Kun suru musertaa mielen

Suurin suruni tällä hetkellä oman suruni lisäksi eniten muiden suru.

Mitä vastata äidille joka ei näe valoa? Ei siinä” kyllä se siitä ajan kanssa” sanomalla paljonkaan lohduta. Yritän kaivaa aivosoluistani jotain. Oma vastaukseni on aika lohduton sekin tavallaan. Mutta uskon että avain kaikkeen on asian hyväksyminen. Ei asioiden hyväksyminenkään kyynelvirtaa sammuta , ei sitä painon tunnetta rinnassa tai se ettei saa asioita hoidetuksi.

On kai ensin hyväksyttävä että näitä päiviä tulee , ymmärtää että ette ole kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Miten hitossa te voisittekaan edes ymmärtää mitä suru on. Sitä haluaa että on hyvä olo, samalla kunnei halua tavallaan jättää surua. Suru ja kaikki kyyneleet on hyväksyttävä tapa osoittaa jopa itselleen että on hyvä äiti tai isä .

Voi niitä syyllisyyden tunteita mitä koin kun kaikkein kamalin asia oli tapahtnut ja minä en reagoinut kuin oletin miten kuuluu reagoida. Ei hitto mikä helvetti. Tai kun seison poikani ruumiin vieressä ja luen jotain helvetin lappua tyyneen rauhallisena. On vaan annettava itselleen hiton paljon anteeksi, ja ymmärrettävä ettemme voi toimia mitenkään niin että asiat korjaantuisi.

On aloitettava ottamaan niitä hyttysaskelia eteenpäin. Yrittää kun on hyvä päivä ajattelemaan loogisesti mitä on tapahtunut ja mikä muuttunut jossain ajassa. Kysyä itseltään tuhansia kysymyksiä ja vastata kerta toisen jälkeen itselleen. Jotkut asiat selviää, ja ne on yleensä konkreettisia asioita alussa. Minulle ei tullut kun patologin lausunto ja yksi puhelu minkä soitin. Tiesin siis mikä aiheutti Matun kuoleman, mutta en syytä miksi kolari tapahtui. On vaan olettamuksia, ja se on että Matu nukahti rattiin käytyään allergiakeskuksessa saadaakseen siedätyshoitoa. Niin tyhmältä kun kaikki kuulostaakin nämä omat uneni mitä koen tapaamisiksi vahvistaa teorian joka ei perustu mihinkään muuhun kun omaan uskomukseeni. Ja valitettavasti sain kuulla miten Matu oli aikisemminkin nukahtanut liian helposti. Narkolepsia on yksi vaihtoehto, tai sitten vaan nukahti helposti.

VxxxxU sanon minä miten harmittaa, miksen soittanut .

Suru on yhtä hiton karusellia ja vain ja ainoastaan aika opettaa ymmärtämään miltä juuri sinun surusi näyttää ja miten sinä itse käyttäydyt siinä.

Ei me tilattu itkukohtauksia kesken jotain, ei me itketä tai kaivata tai masenuta siksi että kaipaamme sääliä keneltäkään. Osan hoitaa ihan meidän keho, omalla painollaan. Ollaan myöskin hyvin erilaisia ihmisinä joten surumme ei voi olla indenttisiä keskenämme. Mutta paljon samantapaisia kokemuksia meillä on, ja paljon on asioita missä ajatellaan ja koemme asioita samalla tavalla. Mutta koska juuri sinun romahduksesi tulee verrattuna toiseen surevaan, on eri asia.

Jollai voi olla iso tukijoukko auttamassa, toisilla ei ehkä ketään. Toisilla on rahallisesti helpompaa olla poissa töistä , toisen on pakko painaa jotta edes peruselämä pysyy koossa.

Kyllä ne omat ahaa elämykset sieltä tulee. Mutta se vaatii myös rohkeuden kohdata ne ajatukset mitä on oivaltanut.

Kyllä olen minäkin kaiken käynyt läpi, enkä minäkään ole perillä. Mutta verrattuna moneen vanhempaan joka juuri sai tiedon lapsensa kuolemasta tai hänen kenellä vasta on vuosipäivä tulossa , olen päässyt matkallani paljon eteenpäin.                                                       Olen kokenut tiedon, olen kokenut kaaoksen, olen järjestänyt hautajaiset, olen kokenut voimattomuuden , masennuksen. Kaiken tän vitun helvetin lisäksi olen yrittänyt elää, käydä töissä ja yrittänyt olla normaali. Siinä on kuulkas sellainen helvetti mistä en totuuden nimissä tiennyt yhtään mitään ja takaan etten takuulla tuntenut itseni vahvaksi. Olen ollut niin vetelä ja voimaton kun ihminne olla ja voi, kuvittelut ja jopa toivonut kuolevani siihen paikkaan, kun olen maannut vessan lattialla oksennettuani fyyisesti itseni uuvuksiin. Olen oikeasti rukoillut Jumalaa ja syvästi toivonut hänen toteuttavan sen asian etten ikinä enää herää sohvalta minne olen vajonnut.

Enkä hitto vie edes tiedä miten minä sieltä nousin. Mutta mä nousin. Uskokaa hitto vie, mä nousin, enkä edes tiedä mistä ne voimani sain. Miten se oli edes mahdollista? Itkettää kunnen voi kertoa sitä kikkaa teille. teidän on vaan luotettava että jostain se voima tulee, vaikkei se voimalta tunnu. On aika ärsyttävää sanoa että kyllä me ollaan vahvoja. Vitut olla. En ainakaan itse koe olevani mikään sankari, enkä edes halua olla mikään sankari. Vittu minulta kuoli lapsi. Minun oma rakas kaunis poikani kuoli. En todellakaan ota mitään viittaa päälleni sen takia. Jos olisin voinnut kuolemalla siihen hiton vessan lattialle, olisin kuollut ilomielin saadaakseni lapseni takaisin. Hän olisi saanut elämän ilomielin, vastineeksi jos se olisi ollut mahdollista. Mutta kunnei se ole.

Minun lapseni oli kuollut. KUOLLUT!!! Eikä hitto vie tule ikinä takaisin.

Mutta elämä jatkuu , kenellä on muita lapsia, kenellä ei. Kenellä on mies tai vaimo , joku on oltava minkä takia ei vaan kuole.

Koska itselläni on yksi lapsi elossa hän on se minkä takia elän. En voi puhua siitä miten asia olisi jos Matias olisi ollut ainoa lapsi. Siksi en edes yritä puhua siitä. Olen vaan ihminen, ja jopa tämä äiti mikä minä olen, on unohtanut jopa oman elävän lapsensa surussani. On vaan ongittava niitä pieniä hyviä asioita mitä kaiken paskan keskellä on.

Olen ikuisesti kiitollinen heille jotka piti minun lapsestani edes nanomillin vertaa huolta, kun minusta ei siihen ollut. Kuvittelen että olisin tehnyt monta asiaa toisin tänään jos kohtaisin kaiken uudelleen. Mutta mitään uutta asiaa ei voi ottaa replaynä.

On turhaa keskittyä asioihin mille ei mitään voi. Aivopeskää itsenne hyvillä asioilla. Ihan vaikka alussa väkisin. Yrittäkää löytää edes joku asia mistä voitte olla kiitollisia. Jos kuolema lapsemme vei, niin älkää antako sen voittaa teidät.

Antakaa anteeksi ensin itsellenne. Antakaa anteeksi heille jotka ei sure perheessänne samalla tavalla kuin itse koet että pitää surra. Pikkuhiljaa on vaan luotava se oma ajatusmaailma siitä mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Mutta kun kaikki tuntuu mustalta sittenkin , on vaan uskottava että kehosi tarvitsee nyt sen tilan missä olet kun kaikki kaatuu päälle. Miksi edes taistella vastaan. Unohda ihan ensinnäkin kaikki turha. Kaikki turha on siivoamista, puhtaat vaatteet, laskut. Jollei ole voimia niitä ei vaan hitto vie ole. Okkei sä maksat siitä enemmän kunnei laskut tullut hoidettua, mutta mitä siitä? Se on vaan rahaa.

