Kuukausi: lokakuu 2017

11 päivää ilman poikaa..ote päiväkirjastani..sekavaa, mutta sitä se olikin.

 

13.8-2006
Muistan juuri nyt, arskal on synttärit, mun paitapeppukaveri nuoruusajoilta.
Paljon on tapahtunut, ja tavallaan ahdistanut etten ole päässyt kirjoittamaan kaikki mitä on tapahtunut.
Mietin että tätäkö varten jumala antoi minulle kirjoittamisen lahjan, sitä aina mietin joskus..miksi???Miksi olen aina kirjoittanut, en kai ollut missään muussa oikein kauhean hyvä koulussa, mutta aine ole lemppari..siksi että siinä ei tarvittu kun keksiä tarinoita ja kirjoittaa ne, mikä voisi olla sen helpompaa.Ihan kun olisi huijannut itselleen hyvän arvosanan..eihän siinä tarvinnut mitään tietää..no olihan matikkakin hyvä, riippuen opettajasta tietty, kenen mielestäni pärstäni miellytti..Onneksi sanoin aina pojille, etten mittaa heitä arvosanojen perusteella, mutta yrittäkää saada yli vitosen, koska sen alle kun menee, osoittaa ettei ole yrittänyt mitään koulussa..se oli mittari.

Eilen oli nuorille suunnattuna muistotilaisuus..Pojalle tärkee juttu , kun sai surun keskellä tehdä surutyötä tsekkaamallaa netistä kuka on ilmoittaunut muistoajeluun.
Iso letka lähti  abc:ltä ja K  kuvasi lähdön, jonka jälkeen hän ajoi moottoritietä ja kuvasi tulon talomme kohdalla jossa oli minuutin hiljaisuus..sen jälkeen jätkät lähti osa kumi sutien meneen ja matka jatkui , ja loppui toiseen abc:n.Turvallisuussyistä tehtiin niin, ja pelisäännöt tehtiin selväksi ettei sudita liian lähellä vaan annetaan toisen tilaa jatkaa matkaa..Naurettiin autoja ja jätkiä ja liikutuin siitä kun joku vielä fiksaa jotain ennen lähtöä , ja oli niin erillaista sakkii..sen minkä opetin Matulle..kaikki ollaan erillaisia ja isillä ja äidillä on erillaisia kavereita..toinen osaa muurata, toinen hyvä molke, toinen tietsikkanero jne..
Tulipahan nekin arvot iskostettua aika hyvin päähän..en kiellä etteikö poikani heittänyt joskus rankkaa huumoria..mutta..pojat on poikia..

Äsken ukko sanoi että olen hakannut häntä yöllä..hmm..mitäköhän päässäni on liikkunut.?

Eilen aamulla kun heräsin , ukko istui kahvia juomassa ja jutteli jotain, tv oli auki ja tekstiteeveessä kai päivän sää..kanavalla radiosta tai teeveestä tuli hengellinen ohjelma..jotain se puhui..oli pakko pari kertaa ukolle sanoa että ole hiljaa..haluan kuulla mitä ne sanoo..ihan siksi koska uskon että minulle kerrotaan asioita eri muodoissa, olen aina uskonut näin..ja nytkin oli jotain että päämäärä on suurinmpiirtein kuolla ja päästä sinne parhaaseen paikkaan..lohdutti jotenkin, mutta oisin mä mieluummin poikani pitänyt..vaikka oisin kuinka itsekäs..ja vasta jos näin on kun sanottiin, voin olla asiasta onnellinen..
Multa jäi kauniit lapsenlapset saamatta matun osalta ainakin..
En saannut viettää häitä, eikä kolmet kihlajaiset lohduta..

Ymmärrän että käyn ylikierroksilla totaallisesti…

Oli tärkeää että nuoret kävi..että he kävi vielä sen viimeisen kerran meillä kotona..oiskos heitä ollut 50-60 kpl..kaikki meni hyvin..tosin tajuun että vain ja ainaostaan K:n ja Sakken sekä Tiinan ansiota, jotka keitti kahvit..tarjolla oli kakku..bmw logolla..hieno..ja teki nuoriin vaikutuksen..arvasin sen..
Siitä otettiin kuva..ja siitä tullaan puhumaan..ja se..jos yks vitun kakku saa nuoret puhumaan..on paras asia..ettei mikään jää painamaan..

Tosin oli dramatiikkaakin..sanoin kaikille että minulta saa kysyä nyt sekä myöhemmin kaiken mikä painaa heidän mieltä..kerroin mitä tiedän nyt..kuolinsyyn..sen minkä takia ajautui vastakkaiselle kaistalle on muodustunut omassa päässäni jo..uskon että nukahti..
Ei ole korjannut auton liikettä..ei jarruttanut, ei mitään..vaan hiljaa ajautunut..lohduttaa ettei ollut ylinopeutta, ei huumeita ei mitään..

Niin kamalaa kun asia on, vaikka päätin että poikani rakkaus on minun onneni myös..en ikinä ois halunnut riistää häneltä sen voimakkaan rakkauden tunteen minkä koki..en ikinä..silti..eilen tuli jopa syyttelyitä..kirjoitan sen siksi että se on totta, vaikka en sitä halunnut tunnustaa..oli pakko vaan spekuloida se paska läpi..melkein huutaa..

Niin se dramatiikkaa jäi kertomatta täsä..selitin kai miljoonan kerran kahdelle kundille mitä tiedän..en dramatisoinnut asioita mitenkään, mutta kerroin faktat..ja missä oli ja mitä tein jne..
Kun käännyin kuului rysähys..sekunnissa luulin jonkun vaan horjahtaneen..se poika pyörtyi..sekunnissa olin siinä ja suoristin pojan lattialle ja jalat ylös..piis of cake..kun pohjalla oli kuitenkin tytön epilepsiakohtaus tai mikä lie ollutkaan..huomasin heti että sälli hengitti kuitenkin..
Muutin taas äidiksi ja tein tilanteen niin rauhoittavan pojalle kuin suinkin ja juttelin vaan mukavia..

Hei sua vaan heikotti, tää homma on hanskassa, Matukin pyörtyi, ja sun verensokeri vaan laski ja järkytyit kuitenkin..ehkä hän pidätti hengitystä ja odotti jotain kauheeta..syyllistin silti itseni siitä että kerroin..vaikka yritin hyvää, ettei kenellekään jäisi mustia aukkoja..
No juotin mehua, ja silitin jalkaa, ja otin niinkuin huumorilla..sitten talutin tuoliin ja ulos..syömään kakkua ja juomaan mehua..
tyylin ihan kuin tää ois mulle arkipäivää ja mä nyt elvytän sakkii ammatikseni..nou hätä niinkuin..ja sovittiin silti että ukko heittää pojan kotiin, ja mopo jää meille..tosin se oli meillä aika kauan, ja sen olo oli hyvä ja lähti yksin kuitenkin..en ollut huolissani ja annoin sen tapahtua..värikin oli tullut takas..

Kaiken ns.juhlinnan jälkeen jäin yksin..juteltiin tytön ja sen miehen kaa hetken..iski väsymys..olin syönnyt vaan palan kakkua..ja laihtunut olen..tosin en tiedä kuinka paljon painoin.
Kornia kirjoittaa näin, mutta en uskonnut ikinä että mikään suru tai asia saa minut kokemaan olotilan missä nälkä katoaa…syön toki jos sitä tuodaan..
Joskus siksi että on saatava tyttöä syömään tai oma lapseni..menee sii samas..tosin vatsaan ei mahdu enää tolkuttomia määriä..silti oisin vaikka kuinka paksu jos poikani takas saisin..kunhan nyt tuli mieleeni niikos..ja vaaalla käynnyt siksi että niin oon aina tehnyt..ei se oo enää pakkomiele..matu mut päätti kai laihduttaa hoikemmaksi..koska niin toivoin..kaaaai..

Perjantaina oltiin tytön kanssa (11pv) kaupungilla..
Hoidettiin hautatoimistossa asioita..lehti ilmoitus ja piti ostaa vielä kaikenlaista..haettiin valokuvaliike ja tulostimme pika pika koneista paperit loppuun..siksi että porukka sais katella kuvia ja kansioihin ettei tuu sormenjälkii..

Silloin soitti patoloogi..yllätyin..
Aortan suurin valtimo on iskusta revennyt..en kokenut että se ois huijannut…isku rattia vasten on tämän aiheuttanut..periaatteessa kun mietin että se 5minsaa mikä menee kun hänet on saatu ulos autosta..on ollut turhaa..hän on jo silloin ollut kuollut, ja sydän on vaan värissyt tavallaan..olisipa joku pitänyt edes kädestä kiinni..oisin halunnut niin..

10 maks 20 sekkaa ja valtava verimäärä on hänet tappanut..tai miten sen sanois..selitti se kuinka paljon sydän pumppaa minuutissa..ja sekunneissa..eeeehkä jos se ois revennyt leikkauspöydällä ois jotain voitu tehdä..siinäkin mahikset olemattoman pienet..pienet vauriot maksassa ja pernassa..ja kolme kylkiluuta poikki..ei muuta.niino se silmä..joka oli kun turpaas saanneella..

Tieto ei sinänsä helpottanut toisaalta kyllä..aivoverenvuoto esimerkiksi ois selittänyt miksi ajautui ja siinä ei ois voinnut syyttää ketään..periaatteessa ei nytkään..silti tuli niitä miksi kysymyksiä..

Miksi tytön piti päästä opiskelemaan..miksi sanoin itse, ettei kande ajaa vaan avainta hakemaan vaan ottaa samalla tavaraa mukaan..tavarat paiskautui selkänojaa vasten..oiskos niin käynnyt jollei tavarat ois siellä ollut..????Mutta niin me eletään..opetamme lapsiamme , ja varsinkin minä joka olen super organisoimaan ja tehdä pienessä ajassa paljon..maksoimoida ajan käytön..hyvää tarkoitin..mutta miksi..uskon silti vaan siihen johonkin henkeen..joka kertoo meille asioita etukäteen vaikkei aivot tajua sitä..miksi esimerkiksi tyttö ei halunnut että auto pakataan etukäteen, toki hän ajatteli vaan että tavarat ehkä varastettaan..kun poika oli menossa allegialääkäriin kaupunkiin

Silti..

Jollei poika ois rakastunut jos tytöllä ei ois kussu matikka yo-kirjoituksissa se ois voinnu hakee tänne kouluun eikä kauemmaksi..tosin jos näin oli tarkoitettu, en tiedä oiskos ollut parempaa että poika ois kuollut toisella tiellä..
Asioita voi vääntää miten päin vaan..miksi jumala ei antanut mun tavata lastani vielä eilen tai jotain..säästääkseen tuskani..ensiajatus oli että kaikki tehtiin säästääkseen meitä täällä, jos kerran oli pakko kuolla..kuolintapakin oli kuitenkin nopea.

Olen tunetunut katkeruuttaa tai kateus onkai parempi sana..tai joku ihme tunne, vaikken koe vihaa ketään kohtaan..en ole uskonut vihaan ikinä, vaikka olen vihannut ihmisiäkin kun matu eli..

Kun kaveri joka yritti ottaa matun puhelimesta tietoja ulos nojasi oman kotinsa keittiönkarmiin ja oma äiti oli siinä..mietin..tajuaako se äiti mikä onni on kun poika siinä seisoo..minä’ en ikinä enää voi olla ylpeä pojastani ja kertoa kuinka asiat edistyy..meidän elämä pysähtyi..muilla se jatkuu..ja kukaan ei oikeesti voi kokea minun tyhjyyttä..kun kaikki hössötys on tehty..kun kaikki on ohi..ja jää vaan aika..jääkö mulle aikaa edes surra?Tulee uusi työ ja kaikki..itkenkö koskaan , raastaako sydäntäni ikinä sitä suunnatonta ikävää mitä en vielä ole kokenut..
????????????????????Olenko edes normaali..???Olenko kylmä ihminen..tunteeton???????

Tämä oli hinta että me isän kanssa päästiin lähemmäksi toisiamme..voinko edes itkeä raastamatta lapseni sydäntä joka elää..tuon tuskaa hälle jos hän näkee minut itkevän..olen supermutsi..joka aina ajattelee muita…

hain röökin ja kävin vaaassa, laskee vaan..Grillattiin eilen tiina ja sakken kanssa..
Sakke on liikuttavan kohtelias..ja tiinan kanssa oli helppo saada aggressioita ulos..niitä mitä en tajunnut omaavani..tiina on taiteilija niinkuin minäkin..se raivos omia asioitaan..niin minäkin puin ajatuksia sanoiksi..ja tulihan ne..ja helpotti..

lehtinainen joka teki jutun ajoista..tajus et mä käyn ylikierroksilla..naisilla..onko heillä suurempi vaisto kuin miehillä?..tuntuu niin..

Olen ylpeä miehestänikin ja olen aina ollut..en usko että hän on sitä tajunnut..yhtä ylpeä kun olen omista pojistani..on eri asioita mistä olen ylpeä..ja minusta pitääkin olla ylpeä..voi kunpa hekin vois olla ylpeitä minusta…noh..olin ainakin matiaksen äiti…siitä voi olla ylpeä..ja ilman minua , niin kaunista ja niin sisäisestikin kaunis poika ei ois ikinä tullut hauskuuttamaan ketään…julmaa..mutta kukaan muu poika ei voinnut sydämessäni olla niin ihana kun matu oli..kyllä mun kelpas..olinko liian ylpee..paskat..siitä en välitä..pidän totuudesta kiinni..ja olin ylpeä syntymästä asti..jos se oli synti..olkoot.

Aamulla mietin otanko pillerin että saan nukkua..voi olla että otankin..nyt vasta alkaa tulee olo että ehkä tarttis soittaa niille ystäville jolle en ole vastannut vaikka rakkaita onkin..pelkästään asioiden hoitamisiin menee aikaa..ja joskus on pakko nukkua, ja joskus ei jaksa..ja olen puhunut niin paljon..kelannut kelannut …
kirjoittaminen on pakkomiele..siksi..etten halua unohtaa mitään..en yhtään mitään..en halua että aivoni sumentuu ja unohdan mitään..

Paha mieli kunnen ees viennyt kukkia kaverin äidin kuoleman johdosta..nyt he lohduttaa meitä..

vaikka kotimme ei ole kuvan kaunis..meillä on koti..koti on koti jossa on lämpöä ja rakkautta..koti on kodikas vaikka sohva onkin rikki, jopa päällinen on rikki..silti oisin mieluummin turhamainen hienostelija joka siivoaa kuin hullu..ja siivosinhan minäkin..sitä ei vaan uskottu..mutta ylpeä siitä että minulla oli arvot järjestyksessä jo ennen matun kuolemaa…

Hyvää puhumisessa ja eilisessä raivoamisessa oli myös se..että sain sanoa ääneen..että siksi olen ravionnut ja huutanut..ukolle ja pojillekkin joskus..pääasiassa ukolle..

Että se todella suuri turhaimaisuus mikä sisälläni on ollut kunnei se saatana usko mitään..ja mä perkele OLEN oikeassa kuitenkin suurimmaksi osaksi..

Turvavyöt pidetään kiinni..veneessä on oltava pelastusliivit..ja se vittu vaan nauroi veneessä pokien kanssa saaden heidät puolelleen , että jeejee..huumorikukkii..mutsi on ylihysteerinen..vittu se oli rakkauttaa..vitun ääliöt..pitikö näin paljon tapahtua , ennekuin toinen alkaa vittu oikeesti uskoa..et mä oikeesti oon viisaampi..ja tiedän asioita..osaan ajatella asioita eteenpäin..ja varma on varma..ja meidän vanhempien kuuluu olla vittuaivoja jotka nipotta ja vaatii..kyl ne kakarat sen tajuaa sitten kun kasvaa..aivan sama jollei ne tajua heti..kyl se aikanaan menee jakeluun, ja siirtävät samat asiat eteenpäin..

Enkä edes pidä itseni ylihuolehtivana ihmisenä…asiat vaan on niin..että riskit on minivoitava…ei vittu perkele luulis olevan vaikeaa tajuta..et kelluntatakki joka roikkuu veneen sekänojaa vasten ei pal auta..VITTU PERKELESAATANA!!!!!!!!!!!!!!!! (anteeksi jumala että kiroan, ota asiat niin että tämä on tapa purkaa) ( ja oot kai jo lopen kyllästynyt minuun muutenkin)

Nooh..tästä lähtien musta tulee vittumaisempi äiti..mää en vittu enää anna senkään vertaa periksi..en edes tajua miks vitussa poika saa ajella mönkijällä..en jumalauta tajua sitä..kakaran on vaan sopeuduttava siihen..että me sanellaan nyt säännöt..piste..huutakoot paiskokoon ovia..aivan sama…

Syyttää voi ketään vaan kaiken voi kääntää pahaksi..sillä ei vaan voita mitään..ja tuntuu hyvältä kuitenkin..että me ei kumpikaan syytetä ketään…ei edes ukko..ja se nyt on niin luonnonlapsi ettei se edes taju miettiä asioita monimutkaisesti niinkuin minä..siinäkin joskus hyvät puolet..silti kun se nyt yleensä vaan elää päivä kerrallaan..se on hyvä koska se todistaa mulle sen..ettei se todellakaan ole ollut aidosti katkera kellekkään..tämän kolarin johdosta..
En tosin jaksa nyt lohduttaa ketä’än..en edes sitä kuskia..joka koki tämän.

Tuli mieleeni..että nyt..mun kesä äiti näki matikasen vihdoinkin…kai se pitää siitä huolta..tosin oon miettinyt että jos siellä taivaassa onkin eri asteita..että on niinkuin ne jotka siirtyy ylemmäksi niin tapaako ne tyypit siellä toisiaan ..tai onko he lokeroinnut itseensä arvojärjestyksessä..en usko että siellä on eri arvoisia ihmisiä..mutta heillä kaikilla on joku tehtävä..toiset tulee takas..toiset on superviisaan asteikossa..
Nooh..toivon että matulla on vaan hyvä olla..ja että sillä on masa ja mun kesä äiti turvanaan..

Ei se isäkään ihan uskonnoton ole..uskoi sen että matu tuli tuulessa tänne..uskoi että se oli meidän välissä kun halattiin..syytti jopa jumalaa..ja kuka syytää jollei hivenen usko????eikä tarttekkaan uskoa..

 

Nii..ennustin tosa..tai seo väärä sana..kysyin matulta perjantaina ..kui sulla pyykii..tuli sana..lämmin olo..
Eilen siivosin matun pöydän hiukan..ja otin pakan ja piti laittaa kaappiin..tyttö oli tääl..otin yhden kortin taas..jokena niiko..mitä tänään kuuluu kysyin..tai jotain sinne päin–valitsin kortin keskeltä pakkaa..vastaus..-Lämmin olo..

Poika jää ajatuksissa nyt hiukan syrjään..mutta ehkä on tarkoitus nyt, että tyttö saa huomioni..koska hän jää tavallaan pois elämästäni jossain vaiheessa..ja uskon että hän kokee, hieman mustasukkaisuuttaa Pygmiä kohtaan, jotta tottakai rakastamme , koska on niin suurena tukena nyt pojalle..hän tietää ja näkee jo nyt asioita eteenpäin..uusi elämä..uusi mies..uuden avopit..jne..me jäädään pois..tosin sekin olo hänellä, jos hänellä se on..poistuu ajan kanssa..puhun vaan tästä hetkestä..enkä tiedä onko tämä totta..oletan vaan…

Ja jos niin on..sehän on vaan osoitus siitä..että me oltais oltu hyviä avoppeja..josta voi olla ylpeitä.
ja muuta en halua kun olla hyvä ihminen..ja matun takia..tekisin mitä vaan..ja toivon että matu kun lukee tätä sitä mukaan kun kirjoitamn..ymmärtää ajatukseni..hyvällä..kyl se sen tajuaa..pakko..onhan hän nyt viisaampi kuin äiti..

Yks juttu mikä kummastuttaa..on se..että ukko haki bemarin..se haluaa meille nyt turvaa.,.kaupat ei ole lyöty lukkoon..vaihtoautohan on mun nimissä..
kuukausierä oli abt..350e /kk..lähes 400 kaikkineen veikkaan..mil vitus me se maksetaan???ja silti..mun sisälläni on rauha..ihmellinen rauha..että kaikki järjestyy..onko se niin matias????

Ja sitten..meidän golffi..joka on hengenvaarallinen..kuka ajaa sitä????sehän on tappokone..
Ei ukko himas pysy..ei se halua et mä ajan sitä, se ajaa..eikö ois ollu järkevämpää vaihtaa se auto???mutta sit taas on se..että sillä ei taas oo vaihtoarvoa..eli mahikset yleensäkin saada auto..on olematon…

Ymmärrän että elämä jatkuu..ymmärrän etten voi teljetä tai paapoa poikaa hengiltä ylisuojelevana äitinä..silti..niin mitä?..on kai vaan luotettava johonkin..ja on pelko..pelko siitä että me ei muututa paremmiksi ihmisiksi kuitenkaan..ja ehkä meille on pakko kostaa vielä..jos niin käy-..en menetä enää mitään..en yhtään mitään..jos ukko viedään multa..miten lapseni kestää sen..miten vitussa..ja silloin , minun on pakko jaksaa..ukko ei saa kuolla..kamalaa sanoa että jos se joku ois..että on tarkoitus että minä elän..se sais olla poika..ei vittu..ei tämmöstä saa ees ajatella..mutta..tää ajatus kävi päässäni..onko sekin syntiä sanoa mitä hiipii aivoihini???jollei ole poikaa..ei ole elämässä enää järkeä ja olenkin ansainnut itse kuolla..ja jos niin kävis..se vaan osoittaa että olen läpensäpaska ihminen..huijari tai jotain..ja jos mua niin vihataan..niin pelko siitä että en edes voi tappaa itseni..että minut jätetään lopullisesti yksin sairalaan sänkyyn ja hoitajat ruokkii mua..mutta aivotoiminta säilyy..

hyvä jumala..jos niin käy..tapa minut..

 

Pitäis nukkua..tiedän..otanko pilsun???

Sanotaan..enempää ei anneta kun jaksaa kantaa..jumala, miksi teit minusta niin vahvan???MIKS

kerron asian joka osiottaa ettei kaikki asiat ole yliluonnollisia..ja todistaakseni myös sen..että tällaisessa ,mielentilassa voi jopa ymmärtää sen vaikka muuten viiraa..

Eilen aamulla menin khh:seen, koitin kädellä pyykkejä jotka oli kuivaus rummussa..kuivat..menin mukamas röökille ulos..kun palaan kuulen koneiden käyvän..sammutinhan koneen..juu juu niin tein..mukamas..no ajattelin että ehkä sittenkin laitoin sen uudestaan pyöriin jos ne pyykit sittenkin oli hiukan kosteita..
Avaan luukun ja varmistan asian..käteni laskeutuu litimärkään pyykkiin…
menen makkariin ja sanon ukolle..käviksä laittaas pyykkejä koneeseen kuivumaan??? Se katsoi mua kuin hullua..No ite laitoit..hän kuuli kun hääräsit siellä..
No en laittanut..koitin vaan kuivaa pyykkiä ja menin röökille..

tajusin hiukan myöhemmin..että oikeesti voi tehdä asioita tajuamatta , muistamatta mitään..

Kun lukee asioita lehdistä..tyyliin murhasin vaimoni enkä muista mitään..olen usein ajatellut..että ne suojelee itseään vaan..varmana näinkin on..mutta nyt ymmärrän..että näin voi käydä..
niin paljon matias ei kummittele täällä että se sentään laittaa kuivat pois ja ottaa pyykkikoneesta märät ja laita konetta päälle..sen tiedän minä’kin.

Minähän olen aikoinaan kun grillistä ajoin öisin kotiin, tuntenut jotain pientä pelkoa..se että minulle näyteään jotain.ja sanonut autossa ääneen..
-EI NYT PLIIS, mulle tulee paskat housuun jos näen jotain nyt..en halua..antakaa minun elää ihan normaalia elämää..pliis..ja uskon että se joku kelle näin sanoi..
kunnioitti sitä..

Olen aina nauttinut siitä että olen tuntematon..se on vapautta minulle..ja se on kaikesta tärkeintä minulle..voin kulkea vapaasti, kukaan ei mielistele..haluan kaiken tavoin aina , että minut hyväksytään tai ei hyväksytä juuri sellaisena kun olen..en sen takia mitä teen tai mikä olen..en halua olla julkkis..en ikinä!!!!!
Olenhan ajatuksissani ajatellut ja nähnyt itseni jossain palkintopallilla..ja tuntuuhan kehut hyvälle.,.mutta niin tyhmä en ole..että maksan siitä vapauteni hinnan..vittu mää oon viisas 🙂

Nyt mua vaivaa edelleen..mikä tyyppi se Matteus oli???Miksi annoin matiakselle juuri tämän nimen???

Nii ja sitten..
Muistan kuinka matun ihana markkuopettaja kysyi(opetti historiaa/uskontoa) miksi valitsit nämä nimet??tajusin heti mitä se ajatteli..uskontoa sun muuta..vastasin vaan
_ Siksi että nimet on suht kansainväliset, ja on hienoa kun ne jossain kuuluttaa , _ Ja voittaja on MATIAS  🙂
Ja olihan se hienoa..poitsu tosin inhoo omaa nimeään ja se mua harmittaa hiukan…nimi jotta kukaan ei osaa lausua..

Olisinhan minäkin ylpeä jos lapseni menestyisi..ja se on ihan ookoo..että ohjaa lapsiaan urheilun tai muun pariin..mutta kyllä on surullista että vanhemmat usein kuitenkin..ovat ylpeitä siitä että ne teot puhuu puolestaaan..eikö se lapsi ansaitse ylpeyttä vaan siksi että on juuri se lapsi ilman tekoja????
Minä olin ylpeä siitä että lapseni oli minun lapseni..eikä matu ollut missään ulkoisissa asioissa mitä voi mitata asteikoilla huippu..mutta ihmisenä ihan ykkönen..
osas käyttäyttyä.,.ei juonnut enempää kuin normaalitkaan lapset, ei huumeita. söi kakkua vaikka inhosi sitä kohteliaisuus syistä ym..oli hyvä auttava kaveri..ilopilleri , vitsinvääntäjä josta kaikki tykkäs..moni menetti niin äärettömän paljon..siitä mä olin ylpeä..ja oli se tunnollinen..teki mitä piti..tiesi mikä on oikein ja väärin..näytti tunteensa avoimesti jne..Minä olin ylpeä..ja tiesin että se miehen alku menestyy..en ollut huolissani siitä..mä vaan tiesin..traagista..en sittenkään tiennyt yhtään mitään..periaatteessa..olenkohan vaan vinksahtanut päästäni????

se lehtinainen huomas että oon hiukan pöö..eilen..tiina kertoi 🙂 Lohduttaa sekin ..jotenkin..

8:46 KORPPU NUMERO 1 TÄHÄN ASTI
.

En halua mitään ihmeempää elämää..jos nyt oli tarkoitus että matu kuoli..ei ois samaa mennä ulkomaille mitä oisin halunnut matun ja pojan kaa..mikään ei asia ei oo enää sama..ja se lisää sitä vitun tuskaa..etten vittu voi asioita tehdä toisin..ei oo paljon mitä kadun..mutta on se niin vitun väärin kaikki..joku en ees tiedä mikä vituttaa eniten (itken)

Tunteet on niin ristiriitaiset..ja kunnen enää voi muutta asioita…
En voi herättää matua henkiin..ja millä mä oisin matulle voinnut tarjota jotain muuta..en halunnut myydä taloa, meidän kotia..en halunnut hemmotella sitä piloille jotta se oppis kasvamaan ja ottamaan vastuuta..ja silti oisin myynnyt taloni ja kaiken jos pojan takas sais..ois saannu talo palaa, oisin elännyt ja surrut taloa, tietämättä että se oli hinta siitä että oisin matun saada pitää..en ois tajunnu..mutta sillä ei ois kuitenkaan ollut merkitystä..

Nyt iskee kans olo..että pitää mennä muutamien kaverin luo..ihan siksi ettei ne luule ettei he ole minulle tärkeitä..ja jopa siitä syystä että ehkä tuntuu siltä..
on niin paljon kun pitää vielä hoitaa..ja ne menee muiden asioiden edellä..mietin hysteerisesti mitä vielä pitää lisätä siihen autojuttuun…ja haluan ja oisin halunnu et sil ois ollu aikaa puhua pojan kanssa..se autojuttu oli kuitenkin hänen surutyötä..ja siksi tekstikin pitää olla sellaista mikä oli hänelle tärkeetä..mun sanat ja mun lässytykset on toisarvoisia..toki haluan hyväksyä tekstin..se ei saa antaa väärää kuvaa..ei syyllisyyttä..eikä’ varsinkaan sitä että matua syytetään yhtään mistään, eikä myöskään ketä’än ketä liittyi matun elämään..kukaan ei saa loukkaantua..ketään ei saa syyllistää mistään..tai sitten kiellän koko jutun..sisimmissäni vaan tunnen..että matun elämällä on oltava suurempi vaikutus…tuntuu vaan että ihmisillä on liian kiire..kukaan ei jaksa kuitenkaan vatvoa asioita..me ollaan vaan oikeesti yks pilkku kokonaisuudessa..ja elämä jatkuu..ymmärrän että minun tunteeni ei aina vastaa totuuttaa..en voi ajatella toisen ihmisen puolesta, vaikka usein niin tuntee..

En tiedä miksi tunnen niin..että luen toisten ajatukset, heidän tietämättään sitä..vaistoan asioita..ja se on meissä kaikissa , tunnet jos teet väärin ja siksi sanoin aina pojille..sydämessänne tiedätte mikä on oikein ja mikä on väärin..tehkää niin kuin oikeelta tuntuu..ja jos epäröitte.-.kysykää äidiltä.

Itsestäni olen onnellinen kuitenkin siitä että olin ja olen juuri se mikä olen..onneksi..edes joku asia mikä helpottaa..edes se..onneksi puhuin matulle..onneksi halasin..onneksi rakastin ja onneksi näytin sen..alusta asti tiesin että isä oli just se isä joka oli tarkoitettu minun lasteni isäksi..se paras..

on asioita jonka hän osasi antaa pojille..läsnäolon..nyt nämä kaikki sanat jotka on tuntunut vaan sanoilta , sai uuden merkityksen..syvemmän merkityksen…ymmärrän totaallisesti mistä on kysymys..se oli matun hinta..että tulen viisaammaksi..

Miten saisin tavallaan sen käännettyä tän jutun siis..etten ajattelis näin..että maksoin eli syyllistän itseni siitä..että minun haluni..minun toiveeni ..jotka kaikki ovat toteutuneet aina..tavalla tai toisella.Että maksoin siitä halusta lapseni elämän??????kertokaa ken tietää..enkä vittu ala kuunteleen yhtä vitun paskaa nyt..en todellakaan..enkä usko että siihen syyllisyyteen on yhtään lohdutuksen sanaa..yhtään ainoaa sanaa joka minua vakuuttaa…

Tuli muuten mieleeni..olenkohan jo ollut oikeesti niin sanotusti mielenvikainen???olenkohan oikeesti edes järkevien papereissa ollut aikoihin????olenko niin hullu etten tajua sitä itsekkään..olenko synnynäisesti ihan pimee..

Miksi ihmessä olen aina ajatellut niin paljon, istunut lapsena puissa ja maisellut käpyjä ja lehtiä..juossut niityllä yöpuvussa ja kerännyt kukkia..puhunut eläimille ja luonnolle..onko tällaisia ihmisiä jotka muistaa niin hyvin..kaikki lapsuudenmuistot sun muut..mä muistan..siksi ymmärrän lapsia..mutta onko tämä normaalia?????????

 

Vituttaa etukäteen jos tästä tulis kirja-.-joku sanois..toi kuuluu suruun.-.psykoloogit analysois..
– hmm..hyvin herkkä ihminen joka tuntee voimakkaasti..plää plää plää..haistakaa vittu..mä en oo tilasto..en ole kuka vaan..en vittu oo eikä mun lapseni ole vaan yksi joka kuoli..haloo..me ollaan IHMISIÄ:;::meillä on tunteet…onkse niin vitun vaikeeta tajuta???HALOO::vitun ääliöt..en muuta vihaa niin paljon kuin ääretöntä paskanjauhaamista..ja suurta tyhmyyttä..niin suurta tyhmyyttä ettei ne vittu tajua sitä itsekkään.

Onneksi voin edes luottaa yhteen ihmiseen..yhteen ainoaan ihmiseen ihan sadalla..taidan soittaa Päkälle..onneksi jumala loi hänet..luojan kiitos mitä hyvää olen tehnyt että hänet olen ansainnut.???Tuli tosta jaristaki viel mieleen..mä vaikken tunnekkaa koko tyyppii..luotan jotenkin siihen..tiäkste..miehen sanaan voi luottaa..no sanotaan että luotan…90% ja mikä se tyyppi on ihmisenä..se punnitaan myöhemmin…

Nyt mietin..emmää periaatteessa tartte kenekään apua..jos kirjan teen, teen sen itse..mutta luotan nyt jumalaan tai sisäiseen vaistooni..on asioita jotka ei ole minulle kirkastunut vielä…en halua että kukaan hyötyy matusta..ei kukaan muu kuin poika…jos joku niin hän…

En voi ymmärtää yhtä asiaa..miten mun mies voi sanoa että sil o simmonen olo..en voi matun muistiossa kertoa kauniimmin ..mul ei oo käynny mielessänikään..ei nyt..ei todella nyt..toisaalta tuntuu hyvältä kun mun mies alkaa toipua..pekään vaan hautajaisia..jos se romahtaa..koska sillä’ jysähtää???koska kaikki kaatuu päälle???tuleeko siitä muumio??joka vaan kulkee suruissaan..matuhan on aina mielessämme..sen nyt tietää kuka vaan.-.silti..mitä vielä onkaan tulossa..mitä???

