mieheni vaikuttaa jotenkin täysjärkiseltä, ja alan kulkemaan kohti ulko oven rappusia.

Otan kaiteesta kiinni, joku työntää tai puoliksi kantaa minua käsivarresta eteenpäin. Tiedän että joku on kanssani. Näen vaan pimeän makuuhuoneeni ja sängyn päädyn, tunnen vaan pienen lempeän tönäisyn ja minä putoaan ja katoan johonkin suureen olemattomaan pimeyteen eikä ole enään mitään.

Jos se tyhjyys on, ei mitään, ei ole mitään pelättävää. Jollei kuoleman jälkeen ole mitään, ei tarvitse pelätä. Jos kuoleman jälkeen on se ihana paikka ei tarvitse pelätä silloinkaan. Kuolemaa ei siis todellakaan tarvitse pelätä. Enkä sen koomin sitä ole pelännytkään.

 

 

 

Oman lapsen tunnistaminen

Ihminen joka juuri on menettänyt lapsen voi reagoida ihan miten vaan.

Olenkin miettinyt tätä maailmaa kaikesta miten itse olen reagoinut ja tullut siihen tulokseen että elämä on aikamoista rulettia. Hyvän onnen kortteja joiden joukossa on ne huonot.

Kuka miettii kun menee hammaslääkäriin, tai leikkaukseen onko tämä ihminen menettänyt lapasensa hiljakkoin. Hiljakkoin ei todella ole muutamia päivä tai viikkoja vaan kuukausia. Aikaa joka parantaa ei edes voi määritellä. Ihminen kenen maailma on romahtanut, kenen päässä pyörii vain ja ainoastaan se lapsi tai joku osa siitä kokonaisuudesta.

En olisi ikinä voinut kuvitella mitä tämä kaikki sisältää, miten kehoni toimii, miten muisti katoaa, miten ajatuksesi harhaillee ja elää ihan omaa elämäänsä, samalla kun teet tai ainakin yrität tehdä jotain arkista asiaa kuten työtäsi.

Mikäli tietäisin tänän päivänä että joutuisin leikkaukseen tai menisin hammaslääkäriin ja se henkilö olisi menettänyt lapsensa, peruuttaisin ehdottomasti aikani.

En ole ensimmäinen äiti enkä viimeinen joka menetti lapsen ja jouduin oman kehoni kriiitilaan. On suorastaan uskomatonta etteikö mukamas surua käsitellä hoitoalalla opetussuunnitelmassa. Tai siis, en voi sitä tietää, mutta kuvittelen sen olevan jotain sen tyyppistä opetusta että

-Tässä mene surun kaava, ensin on syvä sokkitila josta siirrymme tähän vaiheeseen plää plää plää ja lopulta ihminen hyväksyy kuoleman. Veikkaan että tuntimäärä on aika suppea. Ja miten kornia olisikaan jos joku asiasta kirjooittaisi tietämättä mitä se edes on. Nämä on täysin omia olettamuksiani mitkä ei perustu mihinkään faktaan vaan käytäntöön. Huono flaksi kai, en tiedä.

Palaan onnettomuuspäivään. Vaikka minä toimin silloin, koska oli pakko. En tiedä onko se äideille joku selviytymisgeeni, pelasta lapsenitoiminto, ja äiti hoitaa kaikenjuttu. Ihan normaalia käytäntöä minulta ei kuitenkaan ole että pissaan ihan mihin vaan, joten totean ja diagnoisoin itseni- En ainakaan ollut normaalissa tilassa. Mieheni olemus ja käytös, ei nyt ainakan sitä ollut, ja jollei sitä ymmärtänyt niin minulla ei edes riitä sanat.

Jos minä vielä ilmoitan että mieheni on SOKISSA ja olen pyytänyt apua hänen saattamista hoitoon, eikö edes se auta ihmistä ymmärtämään ettei sellaista ihmistä saa jättää yksin? Eikö jumalauta jotkut hälytyskellot pitäisi soida sellaisen ihmisen päässä?

Minä kaikista ihmisistä sentään tajusin jotain.

Joo ei tullut suurhälytsytä ei, koska oli vaan yksinkertainen tilanne, oli vaan yksi kolari muiden joukossa, jossa ihminen sitten selviää ja kiikutetaan sairaalaan saamaan hoitoa, tai sitten se ihminen kuolee ja voi voi miten surullista. On se kamalaa kun nuori ihminen meni ja aletaan spekuloimaan syitä ja voivottelemaan sen ihmisen elämää.

Nyt kävikin niin että tämä äiti marssiikin luukulle ja on jo tehnyt diagnoosin miehelleen itse. -Poikani on kuollut.Mieheni istuu autosaan , en saa hänen mitään kontaktia, voinko saada apua.

Ilmaisin itseni lyhyesti, annoin diagnoosin ja silti kävi niin kuin kävi. Olettaisi jo että pelkällä maalaisjärjellä olisi pitänyt ns.ammattihenkilökunnankin osata toimia. Mutta ei.

Me ei toden totta voitu mitenkään valmistautua poikamme kuolemaan, emme voineet käsitellä sitä asiaa etukäteen sekunttiakaan. Niin kauan kun on pieninkin toive, toivot olevasi väärässä vaikka vaistoat ja mukamas tiedät jo , niin kuin minulle kävi. Toivoin todeen totta että NYT toimin, ajan sairaalaan, istun poikani vieressä, odotan leikkauksia, ja saan huojentavan päätöksen ja ilmoituksen- Poikasi selviää.

Näin minä aloin välittömästi toimimaan , jopa se pissaaminen oli osa minun nanosekunnissa luomani strategiaa miten nyt toimin jotta kaikki sujuu mahdollisimman nopeasti ja pääsen poikani luokse.

Mitä itse tekisit jos kävelylenkilläsi näet lapsen kaatuvan, hänestä vuotaa vaikka verta jalasta ja poika itkee? Tuskin ainakaan kävelet ohi. Tuskin soitat pojan äidille ja ilmoitat että poikasi on täällä ja terve.

En ole pätkääkään lukenut lääketiedettä. Sen verran olen oppinut mitä yläasteen terveydenhoidon oppisuunitelmassa opetetaan. Kuka edes muistaa kaikki mitä oppii, tuskin puoliakaan. Silti on asioita jotka toistuu kirjoissa, näet tuhansia lappuja odotussaleissa miten elvyttää , miten avata hengitystiet. Jotain jää mieleen jollekkin. Eikö koulussakin opetettu, ehkä jopa sinä muistat kun opettajaa kysyy

– Kun joudut onnettomuuspaikalle, kenet sinä pelastat ensin ja siinä hän sitten selvittää muutaman uhrin tilaa ja sinun piti päätellä kuka tarvitsee sinun apuasi ensimmäisenä. Muistaako kukaan kenties mitä pitää tehdä sokkipotilaalle? Annatko sokkipotilaan harhailla? ET

No tokihan minun mieheni oli niin sokissa ettei todellakan harhaillut. Minäkin olin oletettavasti sokissa ja meillä oli vielä alaikäinen lapsikin mukanamme. Ja tädäääää ollaan vielä ammatti ihmisten luona, kaikki hyvin, ollaan turvassa.

Oltiin oltiin, siellähän me olimme, yksin. Mieheni haettiin ja kiitos siitä. Istutettiin tuoliin, koska tämä asia ei kuulu heille, he teki juuri sen mitä pyysin. En huutanut käytävillä, en itkenyt, enkä aiheuttanut mitään mikä olisi herättänyt kenenkään huomiota. En lähtenyt juuri sinne sen takia jotta me saisimme apua, sekin on totta.

Minä menin sinne koska halusin päästä poikani luokse, vaikkakin jo siinä vaiheessa tiesin että hän on kuollut. Mutta se nyt vaan on niin ettei nyt tullut mieleenikään mennä kotiin keittämään kahvia ja todeta, kuollut mikä kuollut , ei me sille mitään voida. Minä toimin vaistoni varassa. Äidinvaistoni varassa joka samalla oli huolissaan elävästä perheestäni, samalla kun halusin nähdä poikani ja todeta totuus. En ajatellut tätä näin loogisesti vaan kehoni toimi vaistojeni varassa.

Olen toki jälkeenpäin yrittänyt ymmärtää koko tilannetta kaikkien kannalta ja osittain ymmärränkin. Mutta kyllä mikä tahansa paikka pitäisi olla varautunut ihan mihin vaan. Pitääpainottaa että mitä vaan voi tapahtua , koska vaan. On pelastus suunnitelmaa, on opasteet mihin poistua, voi tulla suuronnettomuus, opettaa mihin  sinun pitää työntekijänä varautua. Evakuointitilanteessa veikkaan että ihminen tekee sen minkä kokee järkeväksi , nopein tie , otat ensimmäisen pelastettavan ja kiikutat turvaan, sitten seuraava, ja jossain vaiheessa olettaisi että joku onkin jo ottanut homman haltuun , mielessäni ainakin kuulen ääniä jotka käskee,  näen ne jotka vaan toimii. Jossain vaiheessa tulee lisäapua ja kaikki toimii. Olet sitten sihteeri tai hoitaja olet taatusti yksi heistä joka auttaa, etkä luiki pakoon. Näin sen omassa päässäni kuvittelen menevän.

Mutta kun tapahtuu hiljainen kuolema, etkä ole suuronnettomuuden uhrin äiti, kun vaan mietit mitä seuraavaksi mahtaakaan tapahtua. Kun vaan odotat että joku tulisi kertomaan jotain, vaikka vaan odottamaan hetki koska….

Kuka tulikaan?Poliisit.

Poliisit tuli ja puhuu miehelleni. Mikä sinänsä on aika kornia. Puhua miehelle jonka pää retkottaa ja tavallinenkin kaduntallaajakin olisi yhden vilkaisun jälkeen todennut mieheni olevan joko kännissä ja lähes tajuton, tai hyvin sairas , ehkä erittäin paha olo, tai mielenvikainen ja olleen jossain pyskoosissa. Ei jumankauta, melkein naurattaa. Ja nämä puhuu miehelleni. Ou maaaai gaaaad.

-Minä olen Matiaksen äiti, sanon kuuluvalla ja selkeällä kielellä jotta he kohdistaisi katseensa ja huomionsa minuun. – Minä olen Matiaksen äiti sanon toisen ja ehkä kolmannen kerran. Ymmärrän toki ettei tehtävä ole helppo, ja kai meitä äitejä säälitään luonnostaan jos on mies, jonka perusteella asia esitettiin perheen miehelle jonka oletetaan ottavan homman haltuun, sanovan- selvä, tai vaan nyökkäävän asiallisesti ja vakavasti.

MINÄ OLEN MATIAKSEN ÄITI!

Tuntuu kunnei minua nähty, tuntuu kun se käytävä joka oli selkäni takana , imaisi minut taaksepäin tunneliin, eikä kukaan kuulut minua.

Vihdoin minut huomataan.

-Pitäis tunnistaa lapsenne.

Nyökkään , asia selvä. Hän kysyy jotain perusfaktaa, ja minä luettelen sosiaalitunnuksen, nimen ja jotain muuta.

– Eleestä ymmärrän että nyt mennään. Kohdistan katseeni mieheeni , ja kysyn tuletko? Mies ei vastaa ja pää roikkuu entistä syvemmälle koko keho on jo kumarassa. Poika on edelleen minussa kiinni. Hänkin ymmärtää että ainoa kuka toimii ja mistä voi saada turvaa, on äiti. Häntä pelottaa taatusti isän olemmus, hän vaan turvautuu minuun tietämättään yhtään mitä tulee taphtumaan , mitä kohdata, itseasiassa en usko hänen miettivän mitään muuta kun että äiti hoitaa homman tapahtuu tässä mitä vaan , äiti määrää kuitenkin, ja hän on vaan lapsi joka tottelee . Nämäkin on vaan minun ajatukseni, ei poikani. Tottakai jokainen ihminen jotain ajattelee, käyttäytyy jotenkin, muistaa jotain, saa omat muistonsa ja omat kokemuksena asiasta.

Katson miestäni joka istuu ja jonka pää vaan liikkuu sivuttain hitaasti, ja ymmärrän ettei hän kykene tähän.

Haluaisin selittää että olisi hyvä tulla, että on vimeinen mahdollisuus nähdä poikaa. Mutta halu päästä poikani luokse on suurempi ja tyydyn hänen päätökseen vaikka sisin sanoo että pitäiis jäädä mieheni luokse selittämään asia rahallisesti.Mutta poika voittaa ja hylkään mieheni siihen.

Otan askeleen ja poliisitkin ottaa askeleita ”siihen” suuntaan. Joku on tiedottanut jotain ymmärrän jälkeenpäin, koska miten he olisi tiennyt minne mennään, tuliko joku, joka ohajsi meidät, tuli, mutta en muista missä vaiheessa. Onneksi edes poliisin läsnäolo sai jonkun liikkeelle.

Otan muutaman askeleen. Mutta pysähdyn. Poliisitkin pysähtyy, en hitto vie voi vaan hylätä miestäni siihen tuoliin yksin. Kuka helvetti häntä hoitaa? Ei kai ihmistä voi yksin jättää. En tosiaankan miettinyt oppikirjoja, mutta vaan tiedän ettei niin voi tehdä. Ei hyvä Jumala sentään, miten vitussa voin tunnistaa lastani ja hoitaa miestäni samaan aikaan? MITEN? Kertokaa nyt perkele joku..ei se vaan ole mahdollista.

Käännyn lasikoppia kohden, missä istuu nainen joka ei luo edes katsettakaan meihin. Ja leijonaemo herää.

– HEI halooo, sinä siellä huudan kovin, osoitan naista sormellani joka nostaa päätään ja katsoo minua.

-Mieheni tarvitsee apua, voitko hakea lääkärin? NYT! Ymmärsitkö?

Seison kuin patajumala, enkä liiku ennen kuin nainen nousee ja näen hänen tulevan ulos kopistaan.

Käännyn lähtösuuntaan, näen miten poliisit katsoo toisiaan ja silti tiedän ettei he uskalla tehdään yhtään mitään, koska jollei vittu yksikään saatana idiootti ota tätä tilannetta haltuun, niin minä otan itse.

En ole vihainen, mutta en välitä tällä hetkellä mitä joku minustakaan ajattelee, minulla on yksi päämärä ja se on että menen poikani luokse ja piste.

Kävelen ja poliisit kulkee hieman perässä tai hiukan minun sivullani, poika taas seuraa minua. Kävelen reippaasti,  ilma katoaa ja on vaikeaa hengittää, minua pyörryttää. Kävelen silti, mutta lattia alkaa aaltoilemaan se on kuin kumia , joku rata joka on aaltoja täynnä. Ymmärrän jopa että voin pyörtyä.

Mietin hetken että voinko pyytää poliiseja ottamaan minusta kiinni, mutta en kehtaa. EN KEHTAA. Uskomatonta. Jatkan ja ymmärrän vaan että on päästävä perille pyörtymättä ja alan vetämään henkeä, syviä hengenvetoja, kosk tajuan että aivoni täytyy saada happea, muuten peli on menetetty ja siihen ei ole aikaa. Minä en vaan voi pyörtyä. Keskityn siis vaan hengittämiseen. Käännymme ja matka on pitkä, tulee 90 asteen käännös ja nainen tule ulos jostain ovesta, astuu käytävälle minun eteeni. Näen vaalean aika lyhyen naisen, hänellä on paksu vaalea letti , ihan kuin joku eloveenaletti,  hän kävelee edessäni mutta pysähtyy aika pian ja kääntyy. – Otan osaa.

Voi jeesus sentään, ensimmäinen ihminen joka oikeasti sanoo ne sanat minulle. Ei oo todellista. Siinä vaiheessa en ajattele näin ja luultavasti vaan nyökkään. Jälkeenpäin ymmärrän että on vaan kahdenlaisia ihmisiä, on niitä jotka tekee työtään siinä missä muutkin, mutta omaa maalaisjärjen. Hän siinä vaan käveli kuin itse rauhallisuus, ei mitään turhia puheita koska ei niitä tarvittu, hän ei tehnyt yhtään mitään ihmeellistä ja silti hänen koko olemuksena teki enemmän kuin kukaan muu siihen mennessä. Ainoa valopilkku. Ei hän sanonut mitään, hän vaan oli itse rauhallisuus. Jos joku on tarkoittanut jonkun hoitajaksi niin oikein meni. Maalaisjärjellä siunattu ihminen joka tiesi mitä tehdä, tiesi että on turhaa selittää, nyt ei ollut sen aika. Hän vaan tiesi sen luultavasti tiedostamatta sitä itsekkään.

Hän avaa oven ja astun sisälle. Nainen poistuu ja olemme siinä kaikki nelje. Katson poikaani ja sanon että hän on poikani ja luultavasti toistan hänen sosiaaliturvatunnuksen ja lisään – Hän oli allergikko.

Luultavasti yritin jo vaistomaisesti löytää syyn hänen kuolemaansa.

Poika seisoo minun takana, Poliisit sivuttain ja jompikumpi ojentaa minulle Matun kännykän. Otan kännykän , käännyn ja ojennan sen pojalleni. Kaikki mikä oli hänen on nyt sinun.

Tästä hetkestä puhunkin koko loppuelämäni menneessä muodossa. Minulla oli poika, minun poikani teki, kun minun poikani eläessään jne.

Koska minusta kaikki oleellinen on tehty , en halua että poliisit on siellä, mitä he siinä toljottaa?Mitä tässä pitäisi tehdä? Puhuako?

-Haluasin olla kahden poikani kanssa sanon. Ja valitettavasti poikanikin lähtee. En tarkoittanut häntä, mutta en jaksa estää häntä tai juosta perään,en edes ehkä ymmärtänyt että hänkin lähti, koska nyt olen täällä ja minun poikani makaa siinä kuolleena. Veli ei saanut edes siltittää veljeään. Vaan lähteä pois koska minä valitsin sanani väärin. Miksei se joku, joka ohjaa tätä antanut pojan jäädä? Miten ja miksi minun poikani lähti ,ja jätti minut sinne yksin? En itseni takia vaan hänen itsensä takia. Miksei me kolme saatu edes pitää tätä hetkeä edes sen viimeisen kerran? MIKSI?????????

Miessäni kuulen ison kumauksen ja näen silmissäni ison raskaan metallioven , kuin jostain väestönsuojasta. Se on harmaa ja maali on lohjennut , siinä on isoja tummia metallilaikkuja. Se menee kiinni ja kuuluu vaan se iso kumaus. On kun joku puhuu minulle vihaisella äännellä , se iso varma ylipäällikkö joka tuomitsee minua.

-Nöyrry, siinä sinulle rangaistus kaikesta pahasta mitä olet tehnyt, et uskonut sait monta mahdollisuutta.

Minä nöyrryin, tämän parempaa kostoa ja rangaistusta ei ihminen voi saada, kuolemakin on helpompaa., pääsee kuin koira veräjästä. Mitä minä voin enää menettää, olen lyöty olen polvillani. Kyllä SINÄ voitit.

Otan vihreän muovisen tapaisen ohuen lakan pois. En minä halua että poikani makaa muovissa. Suoristan housun lahkeen , katson paidan alle. Pörrötän hänen hiuksiaan jotta lasinpalat putoaa. En halua että hän on lasinsiruissa. Näen ihan hiukan verta valuvan ja katson ympärilleni. Eikä siellä ole vettä, ei siellä ole edes nenäliinoja, ei yhtään mitään muuta kun kulahtanut pölyinen paperienkeli.

On penkki ja siinä iso kangas, joku peite ja sekin on ruma , onkohan se edes puhdas?

Löydän paperin vatsan päältä, missä on ihmisen hahmo piirettynä ääriviivoilla ja siinä on rukseja. Ymmärrän että se on minun poikani vammat merkittynä.

Ei ole kampaa, millä saisin kammattua kaikki lasinsirut pois hiuksista.

Vedän hihan turkoosista paidastani alemmaksi ,kostutan sen syljelläni ja pyyhin pienen noron verta pois. Huomaan sormuksen, sen sormuksen josta hän oli niin ylpeä, irroitan sen ja laitan taskuuni. Korviksen jätän paikoilleen. Hyräilen ja yritän hoitaa lastani ihan yksin. Olisin halunut olla siellä tarpeeksi kauan, aika on kadonnut ja siellä on ihan rauhallista.

Kaiken katkaisee puhelimeni ääni.

-Äiti tule jo.

Poikani hätääntynyt ääni vaatii minua tulemaan, minullahan on kaikki kesken. En minä halua lähteä. Enhän minä ole ollut poikani kanssa tarpeeksi kauan. Miksei kukaan voinnut tässäkään kohtaa hoitaa minun läheisiäni? Ei koska me olimme täysin yksin. Tässä kohtaa valitsin elämän. Lähdin ja suljin oven, en muista ohjasiko joku minua , tai löysinkö takaisin tuurilla. Siinä miehen istuu edelleen, lappu kourassa ja poika seisoo hänen vieressän käsi hänen olkapäällä. 16 vuotias poika joka juuri on menettänyt veljensä, hän joka odotti ainakin tunnin minun tulevan, hän joka tunnisti veljensä juuri hetki sitten , hän, juuri hän, seisoo ja huolehtii isästään.

-Saitko lääkettä, kysyn?

Mies ojentaa minulle kaksi lappua jotka otan käteeni. Sairauslomaa kolme päivää. KOLME päivää ! Keskiviikosta perjantaihin.

Resepti toisessa. Hän avaa  kämmenensä ja näyttää kaksi sinistä pilleriä. Diapam.

Epätoivo valtaa minut. Ymmärrän että kaikki mitä täällä tapahtuu, tapahtuu vain ja ainoastaan jos minä niin vaadin, eikä minulla riitä enää voimia taistella ja vääntää asioita rautalangasta. Minä hoidan perheeni itse joten parempi poistua mahdollisimman nopeasti.

Minulla on jano, ihan suunnaton jano, kieli on kuin santapaperia, on vaikeaa niellä koska ei ole yhtään sylkeä suussani enää. Mutta nyt pitää päästä pois. Ohjaan miestäni joka on pylkälän verran paremmassa kunnossa. Laitan pillerit taskuuni, millä niitä voi edes antaa kunnei ole vettä. Enkä minä mitään pillereitä miehellni anna, mies on kuin taikinaa , niin siihenkö vielä parit diapamit? Ei kuulosta hyvältä idealta ajattelen. Teen itse diagnoosin ja ymmärrän ettei mieheni kykene ajaamaan. Soitan Viipulalle, minun ihanalle naapurille joka taatusti on töissä.

-Minä täällä hei. Matu on kuollut, ja ollaan täällä teveyskeskuksessa. Ehdittekö hakeman meidän auton koska en voi päästä miestäni auton rattiin. Jätän avaimet takaluukkuun, jollette ehdi se ei haittaa, jos, niin kiitos.

Ravintoloisijallakin on tarkemmat ohjeet kuinka suojella asiakkaitaan. Periaatteessahan et saa edes juottaa asiakkaasi humalaan. Olet vastuussa hänestä. Mutta lääkäri voi iskeä kaksi diapamia käteesi varmistamatta miten pääset kotiin.

Olenkin ironisesti sanonut, ettei puuttunut kuin- Hyvää ja turvallista kotimatkaa. Sanooko alkon myyjä, -hei odotas hetki, avaan sulle ton pullon korkin ja btw unohdit auton avaimesi, heippaaaa.

Niin ja olinhan minäkin siellä ja alaikäinen poikani.
Mutta niin lähti tämä äiti ajaamaan autoa, alaikäinen lapsi kyydissä mieheni lisäksi. Jippiii ja jeee.Ei mitään tietoa siitä mitä nyt pitäisi tehdä , tai pitääkö yleensäkään tehdä yhtään mitään.

Ymmärrän itsekkin siinä kohtaa etten ole ihan kunnossa. Joten keskitän kaikki ajatukseni ajaamiseen. Mies avaa suunsa ensimmäisen kerran- Alkoon.Pysähdyn ensimmäisiin liikennevaloihin ja ehkä sanon jotain, en muista. Keskityn vaan valotolppaan. Punainen valo, pysähdy!

Poika huutaa täysillä takapenkiltä. Miksi olet sanonut että kun ajattelee ja tekee  vaan hyviä asioita niin pahoja ei tapahdu?

O Ooou..mistä löydän hyvän vastuksen NYT ja nopeasti , no ei niitä vaan löydy.Käänän päätäni taaksepäin ja sanon – Ehkä olen ollut väärässä, anteeksi. Poika tyytyy vastaukseen. Hän ei itke mutta ei puhukkaan mitään vaan istuu hiljaa takapenkillä.

Tähän loppui hänen kesä, hänen onni salaa ostetusta mönkijästä. Mönkijä josta oli vaan lähettänyt veljelleen kuvan, minkä Matu lupasi tulla koeajaamaan. Ilo jonka toivoi ja halusi jakaa veljensä kanssa oli poissa.