Takaan ettet jää mätänemään sohvallesi. Nouset kuitenkin. On pakko mennä vessaan. Arki on tavallaan pelastajasikin vaikka se tuntuu kaikkein raskaimmalta. On hienoa jos joku tulee kotiisi siivoamaan, tai pesemään pyykkiä. Silti jää niin paljon asioita mitä tavallinen ihminen ei ymmärrä, että se on meille iso asia saada hoidettua. Sen yhdenkin asian kun saat tehtyä on oikeasti, se ensimmäinen hyttysaskel eteenpäin. Ne on niin pieniä ettemme itse edes arvosta sitä. Me ei tiedetä miltä surumme näyttää, siksi uuvumme ja pelkäämme jäävämme siihen. Hei haloo..koittakaa ymmärtää ettette voi tietää . Kukaan ei ole seppä syntyessään. Aina tulee asioita ihmisen elämässä mitä tehdään ensimmäinen kerta. Nyt se ei ole kävelemisen opettelua, ei lukemisen opettelua, nyt se on elämä surun kanssa.

Kysele tosiaankin iteltäsi asioita. Kun ensimmäinen vuosipäivä on edessä kun oikeasti lopetit tuntien laskemisen , kun oikeasti vuosi on kauhein sana mitä koet. Minun lapseni on ollut kuollut vuosi. VUOSI!!!!Kirjassani mitä en ole julkaissut toistan koko ajan. Kello tikittää tik , tak, tik, tak.

Mitä siinä oikeasti pelkää? Minulle se oli pelottavaa koska en ollut kokenut sitä vielä. En tiennyt romahdanko, itkenkö sinä päivänä, pelkäsin jopa sitä ettei se tunnu miltään. Koska koin että sen on tunnuttava. Totesin monta vuotta jälkeenpäin että halusin sen tuntuvan. Hitto vie, minun lapsenihan kuoli sinä päivänä. Ei se ole mikä tahansa päivä.

Minulle oli ääres tärkeätä olla ensimmäinen ihminen joka vei kukat hautausmaalle. Mutta jos järkevästi ajatellaan, mitä se muuttaa? Ei mitään. Lapseni on yhtä kuollut tänään, kun hän oli vuosipäivänä. Lapseni on yhtä kuollut vaikka olen viimeinen joka vie kukat haudalle. Kyse oli vaan siitä että asia oli uusi. Tunsin itseni paremmaksi äidiksi jos olen ensimmäinen joka vie kukat, ja takaan että se tuntuu edelleenkin samalta. Tunnen itseni yksinkertaiseksi paremmaksi äidiksi , koska olen niin päättänyt.

Olin myöskin alussa jopa vihainen muille kuten miehelleni jollei hän käynyt hautausmaalla, koska minä olin saanut päähäni että se on ainoa oikea tapa surra. Koin ettei hän välitä lapsestaan jollei uhraa omaa aikaansa käymällä lapsensa haudalla. Minusta hän hylkäsi lapsensa . Tänään ymmärrän antaa itselleni anteeksi sitä ajatusmaailmaani, koska en ollut kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Miten minä olisin voinut vaatia itseltäni edes ymmärrystä kun kaikki oli mustaa ja uutta? Kukaan ei voinut määrätä minua miltä minun kuului tuntea, koska kehoni tunsi hitto vie just sitä miltä minusta tuntui.

Silti minun suruni ei ole kopio sinun surustasi. Enkä minä ole mikään oikean surijan esikuva minkä mukaan pitää mennä. On yhtä oikein käydä haudalla viisi kertaa päivässä kun se ettei käy ollenkaan.

Oma suru on aina oikea tapa surra. En voi vaatia että mieheni tai veljen suru kohtaa minun suruani. On asioita jotka on vaikeita pojalleni ja hänellä on oikeus surra omalla tavallaan, vaikka se tarkoittaa sitä ettei meidän surut aina kohtaa.