Tuleeko tämä ”kirja” Koskaan valmiiksi..tuleeko tähän asiaan koskaan loppua, kun ei ole enää mitään lisättävää??tuleeko koskaan sellainen olo..että kyllästyy asioihin niin, ettei ole enää mitään sanottavaa , lisättävää..
niinhän minä käsittelen asioita..riitoja mitä aikoinaan on ollut..puhun puhun puhun..kunnes asiat lyhenee..ja lopulta vaan toteaa..ettei jaksa jauhaa enää.

En usko..en ikinä tietenkään unohda..tottakai tulee tavallista elämää..erillaista surua..iloakin jopa..sitä on onneksi jo nyt..eikä se tunnu pahalta..
Pojan takia..mutta ne arvet mitkä Poikaan poltettiin sattuu aina minussa..ja vaikka hän ne kätkee..tiedän että kun hänen poika joskus syntyy..hän miettii matua..joka kerta kun hän tulee aikuisena meille ehkä perheensä kanssa..hän miettii matua..tulee miljoonaa tilannetta jossa hän miettii matiasta ja tuntee ehkä jopa huonoa omatuntoa siitä..että aina on tyhjä aukko , aina..jotta hän ei voi täyttää..tunnen hänen tuskan meitä kohtaan..ja jos poikani suree..minun sydämeni itkee..SE ON tuskaa..

Mielessäni käy Maria Angelaa..kummityttöni boliviasta..miten kerron tästä..tuottamatta heille tuskaa..en voi v’älttää sitä..ajatuksissa kävi myös..että haluan auttaa mariaa..opiskeluissa jne..mutta..yhdistys kieltää nostamasta yhteisössä ketään ylemmäksi…enkä tiedä..en tosiaankaan tiedä..adoptio..jaksanko enää olla äiti kympillä????en tiedä..enkä meinaakaan ajatella sitä…todellinen rakkaus on kyetä rakastaa toisen lasta.

Tuli lapseton kaveri mieleeni..jos mä adoptoin..ehkä sekin tajuaa..että toisen lasta voi rakastaa kuin omaansa..se todellakin On mahdollista…

Minä ihmisenä..on tasan kaksi vaihtoehtoa..joko olen enkeli..tai sitten olen niin syntinen että olen ikuisesti kärsivä ..joku piruntapainen..läpensä paha..vittu mitä ajatuksia..

Nyt pitää vaan ajatella poikaa..tsempata ja hoitaa se kundi kuntoon..yrittää lääkitä ne haavat niin hyvin kuin on henkisesti mahdollista…miten senkin teet..tai no tiiän mä …mut silleen..hmm..
Emmää voi 16 vuotiaalle sanoa..mee psykoloogille..tunne että sitä ahdistais..ihan vitusti..sen lääke on nyt ME ja varsinkin Pygmi..kaverit ja tekeminen..Tytölle ostettiin koira..hyvä lääke..oikeesti hyvä..mikä ois se pojan juttu..??MIKÄ????

Hyvä jumala..jos haluat auttaa mua nyt..kerro mikä se juttu ois???PLIIS

9.49
Ukko luki adressit..yritin soittaa mun veljelle..ei vastannut

Näin väläyksen ohjelmasta..se joku mis ne rakensi..nii unelmakämppä…
Arvosteltiin keittiötä.._-oikein toimiva keittiö, jossa paljon säilytystilaa, mitä pitääkin olla !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Oikeesti..tajuan et seo tärkeetä itekki oon nii aatellu..mut kyl periaatteessa asia on niin..ettei kukaan voi sanoa että se on se oikea juttu..se fakta..pitää olla..eikä tartte olla..jos mä oon outo..ehkä oikeesti ei tartte ..keskeytys..puhelu lehdestä…

10:43
Ruoka alkaa ehkä pysymään sisällä..grillattiin eilen ja söin makkaran ja salaattia ja maissin..enkä mennyt paskalle ripuloimaan..

HUH…P soitti ja kutsui meidät heidän pojan hautajaisiin..kiitos jumala..selvempää vastausta ei olisi voinnut saada..
Vaikka itselläni on suru, on vaikeaa tietää miten toimia ettei loukkaa kenenkään tunteita, änkemällä..en halua että P kokis että ängetään heidän surua mässäämään, nehän on erillaiset hautajiset kuitenkin..ei surua voi verrata, ei mitata ei kilpailla..niin sanoi P:kin..ei meidän matiaksen elämä ole vähemmän arvoista kuitenkaan..ja minä haluan kodikkaat hautajaiset..pikkujuttu…joka tuntui hyvältä oli myös se..että sakke kunnioitti suruumme vaateuksella vaikka en perusta vaatteiden päälle..enkä välittänyt että ihmiset tuli missä tuli..ei niillä asioilla ole merkitystä..silti sakken vaateus oli kunnia meille..koittakaa tajuta mitä tarkoitan.

On miljoonaa ajatusta mikä lipuu ohi..en voi olla koneella koko ajan kuitenkaan..ois kiva omata kyky pikakirjoitukseen nyt..pitääkö laitta paperi ja kynä taskuun ja kirjoittaa muistiin ajatuksia..etten vaan unohda..??olen kai niin tehnytkin…

Tarttis mennä suihkuun, juu..en ole unohtanut sitä..pidän huolta itsestäni..en ole vaipunut koomaan..organisoin koko ajan..jopa nyt..omassa surussani..organisoin jopa niin, että muut auttaa minua..ja jätän kaiken täysin luottaen heihin että homma hoituu…ja niin on käynyt..esimerkkinä eilen..K on tunnollinen..tiina ottaa homman hanskaan..ja nyt se On pakko…turhaa stressii on turhaa ottaa nyt..on muutakin tärkeempää..mitä on pakko hoitaa…

Ymmärrän myös senkin että tässä tilassa en välttämättä juuri nyt tajua kaiken merkityksen ja varsinkaan omaa toimintaani..tai sen miksi juuri nyt ajattelen niin kuin ajattelen..(pelkään että ajatukseni katoaa..pitää korputtaa ne)
Niin..siis..isän kolari mistä hän selvisi..auttoi minut ymmärtämään tämän asian..

siitä puheenollen ajatuksiini hiipi ajatus..se että aina sanoin..enkeli suojele häntä edestä , takaa sivulta ja toiselta sivulta..itse lisäsin-.-alta ja päältä..miksen ajatellut matiaksen kohdalla useammin näin..Isä vaan oli niin riskialtis..harmittaa..oiskos se auttanut????Se kaduttaa..

Elämää pitää kuitenkin elää..ei voi koko ajan hokea ja olla huolissaankaan..silloin ei voi elää !!!!!!!!!!!ymmärrän senkin.

Kenellä on kolme pv:n ohjelmassa..lauantai..hautajaiset, sunnuntai hautajaiset maanantai..leikkaus..kysyn vaan !!!!!!!

11.13
suihkusta..
Tiedän että joku suurempi tarkoitus on nyt kaikella..eikä vaan yksi kirja-..tai yksi joku muu juttu..tämä on jotain suurta,..mitä???Mikä se juttu on ???Autanko muita jotka kolarissa menettää läheisen??ehkä..en tiedä..matias aina sanoi..paskaan ei pidä tyytyä..hän keksi yksinkertaisen tavaran ja alkaa tuoda sitä maahan..ja rikastuu…hmm..se on äiti niin helppoa hän sanoi aina..
Tiedän..silti..mikä tää juttu nyt oikein on..se ei ole mitään pientä..siihen en tyydy..tai tiedän ettei se ole niin..kumma juttu..

asiasta toiseen..en ole lukenut yhtään X.n kirjaa..koska sen minkä aloitin oli tylsä !!!!tai ei ollut tarkoitus että luen sen silloin, ja siks toiseksi..miks lukea..onhan hän ihmisenä kehittynyt sen jälkeen..
Jotain siinä tyypissä on..se katsoi mua kun olin kuuntelemassa Dyerin luentoa..ja silloin sekin veti röökii..

no toisaalta miksi miettiä..katsotaan mitä elämä tuo tullessaan…ensin keskityn hautajaisiin..biisit ja runo..ja kukatkin pitää tilata..P:n pojalle…
Apua pitää soitta takas broidille..unohdin..

 

 

ISO VÄLI

 

 

 

Joku minussa sanoo nyt..että se lukee nämä sanat..joten X..anteeksi suoruuteni..en vaan jaksa mielistellä enkä jauhaa paskaa..rehellisyys on se pohja minkä päällä seison..ja se ei tarkoita ettenkä ole elämäni aikan valehdellut..ihan noin niinkuin totuuden nimissä..ups nämä kaksi riviä kuuluu jonnekkin..en jaksa laittaa..käyttäkää järkee..en ole tekninen..kaikkea muuta.

 

13:45

Käytiin viemässä Tiinalle kupit, jutskattiin tiinan kanssa hetki.
Isä kävi hakees röökii aikaisemmin, sekä ostamassa lehden..txt tuli Vanhalta työkaverilta..kauniit sanat..hänen ja minun pojan ikä oli..mun 7pv hänen 16pv..jollen ihan väärin muista..vauvasta asti tunteneet ja oltiin toistemme ristiäisissä..
Tuntuuhan se väärältä, että meillä ei ole poikaa joka kasvaa ja jonka kehitystä saa seurata…en tarkoita sillä että on epäoikeudenmukaista että kenelläkään kavereitteni poikien vanhemmille toivon mitään samaa..ei, ei missään nimessä..silti…siinä on joku paha tunnetila mitä en osaa sanoiksi pukea..ehkä se on ikävä..en tiedä..onkohan itsekästä ajatella näin..poikanihan oli minun iloni..eikai se voi olla itsekästä?

Käskin isän heti sytyttää kynttilän kun palasimme kotiin..turvallisuuden vuoksi se ei voi palaa jollen ole kotona..kynttilän symbooli mulle on kun , herättäis pojan..ja illalla sanoisi hyvää yötä.Mietin mahtaako tytöllä olla edes kynttilää? Ei sillä ole merkitystä mulle..haluankin että poikani henki on vaan kotona..outoja sanoja kirjoitan..tottahan toki matu käy hänenkin luona..silti..omin lapseni edelleen.

Eikä rakkautta rakasta kihlattuaan kohtaan ja se rakkaus mitä hän meitä kohtaan koki voi, eikä pidä verrata..se oli yhtä suurta..syvempää ja erillaista meitä kohtaan..palaava ja uutta tyttöä kohtaan..ääh..en tie meneekö se niinkään..mutta rakkaus on siitä kumma juttu..että sitä vaan riittää..ihme asia..vaikka ois kuinka paljon lapsia..niin ei se kesken lopu ikinä.

Jopa tytöt.Pygmii ja Tyttöä..kohtaan tunnen suurta rakkautta..olenkohan hiukan ominut heidät..??Silti on hyvää että Tytöllä on oma äiti ja isä.-.ja joku joka huolehtii nyt viime kädessä kuitenkin hänestä.

17:28

Ohoijjaa..sain ihme kyllä nukuttua ilman nukahatamislääkkeitä tässä iltapäivällä..isäkin nukkuu edelleen, se on laittanut broilerit uuniin, veden liemikuution kera riisiä varten odottaa..liikkis..
Heräsin ja puhuin paljon tulevista hautajaista , eli P:n pojan ja mitä kukkia ja mitä on sopivaa kirjoittaa nauhaan..en halua riistää huomion  hänen hautajaisista oman surunikaan kautta..parempi on kuin kukaan ei tiedä että meidänkin poika on kuollut..jotenkin vaan ajatus siitä, että ehkä ns.sielut onkin eri asteikossa siellä..niin ainakin luulis X:n kuolema olevan niin lähellä matiaksen, että X:n ehkä pitää Matusta siellä huolta, ja he odottaa siellä meitä.
Mietin voinko laittaa..olisi X kunnia pyytää sinua pitämään matusta huolta..tosin minusta tuntuu että X (hymyn perusteella jonka näin kuvassa) on hyvä tyyppi..tunsinhan vaan hänen isänsä..
Niino kuitenkin..menin röökille kun heräsin..ja yks kaks puuta pitkin tulee orava..onhan niitä täällä ollut, koska yksi pentue syntyi muutama vuosi sitten rikkinäiseen linnunpönttöön..orava tuli ja meni pöntön katolle istumaan..ja oletin että se sukeltaa pönttöön..mutta ei..se jäi tuijottamaan minua..haistoi hajuni ja varsinkin tupakansavun..ja istui siinä vaikka kuinka kauan..puhuin sinin kanssa puhelimessa..lopetin ja soitin P:lle..ja kerroin että se on jo istunut ainakin 5minuuttia ja tuijottanut minua..ja siinä se kökötti..koska en käytä kelloa ja koska olin puhelimessa en voi varmuudella sanoa kuinka kauan se istui..mietin..onko se matu tai X..lopputulos oli että se oli X..

Orava olkoot X:n symbooli..siksi että P kertoi että orava kiersi hautapaikan ja istua kökötti sitten keskelle ruutua..valinta oli heille helppo..
Ajatukseni olkoot nyt näin.-.lohduttaa kenties. P vastasi..itseasiassa he on juuri hautausmaalla..ja puussa on juuri nyt kaksi oravaa…:)matu ja X..tottakai…
siellä tietenkin onkin paljon oravia..täällä ei ole ollut paljon, koska asumme niin, mutta kolme ainakin kaksi siitä pentueesta on jäännyt pörräämään tänne..en näe niitä usein..ja toiseksi..ei ne ole ikinä jäännyt minua tuijottamaan..vaikka minä ihmisenä haisen..noin niinkuin oravan näkökulmasta katsottuna..

haluaisin toki matullekiin konkreettisemman symboolin..mutta en ala niitä väkisin keksimään..en missään nimessä..

tulee jos tulee..tuuli nyt ainakin on yksi..

Maanantai

Yksityisyrittäjän onni on ettei turvaa ole..
tuntuu kuin arki alkaa lapseni, vaikken sinua ole edes hautaan saattanut..kello soi viideltä taas, annan sinun nukkua vielä, enkä sytytä kynttilää.isä vie pojan myöhemmin kouluun..toisaalta arki luo olon siitä että kaikki on niinkuin pitää..minä olen väsynyt..se arkinen väsymys..normaali..kello kuusi on liian aikaista keholleni herätä..seitsemän sopii paremmin..teen näin jotta pääsen vielä hoitamaan asioitasi..ja ehkä joku kopsaa paperisi minulle..ilmaiseksi.,.odotan kuolintodistusta..mistä saa sukuselvityksen..soitan s:lle ja kysyn..
Ois ollut kivaa nukkua..koomaolo…meen kiire

18:07

Olin töissä, ihana nainen otti minulle kopioita matun lääkärilapuista mitä piti jaksaa katsella, en jaksa nyt.,.en jaksa keskittyä.
Laitan kun olen tsekannut yhden laskun , olenko maksanut sen kahteen kertaan, hitto kun lekurin lapussa ei ollut kuin leima, pvm puuttui..shit..no 345 euroa..rahaa se vaan on..

Töissä on jotenkin vaivautunut olo..jotenkin ois ollut parempi ettei kukaan tiedä mitään..toisaalta on parempi ettei salaa mitään.En osaa päättää mikä olisi ollut paras tapa..no kerrottu mikä kerrottu.

havaitsin että hajuherneet alkoi kukkimaan, olin jo menttänyt toivoni..

Kävin kirjakaupassa, hain yhtä kirjaa, kai joku kuolemasta kertova..eipä ollut sitä siellä.
Ostin siis lehden ja ihmettelin mitä mä kaupassa teen.Lähdin autolle ja meinasin rynnätä kadun yli kun näin valokuvausliikeen, ja tein jarrutuksen..huom..juoksin tänään…terveen merkki..
Siellä se oli..se albumi mitä hain, mihin saa kuvan kanteen..maksoi törkeetä..en mieti rahojani laisinkaan vaan ostelen..en ole vilaissutkaan laskupinoa joka ilmeisesti kasvaa..toki isä kehui pientä puhelinlaskua..oma oli törkee niin kuin aina..puhumattakaan seuraavasta.
Sou vatt..
Sisälläni vallitsee pieni väsymys ja iso rauha kuitenkin..olen epänormaalin arkinen minä taas..enkä ole poikaani edes hautaan saattanut..
Toki olen varautunut siihen etten selvästikkään reagoi normaalisti..joten..antaa ajan näyttää mitä tapahtuu..kaipaan tosin itkua..nytten ei itkuta yhtään..ei pienintäkään itkuoloa..ehkä jopa hieman huono omatunto sen takia..no luotan että Matias on nyt viisas, ja tajuaa minua paremmin kuin minä itse..

En tiedä olinko tahallisesti ilkeä tänään mitä en yleensä ole..no ainakin sanoin X:lle..pitäis elää niin että voi kuolla hyvällä omatunnolla..vittu mää oon sika..ei oo ihme että lapseni vietiin..enkä näköjään opi siitäkään..mahdanko palaa helevtissä??kärsiä lopunelämäni löytämättä rauhaa??
Toivon mukaan se ei ottanut itseensä, et se ois mennyt hiukan ohi tavallaan..tai..ajattelenko niin sittenkään? En vanno kai enää ikinä mitään..Ja onko se minun syyni että olen se mikä olen? osittain kyllä ja olenhan aikuinen..pitäis ainakin olla..
kai vittumaisempiakin ihmisiä on olemassa..luulis ainakin.

Matiaksen väsymys vaivaa minua tällä hetkellä..kiukuttaa , syytän hiukan x:ää ja itseäni..kuuluu kai prosessiin työstää tätä surua..

Mä en vittu vaan jaksa yrittää käyttäytyä , mä oon mikä oon..jumalauta..VITTU PERKELE..en tiedä kelle ole vihainen..mutta joku viha piilee ehkä sittenkin todella syvällä..silti tunnen itseni hyvin rauhalliseksi..joku syvempi rauha on sydämessäni..ja mietin, tuleeko se todellinen ikävä koskaan..tulee ja se raastaa kai minut kappaleiksi..tulihan minulla ennenkin matua ikävää vaikkei ollut kuin 25km päässä minusta..ja meinasin tulla hulluksi että se muuttaa..
Toki olisin luonnollisesti sopeutunut siihen..oletan..

Poika meni kouluun, mikä oli hyvä..että on jotain puuhaa..ajatukset hiukan muualla..tuleehan sille väkisinkin niitä yksinäisiä hetkiä eteen ..onneksi Isä on sairaslomalla vielä pitkään..onneksi..huuuh…

Poika jäi muuten yöski M:n luokse, ja oli syönnyt ison määrän ruokaa..kova nälkä ..hyvä..tosi hyvä..

Kävin äsken röökil , tv:stä tuli joku laavapurkaus, joku norjalainen ryhmä kuvas sitä..laihat tummat miehet kaavuissaan katseli ja ihmetteli..tuli mieleen tiina ja mun jutut..
toisissa uskonnoissa juhlitaan toisen kuolemaa..meidän traditiot on niin syvät että meidän kuuluu surra..periaatteessa on ihan hullua syyttää itseään jollei sure..sitä ei vaan kuulu massaan..jos olenkin ollut joku hottentotti edellisessä elämässäni ja minun tapa surra onkin sieltä kotoisin..tai hiukan ristiriidassa tämän maan tapojen mukaan..en tiedä..tuli vaan mieleeni.
Silti..kai kallistun sen puoleen , että ois kiva itkeä..tai kiva ja kiva..helpottavaa..no kai ihminen tekee mitä vaan ajatuksissaan selvitytyäkseen..kyllä se näin on..

Ja pakkohan jonkun on hoitaa asiat..olla vähän äijä..toisaalta kai naiset on aika vahvoja..onhan meidän alkualkujen alusta asti pitänyt ajatella hiukan pidemmälle kuin tuntia eteenpäin..pakko ollut suojella lapsiamme , muuten elämä loppuu..ja vittu meis on voimaa..superpoweria..perkele..ja vittu..kukaan ei mun lapsille tee ikinä mitään..seo niiko iha vaa nii..ja niin se on kai aina ollut..

Toisaalta ois kivaa..jos nyt ajatellaan että ollaan alkukantaisia olentoja..olla niin alkukantainen, että suhtautuisi kuolemaan luonnollisemmin kuin minä ehkä nyt..eihän linnutkaan sure jos poikanen viedään ja joku sen poskeensa pistää..suojelee se niitä viimeiseen asti omalla tavallaan, mutta hyväksyy asiat niin kuin ne tulee ja jatkaa elämistään ja hoivaa jäljelle jääneet poikasensa..ja taatusti tapahtuu niinkin että jollai emolla menee koko poikue..sitä vois miettiä..
Olen siis luonnollinen äiti periaatteessa..tääh..sotii kai yleis/ nyky psykoloogian kanssa..hassuja ajatuksia.

19.12
Tuli K:n kukat.-.valtavat liljat..kauniita..laitoin ne Matun kuvan viekkuun..mahtava tuoksu..

Yritän oppia matiksesta sen minkä itse hänelle opetin..matias oli sovittelija kuitenkin..
Isä otti torkut ja lähti hakemaan kirjastosta tilaamani kirjan..sen mitä en kaupasta löytänyt..saas nähdä mimmonen kirja se on..
olis vaan kiva tietää missä mun rillit mahtaa olla..jopa ne tiimarin lasit on kadoksissa..ei hajuakaan missä ne voi olla..
tsekkasin matiaksen rannekorun , jonka sai rippilahjaksi..pääsi ripiltä 4.8-2002 kuoli 2.8
Naapurinpojat pui peltojaan..tulee nelli koira mieleen joka myös kuoli elokuussa..silloinko sato korjataan meidän huushollissa..näköjään..
No onpahan siellä kaksi koiraakin hänellä seuranaan..raps raps..

Kirjastossa kun olin soitti se nartunomistaja..ilmeisesti sairas nainen..pakko olla..joku vika, tai alkkis..itki että yksi pentu ei kai jää henkiin..mitä se mulle soittaa.?????
Lopulta oli pakko sanoa aika tosi kylmästi..totuus on se, että jotkut kuolee jotkut elää..sille ei vaan voi mitään..soita eläinlääkärille..mä en jaksa nyt yrittää ymmärtää..eikä se auta että hän itkee jotain pentua mulle nyt..ei vaan auta..
En halua pahaa..mutta joku järki hei..ja syytön mä hänen ongelmiin olen..sori vaan

taidan mennä sohvalle odottamaan isää ja kirjaa..koska olkkarissa tuoksuu liljat..kukat on ihania..oikeesti ihania..matu oli oikeassa..koti ilman kukkia ei ole koti..
PikkuS soitti, ois antanut kesäkurpitsaa mehuja sun muita..sanoin vaan että kiitos ajatuksesta mutta en nyt ota, koska en jaksa niitä laittaa, ja menee silloin haaskuun vaan, se vasta pahaa tekee..kunnen muutenkaan laita ruokaa paljon, niin en varsinkaan nyt.

Sielussani tuntuu jo aika hyvältä..kirjoittaminen tekee hyvää..ihan kun ajatukset soluisi ulos eikä jää painamaan..en välitä kirjoitusvirheistä ollenkaan..ymmärrän hyvin itseäni ja se riittää..ja minkä mä sille voin että näppylät on liian lähel toisiaan..ja kiire o kiire..se o luonteeni sormissani niikos..

Mietin edelleen sitä pappia..oliko hyvä juttu vai ei..selvinnee huomenna..
Ainnii..pakko keksiä omalle sekä X.lle se runo..aikaa ei ole kovin paljon..ja se ohjelmajuttu.,..tytöltä sanat oikeesti biisiin ym…kääk

20:06
Ukko toi kirjan, yritin lukee lehtee ilman laseja…katoin piruuttani yöpöydän laatikosta..siellä ne oli.,.enpä ois uskonu..suht looginen paikka..

20:55
Vittu ärsyttää toi äijä..ihan kybällä..vittu haluan olla rauhassa..nii ei..ihan kun se tahallaan ärsyttää mua..aina kun oon puhelimessa sen sisin vaistoaa etten kaipaa häntä, niin silloin sillä on sata asiaa mulle..
Mä en jaksa katella ketään nyt, en puhua en mitään..haluan olla ihan omissa oloissani..en tajua miks vitussa sen pitää laittaa telkkari päälle mistä tulee jotain valmiiksi naurettuja amerikkalaisia paskoja..mua on ne aina ärsyttänyt..varsinkin jollei hän katso sitä..VITTU
Koko homma alkoi kukka kaupassa..itse sanoi että hänen täytyy nähdä kukkia ensin..enneko tietää..ja yks kaks ei ollut mitään väliä ja hän oli kärsimätön..
Myönsi että sitä vituttaa kaikki asiat..jumalauta emmäkää jaksa kaikkea..
Oisin halunnut katsella enkeleitä, niin eihän sitä kiinnostanut vittuakaan..tuu ite..aina pitäis elää niinkuin se haluaa, ja aina ymmärtää..tajuammää et täsä on hermo loppu, jostain syystä..just ko oli hyvä olo..sen ärtymys tarttui.,.ja kun itse kirjoitin, se kyseli jotain vitun tyhmii koko ajan..mua ei vois vittu kiinnostaa nyt mitkään mainoslehtiset tai mitä vittuu se mahtoikaa kysellä koko ajan ja koko ajan häiritsi mua..jos mä kirjoitan..nii antais olla..
Sit se oli varma että auton luovari oli sen kaapissa..mä en ees tie mimmonen seo..
Kömpis ja kaiveli kaappiaan joka o megapieni ja se ei heitä mitään pois..kunnes kysyin minä vuonna se vitun auto oli ostettu..mulla on sentään kaikki mapissa..
Se syytti et mää oon sen ottanu..enkelilampusta putosi yksi lamppu ja se huutaa että koirat ulos.,.
No muistin et auto siirtyi nimiini v.2006..menin mappiin2006 ja siel se vitun paperi oli..
Vittu kyllä kyrpii ja rankasti…ja mun mahaa sattuu kans hiukan..-söin sentään keksejä..mieliteko joka jo oli terveen merkki..ei ne miltään maistunut..ja söin vaan hillon..jaffa keksei..nyy meen saunaan..sanos se..et turhaa täsä o riidellä yhen paperin takia..pitäis turpas kii sit..vitun ääliö !!!!! ensin ärsyttää..ja on mullaki sit oikeus olla ärsyyntynyt..tekis mieli huuutaa…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

13:45

Käytiin viemässä Tiinalle kupit, jutskattiin tiinan kanssa hetki.
Isä kävi hakees röökii aikaisemmin, sekä ostamassa lehden..txt tuli Vanhalta työkaverilta..kauniit sanat..hänen ja minun pojan ikä oli..mun 7pv hänen 16pv..jollen ihan väärin muista..vauvasta asti tunteneet ja oltiin toistemme ristiäisissä..
Tuntuuhan se väärältä, että meillä ei ole poikaa joka kasvaa ja jonka kehitystä saa seurata…en tarkoita sillä että on epäoikeudenmukaista että kenelläkään kavereitteni poikien vanhemmille toivon mitään samaa..ei, ei missään nimessä..silti…siinä on joku paha tunnetila mitä en osaa sanoiksi pukea..ehkä se on ikävä..en tiedä..onkohan itsekästä ajatella näin..poikanihan oli minun iloni..eikai se voi olla itsekästä?

Käskin isän heti sytyttää kynttilän kun palasimme kotiin..turvallisuuden vuoksi se ei voi palaa jollen ole kotona..kynttilän symbooli mulle on kun , herättäis pojan..ja illalla sanoisi hyvää yötä.Mietin mahtaako tytöllä olla edes kynttilää? Ei sillä ole merkitystä mulle..haluankin että poikani henki on vaan kotona..outoja sanoja kirjoitan..tottahan toki matu käy hänenkin luona..silti..omin lapseni edelleen.

Eikä rakkautta rakasta kihlattuaan kohtaan ja se rakkaus mitä hän meitä kohtaan koki voi, eikä pidä verrata..se oli yhtä suurta..syvempää ja erillaista meitä kohtaan..palaava ja uutta tyttöä kohtaan..ääh..en tie meneekö se niinkään..mutta rakkaus on siitä kumma juttu..että sitä vaan riittää..ihme asia..vaikka ois kuinka paljon lapsia..niin ei se kesken lopu ikinä.

Jopa tytöt.Pygmii ja Tyttöä..kohtaan tunnen suurta rakkautta..olenkohan hiukan ominut heidät..??Silti on hyvää että Tytöllä on oma äiti ja isä.-.ja joku joka huolehtii nyt viime kädessä kuitenkin hänestä.

17:28

Ohoijjaa..sain ihme kyllä nukuttua ilman nukahatamislääkkeitä tässä iltapäivällä..isäkin nukkuu edelleen, se on laittanut broilerit uuniin, veden liemikuution kera riisiä varten odottaa..liikkis..
Heräsin ja puhuin paljon tulevista hautajaista , eli P:n pojan ja mitä kukkia ja mitä on sopivaa kirjoittaa nauhaan..en halua riistää huomion  hänen hautajaisista oman surunikaan kautta..parempi on kuin kukaan ei tiedä että meidänkin poika on kuollut..jotenkin vaan ajatus siitä, että ehkä ns.sielut onkin eri asteikossa siellä..niin ainakin luulis X:n kuolema olevan niin lähellä matiaksen, että X:n ehkä pitää Matusta siellä huolta, ja he odottaa siellä meitä.
Mietin voinko laittaa..olisi X kunnia pyytää sinua pitämään matusta huolta..tosin minusta tuntuu että X (hymyn perusteella jonka näin kuvassa) on hyvä tyyppi..tunsinhan vaan hänen isänsä..
Niino kuitenkin..menin röökille kun heräsin..ja yks kaks puuta pitkin tulee orava..onhan niitä täällä ollut, koska yksi pentue syntyi muutama vuosi sitten rikkinäiseen linnunpönttöön..orava tuli ja meni pöntön katolle istumaan..ja oletin että se sukeltaa pönttöön..mutta ei..se jäi tuijottamaan minua..haistoi hajuni ja varsinkin tupakansavun..ja istui siinä vaikka kuinka kauan..puhuin sinin kanssa puhelimessa..lopetin ja soitin P:lle..ja kerroin että se on jo istunut ainakin 5minuuttia ja tuijottanut minua..ja siinä se kökötti..koska en käytä kelloa ja koska olin puhelimessa en voi varmuudella sanoa kuinka kauan se istui..mietin..onko se matu tai X..lopputulos oli että se oli X..

Orava olkoot X:n symbooli..siksi että P kertoi että orava kiersi hautapaikan ja istua kökötti sitten keskelle ruutua..valinta oli heille helppo..
Ajatukseni olkoot nyt näin.-.lohduttaa kenties. P vastasi..itseasiassa he on juuri hautausmaalla..ja puussa on juuri nyt kaksi oravaa…:)matu ja X..tottakai…
siellä tietenkin onkin paljon oravaia..täällä ei ole ollut paljon, koska asumme niin, mutta kolme ainakin kaksi siitä pentueesta on jäännyt pörräämään tänne..en näe niitä usein..ja toiseksi..ei ne ole ikinä jäännyt minua tuijottamaan..vaikka minä ihmisenä haisen..noin niinkuin oravan näkökulmasta katsottuna..

haluaisin toki matullekiin konkreettisemman symboolin..mutta en ala niitä väkisin keksimään..en missään nimessä..

tulee jos tulee..tuuli nyt ainakin on yksi..

Maanantai

Yksityisyrittäjän onni on ettei turvaa ole..
tuntuu kuin arki alkaa lapseni, vaikken sinua ole edes hautaan saattanut..kello soi viideltä taas, annan sinun nukkua vielä, enkä sytytä kynttilää.isä vie pojan myöhemmin kouluun..toisaalta arki luo olon siitä että kaikki on niinkuin pitää..minä olen väsynyt..se arkinen väsymys..normaali..kello kuusi on liian aikaista keholleni herätä..seitsemän sopii paremmin..teen näin jotta pääsen vielä hoitamaan asioitasi..ja ehkä joku kopsaa paperisi minulle..ilmaiseksi.,.odotan kuolintodistusta..mistä saa sukuselvityksen..soitan s:lle ja kysyn..
Ois ollut kivaa nukkua..koomaolo…meen kiire

18:07

Olin töissä, ihana nainen otti minulle kopioita matun lääkärilapuista mitä piti jaksaa katsella, en jaksa nyt.,.en jaksa keskittyä.
Laitan kun olen tsekannut yhden laskun , olenko maksanut sen kahteen kertaan, hitto kun lekurin lapussa ei ollut kuin leima, pvm puuttui..shit..no 345 euroa..rahaa se vaan on..

Töissä on jotenkin vaivautunut olo..jotenkin ois ollut parempi ettei kukaan tiedä mitään..toisaalta on parempi ettei salaa mitään.En osaa päättää mikä olisi ollut paras tapa..no kerrottu mikä kerrottu.

havaitsin että hajuherneet alkoi kukkimaan, olin jo menttänyt toivoni..