Tiesikö minun sisäinen minäni että joku kuolee? Miksi sanoin silloin uimapatjalla merellä lilluessani että  minulla on sellainne olo että jotain todella pahaa tulee tapahtumaan? Miksi huusin alle vuorokausi sitten miehelleni       – Haluatko seistä poikasi haudalla?

 

 

 

 

 

 

 

Hyviä päiviä on

Noniin, olen viime ajat lukenut ja katsonut paljon surullisia tarinoita. Tuntuu todella pahalta ja kun itse tietää miten pitkä tämä matka onkaan, ja kunnei pysty edes mitenkään lohduttamaan. Tietenkin kuin nyt uskalsin ottaa askeleen ja oikeasti kertoa oman tarinani joka oli yksi vaikemmista asioista pitkään aikaan. Olen jo ainakin kolme kertaa meinannut poistaa koko blogin. Hyvin harvat ja valitut tietää koko blogista , mutta ainahan on mahdollisuus että joku sen löytää. En ole itse koskaan seurannut mitään blogia, joten en kai oikein osaa ajatella mitään niistä. Ainakin oletan että omani on oman näköiseni.

On aika hassua miten luettu teksti usein saa sellaisen glamour reunan. Asiat tuntuu usein hassuimmilta tai kauniimilta , niin siihen tulee se kultareunus. Usein on kai kuitenkin niin että se sama luettu teksti on elävässä elämässä aika tavallista. Minähän muistelen paljon ja iiik siis sikavaikeeta edes kirjoittaa, käyn läpi niitä mustia hetkiä.

Tiedän etten koskaan enää itke samalla tavalla, tiedän että tapahtui tuhansia asioita ja hetkiä jotka ei koskaan voi palata sillä voimakkuudella kopiona. Silti kun kerron näin pelkään. Pelkään pahinta aina.

Mutta tästä postauksesta piti tulla toivoa täynnä oleva juttu. Sain tänään pari tekstaria ja tuntui oikeasti kivalta saada palautetta. Tunnen itseni ihan niin ääliöltä kun olla ja voi. Kirjoittaa blogia , joka kai sitten toivon mukaan vapauttaa jotain sieluni mustia pisteitä lopullisesti kaaaai. Ans kattoo.

Enivei. Olen siis periaatteessa työtön, vaikken koskaan ole mitään rahallista hyötyä siitä koskaan saanut. Osittain omaakin tyhmyyttäni. Johtuu siitä että tosiaankin olen ollut 25 vuotta yrittäjänä. En ole ennekään luottanut työkkäriin , niin kuin en nyttenkään myytyäni viimesen yritykseni . Jätin siis ennakkoperintärekisterini voimaan. Mutta kai ikä tekee tehtävänsä , ehkä Matun menetykselläkin oli osansa, ja paljon muitakin syitä . Eli minut luokiteltiin yrittäjäksi vaikken koko yritystä enää omistanut. Luulin että saan taas puhtia ja jonkun superidean. Nuorena en pelännyt mitään, en tiedä oliko se luottamus itseäni kohtaan tai suurta nuoruuden tyhmyyttä . Eka yritys oli loistava. Muut ei sitten koskaan saavuttanut samaa, ja silti jaksoin yrittää ja uskoa. Liian kauan odotin sitä kuplivaa idea ja hullua heittäytymistä. Ehkä se viimeinen yritykseni oli niin stressaavaa etten toden totta kaipaa sitä enää. Pitkää päivää ja ihan turhaan. Viisi vuotta täyttä tuhlausta tavallaan. Jeesus miten hullu ihminen voikaan olla.

Luonteeltani olen kai ollut perusiloinen ja ääres sosiaalinen. Eräs johtaja sanoikin kerran että olen ehkä liiankin sosiaalinen ihminen. Aijaa..no minkäs minä sille mitään voin. Johtuu kai lapsuudestani. Ankaran kasvatuksen saaneena tein just enkä melkeest mitä sanottiin, ja silti onnistuin aina tekemään jotain väärin. Ei millään pahalla äitiäni kohtaan mutta on aika surullista että lapsi voi pelätä äitiään.

Hänellä oli henkinen yliote ja jos nyt jotain huonoa on elämässä , niin aina on jotain hyvääkin. En siis ole katkera, mutta testamentissani jonka kirjoitin vuosia sitten on maininta ettei hän saa kasvattaa minun lapsiani jos jotain sattuisi.

Mutta kiitos rakkaan äitini olen juuri se ihminen joka olen. Tosin kai olin hieman outo lapsi. Kiltti kuin mikä, en pitänyt ääntä, en ottanut keksiä ilman lupaa, yritin noudattaa kaikki säännöt prikulleen. Pieni pelko pitää kaidalla tiellä. Tosin kaikki heitti häränpyllyä kun mutsi katosi näkyvistä. Rakastin Peppi pitkätossua ja sellainen kai olin itsekkin. Suunnittelin karkaamista, halusin asua metsässä ja leikkiä eräihmistä. Tein nuotion ja yritin kyspentää riisiä tyhjässä peltipurkissa. Istuin puussa ja juoksin paljain varpain niityllä. Rakastin eläimiä. Tein kiellettyäkin, mutta en tahallani ainakaan aina. Sytytin mini nuotion vessaan jonka seurauksena lattian matto suli, ja äidit hakkas ovea kun luuli että kuolemme savuun kaverini kanssa. Oikeesti hei, me vaan piirsimme tulitikkujen kansa ja kerättyämme niitä palaneita tikkuja kasaan se näytti nuotiolta ja hups heijaa sehän piti sytyttää. Voi elämä sitä painetta kun kaveri pitää lukosta kiinni ja huutaa äidilleen että suutut kuitenkin. Min yritän heittää tikkuja vessanpönttöön ja huuhdella ne alas, ja ne jäi vaa kellumaan. Ja hitsin hitsi se musta reikä. Ja sitä huutoa kun lopulta avaamme oven, ja minulle sanottiin etten ikinä saa leikkiä sen tytön kanssa enää. Se oli niin totta ja niin pelottavaa, ja huh huh..

Suurimmaksi osaksi minä olin melkein aina se joka keksi kaikki hullut jutut. Mutta nuotion sytytti ja keksi kaveri. Minä taas imuroin hänen aavikkohiiren ja oikeen oikeesti ihan tahallani. Vaikka molempien äidit oli yksinhuoltajia kaverin äidillä oli enemmän rahaa , koska oli kampaaja. Hän sai limsaa, minä vain mehua. Meillä leivottiin itse ja hän sai ihania juttuja kaupasta. Minä varastin veljeni possusta rahaa ja söin salaa suklaata, kaverin äiti raahasi karkkia tämän tästä.

Erään erä tai karkureissuni aikana hajotin vahingossa mutsin termarin. Voi elämä miten pelkäsin kertoa siitä. No kuolema tulee ajattelin. Onneksi kaverini oli rikas. Hänellä oli onneksi rahaa, ja niin laskimme kolikoita ja suunnattiin kauppaan ostaman uusi termari mutsille. Uskomatonta kyllä mutsi meni halpaan, tai niinhän minä luulin, nyt pidän uskomattomana sitä että mutsi oli kai onnessaan uudesta termarista, ja minä säästyin huudoilta.

Mitä sellaisesta kakarasta voikaan muuta tulla kun haaveilija. Se mitä en voinut ostaa piti siis itse tehdä. Sitä mitä ei voinut kokea piti soveltaa jollakin tavalla. Piti repiä ilon irti siitä mistä voi. Koska olin aikuisten kanssa kuin enkeli , pääsin onneksi usein kavereiden mukaan uimaan tai katsomaan kun he kävi ratsastustunnilla. Muistan ihmetelleeni mikseivät ole iloisia kun saa ratsastaa ja äidit yrittää tsempata tytärtään olemaan edes himpun verran innostunut, kun minä nojasin aitaan. Mutta loppuihan ne tunnit ja taas saimme harjata hevosia ja jutella hevosille mukavia.

Joten kiitos elämälleni ettei se ollut pelkkää kultaa. Minusta tuli suuri unelmoija , suuri taitelija päässäni, oli pakko tehdä itse saavuttaakseen jotain , oli tehtävä itse kunnei kukaan muukaan unelmiani toteuttanut. Oli keksittävä ratkaisuja saavuttakseen jotain mitä halusi.

Olenkin aina sanonut, että kun tarpeeksi jotain haluaa, sen usein saavuttaa. Miksi? No ihan siksi koska vaan haluaa. En olisi ikinä uskonut omistavani hevosen, sehän oli lapsuuden haaveeni aina. Kuinka monet unet näinkään missä ratsastin ja olin onnellinen.

En toden totta olisi koskaan uskonut että niinhän siinä lopulta kävi, ostin hevosen.

Minä en koskaan saanut uusia vaatteita päättäjäisiin. Hyvä kun uskalsi pyytää uusia kenkiä kun korkot lähti irti ja jouduit kävelemään oikeassa asennossa ettei se irtoa kavereiden nähden. Ysillä halusin ekan kerran hameen päättäjäisiin. Miten ihmeessä voisin sen saada? Ihan mahdotonta ajattelin, eikä tullut mieleenikään edes kysyä äidiltäni moista. No kirjoitin lapun jonka kiikutin kaupan seinään, ulkoilutan koiria tai hoidan lapsia halvalla. Kas kumma tuli soitto ja eräs kapteeni oli juuri saanut lapsen ja kovia kun olivat juomaan viinaa tarvittiin muutaman viikon ikäiselle vauvalla hoitajaa. En ollut ikinä hoitanut lasta, mutta kuvittelin sen olevan helppoa kuin heinäntekoa. Niin löysin itseni hoitamassa pientä poikaa. Onneksi se oli niin pieni ettei tarvinnut kun katsoa televisiota, koska se nukkui suurimman osan. Valmistin maitopullon ja ihme kyllä poika söi oikein kiltisti. Ryyppyreissut venyi luottamuksen kasvettua ja minua harmitti kunnei kotiintuloajat pitänyt koskaan paikkansa. Poikakin kasvoi ja sitten tuli se päivä kun poika huutaa kun palosireeni enkä minä tiennyt mikä sitä poikaa vaivaa. Laitoin pojan vaunuihin ja juuri ennen kuin tulivat kotiin poika nukahti , mutta minä sain elämäni sokin ja päätin että nyt loppui lastenhoito. Sitä paitsi rahat mekkoon oli jo koossa. Nauratta vieläkin kun marssin vanhojen naisten kauppaan jossa myytiin mekkoja. Löysin valkoisen mekon joka oli ainakin kaksi jollei kolme numeroa liian iso, mutta ei haitannut, minä olin onnellinen . Opettaja itki silmät päästään kun kiinnitti ruusun rintaani ja minä olin ylpeä, olihan minullakin uusi vaate kerrankin ..he he..jeesus mikä näky 😀

Elämäni teki minusta tunneihmisen tai sitten jumala antoi pari kauhallista liika tunteita. Olen miettinyt asioita tässä vuosien varrella ja yrittänyt analysoida ja tehdä itselleni loogisen selityksen miksi minä suren Matua niin paljon. Edelleenkin tuntuu ettei kukaan voinut rakastaa lastaan niin paljon kuin minä tein. Kiitän omaa lapsuuttani siitä että uskalsin elää elämäni Matun kanssa niin täysillä. Minä uskalsin olla lapsellinen. Halusin että poikani kokee kaikki ihanat jutut mitä minäkin olin kokenut. Halusin että hän sai kokeilla kaikki jutut, rohkaisin, opetin ja kerroin kaikenlaista. Hän sai maalata pesuhuoneessa, kiivetä puissa, hypätä altaaseen, liukua mäkiä. Hän kaatui niin hän sai nousta itse. Tein taikapeiton kun menimme nukkumaan, keksimme tarinoita itse. Luulin oikeasti että hän jää ainoaksi lapseksi , koska en voinut kuvitella että osaisin rakastaa ketään niin paljon kuin häntä rakastin. Minusta se olisi ollut epäreilua toista lasta kohtaan ajattelin. Onneksi tuli sellainen ajatus että entä jos minun tekeekin mieli lasta 10 vuoden kuluttua. Joten päätimme yrittää tehdä yhden varmuuden vuoksi. Se oli  minun onneni. Opin että rakkaus on asia joka vaan kasvaa mitä enemmän sitä antaa.

Vaikka lapset vie aikaa, maksaakin, ja on paljon pientä murhettakin. Juokset korvatulehdusten kanssa kerta toisen jälkeen. Täytyy sanoa että pienet lapseni, heidän lapsuus ja nuoruus on ollut elämäni parasta aikaa. Voin vaan kiittää omaa lapsuuttani siitä että halusin omille lapsilleni paljon samaa mitä itse olin kokenut ja oppinut. Halusin lapsilleni kaikkea sitä mitä en itse saanut. Halusin itse olla se äiti mitä itse kaipasin. Halusin aina olla äiti ja haaveni toteutui.

Kun on niin onnellinen lapsistaan on käsittämätöntä joutua hautaamaan yhden heistä. Olen miettinyt että siksikö Matun piti syntyä minun lapseksi. Hänen piti saada kokea niin paljon juttuja. Hänestä tuli juuri sellainen poika kun toivoinkin. Yksi vika kai oli, hän oli aina liian hyvä ollakseen totta. Moni on sanonut että kultaan muistoja, että hän oli taatusti aivan tavallinen poika siinä missä muutkin. Mutta olen edelleen täysin eri mieltä. Hän oli juuri sellainen kuin piti, hän oli unelmieni täyttymys, hän oli juuri sellainen kun kuvittelin kun lapsena leikin äitiä ja minulla oli näkymätön poika. Ja paljon paljon enemmän kun ikinä olisin voinut kuvitellakkaan.

Niin kuin isäkin sanoi kun näki pojan ensimmäistä kertaa. Kun hän astui huoneeseen, oli poika niin tutun näköinen, ihan kun hän olisi tuntenut sen lapsen aina. (vaikea synnytys ja isä poistettiin lääkärin tultua paikalle)

Taas lähti lapasesta. Kun kirjotan voi olla ajatus, ja kirjoitan sen mukaan otsikon. Mutta sitten sormet vaan tekee työtään ja hyvä kun ehdin edes mukaan.

Alunperin piti kertoa tästä päivästä. Viimeinen iltavuoro takana. Se alkoi enemmän kuin hyvin. Ihanan työkaverin kanssa aloitimme päivän ja kaikki sujui kuin vettä vaan ja silti vallitsi joku rauha. Sain tehdä juuri sitä mikä antaa minulle voimaa, ja ihan kun tuntisin että juuri siksi olen täällä tänään. Nyt tulee ihan jäähyväisfiilis…ja silti en ole huolissani vaikka pitäisi. Mieskin jo stressaa puolestani ja minä odotan vaan tulevaa viikkoa , koska on luvattu kaunista ilmaa. En ole edes väsynyt, eikä jalkoja särje. Ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Ja silti oli kun kaikki olisi ollut epätodellista. Ihan kun olisin katsonut itseni touhuavan sitä mitä sitten teinkään. Oli pieniä tähtihetkiä .

Istun autooni , huomaan viestin- Olen kytiksellä, syödään rapuja kun tulen. Laitan salaatin , otan lautaset esille , leikkaan leivän. Mies tulee ja syödään ja kaikki on edelleen epätodellisen rauhallista.

Mietin tarinoita ja peilaan omaa tarinaani muihin ja huomaan että oma suruni on kuitenkin askeleen edellä , haavat on pykälän verran paremmassa mallissa kuin muilla. Minulla on hyviä päiviä ja niitä on onneksi aika paljon jo. Kuolemasta on kai tullut parempi kaveri kanssani.

 

 

 

 

Löydänkö koskaan ehjän minän?

Elämä kuolleen lapsen äitinä.

Ymmärrän hyvin ihmisiä jotka vaan haluaa yhden lapsen, se voi olla toivottua ja se voi olla ihme että on vaan yksi lapsi. Jollei ole muuta kokenut tai ainakin jos on valinnut sen asian niin, perhe on täydellinen yhden lapsen kanssa.

Jollei saanut kuin yhden lapsen, minä en ole se joka täällä pitäisi kertoa miltä se tuntuu, koska minä olen kahden lapsen äiti.

Vihasin sanaa perhettä pitkään. Mikä on perhe jossa on vaan yksi lapsi? Mietin aina ruokapöytää, missä kuuluu kattaa neljä lautasta.

On kuin meidän pöydästä puuttuisi yksi jalka, se ontuu , ja vaikka mitä laittaisin siihen joudun tukemaan, keksimään jotain jotta se pysyy tasapainossa, ja silti se on aina rikki tai korjattu, mutta koskaan siitä ei täydellistä tule.

Yhtä rikki kuin se pöytä olen minä. En ole enää sama ihminen, joka periaatteessa elin huoletonta elämää. Vaikka hyvin tiedän että valitettavasti aika ennen Matun kuolemaa ei ollut helppoa. Olihan meidän perhettä koeteltu mieheni kolarin vuoksi. Toki olen onnekas että hän jäi henkiin. Vakuutuslääkärit vaan päätti mitä päätti. Mieheni pomoa en kai tule koskaan ymmärtämään. Kun joutui firman raskaimpaan työhän niillä käsillä , sillä kunnolla. Ihmisrääkkäystä. Suren ainakin joka viikko jollen joka päivä hänenkin terveyttäään. Jotta pystyy elämään , on saatava rahaa. Kunnei jaksa mennä lääkäriin, kunnei voi ottaa sairauslomaa, kun hän vaeltaa öisin, tai valittaa saunassa. Mutta kun se ei näy. Kunnet tiedä kuka voisi auttaa, et uskalla ottaa riskejä. Olet alistunut tai luovuttanut ja yrität vaan olla ajattelematta koko asiaa.

Eikö ole kohtuutonta sen lisäksi vielä menettä oma lapsi? Kaksi vuotta ensimmäisen onnettomuuden jälkeen. Näen valokuvan silmissäni. Kuvaan pientä vauvaa joka seisoo mieheni sairaalan sängyn päädyssä, mutta kuvaan tule Matu, joka on tasan 17 vuotta. Hänen syntymäpäivä, ja isä makaa letkuissa. Pelko ja hämmennys, ja hiljaisuus vaikka on hänen syntymäpäivä. Istuu huomaamattomana kaukaa tuolissa, takki ja pipo päässään. Eikä tiedä että omaa elämää on enää kaksi vuotta jäljellä.

Murruin , sekosin. hajosin, yritin, jaksoin….mutta kuka minä oikeastaan olin kun Matu kuoli? En tiedä.

11 vuotta ja minä päätän kirjoitata blogia enkä silti edes kerro sitä kellekkään. Mitä järkeä siinä on? Miksi  se asia on niin?

Kun Matu kuoli, pelotti mennä kauppaan, en halunut tavata ketään, enkä selittää mitään, en vastata typeriin kysymyksiin.

Muistan kun joku sanoi kaksi viikkoa kuoleman jälkeen- Joko alkaa helpottamaan..Voi jeesus sentään..en voi edes käsittää sitä kysymystä edelleenkään. Kaksi viikkoa on kuin henkäys. Kaksi vuottakin on lyhyt aika.

Pieni paikka ja kaikki tiesi. En halunut nähdä katseet tai kuvitella omassa päässäni mitä he ajatteli. En todellakaan halunut että kukaan näkee kun istuin hautausmaalla ja pesin kivet yksitellen.

En halunut kuulla niitä valheita mitkä kantautui korviini. En halunut nähdä niitä surullisia kasvoja töissä , enkä heitä jotka yritti olla yliystävällisiä. Mä en oikeastan halunut nähdä enää ketään.,

Vain ja ainoastaan kaikki huipputyypit. Ne kellä oikeasti aina on ollut hyvä sydän. Ne ketä ei tullut katsomaan miltä meidän suru näyttää. Vaan he jotka olivat valmiita itkemään ja näyttämään omaa haavoittuvaisuutensa, aitoa suruaan tai aitoa pelkoa kohdata meitä. He jotka seisoi hiljaa taka alalla eikä puhunut mitään. Heidät minä halusin nähdä. He tuntuivat turvallisilta. Kaikki he jotka tulivat kotiini kuin kotiinsa.

En halunut mennä uimahalliin, vaikka hyvää tarkoittikin rakas ystäväni. Oletan etten olisi tuntenut ketään tai kukaan minua, mutta en silti halunut. En voinut juhlia, koska minun maailmaan ei naurua tulisi mahtumaan. Minä sulkeuduin kotiini.

En tarvitse vaatteita, miksi? Siksi koska en käy muualla kuin töissä. Ei minulla periaatteessa ollut mitään syytä poistua kotoa muuta kuin kauppaan. Sielläkin oli melko turha käydä, koska en muistanut mitä piti ostaa.

Miten minun kuuluu kohdata ihmisiä, tai miten haluan että minut kohdataan? Tuntemattomana.

Kun minä sanon pojalleni, aja varovasti on paljon peuroja liikkeellä siellä ja siellä . Tai pekästään ajakaa varovasti , poikani todellakin tietää että tarkoitan jokaista sanaa, hän tietää että pelkään. Joskus ei edes huvittaisi sanoa niin, koska tavallaan en halua repiä sen todellisen syyn esille, en muistuttaa siitä mitä on tapahtunut. Koska kaikkein tärkein on luoda hänelle onnellinen elämä ilman mitään traumoja kaikesta mitä on tapahtunut. Mutta miten minä siihen kykenen, en millään!

On vaan luotettava että oikeasti mun haave siitä että oikeasti on olemassa joku suurempi voima joka hoitaa tämän, koska minä en siihen kykene. Haluan oikeasti hänelle onnellisen elämän. On se sitten mitä hyvänsä. Haluan lämpimät ja läheiset välit, haluan että hän käy eikä aina ajattele kaikkia valokuvia sen ihmeemmin, en halua että hän murehtii. Haluan iloisen pojan joka katsoo eteenpäin, iloitsee aidosti elämästään. Joka elää tätä elämää itsensä vuoksi, omien haaveidensa vuoksi ja omien tekojensa takia. Onneksi voin sanoa että olen ylpeä hänestä. Vaikka olen sanonut että hän on ollut tavallinen kakara. Kakara joka huusi kun auto pysähtyi, kakara jolla oli vaikka mitä juttuja, aina särki pää lapsenakin. Siksikö hän huusi aina pienenä ?Tuntuu kun tavalliset kakarat pysyy hengissä.

Silti pelottaa, pelottaa hänen kokokin. Miksi ihmeessä siitä pojasta tuli niin iso? Miksi hänen pulssi takoo tuhatta ja sataa? Onkohan kaikki kuitenkaan hyvin? Meillähän on harvinaisen paljon sydänvikaakin suvussa. Kuoleeko hänkin ja minä en tee mitään, koska en enää voi, ei minulla ole mitään oikeutta pakottaa häntä mihinkään. Mitä mä sitten teen? Mitä järkeä olisi elää jos niin käy? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Hajoaisin. Mietin oiekastaan vaan sitä hautaanko ensin lapseni, tai tapanko itseni ja annan jonkun hoitaa tuplat. Entä mieheni joka aikoo katsoa tän pelin loppuun, sitä en edes jaksa miettiä.

Kuulostaa kai siltä että olen psyykkisesti sairas, täysin vauroitunut ja traumaattisoitunut. Silti elän ihan suht normaalia elämää ja suurin osa on ajatuksia, jotka paperille kirjoitettuna kuulostaa kamalalta.

Onko sitä sitten vaan tottunut tähänkin elämään? Ei oikeastaan jaksa miettiä sitä .

Ilo oli ystäväni joka nyt on jo poistunut luotani. Harmittaa etten kai oikeastaan edes ymmärtänyt miten hieno ihminen hän oli. Fiksu.Hänet sain hyvästellä, ja jääkaapissa on kuva missä seisomme mieheni kanssa hänen takanaan ja me kaiki tiedämme että tästä tulee muistokuva. Hänellä on kädet ristissä rintansa päällä ja toisella kädellään pitää minua kädestä kiinni ja toisella mieheni kättä. Yksi ystävistäni kenelle pystyi puhumaan mitä vaan, hän jolle soitin kun halusin kahville.

Miksi hänenkin piti kuolla? Ainoa hyvä asia oli että sain sanottua kaiken mitä halusin. Sain itkeä ja sanoa että tulee ikävää ja kertoa miten paljon hänestä pidän. Kun viimeisen kerran mennää absille ja saadaankin liian isot annokset jäätelöä, ja siihen vielä strösselit, mitä ei edes oltaisi haluttu. Hän jos joku olisi tehnyt minut ehjäksi parhaiten. Ihan siksi ettei hän tehnyt mistään asiasta mitään numeroa. Hän lähti katsomaan koiranpentuja, hän lähti ostamaan kukkia vain ja ainoastaan niiden takia. Hyviä muistoja.