Kukahan ei haluaisi onnellisen järkevän avioeron. Missä puhutaan järkevästi koko perheen kesken. Lapset saa puhua ja esittää toivomuksiaan. Ensinnäkin he osallistuu tietenkin kiltisti ja järkevästi. Isä ja äiti puhuu ja sopii sulassa sovussa tapaamiset, rahalliset korvaukset ym. Kuka uskoo tähän???? Ei kukaan. Näitäkin avioeroja on, mutta kuinka monta prosenttia eroaa näin?

Samaa koskee surua. Kaikki ei vaan mene niin kuin sen mukamas kuuluisi mennä. Minun lapseni ei tullut kiltisti kertomaan että haluaa keskustella Matusta. Ei hän tullut sanomaan että nyt on huono hetki  voidaanko palata asiaan huomenna. Samaa koski miestäni.

Meidän suru oli myöskin huutamista, ovien paiskomista, hiljaisuutta.

Hyviä asioita oli myös sanaton lohduttaminen. Kömpelöitä yrityksiä  auttaa toinen toisiamme. Sanatonta ymmärrystä miksi toinen huusi. tietoisuus miksi huusimme toinen toisillemme. Uskon myöskin että suru yhdistää yhtä paljon kun uskon siihen että suru myös erottaa.

Meni miten meni, suru kuitenkin etenee tavalla tai toisella vaikkei sitä mustimpana päivänä usko itsekkään. Se kello tikitää tik, tak, tik , tak. Aika menee sekuntti kerrallaan eteenpäin , muodostaen minuutteja , tunteja, päiviä. Elämäsi ei ole samanlaista vaikket nouse sohvaltasi, vaikket ole siivonnut puoleen vuoteen, silti se on edennyt. Koska jotain olet tehnyt.

Elämäni ei kaatunut siihen etten haravoinut vuosiin. Mutta se kerta kun otin harvasta kiinni, olin edennyt aimo askeleen, koska siihen meni vuosia.

Onneksi on tämä some tänä päivänä. Tosin minulla on kohtalotoveri joka on ratkaissut asian niin, ettei paljon halua ajatella koko suruaan, koska tulee paha olo siitä. Mieleeni tulee heti ihmisiä jotka syyttää siitäkin. Suruahan pitää käsitellä, siitä pitää puhua, pitää tehdä niin ja näin. Onkai todistettu että se auttaa. Itseäni puhuminen ja varsinkin kirjoittaminen on auttanut. Mutta olenkin kälättäjä niinkuin luonnostani. Mutta enpä ole kaverissanikaan mitään eroa huomannut. Siinä elää porskutta missä minäkin. Ei hän ole lastaan unohtanut, mutta ei myöskään käsittele sitä samalla tavalla kuin minä. Hänellä on oma tapansa surra ja käsitellä asioita.  Toki hänkin tapasi minut ja yhteistä taivalta ollaan menty. Puhutaan pääasiassa puhelimitse. Puhelut ei enää koske kuolemaa vaan pääasiassa muita asioita. Alussa puhuimme 100% kuolemasta, nyt taas puhutaan 95% muita asioita.

Konkreettinen edistyminen oli hyvän syöminen. Tunsin suurta vääryyttä syödä mitään herkkuja koska en voinut sitä jakaa Matun kanssa. Vei oman aikansa ymmärtää ja antaa itselleni luvan myös kokea mielihyvää jostain.  Vei myös aikaa antaa itselleni luvan pitää hauskaa. Itse näen tänä päivänä Matun nostavan peukkua minulle kun teen jotain hyvää tai koen jotain aitoa iloa. Niin kauan kunnei itse annan itselleen lupaa tuntea mitään kivaa, niin ei tule tapahtumaankaan.

Ymmärrän tänään etten ole sen parempi tai huonompi äiti jos aidosti pystyn myös nauttimaan asioista. Olen vaan yksinkertaisesti äiti edelleen.

Kelasin myös asioita päässäni toiseen suuntaan. Tähän tyyliin.

– Jos minä olisin kuollut eikä Matu. Mitä olisin heille toivonut ketä tänne jäi, eli isä ja pojat?

Olisinko toivonut heidän surevan , makaavan sohvalla, itkevän loputtomiin ? En . Miksi? Koska rakastan heitä liikaa. Mitä toivosin heille? Toivoisin että he kykenisivät muistamaan minua hyvällä, toivoisin että he olisi oppinut jotain hyvää elämänsä aikana . Toivoisin että he mainitsi minua hyvällä kun olisi luontevaa. Että he hakisi keittokirjani ja hakisi sitä äidin parasta reseptiä. Että he kokisivat että minä olin onnistunut olemaan se äiti joka teki heistä sen mikä he oli, ja olisivat tyytyväisiä itseensä ihmisenä.

Entä Matu, toivoisiko Matu meille jotain pahaa? Haluaako Matu että minä suren häntä loputtomiin? Haluaako Matu nähdä minun täällä itkevän? Haluaako Matu isän ja veljen tuhoavan elämänsä suruun? Mitä minä kuvittelen Matun ajattelevan? Olen vuorenvarma että hän rakasti meitä. Olen varma että hän arvosti monta asiaa. Koen jopa Matun hymyilevän kun meillä on hauskaa. Koen hänen olevan surullinen puolestani kun en ole iloinen.

Tämän tyyppistä ajattelua harrastan selvitääkseni. Hullua ehkä mutta niillä mennään mitä on.

Koen Matun olevan mukanamme omalla tavallaan.

Mikäli elän jossain valheen kuplassa , sitten vaan elän. Pidän kiinni siitä mihin uskon jaksaakseni. Alussa tosin uskomukseni oli aika hajalla enkä oikeasti tiennyt mihin uskoa ja mihin en. Uskon elämään kuoleman jälkeen. Uskon johonkin suureen voimaan.

Ainoa lohtu mitä itse koen hyväksi on usko johonkin mihin uskoo kuin vuoreen, eikä sitä pysty kukaan järkkymään. Itselläni sitä uskoa ei ollut, vaan se on kasvanut vuosien saatossa.

Yksi kaks muistan sanat mitä sanoin yhdelle lääkärille.

_-Mulla on koko helvetin elämä aika valittaa.

Miten vihainen olenkaan ollut. Koen jopa sen oikeudenmukaisena että näin sanoin. Koska en halua että kukaan joutuu siihen tilanteeseen missä me olimme. Valitinko?En. Miksi? Siksi koska tuntuu kun taistelee tuulimyllyä vastaan, enkä oikeasti tarvitse mitään diibadaaba puheita siitä kuinka hän olisi ja me ollaan tehty jne. Kunnei heitä kiinnostanut silloin , en usko että kiinnostaa nyttenkään. Miksi? Siksi koska koen ettei tavallinen ihminen ole tarpeeksi vaikutusvaltainen. Näin sen oikeasti koen. On paljon asioita missä toimitaan vasta kun joku titteli ihminen puuttuu asioihin. Olen myöskin sitä mieltä että Matu käski minun kirjoittamaan heti alussa kun korttejani taas pläräsin. Koska se asia toistuu aina, uskon sen olevan minun tieni kohti jotain. Jotain mitä en ala miettimään, jotain mitä en kiirehdi. Jos se on että joku luki blogiani ja sai murusen apua, se riittää.

Palataan siihen mistä aloitin. Jos makaat ja kaikki tuntuu mustalta. En voi kun uskoa sinun nousevan sieltä, koska minäkin olen rämpinyt sieltä ylös. Ja tiedän oikeasti miten pitkä matka tämä on ollut, tiedän tasan tarkkaan missä suossa olen rämpinyt. Näen vaan mustaa liejua mielssäni , missä räpelsin. Ja silti minä olen täällä tänään, ja oikeasti osaan nauraa, olla kiitollinen, ja jopa nauttia vaikka pidän surun kädessäni.