Kävin kirjakaupassa, hain yhtä kirjaa, kai joku kuolemasta kertova..eipä ollut sitä siellä.
Ostin siis lehden ja ihmettelin mitä mä kaupassa teen.Lähdin autolle ja meinasin rynnätä kadun yli kun näin valokuvausliikeen, ja tein jarrutuksen..huom..juoksin tänään…terveen merkki..
Siellä se oli..se albumi mitä hain, mihin saa kuvan kanteen..maksoi törkeetä..en mieti rahojani laisinkaan vaan ostelen..en ole vilaissutkaan laskupinoa joka ilmeisesti kasvaa..toki isä kehui pientä puhelinlaskua..oma oli törkee niin kuin aina..puhumattakaan seuraavasta.
Sou vatt..
Sisälläni vallitsee pieni väsymys ja iso rauha kuitenkin..olen epänormaalin arkinen minä taas..enkä ole poikaani edes hautaan saattanut..
Toki olen varautunut siihen etten selvästikkään reagoi normaalisti..joten..antaa ajan näyttää mitä tapahtuu..kaipaan tosin itkua..nytten ei itkuta yhtään..ei pienintäkään itkuoloa..ehkä jopa hieman huono omatunto sen takia..no luotan että Matias on nyt viisas, ja tajuaa minua paremmin kuin minä itse..

En tiedä olinko tahallisesti ilkeä tänään mitä en yleensä ole..no ainakin sanoin X:lle..pitäis elää niin että voi kuolla hyvällä omatunnolla..vittu mää oon sika..ei oo ihme että lapseni vietiin..enkä näköjään opi siitäkään..mahdanko palaa helevtissä??kärsiä lopunelämäni löytämättä rauhaa??
Toivon mukaan se ei ottanut itseensä, et se ois mennyt hiukan ohi tavallaan..tai..ajattelenko niin sittenkään? En vanno kai enää ikinä mitään..Ja onko se minun syyni että olen se mikä olen? osittain kyllä ja olenhan aikuinen..pitäis ainakin olla..
kai vittumaisempiakin ihmisiä on olemassa..luulis ainakin.

Matiaksen väsymys vaivaa minua tällä hetkellä..kiukuttaa , syytän hiukan x:ää ja itseäni..kuuluu kai prosessiin työstää tätä surua..

Mä en vittu vaan jaksa yrittää käyttäytyä , mä oon mikä oon..jumalauta..VITTU PERKELE..en tiedä kelle ole vihainen..mutta joku viha piilee ehkä sittenkin todella syvällä..silti tunnen itseni hyvin rauhalliseksi..joku syvempi rauha on sydämessäni..ja mietin, tuleeko se todellinen ikävä koskaan..tulee ja se raastaa kai minut kappaleiksi..tulihan minulla ennenkin matua ikävää vaikkei ollut kuin 25km päässä minusta..ja meinasin tulla hulluksi että se muuttaa..
Toki olisin luonnollisesti sopeutunut siihen..oletan..

Poika meni kouluun, mikä oli hyvä..että on jotain puuhaa..ajatukset hiukan muualla..tuleehan sille väkisinkin niitä yksinäisiä hetkiä eteen ..onneksi Isä on sairaslomalla vielä pitkään..onneksi..huuuh…

Poika jäi muuten yöski M:n luokse, ja oli syönnyt ison määrän ruokaa..kova nälkä ..hyvä..tosi hyvä..

Kävin äsken röökil , tv:stä tuli joku laavapurkaus, joku norjalainen ryhmä kuvas sitä..laihat tummat miehet kaavuissaan katseli ja ihmetteli..tuli mieleen tiina ja mun jutut..
toisissa uskonnoissa juhlitaan toisen kuolemaa..meidän traditiot on niin syvät että meidän kuuluu surra..periaatteessa on ihan hullua syyttää itseään jollei sure..sitä ei vaan kuulu massaan..jos olenkin ollut joku hottentotti edellisessä elämässäni ja minun tapa surra onkin sieltä kotoisin..tai hiukan ristiriidassa tämän maan tapojen mukaan..en tiedä..tuli vaan mieleeni.
Silti..kai kallistun sen puoleen , että ois kiva itkeä..tai kiva ja kiva..helpottavaa..no kai ihminen tekee mitä vaan ajatuksissaan selvitytyäkseen..kyllä se näin on..

Ja pakkohan jonkun on hoitaa asiat..olla vähän äijä..toisaalta kai naiset on aika vahvoja..onhan meidän alkualkujen alusta asti pitänyt ajatella hiukan pidemmälle kuin tuntia eteenpäin..pakko ollut suojella lapsiamme , muuten elämä loppuu..ja vittu meis on voimaa..superpoweria..perkele..ja vittu..kukaan ei mun lapsille tee ikinä mitään..seo niiko iha vaa nii..ja niin se on kai aina ollut..

Toisaalta ois kivaa..jos nyt ajatellaan että ollaan alkukantaisia olentoja..olla niin alkukantainen, että suhtautuisi kuolemaan luonnollisemmin kuin minä ehkä nyt..eihän linnutkaan sure jos poikanen viedään ja joku sen poskeensa pistää..suojelee se niitä viimeiseen asti omalla tavallaan, mutta hyväksyy asiat niin kuin ne tulee ja jatkaa elämistään ja hoivaa jäljelle jääneet poikasensa..ja taatusti tapahtuu niinkin että jollai emolla menee koko poikue..sitä vois miettiä..
Olen siis luonnollinen äiti periaatteessa..tääh..sotii kai yleis/ nyky psykoloogian kanssa..hassuja ajatuksia.

19.12
Tuli K:n kukat.-.valtavat liljat..kauniita..laitoin ne Matun kuvan viekkuun..mahtava tuoksu..

Yritän oppia matiksesta sen minkä itse hänelle opetin..matias oli sovittelija kuitenkin..
Isä otti torkut ja lähti hakemaan kirjastosta tilaamani kirjan..sen mitä en kaupasta löytänyt..saas nähdä mimmonen kirja se on..
olis vaan kiva tietää missä mun rillit mahtaa olla..jopa ne tiimarin lasit on kadoksissa..ei hajuakaan missä ne voi olla..
tsekkasin matiaksen rannekorun , jonka sai rippilahjaksi..pääsi ripiltä 4.8-2002 kuoli 2.8
Naapurinpojat pui peltojaan..tulee nelli koira mieleen joka myös kuoli elokuussa..silloinko sato korjataan meidän huushollissa..näköjään..
No onpahan siellä kaksi koiraakin hänellä seuranaan..raps raps..

Kirjastossa kun olin soitti se nartunomistaja..ilmeisesti sairas nainen..pakko olla..joku vika, tai alkkis..itki että yksi pentu ei kai jää henkiin..mitä se mulle soittaa.?????
Lopulta oli pakko sanoa aika tosi kylmästi..totuus on se, että jotkut kuolee jotkut elää..sille ei vaan voi mitään..soita eläinlääkärille..mä en jaksa nyt yrittää ymmärtää..eikä se auta että hän itkee jotain pentua mulle nyt..ei vaan auta..
En halua pahaa..mutta joku järki hei..ja syytön mä hänen ongelmiin olen..sori vaan

taidan mennä sohvalle odottamaan isää ja kirjaa..koska olkkarissa tuoksuu liljat..kukat on ihania..oikeesti ihania..matu oli oikeassa..koti ilman kukkia ei ole koti..
PikkuS soitti, ois antanut kesäkurpitsaa mehuja sun muita..sanoin vaan että kiitos ajatuksesta mutta en nyt ota, koska en jaksa niitä laittaa, ja menee silloin haaskuun vaan, se vasta pahaa tekee..kunnen muutenkaan laita ruokaa paljon, niin en varsinkaan nyt.

Sielussani tuntuu jo aika hyvältä..kirjoittaminen tekee hyvää..ihan kun ajatukset soluisi ulos eikä jää painamaan..en välitä kirjoitusvirheistä ollenkaan..ymmärrän hyvin itseäni ja se riittää..ja minkä mä sille voin että näppylät on liian lähel toisiaan..ja kiire o kiire..se o luonteeni sormissani niikos..

Mietin edelleen sitä pappia..oliko hyvä juttu vai ei..selvinnee huomenna..
Ainnii..pakko keksiä omalle sekä X.lle se runo..aikaa ei ole kovin paljon..ja se ohjelmajuttu.,..tytöltä sanat oikeesti biisiin ym…kääk

20:06
Ukko toi kirjan, yritin lukee lehtee ilman laseja…katoin piruuttani yöpöydän laatikosta..siellä ne oli.,.enpä ois uskonu..suht looginen paikka..

20:55
Vittu ärsyttää toi äijä..ihan kybällä..vittu haluan olla rauhassa..nii ei..ihan kun se tahallaan ärsyttää mua..aina kun oon puhelimessa sen sisin vaistoaa etten kaipaa häntä, niin silloin sillä on sata asiaa mulle..
Mä en jaksa katella ketään nyt, en puhua en mitään..haluan olla ihan omissa oloissani..en tajua miks vitussa sen pitää laittaa telkkari päälle mistä tulee jotain valmiiksi naurettuja amerikkalaisia paskoja..mua on ne aina ärsyttänyt..varsinkin jollei hän katso sitä..VITTU
Koko homma alkoi kukka kaupassa..itse sanoi että hänen täytyy nähdä kukkia ensin..enneko tietää..ja yks kaks ei ollut mitään väliä ja hän oli kärsimätön..
Myönsi että sitä vituttaa kaikki asiat..jumalauta emmäkää jaksa kaikkea..
Oisin halunnut katsella enkeleitä, niin eihän sitä kiinnostanut vittuakaan..tuu ite..aina pitäis elää niinkuin se haluaa, ja aina ymmärtää..tajuammää et täsä on hermo loppu, jostain syystä..just ko oli hyvä olo..sen ärtymys tarttui.,.ja kun itse kirjoitin, se kyseli jotain vitun tyhmii koko ajan..mua ei vois vittu kiinnostaa nyt mitkään mainoslehtiset tai mitä vittuu se mahtoikaa kysellä koko ajan ja koko ajan häiritsi mua..jos mä kirjoitan..nii antais olla..
Sit se oli varma että auton luovari oli sen kaapissa..mä en ees tie mimmonen seo..
Kömpis ja kaiveli kaappiaan joka o megapieni ja se ei heitä mitään pois..kunnes kysyin minä vuonna se vitun auto oli ostettu..mulla on sentään kaikki mapissa..
Se syytti et mää oon sen ottanu..enkelilampusta putosi yksi lamppu ja se huutaa että koirat ulos.,.
No muistin et auto siirtyi nimiini v.2006..menin mappiin2006 ja siel se vitun paperi oli..
Vittu kyllä kyrpii ja rankasti…ja mun mahaa sattuu kans hiukan..-söin sentään keksejä..mieliteko joka jo oli terveen merkki..ei ne miltään maistunut..ja söin vaan hillon..jaffa keksei..nyy meen saunaan..sanos se..et turhaa täsä o riidellä yhen paperin takia..pitäis turpas kii sit..vitun ääliö !!!!! ensin ärsyttää..ja on mullaki sit oikeus olla ärsyyntynyt..tekis mieli huuutaa…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katselin ohjelmaa missä mies metsästi kotkan avulla. Seurasin miten hän opetti kotkaansa. Toisaalta hän pelasti sen kotkan ensin, koska paikalliset halusivat sen tappaa , koska saalisti heidän lampaitaan.

Näytettiin myös miten hän hakia pojalleen kotkanpoikasen pesästä, ja opetti omaa poikaa kotkien saloihin.

Ohjelman lopussa mies istuu vajassa ja puhuu kauniisti kotkalleen. Hän kiittää yhteisistä metsästysretkistä ja toivoo linnun pitävän hänestä. Miehen poskella valuu kyynel, koska hän on päättänyt päästää lintunsa vapauteen.

Hän pelasti sen ensin tavallaan, opetti, metsästi yhdessä , opetti vielä oman poikansankin seuraamaan omia jalanjälkiään pojan kotkan kanssa.

Mutta hän myös halusi oman kotkansa saada lisää jälkeläisiä, elää omaa vapaata kotkan elämää.

Melkein itkin miehen puolesta samalla kun itkin siitä hyvyydestä. Tunsin samalla  kiitollisuutta että joku on niin epäitsekäs että luopuu jostain minkä eteen on tehnyt töitä. Vaikka ohjelman aikana tunsin suruakin linnun puolesta joka oli vangittuna, ja istui usein huppu päässään, ohjelman jatko sai hyväksyntäni.

Siinä kun mies päätti vapauttaa linnun, aloin miettimään Matua.

Peilasin koko meidän yhteisen elämämme tähän ohjelmaan. En nyt vieläkään ole oikein sisäistänyt tätä täysin koska ajatus syntyi tänään. On oltava epäitsekäs ja tavallaan päästä Matu menemään.

Olen ajatellut tätä asiaa ennen niin, etten hyväksy Matun kuolemaa, mutta halunut uskoa että ehkä sitten kun itse kuolen saan selitykseni vihdoinkin, miksi näin piti tapahtua juuri meidän perheelle.

Se etten ikinä saisi vastausta on ehkä ahdistavin ajatus.

Tuntuu kun väännän ja käännän kaikesta aina selityksiä. Ei se onneksi ihan niinkään ole. Ennemminkin haluan kai kehittyä ihmisenä , jos Matun kuolema on se hinta, minua surettaa, koska mikään minussa tai elämässäni ei ole poikani hengen arvoista.

Mutta omin voimin, omalla hinnallani, yritän päästä eteenpäin ja ymmärtää itseäni paremmin. Haluan ehdottomasti olla parempi ihminen kuin mitä olen. Haluan oppia omasta kehostani ja mitä sille on minulle kerrottavaa, uskoa siihen, oppia ja todistaa jotain itseäni varten.

Haluan myös luottaa kehooni joka myöskin tarkoittaa ajatuksiini. Haluan oppia olla hermostumatta, ja luottaa että toimimalla tai ajattelemalla määrätyllä tavalla kaikki järjestyy.

Haluaisin kokea jotain joka toisi hyvän olon ja varmuuden itselleni , että Matias on nyt paremmassa paikassa, paremmassa suojeluksessa, haluan saada tunteen että tämä jos joku oli Matulle parasta. Tiedän että sekin täydellisyys on kaukana. Sen olen oppinut että kaikki on itsessäni, mutta minä olen silti vaan todella pieni ihminen .

Hyvän matkan olen edennyt mutta liian kaukana kuitenkin.

Tänään oli hyvä päivä. Minähän olen tavallaan pojan kuoleman jälkeen sulkeutunut kotiini. Uskomatonta koska olen todella sosiaalinen ihminen ja rakastan ihmisiä ja heidän tarinoita. Olen melkein aina ollut asiakaspalvelussa. Monet muistot olen kerännyt sydämeeni josta voin ammentaa iloja vielä monien vuosien jälkeen tapahtumista.

Nykyinen työni joka siis on pelkkää tuurausta on ihan superkivaa ja hieman haikeana luulen vaan ettei jatkoa tule ja totuus on se että töitä vaan on pakko kehittää koska työvuosia kuitenkin on vielä ennen eläkeikää.

Niin kuin olen toitottanut monen kertaa uskon oikean oikeasti että kaikilla on joku tarkoitus täällä. Olen hyvinkin ristiriitainen ihminen, kun yhtenä päivänä uskon sitä ja toisena päivänä olen eri mieltä. Mutta Matun kuolemaa en vaan voi ajatella että sillä on joku tarkoitus. Olen kovin yrittänyt analysoida itseäni niin kuin aina teen. Haen aina itsestäni viat ensin ja vasta sitten muista. Kun totean olevani oikeassa tai ainakin koen sen niin, pidän siitä kiinni.

En tiedä enkö ole hyväksynyt Matun kuolemaa. Mutta minusta ei vaan ole oikein että lapsia kuolee. Ei ole oikein että on lapsia jotka sairastaa vakavasti ja joutuu kärsimään vaikka mistä hoidoista, kivuista ja kaikkea joka särkee kenen vaan äidin sydämen.

Mutta hyvään päivään. On melkein uskomatonta kun olen maannut täällä viikon kotona poistumatta tai edes nenääni ulos laittanut. Kaupassa kävin , mutta eipä täällä maaseudulla ainakaan mitään shoppailla sen enempää ja työttömän on aika turhaa edes haaskata rahojaan turhuuksiin. No en valita.Mutta aika tylsää on ollut välillä ja tuntuu hassulta vaan odottaa töihin pääsyä. BINGO.

Hyvä asia ja niitä pitää oikeasti aina hakea on se, että edes odotan työpäivääni tai on niitä ensi viikolla kaksi 😀 YEEE

Kun alkaa mennä usko ja salakavalasti alkaa vajoamaan epäuskon pariin, aloin funtsiin mitä oikein pelkään.

Totesin että kuoleman jälkeinen voimattomuus, masennus, elämänilon kadottaminen pelottaa. Tiedän mitä se on kunnei näe valoa, kun jää liikaa aikaa olla omien ajatustensa kanssa.

Eikö ole hassua miten töissä harmittelee kun vapaat on niin lyhyitä ettei mukamas ehdi mitään tekemään, ja sitten kun sitä aikaa on, ei saa mitään aikaiseksi.

No minulla oli onni saada liput osaava nainen messuille. Kolme naista suuntasimme eri osastoja katselemaan. Oli yllättävän vähän näytteilleasettajia. Mutta mukana oli aivan ihanat kaverit, ja me teimme päivästä itse hyvän. Olen aikoinani itse ollut vastaavassa tilanteessa pettynyt ja harmitellut asioita jälkeenpäin.

Pikkarainen on hauska tyyppi jonka nauru on herkässä. Haahuiltiin paikasta toiseen, koitimme vaatteita, katseltiin ja ihmeteltiin vaikka mitä. Paras oli jäätelömyyjä joka ilmeisesti ei kuullut kauhean hyvin, mutta lopulta saimme jäätelömme. Tosin hiukan oksetti kun naisen suunpielissä oli jotain valkoista mömmöä, oli pakko kääntää katse pois. Enkä syönnyt sitä vohvelia ! Hui puistatta vieläkin.

Katsoimme muotinäytöksen, ja minä löysin itselleni pipon.

On muuten ihan eri asia koittaa pipojakin kun on kaksi makutuomaria mukana. Muuten ehkä olisi jättänyt pipon siihen . En ole oikea ostajatyyppiä koska tavaraa on ihan liikaa kotona kaapit täynnä. Mutta pipo oli kiva ja hyödyllinen. Miehelleni löytyi ihme kyllä kynsikkäät. Ja purkinkannen avaajan koska mieheni kädet on kolarista ihan paskana.

Hyvän päivän jälkeen päätimme mennä syömään. Kaikki oltiin tyytyväisiä ruokaamme joten ravintolan valinta oli ihan nappijuttu. Yleensä minusta aina tuntuu että kaverit löysi parhaan vaihtoehdon, nyt olin onneksi enemmän kuin tyytyväinen.

Tällainen päivä on ihan normia jollekkin, mutta minulle se on yleellisyyttä, enkä edes haluaisi mitään ihmellisempää. En edes jaksaisi. Ärsyttää oikein kun olen niin saamaton ja jään helpolla tänne himaan. Viimeksi kun piti mennä nukahdin 🙁

Nyt ehdotin kaverille että voisin tulla joku päivä ratsastamaan. Hyvää tekee hevosille ja varsinkin minulle. Toivon mukaan se helpottaa kaverinkin arkea sillä että joku edes liikuttaa vapaaehtoisesti.

Toivon mukaan saan sen aikaiseksi siis..

Kotona heittäydyn sohvalle ja otan läppärin esille. Löydän artikkelin sairaasta tytöstä jonka olen lukenut aikaisemminkin, mutta luen sen uudelleen ja onneksi totean tytön olevan vielä hengissä. Taas peilaan omaa päivääni siihen perheeseen, jonka elämä on kaikkea mikä liittyy sairauteen. Vaikka itse on kokenut sen kamalimman asian , eli lapsen kuoleman, säälin perhettä. Mietin miten aina tavallaan suren muiden surua enemmän kuin omaani. Onko se edistymistä? Olenko jotenkin ymmärtänyt että Matu on kuollut ihan 100% sesti?

Olenko hyväksynyt sen? Sormet pysähtyy ja mietin, enkä tiedä mitä ajatella. yritän olla rehellinen itselleni, koska se on ainoa pohja mun elämälle. Sen verran olen kai ymmärtänyt etten enää usko että Matu ilmestyisi. Joo siitä olen varma. Täysin varma.

Mutta en vaan voi hyväksyä sitä asiaa täysin. Kyllä luonto on tehnyt asiat niin että nuoret jälkeläiset jatkaa siihen mihin me jäimme.

Muistatteko klipin missä koiraemo hakee pentunsa palavasta talosta ja saa itse palovammoja. Niin se vaan on, että me äidit omaamme vaan sen vaiston, lapsi on pelastettava hinnalla millä hyvänsä, ja sen takia luulen etten vaan tule koskaan sanomaan että hyväksyn sitä asiaa että Matu kuoli.

Pystyn hyväksymään ettei minulla ole töitä. Vaikka kuinka tykkään olla siellä, koen sen silloin niin että minun aika on nyt vaan loppu. Olen oppinut sen mitä piti oppia siellä. Tai joku on oppinut minusta jotain , mutta turhaa se aika ei ole ollut. Nyt tarkoitan muuta kuin työn oppimista. Ymmärsin miksi yrittäjät usein vetkuttaa yrityksen myymistä vaikka se ei olisi taloudellisesti järkevää. Ei se aina ole niin kuin lehdissä lukee että on toivo.

Minä olen jäänyt roikkumaan tavistöihin siksi koska pidän työstä. En halua jättää hyviä tyyppejä ja kivoja juttuja kohdataakseni ehkä liian tavallisen työpaikan tulevaisuudessa. Sama se on yrittämisessäkin, osaat työsi, se on tuttua ja turvallista henkisesti. Minulla oli mahtavia asiakkaita.  Kunnes tulee SE olo. Vasta silloin on henkisesti valmis etenemään.

On asia mikä hyvänsä , se sisältää prosesseja. Ja tätä sovellan ymmärtääkseni omaa suruanikin paremmin. Olen sitten oikeassa tai väärässä jonkun mielestä, sillä ei ole mitään väliä.

Pääasia on että koet itse olevasi viisas, koska itseäsi sinä autat parhaiten. Olet oikeasti itsesi pelastaja.

Tämä hyvä päivä oli hyvä koska me teimme siitä hyvän. Minä olen valmis jatkamaan eteenpäin , koska olen hyväksynyt ettei töitä enää ole, hyväksynyt etten oikeasti vaan halua pärjätä näin, olen päättänyt että olen saanut tehtäväni suoritettua , olen valmis luopumaan turvastani ja mennä kohti riskejä. Pelkään paskoja pomoja, paskoja työjuttuja, mutta mihinkään ei tarvitse jäädä. Tajusin että voin siirtyä eteenpäin ihan niin kauna kun haluan.

Mä näen jopa paljonkin hyviä mahdollisuuksia mitä kannattaisi kohdata. Ottaa riskejä ja koittaa.

Niin miksei surussakin voisi uskaltaa ottaa riskin.

Ota riski ja koita olla menemättä yhden päivän hautausmaalle, jos siis käyt viis kertaa päivässä niin kuin minä tein alussa. Koita ja katso mitä siitä seuraa. Pääset sinne ihan vaikka heti jos alkaa ahdistaa. Sinä päätät mitä teet. Mieti miltä tuntui. Minä kävin yölläkin yksin hautausmaalla, eikä kukaan olisi voinut minua estää. Olkoot kuinka epänormaalia hyvänsä , olkoot ihmiset mitä mieltä tahansa. SOOOOU???

Koita miltä tuntuu tehdä asioita jotka tuntuu olevan ristiriidassa ajatustesi kanssa. Mieti superhyper rehellisesti koko juttu läpi kerta toisen jälkeen ja ota riski ja kokeile. Aina voi palata surussa takaisin ja toimia niin kuin on ennenkin tehnyt.

On minullakin asioita mitä en tekis vieläkään. On asioita jotka hieman kalvaa ja aiheuttaa huonoa omatuntoa vieläkin. Mutta kun mietin superhyper rehellisesti , selvisin siitäkin. Monet ongelmani on ainakin minulle vaan omassa päässäni.

Minä haluan että Matun hauta on aina tip-top kunnossa. En halua vanhoja kynttilöitä lojuvan siellä, en halua että kukat on täynnä kuivia lehtiä, en halua rikkaruohojen kasvavan.

Minulla on kiviä ja paljon. Pesin jokaikisen kiven. Kasasin niitä , pesin, huuhtelin , revin rikkaruohoja, asetin kaikki uudelleen. Vaihdoin kukkia monta kertaa vuodessa. Tänä vuonna ostin keväällä kukan jonka vaihdoin vasta muutamia päiviä sitten. Hauta oli täynnä lehtiä. Nostin jokaikisen kiven, mutta en pessyt niitä. En tuonnut enkeleitä kotiin, enkä pessyt niitäkään. En tuonnut vesipulloa, pesuainetta, pesusieniä haudalle. Minulla oli vaan pieni lapio ja uudet kukat.

Olin onnellinen uusista kukista koska niitä ei ollut vielä ollut siellä. En halunut kanervia, callunoita tai mitään mitä on ollut ennenkin.

Eikö ole aika turhaa ja tyhmää että poden vieläkin huonoa omatuntoa siitä etteä ”laiminlöin” haudan tänä vuonna, vaikka siellä on todella kaunista tällä hetkellä?

Minä säälin jopa muiden ihmisten hautoja. Olen vienyt eräälle haudalle jopa kynttilöitä monena vuonna koska siellä harvemmin palaa koskaan kynttilöitä. Olen säälinyt täysin tuntemattoman vainajan hautaa. Olen oikeasti tuntenut itseni hyväksi kun olen sytyttänyt sinne kynttilän. Kuka oikeasti miettii näin hullusti kuin minä? Jotenkin vaan ajattelin niin että se vainaja on ansainnut kynttilän siinä missä minunkin pojan haudalla palaa kynttilä.

Yksi traumoistani oli myös se että halusin että siellä palaa aina kynttilä. Juoksin kuin hullu sytyttämässä kynttilöitä. Laskin homman niin että itse hautakivessä on paikka mihin laittaa kynttilän, mutta lisäsin vielä’ lyhdyn. Jos jommasta kummasta sammui , edes toisessa paloi kynttilä.

Ei sillä ole merkitystä palaako siellä kynttilä vai ei. Mutta sillä on merkitys mitä minä itse siitä ajattelen. En minäkään aina mieti kaikkien hautojen kohdalla etteikö niitä hoidettaisi.

Moni on ottanut hautapalvelun. Niihin laitetaan sitten samat kukat kaikille. Se olisi minulle täysin katastrooffi, että joku vaan laittaisi urakalla kukkia , suit sait vaan ja siinä olisi särkynyt sydän ja joku harmaa hörhö. Ei ei, ei tulisi kuuloonkaan. Ei vielä ainakaan. Ei hitto miten koko ajatuskin ahdistaisi minua.

Mua stressa jo se että kun kuolen, niin onko pojalla aikaa oikeasti miettiä mitä tänä vuonna istutetaan, tai ostaako vaan tavan vuoksi niitä hitsin kanervia. Miksi ajattelen näin. Koska minä ajattelen niin että osoitan rakkauteni pojalleni sillä että mietin tarkkaan mitä istutan. Minä uhraan aikaani pesemällä kiviä, juoksen sytyttämässä kynttilöitä teen sitä ja tätä. Ihan siksi koska koen olevani parempi äiti. Minä olen emo, joka ei voi hoitaa lastaan millään muulla tavalla enää. Hoidan lastani ja annan aikaani. En voi kyläillä, en voi soittaa. Jos poika eläisi minulla menisi enemmän rahaa, minulla menisi enemmän aikaa, toivoisin häntä kylään ja laittaisin ruokaa, miettisin joululahjoja. Siksi minulle on yks hailee mitä minun kukkani maksaa. Minulla tulee aina olemaan rahaa kukkasiin.

Mutta fakta on sekin, ettei kaikki ajattele näin. Joku voi pitää minua hulluna. Joku oikeasti ajattelee että on hitsin hienoa palvelua kun saa ottaa kukkasenistujan ja kastelijan , niin ettei tarvitse itse tehdä mitään.

Kaikki mitä ajatellaan, lähtee itsestämme, säännöt teemme itse. Jostain kumman syystä päätin alussa etten ota stressiä haudasta. Päätin etten syytä itseäni jollen käy haudalla. Silti kävin. Mutta silti oli myös ajatus päässäni ettei minun tarvitse .

Muistan ekan kerran kun olin niin loppu kun olla ja voi, oli kamala ilma. Ja minä ajoin hautausmaan ohi. Jessus miten sitä asiaa mietin sängyssä. Tottahan toki ryntäsin haudalle seuraavana päivänä hyvittääkseni tätä suurta syntiäni.

Pikkarainen sanoi että tämä oli erilainen blogi. Hän on toki hyvin hienotunteinen , mitä en olisi toivonut. Mutta se riitti että se on erilainen. Hyvä siis..Hyvä monestakin asiasta. Hyvä koska jos joku tavis pitää mua hulluna , mutta sitten taas jos ”ME” jotka olemme menettäneet kokee että nää kaikki vääntöni on hyviä, ollaan oikealla tiellä ja se sitäpaitsi vahvistaa sen, etten ole ainoa joka miettii asioita ja kaikkea hulluakin. JOS taas tulee ahaa-elämys..sehän on kaikesta parasta. JOS joku hiffaa jotain, tunnistaa itsensä tai ihan mitä tahansa joka parantaa jotain, tuo edes hitusen verran uskoa, toivoa, tai lohdutusta. Silloin ollaan vaan todistettu että ”hullujakin ” tarvitaan.

Se ketä on lukenut alusta asti eli alhaalta, muistaa miten minua pelotti tämä blogi. Mutta jotenkin vaan tuntui kun olisin Matulle tämän velkaa. Jotenkin kirja olisi tuntunut turvallisemmalta. Mietin pelottaako se, että tavallaan paljastan kuinka todellakin outo olen, tai hullu, tai vaikka mitä kauheeta. Kun kopsasin kolme päivää päiväkirjasta, en saanut edes unta kun kelasin. Tultiin tavallaan liian iholle. Yhden lauseen poistin ja se oli kunnioituksesta Matua kohtaan , ja siitä etten ikinä halua että kukaan voi mässäillä mun pojan kuolemalla. Halunkin jotain ihan omaa.

Voi miten minä sitä poikaa rakastin. Miten ylpeä hänestä olin. Miten pehmeä iho hänellä olikaan. Miten ihan nauru. Olin maailman onnellisin äiti. Miten minun sydämeni kaipaakaan häntä niin, niin niiiin paljon.

Silti vaikka tiedän monen ajattelevan omasta lapsestaan ihan samaa, vaikka kyyneleet tulee silmiin ikävästä, uskon heidän kaikkien siellä jossain toivovan meille ihan kaikkea hyvää, he haluaa kuulla meidän naurun vielä..Tässä kohtaa kai voi sanoa että on oltava vahva ja pyrkiä saada lapsemme onnellisiksi jotta voivat olla ylpeitä meistä täällä.

Tsemppiä kaikille leijonaemoille ja iseille <3

 

 

 

 

 

 

Nyt on raukea ja syvä suru ystäväni puolesta laskeutui ja muutti kehoni oudoksi ja hiljaiseksi.  Istuin kun saan viestin meseen jossa ihana ystävä vuosien takaa ottaa yhteyttä. Kysyy kuulumisia ja jotain heitän lyhyesti, koska on tapahtunut niin paljon, vaikkei tavallaan olekkaan. Mitä minun elämässäni oikeasti tapahtuu kun olen suurimmaksi osaksi vaan kotona. Kysyn vuorostani hänen kuulumisiaan. Hän kertoo raskaasta syksystään kun isä sairastui. Mutta kuolemalla oli toinen suunnitelma ja otti yllättäen äidin .

Istun ja kuuntelen kaunista laulua isänmaastamme ja sodan ajoista. On kun koko maailma haluaisi itkeä tänään ja saada tunnelman vielä surullisemmaksi kun se jo on.

Mieleni täyttyy haikeasta onnesta siitä että minulla kaikesta huolimatta on niin ihania ystäviä. Vaikka vuosia on kulunut kun tavattiin, jatkamme kun oltaisiin soiteltu eilen. On kunnia saada tieto kuolemasta , koska ei niitä asioita kenen kanssa vaan jaeta. En minä hänen vanhempia tunne, mutta taas heijastuu Matun kuolema. Joskus hän on yksin kun me kuollaan, hoitamassa kaiken, eikä kukaan voi meitä rakastaa niin kuin hän rakastaa.  Samalla tavalla tunnen nyt ystävääni kohtaan. Hän on jättämässä vanhempansa sinne jonnekkin, jatkaaksen tätä elämäänsä , tiedosten että kohta ei ole niitä vanhempia .

Kun talo tyhjenee, kaikki käytävä läpi. Käydä läpi ehkä lapsuuttaan kun ottaa käteensä jonkun tavaran. Voi hyvät hyssykät sentään.

Tiesin etten voi soittaa, koska siitä ei olisi tullut mitään. On annettava ajan kulua. Jotenkin aina toivon että energiaa ja koko sydämeni tunteet vaan osaa löytää hänen luokseen nyt.

Silti siellä jossain sydämessäni , tiedän että asiat selviää vielä. Tulee rauha ja hyviä muistoja jotka on kiitollisuutta täynnä, siitä että hän on juuri se ihminen mikä on, on aika vaan hyvästellä oikeassa järjestyksessä.

On kauheaa yrittää halata mesen kautta, mutta niin tein vaikka olisin halunut rutistaa häntä ja vaan pitää siinä.

Samalla kun olen surullinen ystäväni puolesta tunnen suurta kiitollisuutta, heitä kohtaan jotka on seissyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Kaikki hassut jutut, miljoonat salaisuudet, anteliaat hetket ja kaikki. Ja minä joka olen maailman huonoin kyläilijä.

Ehkä vaan on niin että parhaat ystävät seisoo siinä vierelläsi hiljaa ja kun eniten heitä tarvitset he ovat sinua varten. Ilman katkeruutta , ilman yhtään paha ajatusta.

Peilaan jälleen omaa suruani nyt toisen suruun ja toivon olevani hänen arvoisensa ystävä kun kaikki tuntuu niin pahalta ettei pysty edes puhumaan.

Kelaan kaikkia kuolemia, ne nuoret pojat siinä onnettomuudessa. Kaikki nuoret jotka jätti tämän maanpäällisen elämän yhtä yllättäin kun minä menetin oman poikani.

Voi tätä kuoleman määrää taas. Taas mietin, kuinka paljon kyyneliä olemme yhdessä vuodattaneet.

Suomi 100 vuotta. Mietin sodan aikoja , miten paljon kyyneliä, pelkoja olikaan kun nuoret pojat lähti sotaan ja äidit jäi itkemään.

Ei hitto pakko kai pitää breikki taas koska tuntuu ettei elämässä muuta olekkaan kuin kuolemaa.

Pitäkää itsestänne huolta , pitäkää toisistanne huolta. Rakastaa kun se on mahdollista osoittaa. Olkaa kiitollsia elämästä.

Kaikille rakkaansa menettäneille syvä osanottoni <3

Iso sälli tuli kotiin..kiire..sil oli uus look taas..eli uus väri..tosi komee ja sopis tooodella hyvin..akkua tuli vaihtamaan..mutta sanoin vaiks vitutti et saa kyl ostaa ite akkus..ko me just ostettii mökil toi uus akku.. 
No se vaa oli kiltti ja anelin katsomaan mun tietsikkaa..ja sit sanoin..ja ennen et lähe enneko oot halannu äitees..ko mää en sua nää nii usein enää..nii seo pakko halata nyt..ja sehän halas..pitkään ..ja kerroin et mulla o kamala ikävä sitä ja ajattelen sitä joka päivä..ja mulla o viel vieroitusoireita ja soputumista et se ei enää asu tääl.. 
se nauroi vaan ja lähti..oikein sydäntenmurskaaja se mies.. 

Sit ukko tuli ..-mitäs sii teet..kirjoitan päiväkirjaa..ja voit sää men mökil ilman mua..mul tuli yks koirajuttu sunnuntaiksi joten en viitti men päiväksi , vituttais vaa jos o hienot ilmat jne..lähteä ko yhdeltä pitää ol yhes paikas.. 

sanoin ettei mua haittaa et ollaan kasvamassa erilleen jo..et tähän suuntaan tää nyy vaa menee..sit se halas mua..ja sanoin et mul o nii pal matiasta ikävää ja sii samas mua alkoi itkettää..mut pidin silmii kii vaa ja nielin… 

sii oli mun synnyttäjän ura sitten hanskas niiko..ja näinhän se kuuluu mennä..mut vittu saa mul olla ikävä silti..perkele.. 
en oikeestaa kadu mitään..parhaani oon tehny..ja ainaki omast mielst seo iha kultsi ja fiksu poika.. 

voi voi..tää o tätä.. 
nyt mietin mennääksme V.n kaa salille tänäpä..tai meinaaks se luistaa..hmm..en tie jaksanko..laittelin hieman pyykkei ja vaihdoin pikkupyyhkeiden paikkoi..ahtaasta kaapista vaatehuoneeseen..kohta saan tän pojanki huoneen ko ne muuttaa..mut sen sänky o viel tääl..nii emmä viittii sitä siltä viedä, jos ne kuitenki tulee kotiin välil nukkuun joskus..jos koirii hoitavat tai jotain… 

No onneksi on toi juniori..joka jumputtaa bassoa nii et jä’rki lähtee…mut seo ainaski merkki siit et on elämää..

Aloitin siis kirjoittamisen pelosta siitä että unohdan Matiaksen. Ajan kuluessa päiväkirjastani tuli ajatus tehdä siitä kirja. Uupumus ja taviselämä vaan vei voimat, mutta lopulta kävin matskun läpi ja yritin korjata kaikki virheet. En siis miettiinyt kirjoitanko oikein, missään ei ollut mitään ajatusta , kunhan kirjoitin . Kopioitu suoraan päiväkirjastani ja ainoastaan nimiä olen tänään poistanut, kunnen halua sotkea ketään ilman lupaa kirjanikaan, tai mikä lie tämä sitten onkaan. oli siis kulunut 6 päivää kuolemasta kun aloitin.

 

tiistai 8.8-2006

Aamulla ylös ja pakosta töihin opettamaan kaveriani tekeen mun työt.
Sieltä hautajaistoimistoon, jossa tsekattiin kaikki kiviasiat sun muut systeemit..ei meinattu saada paikkaa missä muistella Matiasta..Kaikki paikat oli varattu.Tyydymme 120henk.paikkaan, ja ne ketä ei saa istumapaikkaa seisoo sitten vaan.
Vein Matulle paidan missä lukee kiiltokivillä, im great..tavalliset batistinin verskat , uudet valkoiset sukat ja valkoiset kalsarit..
bmw merkki sekä avaimet..pari pussia karkkia ja sormus olikin jo siellä.
Itkutti hiukan..
Kukkalaite on iso sydän meidän puolesta ja pojalle joku oma pikkujuttu lisäksi arkun päälle..arkun päällä muuteski joku juttu..väri on vaalean liila..

Haloselta hain hameen..eka oli simmone mis oli kiiltokiviä kans..mut ehkei sopiva..kävin stockalla mutten nähnyt mitään..palasin ja ihana myyjä löysi kotelomekon..ostin mustat kengät ja joku jakku kevyt ..

sieltä abc:lle hakemaan juomista koska odotin patologin soittavan.,.näin Tepon ja istuttiin se kanssa jutskaas hiukan..ihan tavallisiakin asioita..
Menin autoon ja mat..eiku poika ja iskä tuli..olin aika koomas..halusin mennä maksaan Matun allergialaskun pois..
He lähti ja haki koeajoon bemarin…en osaa sanoa mitään..en jaksa..
he lähti ja silloin katosi veri kropastani..heikotti ..näin poliisin ja soitin ja kysyin siitä korusta joka Matulla oli kaulassa ja joka on kadonnut..
käski soittaa tutkijalle..

tilasin parturin..

Menin autossa maate..ja istuin tunnin..Sis yritti soittaa ja vaikka poikkasin 4krt..se ei tajunnu..piti sanoo et oli paha paikka ja ettei nyt sovi..sou vatt..odotin vaan patoloogin lausuntoa..ei ikinä soittanut..ja kaikki kertoi eri versiota..lomalla..huomen raumal ja poris..ota siit selvää..sihteerikin lähti mukamas just kun soitin..

pappiakaan en saannu kii..

Pikku Matiaksen tilataan sapuskat…halusin niin..en tie miks..Matun kaveri se heidän Matias kuitenkin..

Piti vielä vaikka mitä mutta ajoin kotiin..nyt on veto pois..toodella pois…muistilappu..

– runoja..
-raameja kuviin
-pappi
-poikien vaateet

Eka blogini ja suuret ongelmat. Kaverini onnistui kommentoimaan(miten on minulle mysteeri) ja näin  sen jostain hallinnasta. Ajatuksena olisi saada kommentointikenttä, jotta saa kommentoida omia tuntojaan tai ajatuksiaan heti tuoreltaan. Koska uskon sen auttavan, toivon löytäväni yhden kommentin, mikä kadoksissa. Mutta neuvoja rautalangasta väännettynä miten saa lisättyä sen paikan joka näkyisi lukijoille helposti. Vinkki vitosta jos voit auttaa. Kiitos

Suurin suruni tällä hetkellä oman suruni lisäksi eniten muiden suru.

Mitä vastata äidille joka ei näe valoa? Ei siinä” kyllä se siitä ajan kanssa” sanomalla paljonkaan lohduta. Yritän kaivaa aivosoluistani jotain. Oma vastaukseni on aika lohduton sekin tavallaan. Mutta uskon että avain kaikkeen on asian hyväksyminen. Ei asioiden hyväksyminenkään kyynelvirtaa sammuta , ei sitä painon tunnetta rinnassa tai se ettei saa asioita hoidetuksi.

On kai ensin hyväksyttävä että näitä päiviä tulee , ymmärtää että ette ole kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Miten hitossa te voisittekaan edes ymmärtää mitä suru on. Sitä haluaa että on hyvä olo, samalla kunnei halua tavallaan jättää surua. Suru ja kaikki kyyneleet on hyväksyttävä tapa osoittaa jopa itselleen että on hyvä äiti tai isä .

Voi niitä syyllisyyden tunteita mitä koin kun kaikkein kamalin asia oli tapahtnut ja minä en reagoinut kuin oletin miten kuuluu reagoida. Ei hitto mikä helvetti. Tai kun seison poikani ruumiin vieressä ja luen jotain helvetin lappua tyyneen rauhallisena. On vaan annettava itselleen hiton paljon anteeksi, ja ymmärrettävä ettemme voi toimia mitenkään niin että asiat korjaantuisi.

On aloitettava ottamaan niitä hyttysaskelia eteenpäin. Yrittää kun on hyvä päivä ajattelemaan loogisesti mitä on tapahtunut ja mikä muuttunut jossain ajassa. Kysyä itseltään tuhansia kysymyksiä ja vastata kerta toisen jälkeen itselleen. Jotkut asiat selviää, ja ne on yleensä konkreettisia asioita alussa. Minulle ei tullut kun patologin lausunto ja yksi puhelu minkä soitin. Tiesin siis mikä aiheutti Matun kuoleman, mutta en syytä miksi kolari tapahtui. On vaan olettamuksia, ja se on että Matu nukahti rattiin käytyään allergiakeskuksessa saadaakseen siedätyshoitoa. Niin tyhmältä kun kaikki kuulostaakin nämä omat uneni mitä koen tapaamisiksi vahvistaa teorian joka ei perustu mihinkään muuhun kun omaan uskomukseeni. Ja valitettavasti sain kuulla miten Matu oli aikisemminkin nukahtanut liian helposti. Narkolepsia on yksi vaihtoehto, tai sitten vaan nukahti helposti.

VxxxxU sanon minä miten harmittaa, miksen soittanut .

Suru on yhtä hiton karusellia ja vain ja ainoastaan aika opettaa ymmärtämään miltä juuri sinun surusi näyttää ja miten sinä itse käyttäydyt siinä.

Ei me tilattu itkukohtauksia kesken jotain, ei me itketä tai kaivata tai masenuta siksi että kaipaamme sääliä keneltäkään. Osan hoitaa ihan meidän keho, omalla painollaan. Ollaan myöskin hyvin erilaisia ihmisinä joten surumme ei voi olla indenttisiä keskenämme. Mutta paljon samantapaisia kokemuksia meillä on, ja paljon on asioita missä ajatellaan ja koemme asioita samalla tavalla. Mutta koska juuri sinun romahduksesi tulee verrattuna toiseen surevaan, on eri asia.

Jollai voi olla iso tukijoukko auttamassa, toisilla ei ehkä ketään. Toisilla on rahallisesti helpompaa olla poissa töistä , toisen on pakko painaa jotta edes peruselämä pysyy koossa.

Kyllä ne omat ahaa elämykset sieltä tulee. Mutta se vaatii myös rohkeuden kohdata ne ajatukset mitä on oivaltanut.

Kyllä olen minäkin kaiken käynyt läpi, enkä minäkään ole perillä. Mutta verrattuna moneen vanhempaan joka juuri sai tiedon lapsensa kuolemasta tai hänen kenellä vasta on vuosipäivä tulossa , olen päässyt matkallani paljon eteenpäin.                                                       Olen kokenut tiedon, olen kokenut kaaoksen, olen järjestänyt hautajaiset, olen kokenut voimattomuuden , masennuksen. Kaiken tän vitun helvetin lisäksi olen yrittänyt elää, käydä töissä ja yrittänyt olla normaali. Siinä on kuulkas sellainen helvetti mistä en totuuden nimissä tiennyt yhtään mitään ja takaan etten takuulla tuntenut itseni vahvaksi. Olen ollut niin vetelä ja voimaton kun ihminne olla ja voi, kuvittelut ja jopa toivonut kuolevani siihen paikkaan, kun olen maannut vessan lattialla oksennettuani fyyisesti itseni uuvuksiin. Olen oikeasti rukoillut Jumalaa ja syvästi toivonut hänen toteuttavan sen asian etten ikinä enää herää sohvalta minne olen vajonnut.

Enkä hitto vie edes tiedä miten minä sieltä nousin. Mutta mä nousin. Uskokaa hitto vie, mä nousin, enkä edes tiedä mistä ne voimani sain. Miten se oli edes mahdollista? Itkettää kunnen voi kertoa sitä kikkaa teille. teidän on vaan luotettava että jostain se voima tulee, vaikkei se voimalta tunnu. On aika ärsyttävää sanoa että kyllä me ollaan vahvoja. Vitut olla. En ainakaan itse koe olevani mikään sankari, enkä edes halua olla mikään sankari. Vittu minulta kuoli lapsi. Minun oma rakas kaunis poikani kuoli. En todellakaan ota mitään viittaa päälleni sen takia. Jos olisin voinnut kuolemalla siihen hiton vessan lattialle, olisin kuollut ilomielin saadaakseni lapseni takaisin. Hän olisi saanut elämän ilomielin, vastineeksi jos se olisi ollut mahdollista. Mutta kunnei se ole.

Minun lapseni oli kuollut. KUOLLUT!!! Eikä hitto vie tule ikinä takaisin.

Mutta elämä jatkuu , kenellä on muita lapsia, kenellä ei. Kenellä on mies tai vaimo , joku on oltava minkä takia ei vaan kuole.

Koska itselläni on yksi lapsi elossa hän on se minkä takia elän. En voi puhua siitä miten asia olisi jos Matias olisi ollut ainoa lapsi. Siksi en edes yritä puhua siitä. Olen vaan ihminen, ja jopa tämä äiti mikä minä olen, on unohtanut jopa oman elävän lapsensa surussani. On vaan ongittava niitä pieniä hyviä asioita mitä kaiken paskan keskellä on.

Olen ikuisesti kiitollinen heille jotka piti minun lapsestani edes nanomillin vertaa huolta, kun minusta ei siihen ollut. Kuvittelen että olisin tehnyt monta asiaa toisin tänään jos kohtaisin kaiken uudelleen. Mutta mitään uutta asiaa ei voi ottaa replaynä.

On turhaa keskittyä asioihin mille ei mitään voi. Aivopeskää itsenne hyvillä asioilla. Ihan vaikka alussa väkisin. Yrittäkää löytää edes joku asia mistä voitte olla kiitollisia. Jos kuolema lapsemme vei, niin älkää antako sen voittaa teidät.

Antakaa anteeksi ensin itsellenne. Antakaa anteeksi heille jotka ei sure perheessänne samalla tavalla kuin itse koet että pitää surra. Pikkuhiljaa on vaan luotava se oma ajatusmaailma siitä mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Mutta kun kaikki tuntuu mustalta sittenkin , on vaan uskottava että kehosi tarvitsee nyt sen tilan missä olet kun kaikki kaatuu päälle. Miksi edes taistella vastaan. Unohda ihan ensinnäkin kaikki turha. Kaikki turha on siivoamista, puhtaat vaatteet, laskut. Jollei ole voimia niitä ei vaan hitto vie ole. Okkei sä maksat siitä enemmän kunnei laskut tullut hoidettua, mutta mitä siitä? Se on vaan rahaa.

Takaan ettet jää mätänemään sohvallesi. Nouset kuitenkin. On pakko mennä vessaan. Arki on tavallaan pelastajasikin vaikka se tuntuu kaikkein raskaimmalta. On hienoa jos joku tulee kotiisi siivoamaan, tai pesemään pyykkiä. Silti jää niin paljon asioita mitä tavallinen ihminen ei ymmärrä, että se on meille iso asia saada hoidettua. Sen yhdenkin asian kun saat tehtyä on oikeasti, se ensimmäinen hyttysaskel eteenpäin. Ne on niin pieniä ettemme itse edes arvosta sitä. Me ei tiedetä miltä surumme näyttää, siksi uuvumme ja pelkäämme jäävämme siihen. Hei haloo..koittakaa ymmärtää ettette voi tietää . Kukaan ei ole seppä syntyessään. Aina tulee asioita ihmisen elämässä mitä tehdään ensimmäinen kerta. Nyt se ei ole kävelemisen opettelua, ei lukemisen opettelua, nyt se on elämä surun kanssa.

Kysele tosiaankin iteltäsi asioita. Kun ensimmäinen vuosipäivä on edessä kun oikeasti lopetit tuntien laskemisen , kun oikeasti vuosi on kauhein sana mitä koet. Minun lapseni on ollut kuollut vuosi. VUOSI!!!!Kirjassani mitä en ole julkaissut toistan koko ajan. Kello tikittää tik , tak, tik, tak.

Mitä siinä oikeasti pelkää? Minulle se oli pelottavaa koska en ollut kokenut sitä vielä. En tiennyt romahdanko, itkenkö sinä päivänä, pelkäsin jopa sitä ettei se tunnu miltään. Koska koin että sen on tunnuttava. Totesin monta vuotta jälkeenpäin että halusin sen tuntuvan. Hitto vie, minun lapsenihan kuoli sinä päivänä. Ei se ole mikä tahansa päivä.

Minulle oli ääres tärkeätä olla ensimmäinen ihminen joka vei kukat hautausmaalle. Mutta jos järkevästi ajatellaan, mitä se muuttaa? Ei mitään. Lapseni on yhtä kuollut tänään, kun hän oli vuosipäivänä. Lapseni on yhtä kuollut vaikka olen viimeinen joka vie kukat haudalle. Kyse oli vaan siitä että asia oli uusi. Tunsin itseni paremmaksi äidiksi jos olen ensimmäinen joka vie kukat, ja takaan että se tuntuu edelleenkin samalta. Tunnen itseni yksinkertaiseksi paremmaksi äidiksi , koska olen niin päättänyt.

Olin myöskin alussa jopa vihainen muille kuten miehelleni jollei hän käynyt hautausmaalla, koska minä olin saanut päähäni että se on ainoa oikea tapa surra. Koin ettei hän välitä lapsestaan jollei uhraa omaa aikaansa käymällä lapsensa haudalla. Minusta hän hylkäsi lapsensa . Tänään ymmärrän antaa itselleni anteeksi sitä ajatusmaailmaani, koska en ollut kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Miten minä olisin voinut vaatia itseltäni edes ymmärrystä kun kaikki oli mustaa ja uutta? Kukaan ei voinut määrätä minua miltä minun kuului tuntea, koska kehoni tunsi hitto vie just sitä miltä minusta tuntui.

Silti minun suruni ei ole kopio sinun surustasi. Enkä minä ole mikään oikean surijan esikuva minkä mukaan pitää mennä. On yhtä oikein käydä haudalla viisi kertaa päivässä kun se ettei käy ollenkaan.

Oma suru on aina oikea tapa surra. En voi vaatia että mieheni tai veljen suru kohtaa minun suruani. On asioita jotka on vaikeita pojalleni ja hänellä on oikeus surra omalla tavallaan, vaikka se tarkoittaa sitä ettei meidän surut aina kohtaa.

Kukahan ei haluaisi onnellisen järkevän avioeron. Missä puhutaan järkevästi koko perheen kesken. Lapset saa puhua ja esittää toivomuksiaan. Ensinnäkin he osallistuu tietenkin kiltisti ja järkevästi. Isä ja äiti puhuu ja sopii sulassa sovussa tapaamiset, rahalliset korvaukset ym. Kuka uskoo tähän???? Ei kukaan. Näitäkin avioeroja on, mutta kuinka monta prosenttia eroaa näin?

Samaa koskee surua. Kaikki ei vaan mene niin kuin sen mukamas kuuluisi mennä. Minun lapseni ei tullut kiltisti kertomaan että haluaa keskustella Matusta. Ei hän tullut sanomaan että nyt on huono hetki  voidaanko palata asiaan huomenna. Samaa koski miestäni.

Meidän suru oli myöskin huutamista, ovien paiskomista, hiljaisuutta.

Hyviä asioita oli myös sanaton lohduttaminen. Kömpelöitä yrityksiä  auttaa toinen toisiamme. Sanatonta ymmärrystä miksi toinen huusi. tietoisuus miksi huusimme toinen toisillemme. Uskon myöskin että suru yhdistää yhtä paljon kun uskon siihen että suru myös erottaa.

Meni miten meni, suru kuitenkin etenee tavalla tai toisella vaikkei sitä mustimpana päivänä usko itsekkään. Se kello tikitää tik, tak, tik , tak. Aika menee sekuntti kerrallaan eteenpäin , muodostaen minuutteja , tunteja, päiviä. Elämäsi ei ole samanlaista vaikket nouse sohvaltasi, vaikket ole siivonnut puoleen vuoteen, silti se on edennyt. Koska jotain olet tehnyt.

Elämäni ei kaatunut siihen etten haravoinut vuosiin. Mutta se kerta kun otin harvasta kiinni, olin edennyt aimo askeleen, koska siihen meni vuosia.

Onneksi on tämä some tänä päivänä. Tosin minulla on kohtalotoveri joka on ratkaissut asian niin, ettei paljon halua ajatella koko suruaan, koska tulee paha olo siitä. Mieleeni tulee heti ihmisiä jotka syyttää siitäkin. Suruahan pitää käsitellä, siitä pitää puhua, pitää tehdä niin ja näin. Onkai todistettu että se auttaa. Itseäni puhuminen ja varsinkin kirjoittaminen on auttanut. Mutta olenkin kälättäjä niinkuin luonnostani. Mutta enpä ole kaverissanikaan mitään eroa huomannut. Siinä elää porskutta missä minäkin. Ei hän ole lastaan unohtanut, mutta ei myöskään käsittele sitä samalla tavalla kuin minä. Hänellä on oma tapansa surra ja käsitellä asioita.  Toki hänkin tapasi minut ja yhteistä taivalta ollaan menty. Puhutaan pääasiassa puhelimitse. Puhelut ei enää koske kuolemaa vaan pääasiassa muita asioita. Alussa puhuimme 100% kuolemasta, nyt taas puhutaan 95% muita asioita.

Konkreettinen edistyminen oli hyvän syöminen. Tunsin suurta vääryyttä syödä mitään herkkuja koska en voinut sitä jakaa Matun kanssa. Vei oman aikansa ymmärtää ja antaa itselleni luvan myös kokea mielihyvää jostain.  Vei myös aikaa antaa itselleni luvan pitää hauskaa. Itse näen tänä päivänä Matun nostavan peukkua minulle kun teen jotain hyvää tai koen jotain aitoa iloa. Niin kauan kunnei itse annan itselleen lupaa tuntea mitään kivaa, niin ei tule tapahtumaankaan.

Ymmärrän tänään etten ole sen parempi tai huonompi äiti jos aidosti pystyn myös nauttimaan asioista. Olen vaan yksinkertaisesti äiti edelleen.

Kelasin myös asioita päässäni toiseen suuntaan. Tähän tyyliin.

– Jos minä olisin kuollut eikä Matu. Mitä olisin heille toivonut ketä tänne jäi, eli isä ja pojat?

Olisinko toivonut heidän surevan , makaavan sohvalla, itkevän loputtomiin ? En . Miksi? Koska rakastan heitä liikaa. Mitä toivosin heille? Toivoisin että he kykenisivät muistamaan minua hyvällä, toivoisin että he olisi oppinut jotain hyvää elämänsä aikana . Toivoisin että he mainitsi minua hyvällä kun olisi luontevaa. Että he hakisi keittokirjani ja hakisi sitä äidin parasta reseptiä. Että he kokisivat että minä olin onnistunut olemaan se äiti joka teki heistä sen mikä he oli, ja olisivat tyytyväisiä itseensä ihmisenä.

Entä Matu, toivoisiko Matu meille jotain pahaa? Haluaako Matu että minä suren häntä loputtomiin? Haluaako Matu nähdä minun täällä itkevän? Haluaako Matu isän ja veljen tuhoavan elämänsä suruun? Mitä minä kuvittelen Matun ajattelevan? Olen vuorenvarma että hän rakasti meitä. Olen varma että hän arvosti monta asiaa. Koen jopa Matun hymyilevän kun meillä on hauskaa. Koen hänen olevan surullinen puolestani kun en ole iloinen.

Tämän tyyppistä ajattelua harrastan selvitääkseni. Hullua ehkä mutta niillä mennään mitä on.

Koen Matun olevan mukanamme omalla tavallaan.

Mikäli elän jossain valheen kuplassa , sitten vaan elän. Pidän kiinni siitä mihin uskon jaksaakseni. Alussa tosin uskomukseni oli aika hajalla enkä oikeasti tiennyt mihin uskoa ja mihin en. Uskon elämään kuoleman jälkeen. Uskon johonkin suureen voimaan.

Ainoa lohtu mitä itse koen hyväksi on usko johonkin mihin uskoo kuin vuoreen, eikä sitä pysty kukaan järkkymään. Itselläni sitä uskoa ei ollut, vaan se on kasvanut vuosien saatossa.

Yksi kaks muistan sanat mitä sanoin yhdelle lääkärille.

_-Mulla on koko helvetin elämä aika valittaa.

Miten vihainen olenkaan ollut. Koen jopa sen oikeudenmukaisena että näin sanoin. Koska en halua että kukaan joutuu siihen tilanteeseen missä me olimme. Valitinko?En. Miksi? Siksi koska tuntuu kun taistelee tuulimyllyä vastaan, enkä oikeasti tarvitse mitään diibadaaba puheita siitä kuinka hän olisi ja me ollaan tehty jne. Kunnei heitä kiinnostanut silloin , en usko että kiinnostaa nyttenkään. Miksi? Siksi koska koen ettei tavallinen ihminen ole tarpeeksi vaikutusvaltainen. Näin sen oikeasti koen. On paljon asioita missä toimitaan vasta kun joku titteli ihminen puuttuu asioihin. Olen myöskin sitä mieltä että Matu käski minun kirjoittamaan heti alussa kun korttejani taas pläräsin. Koska se asia toistuu aina, uskon sen olevan minun tieni kohti jotain. Jotain mitä en ala miettimään, jotain mitä en kiirehdi. Jos se on että joku luki blogiani ja sai murusen apua, se riittää.

Palataan siihen mistä aloitin. Jos makaat ja kaikki tuntuu mustalta. En voi kun uskoa sinun nousevan sieltä, koska minäkin olen rämpinyt sieltä ylös. Ja tiedän oikeasti miten pitkä matka tämä on ollut, tiedän tasan tarkkaan missä suossa olen rämpinyt. Näen vaan mustaa liejua mielssäni , missä räpelsin. Ja silti minä olen täällä tänään, ja oikeasti osaan nauraa, olla kiitollinen, ja jopa nauttia vaikka pidän surun kädessäni.

 

Keskiviikko 25.10-2017 Ensilumi tuli ja aiheutti monta kolaria.

Aamulla kuulen tasoristeysonnettomuudesta jossa vastakkain oli juna ja armiejan Pasi auto täynnä nuoria miehiä, jonkun lapsia. Heistä ainakin nelje on kuollut.

Onnettomuus totta. Soitan kaverille ja kerron uutisen ja pohdimme asioita, juuri sen jälkeen kun itse olen sopinut että kerrankin lähden parin naisen kanssa messuille viikonloppuna.

Taas on ainakin neljä perhettä saanut ilmoituksen onnettomuudesta.

Neljän perheen elämä menee uusiksi, he aloittaa koko rumban minkä itse olen kokenut , kaikki omalla tavallaan. Kokee sokin, ikävän, järjestävät hautajaisia, surevat, ovat täysin hukassa.

Sitä miettii mikä sellainen Jumala on joka ei tällaista pysty estämään? Miksi tarvitaan kuolleita lapsia? Onko taivaassa joku lapsikiintiö minkä pitää täyttyä? Kaverini ei usko mihinkään enää, ja on sen suoraan sanonut tutulle papille.

Tällaisten uutisten edessä alkaa kieltämättä miettimään mikä lopulta on totuus. Asiat ei ainakaan muutu vaikka uskoo, eikä se pahenna asiaa joka oli jo pahin asia.

Voiko oikeasti olla Jumala joka siirtää nappuloita jotta juuri nämä kolme ihmistä kuoli yhtäaikaa. Menivät tarkoituksella samaan aikaan armeijaan, tuli joku sattuma eteen jossa juna törmää autoon ja juuri nämä kolme ihmistä kuolee ? Mikä näitä nuoria yhdistää jonka takia olisi tarkoitus että juuri he kuoli?

Onko kukaan tutkinut kaikkien lasten perheitä, ja löytänyt jotain joka yhdistäisi jotta löytyisi joku kaava tai syy , miksi juuri jonkun lapsi kuolee. Eikö tunnukkin helpommalta vaan todeta että on vaan sattunut onnettomuus, jossa sattuma valitsi uhrinsa? Ei kai kaikki asiat tapahdu Jumalan käskystä?

Onko intuiitio kuitenkin se mihin pitää uskoa? Minähän syyllistin itseäni, joka on täysin normaalia käytöstä .Kelasin monta vuotta syitä, eikä papin sanat paljon lohduttanut ettei kaikkeen ole vastauksia. Ehkä kuitenkin rehellisin vastaus ikinä .

Kyllä ihminen vastauksia haluaa, jos ihmetyttää. Suurimmaksi osaksi niitä myös saa. Mutta kuolipa lapsi miten tahansa olen täysin varma että osa jää aina mysteeriksi mihin emme vastauksia löydä.

Kuten myös olen kirjoittanut, en itse ainakaan löydä muita tapoja auttaa itseäni ja muita kun todeta että uskokaa mihin hyvänsä ja pitäkää siitä kiinni. Vaikka itsekkin välillä mietin elänkö jossain valheen kuplassa jaksaakseni, mutta se on ainoa tapa jaksaa. Onko oikeasti millään muulla väliä?

Hulluimmat ajatukset pyrkii päähäni ja sekin on kai normaalia, vaikkei niistä paljon huudella. Jopa vertaistukiryhmissä on aika harvinaista puhua paljon itsemurha ajatuksista. En minäkään puhuisi jos minulla olisi alaikäisiä lapsia kotona elätettävänä. Enhän minä halua tulla leimatuksi, en halua tulla seuratuksi. En halua että joka kerta kun menen neuvolaan että minulta kysyttäisi jälleen kerran miten ne minun itsemurha ajatusten kanssa menee. Koska tiedän että mieli voi olla jo tuntien jälkeen ihan eri ajatuksia päässäni. Mutta valehtelisin jos väittäisin ettenkö koskaan ole ajatellut itsemurhaa. Se ei omalta kohdalla tarkoita suunnittelua, vaan jäännyt ajatukseksi jossa lähinnä miettii asiaa mitä se toisi tullessaan.

Onneksi huonot päiväni lähinnä pyörii ajatuksissa jossa en koe elämän tarjoavan mitään. Elämä vaan menettää välillä merkityksensä.

Mutta tänään siis suunnittelin messuille lähtöä. Toivon että reissusta tulee ihan suht kivaa yhdessäoloa. Pääsen hiukan pois neljen seinän sisältä. Ehkä saan hyviä ideoita, sitä ei voi kukaan tietää. Tosin sitäkään ei voi tietää jäänkö itse auton alle sinä päivänä 😀 Anteeksi, mutrta musta huumori on parasta lääkettä välillä minulle.

Minun elämäni jatkuu vaikka moni suree tänään ja huomenna ja ensi vuonna. On vaan oltava sen verran itsekäs että pitää itsestään huolta.

Vain ja ainoastaan pitämällä itsestäni huolta voin pitää perheestäni huolta. Kuolema nappaa tasaiseen tahtiin lapsia, mutta en voi takertua jokaiseen tapaukseen.

 

Välillä tuntuu kunnei ole mitään kirjoitettavaa enää, mutta sitten putkahtaa asia mieleeni. Olisi väärin sanoa että kaikki on hyvin, mutta kaikessa näen aina vastakohtia.

Tilanteeni taloudellisesti on aika huono, jos niin kuin kauniisti sanotaan. Asiaa ei paranna mieheni joka siis myöskin ollut pahassa kolarissa, ja aina vaan toivon lottovoittoa jotta minulla olisi varaa saada oikeutta hänelle. Välillä on raskasta ymmärtää hänen ärtymystä joka johtuu helvetinmoisista kivuista. Hän tilasi lääkärin tässä ja harmittaa kun siihen meni monta viikkoa aikaa, saada edes aika, ja pahaa pelkään että kaikki on ihan turhaa.

On vaikeaa tietää miten itse voi kun ajatellaan tätä surua. Jokaisellahan on myös tavallisia asioita jotka huolettaa . Ihmisillä kun on niitä huolia laidasta laitaan. Vaikka on kokenut kaiken pahimman on silti vaikeaa enää erottaa mikä johtuu Matiasen menetyksestä tai muuten vaan arkijutuista. Joku perusongelma kuten jääkaapin tai kiukaan hajoaminen on aika selkeä ongelma. Selkeät ongemat kykenen ymmärtämään. Tottakai tavalliset ongelmat mitkä ymmärtää saa hihat palaamaan kiinni, mutta sen kuitenkin käsittää aika pian ja pystyy nollaamaan. Ja mitä nyt yksi jääkaappi on kuoleman rinnalla, ei yhtään mitään.

Omaa suruakin peilaa tiedostamatta ja onneksi jään aina kiinni välillä , ja saan kai onnekseni peilata omaa suruani jonkun toisen  surun rinnalla. Ikävintähän on ettei siitä voi iloita, vaan päinvastoin tunnen suurta surua heidänkin puolesta. Samalla pystyn ymmärtämään että olen harpannut ison askeleen eteenpäin kuitenkin.

Niin paljon kuin itse hain tietoa ja apua omalla tavallani, ymmärrän vasta tänään, etten oikeasti voi auttaa muuta kun kertomalla miten itse olen päässyt tähän pisteeseen. Kukaan ei voi kirjoittaa mitään kirjaa miten kerrotaan kuinka kaikki menee, koska olemme kaikki niin eri tilanteessa. Omaamme kaikki oman luonteemme. Kuka pystyy lukemaan itkemättä, kuka pystyy katsomaan valokuvia, kuka kykenee kuulemaan järkyttävimmät yksityiskohdat miten jonkun lapsi on kuollut.

Onneksi kuolema kuitenkin on rehellinen. Se tosiaankin tulee jos on tullakseen.

Minä aloitin kirjoittamisen auttaakseni itseäni, ja uskon sen olevan yksi keino ymmärtää omaa suruaan. Ihan yhtä hyvin se voi olla valokuvaamista, ryhtymään auttajaksi johonkin ryhmään. Uskon että jonkun asteen päivitys siitä mitä ikinä tekeekin on paikallaan ja voi auttaa itseään ymmärtämään mitä on tehnyt, koska on tehnyt. Vaikkei laittaisi kuin sanan kalenteriin missä lukee kampaaja klo 12.30 . Tai muistus että osta kukkia haudalle. Oli sitten mitä oli, muistat taatusti yhdestäkin sanasta mitä tuli tehtyä juuri sinä päivänä. Se auttaa sinua ymmärtämään,  takaan ettet mene juuri suurimman surun ja kaaoksen keskellä ravintolaan ainakaan. Tuskin ostit meikkejäkään. Mutta kun ne asiat jotka surun alkuvaiheessa tuntuu mahdottomilta alkaa ilmestymään kalenteriisi , tajuat että olet päässyt pienen askeleen eteenpäin.

Kirjoitan ja toistan taatusti itseni monessa asiassa, mutta mitä väliä? Ei kaikki lue minun blogiani jokaikistä sivua mitä olen kirjoittanut. Joten jos joku lukee edes yhden sivun, ja siinä sattuu löytymään joku asia joka kolahtaa tai saa ajatuksen muuttumaan parempaan, tämä kaikki on ollut kultaakin arvokkaampaa.

Vasta nyt tunnen niin suurta tuskaa muiden vanhempien puolesta ketä on kohdannut surun juuri hiljakkoin. 11 vuotta sitten en välittänyt kenestäkään muusta kun omasta surustani, koska en kyennyt.

Tänään voin onnekseni sanoa että välitän, tänään olen valmis antamaan kaiken tukeni mitä voin hänelle ketä minua tarvitsee. Enkä väitä olevani viisain , en tiedä parahaiten yhtään mitään. Mutta tiedän parhaiten miltä minusta tuntui, voin peilata oman suruni kautta heidän jotka suree omaa lastaan. Ymmärrän ettei kaksi vuotta ole yhtään mitään. Ymmärrän itkukohtauksia jotka tulee 4 vuoden jälkeen. Ymmärrän jos elämänhalu on mennyt. Ymmärrän että se kaikki tuska mitä joku kokee on totisinta totta . Koen että on minun velvollsuutenikin kertoa kaiken mitä minä tiedän, jotta joku voi onkia edes pienen murun kaikesta, joka voi olla ratkaisu omaan ajatusmaailmaan. Ymmärrän ettei ole pimahtanut jos jotain sanoo tai tekee, ei ole suruun kiinni jäännyt äiti tai isä. Ongelma ei ole me, vaan he. He jotka ei ole ikinä kokenut niin suurta tuskaa ja surua, eikä hyväksy sitä että meillä on oikeus surra lapsiamme ihan hitto vie niin kaukan kuin haluamme, tai niin kauan kuin kehomme haluaa niin tehdä.

Miten kauan on edes epänormaalia?

Kuka edes voi unohtaa elämän suurinta tuskaa? Ei kukaan joka lastaan rakasti ja rakastaa edelleen vaikka on kuollut. Tästä olen vuorenvarma. Se miten me elämme surumme kanssa on oleellisempaa. Siksi kirjoitan ja kerron siitä onnelisestakin elämästä mitä myös elän. Toki onnellinen elämänikin peilautuu menetykseni kautta. Kunnei näe mitään muuta kuin surua, kun tuntuu ettei pääse ylös suosta , voin taata että kirjoitan juuri sellaisen ihmisen takia.

Se valo, tulevaisuus, aurinko, miksi sitä haluaakin kutsua. Eli elämisen arvoinen elämä kaikesta huolimatta joka oikeasti sisältää jotain hyvää, on olemassa.

Ymmärrän hyvin jos joku kuvittelee ettei sellaista ole olemassakaan enää ja voi jopa tuntua siltä että jonkun toisen suru on helpompaa kuin toisen. Mutta ei se ole niin. On kummallista miten moni asia kirjoitettuna tuntuu epätodellisempana kuin mitä se oikeasti on. Vertaan itseäni usein muihin jotka on kokenut saman kuin itse olen. Ihmettelen tämän tästä heidän energiaa, heidän harrastuksiaan, matkustamista, tai jotain mikä saa heidät säännöllisesti liikkeelle.
Silloin tunnen itseni ihan paskaksi. Saamattomaksi, laiskaksi, surulliseksi, masentuneeksi.

Miten on mahdollista että joku jaksaa käydä punttisalilla kolme kertaa viikossa vaikka surusta on vasta neljä vuotta? Kunnes muistutan itseäni ettei surua voi verrata suoraan aikaan tai siihen miten kukin suruaan käsittelee.

Itse olen onnellinen siitä että olen saanut tavata uusia ihmisiä jotka on ollut yksi keino päästä ihan tavalliseen elämään kiinni. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä että joku uhraa edes aikaansa olemalla vaan ystävällinen, hauska ja ihan oma itsensä.

Uskon että me kaikki myös itse teemme omat päätöksemme kerrommeko kaikille yleensäkään että lapsemme on kuollut vai ei. En minä lastani häpeä, en ala itkemään jos hänestä puhutaan, ainoa asia mistä voisin pultata on jos lapsestani kerrottaisiin jotain mikä ei pidä paikaansa. tai jos joku alkaa analysoimaan miten minun kuuluu elää. Tai jos joku alkaa päättelemään asioita asiantuntijan tavoin, mikä minun tilani on henkisesti 😀 Ha haa..oikeasti melkein naurattaa .

Ainoa asia mikä minua vaivaa eniten on kai ihmisten epämukava ja luonnoton käyttäytyminen minua kohtaan, kun puheeksi tulee kuolema tai Matias yleensäkin. On välttäjätyypit jotka ei edes halua tustua minuun koska pelkäävät jotain suurta draamaa, tai että suuttuisin jos puhe menisi väärin tavallaan. Hei haloo..olen ihminen siinä missä kaikki muutkin. Ei minun mielipiteilläni pitäisi olla sen suurempaa vaikutusta kun kenenkään muunkaan. Ei minun mielipiteillä pitäisi olla niin suurta vaikutusta etteikö joku saisi olla eri mieltä vaikkapa ihan kuolemasta tai surusta.

Minä saan sanoa miltä minusta tuntuu siinä missä joku muukin.

Jos minulle on sanottu kaupassa että kun teillä oli juuri ne häätkin, vaikka piti sanoa hautajaiset. En suutuunut ja ja silloin olin vielä ihan alkumetreillä. Kyllä me ymmärrämme siinä missä muutkin jos ihmisellä on hyvä sydän ja tarkoittaa hyvää.

Onnellisista päivistä oli kun mieheni ja hänen veljen poika oli täällä. Meillä oli kauhean kasa luita mitkä halusin lahjoittaa eteenpäin koiraihmisille. Täysin tuntematon nainen ja mies saapui pihaamme. He jäivät juttelemaan koska mies sattui olemaan kiinnostunut autoista . Mieheni kertoi pojan autosta ja haki kuvia puhelimestaan. Ja taas, tuli juttua että tätä autoa ennen oli samanlainen mutta musta auto.

Se musta oli paljon hienompi meidän kaikkien mielestä ja poika oli uhrannut kaikki rahansa siihen ja aikaa kun sitä oli laittanut. Ja tadaa, piti kertoa että jälleen kerran tapahtui kolari. Poika oli syytön itse tapahtumaan. Harmittihan se ihan vietävästi. Oikeasti , koska kyse ei ollut ihan mistään auton vahaamisesta vaan osien vaihtoa ym. Iso prokkis valui hukkaan kun nuori nainen vuokrasi pakun ja ajoi suoraan poikani eteen. Auto jäi pakun koukkuun kiinni ja siinä mentiin. Ainoa hyvä asia oli että nainen tunnusti tehneensä virheen. Auto meni lunastukseen.

Mutta ajattelin, ettei hitto vie mene kuukauttakaan etteikö aina tule joku asia joka yhdistää elämämme kolareihin. En kertonut heille että vanhin poika on kuollut kolariin , eikä kertonut miehenikään.

He poistuivat ja me päätimme grillata makkaraa etupihalla. Ihan älytön paikka ja meillä oli ihan avonuotio vaikka omistamme kyllä grillinkin. Siinä istuimme pellonlaidalla ojan vieressä ja grillattiin. Itse putosin jopa ojaan kun jakkara keikahti ja meillä oli ihan sikakivaa. Siis kuka oikeasti tajuaa kuinka kivaa voi olla istua hiton kylmässä ilmassa ulkona grillaamssa makkaraa. Minulla oli niin kivaa että jopa aloin odottamaan koska tämä uusitaan.

Tänään kun mietin sitä päivää muistelin mitä mieheni sanoi sille vieraalle miehelle. Hän sanoi- Minua harmitti niin paljon se pojan kolari, kun se oli niin hienoksi sen laittanut, ja uhrannut aikaa, oli kuin oma auto olisi kolaroitu.

Mieheni oikeasti sanoi tämän. Kuka hullu nyt autoa suree kun poika oli hengissä kuitenkin ajattelisi taatusti joku joka tietäisi taustamme ?

Näin voi ihminen sanoa joka toden totta pitää itsestään selvänä että lapsen henki säästyi tällä kertaa, ja se on jo meille niin iskostunut koska me todellakin tiedämme ettei mikään auto ole oman lasen henkeä arvokkaampaa. Mutta tämän voi sanoa isä joka on päässyt surussa eteenpäin. Hän voi todellakin harmitella autoa ihan hyvällä omatunnolla, koska hän tietää että lapsi on hengissä. Ei ole syntiä harmitella yhtä autoa. Se on sitä uutta elämää, ja se on onni että voi harmitella toisarvoisia asioita.

Olen myös aivan varma että jokainen meistä kolmesta ajattelimme kaikki Matista sinä päivänä myös. Ei siitä tarvitse aina puhua kun sen vaan tietää ja tuntee. Se ajatus vaan käy päässä ja sille ei mitään voi, sen kanssa pitää vaan elää haluaa tai ei.

Olen todella onnellinen mieheni veljen pojasta koska koen että jos joku suri  poikaamme , niin hän oli yksi heistä, eikä se tule koskaan muuttumaan. Hänellä on myös rohkeus puhua asiasta luontevasti tekemättä mistään mitään numeroa. Hän myös osaa elää meidän kanssa kuten normaali ihminenkin tekis. Tiedän sanomattakin että voin koska vaan puhua Matusta täysin luontevasti. Hän on myös aina ollut meidän ja Matiaksen elämässä jolle myöskin annan suurta arvoa.

On ihanaa kun on vertaistukea jossa voi puhua asioista ja jakaa kokemuksia. Mutta vielä parempaa on ihminen joka oikeasti kaiken lisäksi rakasti lastasi.

Joskus vaan mietin miksi ihmeessä meidän nuoremman pojan jälleen piti joutua kolariin.

Sen kyllä sanon suoraan että elän ihan tasan tarkkaan niin kauan kun poikani elää. Mietin oikeasti välillä mitä järkeä on elämällä joka on pelkkää vastoinkäymistä. Ihan kun joku haluaisi pitää minut varpaisillaan koko ajan. Myönnän vajoneeni enemmän kun kerran näihin aatoksiini. Kunnes taas muistan että monella voi olla asiat vielä huonommin kuin minulla.

Taas oli hyvä kirjoittaa koska olin tällä viikolla jo aika masentunut täysin turhista asioista. Taas muistutan itseäni siitä että mitä siitä vaikkei olekkaan töitä, minulla on kuitenkin poika elossa. EDES yksi lapsi. Monella ei ole edes sitä.

 

Kun itse jouduin tilanteeseen että pahin mahdollinen oli edessäni, eli oman lapseni hautaaminen, olin täysin kokematon. Minun piti järjestää hautajaiset.

Ensimmäinen reaktio oli etten tiedä mitä kaikkea se sisältää. En vieläkäään tiedä mitä kaikkea byrokratiaa se vaatii, mutta ainakin hautauslupa tarvitaan. Maalaisjärjellä ajatelleen ihminen todetaan kuolleeksi virallisesti, jonka jälkeen saadaan hautauslupa. Matiaksen kohdalla tehtiin ruumiinavaus. Omalta kohdaltani tuntui helpommalta antaa hautaustoimiston hoitaa kaikki byrokratia.

Heille kuolema on kuitenkin bisnestä. Päällisin puolin olin suhteellisen tyytyväinen palveluumme mitä saimme. Poika on haudattu ja kaikki hyvin. Tai onko sittenkään kaikki hyvin?

Oikeasti pitäisi olla laki siitä että niinkuin puhelinoperaation myyjällä on laki siitä että on esitettävä määrätyt asiat ennen kuin myy uuden liittymän. Myyjää velvoitetaan kertomaan määrätyt asiat ensin asiakkaalle , ennen kuin myy uutta liittymää , saman pitäisi päteä hautaamiseen.

Myytpä mitä hyvänsä asiakkaalle sinulla on velvoitteita. Saat takuuajan laitteille, saat kuulla alkuperäisen hinnan verrattuna edelleseen. Voit vertailla rauhassa hintoja vertaa.fi:ssä ym. Kaiken lisäksi jos olet hintatietoinen otan sen ajan jotta hankit itsellesi edusllisen ja sinua tyydyttävän tuotteen/palvelun.

Nyt sinulla on lapsi kuollut, ajatuksesi ei ole normaali, suret , voi olla ettet kykene kuin itkemään. Kaiki asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä. Haluat ehkä vaan edet’ä nopeasti asiassa joka kuitenkin on elämäsi yksi tärkeimmistä asioista. Tätä asiaa et voi ottaa uusintana, teet siis ainutlaatuisia ratkaisuja vaikket ole se ihminen mikä yleensä olet.

Kun kuolema yllättää , kun tapahtuu onnettommus, kun on kyse pienestä lapsesta, ehkä vauvasta vastuu jää sinulle. Epäilen suuresti ettei monikaan tule puhuneeksi lapsen kanssa millä tavalla lapsi haluaa tulla haudatuksia, tai mitä muita toiveita lapsella olisi.

Onnettomuus on yllättänyt ja siinä olet ja yrität vaan tehdä se mikä on pakko, eli haudata lapsesi.

Raha tuntuu kohtuuttomalta ajatella tällaisessa tilanteessa. Eihän raha pitäisi ratkaista siitä että saat sellaiset hautajaiset mihin sinulla on varaa. Näin se kuitenkin vaan on. Kuka voi määritellä mikä se raha on minkä mukaan mennään? Meillä kaikilla vanhemmilla on oikeus saattaa lapsemme hautaan sillä ajatuksella miltä meistä tuntuu hyvältä.

Ensinäkin halaun painottaa ettei raha ole rakkauden mittari. Ei lapsesi ole vähemmän arvoinen minkään mukaan. Hautaatpa lapsesi muistolehtoon, mereen, arkkuhautaan, tai uurnahautaan. Se on sinun oikeus päättää siitä jollei lapsellasi ole omaa toivomusta asiasta.

Meitä kuolema yllätti täysin eikä ollut tullut puhetta Matiksen eläessä mitä hän olisi toivonut jos näin kävisi. Meidän piti siis päättää kaikesta. Omasta tahdostani ja omasta uskomuksesta yritin toimia niin että kaikki saivat osallistua tavalla tai toisella. Asiat oli lähinnä hautakiven valinta, arkku tai polttohautaus, arkun väri ja ulkonäkö, kukat, muistotilaisuudessa tarjottavat ruoat, kuka tekee ruoat ja tarjoilee, kuolinilmoitus, kiitosilmoitus, kantajat, musiikki kirkossa ja muistotilaisuudessa, vaatteet Matiakselle ja meille ja paljon muita konkreettisia päätöksiä.

Kehoitan unohtamaan rahan vertausta rakkauteesi lastasi kohtaan. Et rakasta lastasi vähemmän jos vertaat hintoja. Et rakasta lastasi eniten kaikista vanhemmista, jos sinulla on suurin kivi ja kalleimmat kukat. Jokainen vanhempi joka lastaan rakastaa , tekee sen ihan 100%sesti.

Jokaisella on taatusti asioita jotka tuntuu itseltään päivänselviltä tai sitten tulee visioita että tämä asia kuvastaa meidän lasta hyvin, tai tämä kuvastaa parhaiten minun rakkauttani lapseeni.

Asiat jotka merkitsee minulle jotain, ei välttämättä merkitse toiselle yhtään mitään.

Minulle merkitsi eniten se että koko meidän jäljelle jäävä perhe sai olla mukana. Meidän perheessä oli asioita jotka tulivat eteemme ihan luonnostaan. Millä tapaa Matias haudattiin tuli hyvin nopeasti esille . Minun ei tarvinnut kun kysyä mieheltäni haluaako hän poltto tai arkkuhautauksen. Vastaus tuli huutamalla ja järkyttyneeltä isältä.

-Eikai hän enää lastaan polta !

Se oli meidän perheen päätös. Tosin se oli ajatus mitä itsekkin koin ainoaksi vaihtoehdoksi, vaikken ajatusta ollut edes miettinyt. Se oli siellä jossain ja isän huuto oli vaan huojentava päätös asialle. Se oli nopein päätös ikinä ja se piti ja on tuntunut jälkeenpäin parhaalta. Asia ei siis vaivaa ketään. Sellaiset päätökset on hyviä ja sellaiset niiden pitäisi olla.

Mutta palataan hautaustoimistoon. Muistakaa taas, se on bisnestä.

Meillä oli loistavan ystävävällinen myyjä. Niin hän tosiaankin oli ammattilainen. Kivaahan se oli että hän otti toiveemme huomioon ja yritti toteuttaa ne, sekä auttoi monen monessa asiassa se helpottaa todellakin paljon. Mutta kaikki riippuu siitä mitä toivot, mitä älyät toivoa, kuinka paljon tiedät mihin voit osallistua.

Huono tuuri oli ettei minulla ollut ketään läheistä joka olisi auttanut minua, enkä edes älynnyt apua pyytää. En tiennyt että olisin voinut olla mukana pukemassa Matiasta. Luin jostain että eräs äiti oli pyytänyt peittää ruumiinavauksen jälkeiset haavat kunnolla.

Minulle ei ole sama että vieras pukee minun lastani viimeisen kerran.

Minulle olisi ollut merkitys että olisin saanut pestä lapseni viimeisen kerran, olisin saanut kammata hiukset niin kuin niiden kuului olla. Minun lastani puki minulle täytsin vieras ihminen, ihminen joka ei tuntenut lastani, ei tiennyt ettei hän kammannut hiuksiaan taaksepäin vaan että etuhiusten kuului olla suoraan edessä pystyssä. Olisin halunut että vaatetan häntä hellästi, enkä vaan niin mikä ammatti ihmisen käsissä sujuu parhaiten kokemuksen kautta. Minä halusin että Matulla on lahkeet suorassa eikä hieman vinossa niin kuin ne oli. Onneksi älysin että minulla on oikeus valita vaatteet itse. En voisi kuvitellakkaan että Matu olisi haudattu jossain massatuotantokaavussa, yksi kuolinpaita joka vaan otetaan pinosta. Halusin myös kunnon peitot eikä mitään ohutta pitsilakanaa. Koska ne pitsilakanat tuntui vierailta , eikä ne edes lämmitä. Tiedän ettei mikään lämmitä Matua enää, mutta ei äiti joka lastaan hautaa ajattele niin.

Se miten peitot laittoivat , sekin meni väärin. En minä halunut että ne laitettiin tiukkaan kuin armeijassa, eihän kukaan voi niin nukkua ajattelin.

Jollekkin voi olla tärkeää nähdä ruumis juuri ennen hautaamista, ihan vaan varmistaakseen ettei mikään ole mennyt vikaan. Minä varmistin asian vaan kun Matias haettiin sairaalasta oman hautakirkon kylmiöön.

Kaikki maksaa. Se että lapsesi puetaan, siiretään, haluatko havuja haudalle. Et siis saa mitään ilmaiseksi.

Minulle ehdotettiin että joku soittaa kitaraa kun menin viimeisen kerran Matua hakemaan. Joku ehkä olisi pitänyt siitä, minä olisin kokenut sen ahdisteluna, minun henkilökohtaisen elämääni tunkeutumisena. Mutta reilu satasella saa tällaisenkin jos haluaa.

En myöskään osannut jarruttaa kun ehdotettiin että valitaan hautakivi. Kukaan ei sanonut että voit tilata sen suoraan kiviveistämöltäkin, tai sanottiin (kohtalotoverini), mutta liian myöhään.

Kaikki riipuu siitä mitä itse jaksat tehdä, ja miten taitava myyjä on. Minä olin taatusti yksi helpommista uhreista, yksi parhaimpia asiakkaita.

Siksi olen sitä mieltä että olisi pakollista kertoa ja antaa ohjekirjanen siitä mitä kaikkea hautaaminen sisältää, mitä lupia tarvitaan, miten ne saat ym. Minusta kuolemassa ei saa unohtaa joku pyhä inhimmillisyys. En vastusta hautaustoimistoja, ymmärrän että se on elanto jollekkin, mutta samalla perään sääntöjä kuin mihin tahansa ammatinharjoittamiseen, kuten se vertaukseni puhelinliittymän myyjiin.

Tässä kohtaa pitää kai sanoa että kaikki ei todellakaan ityselläni mennyt ihan putkeen. Siksi oli pakko edes kirjoittaa tästä asiasta, jos siitä voi olla apua jollekkin toiselle. Toisaalta elämä kyllä jatkuu itselläni vaikkei kaikki mennyt jokaikisen toiveeni mukaan. Kaikki toiveethan ei voinut toteuttaa kunnei kaikesta tiennyt. On syytä antaa itselleen armoa ja keskittyä asioihin jolla on merkitystä hautajaisten jälkeen.

Itse yritän löytää sen kolikon kirkkaimman puolen ja elämän joka kantaa ja antaa voimaa.

 

 

 

Syksy saapui ja olen potenut huonoa omatuntoa kunnen ole saanut syyskukkia haudalle. Onneksi luotin taas itseeni, enkä mennyt ostamaan suin päin jotain mikä olisi ollut jotain mukiinmenevää tai muodon vuoksi edes jotain.

Oman lapseni hauta on ääres tärkeä asia minulle. En voi millään fyysisellä tavalla tehdä mitään Matun puolesta, en hoitaa häntä, en soittaa, en ostaa mitään henilökohtaista. Siksi kai hauta on minulle tapa hoitaa lastani edes jollain asteella. Matu ei ole siellä , en palvo kiveä, mutta kivi symboloi jotain joka edustaa Matiasta. Siksi haluan että hauta on aina kauniisti hoidettu.

Kesäkukat kukki siellä täällä tänään, melkein tuli huono omatunto repiä ne pois. Olin leikannut oksia pihakuusesta taas, ja otin varmuuden vuoksi pari muovikassia mukaan. Istun aina maassa ja kieltämättä tuli aika kylmää. Irroitin jokaikisen kiven , haravoin ja lopulta istutin kukat. Latosin kivet paikoilleen ja asettelin havut kun olin kukat istuttanut.

Tänään sinne tuli vastapäisen haudan nainen jonka tiedän. Kieltämättä ei ärsyttänyt vaan hänen tuttu, mies, naapuri, eli en siis tiedä mikä mies siinä oli. Meillä oli siinä pientä rupattelua, niin tämä siinä sitten juoksi edes takaisin ja oli koko ajan asiaa naiselle. No siinä ihmeteltiin ja kysyinkin onko hän ikinä nähnyt Matiaksen ”naapuria” ? Eipä ollut hänkään ikinä nähnyt.

Parasta tänään oli ilma, joka oli kolean syksyinen mutta silti aurinkoinen. Päivällä ihmettelin kuin aurinko paistoi ja alkoi satamaan täydessä auringonpaisteessa.

Toiseksi parasta oli että menin kunnon kukkakauppaan. Ihastelin kukkia pihalla ja pyysin kertomaan mitä ne on ja miten ne kestää syys sateet ja talven. No enhän minä enää muista mitä ne nyt oli, mutta ei ainakaan niitä callunoita mitä oikeasti melkeinpä inhoan. No ainakin olen ääres kyllästynyt niihin. Kanervat taas menee huonoksi jos sataa. Kuusenmarjat tai mitä lie on ihania, mutat vetistyvät. Enpä olisi uskonut että opin sentään jotain kasveista.

Aikani siellä istuin ja puuhastelin, ja lähtiessäni sytytin kynttilän. Vein haravan ja ämpärin pois, otin kuvat ja lähdin autoon istumaan hetkeksi. Niin mikä ihme tunne on jollen saa olla siellä tarpeeksi kauan, niin tulee sellainen olo että on pakko mennä takaisin.

Matun hautakivi on onneksi ainoa tämän mallinen. Ja haluan että siinä on kukat laitettu ajatuksella. Taas mietin mahtaako poika jaksaa minua sinne raahata kun olen niin vanha etten pääse enää istumaan.

Näin tänään 11 vuoden 2kk jälkeen.

 

Huomaan kerta toisen jälkeen miten tavallaan säälin heitä jonka suru on tuore. Tuntuu julmalta kertoa mitä kaikkea se toi tullessaan. Kaikki itkut ja vaikeudet voi taatusti tuntua ahdistavalta , koska jos tätä lukee ja on vasta surun polun alkumetreillä, tämä ei taatusti ainakaan herätä luottamusta siihen että kaikki voi vielä tuntua ihan suht ookoo elämältä vielä.

Olen joskus lukenut miten raiskattu uhri on kokenut olevansa kehonsa ulkopuolella. Joskus kun ihan miettii tätä kaikkea voi tuntua siltä että kerron jonkun hyvin opetellun tarinan missä itse olen mukana, ja silti kunnei tätä ole kokenutkaan. En todellakaan vertaa näitä juttuja mitenkään.Katson itseäni ja tapahtunutta kuin filmiä.

Toisaalta ajattelen ettei ihminen voi uskoa selviytyvänsä juuri kun kaikki on pahimmillaan, ellei tiedä että se oikeasti on mahdollista. Ei se tapahdu tekemällä jotain, jolloin saat yhden osion pois päiväjärjestyksestä. Mitään mitä olet kokenut et voi saada hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Mutta voit muuttaa ajattelutapaasi huonosta parempaan.

Meillä on tasan tarkkaan yksi elämä täällä maan päällä (toivon mukaan) . Varsinkin jos meillä on edes yksi ihminen kenen takia elää, siitä on vaan tehtävä elämisen arvoisen. Minulla on poika. Toki toivon hänen elämään paljon muitakin ihmisiä . Faktaahan on etten elä ikuisesti. Äitinä on annettava kaikki tuki ja kaikki eväät mitä voin, saadaakseni tasapainoisen lapsen jatkamaan tätä elämää. Siinä on ainakin minun oljenkorteni. Poika. Auttamalla häntä pysyn tavallaan niikuin siivellä hengissä.

Sain eilen aika surullisia uutisia, tai oikeastaan pelottavia uutisia. Niiden kanssa pitää nyt sitten elää. Tapaus ei ehkä olisi järkyttänyt minua niin paljon ellen aika usein vaan koe tietäväni asioita hiukan maagisella tavalla, mitä otan hiukan viihteenäkin, mutta kun joku niikuin osuu ja uppoo , huomaan ajattelevani sitä asiaa enemmän . No liittyy terveyteen ja soitin sitten kahdelle ihmiselle heti. Jollen olisi miettinyt tätä asiaa aikaisemmin, en ehkä olisi niin murehtinut asiaa.

Ihmettelin miksei minulle oltu kerrottu tästä asiasta aikaisemmin, mutta kaikki kenen kanssa puhuin oletti minun tietävän asiasta.

Tässä kohtaa tulee taas näitä maagisia juttuja. Äitini oli käymässä ruotsissa ja oli käynyt ennustajan, näkijä, meedio mikä lie ollutkaan. Hän oli varoittanut onnettomuudesta jossa nuori mies kuolee, ja käskenyt vaihtaa tietä, lisännyt vielä että jos varoitat, voit ehkä estää tapahtuman.

Matias haki äitini juhliin ja hän oli varoittanut juuri siitä tiestä poikaa. Tullessaan hän sanoi siitä jopa minulle. Mutta se mitä hän ei sanonut, oli että oli käynyt ennustajalla. Minähän vaan sanoin että kyllä niitä onnettomuuksia sattuu ihan missä vaan. En ole koskaan häntä siitä syyttänyt, mutta kyllä minua harmittaa.

Kuolema muutti minua tavallaan myös aika kovaksi. Suurin pahe kai on suorasukaisuuteni. En kai koskaan kuulunut jankkaaja tyyppeihin. Minusta on selvempää puhua asia selväksi heti. Tai aikoinaan kertoa lapsille säännöt ja sen jälkeen onkin seuraukset. En usko väkivaltaan, vaan palkitsemiseen. Mutta kaikki ei aina voi olla kivaa ja hyvää.

Kun Matias kuoli voin onneksi sanoa etten oikeastaan kadu montakaan asiaa. Tärkeitä asioita ei ole tavaraa, vaan perhe sekä yleinen fiilis. Silti kaduttaa Matun viimeinen joululahja. Mutta vaikka olisin ostanut mitä, se olisi ollut vaan tavara joka lojuisi meillä tai veljellään. Mutta se yllätys, se hetken ihastus, iso ilo, nautinto. Niitä olisin halunut suoda enemmän. En ymmärrä vaikka ajatteleekin näin kuin minä, niin joskus se asia voi olla hyvinkin tavara joka sen ilon tuo.

Onneksi se ajatusmaailma mikä minulla oli ei myöskään muuttunut. Mutta koetuksella se oli ja silloin tuntui kuin olisin ajelehtinut ilman päämäärää. Tottakai jotain muuttui. Ihan perheenäkin muutuimme kaikki.

Onneksi olen aina halunut olla perheeni kanssa, ja onneksi olin. Mutta olisin tietenkin voinut tehdä vielä enemmän. Olisin voinut valita toisen ammatin. Olinhan monta vuotta yrittäjänä yötyössä. Mutta siinäkin on se parempi puoli . Minun ei tarvinnut herättää lapsiani aamulla raahataakseni heität ulos skrapaamaan autoa viedääkseni heidät hoitoon. Toki Matu on senkin kokenut.

Olen monessa asiassa onnekas. Matu ei kuollut riidan pääteeksi. Matu vietti jokaikinen joulu kanssamme jonka eli. Olen lukenut satuja, maalannut, rakentanut, keksinyt hassuja juttuja ja vaikka mitä. Niin tekee moni muukin ajattelematta kuinka tärkeää se on. Ne asiat on niitä juttuja jotka auttaa selviytymään. Me saimme elää yhdessä.

Yritän epätoivoisesti kertoa että elämä on rajoja lapsella. Ei sitä voi elää niin että ajattelee että oma lapsi ehkä kuolee. Mutta sitä voi ajatella niin, että yhdessä vietetty aika on rikkaus lapsilleen, heidän tulevaa elämää varten. Mikä asia on tärkeämpi kuin oma lapsi? Ei mikään. Mikäli Matu olisi sairastunut, takaan etten ainakaan olisi lähtenyt baariin viettämään aikaani, kyllä olisinkäyttäytänyt kaiken ajan lapseeni.

Mutta kaikki se aika mitä vietin lasteni kanssa, on nyt minun pelastukseni. Ne on hyviä muistoja. Muistot on Matun perintö minulle, mitä kukaan ei voi hävittää, koska minä tiedän totuuden.

Onhan se aika laiha lohtu, mutta tässä tilanteessa parasta mitä on.  Onhan minulla jotain vaatteita laatikossa , lompakko , itsetehty kynttilänjalka ja jotain muuta pientä. Mutta ajatukset on mukanani menen mihin hyvänsä. Voin aina ottaa ne esille, koska vaan, missä vaan. Se laatikko voi palaa ja kadota mutta muistot niistäkin jää.

Poika, eli oljenkorteni on myös Matun kasvatuksen ansiota juuri se ihminen joka hän on tänä päivänä. Heidän leikit ja heidän yhdessä kasvaminen teki heistä sitä miksi heistä tuli.

On kun Matu välillä ohjaa tätä kirjoitustani. Kun olen saanut yhden sivun valmiiksi , voin kokea ettei ole mitään sanottavaa enää. Ja sitten tulee ihan jotain uutta ajatusta .

Olen siis onnellinen siitä että voin kertoa että on hyviäkin juttuja olemassa, ne ei vaan näy alussa. Kaikki tulee kun sen aika on.

Ensin on vaan ymmärrettävä ettei se lapsi oikeasti enää soita, hän on oikeasti kuollut. Hän ei ole matkalla, eikä palaa. Siihen menee vaan x- määrä aikaa.

Kun on tietoiosuus siitä että moni muukin on saanut elämästään kiinni, voi alkaa siintämään pieni valo, ja vaikka se tuntuu sammuvan, olet sen jo nähnyt ja se jää kytemään. Kun on hyvä päivä muistat nähneesi sen, silloin olet menossa eteenpäin.

Älä torju mitään jonka tiedät olevan hyvä asia, anna sen olla jos menee usko. Se päivä tulee kun annat itsellesi luvan uskoa tulevaan ja johonkin hyvään. Tulee se päivä kun pakkaat kassisi lähdet ehkä matkalle perheesi kanssa. vaikkei se reissu ehkä ole mikään huippuhyvä matka, olet kuitenkin ottanut askeleen kohti jotain uutta ja hyvää.

Itse koen elämäni olevan oppimatka. Ajattelin näin jo ennen Matun kuolemaa. Olen siitäkin onnellinen että se oli juuri näin, eikä niin että heräsi joku ahaa elämys vasta kuoleman jälkeen. Hyvät ajatukseni on työkaluja nyt uuden elämäni aikana. Olen rehellisesti aika tuuliajolla vieläkin, ja monet kerrat olen miettinyt miksi pitää tulla vastoinkäymisiä vieläkin. Olen omasta mielestäni saanut oman annokseni jo. Mutta elämä ei mene niin. Jos jotain olen oppinut niin se on rauha. Jonkinlainen huolettomuus. Koska olen jo kaikkein pahimman kokenut jo. Ei minulla ole mitään menetettävääkään tavallaan. Aavistan jälleen kerran että olen jälleen kerran menossa eteenpäin. Olen saanut sen mitä piti saada ja jälleen joudun jatkamaan matkaani tavallaan. Päämääräni kai on totaalinen rauha ja jotain pysyvää sellaista. Mitä se on , sitä en tiedä, mutta olen vaan ajatellut etten edes jaksa murehtia sitäkään.

Vaikka tykkään elää aika vaatimatonta elämääni, kaipaan toki ihmisiä ympärilleni. Kaipaan naurua, kaipaan hyviä keskusteluja, kaipaan hymyjä jotka tulee vastaani, sponttaania räkänaurua, kaipaan reiluja ihmisiä ,ja kaikkea muutakin sosiaallista. En koe olevani erakko, vaikka viihdynkin kotona. Se että jo tiedostan että kaipaan näinkin paljon asioita on todiste siitä, että minun elämäni on mennyt eteenpäin , ja silloin se on mahdollista muillekkin. Koska surun syvimmissä vesissä kun ollaan näin ei kykene ajattelemaan.

Asiat mistä luovun suosiolla on ihmiset jotka ei saa minua tuntemaan itseni hyväksytyksi, ilkeitä ja epäluotettavia ihmisiä. Jos hiukankin tulee sellainen olo , niin ajattelevan vaan niin, että olen tullut toimeen ilman heitä ennenkin, joten mikä loppujen lopuksi muuttuu, jollen keskity heihin? Ei mikään.

Mutta ihmisiä me ollaan kaikki. Yritän koko ajan kehittyä ihmisenä siihen suuntaan mitä itse arvostan. Olen itseni ankarin tuomari.

Tässä oli aika paska tilanne joka jatkui aika pitkään. Ja oikeasti se kyllä vaikutti minuun aika paljon. Yritin toimia poistumalla. Tosin olen anteeksiantavakin, ja jopa hieman iloitsinkin. Mutta se mikä oli ollut, ei loppunutkaan. Hienotunteisimmin kyllä.

On monta vaihtoehtoa toimia. Poistu kokonaan tai sano asiat suoraan, ja voit kehittää itseäsi. Minä kyllä joskus naureskelen itsekseni kun tavallaan pääsen asian päälle. Kunnei se asia oikeasti hetkauta eteen eikä taakse enää. Kun olen tarpeeksi monta kertaa antanut anateeksi toiselle päässäni eikä joku sitä ymmärrä, poistan sellaisen ihmisen elämästäni.

Esimerkkinä minulle tuli pari puhelua aika pian Matun kuoleman jälkeen. A-tapaus oli mies jonka periaatteessa vaan tiesin, enkä voi sanoa tuntevani häntä mitenkään hyvin ihmisenä. Olisin taatusti tervehtinyt häntä kaupassa, mutta en olisi pysähtynyt keskustelamaan.

Herra A soittaa päihtyneenä ja alkaa voivottelemaan meidän onnettomuutta. Ensinnäkin inhohan ihmisiä jotka örveltää kännissä jotain diibadaabaa. Toiseksi ei pidä juoda viinaa jollei tajua ettei oikeasti ainakaan minun mielestä ole edes sopivaa soittaa heti kun toiselta on kuollut lapsi, kun tuskin tuntee toisen. Kolmanneksi tämä ääliö ehdottaa että voin avautua hänellä koska hän jos joku ymmärtää ja esitti jo melkein olevansa psykologi.

Kun minulla tulee vastenmielinen fiilis, jonka taatusti moni on kokenut vaikkei ole onnettomuutta takana, en vaan oikeasti ala avautumaan. No kohteliaana yritin vaan lopettaa puhelun ja sanoin kai joo kiitos otan yhteyttä jos siltä tuntuu.

Olisin tietenkin voinut haistattaa hänelle vaikka mitä. Olisin voinut sanoa , mikä on aika tehokas tapa, etten keskustele hänen kanssa koska en koe hänen olevan niin läheinen minulle. Mikäli hän olisi kysynyt kuinka paljon rahaa minulla on tilillä, olisin voinut sanoa, etten puhu omista raha asioistani ja piste, tehokasta sanoisin.

Pointtini kuitenkin on se ettei kannata haaskata aikaa ihmisiin josta tulee huono fiilis. Säästä energiaasi tärkeimpiin asioihin ja niitä on jos on lapsensa menettänyt.

Tapaus B oli nainen, jonka taas tunsin monen vuoden takaa. Hän on vieraillut kodissamme ja me hänen luonaan kun oli naimisissa. Vuodet meni eikä vaan oltu missään yhteydessä enää. Kerran hän soitti ja itki eroaan ja minä ryntään sinne kuuntelemaan, hänen pyynnöstään. Paikalla huomaan kuitenkin että pointti oli myydä minulle liian isoiksi jääneitä vaatteitaan kiskurihinnoin sekä toimia kuskina kun piti vaklata jotain uutta poikaystävää. Eipä jäännyt siitä mikään hyvä fiilis. Ex miehen ero oli kaukana hänen ajatuksissaan. Rouva B siis soittaa ja puhuu kun oltaisiin tavattu eilen. Ei tullut hyvä fiilis ja lopetin kai senkin puhelun aika nopeasti.

Mutta kun vaan tiedät ja tunnet että joku aidosti välittää, sillä ei ole merkitystä kuinka monta vuotta on kulunut siitä kun viimeksi olitte yhteydessä. Ei sillä ole mitään merkitystä tunnetko ihmisen vai et.

Sinä vaan tiedät, ja silloin saat avun , niistä ihmistä ei jää huono filis kun muistelee, vaan päinvastoin.

Minä olen ainakin ikuisesti kiitollinen että tänä päivänä voin hyvällä muistaa poliisia joka kuunteli, jolla oli aikaa puhua , joka tuli vastaan asioissa ettei mieheni tarvinnut mennä kuulusteluun koska omisti kolariauton. Muistan lämmöllä patologin sanat kuin eilisen. Selitti minkä kokoinen aortta on. Sanoi että voit koska vaan soittaa jos siltä tuntuu, ja jos vaan jää joku asia epäselväksi, koska hän ei halua että sinulle jää mitään mustia aukkoja. Olen kiitollinen Matun jääkiekkojoukkueen valmentajalle joka kunnioitti Matua tulemalla hautajaisiin pelikavereiden kanssa. Olen kiitollinen mieheni ystävälle joka on jehova ja laittoi kirjasen postilaatikkoon ja oli vielä lisänyt jotain kirjoitusta. Oikeasti vaikken ole jehova eikä minusta sellaista tule, ajatus oli hyvä.

En kirjoita nimillä koska en halua loukata niitä ihmisiä jotka yksinkertaisesti vaan olen poistanut elämästäni. En halua vihata heitä, en halau olla katkera. Moikkaan taatusti heitä jos vastaan tulee. On hieno tunne kun vaan voin kertoa nämä tapaukset ja se on siinä. On eri asia kirjoittaa asioista josta ei ole päässyt yli, ja josta kokee vieläkin vihaa tai kaunaa.  No ihminen on oppiva otus, ja kun itse edes joskus onnistun , olen voittaja itselleni.

Surussahan varsinkin alkuvaiheessa on niin paljon asioita menossa omassa kehossaa, pääkopassa ja jopa ihan fyysistä tekemistä, ettei oikeasti edes kannata yrittää olla kaikessa mukana. On keskityttävä tärkeimpiin asioihin.

En kiellä ettenkö ole tuntenut kaikkia negatiivistäkin. Olen  tuntenut, taatusti kaikki tunteet mitä ihmiselle on suotu, ja myös kokenut.

Olen ajatellut asian niin, että jos niitä tunteita minulle on suotu, niin jotain käyttöä varten ne on, ja jos lapsi on kuollut se on tarpeeksi hyvä syy käyttää niitä . Joten en lähtis itseäni moittimaan mistään, koska siihenkin menee vaan energiaa hukkaan. Ja toiseksi en alkuvaiheessa edes ajatellut asioita, vaan tunteeni eli ihan omaa elämäänsä. Nyt asia on toisin kun on kulunut 11 vuotta. Se ei poista muistojani, mutta tapahtunut olisi voinut jättää paskoja asioita elämääni. Voisin vihata , voisin olla katkera , voisin huudella joka päivä miten paska elämää minulla onkaan ollut. Mutta en tee niin. Kerron vaan mitä on ollut ja miltä minusta on tuntunut, jos otan edes tänä päivänä yhtään näistäkään esimerkeistä esille. Yritän vaan kehittyä ihmisenä voidaakseni itse paremmin. Epäonnistun välillä, mutta silloin aloitan huomenna uudestaan, yritän keskittyä siihen mikä on itselleni se mittari miten tätä elämää kuuluu tai kannattaa elää .

Apua tuntuu kunnen muuta tekisikään kun mietin syvällisiä. Kyllä minä elän ihan taviselämää jo. Riippu mitä tapahtuu, missä mennään omassa elämässäni. Mutta suru on aina kaverini mistä en pääse irti. Mutta missä muodossa se siinä roikkuu , on itseni päätettävissä.

Olen myös ihan tänä vuonna päättänyt hiukan opetella irtaantumaan kodistani. Olenhan siis nyt herrajestas käynyt kylässä jne. Mutta haluan hiukan erillaista juttua jo. Harmitti kun piti mennä yhteen kutsuun mutta nukahdin . Seuraavaksi kun emmin en mene sieltä mistä aita on matalin.

Tänään voin sanoa että minulla on haaveita. Unelmia jotka toivon toteutuvan. Tosin en ota stressiä ja annan vaan virran viedä, mutta kumma kutku on kuitenkin olemassa että jotain suurempaa on tulossa. Jollei se joku tapahdu menee se elämä näinkin ja paljon mukavammin se menee kun 8 vuotta sitten, saatikka 11 vuotta sitten.

Joskus olen miettinyt miksi Jumala antoi näin kauniin maailman, jossa on paljon kaunistakin jollei siitä ole tarkoitus nauttia. Tänä päivänä näen jo värejä , siitä on hyvä lähteä kohti sitä jotain suurta unelmaa mikä se sitten onkaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suruhan on yhteinen ja on täysin väärin kuvitella että äitinä surisin enemmän kuin isä. Jopa siellä missä kävin juttelemassa ärsytti ne harvat puheenvuorot mitä nainen piti, oli jotain kaavan mukaista tai jotain mitä hän on kuullut , ehkä lukenut kirjasta.

Syyllistinkö itseni siitä kun ajoin sitä oikeaa kaistaa kun väistin sivummalle koska ambulanssi tuli takaa. EN.

-Niin sinähän olet kantanut tämän lapsen 9kk ajan jolloin viittasi että side lapseemme olisi vahvempi kuin isän. Öööö joo olin maailman onnellisin äiti, mutta onnellisempaa isää ja huolehtivaisempaa isää saa hakea. Isähän huomasi synnytyslaitoksella että Matun sormi punoitti , minä taas en noteerannut koko asiaa ollenkaan, enkä olisi soittanut hoitajaa paikalle, mutta isä vaati. Ja hyvä niin sekä lapsi että minua hoidettiin.

Kuka itki , no meillä isä itki ensin, minä yritin vaan ottaa tilanteen haltuun ja hoitaa kaikki jotenkin järkevästi.

Minähän syyllistin itseni jopa siitä kun oli kausi kunnen kyennyt itkemään ollenkaan. Ajattelin olevani epänormaali äiti, tunnevammainen paska.

Isä taas syyllisti itseään myöhemmin koska koki että jätti minut oman onneni varaan.

Ainoa asia joka aidosti vitutti niin, että olisi tehnyt mieli heittää puolet huonekaluista ikkunasta ulos, oli yksi kerta kun olisin kaivannut että mieheni kuuntelee minua. Mutta vastaus oli- No arvaa miltä minusta tuntuu. Huh huh..ahdistun pelkästään ajatuksesta, enkä yhtään ihmettele että heitin saunan lasioven täysillä kiinni ja huusin kurkku suorana että kuole &%€# suruusi, tai jotain sinnepäin.

En tiedä itkikö mieheni yksin  sen ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta hyvin hiljainen mies minulla oli. Sulkeutunut , erittäin masentunut.

Vuosi Matun kuoleman jälkeen ystävämme täytti pyöreitä ja minä kunnen edes juo, eikä siis todellakaan tullut mieleenikään juhlia tai yleensäkään mennä yhtään minnekkään, päätin kunnioituksesta kuitenkin lähteä mukaan. Paikka oli mieheni tuttuja täynnä, osa entisiä asiakkaita ja muutenkin hänen entiseen työhän liittyviä ihmisiä. Minäkin löysin tuttuja kasvoja mutta en varsinaisesti tuntenut ketään. Miehelläni oli juttukavereita ja mielessäni ihmettelin, miten hitossa hänellä voi olla niin kivaa. Juttua riitti eikä mieheni huomannut minua ollenkaan. Lopulta tunsin itseni niin hylätyksi ja nolotti kävellä ympäriinsä yksin . Menin autooni istumaan ja katsoin kellosta aikaa. Olin ainakin istunut siellä tunnin, eikö mieheni ollut vieläkään edes huomannut että olin kadonnut koko juhlatilasta.

Mittari oli täynnä ja soitan hänelle autosta että nyt sitten tämä akka lähtee just eikä melkein. Lyhyt kysymys lähdetkö minun kyydissä kotiin tai jäätkö sinne. Hän jää sinne ja minä vielä muistutin että kun minä lähden,  niin sitten myös tapahtuu.

Ja niin minä lähdin kotiinpäin ajaamaan. Olin ehkä ajanut 20km ja saman verran oli jäljellä kun mieheni soitti että lähtee sittenkin kotiin.

-Vai niin totean, mutta juna meni jo. Kokemuksesta hän tietää että kun minä jotain päätän se on just eikä melkein niin. Ja niin minä ajoin kotiini tuntematta mitään sääliä miestäni kohtaan.

Poika oli vielä alaikäinen eikä ollut ajokorttia mutta kaveri lupasi hakea mieheni kotiin pojan kanssa. En tiedä mitä matkan aikana tapahtui, mutta kuulen auton tulevan pihaan ja harmittelinkin vaivata ulkopuolista ihmistä hakemaan häntä. Siinä isä istui jakkaralla autotallissa, poika pitää kättään hänne olkapäällään ja kaveri seisoo vaivautuneena vieressä kun isä itkee.

Poika huojentui nähdessään minut ja jälleen kerran äiti otti homman haltuun. Poika ja kaveri liukeni alta ajan pois, ja lähtivät autolla jonnekkin. Minä lohdutan isää ja ohjaan hänet sisälle. Tottakai säälin miestäni, mutta vielä enemmän suretti poikani puolesta, en olisi halunut hänen joutuvan sellaiseen tilanteeseen.

Alkoholi ja suru ei vaan sovi yhteen. Jotenkin tuntuu että varsinkin Matun kaverit sai usein miestäni itkemään, samalla kun hän oli onnellinen siitä että he juttelee hänen kanssaan. Nuoret ja mieheni vaan tuli aina niin hyvin toimeen.

Tämä sama kaava toistui kun olimme edesmenneen ystäväni pojan häissä. Sulhasen isoveli oli luonnollisesti paikalla , eli Matun luokkakaveri.Sieltä lähdettyämme mieheni halasi monen monta kertaa poikia niin tunteella ettei sitä voinnut olla huomaamatta miten tärkeitä nämä pojat oli. Lähden ajaamaan kun mies nyyhkyttää vieressä.

Itkeminen on minusta hyvä asia. Useinhan sanotaan että itku puhdistaa ja tekee hyvää. Mutta voin taata ettei itkeminen aina tunnu hyvältä. Kun tilanne on niin toivoton kun se vaan voi olla, itkusta ei meinaa tulla loppua ollenkaan, se rasittaa ihan fyysisestikin. Itse itkin niin että tuli tukehtumisen tunne. Sinun on pakko itkeä suu auki , koska nenän kautta ei enää kykene hengittämään. Kun luulet että itku loppuu, se alkaa heti uudelleen. Lopulta fysiikka ei enää jaksa ja itku loppuu jossain vaiheessa. En tiedä voiko sanoa että itku puhdistaa. Enemminkin koen olevani niin fyysiesti loppu itkun jälkeen, että on vaan oltava paikoilaan ja kerättävä voimia, jos on hyvä tuuri voit jäädä sänkyyn makaamaan. Aina se itku ei vaan tule sängyssä tai kotona, vaan ainakin itselläni se tuli usein autossa.

Joskus itku tuntuu helpottavan jotain, mutta en tiedä onko se vaan fyysisen suorituksen rasitus joka helpottaa tai sitten sitä mistä kaikki puhuu.

Yhtä kamalaa kun se että itkee silmät päästään on se kunnei itketä ollenkaan. Voi sitä syyllisyyden tunnerataa kun koet olevasi maailman surkein ja tunteettomin äiti.

On ihan turhaa sanoa että itkekää kun itkettää. Itku tulee jos on tullakseen, se tulee vaikket halua sitä, eikä se myöskään tilauksesta tule.

On asioita joka laukaisee itkun herkemmin. Minulla se oli musiikki.

Kun tänään mietin miten paljon rakastin poikaani, tiedän ettei kukaan voi lastaan enempää rakastaa kun itse rakastin. Ei vaan ole sanoja millä kuvailla sitä onnea kun poikani sain syliini. Tunsin silloinkin itseni oudoksi, koska koin että rakastan lastani epänormaalin paljon. Joten, rakastakaa ja itkekää asiaa sen enempää miettimättä. Oletan kaiken olevan ihan normaalia, itkeekö tai ei.

Kun ulkopuoliset ihmiset itkee poikasi takia se oli tavallaan paras kohteliaisuus minkä voi saada, Tuntee että lapsesi on ollut rakas heillekkin.

 

Ensimmäinen virhe oli kiire.

Kuvittelin voivani hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä. Koin olevani ihminen joka pystyi hoitamaan monta asiaa yhtä aikaa. Koin olevani ihminen joka järjesti juhlat unohtamatta yhtään mitään. Koin olevani ihminen joka tarttui ongelmiin heti, vain ja ainoastaan selvittääkseni ongelman joka poistuisi ja kaikki olisi jälleen hyvin.

Niin kai uskoin silloinkin kun kaikki tapahtui. Aloin heti toimimaan, mutta sitä en odottanut että kehoni eli ihan omaa elämäänsä ja vaikeutti omia ajatuksiani. Jopa mieleni petti minua tavallaan. Lohduttaakseni itseni , asia oli uusi, en tiennyt mitä järkytys on, kun oikeasti tapahtuu jotain mitä et ole kokenut ennen. Kun tulee asia eteen mikä ei puhumalla selviä. Kun tulee asia eteen millä ei selviä maksamalla.

Silti minä aloin toimimaan, nopeasti ja tehokkaasti niin järjestellmällisesti kun kehoni antoi myöden.

STOP. SEIS.

Ei ole kiire. On paljon asioita hoidettavana. On asioita mitä et pysty nopeuttamaan. On viikonloppuja edessä jolloin kaikki toimistot ja virastot on kiinni. On vaan tuskastuttavaa odottaa että pystyy hoitamaan asioita. Odotin maanantaita enemmän kun mitään muuta. Pankit on taas auki, ja kaikki virastot on taas auki. Silti päivässä on vaan 24 tuntia. Et yksinkertaisesti kykene hoitamaan kaikki tarvittava yhdessä päivässä. On oltava lippua ja lappua sinne ja tonne. On soitettava tuhannet puhelut. Tilattava sitä sun tätä. Valita arkku tai uurna, hautauspäivä, valittava runo, miettiä tarjottavat, miettiä haluatko hautakiven, todistettava sitä ja tätä. Suljettava puhelinliittymiä, peruttava ehkä lehtiä. On niin monta asiaa että sekoaa , ja vielä jos olet pakotettu olemaan töissä. Se on lähes mahdotonta .

Hosuessa voi tehdä päätöksiä mitkä kaduttaa jälkeenpäin. Koska uupuneena tekee hätäisiä päätöksiä. Et ole pelastamassa kenekään henkeä enää, se henki meni jo. Rauhoitu.

Lepää ja lataa akut kun voit. Syö jotta jaksat hoitaa velvollisuudet. Jaa asioita muiden hoidettaviksi. Istukaa yhdessä ja puhukaa toiveistanne. Ota iso vihko joka ei katoa yhtä helposti kun post it laput.

Tee lista. Kirjoittakaa kaikki ylös, koska mieli on kummallinen että joku asia joka nyt tuntuu selvältä unohtuu yllättävän nopeasti.

Pidä aina kynä ja paperia saatavilla. Vaikkapa kännykän kuoriin tai taakse voi laittaa niitä tärkeimpiä oivalluksia tai ahaa elämyksiä jotka putkahtaa mieleen. Kirjoita vaikka käsivarteesi jos jotain muistat.

Vie vaikka auton rattiin iso lappu juuri kun jonkun asian muistat.

Kännykkä, auto ja autonavaimet on hyviä paikkoja jättää muistilappuja.

Minä ainakin väsyin , siis loppui virta välillä ja silloin meni suunitelmat uusiksi. Kun ihminen on pelkää löysää taikinaa joka ei jaksa edes liikauttaa pienintäkään osaa itsessään, ei voi lähteä ajaamaan, ei voi soittaa eikä tehdä mitään muutakaan. Siksi on tärkeää kerätä energiaa. Säästää voimiaan kun voi. Viikonlopun voi oikeasti nukkua, voi olla tekemättä yhtään mitään. Jos nyt jostain syystä ei siihen kykene, voi tehdä niitä suunitelmia yhdessä muun perheen kanssa, jos siis on perhettä. Minusta oli tärkeää että jokainen sai olla osallinen monessa asiassa. Tokihan oli asioita missä en kysynyt kenenkään apua. Minulle oli esim. tärkeää tietää Matun kuolinsyyn. Minähän se oli joka sinne soitti kerta toisen jälkeen.

Mutta on muita asioita. Ainakin itse ajattelin niin että autan lastanikin sillä että hän sai valita arkun. Minä valitsin värin. Hautakiven valitsi poika, koska minusta se oli yksi tärkeimmistä asioista jotka jäisi symbooliksi.

Pyydä rohkeasti apua. Itse sain apua siivoamisessa kun pidettiin nuorille oma muistotilaisuus kotona.

Jos olet auttaja, voit tarjota konkreettista apua. Kuskiksi , siivoamista, ruoanlaittoa, kaikenlaisten asioiden hakemista ja tuomista. Ehkä lemmikeiden hoitoa, ulkolua. Voit ehkä hakea tietoa netistä, vertailla hintoja, suositella asioita, pudottaa jotain tarpeelista infoa vaikka postilaatikosta.

On myös ymmärrettävä antaa tilaa surevalle. Ainakin itse olin niin väsynyt etten olisi jaksanut ”seurustella” liikaa. Oli niin paljon asioita hoidettavana ja vielä piti ladata itseään, eli yksinkertaisesti nukkua jos oli mahdollisuus.

 

 

 

Onnekseni olen kai kuitenkin positiivinen. Ärsyttävä edes kirjoittaa niin, siihen ei usko kukaan joka on menettänyt lapsensa hiljakkoin että on valoa missään.

Kun aloitin kirjoittamisen, se oli pelkoa siitä että unohdan poikani, jo siinä kohtaa ymmärrän nyt etten todellakaan tiennyt mitä suru on. Päiväkirjastani piti tulla kirja, mutta oli niin paljon henkilökohtaisia asioita mitä koin pelottavaksi. Kirja on olemassa jo suht hyvässä mallissa mutta en vaan jaksa enää tehdä asian hyväksi mitään.

Hyvä asia kuitenkin kai on että kirjoitin. Ihan ensin itseni takia ja siitä että voin katsoa taaksepäin ja konkreettisesti ymmärtää ajan kulun, surun muutokset  joka onneksi on mennyt eteenpäin.

Toivoisin voivani kirjoittaa että olen päässyt surun yli, mutta siihen en usko edelleenkään. Sen kanssa on elettävä.

Parasta mitä voi saavuttaa on elämisen arvoinen elämä, niillä asioilla jotka tuo mielihyvää, tarkoituksen elää, samalla kun on menneisyys mikä ei kahlitse tai lamaanuta sinua. Voi löytää syyn elää , voi löytää elämäntarkoituksensa.

Minulla on jo aitoja hyviä hetkiä elämässäni. Hetket oli alussa hyvin pieniä, voisin jopa puhua sekunneista, mutta ne on pidentyneet.

Voin oikeasti kokea että on hyviä päiviä.

Toisaalta en haluaisi hoputtaa ketään saavuttamaan näitä asioita liian aikaisin. Tärkeää on myös surra ja kokea kaiken. Toivon silti että jokaisella olisi joku tuki. Ihmisiä jotka tukee vain ja ainoastaan olemalla olemassa. En itse olisi jaksanut liikaa ihmisiä, ei sitä jaksa alussa puhua jokaisen kanssa, minä tarvitsin myös ne yksinäiset hetkeni. Toivon että jokainen ihminen ketä haluaa auttaa, kuuntelee omaa sydäntään, on tarpeeksi rohkea kohdata surevan ihmisen, on tarpeeksi rohkea kysyä miten voi auttaa ja jaksaa seistä rinnalla vielä kun puoli vuotta on mennyt. Toivon sen ihmisen olevan luottamuksen arvoinen, joka todellakin kunnioittaa surevaa ihmistä ja hänen perhettään.

Kuinka monet kerrat olen kuulut tai lukenut ja jopa itse kokenut miten ihmiset kuvittelee että surusta voi päästä yli viikoissa.

Mieleeni putkahti onnettomuus josta kuulin, ja satuin näkemään tämän isän erään huoltoaseman pihalla ystävien kanssa, kahvimukit edessään. Tapahtunut oli aivan tuore. Mietin niitä ystäviä , ja miten hienoa että he vaan istuivat siinä juomassa sitä kahvia. Tunsin miten isä oli samassa tilanteessa kuin itse olin. Kunnei kahvi maistu edes kahville, eikä ajatukset pysy koossa, kunnei vaan ole sanoja, kun vaan elää ja hengittää koska keho toimii automaattisesti. En tiedä onko oikeasti joku tietoisuus joka ohjaa tätä systeemiä täällä. Mutta ehkä ihminen joskus voi olla avuksi ihan senkin takia että on vaan se sama vanha kaveri kun ennenkin.

On monia tapoja kuolla ja uskon että ihminen selviytyäkseen alkaa hakemaan niitä asioita mitkä lohduttaa siinä asiassa. Voi miten toivoisin kaikkien surevien ihmisten saavan kohdata niitä minun kohtaamisia. Suren sitä etten niitä ole kokenut pitkiin aikoihin. Kun miettii miten vähän niitä on ollut, olen jopa surullinen.

Ilkeät ihmiset jotka toisen surressa alkaa kritisoimaan ja vaatimaan ääneen miten on jatkettava elämää, miten pitää päästä irti tai jopa moittivaan sävyyn alkaa neuvomaan muita ihmettelijöitä, miten juuri sen ihmisen kuuluu elää on pahimmat.

Minusta se on loukkaavaa puhua toisen ihmisen asioista ja paheksuen mollata ihmistä siitä että hän suree. Niille ihmisille jotka voi uskoa pahaa, toivoisin olevan olemassa tunteiden siirtoa. Ehkä sekin on joskus mahdollista. Mutta todellakin teidän että mikäli voisin siirtää omat tuskani, itkuni , ahdistukseni, huoleni ja loputtomuuden tunteen. Koko sen helvetin minkä kanssa joutuu oikeasti elämään. Jos olisi se tunteiden siirto nappi, painaisin sitä. Tiedän ettei saisi vihata, ettei viha lopu tappelemalla. Mutta silti painaisin sitä nappia.

Silloin se ihminen todellakin tietäisi että ehkä kannattaa pitää suunsa kiinni asioista mistä ei tiedä yhtään mitään.

Jos taas kelaan että voisin painaa sitä nappia ihan niin kauan kun haluan, en rehellsiyyden nimissä tiedä haluanko edes antaa jotain niin henkilökohtaista joka on niin osa minua jo, kenellekään toiselle lopullisesti.

Tämä on todellakin osa minua. Kuljen suruni kanssa joka tuli Matun tilalle, tämä suru on osaa Matiasta, siitä on tultava ystävä ja siitä tulee tavallaan ystäväsi, mutta ajan kanssa. Ei ole epäillystäkään ettenkö painaisi sellaista nappia joka palauttaisi kaikki ennalleen, mutta jättäisi muistot tästä painajaisesta. Se jos joku muuttaisi minun elämäni.

Suostuisin ihan mihin vaan mikäli näin voisi tehdä. Mutta ei. Taas minut revitään alas todellisuuteen ja elän suruni kanssa, haluan tai en.

Lapseni on kuollut, eikä tämä asia muutu vaikka tekisin mitä.

Kun mietin toiveita mitä minulla ei ollut alussa. Toivon kai kuolevani kun on se paras aika minun pojalleni. Kun olen antanut kaikki tarpeellisest muistot mitä hän tarvitsee. Kun olen pystynyt opettamaan häntä joko hyvillä tai huonoilla esimerkilläni hänet paremmaksi ihmiseksi. Kun hän on valmis pärjäämään yksin ilman minua. Kun hän on niin ehjä että kokee olevansa sinut sen kanssa että minä kuolen. Toivon kuolemani olevan helppo ja nopea, toivon että olen saanut sanottua , kirjoitettua ja elettyä yhdessä, kaikki tärkeät asiat.

Toivon että elämälläni oli joku merkitys joka on osaa sitä jotain hyvää mitä niin moni tekee koko maapallon tai ihmisyyden puolesta. Haluan olla yksi pieni osa sitä palapeliä.

Toivon että poikani on onnellinen täällä, että hän on löytänyt tärkeät asiat mistä hän pitää kiinni ja mihin hän pyrkii , joka tuo onnen tunteen hänen elämäään.

Mitä toivon ihmiselle joka on menettänyt rakkaansa?

Toivon rauhaa , toivon tukijoita, hillittyä surua, pehmeämpiä polkuja mitkä vie eteenpäin, juuri siinä tahdissa mikä on ihmiselle parasta. Toivon kauniita hymyjä kun hän muistelee , toivon katseita tulevaan , toivon voimaa kun sitä tarvitaan, toivon heille apua, toivon jotain mihin uskoa ja joka lohduttaa. Toivon hyviä oivalluksia. Toivon yksinkertaisesti vaan jotain hyvää ja kaunista siinä helvetissä missä ovatkin. Toivon että säästyvät edes puolet siitä mitä itse olen kokenut kaikkine ajatuksiini. Ennen kaikkea usko siihen että tästä vielä selvitään tavalla tai toisella.

 

 

 

Mietin usein omaa elämääni varsinkin kun sattuu jotain minkä koen jo olevan liikaa.

Kun joku taas saa ajatukseni takaisin, näen elämäni pikakelauksena.

Se täydellinen aurinkopaiste, minä töissä, ajomatka, pysähdys , ja siinä istun autossani kun oma poikani tekee kuolemaa. Ei hän taistellut kuolemaa vastaan, vaan kuolema otti hänet. Siinä minä istun autossani enkä tiedä tilanteesta mitään, vaikka olen muutamien kymmenien metrien päästä. Jumalauta, en voi kun kirota. Vitun epäreilua, mikä hiton tarkoitus tällä oli? Ehkä loppuelämääni ajatellen, ehkä jäi hiukan vähemmän painajaisia.

Päässäni avaan sen kirjekuoren missä on kuvia onnettomuuspaikalta. Jollakin tavalla tekisi vieläkin mieli pyytää niitä mitä poliisi säälistä jätti lähettämättä.

Näen itseni ajavan, rukoilevan, hakevan pojan. Se sumu ja toivottomuus terveyskeskuksessa kun kaikki alkoi keinumaan. Miten silitän viimeisen kerran poikani vielä lämmintä poskea, ja pörrötän hiuksia.

Se puhelinsoitto joka katkaisee kaiken kauniin, ja se asia mitä en ikinä enää saa takaisin. Voi vittujen vittu.

On vaan asioita elämässä mitkä on ainutkertaisia. OIkeasti, ei niitä voi vähätellä. Missä oli Jumala jos sellainen on, missä kysyn? Jos nyt helvetti minulta lapseni vei, miksen saanut edes niitä hetkiä, jotka olisi kantanut minua läpi oman elämäni ilman lastani? En toisaalta yhtään ihmettele kaverini joka erosi kirkosta. Miksi se joku voinut ohjata jonkun ihmisen luokseni joka olisi sanonut, voit tulla takaisin, tai soitanko muille taksin? Mutta ei. Miten vitun riittämättömältä ihminen voikaan itsensä tuntea, ja minä, niin just MINÄ joka vittu olen aina hoitanut kaikki asiat, unohtamatta mitään. Minä joka varmistan kaiken, varaan aina niitä ”jos” tilanteita varten kaiken. Miten tällaista asiaa voi käsittää ja antaa itselleen anteeksi? Tottakai heittämällä faktat pöytään, tottakai ymmärrän osan ja silti vastaus ei tyydytä minua.

Onko reilua pilata niin monen ihmisen elämät? ONKO?

Pikakelaus jatkuu, poika huutaa, alkon myyjä, ja se sohva autotallissa, se ison miehen lohduton itku, niin aitoa ja niin syvää ei voi kukaan itkeä. Voi saatana sanon minä , mikä päivä.

2 elokuuta, toisen maan mukaan se oli minun nimipäiväni. Kostoko? Juuri minulle.

Se sumu missä elää, kun yrittää selvityä niin monesta asiasta yhtä aikaa , huolehtia perheestä, työstä ja kaikesta.

Mielikuvissani näen poikani kylmällä asvaltilla. Niin olen monet kerrat nähnyt. Näen kuvissa olevat henkilöt jotka vaan seisoo kunneivät voi mitään tehdä.

Todellisuudessa uskon hänen maanneen paareilla kuitenkin, kun oikein mietin. Miksen ole sitäkään kysynyt. Mitä minä pelkään?

Oliko paarit tiellä tai kannettiinko ambulanssiin. Jotenkin tuntuu että olisi ollut helpompaa hoitaa tiellä. Miten julmalta tuntuu ajatus , että joku ottaa valokuvia lapsesta jonka sydän pumppaa verta joka valuu joka pumppauksella vatsaonteloon. Ja joku vittu ottaa kuvia. Kaikki selvitykset ja se tunne, että olet vaan tilasto, siksi koska et ollut politiikon vaimo. Muistan lehtileikkeen missä joku ajoi pressan sivupeilin paskaksi. Alla luki hieno titteli kuka otti asian tutkittavaksi !!!VOI VITTU sanon minä. Yks saatana sivupeili, ja siihen tarvitaan suuri ihminen jolla on titteli tutkimaan asiaa.

Aina ei jaksa ymmärtää. Aina ei jaksa uskotella itselleen kaikkea paskaa jotta jaksaa. Ja nyt pitäisi sitten olla sujut kaikkien asioiden kanssa. Pitäisi jaksaa jatkaa niin kuin ennenkin.

Näin sitä joskus kelaa. Pikakelaus koko elämästään. Ei hitto sentään, ei sitä todellakaan halua kuulla neuvoja keltään joka sanoo miten tässä pitäisi elää. Sitä tuntee todellakin itsensä hylätyksi välillä ja päättää että hoidan loputkin yksin. Jos tästä on selvitty tähänkin asti, niin kai se loppukin menee ajattelen. Tässä kohtaa voin sanoa että kun pikakelauspäivät on meneillään, kuolema tuntuu päämäärältä mitä koti mennään, ja se ei tunnu pahalta vaan vapauttavalta.

 

Jos on iloa elämässä, surusta ei silti pääse kokonaan irti. Onneni on ehdottomasti hyvät ystäväni. On ihmisiä kenelle soitan melkeinpä joka päivä. Yksi soitto jälleen kerran ja sain taas kuulla nuoren tytön menehtyneen onnettomuudessa. En minä itke heitä, vaan kylmää kun vaan totean että näitähän sattuu. Kuolema on jo niin luonnollista ja jälleen tekisi mieli huutaa niin monelle , että eläkää tätä elämää hymyillen, ottakaa kaikki irti mitä voitte, älkää haaskatko elämänne turhiin riitoihin, tai murheisiin.

Tänään istun kotona ja soitan kaverille joka toistamiseen yrittää saada minua mukaan kukkapenkkejä kitkemään yhden yhdistyksen hyväksi. En lähetnyt viimeksikään ja nyt ei vaan kiinnosta. Aurinko paistaa ja minusta on syntiä istua sisällä. Minunhan piti soitella yhteen sun toiseen paikkaan. Liittoon, Te-keskukseen ja vaikka minne, ja niin aloitin soittorumban. Toki puhelin ehti soida ja jään kuuntelemaan verotietomyyjää. Uskomatonta että kuuntelin, en edes ärsyyntynyt siitä ettei hän lopulta edes tiennyt mistä puhui. Hyvä työntekijä ajattelin ja lopulta ostan lehden ihan sen perusteella että ihminen oli niin asiallinen, ei puhunut ulkoa paperista, ja melkeinpä olisin uskonut hänen olevan ammattilainen.

Kaveri lupaa tulla sieneen enkä odota häntä ainakaan yli tuntiin. Puhun puhelimessa miehen tai naisen kanssa, nimi meni ohi. Jännä ääni selittää minulle koukeroita. Kyse on kevytyrittäminen, josta haluan tietää kaiken ja varsinkin kaikki ns. ansat . Puhelun aikana koirat haukkuu ja kaveri ilmestyy, minulla ei ole edes vaatteita päällä vielä, ja puhelukin on kesken. Ihminen sanoo ymmärtävänsä kun sanon että pakko paeta kuistille seisomaan kunnei koirien haukku lopu. Viisastun ehkä hieman. Kiitän toistamiseen häntä miten hän paneutui asiaani ja monimutkaisiin kysymyksiini. Hän toistaa itseään toistuvasti, koska esitän monta esimerkkiä. Ihmeellistä tavata kaksi ylimegahyvää vierasta puhelimitse.

Laitan pipon päälle ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja suuntaamme metsään. Nauran itselleni kunnei tämäkään pipo pysy päässäni , vaan nousee ja mieleeni tulee että olen smurffin näköinen, mutta en yhtä söpö. Hyvän retkemme jälkeen juomme kahvit ja olen enemmän kuin tyytyväinen päivääni. Enempää en tarvitse elämääni tunteakseni hyväksi ihmiseksi. Päivä ei mennyt haaskuun. Kaveri lähtee , poltan tupakan ja muistan mainoksen magneetista joka auttaisi lopettamaan, en usko siihen, magneetti kuin magneetti ajattelen. Kai siinä mikä magneetti tahansa auttaa. Muistan vahvat magneetit mitkä ostin ja hetken ajattelen hakea ne ja laittaa korvalehteeni kokeeksi, se jää ajatukseksi jonka ehkä testaan. Syy on elämäni, en saa kuolla sen takia että itse päätän polttaa. Minun pitää elää, poikani takia.

Tyttö joka kuoli kaksi päivää sitten kummittelee päässäni. Tiedän etten nyt voi auttaa. Muistan mitä se oli kun oli vasta saanut tietää. Mietin sitä surua, ja muistan kauniin tytön kasvot mitkä eilen näin ruudussani. Uutinen on kasvoton kun sitä lukee, se on vaan yksi tapaus muiden joukossa suurimalle osalle, paitsi meille jotka olemme kokeneet saman.

Vielä kun näet kasvot kaikki konkretisoituu. Elämää , tyttö täynnä unelmia niin kuin minunkin pojallani. Haaveet ja suunnitelmat jotka ei koskaan tulleet todeksi. Makaan sohvalla läppäri mahani päällä ja huomaan silmäni sulkeutuvan tämän tästä. Laitan läppärin lattialle ja nukahdan. Nukahtaa nyt ajattelen jossain vaiheessa, mutta käännän kylkeäni ja jatkan nukkumista. Hullua, onko tämä normaalia ajattelen kun taas herään . Olenko edes terve? Onko normaalia nukkua näin paljon? Kuka tietää vaikka minussa kasvaisi syöpää jossain? Täällä vaan elelen ja kun sen sitten saan tietää on jo liian myöhäistä. Mielessäni mietin millainen minun pitää olla kun makaan sairaalassa eikä mitään ole enää tehtävissä. Reipas viimeiseen astiko? Hullua ajatella tällaista. Miksen sitten vaan lopeta röökinpolton, edes yksi asia vähemmän joka mahdollisesti tappaa minut.

Otan läppärin käteeni ja selaan jotain facessa. Osun johonkin ja lopulta löydän musaa. On talenttia ja vaikka mitä. Nuoria lapsia jotka laulaa uskomattoman hyvin. Jatkan ja jatkan ja aina löydän hyvää ja vielä parempaa biisiä. Itken melkein kun nuori hermostunut mies laulaa niin että ihoni on kananlihalla. Mieleni laukkaa ja olen aidosti onnellinen. Mietin miten tämä kisa muuttaa heidän elämänsä. Tuskin Matu olisi laulanut missään. Mutta täällä laulaa ujoa ja reippaampia nuoria. Elämää, haaveita , toteutuneita unelmia. Mikäköhän olisi minun pojan unelma joka olisi toteutunut? Se kaikki vietiin häneltä , minulta , isältä. Tällä hetkellä on perhe jossa sisarukset itkee, on äiti joka murtui ja isä joka on täydessä sokissa. Kokonainen perhe jonka elämä muuttui lopullisesti eikä koskaan palaa entiselleen. Heillä oli tytär. Heillä on enää niitä valokuvia, kirjoituksia mitä tyttö kirjoitti.

Musa on kyllä silti ihan parasta. Itken, saan voimaa, ajatukset vaeltaa vapaana kuin soljuva vesi. En voisi kuvitellakkaan elämää ilman musaa. Musa saa niin paljon aikaan ja voi sukeltaa omiin unelmiinsa. Kuinka monet kerrat olen haaveillut osaavani soittaa jotain tai edes osata laulaa. Biisien teko olisi ihanaa. Mutta onneksi saa edes nauttia muiden taidoista. Ajatukset voi heittää minut paikasta toiseen. Yhtenä ajattelen tyttöä, omaa poikaani, elävää poikaani, haaveilen, säälin, suren ja voin iloita.Musiikin kanssa voi itkeä, tuntea tunteet potenssiin tuhat. Voit huutaa sisäisesti ja kaivata niin äärettömästi kuin olla ja voi. Voit itkeä ja sääliä itseäsi, ja tuntea tuskaasi. Musiiki on silti joku avain siihen että voi parantua.

Kirjoitin runon tytölle, nimettömänä. Tämä suru ei ole minun, vaan jonkun toisen perheen. Minä kävelin metsässä ja olin tänään iloinen ystäväni kanssa ja muutaman sadan kilsan päästä minusta vallitsee suurin suru. Ei hekään olisi uskonut että tämä on mahdollista. Kuolema tulee kun on tullakseen.

Epätodellista, ja mietin taas miksi? Miksi näiltä nuorilta vietiin elämä? Mikä ihmeen tarkoitus sillä voi olla? Joku sanoi että se on luonnollista. Onhan se kai totta. Kuoleehan luonnossakin pentuja , vasoja ja muiden eläinten lapsia. Kuka sen sanoo että niiden emot suhtautuu asioihin luonnollisemmin. Puolustaahan hekin poikasiaaan usein oman henkensä edestä. Tai onko ihminen liian monimutkainen olento joka on jo liian kaukana luonnosta , eikä osaa suhtautua oman lapsensa kuolemaan luonnollisena asiana?

Elämä vielä 11 vuoden jälkeen ei siis ole elämää josta suru on kaikkonut , muiden surut nostaa ajatukset pintaan, vaikkei itkekkään, en voi ikinä paeta omaa suruani kokonaan. Tuntuu melkeinpä pyhänhäväistykseltä elää tätä elämää huolettomana, metsässä sieniä keräten, samalla kun tietää että jonkun elämä meni juuri murskaksi.

Tämä uutinen nosti taas pelot pintaan, ja jälleen kerran jopa pelottaa voiko tämä toistua. En todellakaan halua olla niin vahva. En vaan suostu siihen.

 

Osui haastattelu eteeni, isä joka löysi poikansa kuolleena. Hän oli melkein kaksi vuotta poissa työelämästä järkytyksen takia. Suuria pelkotiloja, eikä saanut nukuttua kun 3-4 tuntia yössä.Terapiaa ja läheisten tuki hoitona.

Järkytyin siinä missä yleisökin joka kuunteli hiljaa siinä missä minäkin omassa kodissani. En katsonut kelloa mutta sen ymmärsin miten pieni pintaraapaisu se haastattelu oli. Tällä kertaa itselleni ei vaan tullut sitä oloa että, miksi tämä ohjelma loppui näin äkki?  Ei koska kaikki oli niin tuttua. Usein kuitenkin tunnen sääliä muita lapsensa menettäneiden takia, sekä suurta voimattomuutta kun tietää ettei voi auttaa. Saathan sinä lääkkeitä , terapiaa jos osaat sitä hakea. Hyvällä tuurilla sinulla on joku joka ainakin yrittää auttaa. Mutta loppujen lopuksi olet niin yksin koko asian kanssa. Kukaan ei voi ikinä tietää miltä se oikeasti tuntuu jollei tällaisen asian kanssa ole pakotettu elämään.

Kun se oikeasti muuttaa elämän ihan totaallisesti.

Ainakin itse olen välillä niin kyllästynyt kuolemaan, ja välillä taas elämään.

Se elämä mikä pitäisi olla täynnä iloa ja korkeintaan tyhjänpäiväisiä ongelmia, on vaan ohi.

On vaan uusi elämä uusilla iloilla ja uusilla ongelmilla mitkä ei tavallaan edes ole ongelmia, vaan selviytymistä tilanteesta toiseen.

Joskus jopa miettii onko ongelmilla edes väliä? Onko väliä käynkö töissä  tai en? Voin miettiä että pitäisi mennä lääkäriin koska yksi luomi  syhyy, ja kuitenkaan en mene. Onko edes väliä koska kuolee?

Onko asiat niin kuin kaikki toitottaa, kaikella on joku tarkoitus? Jos niin on, miksen sitten mene varmistamaan asiaa ihan varmuuden vuoksi? Jos nyt olettaisi että olisi vaikkapa melanooma , ja nyt sitten ilmenee jotain suurempaa oiretta ja olisikin liian myöhäistä. Oliko se sitten tarkoitus että kuolisin itse melanoomaan? Onko ihminen jolla ei ole samaa taustaakuin minulla suurempi voima hakeutua lääkärille ja selvittää asiat verrattuna minuun. Olenko kyllästynyt elämään?

Rehellisyyden nimissä en todellakaan halua kuolla nyt, enkä ensi vuonna enkä edes viiden vuoden päästä. Jos on hyvä päivä, on hyvä päivä ja yleensä uskon että minun hyvä päivä koostuu ihan arkipäivän kohtaamisista. Huono päivä ei välttämättä ole sateinen päivä, tai se että pakastin hajoaa. Huono päivä on kun on voimaton ja väliinpitämätön siitä mitä tapahtuu. Se kunnei saa mitään tehtyä on kai minun mittarini. Kunnei terveellinen ruokavalio kiinnosta, tai mitkä kotityöt pitäisi tehdä. Kun mieluumin nukahtaa kolmannen kerran saman päivän aikana kun tekee edes yhtään mitään.

Kun oikeasti ei sure tai pelota, ehkä viiden minuutin päästä tulevaa yllätyskuolemaa. Kuka sen tietää mihin sitä kuolee ja koska? Pelottavinta on kai tietoisuus siitä että menettäisi elämänilonsa ja kyvyn aidosti nauraa tai tuntea syvää kiitollisuutta jotain hyviä hetkiä kohtaan, mitkä myöskin ehkä ja aika todennäköisestikin tulee, mikäli siis elää. Koska juuri silloin kun on väliinpitämätön on aivan sama mitä viiden minuutin päästä tapahtuu. Jos olisin varma että kuolisin silloin, soittaisin kai pojalleni, en muuta. Ehkä huutaisin miehelleni ensin ja infoaisin häntä, ja hän tuskin uskoisi minua, olisinpahan edes sanonut .

Ehkä kirjoitan senkin takia aika paljon, koska tavallaan se on parasta mitä voin pojalleni jättää jälkeeni. Jotain mikä on aidointa minua.

 

Olipa synkkää tekstiä taas. On päivä yhden työpäivän jälkeen ja taas siis työtön. Tiedän että saan tuuraushommia , mutta järkevä ihminen tekis paljon enemmän asioiden eteen kuin minä teen. Mikäli olisin ns. normaali ja minulla olisi kaksi lasta edelleen maan päällä, surisin kai tätäkin tilannettani enemmän. Olisin kai jo aikoja sitten miettinyt mitä itse voin tehdä. On helppo antaa toiselle nevuoja jollei ole samassa tilanteessa kun kaikki on hyvin. Sitä voi valittaa kunnei rahat riitä , ruikuttaa miten verottaja vie kaiken, samalla kun suunnittelee jo uutta lomareissua . Valittaa valittamisen vuoksi. Jeesus mikä onni oikeastaan. 🙂

Juuri nyt tänään mietin mikä on ollut viimeisin onni. No se oli vanha mies, jonka kohtasin. Niin vaalean sinisiä silmiä en ole koskaan nähnyt, vivahti jo valkoiseen. Hän vaikutti aika onnelliselta vaikka periaatteessa kai hänen pitäisi valittaa, jos jonkun nyt niin kuin ylipäätän pitäisi. Juteltiin, ja jos sen keskustelun olisi saanut videolle moni muukin kai olisi nauranut. Olin aidosti iloinen kohtaamisesta, hänen vastauksista jotka ei vastannut kysymyksiini ollenkaan. Olin iloinen kun hän nosti lasin huulilleen ja hörppäsi juomaa itse. Liikutuin hyvällä tavalla, putsasin hänen sormet vaikkei hän pyytänyt, mutta iski joku äidinvaisto, enkä halunut että ne oli likaiset, enkä edes tahmaiset, koska tiesin ettei hän olisi asiaa edes huomannut. Kesken kaiken kun jotain höpötin hän letkautti jotain todella hauskaa. Naurattaa vieläkin vaikken edes muista mitä. Joskus vaan nämä hetket jotka tulee eteeni, vaan on niitä huippupäiviä.

Kokemuksesta tiedän että huominen voi olla jotain ihan muuta.

Mutta siihen en usko että elämä tulee koskaan olemaan ilman näitä, haista paska päivä.

En nyt liiemmin mieti tätä maailman menoa , koska tuntuu jo että on liian iso pala haukattavaksi enkä oikeastaan jaksa miettiä. Vaan iloitsen mieluummin jokaisesta ihmisestä joka jaksaa paneutua siihen omaan juttuunsa joka parantaa tätä maailmaa osa osalta. Kuka sitten mistäkin on huolissaan, ja jotenkin kai on pakko uskoa että tulevat polvet viisastuu ja ottaa vastuunsa kuka milläkin alueella.

On aika ristiriitaista tietää että kun kuolee pääsee Matun luokse, samalla kun murehtii maapallon tuhoamista ja miettii näkeekö kenties tulevat lapsenlapsnit ikinä enää puhdasta merivettä tai joitakin eläimiä mitä nyt itse pidän päivänselvänä. Tai miten ne pienet lapset koulunsa sitten käy, joko silloin polisiit vartioi lasten turvallisuutta.

Kun päädyn miettimään näin synkkiä asioita voisi melkeinpä toivoa että olisin lapseton ja olisi vaan se totaalikuolema, eli musta kuolema jonka jälkeen ei todellakaan ole mitään, ei sieluja , ei enkeleitä tai mitään muutakaan. Mutta kun nyt vaan kuitenkin uskon. Kai se sitten menee niin, että saan nyt poikani kanssa tämän ajan, ja loppuajan Matun kanssa.

Niin kuin aikaisemminkin olen kirjoittanut on asioita mistä he onnelliset ihmiset jolla kaikki on hyvin, ei halua miettiä. Eli oman lapsen kuolemaa. En halunut minäkään silloin aikoinaan, ja hyss kaikki pois ja vaihdoin puheenaiheen tai ajatukseni muualle.

Toisaalta olisi kai järkevää ajatella sitäkin joskus. Yleensäkin ottaa eri vaihtoehdot huomioon. Hullua ja kärsin koko ajan kirjoittaeessani tästä. Mutta me jotka olemme lapsemme menettäneet olemme sen kokeneet ja ainakin oletan että suurin osaa ainakin pelon asteella , tämäkin ajatus on iskenyt hetkeksi päähämme. Entä JOS?

Itse tein kai jonkinasteen yksipuolisen diilin vaikka pelottaa sekin.

Uskon siis Jumalaan, mutta en ole mikään aktiiviuskovainen. Säästääkseni itseni. Mutta sen verran uskon kuitenkin etten ala pelleilemään eli ottamaan riskiä. Silti tästä pelostani huolimatta vaan ajattelin elääkseni tasan niin kauan kun poikanikin elää. Entä jos, se JOS tapahtuu taas? Saisinko kuitenkin voimaa elää vielä toistamiseen? Epäilen suuresti että viimeisetkin rippeet yrittää nousta olisi mennyttä. Jaksainko edes mieheni takia. Tuskin, koska hänkin murtuisi ja vaikka hän kuinka minulle on sanonut että katsoo tämän pelin loppuun, en siihenkään jaksa uskoa. Jos hengissä olisi, mitä elämää se olisikaan. Ja näitäkin ihmisiä on!

Tulee sellainen vertauskuva kun että elämäni olisi samaa kuin ihminen joka makaa täysin toisten ihmisten varassa kunnes kuolema armahtaa. Juu ei kiitos.

Kyllästynyt elämään olisi lievästi ilmaistu. Joten parempi kunnen edes mieti. Ainoa asia olisi hyvä tehdä paperit kaiken maailman mahdollisuuksien varalta. JOS poika kuolee, JOS minulla on lapsenlapsia, jos sitä sun tätä. Yhtä vitun jossittelua muuten, tää vitun elämä, kaiken miksi ajatusten jälkeen.

Hulluhan kirjoittaa tällaista. Jollen luottaisi itseeni voisin jo pelätä kirjoittaa tätäkin , ennen kuin joutuu suljetulle. Mutta tadaa, rehellisyys maan perii, niino miten senkin ottaa.

No ainakin mun kirjoitukset on rehellistä ajatelkoot kuka mitä tahansa. Toivon vaan että poikani osaisi valita sanansa paremmin ja mieluummin pitää suunsa kiinni useammin kuin minä.

Nämä hullut, sairaat, kamalat ajatukset mitä minä mietin on monelle lapsensa menettäneelle vaan arkipäivää. Me jos ketä ollaan kelattu monen monta asiaa ja loppujen lopuksi täytyy sanoa, että ollaan me vahvoja kuitenkin vaikkemme itse sitä asiaa niin koe. Mutta monelta ajatukselta säästyy he jolla kaikki on hyvin. Kun on oikein vihainen näinä vitun paskapäivinä kun on kyllästynyt elämään, tekisi kyllä useasti mieli sanoa ihan suoraan jollekkin tyhjänpäiväselle ruikuttajalle ihan mitä oikeasti ajattelee.

Vaatteet, kilot, ilkeä ihminen, bussiaikataulut, auto hajos ja mitä niitä nyt kuulekin tämän tästä. Mitä siitä???SOOOU wattafakk niiku.

Työtön..niimpä..niin olen minäkin..souu hae vittu itelles töitä, ota vastaan ihan minkä paskaduunin vaan ja lopeta valittaminen, jos saat enemmän työkkäristä tai ei kannata mennä duuniin, nii vittuks valitat 🙂 Oikeesti näin minä mietin. Tai jos oot yrittäjä ja eikä mukamas mitään jää, ei ole työttömyyturvaa ja diibadaabaa..No tekis mieli sanoa. Vittu et laita pillit pussiin jollei homma kannata. Ei kukaan pakota yrittämään. Hullu ilmaiseksi töitä tekee.

Onneksi voin sanoa että olen kai itse edistynyt surussani koska minäkin valitan ja oikeasti pitäisi kai laittaa kädet ristiin ja kiittää..minähän olen saanut elämästä kiinni :)!!!

Asiathan ei aina ole niin yksinkertaisia kun luulee, kun syventyy asioihin ja ihmisten ongelmiin, niin onhan ne surullisia. Toisaalta monet ongelmat vaan pitkittyy jollei tee asioille mitään, mutta mikä minä ketään olen neuvomaan. Tai edes sanomaan mikä on onni. Mutta sen tiedän että jos lastaan rakastaa ja hänet menettää, tulee toden totta perspektiiviä moneen asiaan ja ongelmaankin.

Voin rehellisesti myös sanoa että on minullakin ongelmia jotka haluaisin ratkaista , mieluummin ihan sormia napsauttamalla.

Kyllästynyt elämään päivien jälkeen jopa niiden ollessa päällä joku voi jopa häiritä sinua kesken itsesäälipäiväsi , paskapäiväksi tai miksi sitä nyt haluaa sanoa. Niitä voisi melkein kutsua ihmeeksi.

Kuinka monta kertaa katson kelloa ja totean etten sittenkään pessyt matot, en taaskaan tehnyt viikon ruokia pakkaseen tai sitä sun tätä, ja taas on ilta. Mitä sitä sitten turhaa enää aloittakkaan, huomenna on uusi mahdollisuus. Joten ehkä koen niitä päiviä time out päiviksi.

Ryvetään sitten yksi päivä itsesäälissä, rukoillan epätoivoisena Jumalaa, haukutaan mielessämme tuhannet ihmiset päässämme, vihataan tätä elämää , jokaikinen ajatus olkoot vaan pelkää paskaa .

Kaiken voi keskyttää puhelu, artikkeli, tai puhelinsoitto.

Niin kävi minullakin viimeksi kun oli tällainen päivä. Soitin vanhalle naapurilleni kenen kanssa ollaan pidetty yhteyttä enemmän tai vähemmän. Kelataan lapset ja työkuviot  ja jotain siihen lisäksi.

Nyt soitin tiedustellaakseni yhtä verotusasiaa. Yksi asia johti toiseen ja minulla kävi flaksi että hänelläkin oli hyvä päivä. Toki hän oli töissä mutta soitti niin kuin lupasi ja puhelu loppui hänen joogatunnin jo melkein alettua. Taas tämä puhelu sai kipinän mikä kytee sisälläni heräämään. Alunperin olin ajatellut tämän elämäni olevan hyvin vaatimatonta. Kunhan nyt olisi hiukan ruokaa ja varaa maksaa peruskuluja kuten auton vakuutukset, talon kulut. En ryyppää enkä rällää, en harrasta mitään, niin mitä sitä ihminen oikeasti tarvitsee? Olisin tyytyväinen saadakseni työpaikan ja lopulta päästä eläkkeelle ja jatkaa tätä monen mielestä ääres yksinkertaisen tylsää elämääni.

Jokainen paikka missä olen ollut on ollut joku opetus. Muutama paikka toki nousee muiden työpaikkojen yli. On ollut mielenkiintoinen elämä, ihania ihmisiä ja sitten on ollut paikkoja missä vaan suoritan työni ja huokaan kun saan sulkea oven.

Ehkä sittenkin olen asettanut itselleni tavoitteita, ja nyt mieli muuttui jälleen kerran yhden puhelun ansiota. Erona etten ehkä nyt vaan ryntää suin päin vaan mietin ja katson miten asiat alkaa kehkeytyä. Sen verran olen päässyt eteenpäin päässäni että näen jo uusia mahdollisuuksia. Tavallaan olen heittänyt mun elämäni jollekkin , ja odotan vaan vastauksia tavallaan. Hassua on että kun näin teen , omassa päässäni alkaa kuitenkin syntyä niitä ihan omia ajatuksia jotka on minun vastaukseni ja kun niin tapahtuu, olen valmis siirtymään eteenpäin ja aloittamaan alusta. Ei pidä hötkyillä. OHO minäkö tuon kirjoitin, sen viisauden kun muistaisin itsekkin viikon päästä 🙂

Voi tuntua hullulta kirjoittaa tällaista diibadaabaa jos on juuri itse menttänyt oman lapsensa, mutta haluan myös kertoa että oikeasti on mahdollista selvitä . On oikeasti mahdollista miettiä hyviäkin asioita tai jopa tulevaisuutta. On ehkä oikeasti mahdollista tuntea energian virtaavan suonissa ja jatkaa ja jopa edetä elämässään. Nauttia ja nähdä enemmän mukavia ihmisiä ympärillään kun niitä paskoja. Ei se 11 vuotta ole henkäys. Se on oikeasti 11 vuotta. Voisin toki surra että elämästäni katosi niin monta vuotta , ne meni tavallaan hukkaan. Se on totta. Elämän parasta aikaakin periaatteessa.

Jos positiivisesti ajatellaan, monihan on taatusti edennyt ja oivaltanut samoja asioita kuin minä monta vuotta aikaisemmin.

On totta että elämäni on se ontuva pöytä. On totta että se ei korjaamalla ehjäksi tule. Mutta jos laitan paperipalan ontuvan jalan alle, se pysyy kuitenkin pystyssä. Niillä mennään mitä on.

 

 

 

 

 

 

 

Kun oma lapsi kuolee ajatus pyörii vain ja ainoastaan lapsessa ja epätodellisen asian kanssa. Kun asia varmistui että Matias kuoli, eikä periaatteessa ollut enää kiire, sitäkään ei ymmärrä. Olen soittanut äidilleni, jotenkin se tuli kuitenkin mieleeni. Itselleni vain kaikkein läheisimmät ihmiset oli ne ihmiset kenen kanssa jaoin asian. Äiti on aina äiti. Soitin kai pomolle , koska järkeilin jotenkin heti kaiken kaaoksen keskellä etten nyt pääse töihin. Viipula silloinen naapurini ja aivan ihana ystäväni , mihin voi luottaa kuin kiveen, joka aina auttaa vaikka soittaisi keskellä yötä, niin kuin olin tehnyt kerran koiran yllättävän sektion takia. Kirjanpitäjäjälleni soitin heti kun vaan tiesin että jotain on sattunut, vaikkei mitään infoa oltu vielä saatu. Miehellleni sekä Matun kihlatulle soitin ja se oli siinä.

Mutta tämän jälkeen soitot oli niinkuin soitettu. Joku ihme tarve että tämä asia oli hoidettava nopeasti, vaikkei se asioita muuttanut enää.

Mutta sen jälkeen mummi, eli äitini jäi yksin surunsa kanssa. Hänellä ei ole ajokorttia. Asumme syrjässä joten ei tänne pääse edes bussilla. Enkä kyllä edes jälkeenpäin kaivannut häntä. Oli vaan minä ja jäätävä järkytys. En edes soittanut vejelleni. Tiesin että asia leviää alta ajan monelle , niikuin kävikin.

Äitini asuu yksin ja tänä päivänä täytyy sanoa että on se ollut surullista. Yksin eikä ketään kenen kanssa jakaa tätä asiaa. Jälkeenpäin kuulin että joku naapuri kai oli tullut keskustelemaan hänen kanssa. Sitä en tiedä oliko se samana päivänä, mutta kumminkin joku kävi. Kun itse miettii miten paljon oli asioita mitä piti käsitellä, siihen vaan liittyy asioiden jakaminen. Onneksi on puhelin, ja se nyt on pelkkä olettamus, että hän taatusti sai sitä kautta purkaa tätä asiaa.

Matias oli kuitenkin hänen ensimmäinen lapsenlapsi, ja tottakai asia on järkyttänyt häntä. Hän on surrut minun suruani ja omaansa samalla. Mutta me ei olla kuitenkaan koskaan keskusteltu muutenkaan mitään sen syvempiä keskusteluja ja kylmä totuus vaan on ettei niin käynyt nyttenkään.

Tuntuu ihan kauhealta sanoa että vain läheisimmät merkitsi minulle jotain tässä kohtaa. Yksi surullisimmista muistoistani.

 

Onnettomuuden alkusokin aikana ajatukset pyöri päässä taukoamatta, ja huono olo valtasi ihan minut fyysisesti. Jälkeenpäin olen yrittänyt miettiä miten se ensimäinen yö tuntui, minähän en nukkunut silmäystäkään. Aamulla paha olo lisääntyi ja juoksin vessaan oksentamaan.

En oikein muista mitään asiaa joka tätä ennen olisi vienyt ruokahalun niin totaallisesti että voin rehellisesti sanoa etten edes muistanut syödä.

Toki mieheni vahti minua ja laittoi ruokaa eteeni, mutta ruoka kuvotti minua. Päästääkseni pois tilanteesta joka ahdisti samalla kun se kuvotti minua, yritin syödä hiukan. Mutta ruoka oli asia minkä unohdin koska en oikeasti tuntenut nälkää.

Ystävämme oli kertonut meille miten tärkeää syöminen on, ja mieheni otti juuri tämän asian hoitaakseen.

Kehoni meni niin sekaisin että kun söin muodon vuoksi sain melko pian nieltyäni jotain rynnätä vessaan ja kaikki mitä olin syönyt tuli ripulina ulos alta ajan.

En tarkalleen tiedä missä ajassa olin laihtunut niin paljon että mieheni siitä huomautti.

Tulin suihkusta ja kuivattelin itseäni ja muistan miten hän vaan jäi katsomaan minua. Hän kysyi kuinka paljon minulta on pudonnut paino ja lisäsi että olen riutuneen näköinen, ja itse koin että katseessa oli enemmän kauhua tai jopa lievää inhoa.

Olen aina ollut lievästi ylipainoinen , vähintään 10-15 kilon verran. Olen aloittanut tuhannet laihdutuskuurit mutta aina palanut entisiin mittoihini.

Aikaa kului ja minä muistan kun edes ajatus iski silloin tällöin. En tiedä oliko se ajatus, vaan enemminkin ahaa-elämys- Ainiin en ole syönyt tänään. Usein olin tien päällä hoitamassa jotain asioita, tai työmatkalla. Sitä en muista söinkö koskaan töissä, epäilen etten syönyt. Elin pääasiassa hampurilaisilla mutta paino tippui siitä huolimatta.

Kun tilanne onneksi parantui niin että  kykenin syömään oksentamatta, paino ei tietenkään noussut heti.

Mutta hulluin asia oli etten iloinnut tästäkään asiasta vaan päässäni soi sama rotla . -Minähän en iloitse siitä että olen laiha poikani kustannuksella. Päätin etten koskaan anna itselleni iloita , enkä tulisi koskaan hyväksymään yhtäkään mielihyvän tunnetta, mitä en edes kokenut. Mikäli minä laihdun teen sen omin voimin, en lapseni kustannuksella. Päätin etten välitä siitä mitä syön , kunhan lihon entiselleni. Lapseni ei ole myytävänä ajattelin.

En muista koska ruoka alkoi maistumaan edes sen verran että pystyin syömään niin että ruoka edes maistui. Mutta JOSKUS kun sitten paino oli noussut voisin vasta aloittaa laihduttamisen. Toki laihtuminen joka oli ollut yksi elämäni tärkeimpiä asioita säännöllisin välein, oli kadonnut elämästäni.

Oletan jälkeenpäin että tämäkin oli kai tavallaan tapa surra, rankaista itseäni, tai jotain muuta . Minhän en kuitenkaan halunut kokea mitään iloa, koska sitä ei ollut.

 

Voin onnekseni sanoa että pystyn jo nauramaan. En tarkoita sellaista naurua mitä naurat, samalla kun takaraivossa on pieninkin ajatus omasta lapsestasi ja tavallaan voit käydä keskusteluja itsesi kanssa samalla kun naurat. On ollut aikoja kun olen nauranut hiukan niin kuin muodon vuoksi.

Aito nauru on sellaista kun vaan narurat koska ei kykene sitä pidättämään, se vie sinut meneessään . Se lähtee vatsannpohjasta ja kuplii ylöspäin ja tuntuu yksinkertaisesti kuplivalta , hauskalta etkä mieti mitään muuta kun asiaa joka naurattaa.

Onnellisuus on asia mitä helposti kai sekoitan kiitollisuuden kanssa. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä ja voivatkin sekoittua minusta , enkä edes ala miettimään mitä eroa niillä oikeasti on, jos kaksi niin hyvä asiaa sekoittuu, niin sou watt.

Ehkä koen eniten kiitollisuutta heistä ja kaikesta joka on johtanut siihen että voin jopa kokea itseni onnelliseksikin.

Hyviä aitojakin päiviä on, ja onnekseni koen niitäkin ja jopa aika usein. Toki kai sekin on yksillöllistä. Minun onni voi olla niin pientä ja arkipäiväistä kun olla ja voi. Onnenhan mittaa itse.

No näin niikuin ei lukeneena ihmisenä oletan toki että me lapsensa menettäneidenkin ihmisten välillä on eroja, niin kuin kaikissa muissakin ihmisissä on. Mutta ollaan me tavallaan ihan oma rotumme, tuli mieleeni koska luontevasti puhun aina ns. normaaleista ihmisistä ja sitten olemme, me.

Tänään nyt ei ollut mikään huippupäivä , mutta toki tästäkin päivästä löytyi paljon kivaa. Periaatteessahan minun pitäisi olla huolissani koska olen työtön ja kolmen viikon listassa on tasan kuusi työvuoroa. Ei varmasti kauheasti naurata kun tili napsahtaa pankkitililleni. Mutta siitä huolimatta olen tänään ainakin huoleton enkä kauheasti mieti tai murehdi sitä tänään. Huomisesta en voi sanoa mitään. Tottakai pieni pelko on, mutta kai sitä joskus uskoo niin voimakkaasti että kyllä ne asiat tästä vielä lutviutuu.

Tyytyväinenkin olin kunnen puolustanut itseäni, yhdessä asissa.

Onneksi koen myös kokonaisuutta mistä pidän työssäni. Eli ihmiset on se minun juttuni. Vaikken puhuisi kenenkään kanssa, minulla on ihmisiä ympärilläni josta suurin osa on tosi kivoja. Oletan että joku voisi ihmetellä tätä ja jopa ehkä kokea tätä työpaikkaa ihan tavalliseksi. Arkipäiväiseksi.

Siksi kai olen siellä roikkunutkin koska viihdyn. Olenkin miettinyt koska ainakin itse koen että muutkin viihtyy, viihdynkö vaan itse niin paljon etten voi ymmärtää että joukossa voisi olla joku joka ei viihdy..ei hitto mitä sooppaamista..wirn

Päätyö siellä ei ole minun juttuni ja olen jopa harkinnut että voisi mennä opiskelemaan, mutta ehkä onneksi on jo niin paljon ikää etten katso sen kannattavan. Ehkä jossain sisimmissäni uskon jonkun asian muuttuvan kuin taikaiskusta.

Pieni huoli on pojasta joka opiskelee, enkä pysty auttamaan juurikaan mitenkään rahallisesti. Mutta ainakin tänään luotan täysin poikaani, ja hänen kykyynsä hoitaa asiansa.

Onni oli puhelu pojalta, jolla jälleen kerran on idea uudesta tatuoinnista. En haluaisi että hän sellaista ottaa, mutta kai minä olen jo toivoni menettänyt sen asian suhteen. Muistan kuitenkin aina sanoneeni, ihan sama vaikka tuo kakara heräisi ruudullisena, kunhan on elossa. Liikutuin myös kun poika kysyi meidän syntymävuodet. Liittyy jotenkin siihen uuteen tatuointiin. En iloitse tulevasta kuvasta, vaan se että me ollaan niin tärkeitä että kelvataan ikuistettaviksi. Liikuttavaa jotenkin , mutta samalla pitää myöntää, että mikäli Matu eläisi, en usko että poika olisi ottanut kuvaa jossa me ollaan osaa jotain symboolia. Meidän merkitys on kai voimistunut Matun kuoleman johdosta.

Ilo oli pelkkä soitto, mutta myös se iloinen äänensävy, vapautunut fiilis mikä tuli kun hän soitti. On ollut niitäkin puheluita kun saat lypsää juttua ja vaan tiedät että hän haluaisi lopettaa mahdollisimman nopeasti loukkaamatta minua, koska elämässään on paljon tärkeämpiäkin juttuja kun puhua oman äidin kanssa. Toisaalta kai siitäkin pitäisi olla iloinen, onpahan ainakin omaa elämää.
Olen onnellinen kaikista hänen ystävistään ja mitä enemmän sen parempaa ajattelen. Hänhän jää yksin kun meistä aika jättää. Toivon siis todellakin että hänellä on läheinen ihminen elämässään silloin joka jaksaa tukea ja auttaa häntä silloin. En tarkoita että poikani murtuu ja vaipuu samaan tilaan, mihin me silloin jouduimme, koska toivon mukaan kuolen suhteellisen normaalin syyn johdosta, mitä ikinä se edes tarkoittaa. Koska en edes itse usko siihen mitä kirjoitan , mikä on normaali ikä kuolla? Tai tapa kuolla?

No ainakin se että lapsi hautaa vanhempansa eikä toisiinpäin.

Haluan että hän voi muistella meitä tyytyväisin mielin. En halua että hän muistelee minua äitinä joka suri lopun elämänsä sitä kuollutta poikaansa. Vaan että siihen mahtuu paljon hyviä muistoja jotka syntyi onnettomuuden jälkeen. Ihan jopa hänen ansiota , mahdollisesti hänen lapsistaan. Haluan että kykenen luomaan hyviä muistoja jotka ovat syntyneet yhteisistä asioista, mitä toivon mukaan koemme vielä paljon.

Enpä olisi uskonut että vielä kykenen ajattelemaan näin.

En usko että kuitenkaan koskaan kykenen tuntemaan mitään joka olisi täydellistä vapautumista kuolemasta. Päivänselvää on etten koskaan unohda, enkä luonnollisesti edes sitä halua. Miks edes pitäisi?

Mutta sellaisia pieni hetkiä kun nauran aidosti , liikutun hyvällä tavalla jostain, rakastan vilpittömästi ja täysillä tietenkin. Tänään se oli pieni koiranpentu. Kun vaan liikutut, nauraa hihität samalla kun voivottelet sitä tunnetta mihin ei ole sanoja. Niitä tunteita jotka on aitoakin aidompia silloin , juuri silloin en todellakaan ajatellut poikaani. vaan elin ihan just siinä hetkessä aidoimillani.

Nyt saa ehkä sen kuvitelman että elän ihan joka hetki muuten niin että mietin koko ajan poikaani. Ei kyllä minä ihan voin istua penkillä tekemättä juurikaan mitään, ehkä vaan katsella käveleviä ihmisiä ajattelematta poikaani.

Syy ongelmiini on vain ja ainoastaan minä itse, jos niitä nyt ongelmiksi voi sanoa. Minun pitää antaa itselleni lupaa moneen asiaan. Minun on pitänyt käsitellä asioita tässä vuosien saatossa ja tehdä paljon päätöksiä mitä vielä piti livenä toteuttaa.

Aika, kuinka pitkä se sitten onkaan, hioo sitä terävintä kärkeä sileämmäksi.

Tavallaan tämä bloginkin on melkeinpä kauhistuttavaa itselleni koska on kun olisin iso haava joka nyt on avoinna kaikkien nähtävänä. Joku tosin ihmetteli mitä siinä on niin ihmeellistä. No joku , siis oikeasti mistä hitosta minä sen voin tietää ? Joku psykologinen juttu aivan varmaan. Koska en halua aiheuttaa epämukavaa oloa kenellekään. En ehkä halua että on pienin pieninkään mahdollisuus että joku kenestä en pidä alkaa arvostelemaan minun totuutta ja kertomaan minulle jotain mistä en pidä. Tai kertomaan minulle etten voi ajatella näin, vaikka kaikki on minun totuuteni. Kai minä pelkään että minua pidetään vielä epänormaalimpana kuin jo olen. Koska eihän se leima poistu sinusta koskaan, olet aina SE äiti joka menetti pojan. Vaikka vuosia menisi kuinka paljon, joku aina muistaa , kertoo ja olet taas SE äiti. Tuntuu kunnei meillä lapsensa menettäneiden vanhemmilla voi koskaan olla se identiteetti mikä meillä joskus oli.

Mutta itselleni en voisi kuvitellakkaan eläväni jotain elämää esittäen jotain ihan muuta kuin mitä se on. Tämä vaan on minun totuuteni.

 

Äsken opivallsin yhden asian. Kun juttelin sen ns. kriistyöntekijän kanssa mikä liekään ollut. Hän kysyi- Mitä toivot itsellesi, ja minulla oli pää pelkkää tyhjää , enkä rehellisesti toivonut mitään, en keksimälläkään kyennyt toivoa mitään ja äsken olen kirjoittanut vaikka kuinka paljon toiveita. Käry kävi 😉

 

 

 

 

 

 

Minun poikani eli vain yhdeksäntoista vuotiaaksi. Monella ei ole sen ikäisiä lapsia vielä ja ikä voi tuntua pitkältä. Mutta lapsi on lapsi oli hän minkä ikäinen tahansa. Aika voi olla lyhyt ja joskus se matelee. Jos minulle sanottaisi että elän enää 3 vuotta tai 10 vuotta, aika menee taatusti liian nopeasti.

Puolet minun elämästäni tavallaan pysähtyi mutta sen oli myös jatkuttava elävän lapseni takia.

Ensimmäisiä asioita mitkä liittyi ikään tuli vastaan seuraavana vuonna Matiaksen kuolemasta, Matias olisi täyttänyt 20 vuotta. Eikö se ole nuoren ihmisen parasta aikaa jollakin tavalla ? Nuori, elämä edessä, ehkä opiskeluita, bailaamista, kavereita, harrastuksia ja vaikka mitä nyt nuorta kiinnostaa. Ja silti ollaan niin miestä tai naista samalla.

Seuraava iso asia oli kun pikkuveli ”ohitti” veljensä. En koskaan saanut kokea sitä kun Matias täytti 20 vuotta, mutta veli kasvoi ja ikää tuli ja lopulta tuli se maaginen 20 täyteen, tuli 25 jne.

Aika on kulunut ja nyt on suurin osa valmistunut. Hymyillyttää samalla kun kyynel pyrkii silmänurkaan ja vedän sieraimet täyteen ilmaa, samalla kun nielen itkua ja silti siellä jossain muistuu mieleeni ne pikkupojat koulussa, joka saa onnellisen sävyn sinne jonnekkin samalla kun itken.

Luet artikkelin missä se ikuinen pelle joka ei ikinä pysynyt paikoillaan komeilee lehdessä ja hänestä tuli kuin tulikin loistava kokki, komea nuori mies jolla on jo omakin lapsi. Törmäät markkinoilla poikaan joka  työntää rattaita ja seuraavana vuonna lapsia on jo kaksi.

Soitat vahalle luokkakaverille joka jo silloin oli ammattilainen tietokoneiden parissa ja saat häneltä apua.

Kaverit jotka menee naimisiin, suunnittelevat jo oman talon rakentamista.

Ja joka kerta Matiaskin tavallaan on saavuttanut jotain, tavallaan kasvaa siinä heidän kanssaan vaikka onkin kuollut. Silti et tiedä missä hän asuisi, olisiko se oma talo jo, millainen työ hänellä olisi, millaiset häät olisi ollut? Olisko koskaan mennyt naimisiin?  Olisiko rakkaus kestänyt? Mietin että jollei pikkuveli tule käymään viikonloppuna ehkä Matias olisi tullut. Kuinka monta lapstenlasta olisin saanut, minkä nimisiä he olisikaan ollut, saisinko hoitaa heitä, minkä näköiset lapset oliskaan ollut. Olisiko sitä ja tätä.

Joka vuosi kun vien kukkia syntymäpäivänä, onnittelen, sytytän kynttilän, mietin aina että nyt olet jo sen ja sen ikäinen. Olisiko se suloinen poika jo miehistynyt? Olisiko aika ja elämä kadottanut sen ison naurun joka täytti koko talon? Mitä olisi tullut iän mukana uutena yllätyksenä minulle? Joku uusi harrastus ja vieläkö hän uskoisi omiin unelmiinsa yhtä vahvasti kuin silloin teki?

Moni vanhempi miettii lastensa tulavaisuutta haaveilen, tai pelkäen.

Minun haaveeni on yhden kortin varassa, eli Matun veljessä. En haaveile mistään tittelistä, en saavutuksista vaan onnesta ja ehjästä ihmisestä, joka on sinut tämän maailman ja itsensä kanssa. Ilman turhia juttuja millä ei ole mitään merkitystä jos vaan on onnellinen.

Ei hän säästy ongelmitta, mutta jos on tarpeeksi vahva ja uskoo niin kuin Matiaskin uskoi, kaikki esteet on voitettavissa, jos on usko huomiseen.

Rakkaus on vahvin kaikista voimista, ja toivon että olen osanut antaa sitä niin paljon jotta se riittää kasvamaan, jotta hänkin voi rakastaa tätä elämää, yhtä huolettomana ja vahvasti uskoen omiin unelmiinsa, kuin veljensäkin uskoi omiinsa.

 

Ihminen on utelias. Ymmärrän hyvin että ihminen joka kuulee jostain onnettomuudesta , alkaa pohtimaan asiaa ja syitä onnettomuuteen. Vaikka Matiaksen onnettomuus oli omasta mielestäni puhdas onnettomuus, herättihän se minussakin aika pian mietteitä mikä onnettomuuden aiheutti.

Täytyy sanoa että kaikessa kauheudessaan tapahtui ja reagoin onnekseni jossain asioissa sponttaanisesti  jotka auttoi minua läpi surun . Sponttaani ajatus oli löytää syy, kuten sairaus, vika autosta mahdollisesti ulkopuolisen aiheutettu juttu joka olisi ollut selitys , miksi tämä tapahtui.

En yhtään ihmettele että asia kiinnosti muitakin ihmisä.  Olenhan itsekkin sortunut ostamaan lehden jossa on kiinnostava lööppi, joka useinmiten on enemmänkin hyvin keksitty lööppi, verrattuna itse asiaan.

Olen taatusti itsekkin ihmetellyt jonkun toisen ihmisen onnettomuutta, jopa alkanut spekuloimaan sitä, hakemalla syytä esimerkiksi säästä. Se kai on aika luonnollistakin meiltä ihmisiltä. Kun lukee juuri sen verran lehdestä mitä siinä on kerrottu.

Mutta oli asioita jotka myös kuitenkin loukkasi minua ja perhettäni.

En edes muista mistä sen kuulin, mutta levisi juoro että Matias on tehnyt itsemurhan. Ihan ensimmäinen reaktioni oli hyvin laimea, en tiedä eikö asia mennyt jakeluun tai olinko vaan niin varma ettei tämä juoru pitänyt paikkaansa. Kyllä minä varma olin.

Otin siis hyvinkin rauhallisesti tiedon vastaan, ja tämä tuli olemaan minun lohtuni paljon myöhemmin. Olinhan täysin varma ettei Matias nyt itsemurhaa tekisi. Enhän ollut huomannut mitään siihen viittaavaakaan, elämä oli onnellista, juuri mennyt kihloihin, ja kaiken lisäksi hänen piti muuttaa samana päivänä kihlattunsa kanssa. Viestit veljelleen missä kertoo että on tulossa koeajaamaan uutta mönkijää. Lääkärikeskuksen hoitaja joka puhui viimeisenä ihmisenä Matiaksen kanssa ja kertoi miten onnellinen hän oli ja miten hän oli kertonut monesta asiasta. Ylämäki, vauhti etanavauhtia, turvavyö kiinitettynä. Jos itse pitäisi tehdä itsemurha, en ainakaan tekisi sitä näin. Tuskin ollenkan liikenteessä, koska minusta se ei oliis edes takuuvarma juttu. Ainakin olisin valinnut suoran , vauhtia ja jotain sinnepäin.

Tämä juoru kuitenkin jäi kytemään vaikka ensin viittasin kinttaalla koko asialle. Lopulta koko asia vaan paisui päässäni ja tottakai loukkaannuin tästä yhä enemmän. Miten ihmeessä joku tällaista on voinut keksiä?

Kosto on suloinen, täytyy myöntää että olen ehkä hieman vahingoniloinen mitä kaikesta seurasi.

Olin siis täysin tietämätön kuka oli yksi niistä jotka juorua levitti.

En muista kuinka paljon aikaa oli kulunut, mutta olen kuitenkin pankin edustalla kun törmään naiseen jonka tunnen pintapuolisesti, johtuen siitä että tunsin hänen tyttärensä. Hän lähestyy minua ja kysyy rauhallisesti ,miten olen jaksanut. Vastaan jotain että siinähän tämä menee kun on pakko, mutta yksi asia minua ärsyttää, kun ihmiset mässää toisen kuolemalla ja levittää juoruja että poikani on tehnyt itsemurhan. Ei me siinä kauan keskustelleet ja jatkan matkaani ja unohdan koko pienen kohtaamisen.

Aika kuluu ja olen puhelimessa ystävän kanssa mitä pidän hyvin hienotunteisena ihmisenä . Ihminen joka toden totta tietää mitä sopii sanoa milloin missäkin tilanteessa. Usein olin hämmästynyt jos hän kertoi näpäyttäneensä jotain ihmistä, ja ne hänen näpäytykset oli aina ihan huippuhyviä ja sai minut usein nauramaan.

Tottakai puhuimme onnettomuudesta ja hän oli huolissaan minun hyvinvoinnista. Ja jälleen otan puheeksi nämä juorut, mitkä siis oli alkanut saamaan suuremmat mittakaavat päässäni kuin mitä ne olivat olleet alun alkaen.

Tädäää..BINGO!

Miten maailma voikaan olla pieni. Ja miten ihanaa että se oli juuri hän, tämä ihminen keneen luotan kuin kiveen, koska hänen perusluonne jo on niin kaunis ja puhdas.

Valitettavasti hän on tästä hyvin tietoinen vastasi ystäväni. En vaan ole halunut pahoittaa mieltäsi kertomalla näistä sinulle, siinä toivossa etteivät kantaudu korviisi. Ja niin hän alkoi selvittää koko tarinaa missä itse oli ollut ja mitä oli kerrottu.

Onnettomuutta seuraavana päivänä hän oli mennyt töihin, ja tapana oli pitää aamupalaveri, missä työt jaettiin ja käytiin läpi oleellisia asioita. Silloin aamun kuumin puheenaihe oli työnjohtajan toimesta meidän Matias.

Keskustelu meni suurin piirtein näin.

Niin eikö ole kamalaa tämä eilinen onnettomuus?  Nuori ihminen ja satun tuntemaan tämän perheen oikein hyvin. Surullistahan on että poika teki itsemurhan, että mitäköhän ongelmia siinä perheessä mahtoikaan olla, että poika tähän ratkaisuun päätyi?

Ystäväni istui ihan hiljaa ja kuunteli aikansa kunnes lopulta ei kyennyt enään olemaan hiljaa.

Aijaa, kyllä se onnettomuus oli ihan puhdas onnettomuus , Matias oli tulossa lääkärikeskuksesta koska oli allergikko. Hänhän oli juuri mennyt kihloihinkin ja sitäpaitsi hän on tuntenut Matiaksen ihan pikkupojasta lähtien.

Ha haa..en voi sille mitään, mutta TÄÄNKS Gaad..täänks täänks tääänks..Hitsi se mun kaveri on kyllä niin hyvä tyyppi. Tyyneen rauhallisena erittäin kohteliaana ihmisenä hän vaan vesitti kaikki naisen väitteet. Ja kun on oikein, oikein varma ja kun oikeasti tietää asioita, silloin ei tarvitse voivotella, ei tarvitse suurennella eikä tehdä mitään draamaa, riittää kun kertoo totuuden. Riittää kun heittää faktaa pöytään. 😀 Rauhallisuus on usein myös erittääin vakuuttavaa.

Naurattaa vieläkin tämä juttu. Pakko myöntää että olen niin paha ihminen että voin sanoa että iloitsin ja olin vahingoniloinen.Koen uudelleen tämän hetken, kun elän juuri tätä hetkeä kuin se olisi ollut silloin.

Toiseksi sainhan itsekkin näpäytettyä häntä tahtomattani siinä pankin edustalla, enhän minä tiennyt koko asiasta ja sanon siinä että harmitti nämä juorut. On naisella ollut vaikeat oltavat siinä seistessä kun itse tiesi mitä oli puhunut. Se oli minun onneni etten tiennyt , muuten en olisi kyennyt olemaan niin rauhallinen, jos olisin edes puhunut hänen kanssaan.

Tämä kohtaus ja miten se selvisi johti taas jälleen kerran minun pelkoihin , mitkä ei aina perustu loogisuuteen vaan uskomuksiin, varman päälle elämiseen jne. Mutta en myöskään ole mitenkään onnellinen. Tämä sama nainen menetti tyttärensä muutamia vuosia minun menetyksen jälkeen. Siksi en voi olla vihainen, enkä kyllä totuuden nimissä sitä oikeastaan ollutkaan. Ystäväni, omat ajatukseni oli jo vahvistanut ja lohduttanut minua omalla tavallaan. Mutta eihän se tapaus kuitenkaan unohtunut, se oli hetken ongelma, hetki joka loukkasi ja ihan täysin turha asia kaiken muun lisäksi.

Mutta tämä minun yliluonnollisten asioiden ajattelu sai minut miettimään, oliko se kosto hänelle siitä miten hän eli, oliko se meidän tapaus se viimeinen niitti, joka sinetöi hänen oman kohtalonsa. Nyt hän on yksi meistä, joka on lapsensa menettänyt. Takaan ja alleviivaan etten sitä hänelle olisi toivonut. En olisi enempää voinut toivoa että hänen tyttärensä olisi saanut elää.

Suren jo, jopa koko tätä hässäkää mitä oli, koska pelkään hänen miettineen sitä meidän onnettomuutta. Pelkään hänen katuvan, miettivän näitä samoja raastavia ajatuksia mitä itse olen kelannut päässäni. En voi kun toivoa ettei hän ainakaan mieti samalla tavalla asoista kun mitä itse tein ja teen. Siksi sanon että ainakin yritän pelata tätä elämänpeliä mahdollisimman varman päälle. Olen itsekäs olento ja pelaan varman päälle itseni takia, ja varsinkin poikani takia. Yritän ajatella sitä tapahtumaa niin että ehkä sen oli tapahduttava jotta minä kirjoitan siitä tänään ja olkoot opiksi heille jotka eivät ole lapsensa menettäneet ja lohduksi heille jotka ovat lapsensa menettäneet.

En koe että minulla on mitään anteeksi pyydettävää tältä naiselta, mutta tavallaan olen antanut kaiken hänelle anteeksi, sanomalla sen itselleni. Olen törmännyt häneen vahingossa, mutta joku minussa sanoo ettei hän ole vielä valmis keskustelmaan oman lapsensa menetyksestä, joku minussa sanoo että tämän episoodin esille tuominen ei paranna häntä hänen surussaan, vaan päinvastoin. Jos jotain hyvää pitää toivoa, luotan siihen että hiljainen anteeksiantoni on mennyt perille pelkästään äidinvaistolla.

Vaikka miten haluaa lastaan suojella ja varsinkin omaa elävää lastaan, et voi jatkaa elämää jollet sitä elä. Et voi suojella häntä pahoilta sanoilta ja juoruilta. En nyt ole mies, mutta voisin kuvitella että poika joka on kokenut saman minkä minä, ikä on kuusitoista vuotta, ja testosterooni hyrrää vahvimmillaan. Mitä onkaan kohdata vastaavia asioita kuin minä koin.

En voi edes kuvailla sitä tunnemyrskyä mikä minussa kiehuu kun kuulin toivon mukaan vaan murto osan asioista tai tilanteista mihin poikani joutui. En pysty enkä edes halua jakaa sitä paskaa, koska asiat menee kuitenkin niin henkilökohtaisiin asioihin, jotka koskee poikaani. Ei ole minun asiani niitä levitellä. Kun poika kiehuu puolustaessan kuollutta veljensä mainetta tavallaan. Lapset on julmia, osaa olla julmia, nuoretkin osaa ja kai kaikki osaa.

Kun tietää että joku yrittää kaivaa asiaa esille , kun joku haluaa mässäillä, saada surun esille kun pitäisi olla hauskaa. Ei minulla vaan riitä edes sanoja mitä tuskaa ja surua  itse koin. Ei vaan ole sanoja sille kunnet äitinä pysty suojelmaan lastasi tältä kaikelta. Kun tietää miten paljon sinua itseäsi sattuu ja voit vaan kuvitella miltä lapsestasi tuntuu. Kun olisit toivonut kavereiden auttavan , tukevan ja antaneet hänen hiljaa toipua, saada elämästään kiinni. Et voi vangita lastasi kotiin, et voi estää häntä elämästä tätä elämää vain ja ainostaan sen varalta ettei tulisi mitään paskaa niskaan, enempää kun lapsesi jo on joutunut kokemaan.

En voi kun laittaa käteni ristiin, kiittää kaikkia heitä jotka suojeli, yritti ratkoa tilanteita ja tavallaan hoitaa lastani minun puolestani.

Kiitos kaikille jotka suojeli minun lastani kunnen itse siihen kyennyt.

 

 

 

 

Kun joskus keskustelen pidempään jonkun kanssa ”siitä” ajasta mitä oli kun onnettomuus sattui, siitä miltä minusta tuntui, mitä tapahtui , mitä sanoin ja mitä tein silloin. Varsinkin jos puhun ihmisen kanssa joka ei ole kokenut mitään vastaavaa, tuntuu että joudun puolustamaan tekemisiäni .

Ihmisten on helppo ymmärtää sanan kriisi, sokki tai kaaos. Mutta eivät niiden sanojen syvintä , eli se mitä ne sanat on ihmiselle käytännössä.

Sokissa oleva ihminen tai järkyttynyt ihminen sanoo tai toimii mahdollisesti ja aika suurellakin todenäköisyydellä eri tavalla kuin normaalisti. Se mitä hän koki tai sanoi juuri silloin, oli sen hetken todellisuus, sen hetken reagointi ihmiseltä siinä tilassa kun maailma murtuu ja olet saanut tietää lapsesi kuolleen.

On ärsyttävää täälläkin sanoa aika suurella todennäköisyydellä vaikka voisin löydä pääni pantiksi siitä mitä sanon. Ei tarvita kuin yksi ihminen joka on kokenut sen mitä minä ja toiminut kuten minä olen tehnyt. Mutta puhun edelleen vaan omista mielipiteistäni kuitenkin.

Ero sillä kun puhuu onnettomuudessa lapsensa menettäneen vanhemman kanssa tai ns. normi ihmisen kanssa on se että vertaiseni peilaa omaa kokmustaan minuun ja löytää siitä samoja tuntemuksia ja kokemuksia. Heille ei myöskään tarvitse selittää etten välttämättä ole samaa mieltä tänään. Ei tästä edes tarvitse keskustella. Ei tarvitse selittää että silloin kuin sain raivarin kaupassa, mutta jos tämä sattuisi tänään, reagoisin ihan eri tavalla.

Huomaan selittäväni enemmän, ei vastaavaa kokeneelle ihmiselle, mikä on ärsyttävää. Mutta jos hetki sitten olen selitellyt suurta vihaani tai mitä olen huutanut, mahdollisesti aika mielenvikaiselta ihmisen toimintaa, haluan myös että he erota sitä minää, tähän päivän minääni.

Osa mitä tein, oli taatusti järkytyksen seurausta, osa mitä sanoin olisin normitilanteessa sanonut fiksummin. Kallistun kuitenkin sen puoleen että suurin osa mitä tapahtui oli osaa suurta selviytymistä.

Oli asioita jotka tapahtui koska piti saada asiat pyörimään mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Koko alkuvaiheen aikana koin samalla kokemuksia, mitä kehoni yritti käsitellä mutta ei saanut siihen tarpeeksi aikaa jotta palat loksahtaisi paikoilleen rauhassa. Ei ollut mitään rauhaa, oli suurta järkytystä joka ei antanut keholleni aikaa sopeutua tai saada minua ymmärtämään kaikkia asioita, samalla tavalla  kun ihminen tietämättömänä voi tilanteeni loogisesti järkeillä ja mukamas väittää että olisi toiminut niin ja näin.

En nyt ihan jälkeenkäänpäin antaisi itselleni hylättyä arvosanaa siitä miten suoriuduin kaikesta.

Olen toiminut sen tilanteen mukaan niin hyvin kuin olen kyennyt.

Olen sanonut asioita mitä jopa allekirjoitan tänä päivänäkin, on tullut sanottua asioita mitkä olisi voinut jättää sanomatta.

Tänään kai voin kiittää itseäni ensimmäistä kertaa edes jostain mitä tuli tehtyä oikein elämäni kamalimman päivän aikana.