Itkin kun ystäväni eli, mutta sen koomin en ole itkenyt. En minä pelkää kuolemaa, olen nähnyt kuolemaa ja suurimmaksi osaksi täytyy kai sanoa ettei juurikaan hetkauta. Mutta kunnoitan jokaista joka on kuollut , koska se oli jonkun elämä vaikken sitä surekkaan. Ymmärrän ihmisten ja läheisten surua, silti tiedän että useimmissa tapauksissa tullaan hyväksymään tapahtunutta. Onnekseni en ole kohdannut lapsensa menettäneen . Toki surevia jotka olen löytänyt sururyhmästä netissä. Kuolema ei itsessään ole minulle ongelma, vaan oma suruni on kai se ongelma, eli minä itse.

Tuntemattomana on helppo olla, ihmiset kohtelee sinua juuri niin kuin kohtelisivat muutenkin. Tokihan voin sääliä itseäni jos kohtaan ongelmia, mutta sekin on ihan eri asia. Minua on kuitenkin kohdeltu kuin normaalia ihmistä. Jos on jotain negatiivistä voin toki ajatella , että pitikö tällainenkin mulkku kohdata. Mutta reilua peliä puolin ja toisin tavallaan sekin. Tosin ihmisten elämät voi ihmetyttää. Mutta uskoisin että on ihmisiä jotka ihmettelee muiden elämää vaikkevät ole lastaan menettänyt.

Tänään käveltiin metsässä mieheni kanssa. Metsä on minun kirkkoni 🙂

Ei me nyt mitään syviä keskusteluja käydä, ja ehkä parempi niin. Mutta jonkinasteen juttua kuitenkin oli. Ihmeteltiin miten moni ei ole onnellisia elämäänsä vaan aina pitää saada jotain uutta, ollaan kateellisia ja tuntuu kunnei mikään ole koskaan täydellistä ellei taas pidä saada sitä ja tätä. Kai se meidän keskustelu liippaa läheltä sitä että vaikkemme sitä sano, kerromme kuinka onnellsia ollaan ja miten osaamme arvostaa sitä, että meillä sentään on katto pään päällä,  meillä on metsä vieressä ja saamme sentään omin avuin kulkea siellä.

Onni tänään oli aivan upea ilma, enkä halunnut mennä sisälle vaan toin mehulingon ulos , tehdääkseni mehua aroniasta. Yhtä sotkuahan siitä tuli, linkokin lopetti toimintansa. Mies stressasi että sotken, niin kuin teinkin. Lopulta istahdin kuistiulle ja päätin lopettaa. Toivoin salaa että mieheni menis sisälle ja antaisi minun touhuta omiani. Ihme kyllä en ollut ärtynyt, vaan katselin kun hän haki pesusienen ja hankasi terrasin lautaa mehusta ja meni vielä toisen kerran autotalliin sienen kanssa . Puhuinkin siinä vaiheessa serkkuni kanssa ja ihmettelin , miten joku jaksaa. Ei mennyt kauan aikaa kun hän hakee palan pressua jonka tarkoitus oli suojata lautoja.  Mieshän tässä stressasi, ja varoitti minua siitä ettei tiiliin lennä mehua. Lopulta päätin jättää leikin sikseen ja pakastaa loput marjat ihan suosiolla. En suutunut, en huutanut, vaan keräsin kaikki pois tyyneen rauhallisena. Ja aloin miettimään koko juttua kesken touhun. Koin suurta onnea.

Se että oltiin metsässä, koirat sai juosta. Mehushow, ukko juoksi kuin jostain pilailuelokuvasta edes takaisin ja minä olen aina se joka aiheutan kaiken 🙂 Voi hitsit miten hauskaa minulla oli taas loppujen lopuksi ja oikeasti voin sanoa että oli yksi parhaimmista päivistä aikoihin, vaikkei mikään mennyt putkeen.

Eletty elämä tuo muistoja, ja jollei mitään tapahdu siinä ei yleensä ole mitään muisteltavaa. Olen toki onnekseni oivaltanut tämän aikaisemminkin ja jopa neuvonut muita ymmärtää iloita ja nauraa asioille, juuri silloin kun tapahtuu. Yleensä sellaiset asiat jotka harmittaa, mutta naurattaa jälkeenpäin on niitä tähtihetkiä, ja sen muistan onnekseni aika usein juuri kun seison keskellä jotain ns. katastrooffia.

Pitäiskö myös tätä blogia pitää jonkinasteen edistyksenä ihmisenä? Ehkä vastaan kyllä. Eihän lapsen kuolema ole häpeän asia, meillä se oli onnettomuus. Minä voin onneksi sanoa näin, ja siitä olen onnellinen. Kaikilla ei ole sama tilanne. Lapsi joka kuolee uhrina on täysin eri tarina, se ei poista minun 100% suurta menetystä ja surua. Se tuo muita sävyjä ja prosesseja sille ihmiselle, mistä minä en voi tietää yhtään mitään.

Lapsi joka kuolee sairauteen tuo sekin eri tarinan. Kaikkia yhdistää täydellisen 100% menetyksen ja surun ja niiden asioiden käsittelemisen. Kolikolla on kaksi puolta ja minun itseni takia on käännettävä se kiiltävämpi puoli esille. Oletan että moni tekee niin jaksaakseen käydä läpi omaa tarinaansa.

Jos kysyn sinulta miten itse toivot kuolevasi. Vastaat jotain. Mutta se on vaan toive. Kun lapsi kuolee, on pakko löytää se paras selitys, se joku asia mikä juuri tässä tapauksessa oli hyvää. Kuolema ja menetys ei ole hyvä asia, mutta kun totuutta on katsottava silmiin etkä asiaa voi muuttaa ja ehkä jopa ymmärrät ettei lapsesi herää henkiin ja on oikeasti lopullisesti poissa luotasi, on keksittävä tapa selvitä ja jotain joka lohduttaa sinua siinä totuudessa.

Tänään kun kastoin ohjelman lapsesta joka kuoli ja jäljelle jäi vanhempien lisäksi isoveli sekä kaksoisveli. Haastattelija kysyi jotain mikä meni hiukan ohi, mutta kaksoisveli vastasi, -Paras tapa on kunnei niin ajattele koko asiaa.

Aika hyvä vastaus loppujen lopuksi.

Mietin itse voiko ihminen tulla ehjäksi enää koskaan. En usko. Itse kai koen että on uskallettava olla se mikä on, se rikkinäinen ihminen joka pala palalta on koottu. Elää ne hetket kunnei mieti asioita onnellisena siitä ja syyllisyyttä tuntematta. Ymmärtää että ajatukset tulee ja menee . Ymmärtää ettei kukaan voi käsittää tätä ja antaa heille anteeksi ja olla onnellinen ettei he kuulu joukkoon. Ymmärrettävä että jollekkin tuli muita ongelmia elämäänsä joiden kanssa taistella elämänsä aikana.

Sitä voi jossitella ja kuvitella ja miettiä mihin minä olisin ollut valmis vaihtamaan oma elämäni. Elävään lapseen on luonnollisesti vastaukseni. Mutta muita kohtaloita en edes halua ajatella. Miedän perheen suru näyttää tältä. Jonkun muun perheen suru on jotain aivan muuta. Mutta ehkä he kenellä asiat on suht hyvin kuitenkin, olisi hyvä jos he osaisi arvostaa sitä. Ehkei huono todistus koulusta ole maailman loppu kuitenkaan, tai jos jää luokalle. On paljon asioita mitä on turhaa surra, koska niin kauan kun on elämää on kuitenkin sykkivä sydän. Monet asiat voi muuttaa, toiset asiat vaatii vaan sopeutumista.  Omasta mielestäni minulla on kyllä ihan tarpeeksi mietittävää tulevaisuutta ajatellen ja varsinkin siitä mitä oli.

Olen onnellinen hyvistä päivistä, hyvistä ihmisistä, aidoista naurusta. Toivon itselleni rauhan sydämeeni, ilon ja toivon tulevastakin.

Toivon eläväni juuri niin kauan kun poikani tarvitsee minua, kunnes hän on tarpeeksi vahva selviäkseen täysin yksin iman veljensä tukea ja turvaa, kohdataakseen minun kuolemani täysin luonnollisena asiana.

 

 

 

 

 

Kuolleiden lasten muistopäivä

Herään ja haluan mieheni mukaan kauppaan koska tupakat on loppu. Ostan kynttilät  ja kolme munkkia koska meille on tulossa mies auttamaan yhdessä hommassa. Ostan jopa kahvikermaa, eka kerta itseasiassa. Ajamme piikutien ohi , koska hlauan mennä yhdessä hautausmaalle. Haluan sitä pojan takia., hullu ajatus, mutta isän ja äidin kuuluu tehdä niin , olla yhdessä yhteisen pojan haudalla. Mies sanoo että pitää osta kultakynä korjataakseen tekstin joka on jo tummunut. Sytytän kynttilän ja ravistan havun neulaset kukista jotka suurin osaon jo lakastunut. Siellä täällä kukkii kuitenkin joku kukkanen . Näyttää ihan hylätyltä haudalta sanon. Pitää ostaa uusi kukka. Ensimäinen vuosi kunnen ole vaihtanut kukkia kevään jälkeen. On kuolleiden lasten muistopäivä.

Lähdemme pois ja ajamme takasin päästääksemme todella pienelle tielle joka kulkee metsän läpi, Tullessamme nähtiin tatteja. Mies pysähtyy pariin otteeseen ja saalis on kaksi pientä kuusen herkkutattia.

Mies jää pihalle minä keitän itselleni kahvit. Syön yksin munkin, ja jotenkin mietin miksi juuri tänään haluan munkin, en erityisemmin edes pidä niistä, enkä juurikaan koskaan juo edes kahvia. Munkki oli aikamoinen pettymys, joten teen itselleni pari leipää. vatsa alkaa kipristää, niin kuin olikin odotettavaa. Oliko se tämän arvoista. Oli oli, minulla oli kova nälkä. Ihan kun juhlin tätä päivää. Ristiriitaista.

Selaan nettiä joka on täynnä kuolleiden lasten kuvia, runoja ja sanoja jotka kertoo suuresta surusta ja ikävästä. On pieniä lapsia  ja isompia. Sairaita lapsia, onnettomuudessa kuolleita lapsia, kuolleina syntyneitä lapsia. Silti tuntuu kunnei tämä ole reilua. Ei lasten kuulu kuolla. Lapset on tämän maapallon tulervaisuus ja jokaisella pitäisi olla oikeus elää ja jatkaa tätä, taata meidän vanhuus, ja parantaa tätä maailmaa. heistä piti tulla päättäjiä, lääkäreitä , lapiomiehiä , tutkijoita ja vaikka mitä. heidän piti kakki pelastaa tämä maapallo hulluudelta joka nyt vallitsee.

On kuolleiden lasten muistopäivä. Mietin kuinka paljon vettä tulisi jos kakkien meidän vanhempien kyyneleet voisi kerätä yhteen paikkaan.

Kun sen vaan tietää

Olen töissä yrittäjänä. Minuahan ei koske samat säännöt kun muilla. Silti minua on käytetty hyväksi kauan ennen kuin hoksaan sen.

Mietin ulkona että päivä alkaa olla pulkassa mutta koska muut kuvittelee että tienaan huimia summia koska olen yrittäjänä olen aina kauemmin töissä kuin pitäisi. Silti juuri sinä päivänä haluan lähteä. Olen ulkona ja tähyilen korkeita ikkunoita takapihalla. Tekee mieli soittaa Matulle. Mutta en tiedä missä hän on, enkä halua siksi soittaa ettei kukaan voi sanoa minun pojastani että roikkuu vaan puhelimessa.

Vaikka kuinka hyvää olen aina tarkoittanut kasvatuksessani , joskus  kaikki menee vaan mönkään. Muistan kaikki keskustelumme ja siitä että millä hän meinaa itseään elättää kun nyt on muuttamassa. Olen jopa vihainen että ulkopuolinen ihminen sekoittaa minun lapseni päätä . En soita vaikka mieli tekis.

Päässäni soi sanat- Ei elämä ole pelkkää työntekoa äiti.

Jälleen kerran minun lapseni piti opettaa minua.

Pidän luuria kädessä ja mietin nyt jälkeenpäin laitoinko juuri sinä päivänä kysymyksen haluaako hän osallistua yhteen kurssiin jonka päätin maksaa. Ei vastasi poika kohteliaasti tekstariini.

Koko ajan on sellainen olo että soitan. Taas pidätän itseäni ja lopulta päätän että odotan vielä viisi minuttia ja sitten vaan lähden, koska en saa edes palkkaa tästäkään ajasta. Vihdoin lähden. (miksen lähetynyt heti)

Lähden hakemaan poikaa jonka kanssa tuli erimielisyyksiä edellisenä päivänä . Huusin siis kurkku suorana isälle että hän antaa kaiken periksi, kyse oli mönkijä jonka nuorin osti omilla rahoillaan salaa, kielloistani huolimatta.

_-Haluatko seistä poikasi haudalla huudan miehelleni. Päivää ennen siis.

Minä, minä ja aina vaan minä. Minä järjestän, muistan , pelastan ja te kaikki vedätte yhtä köyttä ettekä välitä mitään, motkotan . Minä teen töitä mutta vien aina pojan töihin ja ajan kamalan kiertomatkan, ja minä hänet myös haen, hoitakaa itseänne miten tykkäätte, minä olen lakossa, kun mitään ette usko.

Aamulla kuulen kun isä nousee ja lähtee viemään poikaa kesätöihin.

No seuraavana päiväni siis lopetan jo työt ja lähden tietenkin hakemaan poikaa. Eihän äidit nyt loputtomiin kiukuttele. Ja ehkä jotain meni perille. Nuorin poika on päättänyt ainoana kesätyöntekijöistä tehdä töitä ihan siihen asti kunnes koulu alkaa.

Hiukan harmittaa hänen puolesta, mutta saa ainakin sitten enemmän rahaa ja sehän motivoi minun poikaa. Ahkera lapsi kun on.

Tulen risteykseen ja näen miten poliisi lähtee pillit huutaen, ja mietin että nyt taisi jäädä ruoka kesken ja vaan tiesin että nyt on joku iso juttu. Sitä seuraavissa valoissa ambulanssi tulee takaani ja väistän niin tien reunaan kun voin, ja ajattelen etten ikinä enää aja vasenta kaistaa.

Minneköhän ne on menossa. Usein lähetän päässäni ajatuksen että toivottavasti se joka apua tarvitsee sitä nyt myös saa.

Tulee erittäin jyrkkä mäki ylös ja tie kaartuu hiukan oikealle mäen päällä, minä vasta lähestyn kun huomaan kaksi autoa pysähtyneen minun edessäni ja ajaneen hieman sivulle. Niin minäkin siihen perään kolmantena.

En näe mitään koska mäki on niin jyrkkä. Näen ettö mäen päällä on auto josta nainen juoksee tien yli. Vaikken mitään autoa näe, tiedän että hän juoksee katsomaan tilannetta. Nainen juoksee takaisin omalle autolleen. Odotan ja laitan pojalle viestiä. Täällä on onnettomuus ja voi mennä aikaa. Kun painan lähetän alitajuntaani iskee ajatus. ei hitto vie se on meidän Matu.Soitan eikä kukaan vastaa. Soitan kai uudestaan eikä edellenkään kukaan vastaa. On se Matu, minä sen vaan tiedän. Soitan kirjanpitäjälleni ja sanon että Matulle on sattunut jotain. Mieleni oli tehnyt mennä ulos katsomaan.Mutta minulle on pienenä opetettu että niin ei kuulu tehdä vaan pysyä poissa jotta pelastushenkilökunnalle jää tilaa tehdä työtään. Näen toisella puolella pyörätiellä moottoripyörän joka ajaa ylemmäksi ja palaa hetken kuluttua alas samaa tietä.

Poliisi ilmestyy ja sanoo edellä olevalle autolle että on pakko tehdä u-käännös ja poistua koska on sattunut onnettomuus ja siinä voi mennä aikaa. Hän menee seuravaallekkin autolle , minulle hän ei ehdi koska olen ymmärtänyt asian jo. Käännän autoni ja näytän muille merkkiä että kääntykää ympäri. En tunne kaikkia pikkuteitä enkä siis ehkä valitettavasti ymmärtänyt että kiertotie olisi ollut ihan siinä vieressä.

Kirjanpitäjäni lohdutukset ja vakuuttelut ei lohduta , joten soitan miehelleni. Matu on ollut onnettomuudessa lähden nyt hakemaan poikaa. – Mitä vittua tänne soitat ja pelästytät häntä? Mistä sä sen voit tietää? – No minä vaan tiedän. – Onko joku soittanut sinulle ? – Ei ole eikä minulla ole aikaa nyt puhua koska minun pitää hakea poika.

Jälkeenpäin koen että se etten noussut autosta oli tarkoitus säästää minua siltä sokilta mistä en ikinä olisi selvinnyt järkevien kirjoissa edes tähän pisteeseen.

Ajan ja itken, laitan kädet ristiin ja rukoilen ääneen tai päässäni. Vaikka mitä pahaa olen tehnyt, älä kosta sitä lapselleni. Ympyrä on sulkeutunut. Saman rotlan mumisin kädet peton alla kun Matu syntyi.

Yritän ottaa järjen käteen , mutta pidän kädet ristissä varmuuden vuoksi. Minä joka en todellakaan kuulu äiteihin jotka ylireagoi. Minä joka otan asiat faktoina olenkin hysteerinen. Miksi? Siksi koska minä vaan tiedän.  Takaan ja alleviivaan että niin tiesi pikkuvelikin. Vaikkemme ole siitä asiasta koskaan puhuneetkaan, vielä.

Meillähän oli ollut se riita, mitä ei edes sovittu, mikä sekin on ihmeellistä. Siksi poika vastasi tekstiviestiini-Ei tarvitse tulla , Matu hakee.

Tiesin ettei Matu tule, ja kierrän pikkuteitä pitkän kiertotien joka menee talomme ohi. Mies soittaa ja sanon etten ole lähimainkaan pojan työpaikkaa ja älä soittele koska minusta ei ole mitään apua jos nyt ajan ojaan. Ikuisuuden jälkeen kurvaan pojan työpaikan pihalle ja säälin heti poikaani, hän ei sano mitään ja ollaan ihan hiljaa.

Lähden taas onnettomuustietä kohti onnettomuuspaikkaa , mutta tulen eri suunnalta. Poika ei edes kysy miksi ajamme sinne, koska tietää saman minkä minäkin tiedän. Poliisi on sulkenut tien ja ajan sivutielle ja pysähdyn. Poika jää autoon. Kävelen kohti poliisia joka seisoo korokkeella ja kysyn kuka on ajanut kolarin ja minkä merkkisestä autosta on kyse. Hän ei vastaa. Selitän nopeasti miksi kysyn ja mitä epäilen. Hän sanoo- Kyllä omaisiin sitten otetaan yhteyttä.

Voi vitun vittu vittu mikä mulkku, ja minua ei estä yksikään poliisi, minähän menen sinne ja selvitän asian heti. Haluan myös osoittaa sen hänelle, että yritä perkele minua pysäyttää niin en takaa mitä teen, mutta tämän taistelun voitan minä.

Huudan pojalleni- Ota laukku ja osoitan minne päin mennään, just ja nyt ja heti. Poliisi ei tee mitään. Marssin kovin ja määrätietoisesti ja poika saa minut kiinni. Tulee pyörilijä ja aivot sanoo että säästän aikaa . Pysäytän hänet ja kysyn.- Mikä auto on ojassa?

-valkoinen bmw.

-Takaisin ja käännyn kohti omaa autooni. Hyppään autoon ja ihan kun joku olisi ohjannut minua kohti lyhyintä kiertotietä mitä ei tässä vaiheessa edes ole merkitty mitenkään. Sairaalaan ajattelen.

Päässäni suunnitelen jo joka askeleen , mihin ajan, minne ryntään. Mietin että joudun odottamaan ja minulla tulee ajatus etten siellä ehdi edes vessaan. Pysähdyn tien viereen jossa on jalkakäytäväkin, vedän housut alas ja pissaan, ihan sama kuka näkee tai mitä joku ajattelee, Tämä on nyt pakko suoritta koska minulla ei todellakaan tule olemaan aikaa siihen sitten kun pääsen perille. Taas hyppään autoon ja jatkan. Poika ei edelleenkään sano yhtään mitään.

Ajan ja kuin enkelit olisi ollut kanssani istuu mies polkupyörän tarakalla ja ohjaa minut oikealle tielle. Pääsen isolle tielle taas ja nyt vaan suoraan. Näen mieheni auton tien poskessa. Pysähdyn ja repäisen oven auki.      -Mä näin Matun auton, mä näin Matun auton.

Mieheni istuu täydessä sokissa ja hokee samaa asiaa kerta toisen jälkeen.

Hän oli uskonut minua ja heittänyt työhanskat maahan ja lähti kohti onnettomuuspaikkaa.

-Pystytkö ajaamaan? Periaatteessa tätä autoa ei voi jäättää tähän, mutta jollet pysty ajaamaan se jää tähän, ymmärrätkö? -Vastaa.

Mies nyökkää ja hyppään autooni. Jatkamme kohti sairaalaa. Puhelin soi. -Matu on kuollut. Ilmeisesti olen jotain kysynyt, koska jossain kaukaa kuvittelen ainakin että hän on varmistanut asian, tai sitten siitä on ollut puhetta jälkeenpäin.

Vauhti hiljenee ja vastaan siis kai jotain. Laitan käden poikani polven päälle ja sanon. Matu on kuollut ja se ei ole sinun vikasi.

Ymmärsin saman tien että kaikella mitä nyt teen,  tulee olemaan merkitystä. Minä aloin heti suojelemaan poikaani mahdollisilta syytöksiltä itseään kohtaa. Käännän jossain ja jotenkin löydän takaisin ja jälleen kerran muuttuu suunta.

Mieheni on ollut pakko sanoa että Matu on viety terveyskeskukseen. Löydän paikan ja mieheni joka on ehtinyt sinne ennen minua. Nousen autosta ja menen hänen luokse toteakseni että mies on aivan kuutamolla. Hän istuu autossaan , pää retkottaa alaspäin ja suussa on tupakka mikä ei edes pala, vaan se roikkuu alaspäin leukaa pitkin.

Tule ulos, mennään. Mutta mies ei reagoi, ja katse on ihan jossain muualla. Voi hyvä sylvi sentään, tämäkin vielä , mitä mä teen? Mä tarviin apua, en vaan millään voi osata kaikkea. totean että kauniit pyyntöni ja maanitteluni ei nyt auta yhtään, mies on poissa , jossain ihan muualla. Marssin terveyskeskukseen. Menen ensimmäiselle luukulle ja ilmoitan lyhyesti ja ytimekkäästi. Poikani on juuri kuollut ja mieheni istuu sokissa autossan enkä saa häntä sieltä pois, voitko hakea apua heti?

Nainen poistuu ja kohta tulee kaksi hoitajaa joka menee mieheni autolle ja saa kun saakin jotain kontaktia ja miestäni talutetaan sisälle istumaan käytävälle tuoliin, mihin hän istahtaa ja pää rotkahtaa alas. Kaikki katoaa ja minä vaan ihmettelen. Poika on kuin varjo minussa kiinni. Minä kaikkien äitien sankariko..voi jeesus…

 

 

_

 

 

 

Onko hyvää puhua asioista?

Tänään juttelin kaverini kanssa, kohtalotoveriksi kutsun häntä. Meillä on vuosia välillä menetyksistämme joten hänen menetys on paljon tuoreempi kuin minun. Tottakai puhumme paljon lapsistamme mikä sinänsä on ihan hyvä juttu. Kun peilaan hänen juttuja omiini , ymmärrän onnekseni joskus edes että olen inan verran edellä jossain. Tottakai lapsensa menettäneiden vanhemmissakin on eroja siinä missä muutkin ihmiset eroaa toisistaan.

Ei edes kuolema aina yhdistä. Ajatusmaailmamme voi olla erilaisia. Tänään kysyin häneltä että kertooko hän ihan kaikki asiat oman lapsen onnettomuudesta. Itse jännittää tämä blogin kirjoittaminen jostain syystä. En tiedä miksi. Ehkä pelkään jotain joka paisuu enkä enää pysty hallistemaan tätä. Ehkä pelkään paljastuvani vaikken koskaan Matun kuolemaa salaakkaan . Tokihan valitsen aina ihmiset kenelle kerron. Varsinkin jos hiuomaan että joku tietää jotain asioita , mutta haluaa tietää enemmän, silloin voin mennä ihan lukkoon.

sanoinkin kaverilleni tänään etten edelleenkään ole kertonut täälläkään ihan alusta , miten se kaikki meni , mitä koin, mitä tein, kuka sanoi mitä jne.

