Suru alkoi täydellisellä epäuskolla koko asiaa kohtaan. Ymmärsin toki asian kun tunnistan poikani. Silti en osaa edes kuvailla mitä siinä kuitenkin ymmärsi. En edes itkenyt. Keho ymmärsi matkalla tunnistamiseen koska maa alkoi huojumaan ja pelkäsin pyörtyväni hetkenä millä hyvänsä.

Tässä kohtaa pitää sanoa että kerrankin ymmärrän ihmisiä jotka ei reagoi oletetun kaavan mukaan. Se toden totta voi olla niin. Jos olisin saanut valita, olisin halunut reagoida niin kuin elokuvissakin, joku käytösmalli jonka muutkin hyväksyisi. Ei siinä kohtaa mieti mitään järkeviä asioita, mieli ja kaikki on vaan niin sekavan aitoa kun olla ja voi. Mietin usein jos olisi ollut syytä epäillä minua jostain mihin olisin syytön, kuka uskoisi minua, sen perusteella miten itse kohtasin kuoleman.

Tosin meistä ei kukaan itkenyt heti. Olen miettinyt miten olisin reagoinnut jos olisin noussut autostani ja nähnyt poikani autossaan. Ehkä joku suojeli minua, en tiedä. Tilanne on hyvin ristiriitaista, koska tavallaan olisin halunnut olla siinä, eikä antaa hänen kuolla autoonsa yksin. En edes halua tietää tarkempia asioita, mutta väistämättä mietin silti tuhansia kysymyksiä. Toivon vaan todellakin että keho suojaa meitä sillä että menetämme ainakin tajuntamme. Silti löydän muutaman asian joka sanoo että Matias ehti ymmärtää asian muutamaksi sekunniksi ainakin. Kipua en usko että ihminen tuntee jos järkytys on niin suuri kun se on ollut. Kun mietin näitä asioita , ne ahdistaa ja kamalinta on ettet voi paeta omia ajatuksiasi ja sisäisiä kysymyksiä. Tässä kohtaa oma raadollinen rehellisyys itseäni kohtaan on todella raskasta. Uskon vilpittömästi monen maalaavan ja uskottelevan asioita itselleen jotta jaksavat koota itsensä ja yleensäkin elää.

Jollei ole kokenut näin suurta surua, alkaa pitkä oppikoulu itsellesi miltä sinun oma surusi näyttää. Kokemukset mitä koet kuoleman jälkeen on se joka opettaa, joten tässä kohtaa voidaan toden totta sanoa että kukaan ei ole seppä syntyessään.

Ymmärtämättömyys, sokki, masennus, sisäistäminen, ymmärrys, suru, ja siitä pikkuhiljaa, alkaa rakentamaan sitä uuutta elämää. Elämää juuri SEN päivämäärän jälkeen.

Pääpiirteittäin kaikki lapsensa menettäiden vanhempien kohdalla , on että joutuu kulkemaan suurinpiirtein saman kaavan läpi. On kuin suru olisi suuri metsä joka on täynnä pieniä polkuja. Matkan varrelta löydämme ehkä apua, toiset kaatuu vaan noustaakseen, toisen polku on pidempi, toisella jotain muuta. Yhteistä on vaan suunnaton suru.

Näin itseni aina merellä tavallaan. Seilasin ensin ilman päämäärää kohti jotain tuntematonta. Kuvittelin isoja aaltoja ja minä siinä pienessä laivantyyppisessä täysin hallitsemattomassa tilassa, kunnei ollut edes airoja. Olin täysin isompien voimien armoilla. Ilma tyyntyy lähestyn kohti pelastusta , eli rantaa. Meri on tyyni, mutta edelleen olen meren armoilla. Taas nousee myrsky, ja taistelen niin epätoivoisena kuin ihminen vaan voi. Voimat katoaa ja olet jo luovuttamassa. Tulee se kaikista isoin aalto ja vaan odotat kuolemaa, mutta se työntääkin sinut suojaan. Suru on kuin aalloilla keikkumista.

Välillä sukellat niin syvälle kuin olla ja voi, ja kestää ikuisuuden, mutta jostain tulee joku joka nostaa sinut ylös, olet uupunut koska sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen.

Opit pitämään laidoista kiinni, osaat jo lukea merestä mitä seuraavaksi tapahtuu. Pian opit miltä sinun surusi näyttää, opit kun olet syvimmissä vesissä, että sieltä aina noustaan kuitenkin. Kun ennen makasit ja odotit kuolemaa, melkein toivoit sitä, tiedät jo ettei niin käy.

Kun on jollain tavalla sisäistänyt miltä se oma suru näyttää ja miten olet oppinut, ollaan jo tultu aika pitkä matka parempaan.

Silloin voi jopa alkaa pitämään itkuista koska se tavallaan puhdistaa.

Mutta arvaamaton on meri ja niin on myös suru. Se voi iskeä koska vaan. Jotenkin on julmaa että joutuu elämään tällaista elämää. Minulla on kulunut 11 vuotta opetellessa. Kuoleman koen jopa nyt tavallaan pelastajana. Koska kun minä kuolen katoaa myös se yksi möykky sisältäni lopullisesti.

Usko siihen että koen Matun seuraavan meitä sieltä jostain, on niin vahva, ja uskon hänen odottavan meitä. Aidosti uskon myös että hänellä on siellä hyvä olla. Perususkovaiset jolla on todella vahva usko, sisältää se sitten mitä tahansa, koen olevan onnellisessa asemassa, koska vahva usko tavallaan lohduttaa . Siksi sanonkin aina, uskokaa mihin tahansa ja pitäkää siitä kiinni. Minulle se ei tarkoita perususkovaista toimintaa tai ajattelutapaa. Koska ajattelen niin että lapsen kuolema kuitenkin on surullinen ja iso asia, jokaisen ihmisen elämässä uskoo hän sitten tai ei.

Oma ajatusmaailmani murtui kyllä monet kerrat ja koin että olen vaan halunnut maalata jonkun tavan ajatella tätä maailmaa. Luoda jonkun kauniin uskottavan version , miten kaiken pitäisi olla. Siksi minulle on turhaa tulla sanomaan miten pitää uskoa tai varsinkaan etten saisi ajatella niin kuin ajattelen. Jollei ole lastaan menettänyt ei vaan voi tietää mitä se on,  enkä tarkoita millään pahalla. Fanaattinen omien näkemysten tuputtaminen vaan ärsyttää minua. Hyvä jos sellaiset ihmiset sitten kun itse kohtaavat saman , todellakin pitävät omista uskomuksistaan kiinni. Mikä tahansa ajatusmaailma joka lohduttaa on minusta aina hyvä, tätä helvettiä en suo kenellekään.

Jos pyydän teitä olla ottamatta yhteyttä lapseenne puoleksi vuodeksi kun tiedät että lapsesi on lähdössä matkalle , epäilen vahvasti että ette pysty olla soittamatta. Jos sinulta viedään puhelin ja teljetään asuntoonne takaan että mietit lastasi. Niin mietin minäkin, erona vaan että joudun odottamaan loputtomiin kunnes kuolen.

Haudalla käyminen toi minulle jotain lohtua. Hoidin lastani hyvin kaukaa mutta edes jotain joka symbolisoi juuri Matiasta vaikka vain ja ainoastaan vaihdoin kukat tai pesin niitä kiviä.

Ensin lasket tunnit, lapseni on ollut kuusi tuntia kuolleena. Sitten tulee vuorokausi, jotka muuttuu viikoiksi. Vuodet tulee ja menee, mutta sinä et unohda ja tuntuu pahalta että maailma jatkuu kunnei mitään olisi tapahtunut vaikka maailman ihanin ihminen on poissa.

Kyllä me vanhemmat ymmärrämme että niin siinä käy, eihän mekään surra kaikkien ihmisten rakkaiden puolesta.

Oli kai kulunut kolme vuotta kun eräs mies kertoi meille että oli ollut ystävänsä lapsen hautajaisissa. Hänhän kertoi sen koska tiesi että me ollaan menetetty lapsemme. Seisoimme siinä ja mieheni taisi sanoa jotain että kyllä hän tietää. Mies sanoi – Niin niin mutta tämä oli ihan pieni juuri syntynyt vauva. Mieheni katsoi miestä pitkään ja sanoi, niimpä mutta se ei ole ollut tässä ja näytti eleellään miten vauvaa sylissä heijataan, mutta suru on aina suru omasta lapsestaan.

Mies jolla ei silloin vielä ollut omia lapsia (sai sellaisen muutama vuosi myöhemmin) koki että pientä lasta surraan enemmän koska pieni on niin viaton ja pieni lapsi on niin avuton.

Takaan että oli se lapsi minkä ikäinen tahansa, se on aina suuri suru.

Olen joskus miettinyt olisiko ollut parempaa että Matias olisi kuollut synnytykseen. Ei olisi niin paljon muistoja. Mutta todennut että yhtä kovin olisin surrut enkä ikinä olisi unohtanut häntä kuitenkaan. Muistoja on, ja ne on kauniita, mutta sitä en kiellä että muistot myös sattuu.

Päästä jo irti ! hohoijjaaa..oikeesti hei haloo…

Ensinäkin haluaisin tarkentavan vastauksen mitä se edes tarkoittaa?

Päästä irti, sinun on päästävä irti ja jatkettava elämääsi.

Todella monet siis ne mitä minä olen kohdannut jotka ovat lapsensa hautaan saattanut, sekä he jotka ovat sururyhmässäni, ovat ainakin jatkaneet elämäänsä.

Itse en tunne yhtään joka makaisi kotonaan tekemättä mitään.

Tarkoittaako irti päästäminen sitä, ettei omasta lapsestaan saa enää puhua. tai pitääkö minun hymyillä ja naureskella kun puhun lapsestani , sekä vakuutta että elämä on laiffii ja ihan on kunnei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Olen toden totta käsittänyt että ihmisten on todella vaikeaa kohdata lapsensa menettäneen vanhemman. Itse pääsen helpommalla kun olen vaan hiljaa. Käyn töissä ja puhun vaan diibadaabaa…

Kuolemasta puhuminen on kai sekin parasta välttää monen mielestä, kun on joku lapsensa menettänyt seurassa. No minä olen ainakin ihan sujut näiden asioiden kanssa. En minä itke kenenkään tuntemattoman kuolemaa niin kun en tehnyt Matun kuolemaa ennenkään. Minä ehkä olen karaistunut jo, koska mitään kamalampaa en vaan voi kokea.

Siinä minä luen tapahtumia siinä missä muutkin ihmiset. Siinä minäkin kauhistelen jos joku tapaus on erityisen koskettava. Minulle se tarkoittaa aina äkillinen kuolema, julma , nuoren ihmisen kuolema.

Toki uskon minun ymmärtävän mitä kaikkea se otsikko loppujen lopuksi pitää sisältään.

Se mitä en ymmärrä on että lapsia tosiaankin on aina kuollut ja tulee aina kuolemaankin. Mutta eihän minun lapseni pitänyt kuolla, minunhan se piti olla. Hänen piti jatkaa, olen vaan ymmärtänyt asian niin ja kun se minulta vietiin, niin minä en vaan ymmärrä.

Olenkin joskus miettinyt millä tavalla minä ajattelin ennen Matiaksen kuolemaa. Olen melko varmasti ollut sitä mieltä ettei sellaista vaan tapahdu meille. Koen aidosti suurta vääryyttä etten minä saanut nähdä lapseni kasvavan. Mutta toisaalta, jos ollaan rehellisiä, miten voitaisikaan valita heidät joiden lapset kuuluisi kuolla ?

En minä ole mikään ihme tai erityistapaus. Kuolema on siitä rehellinen kaveri että se ottaa kenet haluaa. Se ei todellakaan erittele ihmisiä minkään mukaan. Siksi kai olen luonut oman uskomukseni että todellakin saat sen kuoleman leiman otsaasi kun synnyt.

Miten paljon tapahtuu ihan järkyttäviä kolareita mistä joku selviää, Ihme tai oliko päivämäärä vasta tulossa.

Jos sanon että lapseni kuoli kolarissa, uskon suurimman osan ajattelevan että oli suuri tilannenopeus, autoon tuli joku vika, oli liukasta, hirvi hyppäsi eteen tai jotain tämän tapaista.

Mutta ei , minun lapseni auto matelee etanavauhtia todella jyrkkää mäkeä ylös ja piikkuhiljaaaaaaaa ajautuu suoraan toiselle kaistalle. Niin hiljaa ettei edes vastaantuleva jakeluauto voi käsittää ettei se tosiaankaan  väisty. Luulen että jos tilanne olisi ollut nopea, vastaantuleva olisi pelästynyt ja tehnyt suuren väistöliikkeen.

Nämä asiat nyt putkahti päähäni tänään.

Koskaan ei voi tietää kenelle se tapahtuu, koskaan et voi suojella lapsiasi niin etteikö onnettomuus aina voi vaania nurkan takana. Koskaan ei voi tietää sairastuuko juuri sinun lapsesi. Joten siksi on melko turhaa asiaa edes pohtia, vaan elää nauttien tästä elämästä niin kauan kuin sitä on.