On eri asia sanoa, poikani kuoli liikenneonnettomuudessa kun alkaa kuvailla miten hän oli loukussa, miten hänet leikattiin irti, mitä näin lehdestä, mitä se kertoi minulle, tuliko verta tai ei, ja jakaa niitä syviä aitoja tuskan hetkiä.

Vaihdoimme ajatuksia siis ja sanoin etten vieläkään ole pystynyt kertomaan ihan kaikkea varsinaisesta onnettomuudesta. Hän taas sanoi ettei hänelle ole mikään ongelma puhua siitä. Mutta kauan juteltuamme, tulimme kai samaan lopputulokseen. Kerromme mutta emme kaikkea yksityiskohtia.

Minulla oli yksi asia mitä en kirjoittanut edes kirjaani, vaikka se olisi ollut hyvä ja tavallaan kauniskin yksityiskohta joka olisi mennyt tunteisiin surullisuudessaan. En edes tiedä miksi joskus päätin että se jääkööt minun ja Matun väliseksi asiaksi. Joku kunnioitus etten revi ja jaa poikani kuolemaa joka piirtoa myöden. En halua että poikani kuolemalla mässäillään.

Blogin kirjoittaminen oli iso askel, ja mies ystäväni kehoitti kirjoittamaan jo vuosia sitten. Nyt sitten olin vasta valmis. Sekin alkoi ihan sattumalta kun näin että tuttuni kirjoitti.

En ole itse lukenut blogeja , mutta jotenkin kuvittelin että ne on lyhyitä ja täynnä kuvia. kai blogien aiheet menee laidasta laitaan. No en tiedä, toki tutustuin tuttavani blogiin päällisin puolin.

Sanoin sitten tänään kaverilleni että minun kirjoitukset ovat sekavia ja hyppii laidasta laitaan, ja aika pitkään kirjoitan kun aloitan. Joten minusta on oikein hyvää etten tiedä onko jotain sääntöjä tai tapoja millainen blogin pitää olla. Mutta sen tiedän että mikäli joku tarvitsee minun kirjoituksiani, hän on luultavasti menettänyt lapsensa. Jos tiedonjano on yhtä suuri kuin minun oli, mikään teksti ei ole liian pitkä. Tärkeysjärjestys on että jos tästä on hitusenkaan vertaa apua, hyvä niin. Joten en meinaa lukea muiden blogeja , tuskin laitan kuvia ainakaan perheestäni. Ehkä jotain kukkia tai luontojuutuja..en tiedä enkä aijo haskata energiaa siihen pohtimiseen. Jos muutan mieleni, sittenpähän muutan .

No puhuminen. Puhuminen repii aina tavlla tai toisella sen ikävän tunteen esiin mitä olet jo kerran kokenut. Aina sanotaan että puhuminen on kaiken a ja o. Onko se niin sittenkään?

Ymmärrän jollakin tasolla että jos on asia mitä pitää selvittää, tai että ymmärtää itseään paremmin. Se voi ollka hyvää. Mutta olen sitäkin mieltä että joskus on ihan hyvää elää ihan tavallista elämää ja ottaa hieman etäisyyttäkin kuolemaan. On saatava hengittää, saatava olla ihan rauhassakin kaikilta ajatuksiltaan.

kaksi minun työpaikoistani ovat olleet oikein hyviä tähän. Molemmissa paikoissa oli todella kivoja ihmisiä töissä. Toinen oli miesvaltainen paikka , aj miehethän nyt tuntuu pelkäävän varsinkin naista joka on menettänyt lapsensa. Joten he ei todellakaan ota edes riskiä itkuttaa minua 😀 ja hyvä niin. silti heidän käytös kieli monta kertaa siitä että he säälivät minua tai halusivat auttaa minua omalla tavallaan. Voi liikutuksen liikutus miten mä niitä äijiä rakstan omalla tavallani juuri tästä syystä. Lämmöllä muistelen heitä.

Toinen paikka taas oli niin hektinen ja ihmisiä täynnä ettei siellä nyt ehdi edes paljon syventyä mihinkään kun taas mennään.

Se aika mitä oli , oli usein kivaa täynnä. Kun on paljon ihmisiä on paljon juttuja. Koko porukka tuntuu isolta perheeltä kun oivalsin millaista siellä on. Hassua myös sekin että joskus jopa tunnun kuuluvani porukkaan 🙂

Ymmärrän että puhuminen voi olla tärkeää jollekkin vanhemmalle ihmiselle jolle on tapahtunut jotain pahaa lapsuudessa. Käydä asiat läpi ja saada joku selvitys aikuisena , että ei ehkä ollutkaan syyllinen siihen että veli hukkui tai jotain muuta..

No ehkä kallistun siihen että puhuminen on hyväksi kun on sen aika. Mutta joskus on oltava hiljaa ja elää niin peruselämää kun olla ja voi..

 

hauta tai ei

Tänään juttelin jälleen kerran serkkuni kanssa ja tuli juttua haudoista. Tätini toivoi ettei häntä haudattaisi perushautapaikalle vaan muistolehtoon ilman mitään sen ihmeempää. Serkkuni halusi kunnoittaa hänen toivettaan, mutta hänen veljensä ei antanut periksi ja niin tätini haudattiin ja hän sai oman hautapaikan.

Keskustelumme lähti siitä kuka hoitaa ja kuka maksaa kulut hautapaikasta. En nyt voi sanoa että hän kokee suurta vääryyttä, mutta jotenkin vaistoan että hänkin olisi toivonut äitinsä toiveen toteutuneen..

Ehdotin että hän kertoisi veljelleen että hoitaa hautaa tämän vuoden loppuun ja seuraavana vuotena hän ei hoida sitä. Laittaa tavallaan veljensä seinää vasten. Se ei käynyt koska hän murehti miten eräs sukulainen ajattelisi jollei hauta ole hoidettu. Hän ei todellakaan ymmärrä hautakiven palvontaa.

Sanoin etten itse koe poikani haudan hoitoa palvonnaksi. En myöskään ajatuksissani koe niin  vaikka siinä olisi äitini hauta, ettenkö voi ostaa kukkia ja laittaa sitä ihan omasta pussistani ja omaa aikaani uhraten. Olisihan se oman äitini hauta. En mieti sitä omankaan laspeni haudalla. Joskus aikoinaan olen rehellisyyden nimissä toivonut mieheni käyvän enemmän haudalla. Mutta ei sen takia että hän hoitaisi sitä , jotta itse pääsisin siitä . Vaan sen takia että se on niin luonnollista minulle ja ehkä koen että se on konkreettinen teko jonka kai koen kunnioittavan poikaamme. Jotain tuon tapaista.

Ainoa asia mitä murehdin on kai sitä että mahtaako poikamme hoitaa Matun hautaa kun itse kuolen. Mielessäni näen itseni vanhana ja huonojalkaisena , poika taluttaa minua haudalle. Mielikuvissani murehdin eniten sitä jaksaako poika odottaa niin kauan kun hoidan sitä hautaa. Mietin kuinka huonossa kunnossa polveni on silloin. Ihan hullua siis, mutta nämäkin ajatukset on ihan totta. En halua huomata että poikani olisi kärsimätön tai että hän hoputtaisi minua siellä. Koska jos Matu eläisi, käytäisiin hänen luona kylässäkin. En osaa selittää, mutta itse en voisi kuvitellakkaan etteikö pojallani olisi hautaa.

Serkkuni kuitenkin oli sitä mieltä että hautakivipaikka ei ole hänen juttunsa, sitä voi sytyttää kynttilän kotonakin ja ajatella vainajaa niinkin. Tottahan se on, niin voi oikeasti tehdä eikä siinä ole mitään väärää, mutta minun ajatusmaailmaani se ei uppoa.

Kysyin että mitä jos sinun lapsesi kuolisi, haluaisitko oikeasti että hänellä ei olisi mitään omaa paikkaa, vaan olisi jossain, joko meressä tai ehkä levitettynä vuorille. Hän ei periaatteessa olisi missään. Ehkä hautapaikka olisi siinä tapauksessa tapetilla, vastasi serkku.

Siis tässä kohtaa ihan tässä kirjoittaessakin ahdistaa. Ihan todella paljon siis. Miksi? Siksi etten voi millään löytää niitä sanoja jotka kuvastaa sitä tuskaa ja tunnetta mitä sinulla on kun päätät lapsesi hautatapaa. Sitä ei kertakaikkiaan voi kuvailla. Toki tiedän että on vanhempia jotka oikeasti ovat päättäneet haudata lapsensa monella eri tavalla kuin minä tein. Jotenkin vaan ajattelen niin, että kun vanhemmat päättää asiasta , se tehdään juuri niin kuin se perhe kokee olevan oikein lapselleen ja kaikki päätökset tulee aidosta rakastavasta sydämestä tai kunnoituksesta omaa lastaan kohtaan.

On julmaa ja kamalaa sanoa että vaan tiedän etten tule koskaan suremaan äitiäni niin paljon kuin suren omaa lastani. Koska mikäli äitini kuolee minua ennen, se menee kuitenkin niin kuin sen kuuluukin mennä. Voin huoletta toteuttaa äitini toivetta tulla haudatuksi muistolehtoon ilman nimilaattoja tai muuta. Voin jopa etukäteen tuntea helpouksen tunnetta etten tarvitse hoitaa hänen hautaa.Osasyy on myös sekin että asumme eri paikkakunnilla. Oletan äitinbi toiveen olevan meitä ajattellen, ettei hän sitten ole kuollessaankaan vaivaksi, ja se on asia joka surettaa minua eniten. On helppo vedota siihen että omaisen oman tahdon takia jne..Mutta toisaalta onhan se reilua toteuttaa toisen toivetta.

Mutta poikani hautaa haluan hoitaa, olen tyytyväinen että hänellä on hautapaikka. En koe hänen olevan siellä vaan kanssani ja aina ylempänä minua siellä jossain. En varsinkaan alussa ajatellut rahaa, enkä vaivaa, vaan istuin siellä oikein mielelläni. Ehkä rehellisyyden nimissä aika kuvasti sitä, että oli hyvä omatunto kun olen uhrannut aikaani hänen muistopaikalle, koska en voi aikaani antaa muuten. En voi antaa hänelle rahaa, en voi ostaa joululahjoja , en yllättää häntä enää, enkä tehdä hänelle ruokaa. Siksi kukat on halpa hinta jopa liian halpaa verrattuna siihen että hän eläisi .

Jos äidilläni olisi hautapaikka ja siis jos olisi kuollut, ymmärrän hyvin että jakaisin laskut mitkä tulisi veljeni kanssa. Mutta ei tulisi mieleenikään pyytää rahaa siitä että ostaisin omalle äidilleni kukkia.

Ajatukseni poikii muita. Keskusteluni serkkuni kanssa johti minun kysymykseeni jossa siis kysyin – Mitä jos sinun lapsesi pitäisi haudata.

Lue lause hitaasti uudestaan.

Mieti lausetta hitaasti uudestaan.

Mieti miten haluaisit oman lapsesi haudattavaksi?

Jessus miten tunnen itseni sairaaksi sadistiksi. Tunnen niin suurta mielipahaa. Tunnen miten sinun tekee mieli heittää läppärin kiinni eikä enää koskaan palata tähän blogiin. EIKÖ?

Nämä on juuri niitä ajatuksia mitä ei kuulu ottaa esille. Nämä on niitä ajatuksia mitä sysätään pois, koska ne pelottaa ja ne on kamalia asioita. Eihän minulle käy niin, ei meille voi käydä niin, et halua edes hitusenkaan verran ajatella asiaa. Helpomalla pääsee kun lopettaa koko jutun ja jatkaa elämää mukavempien ajatusten ja asioiden parissa, EIKÖ?

Tämä tunne potenssiin tuhakuuskyt satamiljoonaa on minun totuuteni .Ymmärrän hyvin ahdistuksesi jos tunnet juuri niikuin kirjoitan. Lupaan ja takaan etten ikinä toivo kenekään kohtaavan tätä , samalla kuin tiedän etten ikinä pysty estämään sitä, että aina kuolee lapsia ja nuoria , jotka on jonkun äidin ja isän lapsi. Ja se ahdistus , toivottomuus, ikävä on ihan niin totta kun olla ja voi, ja se ei mene yhdessä yössä ohi vaan elät sen kanssa haluat tai et. Ajatuksesi elää ihan omaa elämäänsä, ja sinun on vaan pakosta elettävä sen asian kanssa ihan tasan tarkkaan niin kauan kun elät.

Mutta jotta jaksat sinun on tehtävä paljon työtä itsesi kanssa.

Niin kuin olen aikaisemmin kertonut, olen siis varman päälle eläjä. taikauskoinen ei ole oikea sana. Mutta yritän elää tätä elämää niin hyvin kun voin, yritän tehdä pieniä hyviä tekoja, usein ihan siksi että pidän siitä mutta myös senkin takia että en ainakaan halua että minulle kostetaan pahoja tekojani sillä että toinenkin poikani kuolisi.
takaan että pelkkä ajatus pelottaa minua yhtä paljon kun sen lauseen mitä pyysin lukemaan uudelleen.

Kun joskus olen jossain netissä seilannut ja joutunut johonkin keskustelupalstoille missä jotkut ivaa tai provoaa tahallaan. On suorastaan ilkeitä tai antaa hyvin kärkkäitä mielipiteitä jotka taatusti voi loukata jotain ihmistä , ajattelen aina. Pidä varasi, ole oikeasti hiljaa , älä manaa itsellesi meidän totuutta, oikeasti voit joutua kokemaan tämänkin. Koska kuolema ei katso aikaa, ei rotua, ei asemaa, se ottaa kenet se haluaa. Minä olen ainakin valmis nöyrtymään ja olemaan hiljaa.Takaan että se ihminen joka ilkkuu ja tahtoo jollekkin pahaa niinkin suurten asioiden edessä kuin oman lapsen kuolema, varmasti muistaa oman ilkeytensä oman lapsensa haudalla, jos siis niin käy. Elä sitten sen kanssa. Huh huh

Voin rehellisesti sanoa että pelkään joskus omia ajatuksianikin.

Silti tässä blogissa ei olisi mitään järkeä jollen ole täysin rehellinen siitä mitä tämä elämä on nyt, ja mitä olen ajatellut nyt ja silloin. Huh huh..raskaita asioita.

Keventääkseni tunnelmaa, en silti oikein keksi mitään joka lohduttaa nyt. Voin perua kirjoituksen, ja silti en niin tee, en edes tiedä miksi.

Tästä paskasta on selvittävä, mutta ehkä nyt, joku voi hitusen verran paremmin ymmärtää meitä lapsensa menettäneiden vanhempia.

Toisaalta ei tätä elämää voi pelätä, mitä elämä olisi jos koko ajan pitäis pelätä. Ei mitään.

Elämässä on paljon kauniita asioita. Jopa meille jotka lapsemme olemme menettäneet, voi vaan kestää tovin jotta ne asiat taas näkee.

Mekin nauramme ehkä vielä, mekin elämme täällä samalla tavalla kuin tekin. Itse koen että perustavallinen elämä on parasta lääkettä. Ehkä olemme herkempiä ottamaan vastaan ns.lisäongelmia.

Kun palaan aiheeseen , siihen minun totuuteen, toivon aina vaan että ihmiset ymmärtäisivät enemmän toisiaan. Toivoisin enemmän ymmärrystä että olemme kaikki vastuussa siitä miten elämme tätä elämää ja miten kohtelemme toisiamme.

Tänään mietin päässäni miten paljon olenkaan oppinut lapsiltani. Kun poikani osti omilla rahoillaan itselleen sekä vejelleen vesipyssyn, koska jakaamalla omastaan, he voisivat leikkiä kahdestaan. Ei ole yhtä kivaa juosta ympäri pihaa yhden vesipyssyn kanssa kuin se että molemmilla on. Ei ole yhtä kivaa kokea joku kiva asia jollei sitä voi jakaa jonkun kanssa tai jopa kokea jotain yhdessä. Ei ole yhtä hauskaa nauraa jotain asiaa yksin,  kun nauraa samasta asiasta yhdessä. Ei ole mistään pois jos jaan hymyn tai autan jotain.

Maailmani ei kuole siihen jos pysähdyn ja kuuntelen.

Joskus kun mietin ihmisiä mitä elämässäni on tullut vastaan jotka aina jaksaa valittaa, ja nähdä aina sen huonon puolen. Muistan erään ”pihapoliisin” joka aina jaksoi vaan valittaa ihan kaikesta. Lapset ei saanut juosta nurmikolla, ei leikkiä nurmikolla,. Maailma meni sekaisin jos joku oikaisi puskien läpi. Joku pesi venettään autopesupaikalla. Oli yhtä sun toista ja mekin olimme hänen hampaissaan. En jaksa miettiä miksi hän oli sellainen, mutta itse mietin miten tylsää sellainen elämä on. Elämähän menee ihan haaskuun. Miten joku jaksaa elää elämäänsä niin että on silmäkulmat kurtussa aamusta iltaan. Eikö vastakohta olisi mukavampaa? Siihen pyrin, haluan tervehtiä naapureita, haluan auttaa, haluan voivani pyytää apua ja olla kiitolinen siitä. Haluan jakaa kahvihetken jonkun kanssa. Haluan nauraa. Haluan olla kiitollinen jollekkin , hymyillä kun ajattelen jotain ihmistä. Haluan ostaa kortin ja lähettää sen jollekkin.

Älkää vaan kuvitelko että elän jotain pyhimyselämää. En todellakaan, teen virheitä siinä missä muutkin vaikka poikani on kuollut. Tunnen itseni epäonnistuneeksi monestakin asiasta. Haluan muuttaa itseni ihmisenä paremmaksi, vaikka kerta toisen jälkeen epäonnistun. Olen vihannut ihmisiä, suuttunut ja kaikkea mahdollista. Mutta aina ajattelen niin että kun onnistun ja se tulee aidosta sydämestäni, silloin voin olla onnellinen.On parempi edes tiedostaa omat puutteensa ja onnistua edes yksi kerta kunnei ollenkaan.

Olen onnellinen kun huomaan etten tee jotain hyvää väkisin. Voin joskus jopa olla itsestäni ylpeä, koska kelpaan itselleni. Mutta olen myös tehnyt kompromisseja. On parempi tehdä jotain hyvää vaikka väkisin, kun se etten tee mitään. Mutta tykkään enemmän siitä jos kaikki on aitoa.

Uskoit, toivoit , rakastit…sen tekstin laitoin poikani hautakiveen, enkä kadu, enkä haluaisi sitä muuttaa. Sellainen poika hän oli ja maailma olisi hitusen verran parempi jos itsekkin pystyy sitä noudattamaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään paljon sekavia ajatuksia

Kun menettää lapsensa, sitä tosiaankin joutuu elämään käsi kädessä kuoleman kanssa tahtoo tai ei. Niin kuin olen sanonut aikaisemmin uskon että me ihmiset sopeudumme ja yritämme jollakin tavalla kääntää asioita päässämme jotka lohduttaa meitä. Pakkohan se tavallaan onkin, eihän sitä jaksaisi muuten.

On niin paljon tunteita jotka tulee käyttöön ja ne tunteet vaihtelee laidasta laitaan. Vaikka on kulunut 11 vuotta joku voisi kuvitella että pahin on ohi. Osittain se onkin totta, onhan se suurin sokki ja sekavuus jollakin tavalla selkiintynyt. Alkuvaihe tuntuu vieläkin ihan kertakaikkiaan jäätävän kamalalta ja ehkä vasta nyt osaa sääliä jopa itseään. Ajattelen sitä kaikkein kamalinta alkuvaihetta , käsittämättömäksi ajaksi , mitä tuskin näin jälkeenpäin voi ymmärtää. Miten ihmeessä selvisin???

Minun elämäni meni niin kuin meni, enkä oikeastaan tiedä miten se olisi voinut mennä’ paremmin. Se on sokkia, se on vihaa, se paljon asioita mihin ei saa vastauksia. Yritin löytää vastauksia, ihan konkreettisiakin. Totuus on kai hyvä asia, ja onneksi joku sen ymmärsi.

Elämä kaiken arjen keskellä oli kuin karuselli joka on seonnut , yhtä sekamelskaa. Mietit tapahtunutta ihan koko ajan , samalla kun yrität suoriutua tavallisista asioita. Jossain kohtaa on pakko mennä töihin, on pakko maksaa laskuja, ostaa ja laittaa ruokaa. Pitäisi levätä ,mahdollisesti käydä puhumassa. Ei hitsit sanon minä, miten ihminen edes kykenee keskittymään kaikkeen. Mutta niin vaan olen jollakin tavalla selvinnyt, enkä ole ainoa.

Mietin miten voisin antaa jotain hyviä neuvoja. En usko että kykenen siihen. Päästääkseen helpomalla voisi sanoa että turhaa edes miettiä . heittäydy niikuin virran vietäväksi tavallaan ja toivon parasta.

Kaverisi kuolema, kulkee kanssasi tahdot sitä tai et.

Alkuajan jälkeen asiat kyllä selkiintyy jollakin tavalla , mutta kerron myös senkin että jopa 11 vuoden jälkeen asiat voi putkahtaa esille ja palautta niitä tunteita mitkä olet kokenut alkuaikoina. Lohdullista on että aika tosiaankin tekee tehtävänsä tavalla tai toisella.

Sitten tulee se tavallinen elämä. Ihan tavallisille ihmisille jotka ei ole menettänyt lapsensa kokee myöskin vastoinkäymisiä . Kaikki tunnemme näitä ihmisiä jotka valittaa ja kokee jos jonkinlaisia ongelmia elämässään. Täyty sanoa että joskus olen kateellinen heille. Voi kunpa voisin olla se valittaja , enkä tietäisi miten huonosti asiat voisi olla. Ehkä pieni edistymisen merkki on juuri se, kun valitat jostain tuiki tavallisesta ongelmasta.

Onhan ongelmia riittänyt, jos on 4 kolaria selvittänyt niin takaan että niitä on. Mutta riittikö minulla voimaa selvitä niistä? EI

Huomaan ainakin itse etten oikeasti jaksa ottaa härkää sarvista kiinni samalla tavalla kuin ennen ”sitä” päivää.  Luovutan helpommin ja voin jopa sääliä itseäni, voin vaipua omiin ajatuksiini, ja ajatella että tämä elämä on pelkkää paskaa täynnä ja mitä tässä enää yrittääkään saada elämästä kiinni.

Yksi asia on mieheni kolari, ja se suuri epäoikeudenmukaisuus mitä olemme siinä kokeneet, se ei ole vaan henkistä pahaa oloa vaan ihan isoja oikeuksia mitä koen loukatuksi. Asiat tuntuu suuremmilta toivottomilta, ei jaksa taistella tuulimyllyä vastaan ja koen että minut pistetään seinää vasten. Tunnen itseni ja perhettäni niin olemattomaksi, ihan kun maailma juonittelee sinua vastaan, ihan kun joku laskemoi ettet kuitenkaan mahda mitään..ja niinhän se on mennytkin. Meilä se oli mieheni kolarin jälkipyykkiä selvittelessä. Kelan lääkäri oli sitä mieltä ettei tämä mies kykene enään työhön, mutta koska oli liikenneonnettomuus vakuutuslääkärit päätti asiasta toisin. Itse en tiennyt miten edetä asiassa , en tiennyt meidän oikeuksia, ja kun prosessit meni automaattisesti eteenpäin, se meni sen mukaan joka oli liikennevakuutusyhtiön edun mukaisesti. Ainoa mahdollisuus olisi haastaa vakuutusyhtiön ja samalla ottaa se riski että häviät asiasi ja maksat viulut itse. Kuka vaarntaa ainoan omaisuutensa joka on oma koti? Me ei uskallettu, ja kärsin henkisesti siitä että miehelläni on kipuja, ettei hän nuku ja paljon paljon muuta.

Sitten on pienempiä ongelmia tai mielipahoja. Voit kohdata hankalan ihmisen. Ainakin minä perään aina päässäni rehellisyyden perään.

En tiedä mutta joskus kai luon vaan valheellisen toiveen päähäni. Joten ajattelen , että kyllä se oikeus vielä voittaa jos vaan itse olen rehellinen. Pettymys on joskus suuri kun huomaa että häviät taas.Jos on paljon huonoa on myös onneksi joskus valoakin.

Paljon on omasta ajattelutavasta kiinni. On vaan selvitettävä mitkä asiat on tärkeitä ja mitkä poistat ja yksinkertaisesti unohdat. Ainakin yrität tehdä niin. Kun on ihan varma jostain asiasta ja teet itsellesi omat säännöt , pääsee helpommalla.

Siksi minusta rehellisyys on se peruskivi. Rehellisyys itseäsi kohtaan on ihan parasta. Kun on rehellinen , ei tarvitse miettiä mitä sanoa. Kun on rehellinen itselleen voit alkaa työstää asioita ihan eri tavalla. On hienoa mennä nukkumaan kun on hyvä omatunto.

Elämässä on tietenkin isoja asioita jotka vaikuttaa elämääsi. Se voi olla työpaikka. Jos menetät sen, ei tule rahaa. Ja se vaikuttaa taatusti elämääsi. Silloin kun on vaikeaa, kuolema tulee ainakin minulle hyvin usein siihen ihan, ihan liki. Tuntuu että olet jo saanut oman annoksesi paskaa niskaan, et oikeasti koe että olet vielä ansainnut lisää ongelmia, vaikka ovatkin ihan eri kategoriasta. Jos joku sanoisi – selviä tästä niin saat lapsesi takaisin, kaikki me ottaisimme lapsemme takaisin, vaikka sitten ryvettäisi missä tahansa ongelmissa.

En ole lukenut tilastoja mutta kun itse kelaa näitä asioita jälkeenpäin, mietin kuinka moni luovuttaa? Kuinka moni vajoaa niin alas että sairastuu , luovuttaa. Kuka alkaa juomaan itsetuhoisesti? Kuinka monta ??

Synkkää tekstiä ja sekavaa , niin sekavaa se ”uusi” elämä onkin.

Teksi mieli taas sanoa että turhaa on miettiä , anna virran viedä ja luota siihen että selviät tavalla tai toisella. Kävikö minulla tuuri kun olen tässä tänään ja menee kuitenkin suht hyvin?

En todellakaan ole tuntenut itseni vahvaksi, en koe että olen löytänyt minkään kikka kolmosen. En ole edes erityisen viisas ihminen. Pelkään paljon asioita. Lomakkeita, oikeudenkäyntejä ja sitä että joudun maksumieheksi, pelkään menettäväni taloni eli kotini , ja siksi olen luovuttanut. Päässäni lohdutan itseni sillä että paha saa palkkansa ja joskus saan kiitoksen. Mietin onko se vaan tapa jaksaa jatkaa tätä elämää ja uskonko loppujen lopuksi edes itseeni?

Asiat mistä olen varma tuo rauhan ja lohdun.

Kun olen töissä ja minua kohdellaan hyvin. Kun itse olen reilu ja joku arvostaa sitä. Kun joku haluaa auttaa minua jossain asiassa. Kun oikeasti päätän että joku asia on tarpeeksi kelattu ja jätän tämän asian tähän. Silloin koen rauhaa.

Moni ihminen sanoo että katkeruus on asia josta pitää päästä irti ja se ei johda mihinkään hyvään. Surussa olen kokenut kaikenmaailman tunteet, varmasti kaikki mitä ihminen voi kokea. En koe olevani erityisen pessimistinen . Moni sanoo myös ettei viha ole ratkaisu ja sillä että tunnet vihaa, syö sinua eikä ole hyväksi.

Olen tuntenut vihaa, katkeruutta ja kaikenlaista huonoa. Aina en ole kyennyt kohdistamaan sitä mihinkään ja silti tuntenut niin.

Minun mielestä saa olla vihainen. Saa olla katkerakin. Tuskin se auttaa , mutta jos niitä tunteita on ihmiselle annettu niin kai niitä saa hitto vie tuntea !

Jos naapurin kakara rikko lapsesi uuden polkupyörän tahallaan, takaan että moni tuntee suuttumusta, vaikka asiat ehkä kykenee selvittämään asiallisesti. Silti olet tuntenut suuttumusta.

Niin miksen minä saisi tuntea vihaa kun lapseni kuoli? Jos taas elämäni keskittyisi pelkästään vihan tunteeseen, toivoisin itselleni ammattiapua. Mutta en minä ainakaan syyllistä ketään joka tuntee myös negatiivisia asioita oman lapsen kuoltua.

En niin suunnitelmallisesti mieti kaikkia asioita, ei oikein riitä energiaa siihen. Usein analysoin joitain juttuja jälkeenpäin ja joko huomaan olleeni erittäin typerä , tai jopa viisas. Voin katua asioita tai sitten en..

Siksi toivon usein elämältäni vaan jotain tasapaksua elämää joka on mahdollisimmaan rauhallista ilman mitään draamaa tai suuria mullistuksia.

Iloitsen pienistä ilonpilkahduksista, joka perustuu siihen että minä saan olla vain ja ainoastaan oma itseni ja minut hyväksytään sellaisenaan, ilman että siihen vedetään kuolema mukaan.

Loukkaannuin juuri tällä viikolla eräästä asiasta. Koin suurta epäoikeudenmukaisuutta ja koin että minut tahrattiin tavallaan. Tunsin vaikka mitä ja puhuin ja halusin muilta ihmisiltä tukea siitä että MINÄ olen oikeassa. Tiesin mitä voin menettää jollei totuus tule esille. Silti tulee selityksen maku, ja luovutan usein ja taas aloitan nollasta. Ei hitto sentään.

Pohdin ja pähkäilin ja jaoin asiani monen kanssa. Kunnes yksi kaksi päätin että nyt se loppui. Päätin että minun on luotettava siihen että totuus voittaa, en jaksa edes olla vihainen, olin lopulta tavallaan luovuttanut ja ajattelin että otan elämäni vastaan just niin kuin se tulee.

Olen saanut tukea ja pelkästään se lohdutta minua. Tuntuu ihan hiton hyvälle kieltämättä. Silti tiedän ettei se minua pelasta . Mutta ajattelin etten pohdi asiaa yhtään sen enempää,  en tiedä onko se hölmöä tai ei, en todellakaan. Mutta kun tulee asioita vastaan mille et mitään voi , niin miksi edes haaskata ajatustakaan sellaisille asioille? Tulee mitä tulee ja sen mukaan mennään. Kuulostaa ihan sikatyhmältä sanoa näin. -Kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. Näin sen nyt vaan ajattelen.

Soitin pojalle ja hän oli hyväntuulinen ja asiallinen,  koin niin suurta onnea taas kun olla ja voi. Silloin ajattelin taas. Jos tämä on hinta minkä minun pitää maksaa siitä että poikani on onnellinen, olkoot elämäni näin, minä voin soittaa hänelle. Suon ilomielin onnen pojalleni ja otan sitten ne paskat loppujen lopuksi ilolla vastaan. Minä en luovuta..en hitto vie luovuta, ja taas jaksan jatkaa, taas jaksan himpun verran mennä eteenpäin, tuo se elämä mulle sitten mitä hyvänsä eteeni.

Minun poikani on todellakin minun oljenkorteni. Hiukan olen ehkä joskus hidas muistamaan sopimukseni jonka tein elämän kanssa. Sopimuksen että annan minulle kaikki paska, jos vaan annat lapseni saada sellaisen elämän joka on mahdollisimman onnellinen. Jos poikani voi hyvin, voin minäkin. Siksi elän , siksi jaksan. Ja aina, niin kuin juuri tänään sain puhua ja olla ihanien ihmiset kanssa sekä viettää ihan tuiki tavallista peruselämää missä ei ole mitään ihmeellistä, ei juhlaa eikä glamouria vaan ihan pirun tavallista elämää. Se riittää minulle, se on minun uuden elämäni rikkaus.

Minulla on maailman ihanin serkku. Melkein voisin toivoa että hän olisi minun siskoni. Olenkin miettinyt oltaisiinko vielä läheisempiä jos hän oikeasti olisikin minun siskoni. No ei nyt ole , siis on serkku.
Soitan lähes päivittäin vaikka joskus yritän säästää häntä olemalla soittamatta. On hienoa kun on edes yksi ihminen joka ymmärtää minua, koska voidaan aina vedota siihen että kaikki on vaan sukuvika 🙂

Elämässä nyt, sisältää paljon hyviäkin asioita jo, edistystäkin on tapahtunut. Jos laihdun koen iloa ( sen hetken ), jos tapahtuu jotain pientä saan jakaa sen hänen kanssaan. Juuri kerroin miten sain soiton poimimaan marjoja kaverin pihalta. Kerroin serkulleni että oli niin, niin kivaa.

Menin poimimaan marjoja , kaveri auttoi pyytämättä ja siinä höpöteltiin niitä näitä samalla. Yllättäen hänen ystävä tuli käymään ja siinä sitten höpöteltiin kolmestaan, kunnes kaverini sanoi että menee keittämään kahvit. Lopulta istumme kaikki kolme ja jutellaan. Ihan siis jotain perusjuttua. Ei ollut draamaa, ei mitään ihmeellistä siis, kunnes lopulta lähden kotiini. Siis mikä päivä, aivan ihanaa. Olin ulkona, oli ystäviä, sain marjoja..Kuka oikeasti miettii ja maalaa näinkin supertavallisesta asiasta näin suurta ja ihanaa? Äiti joka on menettänyt lapsensa ja elämänilon ajattelee näin. En ajatellut kuollutta lastani kun ihan hetken, se hetki oli kun se yllätysvieras tuli ja minua esiteltiin.

Silloin mietin, tietääkö hän? Ei sillä että sillä olisi ollut mitään merkitystä. Enhän minä sitä asiaa olisi edes voinut muuttaa. Joko kaverini on kertonut tai sitten ei. Mitä väliä. Mutta kerron tämän siksi että te ymmärtäisitte että näin sinä kuljet kuoleman kanssa haluat tai et. Ei se pilannut sitä päivää mitenkään, en vaipunut masennukseen, mutta silti ajattelin jälleen kerran poikaani jonka olen haudannut.

 

 

 

 

 

 

ajatuksia

On aika kummalista miten jotkut ihmiset tavallaan pelkää sinua, tai kokevatko he että suojelevat minua. Jos nyt jostain ehkä järkyttyisin se olisi kai ihmisen teloitus edessäni tai pahoinpitely. Eli oletan sen olevan ihan yhtä kamala ajatus ns. normi ihmistenkin mielestä.

Pahjin painajiseni olisi olla niin sairas etten itse kykenisi päättämään oman elämäni, vaikken nyt itsemurha ajattelekkaan. En omalla kohdallani näe mitään järkeä olla elossa joko tuskissani tai täysin toivottamassa tilanteessa missä ei enää ole toivoa parempaan. Jos on täysin selvää että tulisin kuolemaan kahden viikon sisällä ja elämäni olisi yhtä tuskaa, ennäe mitään järkeä elää sitä kahta viikkoa. Luultavasti olisin yhdessä sängyssä samassa huoneessa ja vain odottaisin. Mitä elämää se on? Niin kauan kun minulla on järki päässä ja pystyn edes kommunikoimaan haluaisin luultavasti jättää pojalleni jäähyväiset. Haluaisin kai antaa viimeiset neuvoni ja toivon katsoa tätä elämää eteenpäin. Antaisin kaikkeni lohduttaakseni poikani ja olisin kai niin reipas kun pystyisin. Toivoisin että olisin siihen mennessä kyennyt opettamaan kaiken sen mitä koen tärkeäksi. Toisaalta tiedän että hän pärjäisi. Silti tekisin sen vielä kerran. Kyllä me osaamme lapsiamme tsempata eteenpäin. Toivon että on on silloin parisuhteessa ja elää omaa onnellisinta aikaansa. Perhe , ystävät, rakkaus ne on onnellisuuden salaisuus. Ihminen joka jakaa ilon kanssasi. Perhe jonka luokse voit mennä kun on juhlapyhä. Vaikka ne monen mielestä on pakollista ja vie aikaasi jne..niin jos olisit yksin, oletan että kaipaisit sitä. jollei ikinä tulisi kutsuja , jollei kukaan soittaisi, jollet ikinä voisi kenellekään kertoa mitä sattui. Silloin en ainakaan itse koe oleavani onnellinen. Minun perheeni on pienin mahdollisin , mutta pidän siitä kynsin hampain kiinni. Kukaan muu kuin me kolme ei voi rakastaa ja ikävöidä Matiasta niin kuin vain me osaamme.

Muistan kun me Sarin kanssa vaihdoimme kuvia lapsistamme. Kun näet kuva nuoresta pojasta ja vaan tuijotat sitä kuvaa. Näet vaan kuvan, ja silti näet siinä elämän virtaavan , siinä juuri silloin kun se kuva otettiin, veri kulki suonissa, ihminen oli täynnä voimaa, elämää. Tuijotat etkä voi ymmärtää että tämäkin poika on kuollut.

Päivät kuluu ja vaihtuu vuosiksi. Joka päivä olet yhden päivän lähempänä omaa kuolemaasi. Kukaan ei voi tietää koska se tapahtuu, onko se huomenna tai elätkö 100 vuotiaaksi. ystäväni sanoi että alkaa heti nostamaan eläkettä kun se on mahdollista. Minusta se on yksi parhaimmista päätöksistä mitä hän on tehnyt. ymmärrän ettei elämää voi elää pelossa , mutta kyllä muuten on täysin turhaa odottaa sitä että kun …kun jään eläkkeelle, kun saan sen maksettua, kun ja kun ja kun..

Tästä asiasta meille tulee joskus erimielisyyksiä. Minä mietin kai liikaa ja mieheni elää toki tässä päivässä mutta on niin paljon omia juttuja. Jos nyt kuolisin huomenna, en haluaisi että hän potisi huonoa oma tuntoa siitä ettei tehty enemmän yhdessä.

Mieheni sanoi aina että haluaa perhekuvan. Sitä ei koskaan otettu, minähän olin aina liian lihava ja oli vaikka mitä tekosyitä tai saamattomuutta ettei sitä koskaan otettu. Voisihan sen tehdä muokata toietokoneella. Mutta sydämessäni tietäisin aina että se on feikkiä ja aitoa ei enää ole mahdollista ottaa.

 

Lisäys hulluihin ajatuksiin.

Kun äsken suljin läppärin kirjoitettuani hulluista ajatuksista, nousin ylös ja kävelin olohuoneeseen. Kuului kumaus kun isohko lintu lensi päin ikkunaa. Koirat haukkui ja minä menin ikkunan eteen ja katsoin ulos pyörtyikö lintu tai kuoliko jopa. En nyt ainakaan ikkunasta nähnyt mitään, mutta tämän tapaiset taphtumat jotka tulee täysin yllättäin saa minua ajattelemaan että se oli merkki.

Koska se tapahtui heti läppärin kannen sulkeuduttua koen että se liittyi siihen mitä äsken olin tekemässä. Nyt en kyllä rehellisyyden nimissä tiedä oliko tämä hyvä tai huono asia. Joten jos pihalle mentyäni löydän kuolleen linnun se kai on huonoa , jos taas en , se kai oli merkki että olen oikealla tiellä.

Tämä on just sitä minua tänä päivänä !!

Hulluimmat ajatuksesi

Oletan että kaikkein hulluimmat ajatukset mitä pyörii päässäsi on normaalia.

Ne ajatukset mitä et kehtaa kertoa on minusta ainakin ihan normaalia. Ainoa asia mistä itse olisin huolissani on jos tietoisesti alat suunitella että teet itsellesi pahaa, ja uskon että vaikka olemme tässä tilassa erotamme kyllä ne ajatukset.

En usko että juuri se ihminen edes lukisi kenenkään blogia, mikäli haluaa vahingoittaa itseään. Vaikka maailma tuntuisi kuinka mustalta, niin aina, siis oikeasti ihan jossain kohtaa näet valoa. Mikään päivä ei ole eilisestä kopio. Vaikka tuntuu ettei sinua voi auttaa, et voi sitä tietää koska luultavasti et ole koskaan kokenut mitään näin kamalaa ennen.

Soita heti apua itsellesi jos tunnet että tilanne on ylitsepääsemätön.

Takaan että minäkin olen miettinyt vaikka mitä. Takaan että on tuntunut siltä ettei tästä enää jaksa nousta. Ja silti on aina tullut voimia jostain , ei se ole välttämättä mikään ahaa elämys.

Puhu, kirjoita, mene lenkille, hakkaa puita, tee ihan mitä vaan, on siinä sitten järkeä tai ei. Sari ja minä surimme omilla tavoillamme. Silti kuljimme tavallaan samaa matkaa, mutta eri polkuja pitkin.

Se mikä auttoi häntä ei sopinut minulle, ja aika usein asiat vaan tulee luonnostaan. Mitkään neuvot ei sovi kaikille, joten vain ja ainoastaan kertomalla todellisen totuuden , voi antaa mahdollisuuden että osaat samaistua minuun . Siksi kerron nyt ihan kaikki, jollekkin joku pieni yksityiskohta mitä minä olen kokenut ja miten pääsin jostain yli,  voi jollekkin kolahtaa.

Matiaksen kolarissa ei ollut kyse ylinopeudesta, eikä itsemurhasta.

Silti minulle tuli huomaamatta pelko liikennettä kohtaan.

Muistan kun ajelin moottori tiellä ja ajoin kai 70 -80km/h

Pelkäsin ja autot tuntui vilistävän ohi ja näin tuhansia vaaratilanteita. Tuntui kun liikenne oli venäläinen ruletti, ja olisin todella onnekas mikäli pääsisin hengissä kotiin. Tämä episoodi on jäänyt mieleeni. Miten ajatuksissani päätin etten välitä siitä kuinka hitaasti ajan.

Tuskin mietin sitä silloin, mutta nyt jälkeenpäin se oli kuitenkin todiste itselleni että halusin selvitä hengissä. Kai minä itse valitsin elämän kun poikani soitti minulle kappeliin.

Ymmärrän ettei kirjoittaminen ole kaikkien juttu, mutta itselleni se on ollut parasta terapiaa, sekä varsinkin nyt jälkeenpäin, voin palata siihen aikaan koska haluan, ja olen varma että puolet siitä mitä silloin olen kirjoittanut olisi kadonnut jäljettömiin muististani ellen olisi silloin kertonut päivän tapahtumista tai sen hetkisistä ajatuksistani.

Tässä kohtaa voi kai ajatella itsekkäästi että oliko tarkoitus kirjoittaa jotain suurempaa varten? Minä ainakin ajattelen myös niin että Matu ei saa unohtua, eikä tietenkään unohdu meiltä perheenjäseniltä. Kuka tietää mitä lapseni saa joskus aikaan. En tiedä haluaako hän lapsia, millaisia heistä tulee, tai mitä poikani tekee minun jäämistöllä. Luulen ettei hän arvosta materiaa, joten ehkä siksikin on järkevää siivota kaikki pois, pitäisi kai oikein puhua asiasta . Se mikä merkitsee minulle jotain voi olla pojalleni yhdentekevää.

Mutta minun kuollut poikani on kuitenkin osaa tämän maapallon historiaa. Yhtä arvokas kun jokainen ihminen ja jokainen kuollut lapsi. Siksi jos suku jatkuu haluan jättää nämä aidot kirjoitukset jälkipolville.

Hulluista ajatuksista vielä. Palaan siihen ajatukseen että mikäli sielu palaa tänne kun on siellä ylhäällä jotain oppinut, niin onko se sittenkään hyvä asia? Onko maailman meno sitä luokkaa että edes haluaisin sukuni jatkuvan?  Silti jos saisin lapsenlapsen koen että se on uusi mahdollisuus saada rakastaa , hoitaa, opettaa.

En edes aina jaksa omiakaan ajatuksiani, ja saa nauraa, saa pitää minua hulluna. Mutta miten minusta tuntuu että he jotka on lapsensa menettänyt ei pidä minua hulluna.

Olen sitäkin miettinyt että mikäli oikean psykologin puheille olisin joutunut , olisi ollut vaara joutua hoitoon ja kai lapsenikin olisi huostaanotettu silloin. he he..

Ne muruset mitä minä mukamas sain hoitoa, eli kun kävin juttelemassa sen kolme nelje kertaa ei ainakaan auttanut minua mitenkään. Hassuinta oli että silloin koin vieväni paikan joltain ihmiseltä joka oikeasti tarvitsee apua. Vasta nyt ymmärrän että olisi kai oikeasti ollut hyvää saada puhua ja ymmärrän että olin siihen oikeutettu.

Pyskoloogeille neuvoksi. Kaikille ei ole tärkeintä että sinua vaan kuunellaan. Ainakin minä jäin kaipaamaan vuorovaikutusta, mahdollisia neuvoja. Siksi turhauduin ja ajattelin oikeasti niin, että jos on sellaisia ihmisiä jotka ei ole saanut ulos omat traumansa mitä ovat kokeneet puhuminen taatusti auttaa. Koen myöskin sen että kunnen saanut ammatti ihmistä jolla oikeasti oli titteli, minun suruani vähäteltiin. Vaikka hän kuinka vakuutti että on kokenut kuuntelija se ei ainakaan minua auttanu, yhtä lailla olisin voinut puhua naapurini kanssa. Olihan siinä monta muutakin syytä miksen jatkanut, yksi oli epäsäännölliset työvuoroni. Tein alihankintatöitä ja koskaan en tiennyt minne ja koska joudun töihin, minua nolotti aikojen muuttaminenkin ja lopulta koko jutusta tuli enemmän riesaa kun apua minulle. Kai ajattelin että minähän pärjään itse ja piste.

Takerru omiin hyviin ajatuksiisi , toteuta ajatuksia , kokeile ajatuksiasi konkreettisesti, jos tuntuu että joku idea voisi toimia sinulle avuksi.Taisin lukea jostain silloin että miehet usein tekee käsillään jotain kun käsittelevät surua.

Kun luin kuolemasta, kun ajattelin kuolemaa, kun kirjoitin kuolemasta niin ainakin minulle tuli joskus yliannostus kuolemaa.

Kerran kun ajelin ystäväni luokse osuin kolaripaikalle jossa nuori poika oli jäänyt auton töytäisemäksi mopollaan. Sydän alkoi lyömään kiivaasti ja mietin miten pojan kävi. Näin vaurioituneen auton ja mietin, miksi? Miksi hitossa se joku halusi että jälleen kerran näin pian meidän oman onnettomuuden jälkeen että kohtaisin tämän tavallaan uudelleen. Ymmärsin että toden totta koen että joku ylempi taho ohjaa tätä rulettia, koska miksi muuten olisin ajatellut että on epäreilua että juuri minä kohtasin tämän tapahtuman. Kai se miten ajattelen on minun totuuteni. En tiedä lohduttaako oma ajatusmaailmani minua tai ei, mutta kai minä kallistun sen puoleen että siinä on enemmän hyvää kun huonoa.

11 vuotta on mennyt, ja paljon on tapahtunut, enää en mieti asioita liian syvällisesti tai koko ajan. Elän ihan suht taviselämää ja taistelen vaan tavallisten ongelmien kanssa. Silloin voi olla onnellinen. Jos minulta olisi palanut talo, mennyt työpaikka , olisin täysin rahaton se on monen mielestä aivan järkyttävää. Onhan se tietenkin kauheata. Jos minulta olisi kysytty vaihdanko sen kaiken poikaani, niin tottakai niin olisin tehnyt. Jos minulle tapahtuisi tämä kaikki juuri nyt, voin rehellisesti sanoa että olisihan se kamalaa ja ajattelisin taatusti , kuinka paljon ihmisen pitää kestää. Jos se siitä huolimatta tapahtuisi luulen kuitenkin että selviytyäkseni ajattelisin niin että onneksi poikani kuitenkin on elossa ja niin kauan kun ihminen on hengissä on kuitenkin toivoa. Et sinä kuole siihenkään vaikka kaikki palaisi poroksi.

En kiellä etteikö jotkut vastoinkäymiset millä loppujen lopuksi ei ole mitään merkitystä saa minua ajattelemaan, eikö mikään riitä, miksen saa vaan elää rauhassa.

Kuitenkin kun mietin omaa elämääni , olen onnekas kun voin kävellä metsään, voin maata siellä selälläni ja katsella taivasta, katsella puiden lehtiä, hätistää itikoita. Voin itse päättää koska sieltä lähden tai koska sinne haluan. Niin mistä pitää oikein valittaa ? Olen terve ja periaatteessa voin tehdä elämälleni mitä haluan. Minulla on vapaus ja se on minulle todella tärkeää. Vaikken nyt mitään ihmeempää olekkaan saanut aikaan, en ainakaan ole kahlittu. Pelkkä ajatus siitä että olen vapaa tekemään mitä haluan on lohduttava.

Melkein aina kun ajan ison sairaalan ohi, mietin kuinka monet kasvot seisoo ikkunoiden äärellä ja katsoo päivästä toiseen samoja maisemia ja vaan toivoo että pääsisi sieltä ulos ja kaikki olisi hyvin. Ehkä suojelen itseäni mutta hyvin usein keksin monta asiaa mistä saan olla onnellinen. On monta ihmistä maailmassa jolla on asiat  paljon huonommin kuin minulla. Joten usein kun pääsen ulos, vedän syvää henkeä raitista ilmaa ja se riittää minulle usein tunteakseni itseni onnelliseksi.

 

Unet tai tapaamiset

Kun makaat sängyssä pilkkopimeässä eikä uni tule, ja iskee suuri suruaalto. Itket niin kovin, ja sydämeen sattuu , toivot vaan että itku loppuu koska koet ettet enää kestä sitä. Makaat lopulta täysin uupuneena ja jos käy hyvä tuuri voit jopa nukahtaa.

Kun kaikki toivo on mennyt niin mieleesi tulee että näkisimpä edes unta lapsesta. Olne ristinnyt kätenio ja toivonut enemmän kun mitään muuta että näkisin edes unen. Pettymys on suuri kunnet siltikään näe unia. En ole lukenut mitään faktaa tästä , mutta omalla kokemuksellani ja ajatteölutavlla tulin siihen tulokseen, että kehoni teki työtä puolestani jotta pysyisin hengissä. Aivojenkin on levättävä.

Keho, mieli ja ihan joka solu tekee niin kovin työtä että kaikkeen se ei pysty, tai sitten se todellakin osaa asiansa. Ehkä se sittenkin päättää säästää sinua joltain jollei unia tule.

Sitten se tuli, se ensimmäinen ”uni”.

Matias seisoo seinään nojaten ja iavan ihana pilke tai loiste silmissään. Hän ei sanonut mitään, ja silti ymmärsin kaiken. Katse sanoi todella iloisella ”äänellä” – hei äiti, et olisi ikinä uskonut että tulen käymään, ja tunsin sen ilon ja veikeän huumorin mikä hänellä oli eläessäänkin.  PUFF ja kaikki katosi.

Aaamulla tunnen suurta pettymystä , kaikki oli ohi sekunneissa, miksei se uni voinut kestää kauemmin? Herääminen myös sattui ja ihan kuin sydämeni olisi vuotanut verta.

Odotan taas unia, rukoilen ja toistan toiveita, mutta mitään ei tule uniini ja herään joka kerta pettyneenä.

Olenko niin paha ihminen etten edes saa kokea mitään edes unissani?

Tulee toinen kerta. Matias istuu nojatuolissa rennosti. heittäydyn siihen jalkojen juureen ilmeisesti lattialle. Hoen vaan iloisena että – Miten voit tiefäthän kuink paljon minä rakastan sinua. Onko kaikki hyvin ja jotain sinne päin. Ja taas Puff kaikki oli loppu. Joku minussa kertoi että aika loppui.

Vihdoin tulee se kolmas kerta. Tiedän heti että Matiaksella on aikaa.

Halaan häntä kovin ja tunnen kaikki mitä hän tuntee minua kohtaan , tiedostan että hän tuntee kaikki mitä minä tunnen häntä kohtaan. emme puhu mutta silti ymmärrän ihan kaiken parammin kuin tässä maan päällä voi ymmärtää. Ymmärrys on niin täydellistä kun olla ja voi. Olen kai lukenut jostain että kun ihminen on siirtymässä rajan toiselle puolelle voi tavallaan mysö pyytää luvan tulla takaisin. tai sitten siellä voi joku tulla sanomaan että on palattava. Voi siis valita haluatko siirtyä tai et.
Olen rauhallisempi koska tiedän että meillä on aikaa. Matias kertoo että periaatteessa nämä vieraillut ovat kiellettyjä mutta hän sai erikoisluvan. Hän sanoo ettei voinut vastustaa sitä paikkaa kun oli siirtymässä, hän myönsi että tavallaan hän meni lankaan koska houkutus oli vastustamaton. Hän selitti että jokaisella siellä on oma tehtävä. Hänen tehtävä on rakentaa talo. Tätä kohtaa ihmettelin koska se ei ollut Matun juttu, vaan moottorivehkeet ja suksihypyt.

Hän myönsi että siellä joskus on jopa tylsää, ja jotain he opiskelee.

Hänet on kielletty kertomasta minulle liikaa, ja totesi etten edes ymmärtäisi jos hän selittäisi minulle siitä. Hän ei lähettänyt mitään terkkuja veljelleen tai isälleen. Hän ei myöskään antanut mitään ohjeita. Syvä hyvänolontunne välittyi ja suuri rauha huokui hänestä.

Hän sanoi myös että onnettomuus oli hänen huolimattomuutta. Matuhan nukahti ilmeisesti tosin hän ei sitä vahvistanut. Tämä tieto perustuu onnettomuus rapottiin sekä poliisin kertom,uksiin jolle soitin . Ei ollut jarrutusjälkiä vaan 5cm mustaa renkaista joka on aiheutunut siitä kun rekka on työntänyt hänen autoa taaksepäin.

Voi sitä heräämisen tuskaa. Itket surusta ja samalla kiität Jumalaa siitä ”tapaamisesta”. Äitinä olin enemmän kun halukas tuntea sitä viiltävää ikävää ja suurinta tuskaa mitä kokea voi , yhdestä tapaamisesta.

Nämä kohtaamiset vetää kehon aika tyhjäksi.

Neljes uni. On yhtä sekavaa tapahtumaa. tätä en tiedä kutsunko uneksi tai tapaamiseksi, ehkä kallistun unen puolelle kuitenkin.

Olen motocrosstapahtumassa jossa on iso tramppi. Hiukan kuin iso skeittitramppi. Ylhäällä on todella iso tasanne jossa seisoo ihmisiä. Mieheni ja minä olemme siellä. Näen uuden pyörän läehstyvän tramppia ja mietin onko se Matu. Pyörä ajaa kovin ylös ja pysähtyy tasanteelle. Oli se Matu, joo ihanaa se on Matu. petyn mieheeni joka ei innostu, yritän sanoa hänelle, ettetköä tajua Matu on täällä. Ihan kunnei hän ole koskaan ymmärtänytkään että matu on jossain vaiheessa edes kuollut. Taidan epätoivoissani ravistaa häntä takin hihastakin, et halooooo..

uni hyppää kotipihalle, ja Matu on nuorempi . – hei äiti sanoo naurava poika. Voinko mennä kummityttöni luokse leikkimään? Matu hei etkö tiedä että olet kuollut?

Uni hyppää taas olen ruohoisen mäen päällä jossain rinteessä. Matu näkee kummityttöni ja he ovat niin iloisia että he vaan pitävät toisistaan kiinni ja nauravat samalla kun pyörivät yhdessä ympyrää. ymmärrän että kummityttöni iloitsee siitä että kuollut tulikin takaisin.

Jotakuinkin nämä oli ne unet tai tapaamiset olleet. Voi olla että olen jonkin unohtanut. Mutta jossain kirjoituksissani olen ne tallettanut.

Minusta on edelleenkin epäreilua etten enempää ole saanut. olen pohtinut miksi. En syönnyt niitä nukahatamislääkkeitä kuin ehköä maksimissa 3kk. Ne ei ainakaan saa unia aikaan koska katoan ihan johonkin mustaan mitä ei ole olemassakaan.

Suurin sumuaika on ohitettu , nukahdan jo itse. Herää kysymys paloiko osa aivoistani pois surussa. Siitä olen varma että jotain on tuhoutunut onnettomuuden seurauksena ja siitä suuresta surusta joka sai kaiken menevän yli äyräiden.

Positiivistä on että jossain kohtaa ymmärsin unien ja tapaamisten erot.

Uni on uni ja ymmärrät sen kun heräät. Voit jopa ymmärtää näkeväsi unta kesken unen.

Jos koet tapaamisen tai sinua halutaan varoittaa jostain koet erilaisen unen mitä itse sanon tapaamiseksi. Tapaamiset erottaa siitä että ymmärrys toista ihmistä kohtaan siis on täydellistä ja joka solu sinussa ymmärtää kaiken. vaikak olen pettynyt etten ole nähnyt tai kokenut enempää mitä sain olen niistäkin enemmän kuin kiitollinen.

Nämä kokemukset vahvistaa että on olemassa elämää kuoleman jälkeen vaikkakin se on eri muodossa. Lohdullista on myös se että siellä on niin ihanaa seesteistä huoletonta.

Hassua myös että tiedän muidenkin tuttujeni ja ystävieni jotka ovat kuolleet saa olla minun Matuni kanssa. Olen jopa hieman mustasukkainen että edesmennyt kaverini saa huolehtia Matusta.

Tiedän myös että joskus tavataan ja olen kieltänyt häntä tulemasta takas maahan jos uudelleensyntymistä on olemassa. Tiedän varmasti että joku päivä saan selityksen miksi Matu vietiin minulta, tiedän varamasti mysö senkin että tulen olemaan selitykseen tyytyväinen ja tavallaan saan sitten olla ylpeä siitä että poikani valittiin.

Sairastako? Miten sen tiedän? Olkoot mitä vaan, mutta minä vaan tiedän ja se on 100% totta minulle. Se ei tarkoita että jos saisin valita , ottaisin pojan takaisin, tekisin mitä vaan saadaakseni kaiken ennalleen. Mikään ei ole niin hienoa kun se että olet edes jostain 100% varma.

Tähän kohtaan palaan viimeiseen kesään. Makaan kaverin kanssa uimapatjoillamme meressä. Pyydän häntä ottamaan minua kädestäni kiinni koska patjat liukuivat muuten eri suuntiin.

Pohdin kaikkea pahaa mitä oli tapahtunut. Minä elvytin yhden tytön , miehen pelasti yhden miehen merestä ja mitä kaikkea olikaan sattunut. Muistan tarkalleen mihin suuntaan katsoin, puiden yli taivaalle. Sanon jotain kitä en oikeasti halunut sanoa. Ja silti sanoin sen. Miten minusta tuntuu että vielä tapahtuu jotain kamalaa, jotain aivan järkyttävää. Tämä asia vaivas minua muutaman päivän ja minua kaduttaa vieläkin, miksen saanut pidettyä suutani kiinni. Tuntuu kun en päättänyt itse siitä mitä sanoin. Siis oikeesti pelottavaa..ihan kuin oliisn ennustanut/manannut kuoleman luokseni.

Siksi nämä tavalliset unet ja tapaamiset sekä ajatukset mistä olen 100% varma ovat lohuttavia ja tunnen edes jossain asiassa jotain hyvää.

Joo eiköhän nämä nyt ollut tässä. 🙂

 

 

11 vuoden jälkeen

Otsikko ärsyttää jo, koska oletan sen herättävän sellaisen mielikuvan että siitä on jo niin paljon aikaa ja asian yli on jo päässyt.

Mikä on muuttunut tässä ajassa?

Monikin asia on muuttunut. En ole ruvannut tekemään mitään erityistä. En liittynyt mihinkään pelastakaa jotain…en puhu onnettomuudessa lapsensa menettäneiden omaisille, en kuulu mihinkään ryhmään muuta kun netissä samassa veneessä olleiden kanssa. En osaa edes ajatella itseäni siinä asemassa, kun he jolla on kaikki lapset elossa.

Elämä on hiljaisempaa. Elämä keskittyy melko pitkälle omaan kotiin. Ei ole mitään tarvetta pitää mitään sirkusta yllä. Nämä olosuhteet voi tietenkin liittyä ikäänkin. Pelkoja on edelleen. Aina kun luen tekstiteevestä onnettomuudesta, kelaan pikapika missä poikani on, ja voin jopa mennä niin pitkälle että mietin, olisiko hänellä ollut jotain asiaa johonkin paikkakunnalle.

En soita pojalle koska haluan hänelle niin normaalin elämän kun olla ja voi, ja koska poika jo on aikuinen en halua rasittaa häntä sillä että hän huolestuu minustakaan millään tavalla.

Rehellisesti voin myös kertoa että minulla on ollut ihan aidostikin hauskaa ja jopa nauranut niin kuin joskus ennen onnettomuutta.  Mun haaveet on jo sinänsä saavutus, unelmia pitää olla tai edes jotain minkä eteen tekee jotain saavuttaakseen jotain mielekästä, hyödyllistä tai ihan mitä vaan.

Minä ostin koiran vanhemman koirani seuraksi, ja eniten itsemme takia. Se toden totta pakotti meidät liikkeelle. Pentuvaiheessa meni kai hiukan ylikin. Kuvasin , syötin, jouduin nousemaan ylös sohvalta milloin mistäkin syystä. Eihän meidän muuten tarvinnut kun elää ja hoitaa pakolliset asiat.

Yksi asia johti toiseen , mutta edelleen pääelämä pysyy  kotioloissa.

Suurimmat pelkotilat on kai poissa, mutta aina on sellainen pieni pelko, tai nyt kun oikein mietin, enkai yllättyisi enää jos jotain sattuu. Mitä pelkään, pelkään niitä kaikkia tunteita, sitä kaaosta, sitä elämisen mennettämisen merkitystä ja voin oikeasti sanoa etten silloin enää halua elää. Miksi edes pitäisi? Silloin kun menetti sen hoivattavan, isostakin lapsesta pitää huolta. Jos sen kaiken menettäisi taas, en usko että pystyisin näkemään mitään kaunista enää. Mieheni sanoi kerran että on katsottava tämä peli loppuun. Olen rehellisesti ollut siinä tilassa ettei ollut väliä elänkö tai kuolenko. En todellakaan ole koskaan suunnitellut tekeväni itselleni mitään, mutta olen toki ajatellut asioita ja niin uskon monen muunkin ajatellen.

En oikein tiedä mitä ajatella siitä mitä tapahtuu kun ihminen kuolee. Mutta jotenkin pelkään etten näkisi Matua jos asian päätän itse. Matu haluaisi minun elävän, ja koen että Matun ymmärrys on jotain paljon suurempaa kun mitä me täällä maan päällä voidaan edes käsittää.

Vaikka kuinka rakastan Matua säälin enemmän hänen veljeään. Vaikka hän on kuinka aikuinen jo, ja vaikka hän on itsenäinen omillaan toimeen tuleva miehenalku, niin silti tiedän että olen se turva siellä taka alalla. En halua jättää häntä tänne yksin, en halua hänen surevan minua tai isäänsä. En halua edes miettiä mitä jonkun meidän menetys toisi toisillemme tullessaan.

Uskon kohtaavani niitä ihmisiä mitä tarvitsen. Mutta onhan sitä kohdannut paljon minkä olisin mieluusti jättänyt kokematta.

Minulle sopii sellainen tasainen elämä missä ei tapahdu liikaa eikä liian vähän. Siihen ripaus sponttaania aitoa iloa.

En halua sääliä eikä Matun kuolema ole minulle mikään ongelma. Mutta ehkä kuitenkin mieluummin pysyn hiljaa. Puhun Matusta jos se sopii asianyhteyteen luonnollisesti. Lapseni on niin pyhä asia minulle etten halua millään tavalla hyötyä tai saada sääliä hänen kustannuksella.

Hyvä esimerkki oli yksi pankkipäivä jossa kävimme keskustelemassa lainoista. Kyselimme kuinka paljon lainaa ja mihin me sitä ajattelimme.  Huomasin ettei nainen  innostunut kun ehdotin todella pitkää laina aikaa. En nyt ihan tarkkaan muista mistä puhuimme, mutta vastasin kuitenkin että tämä asia on meille pieni askel eteenpäin, ja tuo hiukan iloa ja tekemistä elämäämme. Että on tässä ollut hiukan vaikeaa tai miten sen mahdoinkaan muotoilla. Mutta en maininnut että lapseni on kuollut siinä toivossa että se edesauttaisi hänen päätöstään antaa meille lainaa. No hän suostui kun keskustelimme asiat läpi, toki emme koskaan edenneet asiassa. Mutta se tunne että riitän omana itsenäni omilla selityksilläni ja perusteluillani oli jo minulle voitto.

Nyt kun asumme kahdestaan voisi periaatteessa tehdä mitä vaan. Paljon haluan tehdä , mutta ajatuksiksi ne jää. Nautin siitä että voin nukkua koska haluan, kukaan ei herätä minua, minun ei tarvitse hakea ketään, ei minun tarvitse edes pukea vaatteita päälleni jollen halua. Voin mennä metsään koska se on ihan talon takana.

Joskus innostun ja saan enemmän energiaa. Sen puran yleensä töissä. Vielä jos on kivoja työkavereita ja kaikki sujuu , olen niin tyytyväinen.

Innostun silloin tällöin jostain pienestä projektista. Haluan oppia uutta ja silloin yritän oppia ja voin jäädä hetkeksi koukkuun vaikkapa virkkaamiseen.

Töissä saan myös sen sosiaallisen tarpeen tyydytettyä ja voin onnekseni sanoa että osa työstäni on niin hienoa ja on antanut minulle suunnatonta voimaa ja iloa. Eihän kaikki päivät ole hyviä , mutta noin niinkuin yleisesti voin sanoa että tykkään työstäni.

Tosin lopetin yrittämisen. Minulla ei enää riittänyt sellaisia paukkuja repiä jotta jaksaisin pyrkiä eteenpäin ja kohti parempia tuloksia. Elämä on muutakin kuin pitkiä päiviä. Suurimmat haaveet on kadonnut, ja tilalle tullut hyvin pieniä. Lapsenlapsia tietenkin toivon, mutta ne tulee jos on tullakseen.

Hiukan haaveilen jo jostain remontista, mutta mitään emme ole saaneet aikaiseksi. Ja jollei saa edes muutamaa listaa ostettua onkai melko turhaa miettiä suurempia asioita 🙂

Minulla on koti, mies ja elävä lapsi. Muutama koira jotka pitää sopivasti liikkeellä. Muutamia hyviä ja erittäin tärkeitä ihmisiä kenen kanssa olen tekemisissä pääasiassa puhelimitse. Joskus hyvin harvoin kylläkin joku käy tai minä piipahdan. Aika perustylsää elämää monen mielestä.  Iloitsen kun niitä energiapiikejä tulee.

Arvostan hyviä ihmisiä mistä huokuu aito välittäminen tavalla tai toisella. Tykkään kun asiat on aitoa ja rehellistä.

Joskus minulta kysyttiin mitä minä toivon. Toivoin pojalle ja miehelleni liudan asioita, kuten tasapainoa, iloa ja voimaa. Mutta en oikeasti keksinyt mitään mitä itselleni toivon. Tulen aika surulliseksi kun mietin sitä keskustelua. Jotain edistystä kai sekin kun on päässyt tässä asiassa edes hiukan eteenpäin.

Minulla on tasan tarkkaan yhdet farkut jotka mahtuu päälleni, tiedän hyvin että olisi aika loogista ostaa toiset. Mutta en vaan saa aikaiseksi mennä ostamaan uusia kun yksilläkin olen pärjännyt. Tavarat on alkanut ärsyttää ja olen hävittänyt paljon tavaraa ja se tuntuu hyvältä. Liian paljon on kuitenkin vielä tavaraa mitkä tosin olen poistanut päivttäisistä kaapeistani , mutta lojuvat varastossa laatkoissa.

Mutta hyvä asia on että on ollut sen verran energiaa että olen edes sitä saanut tehtyä.

Oikea sana tähän tilaan missä elän nyt on kai luovuttaminen. Vaikka mitä teen , poika ei eloon herää, ehkä olen vasta nyt ymmärtänyt tämän.

Luultavasti kärsin kai jostain traumoista, koska pidän aikamoista sirkusta nukkuessani. Heilun ja heitteln jalkoja sinne tänne, voin huutaa jotain epämääräistä kovaa örinää, mihin mieheni on heräänyt monet kerrat ja pelästynyt kuoliaaksi. Itse en tiedosta mitään , en herää siihen itse ja voin omasta mielestäni enemmän kuin hyvin . Joskus ranteita tai kyynerpäitäni särkee. En tiedä nukunko hyvin tiukassa sikiöasennossa mutta väännän käsiäni luonnottomaan asentoon. En osaa sanoa liittyykö tämäkin oma yöelämäni mitenkään Matun kuolemaan. Mutta en nyt ihan ekana menis mihinkään missä pitäisi olla yötä jonkun vieraan kanssa 🙂 Nyt ihan naurattaa.

Joo nauru on ihan parasta, ja se aito kupliva tunne joka lähtee mahasta ylöspäin.

Joskus kun koen epäoikeudenmukaisuutta voin miettiä sitä kauan. Haluan selvittää asioita . En tiedä johtuuko se siitä että kaikki asiat paitsi kuolemaa voi selvittää , muuttaa, parantaa, saada oikeutta, käsitellä tavalla tai toisella. Mutta kun lapsi kuolee, hän on ja pysyy kuolleena vaikka tekisit mitä. Joten luovutan aika usein näissä useinmiten ääres tyhmissä ongelmissa mitä ei oikeasti jaksaisi edes jauhaa. Mutta toisaalta voin sanoa että onnelliset ovat he jolla ei muita ongelmia elämässään ole 🙂

Nykyään minulle riittää kun saan todistettua jotain asiaa vain ja ainoastaan itselleni. Toki myönnän että muiden ihmisten tuki näissä tavisasioissa tuntuu hyvältä ja lohduttavalta.

Olen joskus heittänyt toiveen tonne yläkertaan, että jos meidän perhettä on pakko koetella, niin anatakaa ne ongelmat sitten minulle.

Onhan niitä ollut, ja joskus jopa muistan kiittää siitä että ne tuli minulle, koska silloin poikani säästyy niiltäkin. Kuulostaa hullulta mutta 4 kolarin jälkeen luottamus elämään on suht heikkoa.

Elämä on niin onnellinen kuin siitä teet sanoi joku. Onhan se niinkin, mutta kaikkeen mitä tapahtuu ei johdu sinusta joten ei se niin helppoa ole aina kokea olevansa onnellinen.

Olen monesta asiasta kiitollinen. Ja koen olevani monessa asiassa onnekas. Mutta voinko sanoa itseni onnelliseksi? Rehellisyyden nimissä en voi niin väittää.

Tässä kuin kirjoittelen telkussa pyörii murhamysteeri, ajatukseni seilaa silloin tällöin niihin vanhempiin jotka juuri ovat saaneet surun taloonsa . Sen kamalimman tiedon. Ahdistaa ja ymmärrän kuitenkin että olen päässyt aika pitkän matkan eteenpäin kuitenkin. Olen todella surullinen että tätä ei voi pysäyttää, niin ettei enää koskaan kenenkään vanhemman tarvitsisi kokea tätä samaa mitä itse olen käynyt läpi.

Haluaisin valaa uskoa ja toivoa, sanoa että selviät. Haluaisin sanoa että moni keksii jotain joka tuo merkityksen elämään joka jatkuu kaikesta huolimatta. Haluan sanoa että meidän lapset jotka on siellä jossakin toivoo meille vain ja ainoastaan hyviä asioita. Haluan sanoa että elämä missä pidät kuolemaa toisessa kädessäsi onnistuu. On vaan opittava elämään sen asian kanssa koska ei ole vaihtoehtoja. Ainoa vaihtoehto on uskoa siihen joka parantaa. Jollakin tavalla hakea apua jollei koe pärjäävänsä. On pidettävä itsestään huolta jotta voi auttaa muita läheisiään. Jos on lapsia on vaan jaksettava jotta emme tuota enempää tuskaa heille jotka menettivät sisaruksen. Koska jos me rakastamme , rakkaus on se avain.

Minä kirjoitin ja sen kautta ymmärsin etä aika menee eteenpäin. Surukin menee eteenpäin vaikka se tuntuukin pysähtyneen. Sanonkin aina, kello tikittää koko ajan tik tak tik tak..Muutosta ei vaan huomaa, koska se todellakin matelee. On epätodellinen olo että oikeasti tuntiin kuluu 60 minuttia. Onko tunti lyhyt tai pitkä aika? Onko 11 vuotta pitkä tai lyhyt aika?

Muistan kun itse luin netistä muiden ihmisten kohtaloita ja siinä mainitaan usein kuinka paljon aikaa on kulunut kun oma lapsi kuoli. Muistan ajatelleeni että joku on selvillä vesillä jo kun oli kulunut vaikkapa 5 vuotta. Oma suru tuntuu siltä ettei kukaan voi surra enempää kuin minä suren nyt. Jos nyt jotain olen oppinut omasta surustani , niin se on että jotain menee eteenpäin. Tiedän ettei 5 vuotta ole mikään taikaraja. Mutta jotain menee eteenpäin kuitenkin. Jotain parantuu . Suruni on  kai ollut terävä kivi rannalla, aallot on hionnut terävimmät reunat sileämmäksi.

Voi apua, ei tästä pitänyt tulla epätoivoa täynnä vaan uskoa huomiseen kirjoitus. Joten muistutan, luo itsellesi se totuus josta saat voimaa jos olet lapsesi menettänyt.

On myös hyvää muistuttaa että me ihmiset olemme niin erilaisia.

Jokainen kuitenkin löydämme sen jonkun polun ja ei se voi olla kuoppia täynnä.

Voimia kaikille joka on menettänyt lapsensa. <3

 

 

 

 

 

Yliluonnolliset asiat (hyppää yli jollet kestä :) )

Minä äitinä tekisin ihan mitä vaan lasteni puolesta jos heitä jollakin tavalla uhattaisi . Puff..nyt ei ollutkaan enää poikaa. Mutta äidinvaistot ei katoa vaikka poika kuoli. Äidit hoitaa asian kuin asian, ja niin tein minäkin.

Missä minun poikani on? Minähän aijoin selvittää asian, on saatava vastauksia keinolla millä hyvänsä maksoi mitä maksoi, ja sehän maksoi.

Menin uskovaisten sivuille nettiin , vastauksia sateli miten hukassa olen, ja monet luetteli ulkoa opittuja juttuja, sekä minua paheksuttiin monessa asiassa. Minä päätin vaan että minä synnyin jostain syystä tällaiseksi ja joku tarkoitus silläkin vaan sitten on.

Menin spirituaalliseen istuntoon. En itkenyt, enkä avautunut kenellekään, halusin pitävät todisteet siihen että tämän on oltava totta Mönkään meni vaikken voi väittää etteikö joku saa yhteyttä henkiin. Matu ei ilmaantunut meediolle. itseasiassa aloin siinä istuessani itse saada sellainen olo että eräs pariskunta kuinistui siinä oli menettänyt pienen tytön. Mielssäni näin pienen tytön joka repi äitinsä takkia ja yritti saada humiota. Mietin toki istekkin olenko tulossa hulluksi. ei ollut paljosta kiinni ettenkö istunnon loputtua mennyt kysymään, pitikö se paikkansa.

Menin yksityisesti meediolle. Hymyillen istuin naisen eteen ja odotin mitä tulisi tapahtumaan. Olin jo varautunut siihen etten kerro mitään, enkä annan itseäni tulla johdatetuksi niin että olisin paljastanut yhtään mitään. Pettymys suoraan sanottuna. Kun poistun huoneesta asunnon omistaja kysyi miten meni ja silloin kerroin totuuden. ja juuri silloin hän näki jonkun seisovan takanani. Mutta ei mennyt läpi. Kävin toisella ja kolmannellakin. Ei auttanut. paras oli Naantalissa oleva nainen joka etukäteen näki että olen ementtänyt lapsen, tosin hän luuli että olin saanut keskenmenon ja surin sitä.

En kadu että laitoin rahani siihen, koska olin ainakin kääntänyt kaikki mahdolliset kivet saadaakseni tietää totuuden tai edes jotain pojastani. Taas olin vetänyt yhden viivan yli ja siiryin seuraavaan haasteeseen.

Huuhaatako? Taatusti, mutta en minä heitäkään tuomitse, tai ala arvostelemaan, itsehän sinne menin.

Silti minä itse puhuin Matiakselle. eli kyllä minä uskon yliluonnollisiin asioihin. Kaikki  ns. oudot jutut tapahtui ihan meillä kotona tai töissä tai ihan missä vaan ilman meedioita.

ymmärrän ja ymmärsin myös silloin että olin välillä hieman sekaisin. Mutta en nyt ihan kuitenkaan seonnut 100%.

Yksi tapaus oli kun menin khh:seen laittamaan pesukonetta päälle. Koirani joka on syntynyt siellä ja viettänyt pentuaikansa siellä seisoi oviaukossa ja tuijotti minua kohden , mutta katse tuijotti hieman minusta sivuttain. Koira tärisee ja seisoo ihan jäykkänä. Alan puhuttelemaan koiraa tyyliin- et ooksä nyt hiukan hölmö, tämä on pesukone. Koira ei liiku ja häntä menee jo ihan vatsaa pitkin. Päätin nousta ja otin koiran kainaloon ja sanoin, TÄMÄ ON PEEESUUUKONE. Päästän koiran maahan jolloin se ryntää ulos khh:sta ja minä perään. olohuoneessa se menee kuin sitä olisi joku ajanut takaa. hermostun koska nyt koira läähättää ja vilkuilee taaksepäin koko ajan juostessaan. Päästän sen ulos terrasille ja sinne se jäi moneksi tunniksi. Kun lopulta saan sen tulemaan sisälle , se kurkkii varovasti ovensuusta sisälle ihan kuin katsoakseen joko se joku on kadonnut. Koira myös tärisi läähättäen yli puolen vuoden jälkeen tästä tapahtumasta joka kerta kun laitoin pesukonetta päälle. Nyt on taas kaikki ollut niinkuin ennekin.

Toisella kertaa minun piti sammutta ulkovalot. Katkaisija sijaitsee tuulikaapissa. Ei sammu ulkovalo. Avaan oven ja katson onko siellä joku ettei vahtijussi tee tepposiaan, mutta ei siellä ketään ollut. epäilen etten muista mistä valot sammutetaan ja lopulta kokeilen kaikki katkaisijoita. Ei sammu. Luovutan , muta palaan kuitenkin hetken kuluttua , kosken katkaisijaa ja valot sammui.

Meillä on myös todella ruma lamppu jossa on tyttö ja poika vierekkäin ja molempien yllä siis lasikuvut. Lamppu on ollut meillä monta vuotta. Kas kumma kerran pojan kupu putoaa palasiksi ja menee rikki.

Sitten alkoi höttöpallot lentämään. Höttöpallo on jonkun kasvin siemen joka muistuttaa voikukan valkoista sateenvarjoa. Tämä vaan on täysin pyöreä, se ei paina nanogrammaakaan.

Tulimme juuri mökille joka sijaitsi korkealla kalliolla ja merellä tuulee aina hieman. Istun tapani mukaan kuistilla odottaen etteä mieheni saa omat rituaalinsa tehtyä. Usein tein sillä aikaa ristikoita tai istuin vaan ja katselin merelle. Istun siinä kun yksi kaksi huomaan aika leveällä kaiteella höttöpallon. Se alkaa rullaamaan sivuttain kohti toista päätä kaidetta pitkin. Hetken kuluttua se rullaa takaisin ja tätä jatkui. Tässä on jotain outoa ajattelen.,toi höttö on niin kevyt ettei se oikeasti voi rullata siinä edessäni , katseeni on vangittuna siihen, kunnes se lentää minua kohden. En edes ajatellut asiaa mutta nappaan sen käteeni ja laitan äkkiä lompakkooni vetoketjun alle. En tiedä miksi niin tein.

Sitten tuli se ajankohta että minun oli saatava auto itselleni. Katsellaan autoja ja ajatuksena oli ostaa farmarimallinen auto. On iso halli ja ovet on auki . Autoja on monessa rivissä siististi vieri vieressä. Oli ainakin 4 riviä . Jostain syystä ihastun pieneen autoon. Päätän ostaa sen mutta silti epäilen teenkö viisasti. Myyjä tulee ja ohjaa meidät takaseinällä oleviin pieniin toimistokoppeihin. Istun heti ovensuun viressä olevassa tulissa ja mieheni lähti tupakalle. Edessäni on kirjoituspöytä. Yks kaks höttöpallo leijailee oviaukosta sisälle, se kiertää kirjoituspöydän vasemmalta ihan kuin myyjänkin on  pakko tehdä jos meinaa pöytänsä taakse päästä. Ei hitto voi olla todellista ajattelen. Höttö kiertää pöydän taakse ja laskeutuu pikkuhiljaa. samassa huomaan että nousen tuolista ja konttaan yrittäen löytää hötön. Kunnes aivoni sanoo että mies luulee minua hulluksi jos kohta ilmestyy. Palaan tuoliini ja nyt olen ostanut auton koska myyjä todellakin tuli hetki sen jälkeen kun tuoliini pääsin takaisin.

Töitä oli vähän, ja minä jaan mainoksia omakotialueella. Saan sen ansiota kaksi asiakasta. Yksi asiakas ( en kerro koskan nimiä) oli vanha ihana mummo joka asui omakotitalossa. Hän on leski ja oma poika oli kuollut ennen hänen miehensä. Toinen asiakas oli myös leski koska vaimo oli menehtynyt. Sattumaako? Ehkä.

Rouva on muistisairas ja tekee kaikenlaista hassuakin sen johdosta. Päätimme omaisten kanssa että laitan kodin kuntoon ja aikaa menee mitä menee, ja sen jälkeen pidämme vaan yllä siivousta kerran viikossa. Tyhjennän kirjahyllyä kaikista tavaroista, ja siellä oli edesmenneen miehen palkintoja ja kunniakirjoja. Mummeli on pirteä ja haluaa ehdottomasti auttaa. Joten minä kiikutan laseja ja maljakoita hänelle keittöön missä hän niitä tiskaa pölyistä. Joka kerta kun palaan meinaan kompastua lattiamaljakkoon. Joten päätän nostaa sen turvaan lattialta. Silloin näen taas höttöpallon. siinä se oli kirjahyllyn nurkassa . Ilahdun ja kerron mummolle löydöstäni ja miksi olen niin iloinen. Olihan se jo merkki pojaltani. Tiesin että juuri minun oli tarkoitus auttaa tätä naista. Lopuksi laitan pystit lasikaappiin ja viimeiseksi päätän laittaa ison kunniakirjan niin että se näkyy lasiovien läpi. Siinä kun astelen sitä jään suu auki ihmettelemään. 1 palkinto siit ja siitä ja lopulta allekirjoitus ja pvm joka oli 7.3-ja joku vuosi. 7.3 on poikani syntymäpäivä. Vakuutuin että tämä nainen ei tullut elämääni turhaan vaan syystä.

Koska mummo oli muistisairas hänellä kävi kotihoito anatamssa lääkkeet ja joskus tuli ruokapalvelustakin väkeä. Muuten olimme useinmiten kahden. Mummo selitti että hänen ystävätär on kuollut. sama tarina jatkui viikon päästä. Jos löysin jotain kuten koruja tai rahaa soitin heti omaiselle ja kerroin siitä ja sovittiin että laitan ne meidän piiloon. Taas soitin ja mainitsin taas että rouva puhui hautajaisista. Sovittiin että hänen on sinne päästävä , mytta päivä oli juuri se minun päivä viikon päästä. Ihanaa ajattelin että kerrankin voin huoletta siivota kaapit nolaamatta rouvaa. Hän keräsi kaikki astioita ja rasioita oli niissä sitten ollut silakoita tai jauhelihaa. Aloitin keittiön kaapeista. Rouva paheksui muutamia asioita ja ne oli tupakkaa, kiroamista ja viinaa.

Pitkät kaapit ja kun lopulta pääsin alimmalle hyllylle menin istumaan lattialle koska pyyhin myös kaapit. Siirrän laatikon ja nyt nöen monta pulloa viinaa. Viinaa??? Avaan yhden pullon ja kamala kitkerä haju pöllähtää. En tiedä onko se pilaantunutta mehua , joten roskiin. Seuraava pullo, roskiin. Kolmas pullo on sinistä ainetta täynnä ja pullossa lukee Bols…No tämän kyllä tiedän on pakko olla viinaa. Ja samassa kuuluu kamala pamaus. Kuin joku olisi nostanut ison raskaan laatikon joka putoaa suoraan lattialle. Pelästyn mutta jatkan ja taas otan pullon käteen ja sama juttu. Minä täällä yksin, hei haloo, jos nyt päästän pelon valloileen mummeli jää ilman apua. katson taakseni oviaukkoa päin enkä näe mitään, sydän hakkaa, ja on ihan hiljaa. Sitten kerään rohkeuteni ja sanon kovalla kiukkuisella äänellä.

Nyt loppui äijät, en ole koskaan tehnyt mitään väärää ja te ette näitä viinoja tarvitse, ja jos mummeli nämä juo hän tulee kipeeksi, ja jos kerrankin vielä kuulen jonkun kumauksen , niin lähden enkä taatusti tule koskaan takaisin. Pelkäsin silti ja istuin ja kuuntelin tovin, lopulta sain siivota rauhassa.

Näitä ihmeitä en pelkää, vaikka toi oli kieltämättä aika inhoittavaa.

Sarin kanssa oikeasti iloitaan näistä mitä me kutsumme merkeiksi.

Olenhan Matulle sanonut ettei minulle riitä mikään peruslintukatsooikkunasta merkki 🙂

 

 

 

 

 

Ystävien merkitys

On aika hassua sanoa että olen syntynyt onnellisten tähtien alla. Synnyin muuten vuoden pimeimpänä päivänä. Vitsailenkin että joko oli niin ruma että Jumala sammutti valot, tai sitten tulin valaisemaan pimeyttä.

Ystävien merkitys on ollut un selviytymisen kannalta todella tärkeä asia. Olen myös kiitollinen heille jotka lähti mieheni kanssa mökille tuulettumaan, vaikkakin mieheni halusikin heti seuraavana aamuna kotiin. Tärkeät ystävät erottaa siitä että he on aina ollut ja on siinä kun jotain näin kamalaa tapahtuu. Eräs ystäväni lähetti aina kutsuja juhliin vaikka totesi etten koskaan tullut. Koti vaan on se turvalinnake, eikä sitä vaan osaa pitää hauskaa. Itselleni riitti hyvinkin pienet ilot.

Monet asiat mitkä ei tuntunut sillon hyvälle sai kuitenkin merkityksensä jälkeenpäin. Muistan miten eräänä päivänä ihmeteltiin mieheni kanssa missä eräs miespuolinen ystävämme on kunnei ole soittanutkaan. En muista kuinka monta päivää oli mennyt. Tulee vaan tyhjiö. En myöskään koe tarpelliseksi moittia heitä jotka monen mielestä sanoo väärin. Eihän tuollaiseen asiaan ole sanoja, mitkä lohduttaisi. Eräissäkin juhlissa nuori nainen yritti väen väkisin saada minut piristymään ja pyysi lattialla tanssimaan. Se kai oli ainoa kerta kun ajattelin lähteä. Koska en itsekkään aina tahdo ymmärtää tätä tapahtunutta, niin miten sen voisi ihminen tietää jolle ei koskaan ole tapahtunut vastaavaa.

Kun mietin taaksepäin muistan suurella kiitollisuudella eräitä henkilöitä jotka tuli meille, varsinkin heidät jotka huolehti mun ainoasta elävästä pojastani jollakin tavalla. Tunnen suurta epäonnitumista kun poika jöi välillä liian sivulle. Hän oli siinä tarkkailijana.

Sain myös onnekseni kyydin kaupunkiin , sekin oli iso apu , koska en ollut ajokunnossa. En siis käytä alkoholia mutta uskoisin ajavani jopa paremmin kännissä kun siinä tilassa missä olin surun takia.

Kuinka monet kerrat olen ajanut 40km matkan näkemättä mitään kyynelten takia.

Muistan katsoneeni itseäni peilistä ja vaan seisoin siinä tuijottaen. Tältäkö näyttää lapsensa menettänyt äiti.

Ei ystävien tarvitse ylisuorittaa mitään. Riittä kun soittaa, laittaa tekstaria, tulee käymään jaon ihan oma itsensä. Toki alussa on niin paljon asioita hoidettavana ja se on aika iso voimia vievä juttu, koska kuntohan on täysin nollassa. Melko paljon kehokin kestää, sitä olen ihmetellyt.

Muistin minä joskus mennä kauppaankin, mutta pää lyö niin tyhjää ettei edes tiedä mitä pitäisi ostaa. Minullakin oli 11 pkt tomusokeria kaapissa. Kun ensimmäisen kerran tunsin nälän tunteen ostin hampurilaisen. Niillä elin pitkään ja jollei mieheni olisi laittanut ruokaa, niin en minä sitä olisi muistanut laittaa.

Väsymys iski välillä niin kovin ettei jaksanut edes päätään nostaa. Ei jaksanut vastata viesteihin tai edes aina puhua puhelimessa. Onneksi mulle jäi niitä ystäviä kaiken pahimman jälkeen.

Jos on jotain mistä olen onnellinen, niin se on etten koe että elämänkatsomukseni olisi kovinkaan paljon muuttunut. Olihan se koetuksella, ja tunsin olevani täysin hukassa.

He ketä auttoi minua silloin , ja se kaikki tuli aidosta hyvästä sydämestään, heille olen ikuisesti kiitollinen. Se ei todellakaan tarkoita että pitää ostaa ruokaa tai käydä koko ajan. Ihan tavallisia asioita. Kaveri tuli haravoimaan , itse kuljin vaan edestakaisin asunnossa , sain kahvi kuppeja lainaksi nuoria varten , sain ison kynttilän muistopöytään lainaksi sekä pöytäliinan. Pojalla oli seuraa. Likat siivosi olohuoneen . Minua ei unohdettu vaikka minä unohdin kaikki.

Siksi olen onnekas kun minusta välitetään.

 

Surun polku

Suru alkoi täydellisellä epäuskolla koko asiaa kohtaan. Ymmärsin toki asian kun tunnistan poikani. Silti en osaa edes kuvailla mitä siinä kuitenkin ymmärsi. En edes itkenyt. Keho ymmärsi matkalla tunnistamiseen koska maa alkoi huojumaan ja pelkäsin pyörtyväni hetkenä millä hyvänsä.

Tässä kohtaa pitää sanoa että kerrankin ymmärrän ihmisiä jotka ei reagoi oletetun kaavan mukaan. Se toden totta voi olla niin. Jos olisin saanut valita, olisin halunut reagoida niin kuin elokuvissakin, joku käytösmalli jonka muutkin hyväksyisi. Ei siinä kohtaa mieti mitään järkeviä asioita, mieli ja kaikki on vaan niin sekavan aitoa kun olla ja voi. Mietin usein jos olisi ollut syytä epäillä minua jostain mihin olisin syytön, kuka uskoisi minua, sen perusteella miten itse kohtasin kuoleman.

Tosin meistä ei kukaan itkenyt heti. Olen miettinyt miten olisin reagoinnut jos olisin noussut autostani ja nähnyt poikani autossaan. Ehkä joku suojeli minua, en tiedä. Tilanne on hyvin ristiriitaista, koska tavallaan olisin halunnut olla siinä eikä, antaa hänen kuolla autoonsa yksin. En edes halua tietää tarkempia asioita, mutta väistämättä mietin silti tuhansia kysymyksiä. Toivon vaan todellakin että keho suojaa meitä sillä että menetämme ainakin tajuntamme. Silti löydän muutaman asian joka sanoo että Matias ehti ymmärtää asian muutamaksi sekunniksi ainakin. Kipua en usko että ihminen tuntee jos järkytys on niin suuri kun se on ollut. Kun mietin näitä asioita , ne ahdistaa ja kamalinta on ettet voi paeta omia ajatuksiasi ja sisäisiä kysymyksiä. Tässä kohtaa oma raadollinen rehellisyys itseäni kohtaan on todella raskasta. Uskon vilpittömästi monen maalaavan ja uskottelevan asioita itselleen jotta jaksavat koota itsensä ja yleensäkin elää.

Jollei ole kokenut näin suurta surua, alkaa pitkä oppikoulu itsellesi miltä sinun oma surusi näyttää. Kokemukset mitä koet kuoleman jälkeen on se joka opettaa, joten tässä kohtaa voidaan toden totta sanoa että kukaan ei ole seppä syntyessään.

Ymmärtämättömyys, sokki, masennus, sisäistäminen, ymmärrys, suru, ja siitä pikkuhiljaa, alkaa rakentamaan sitä uuutta elämää. Elämää juuri SEN päivämäärän jälkeen.

Pääpiirteittäin kaikki lapsensa menettäiden vanhempien kohdalla , on että joutuu kulkemaan suurinpiirtein saman kaavan läpi. On kuin suru olisi suuri metsä joka on täynnä pieniä polkuja. Matkan varrelta löydämme ehkä apua, toiset kaatuu vaan noustaakseen, toisen polku on pidempi, toisella jotain muuta. Yhteistä on vaan suunnaton suru.

Näin itseni aina merellä tavallaan. Seilasin ensin ilman päämäärää kohti jotain tuntematonta. Kuvittelin isoja aaltoja ja minä siinä pienessä laivantyyppisessä täysin hallitsemattomassa tilassa, kunnei ollut edes airoja. Olin täysin isompien voimien armoilla. Ilma tyyntyy lähestyn kohti pelastusta , eli rantaa. Meri on tyyni, mutta edelleen olen meren armoilla. Taas nousee myrsky, ja taistelen niin epätoivoisena kuin ihminen vaan voi. Voimat katoaa ja olet jo luovuttamassa. Tulee se kaikista isoin aalto ja vaan odotat kuolemaa, mutta se työntääkin sinut suojaan. Suru on kuin aalloilla keikkumista.

Välillä sukellat niin syvälle kuin olla ja voi, ja kestää ikuisuuden, mutta jostain tulee joku joka nostaa sinut ylös, olet uupunut koska sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen.

Opit pitämään laidoista kiinni, osaat jo lukea merestä mitä seuraavaksi tapahtuu. Pian opit miltä sinun surusi näyttää, opit kun olet syvimmissä vesissä, että sieltä aina noustaan kuitenkin. Kun ennen makasit ja odotit kuolemaa, melkein toivoit sitä, tiedät jo ettei niin käy.

Kun on jollain tavalla sisäistänyt miltä se oma suru näyttää ja miten olet oppinut ollaan jo tultu aika pitkä matka parempaan.

Silloin voi jopa alkaa pitämään itkuista koska se tavallaan puhdistaa.

Mutta arvaamaton on meri ja niin on myös suru. Se voi iskeä koska vaan. Jotenkin on julmaa että joutuu elämään tällaista elämää. Minulla on kulunut 11 vuotta opetellessa. Kuoleman koen jopa nyt tavallaan pelastajana. Koska kun minä kuolen katoaa myös se yksi möykky sisältäni lopullisesti.

Usko siihen että koen Matun seuraavan meitä sieltä jostain, on niin vahva, ja uskon hänen odottavan meitä. Aidosti uskon myös että hänellä on siellä hyvä olla. Perususkovaiset jolla on todella vahva usko, sisältää se sitten mitä tahansa, koen olevan onnellisessa asemassa, koska vahva usko tavallaan lohduttaa . Siksi sanonkin aina, uskokaa mihin tahansa ja pitäkää siitä kiinni. Minulle se ei tarkoita perususkovaista toimintaa tai ajattelutapaa. Koska ajattelen niin että lapsen kuolema kuitenkin on surullinen ja iso asia, jokaisen ihmisen elämässä uskoo hän sitten tai ei.

Oma ajatusmaailmani murtui kyllä monet kerrat ja koin että olen vaan halunnut maalata jonkun tavan ajatella tätä maailmaa. Luoda jonkun kauniin uskottavan version , miten kaiken pitäisi olla. Siksi minulle on turhaa tulla sanomaan miten pitää uskoa tai varsinkaan etten saisi ajatella niin kuin ajattelen. Jollei ole lastaan menettänyt ei vaan voi tietää mitä se on,  enkä tarkoita millään pahalla. Fanaattinen omien näkemysten tuputtaminen vaan ärsyttää minua. Hyvä jos sellaiset ihmiset sitten kun itse kohtaavat saman , todellakin pitävät omista uskomuksistaan kiinni. Mikä tahansa ajatusmaailma joka lohduttaa on minusta aina hyvä, tätä helvettiä en suo kenellekään.

Jos pyydän teitä olla ottamatta yhteyttä lapseenne puoleksi vuodeksi kun tiedät että lapsesi on lähdössä matkalle , epäilen vahvasti että ette pysty olla soittamatta. Jos sinulta viedään puhelin ja teljetään asuntoonne takaan että mietit lastasi. Niin mietin minäkin, erona vaan että joudun odottamaan loputtomiin kunnes kuolen.

Haudalla käyminen toi minulle jotain lohtua. Hoidin lastani hyvin kaukaa mutta edes jotain joka symbolisoi juuri Matiasta vaikka vain ja ainoastaan vaihdoin kukat tai pesin niitä kiviä.

Ensin lasket tunnit, lapseni on ollut kuusi tuntia kuolleena. Sitten tulee vuorokausi, jotka muuttuu viikoiksi. Vuodet tulee ja menee, mutta sinä et unohda ja tuntuu pahalta että maailma jatkuu kunnei mitään olisi tapahtunut vaikka maailman ihanin ihminen on poissa.

Kyllä me vanhemmat ymmärrämme että niin siinä käy, eihän mekään surra kaikkien ihmisten rakkaiden puolesta.

Oli kai kulunut kolme vuotta kun eräs mies kertoi meille että oli ollut ystävänsä lapsen hautajaisissa. Hänhän kertoi sen koska tiesi että me ollaan menetetty lapsemme. Seisoimme siinä ja mieheni taisi sanoa jotain että kyllä hän tietää. Mies sanoi – Niin niin mutta tämä oli ihan pieni juuri syntynyt vauva. Mieheni katsoi miestä pitkään ja sanoi, niimpä mutta se ei ole ollut tässä ja näytti eleellään miten vauvaa sylissä heijataan, mutta suru on aina suru omasta lapsestaan.

Mies jolla ei silloin vielä ollut omia lapsia (sai sellaisen muutama vuosi myöhemmin) koki että pientä lasta surraan enemmän koska pieni on niin viaton ja pieni lapsi on niin avuton.

Takaan että oli se lapsi minkä ikäinen tahansa, se on aina suuri suru.

Olen joskus miettinyt olisiko ollut parempaa että Matias olisi kuollut synnytykseen. Ei olisi niin paljon muistoja. Mutta todennut että yhtä kovin olisin surrut enkä ikinä olisi unohtanut häntä kuitenkaan. Muistoja on, ja ne on kauniita, mutta sitä en kiellä että muistot myös sattuu.

Päästä jo irti ! hohoijjaaa..oikeesti hei haloo…

Ensinäkin haluaisin tarkentavan vastauksen mitä se edes tarkoittaa?

Päästä irti, sinun on päästävä irti ja jatkettava elämääsi.

Todella monet siis ne mitä minä olen kohdannut jotka ovat lapsensa hautaan saattanut, sekä he jotka ovat sururyhmässäni, ovat ainakin jatkaneet elämäänsä.

Itse en tunne yhtään joka makaisi kotonaan tekemättä mitään.

Tarkoittaako irti päästäminen sitä, ettei omasta lapsestaan saa enää puhua. tai pitääkö minun hymyillä ja naureskella kun puhun lapsestani , sekä vakuutta että elämä on laiffii ja ihan on kunnei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Olen toden totta käsittänyt että ihmisten on todella vaikeaa kohdata lapsensa menettäneen vanhemman. Itse pääsen helpommalla kun olen vaan hiljaa. Käyn töissä ja puhun vaan diibadaabaa…

Kuolemasta puhuminen on kai sekin parasta välttää monen mielestä, kun on joku lapsensa menettänyt seurassa. No minä olen ainakin ihan sujut näiden asioiden kanssa. En minä itke kenenkään tuntemattoman kuolemaa niin kun en tehnyt Matun kuolemaa ennenkään. Minä ehkä olen karaistunut jo, koska mitään kamalampaa en vaan voi kokea.

Siinä minä luen tapahtumia siinä missä muutkin ihmiset. Siinä minäkin kauhistelen jos joku tapaus on erityisen koskettava. Minulle se tarkoittaa aina äkillinen kuolema, julma , nuoren ihmisen kuolema.

Toki uskon minun ymmärtävän mitä kaikkea se otsikko loppujen lopuksi pitää sisältään.

Se mitä en ymmärrä on että lapsia tosiaankin on aina kuollut ja tulee aina kuolemaankin. Mutta eihän minun lapseni pitänyt kuolla, minunhan se piti olla. Hänen piti jatkaa, olen vaan ymmärtänyt asian niin ja kun se minulta vietiin, niin minä en vaan ymmärrä.

Olenkin joskus miettinyt millä tavalla minä ajattelin ennen Matiaksen kuolemaa. Olen melko varmasti ollut sitä mieltä ettei sellaista vaan tapahdu meille. Koen aidosti suurta vääryyttä etten minä saanut nähdä lapseni kasvavan. Mutta toisaalta, jos ollaan rehellisiä, miten voitaisikaan valita heidät joiden lapset kuuluisi kuolla ?

En minä ole mikään ihme tai erityistapaus. Kuolema on siitä rehellinen kaveri että se ottaa kenet haluaa. Se ei todellakaan erittele ihmisiä minkään mukaan. Siksi kai olen luonut oman uskomukseni että todellakin saat sen kuoleman leiman otsaasi kun synnyt.

Miten paljon tapahtuu ihan järkyttäviä kolareita mistä jonkun ihmeen takia joku selviää.

Jos sanon että lapseni kuoli kolarissa, uskon suurimman osan ajattelevan että oli suuri tilannenopeus, autoon tuli joku vika, oli liukasta, hirvi hyppäsi eteen tai jotain tämän tapaista.

Mutta ei , minun lapseni auto matelee etanavauhtiä todella jyrkkää mäkeä ylös ja piikkuhiljaaaaaaaa ajautuu suoraan toiselle kaistalle. Niin hiljaa ettei edes vastaantuleva jakeluauto voi käsittää ettei se tosiaankaan  väisty. Luulen että jos tilanne olisi ollut nopea, vastaantuleva olisi pelästynyt ja tehnyt suuren väistöliikkeen.

Nämä asiat nyt putkahti päähäni tänään.

Koskaan ei voi tietää kenelle se tapahtuu, koskaan et voi suojella lapsiasi niin etteikö onnettomuus aina voi vaania nurkan takana. Koskaan ei voi tietää sairastuuko juuri sinun lapsesi. Joten siksi on melko turhaa asiaa edes pohtia, vaan elää nauttien tästä elämästä niin kauan kuin sitä on.

 

 

 

 

Nukkumisen ja syömisen tärkeys

Tästä olin ainakin itse kuulut jossain vaiheessa ja senhän nyt ymmärtää sanomattakin että se on erittäin tärkeää. Rakas edemennyt ystäväni joka menetti poikansa kertoi siitä meille ja jostain syystä tämä upposi mieheeni. Kirjanpitäjäni tuli seuraavana päivänä meilel laittamaan ruokaa, mikä oli hyvä juttu koska minä en olisi edes ymmärtänyt koko asiaa ajatella. Muistaakseni hän oli tehnyt jauhelihakastiketta. Hän oli jo läöhtenyt kotiin kun tulemme poikani kanssa kotiin, ja muistan ainakin että poika söi.

En tiedä mistä päivästä oli kyse, enkä jaksa katsoa sitä mun kirjoituksista , ja mahtaako edes olla mitään siitä kirjoitettua. Mutta muistan kuinka mieheni istutti minut pöydän ääreen eikä poistunut siitä ollenkaan. Muistan miten minua ahdisti hänen seisominen siinä vieressä. Oletan että olen syönyt jotain, mutta filmi on tästäkin hetkestä täysin poikki. totuus kuitenkin on se että ruoka on polttoainetta ja se auttaa jaksamiseen. Joten vaikka muistokin saa kuvotuksen tunteen kurkkuuni, uskokaa heitä jotka sitä ruokaa tuputtaa, tai ole se joka sitä valvoo ja ainakin tarjoaa.

Nukkuminen on myös tärkeää, mutta se oli täysin mahdotonta koska aivot kävi niin ylikierroksilla kun olla ja voi. olinhan noussut 5 aikaan aamulla töihin ja vasta seuravana iltana ystäväni kysyi koska olen nukkunut viimeksi. Hän lähti saman tien kotiinsa ja haki nukahtamislääkettä. En ollut eläessäni sellaista suuhuni laittanut ja joku sanoi minulle että ota kaksi, ettei yksi riitä ja minähän otin. Muistan että minun piti löytää jotain, olisko ollut joku valokuva. pengon ainakin vaatehuoneessa jotain, lopulta siirryn autotalliin. Mieheni yrittää rauhoittaa minua kun vaanhoen että se on oikeesti löydettävä, ymmärrätkö !!! menen ihan tuhatta ja sataa lasissa, enkä muista löysinkö tai luovutinko mutta filmi alkaa hidastua , maailma alkaa pyörimään, en pysy kunnolla pystyssä. Muistan meiheni veljen pojan katseen jonka hän luo mieheeni ja ymmärrän ihan tasan tarkkaan siinäkin tilassa mitä he ajattelee. Miehen poika ottaa käsivarrestani kiinni ohjaa tai puoliksi rahaa minua rappusia kohden. Kävelen lyhyen eteisen läpi kohti pimeää makuuhuonetta, seisahdan sänkyni eteen, tunnet lempeän tönäisyn ja koko maailma pimenee. En näe unta, en kuule mitään, minä olen poissa. Jos on totaalikuolemaa niin tämä on sitä, paitsi että mun keho elää omaa elämäänsä minun tietämättä mitään siitäkään.

Ohjatkaa oikeasti ystävänne tai tuttune tai rakkanne lääkäriin jollei omainen itse ymmärrä, koska ei sitä jaksa kaikkea sisäistää siinä tilassa. Minulla kävi tässäkin kohtaa flaksi.

Viisastuneena olen ilmeisesti käynyt lääkärissä hakemaan itselleni näitä ihmepillereitä koska minulal oli 30kpl purkki. Tosin otin alussa vain yhden ja sillä nukkui 4 tuntia. Lopulta otin puolikkaan koska minulla oli ongelma nukahtaa. Lopulta purin vaan pienen pienen murusen joka ei aina vaikuttanut. tajusin onneksi että minun on pakko nukkua jaksaakseni. Purkki oli yöpöydän laatokossa ja jostain syystä mieheni oli sitä mieltä että ne ei ole minulle hyväksi. Luuli että olin koukussa. Olin hyvin vihainen tällaisesta holhoamisesta ja piilotin purkkini hyvin , minähän hitto vie teen just mitä haluan, eikä hän tiennyt että vähensin sitä ja todellakin otin sitä tarpeen vaatiessa enkä popsinut niitä kuin karamelleja.

Lohdutukseksi voin kertoa että hain uudenkin purkin ja taitaa niitä olla jossain vieläkin. En todellakaan jäänyt koukkuun ja kävin siis jopa töissäkin.Muita lääkkeitä minä en tarvinnut, ja jos tuntuu siltä että ne on tarpeen niin lääkärit kyllä tietää ja ovat kouluja käyneet.

Olin huolissani miehestäni ja meillähän tosiaankin oli se yksi paketti rauhoittavia. Koska en luota mihinkään ja olen itse hieman lääkevastainen, testasin näiden pillereiden vaikutusta kun Matias haettiin sairaalasta jonne hänet oli viety ruumiinavaukseen.

Olin toimittanut omat vaatteet , ne fleecepeitot, karkkipussin ja kirjan joka jäi kesken, sekä tärkein hänen kihlasormuksensa. Pörrötin otsatukan eteen koska se oli kammattu siististi taaksepäin, eikä matu ollut omansa näköinen. Minä ja kihlattu olimme kahden. En halunut että joku soittaa kitaraa siinä , mitä tarjottiin hautauspalvelusta. En myöskään kyennyt laittamaan sitä pientä liinaa kasvoille vaan jätin kihlatun yksin hetkeksi ja poistuimme autoon jossa veli ja isä odotti. ajoimme hiljaa hauta auton perässä ja silloin tunsin vaan suurta väsymystä, joten päätin etten halua olla näin väsynyt Matun hautajaisissa. halusin muistaa sen minlä muistin niin kirkkaana kun vaan siinä tilassa pystyisi, ja sen koomin en ole rauhoittavia ottanut.

Tämä oli minun valintani ja me ihmiset reagoimme niin eri tavalla. Ei tarvitse oikeasti pelätä hautajaisia mutta ymmärrän sitä koska itsekkin pelkäsin. Mitä siitä jos murrut polvillesi itkien tai huutaen?? sitten siinä vaan käy niin ja jollei joku sitä ymmärrä niin onko sillä mitään väliä.Voin rohkaista että minä selvisin siitä ja niin on moni muukin selvinnyt ja takaan että tavalla tai toisella selviät sinäkin. Ainahan voi tehdä niin kuin minä tein, testaa miten kehosi reagoi ennen hautajaisia.

 

 

Kukkia ja kakkuja hautajaisissa

Kyllä jälkeenpäin harmittaa etten ollut skarpimpi tai älynnyt pyytää neuvoja kokeneilta ihmisltä, miten hautajaiset kannattaa järjestää. vaikka hautaustoimistot ovat ammattilaisia he tekevät sitä elääkseen. hautajaiset ovat heille arkipäivää, Mitä nopeammin teet päätöksiä, sen parempaa heille. En ole katkera enkä voi sanoa että minua olisi varsinaisesti kohdeltu huonoti. Mutta faktaa on se että olen vaan asiakas muiden joukossa. Suurin syy olin minä itse , samalla kuin olen syytön siihen että kehoni reagoi niin kuin teki. Hsusin , enkö tiedä miksi. Kun yrität hoitaa asioita mitkä on pakko hoitaa, ja järjestää hautajaisetkin siinä sivussa, niin kyllä poika ja hautajaiset meni kaiken muun edelle ajatuksissani. Kuvittelin mahdollisesti että kaikki on hyvin kun vaan teen koko ajan jotain. Jollen tehnyt mitään kun mehut kertakaikkiaan vaan loppui , niin ainakin mietin asioita.

Vedin itseni niin piippuun kun olla ja voi.

Täti hautaustoimitolla oli ihan ookoo, mutta juuri sinä päivänä kun astuimme sisään ja piti päättää kukista olikin toinenkin nainen paikalla, eikä ns.vaan meidän täti.Tuli puhetta siitä milalisia kukkia haluan arkun päälle, pöytiin ja millaisen hautaseppeleen haluan. Tässä kohtaa ”meidän” täti lähti ja jätti meidät tämän uuden tädin kanssa.

sanoin että haluan ison sydämen muotoisen kukkalaitteen. haluan että kukat on villisti ja elävästi siinä ja jotain joka pehmentää koko jutun. En siis niin että ruusut on iskettu kukkasieneen vieri viereen tiiviisti. Näytin vielä käsilläni miten iso sen pitää olla. Nainen kysyi ymmärränkö kuink apainava se tulee oleman jos niin ison teemme. Aivan sama sanon , vaikka nainen sanoo että silloin pitää rakentaa pieni teline jotta se pysyy pystyssä. Sopii oikein hyvin vastaan minä.

En ole kauhean hyvä kukissa, kuulun ryhmään joka erottaa ruusun ja nämä peruskukat kuten joulutähden, päivänkakkaran, ja jotain muuta peruskukkaa.

Saavun hyvissä ajoin seurueen kanssa hautausmaan pihalle odottamaan että kanatajat hakee Matiaksen arkun kylmiöstä. Enää ei ole paljon aikaa. Kukkien piti olla toimitettu kirkolle valmiiksi ja olihan ne siellä joo. Arkun päällä oli sovitut kukat. mutta se iso sydän oli pieni ja onnetton. Ei voi olla totta että minä äitinä vien pojalleni pienimmän mahdollisen kukkalaitteen. Kohta alkaa sessio niin millä ihmeellä saan uusia kukkia näin pian, en millään. Tämä törkeä virhe ja huolimattomuus loukkaa minua vielä tänä päivänäkin, koska oman lapsen hautaaminen ei voi ottaa replaynä.

Suosittelen toden totta että käytte itse kukkakaupassa katsomassa miltä ne kukat oikein näyttää ja puhutte todellakin ammatilaisen kanssa jos kukat on teille jotka olette hautaamassa lastanne . hautaaminen on lyhyt prosessi mutta se on yksi tärkeimmistä asioista jos lastaan rakastaa. Jälleen kerran takaan että säästää myöskin kuluissa. Epäilen vahvasti myös kukkalaitteen ammattitaitoa ja jos tämän olisin älynnyt olisin tehnyt kauniimaan kukkalaitteen itse.

Toinen asia joka piti hoitaa oli tietenkin tarjoilut. En tietenkään jaksanut itse mitään tehdä ja luonnollista oli valita pitopalvelu. Se oli meidän kohdalla helppo valinta, koska Matun pelikaverin vanhemmilla oli sellainen.

Halusimme kotiimme vielä kerran kaikki poikien kaverit, olivat sitten käyneet täällä tai ei, kunhan nyt edes kerran vielä. Minun kotini oli aina avoin kavereille, koska silloin tiesin missä olivat. Siksi piti saada kakku, Matun näköinen kakku , ja tottakai se oli bemarin logo. bemariin hän kuoli, ja autosta irroitettiin keulan merkki meille muistoksi.

Matiaksen kaverin nimi oli myös Matias. Minä ajoin sinne , matkaa oli noin 15-20 km. En muista missä vaiheessa olen pyytänyt rauhoittavia hautajaisia varten, mutta paketti oli taskussani. Ensimmäisenä pihalla näen tämän toisen Matiaksen jonka ilmettä en ikinä unohda. Hän oli kuin pelokas peura. isot silmät tuijottaa minua ja hän pelkää. menen höänen luokseen ja vaan halaanhäntä ja samalla hoen jotain voi meidän pientä Matua. Mennään taloon sisälle ja ollaan nesin jossain mitä en muista. Miehelleni ruoka on hyvin tärkeää joten tä’hän en puutu oikeastaan millään muotoa. Sen saan sanottua että fetasalaattia pitää ainakin olla koska Matu rakasti sitä. Muistan miten mieheni sanoo että pitää olla merilohta eikä kirjoa. vanhemmat sanoo että löytävät kyllä bemarin logon netistä, eikä meidän tarvitse siitä huolehtia enää. Jossain vaiheessa siirrymme yläkertaan hyvin kapeita portaita pitkin, olivat korkeat muistaakseni. En edes tiedä miksi menimme sinne tai mitä tehtiin , sovittiinko jotain, tai ketä kaikki siellä edes oli paikalla. Muistan kuitenkin sen että soperran jotain ja tämä toinen matias tuo minulle lasin vettä. Huomaan kuitenkin että ihmiset katsoo minua kuin olisin joku monsteri jostain kauhuelokuvasta. ymmärrän että he kuvittelee että olen ottanut jotain lääkkeitä, joten kaivan paketin taskusta ja todistan etten ole ottanut mitään, olin vaan niin loppu kun ihminen olla voi. Mietyin miten pääsen edes ne raput alas kaatumatta. Mieheni sanoo että hän ajaa vaikka kai oli ottanut kaljan kotona. Muistan miettineeni onko tämä nyt viisasta. Onneksi olen selvittänyt jälkeenpäin ettei voinut olla mitään vaaraa ajaa. istun etupenkille ja auto lähtee kohti kotoa, jälleen yksi asia hoidettu ajattelen ja sen jälkeen katkeaa filmi. Lysähdän kuin märkä rätti penkille. Jokaikinen solu huutaa väsymystä, tai onko enää voimaa missään, no ainakin kai sydän lyö. tie on mutkikas ja heilun voimattomana autossa ja lyön päätäni oveen tämän tästä. En jaksa edes päätäni enää kannatella. Ja jälkeenpäin kun mietin tekisi mieli haistattaa paskaa sille vitun ämmälle joka sanoo että minun on pakko olla töissä. Tämä saatana lehmä tulee vielä jälkeenpäin työpaikalleni kysymään miten minä voin!!! eikä siinä mitään, mutta itkee siinä miten hänen poika on eronnut ja kaksi lasta erotetaan erikoteihin kunnei vanhemmat osaa asioista sopia. Jeesus sentään mietin silloin, et kehtaavatkin tapella ja tehdä lastensa elämästä helvettiä kunnei voi sopia asioista ja taata lapsilleen turvallisen elämän. Olin vaan hiljaa, enkä todellakaan tuntenut mitään sympatiaa tätä eukkoa kohtaan. Vitun idiootti. Yhtä tyhmää kun verrata koiran kuolemaa lapsen kuolemaan. Takaan ja alleviivaan että tappaisin jokaikisen koirani omin käsin jos valita pitäisi kumman pidän, lapsen tai koiran. vataus tulisi yhtä nopeasti kun pappi sanoi minulle että ihmiset haudataan kasvot itään päin.

Palataakseni reissuun , en vaan enää muista miten pääsimme kotiin, en muista olenko kävellyt itse tai onko mieheni kantanut minua, en muista yhtään mitään. Niin loppu en ole ollut sitä ennen enkä jälkeen.

 

 

Väärin haudattu

Aina oppii jotain uutta. Hyppään kohtaan hautajaisten jälkeen. valitsimme hautausmaan eri paikkakunnalata kun missä virallisesti asutaan. Syitä oli kaksi. Se on lähinnä meitä ja toiseksi ja tärkein asia oli, että Matias liikkui enemmän sielläpäin nuoruudessaan .

Monet asiat tuntuu hassulta ja ovat ristiriidassakin . Kuten että väitän että koen Matun olevan siellä ylhäällä kun käyn haudalla ja katsovan minua sieltäpäin. Kun hautapaikka valittiin se oli vasta kolmas paikka mitä meille esiteltiin. Kuitenkin paikka valikoitui siihen missä se on, että hän on mahdollisimman lähellä kavereitaan. Matias kun oli oikea kyläluuta.

Paikka oli myös uusi ja koskematon, mikä myöskin tuntui hyvältä ettei makaa mahdollisten muiden ihmisten luiden seassa. Yksi syy oli että viereiseen hautaan oli haudattu nuori ihminen ja hänen lapsensa. Pääsi tavallaan enemmän oman ikäisen ihmisen seuraan. Oikeasti ajattelin näin.

Matu on siis haudattu, ja kaikki peitetty isolla hiekkakasalla joka on iso kumpu. Päivää en muista mutta oli kulunut jo päiviä hautaamisesta.

Nukun kotona ja alitajuntani miettii poikaa. herään kun sähkösokin saaneet, pongahdan pystyyn ja kauhistun. Matu on haudattu väärinpäin. Mitä ihmettä teen? Eka ajatus on etten missään nimessä voi järkyttää miestäni kertomalla tätä kauhujuttua hänelle. Olen aivan kiihtynyneessä mielentilassa ja mietin mitä ihmettä voin tehdä. Epäilen omaa muistianikin, joten nousen heti ylös ja kaivan valokuvia esille. Olinhan jo kehittänyt kymmeniä kuvia, eli kaikki mahdolliset mitä käsiini olen saanut.

Joo siinä se on, Matiaksen arkku ja laatta jonka teetin siihen arkun jalkapäätyyn.Mitä minä teen, no soitan tietenkin minun kirjanpitäjälle, joka on hyvä ystävä jo. – Oikeesti hei, mitä mä teen? En voi millään järkyttää miestäni kertomalla että poika on haudattu väärinpäin, eli jalat kohti kiveä. Kerrankin kirjanpitäjälläni ei ollut vastausta.

Voi elämä sentään, pakkohan se arkku sitten vaan on kaivaa esille ja kääntää ja elää tämän asian kanssa yksin koko loppuelämän ajattelen. Voiko tähän aikaan soittaa papille kysyn. Kyllä voi vastaa kirjanpitäjä. Minuutit matelee ja yritän saada ajan kulumaan , ei näin aiakisin vaan voi soittaa kenellekään muulle kun parhaille ystäville. herätän sittenkin mieheni ja kerron uutisen, pakkohan hänelle on kertoa , olisihan se epäreilua pimittää tällaista tietoa. En muista mitä puhuttiin, en edes sitä järkyttyikö hän, on vaan syvää tyhjää tässä kohtaa. Minulla ei ole hajuakaan siitä kuinka kauan odotin, mutta en usko että meni edes tuntia. Avaan puhelimeni ja soitan rohkeasti papille.

-Huomenta ja anteeksi että soitan näin aikaisin mutta nyt on käynyt niin että poikani on haudattu väärinpäin.

Rauhallinen ääni vastaa, luojan kiitos . – Ei katsos kun vainajat on kautta aikojen haudattu kasvot itään päin, mistä aurinko nousee. vanhat kirkotkin rakennettiin aina niin että alttarikin on aina itään päin.

Jotain hän vielä selittää ja lopetan puhelun. Istun hetken ja mietin.

Ei jumankauta, asia ei tunnu sittenkään hyvältä. Soitan taas kirjanpitäjälle ja selitän sen minkä pappi minulle selitti.

  • Oikeesti voiko pappi valehdella?
  • Kirjanpitäjän mukaan ei voi. Mutta inttään että jos kuitenkin huijasi , ksoka he ovat tehneen pahimman mahdollisen mokan mitä vaan kirkon ihmiset voi tehdä. Sulattelen asiaa vielä, ja mietin kaikkea uudelleen. Kunnes lopulta uskon että pappi puhui totta. A) onhan se sentään pappi, tämä vielä rovasti, mitä en edes tiedä kuinka ylempi silloin on. B) Vakuuttavin juttu koko soitossa oli että hänen vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä HETI. Päätän uskoa että pappi puhui totta. Menin heti hautausmaalle ja piirsin hiekkaan, joka nyt jo on tasoitettu ison sydämen, ettei kukaan vaan kävele mun lapseni pään päällä. Pikkuhiljaa ajatus siitä että lapseni näkee joka aamu auringon nousun tuntuu lohduttavana. Huomaatteko jälleen kerran ristiriidan. En koe että matias on haudassa vaan katsoo minua aina ylhäältäpäin, ja silti olin enemmän kun järkyttynyt siitä etten astu hänen päälle vaikka on multaa ja hiekkaakin päällä, sekä että Matias näkee auringon nousun, kun makaa ”väärinpäin”. Takaan ja alleviivaan että jo lapsena hautasin kaikki elukat niin että pää on ristiä kohtaan. Joten tulipa opittua jotain uuttakin. Eiköhän tämä ollut tässä 🙂

Page 1 of 2

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén