Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Formula 1 VPN-Suomi

lapseni kuoli, elämä lapsen kuoleman jälkeen, onnettomuus, kuolema, nuori kuolee, poikani kuoli, kolarikuolema, ikävä lastani

Kuukausi: marraskuu 2017

2004 ensimmäinen kolariauto

Ensimmäinen kolari missä mieheni loukkaantui vakavasti.

Iloa , hysteriaa ja hölläämistä.

Kun elämä alkaa sujumaan jotenkuten. Kun huomaat naurahtavasi jollekkin asialle, mutta saman tien ajatukset palaa kuolemaan. Kun elämä on siinä pisteessä että arki ja pyhät sentään erottuu ja tulee olo että elämään mahtuu jotain muutakin. Voi olla että vanhat harratukset tai se joku juttusi palaa mieleesi, se voi olla hyvä ratkaisu kokeilla.

Jotain omaa juttua on minusta ainakin hyvä olla olemassa. Varsinkin jos perheessä on muita lapsia, heidän hyvinvointi vie aikaasi ja ainakin minulla Matun kuolema oli aina liian lähellä. Päässäni pyöri usein että onneksi voin nähdä lapseni iloitsevan.Eli taas mietin vaan Matua siinä samassa. Tein paljon pikkujuttuja poikani eteen ja se on hyvä asia. Mutta sitä ihan omaa aikaa tarvitaan. On se sitten mitä vaan, suosittelen tuulettamaan omia aivojaan tavalla tai toisella.

Jotain mihin pitää keksittyä, jotta ei jää aikaa miettimään mitään muuta, kuin sitä mitä onkaan tekemässä. Toisaalta toisille voi tehdä hyvää olla rauhassa ja nimenomaa olla omien ajatustensa kanssa ihan rauhassa. Ystäväni kutoi ja kävi punttisalilla.

Elämäsi ennen kuolemaa voi myös tuntua liian vaikealta tai merkityksettömältä. Yritä silloin löytää jotain muuta. Kokeile edes kerran. Uskon kyllä että se tulee, kun on tullakseen ajatuksena, joten tartu siihen ajatukseen. Moni asia tuntuu raskaammalta jopa vastenmieliseltä , mutta kun vaan menee voi jopa yllättyä positiivisesti.

Nyt toivoisin voivani kirjoittaa jotain superjuttua, mutta ei niitä ole. Tuntuu kun kohtalotoverini on mennyt aikoja sitten ohitseni vaikkei heidän surustaan ole enemmän aikaa kun minun surustani.

En voi sanoa kuin ihailevani näitä ihmisiä ja mietin usein mistä he sen energian saa. Mutta kai se niin on, että sitä mitä todella haluaa siihen löytyy aina se aika jostain. Kai se elämä mikä oli ennen kuolemaakin ihmisenä vaikuttaa.

Jos olisin ollut bilehile joka rakastaisi juhlia, tuskin olisin sitä enää. Mutta kunnen ollut sitä ennen kuolemaa , en siksi myöskään muuttunut sellaiseksi.

Mistä tällainen kotihiiri sitten voi iloita ?

Voi jessus sentään, tuntuu ihan uskomattomalta kertoa että iloa on onneksi jo tullut elämääni ja tulee myöskin pysymään. Haluankin kokea sitä, ja lisää saa tulla ja toivon mukaan tuleekin.

Tyydyn jopa elämään joka edes tuntuu merkitykselliseltä. Minun aivoni toden totta tuulettuu juuri ilon kautta.

Minulle ilo on ihmisten kohtaaminen. Vilpittömiä ennalta arvaamattomia tilanteita elämässäni. Olen oikeasti superonnellinen joskus siitä, kun näen jonkun nauravan, kun saan jonkun nauramaan yrittämättä mitään, kun tulee hauskoja tilanteita, kun joku eläin tekee jotain hauskaa, puhelu ja paljon muutakin joka on osa ihan sitä tavallisinta arkea mitä olla ja voi.

Voin olla iloinen siitä kun saan antaa jotain jollekkin, eikä sen tarvitse olla mitään materiaa. Olen iloinen kun joku asia yllättää. Se voi olla ylimääräinen työpäivä, tai sitä että poikani saa jotain kivaa , kuten harjoittelupaikan. Joku mokakin voi olla hauska. Joskus jopa menen jonnekkin, ja vaikka lähtö on ollut hieman väkinäistä, se voi yllättäen olla ihan superkivaa ja silloin mietin usein, että pitäisi tehdä jotain useammin. Hieno kesäpäivä merellä kun aurinko paistaa ja grillataan makkaraa foliogrillissä. Omat iloni on tuiki pieniä asioita. Mutta kun oikein mietitään mikä on ilon mittari? Jos nauran niin että mahassa kuplii iloa joka kutittaa. Kunnet saa naurua loppumaan ja se vaan jatkuu.

En edes muista miksi edes nauroin, mutta tulin töihin ja menin pukuhuoneeseen. Näin työkaverini ja emme ehtineet sanomaan sanaakaan, katseemme vaan kohtasi ja nauroimme ihan hullun tavalla.

Kerran ravistin piimäpurkkia ja minähän teen kaiken aina voimalla. Niin hupsheijjaa, korkki olikin auki ja piimä hulahti kaverini päälle , oli hetken hiljaisuus ja sitten alkoi nauru. No kaveri oli olkapäästä rintojen alle täynnä piimää. Sitten alkoi nauru. Se oli hetki, ei sitä jatkunut tuntitolkulla, mutta monet kerrat ollaan sitä muisteltu ja aina se saa hymyn aikaan vieläkin.

Minun mittarini on se, että kun oikeasti nauran , enkä mieti Matiasta olen tavallaan saavuttanut jotain. Olipa asia millainen vaan , mutta jos nauran maha kippurassa koen sen olevan 100% iloa. Olipa naurun syy mikä hyvänsä niin jos se saavuttaa sen maha kippurassa nauramisen, se on aina täyttä iloa minulle.

Koen nykyään myös onneksi paljon kiitollisuutta. Ehkä kiitollisuus on lisääntynyt. En varsinaisesti koe ajatusteni muuttuneen paljonkaan Matun kuoleman jälkeen, mutta jotainhan se aina muuttaa. Onneksi sanon, onnekseni en ole muuttunut. Mikäli elämäni olisi hyvin paljon erillaista mitä se oli, koen että olisin potenut huonoa omatuntoa , koska silloin kokisin että Matun piti kuolla jotta minun piti oppia tämänkin kaikkein kovimman kautta. Joo saa huokaillla ja syvään. Mutta tällainen monimutkainen pohdiskelija olen. Raskas ihminen joten täydet pointit mun miehelleni joka minua jaksaa.

Olen onnellinen siitä että osaan olla kiitollinen, joten nämä kaksi asiaa sulautuu minusta hyvin yhteen. Olen onnellinen siitä että osaan nähdä asioita, niitä pienen pieniä asioita. Olen onnellinen että osaan myös olla kiitollinen. Ei se ole pelkkä annos lautasella. Vaan sitä että usein koen olevani juuri oikeassa paikassa oikealla hetkellä.

Olen ollut monessa mukana ja tavannut paljon ihmisiä laidasta laitaan ja sitä koen rikkaudeksi sekä onneksi. Kun mietin mikä minusta tulee isona tai jääkö minusta paikasta toiseen seilaaja, mietin usein vaan että tämä on yksi etappi, mistä minun pitää oppia jotain, kohdata jotain, koska kaikki mitä koen muokkaa minua ihmisenä, varsinkin jos opin jotain.

Työ ei ole vaan tärkeä asia siksi että sieltä saa rahaa ja leipää pöytään. Mutta faktaa on sekin etten voi kokea olevani onnekas jossain jollei minulla ole ollut huonompiakin paikkoja aikaisemmin. Aina kun on aika siirtyä eteenpäin mietin sitä kuitenkin mahdollisuutena johonkin parempaan, koska jotenkin aina tuntuu että jossain on oltava se juttu joka on täydellistä. Ehkä elämäni onkin vaan matka joka opettaa minua mikä on onni. Tylsintä mitä voisin kuvitella tekeväni on tehdä työtä missä en kohtaa ihmisiä ollenkaan, ja raataisin turhan takia tavallaan. Jotain rutiinia joka toistuisi päivästä toiseen, ilman mitään mahdollisuuksia edetä tai kohdata jotain yllättävää. Myönnän senkin että raha olisi yksi motivaatio tehdä tylsempääkin työtä. Mutta aika paljon saisi palkka olla jotta sen kestäisin. Jos niin olisi, rahalla taas olisi mahdollisuus tuoda sitä iloa elämään. Unelma kai voisi olla 4pv/viikossa duunia , kohtuullinen palkka jotta jaksaisi iloita ja elää tätä elämää.

Huomaan tarvitsevani työtä senkin takia että voin hyvin. On noustava ja sitten taas kotiin päästyä on pakko tehdä edes pakolliset asiat äkkiä pois, ja aika usein ne tuleekin tehtyä. Verrattuna siihen ettei olisi töitä ollenkaan, eikä olisi rahaa tehdä mitään, jäisin taatusti helposti sohvalle torkkumaan päiväni piloille ja aivan liikaa aikaa miettiä liian syvällisiä asioita.

Kun elämässä on asioita joka tuo merkityksen elämään, se tuo myöskin iloa. Yrittäjän ollessani työ oli työ, yritin tottakai saada siitä mahdollisimman paljon rahaa, kun kerran duunia tein. Mutta se joka toi ilon ja sai minut nousemaan ja jatkamaan oli ehdottomasti asiakkaat ja heidän tuoma ilo, tai se että koin olevani siellä sen takia että kohtaisin jonkun ihmisen. Olen kokenut paljon kiitollisuutta ja onneksi sain  myös hyvää palautetta , olen onnekseni kokenut olevani se ihminen, jonka koen olevani minun päämäräni. Aina ei voi onnistua mutta kun oppii näkemään ilon, kiitollisuuden ja tarpeellisuutensa se antaa paljon.

Aina ei ole yhtä ruusuista, joskus on se ihminen, mitä ei toivo olevansa, mutta hyvä sekin jos sen edes ymmärtää. Aina tulee uusi päivä ja jos silmät aukeaa ja nousee ylös on aina mahdollisuus keskittyä siihen että tästä päivästä tulee parempi. Kivat boonukset mihin ei voi varautua on aina plussaa.

Ikä tuo tietenkin kokemusta monesta asiasta, mutta kun pohjana vielä on tämä kamalin kokemus mitä olla ja voi, selviää aika monesta. Sitä pystyy todellakin huitasemaan monet asiat villaisella ja vaan unohtaa.Usein ajattelenkin niin kun kohtaan jotain vähemmän mukavaa, ettei se ihminen ole voinut oppia elämästään koska on joko liian nuori tai muuten vaan liian kokematon monesta syystä. Eihän kukaan ole seppä syntyessään, joten vauvojenkin pitää ensin oppia konttamaan ennen kuin oppivat kävelemään.

Siksi koen senkin onnena kun kykenen ohittamaan monta turhaa asiaa. On onni ymmärtää jotain asioita hyvällä. Kun poikani täytti 18 vuotta , hän oli aika mestari ja tiesi omasta mielestään harvinaisen paljon. Teidän että olen ärsyttävä välillä kun haluan hänen parastaan ja neuvon häntä.

Hyväähän minä aina tarkoitan, mutta kunnei se uppoa niin ei uppoa. Olenhan minä jopa tuskaillut ja tuntenut toivottomuuttakin. Jälkeenpäin kuitenkin jopa hymyillyttää kaikkea mitä olemme käyneet läpi. Olen saanut kuulla miten hän kyllä tietää. Joten kerran kysyin häneltä.  -Jos sinä mielestäsi olet aikuinen ja tiedät kaikki asiat, niin koska sinusta ihminen on aikuinen ja niin järkevä että tietää ihan kaiken? Jatkoin.- Jos sinä nyt mietit sitä ikää , ja vertaat sitä ikää minun ikääni, sekä huomioit sen että olen äitisi joka tahtoo sinun parastasi ja että mietit tätä asiaa uudemman kerran, kumpikohan meistä on aikuisempi ja kummallakohan meistä on enemmän kokemusta?

Toinen kerta kun tuli näitä joskus poikani mielestä ärsyttäviä keskusteluita, oli kun poika päätti lähteä pitkälle kaukomatkalle yksin!!! Ou maai gaad..tätähän minä juuri tarvitsin. Yksi poika kuollut ja toinen päättää lähteä yksin kaukomaihin 1-5kk matkalle. Tunnen poikani ja tiesin etten voi mitenkään estää häntä. Tottakai jaoin murheeni kavereideni kanssa. En saanut ollenkaan sitä tukea mitä olisin toivonut. Kaikkien  mielestä se oli oikeinkin kiva asia, ja poika saisi kokemusta , nähdä maailmaa ja elää tätä elämää. Hyvin kaikki menee vakuutettiin.

Hyvin, ei lohduttanut tai vakuuttanut minua mitenkään.

Olin vuorenvarma että poikani ryöstetään ja puukotetaan hengiltä pimeillä kujilla. Ei olisi ketään joka edes ilmoittaisi missä hän on. Mistä lähden edes poikaani etsimään? Taatusti joku huumehörhö ujuttaisi jonkun huumekäärön hänen reppuun ja hän viruisi jossain kauheassa vankilassa jossa ainakin kuolisi keuhkokuumeseen jollei joku hakkaisi hengiltä. Tietenkin hän haluaa viidakkoon ja joutuu panttivangiksikin ajattelin, eikä taatusti usko minua.

Minkä teet? Et mitään. Luin kaiken maailman asiat matkailusta ja puhuin näistä ystävien kanssa jolla oli enemmän kokemusta kuin minulla.

Nonii, passista pitää olla ainakin kopio, joka tarkoitti minulle että vähintään kolme kappaletta. Jos olisi ollut rahaa olisin palkannut henkivartijan ja siitä voitte olla varma.  Olin aivan rikki. Soitin taas pojalleni joka kuittasi huoleni- Kyllä minä tiedän ettei tarvitse selittää ettei hän jaksa kuunnella nyt mitään.

Silloin löin nyrkin pöytään ja sanoin SILLÄ äänellä puhelimeen. Että nyt sinä olet hiljaa, koska jollet sinä nyt kuuntele , en voi ikinä antaa itselleni anteeksi etten saanut edes yrittää varoittaa sinua. Jos sinä kuolet olen ainakin tehnyt sen minkä voin tässä kohtaa.

Kolme kopiota passista, mitä pitää piilottaa eri paikkoihin jos vaikka reppu varastetaan. Rahaa eri paikoissa myös. On myös ilmoittauduttava vähintään kerran viikossa , mieluummin useammin missä päin maailmaa on. Kun hän istuu jossain lentokentällä tai muualla , reppu ei saa olla missään erikseen vaan seinää vasten hänen selän takana.Poika kai totesi että pääsee helpommalla minusta eroon kun saan sanoa mitä oli sanottavaa.

Lopputulos oli kuitenkin se että poika, kävi luennon rokotuksista, kävi vielä lääkärin luona keskustelemassa rokotusohjelmasta ja siitä mitä lääkkeitä kannattaa ottaa mukaan matkalleen. Hän vertasi matkavakuutukset ja otti sellaisenkin. Hän hommasi sopivan repun ja varusteet. Hän teki kaiken yksin. En tiedä tänä päivänäkään ottiko hän ne kopiot tai mitään muutakaan mistä sanoin.

Jälkeenpäin on helppo huokaista ja nauraa tällekkin episoodille. Kaikki meni hyvin, ja pakko myöntää että kumpikohan oli ottanut tärkeimmät asiat paremmin huomioon ? 😉 . Olen erittäin ylpeä pojastani, hyvin on pärjännyt ja paljon matkustanut.Hän on todellakin saanut elää tätä elämää, kokenut paljon asioita ja oppinut paljon asioita mitä ei olisi oppinut muualla, kuin siellä missä onkin ollut. Tänään voin rehellisesti sanoa että hän kyllä pärjää paremmin matkoilla kuin minä ikinä. Mutta tulee se päivä,  kun hän ymmärtää minuakin, ja täytyy toivoa että ainakin silloin tulee äiti mieleen, ja se että pitää päänsä niin kuin minäkin tein. Vaikken niin oikeassa aina ole ollut, enkä paras, enkä viisain, niin niillä mennään mitä on, ja se on äidinvaisto, maustettuna hysteerisellä menettämisen pelolla 😀

Olen aidosti iloinen siitä että hän on elänyt tätä elämää, ja toivon mukaan jatkaakin elämistä. Toki olen tuhannet kerrat rukoillut tyttöystävää joka rauhoittaisi hänet ja alkaisi elää ihan jotain superhyper taviselämää.( Se toteutuikin, enkä kyllä tiedä ymmärsikö tyttö syvimmän merkityksen kun kerroin, että on sinua odotettu) Mutta toisaalta, mikä lämmittää vanhemman sydäntä enemmän kuin lapsen onni? Kyllä hänen onni on minun suurin iloni.

Illan ohje (wirn) keskittykää iloon kyllä sitä on.

 

 

 

 

 

 

 

Rakasta itseäsi

Kirjoittaminen ei ole kaikkien juttu, mutta itse koen sen olevan oma juttuni , koska saan kaiken mustaa valkoiselle. Ymmärrän hyvin jollei se ole kaikille luontaista kirjoittaa, mutta parempaa apua en kai ole saanut kuin omista kirjoituksistani. Se auttoi alussa pelkoon, siitä että unohdan Matiaksen. Se auttoi ajan kanssa ymmärtämään miten se aika ei pysähtynytkään , eikä sitä jää mihinkään pysähtyneeseen tilaan surunsa kanssa, vaikka se usein tuntuikin siltä. Suosittelen todellakin kirjoittamaan edes jotain. Vaikka ei olisi kuin tavallinen kalenterimerkintä, missä lukee minne mennään ja koska. Papin tapaaminen, hautajaiset, muista pankki, soita sinne , nukuin, söin . Sinne voi heittä kysymyksen joka pyörii päässä. Siellä voi olla joku tulos, tai siis ihan mitä vaan joka kuvastaa jotain juuri siitä päivästä mikä on menossa. On helpompaa ymmärtää että oma suru tosiaankin etenee. Ne asiat jotka tuntuu pyörivän ajatuksissa ilman vastauksia, on ehkä saanut vastauksen kun luet kalenteria kolmen tai kuuden kuukauden kuluttua. Kalenteri ei vie aikaa, ja on helppo selata läpi.

Tieto lisää tuskaa.

Surun kohdalla totuus tosiaakin voi lisätä tuskaa, mutta aika pitkälti olen kyllä eri mieltä. Kyllä tieto on se joka helpottaa. Kuvitelmat ja omat päätelmät voi karata käsistä ja maalata asiasta julmemman ja raastavamman kuin mitä se oli.

Kun oma lapsi kuolee , minulle ainakin jäi monta asiaa ilman vastauksia. Nyt oli myöhäistä tutkia oliko Matiaksella esimerkiksi narkolepsia. Epäilin allergiakohtausta, aivoverenvuotoa ja vaikka mitä.

Mikäli olisi ollut kirja missä kaikki vastaukset olisivat olleet, olisin ostanut sen hinnalla millä hyvänsä. Joskus taas tuntuu siltä kun tämä elämämme on aika hyvin suunniteltu, ja ehkä onkin tarkoitus ettei vastauksia aina saada. Silti olen niin sadistininen itseäni kohtaan että haluaisin tietää kaiken vaikka hinta olisi mikä vaan.

Hieman Matiaksen kuoleman jälkeen keskustelin naisen kanssa joka oli samassa työpaikassa missä silloin olin, ja hänen paras ystävän lapsi oli ottanut oman henkensä. Järkytyin tottakai. Pitkään pidin sitä kamalimpana tapana menettää oma lapsi. Olen miettinyt miksi myös tämä tapa on mukamas kamalin tapa kuolla, omasta mielestäni. Päädyin ehkä siihen että jollei lapsi olisi jättänyt viestiä, syyllistäisin kai itseäni monesta asiasta. Eikö lapsi kyennyt puhumaan kotona murheistaan? Oletan että näitä kysymyksiä olisi vielä enemmän, kuin minulla oli kun Matias kuoli. On kornia ajatella että koen jopa että minua on suojeltu monelta asialta kuoleman keskellä. En mennyt ulos autosta katsomaan miksi liikenne pysähtyi, hän ei ollut murskaantunut tunnistamattomaksi, sain mahdollisuuden nähdä Matun vielä, löytyi faktaa puhelimesta jotka vahvisti monta asiaa, oli ihmisiä jotka oli keskustellut Matun kanssa jne jne..uskon että oman henkensä ottanut, ei todellakaan näe mitään toivoa enää, ja se on yksi tapa kuolla siinä missä muutkin kuolemat.

Ainoa asia joka suoraan sanottuna harmittaa, on se, miksen soittanut Matulle tösitä kun minulla tuli sellainen olo. Toisaalta oltaisiin sovittu että minä haen pikkuveljen, tai että Matias hakee hänet. Nyttenhän me olimme molemmat hakemassa häntä. Olisihan se voinut sattua sittenkin. Se olisi voinut sattua toisella tiellä tai toisena päivänä. Matias nukahti helposti, ihan jopa seisovaltaan kerran pikkupoikana kun seisoi veneessä isäänsä nojaten. Olen miettinyt miten tärkeää nukkuminen on. Se että tosiaankin saa nukkua. Helposti myös hiipii syyllistäminen tässä kohtaa.

Mietin miten minä tällaisena miettijänä olisin kestänyt monta muuta asiaa , kuten se että Matu olisi joutunut henkirikoksen uhriksi. Tai se että olisi ajanut täydessä raivossa jonkun riidan jälkeen. Tai se että itse olisin ollut todistamassa tapahtunut.

Vertaisten kokemuksia lukiessa mietin usein, miten he on voinut selvitä. Kaikki kunnei kuole kauniisti ja luonnollisesti, tai miten sen edes pystyisi sanomaan. Olipa tapa mikä hyvänsä, tulee näitä miksi kysymyksiä. Paras vastaushan löytyisi siitä kirjasta mitä ei ole olemassakaan. Lapsesi kuoli siksi koska.

Aikansa kun asioita miettii kunnei sitä vastauskirjaa ole , löysin vain ja ainoastaan oman selitykseni. Ne on niin lähellä totuutta mihin pääsin, ja loppu olettamuksia jotka kai tuntuu rehellisimmiltä vastauksilta. On se sitten höpö höpöä, mutta ei siinä mitään häviä jos löytää edes jotain joka lohduttaa. Koska olen julma itseäni kohtaan ja kaivan asioita juuria myöden, ja tein kaiken minkä kykenin selvittääkseni asioita. Soittelin  ja kyselin jonka perusteella muodostui se minun totuuteni.

Jostain asioista olen vuorenvarma, mutta on pieniä asioita johon en vaan tule koskaan saamaan vastauksia. On turhaa ruotia jotain jälkeenpäin, mihin jo jossain vaiheessa sai vastuksen itseltään.

Näitä miksi-juttuja on yleensä, miksi tämä onnettomuus yleensäkin tapahtui? On kun ompelis jotain kappaletta niin ohuella langalla että joutuu ottamaan suurennuslasin esille edes nähdäkseen pujottaa langan neulaan. Sitten hyvin hitaasti ja varovaisesti alkaa ompelemaan paloja yhteen. Lanka katkeaa tämän tästä, aloitan uudelleen, keskityt, menetät hermosi, välillä tuntuu jo että alkaa sujumaan, kunnes palaat lähtöruutuun. Jos totta puhutaan, en usko koskaan saavani tätä täysin valmiiksi.

Paras neuvoni mitä keksin on kuitenkin. Pidä omasta totuudestasi kiinni.

Aika usein asetetaan myös ei-lapsensa menettäneet , menettäneitä vastakkain. Onhan sekin tapa vertaisten keskellä purkaa omaa suruaan, ja niin olen minäkin tehnyt ja paljon.Paljon myös tapahtuu ja paljon on surullisia asioita, mitä me enkelilasten vanhemmat olemme kohdanneet. Miten me kohtasimme menetyksen, miten se ilmoitettiin meille, kuka näki ja mitä, kuka ei tiennyt, kuka sai tietää ensimmäisenä, lista on loputon.  Olen ollut enemmän kuin surullinen monen, monen ja vielä enemmän monen puolesta.

Miksi ystäväni poika oli ensimmäisinä paikalla kun oma veli kuoli ja näki kaiken? Miksi ystäväni näki oman lapsensa kuoleman. Miksi sitä ja miksi tätä. Jos joku sanoo minua vahvaksi, olen lukenut niin surullisia asioita ettei niin vahvaa ihmistä olettaisi olevan olemassakaan. Enkä kyllä usko pätkääkään siihen sanontaan.

Mutta ollaanhan me vertaisetkin jossain asioissa eri meiltä ja koemme asioita eri tavalla. Jotenkin minulla on se kutku että suurin piirtein samaa rataa tallataan kuitenkin. Kuka missäkin vaiheessa on kohdatessaan toisen , on ratkaiseva tekijä miten ymmärrämme toisemme.

Kai pelastus on se vahva oma usko josta pitää kiinni. Uskotpa mihin hyvänsä. Se että ymmärtää että suru on vuoristorataa, jossa käydään eri vaiheita läpi.

Vahvuus on kun pystyy pitämään pieni valonkajo, eli usko siihen että tästä selvitään, ymmärretään ja opitaan ajan kanssa omasta surustaan. Vasta kun on oppinut miten se oma suru käyttäytyy kuoppineen ja nousuineen voi alkaa parantuminen. Kun kykenee ajattelemaan järjellä, eikä pelkästään tunteillaan, pystyy paremmin koota palasia yhteen ja tehdä suunitelma siitä mitä haluaa elämältään kuoleman jälkeen. Tunteen sekoittaa ja ottaa usein vallan, mutta kun se pieni siemen on alkanut itää, siitä on hyvä lähteä. Minulle sanottiin ettei Matias olisi halunut että itken täällä. Niin totta kun se olikin, en vaan ottanut sitä vastaan, koska minun ikäväni oli liian suuri, minun haava oli liian tuore ja minun sydämeni vaan itki. Vasta kun kykenin itse ajattelemaan, ja miettimällä miettiä mitä se oikeasti tarkoittaa, tavallana oivalsin asian itse. Piti vaan tehdä se prosessi yksin kuitenkin.

Kun mietin mitä olisin toivonut maailman jatkuvan ilman minua, miten omat lapseni olisi jatkanut elämäänsä ilman minua, miten mieheni, miten toivoisin ystäväni ajattelevan minusta jos se olisin ollut minä . En tietenkään halunnut että lapseni itkisi, tekisi itsemurhaa minun vuokseni, en halunut heidän makaavan sairaalassa pillerihumalassa kestääkseen tätä elämää. Mietin miten ihana Matias oli, miten ihana luonne, hän joka rakasti isää , äitiä , veljeään, mummiaan, mammaa, jne jne Ei sellainen lapsi halua että tuhoan elämäni millään tavalla.

Malttia ! Ei tämä oivallus tullut sekunnissa, ei se toteutunut edes yhdessä yössä. Se on pieni ajatus, se on itkua, se on ikävää, ja taas se ajatus tulee uudelleen, hieman isompana, taas itken, sitten tulee päivä kun pyydän pojaltani anteeksi että itken ja itken silti, mutta sitten tulee päivä kun kuvittelen Matun nostavan peukkua kun naurahdan jotain, ja silti itken vieläkin, sitten tulee ilo, näen jälleen pojan nostavan peukkua minulle, ja hyväksyn että saan nauaraa, annan itselleni luvan iloita asioista  ja joskus x ajan kuluttua nauran ja olen rehellisesti iloinen jostain ja se kaikki tuntuu vaan niin aidolta ja varsinkin rehelliseltä.

On minulla usein vieläkin ikävä. Vieläkin tulee pieni pistoja sydämeen, olen surullinen itsenikin puolesta, isän puolesta ja varsinkin veljen puolesta. Joka päivä olen kuitenkin yhden päivän lähempänä poikaani. Jos joskus sairastun ja menetän muistini, toivon silti että silloinkin kerron pojalleni jotain järkevää. En ikinä halua että poikani luulee että on toisarvoinen Matun rinnalla. Ei, kirja ja blogi , on vaan pakostakin Matusta. Ei se kerro rakkaudesta, ei se vertaa rakkautta mitä tunnen molempia kohtaan. Ennemminkin tunnen surua siitä ettei pojallani ole ketään kenen kanssa jakaa sitä taakkaa, mikä mahdollisesti voi seurata kun vanhenen ja lopulta kuolen. Toivon myös että se on totta että joku näkee läheisen, joka tulee hakemaan sinut kun olet kuolemassa. Toivon että poikani näkee sen, koska silloin se ehkä on voimavara ja iso lohtu, kun minä olen kuollut. Silloin hän ehkä ymmärtää että minä olen turvassa ja minä en ole yksin, ja veljellä on oma äiti luonaan.

Vaikka lapseni on itsenäinen ja pärjää ilman minua loistavasti. Silti se kun puhutaan että oma perhe on tuki, joka on olemassa vaikka sitä ei ehkä aina ajattele nuorena. Mutta tiedän että vain minä olen poikani äiti. Vain sen takia minun poikani on se ihminen joka on. Voisi olla sama isä ja kaikki muukin, mutta ilman minua ja isänsä yhdistelmää , sillä kasvatuksella ja elämällä minkä hän on kokenut , hän on juuri se poika kuka tänä päivänä on. Tiedän olevani rakas ja olen siitä ylpeä. Onnekas kun voin tuntea olevani rakastettu. On hienoa voida tunnustaa olevansa niin hienon pojan äiti. Tässä ei ole kysmys mistään materiasta, koulutuksesta, rahasta vaan siitä vahvasta siteestä jonka me olemme luonneet, se on syntynyt monesta asiasta ja kasvanut kuin itsestään. Olen onnekas kun minulla on tämä pieni perheeni joka silti on niin vahva. Haluan jättää vahvan pojan, jolla on elämänarvot tallessa, joka osaa nauttia elämästään ja iloita siitä. Joka silti aina muistaa omat juurensa ja on siitä kiitollinen, että sai elää juuri tämän elämän niin kuin se hänelle tuodaan eteen.

Toivon pojan joka kohtauttaa olkapäitään pienille turhille jutuille, ja keskittyy mieluumin hyviin kuin huonoihin asioihin.

Surussa kannattaa todellakin keskittyä enemmän hyviin kuin huonoihin asioihin, kun siihen on valmis. Se mitä toivot muille rakkaillesi , toivo sitä myös itsellesi.

Suo itsellesi luvan rakastaa, ja iloita koska se ei oikeasti vähennä rakkauttasi kuollutta lastasi kohtaan.

 

 

 

 

 

kohti aurinkoa

Monesta asiasta selvitty, ja aina tuntuu elämään mahtuvan jos jonkinlaista rykelmää kaaosta. Mutta tässä ollaan vielä, ja aina ihmettelen miten kaikesta selvisin.

Äiti pääse jo eilen pois sairaalasta vain ja ainoastaan soittaakseen minulle että silmissä on kuin tähdenlentoja. Ei muuta kuin taksia tilaamaan ja takaisin , onneksi turha reissu.

Tavalliset ongelmat kun kasaantuu ei voi muuta kun keskittyä niihin ja alkaa purkaamaan niitä , ja siihen menee se aika mikä menee. Henkinen pahoinvointi taas vei Matiaksen jälkeen sen ajan minkä vei, ja siihen en voinut vaikuttaa samalla tavalla. Silloin keho otti vallan tavallaan ja siinä mentiin kuin räsynukkea oltaisiin riepoteltu perässä.

Kun suurin vauhti hiipuu ja jollakin tavallaa pystyy ajattelemaan alkaa se oma työ tavallaan. Pitää vaan mennä askel toisen perään ja kokea kaikki vaiheet. Minusta tuntui kun piti käyttää kaikki kehoni tuottamat tunteet, ja sen kyllä tein.

Jotkut asiat löytää oman paikkansa tavallaan , jotkut jää odottamaan omaa vuoroaan. Ja ne hyllylle jääneet kai on niitä asioita mitä tänä päivänä vielä yrittää kasata sopivaksi johonkin omaan paikkaansa.

Kyllähän huolet ja kaikki negatiivinen kasaantuu ikävästi , ja itse ainakin koen että silloin pitää vaan saada oksentaa ne kaikki ulos ja sanoa juuri miltä tuntuu.

Monet murheet tai huolet pystyn nykyään paremmin hyväksymään. Juuri sanoin pojalleni, että asioilla on tapana järjestyä. Tänään osui silmiini teksti englanniksi. Jotenkin suomenettuna, tänään annan virran viedä ja tuokoon tulleessaan mitä tuo.

Vaikka juuri eilen kerroin kaverille asioistani aika ikävään sävyyn jossa jopa hieman katkeruuttaakin mausteena. Päätin unohtaa sen ja jatkaa päivä kerrallaan. Jos jotain siis olen oppinut on ainakin se, ettei monetkaan asiat itkemällä parene. Ja onneksi myös se ettei enää moni asia itketä 😀 . Osaan kai erottaa vaan stressaavat ja ikävät asiat eri tavalla kuin ennen. On paljon kurjia juttuja, mutta ne on minulle usein vaan osaa elämää. Tottakai monet asiat huolettaa minua ja usein toivoo että saisi hiukan taukoa niistäkin, ja toivoo että aurinko voisi paistaa hieman useammin.

Siihen meinasin keskittyä vielä enemmän. Olen onnekas kun se taito on ollut ennen Matun kuolemaa, ja onneksi se ei ole kadonnut. Mutta haluan pyrkiä vielä etevämmäksi tässä.

Pitäisikö tehdä se toivekartta 🙂

Tänäänkin tuntui että olen kaikkeni sanonut mitä ihminen voi tuntea ja kokea. Ainakin tuntuu jopa siltä että Matukin on tyytyväisempi ja olen ainakin lunastanut osan siitä mitä piti. Vielä on se kirja. Mutta minulla ei edelleenkään ole kiire. Onni kääntyi myöskin sen suhteen että ainakin loppuvuosi on kiitettävän paljon töitä tiedossa, joka sopii minulle enemmän kuin hyvin. Nyt on alkanut heräämään uusia ajatuksia, ja sekin on hyvä. Vielä kun saisi sen viimeisen potkun persuuksiin ja koittaisi tehdä asioiden eteen jotain. Mutta hyvä näin kuitenkin.

Mutta nyt kipin kapin ja menoksi..ihanaa päivää kaikille .

Onnettomuuskuvia

Kun onnettomuus oli tapahtunut ja oli se ainoa ns.kriispalaveri jonka ystäväni järjesti pappihan aloitti kertomaan miltä Matias näytti. Pappi oli saanut kuvia nähdäkseen ja täytyy sanoa että vieläkin jollakin tavalla koen että yksityisyyttämme on loukattu. Pappi on vaan ihminen kuitenkin, ja ulkopuolinen. Itse pyysin kuvat juuri tämän papin puheen vuoksi poliisilta, muuten tuskin olisin tullut miettineeksi koko asiaa. Tosin en koskaan saanut niitä kuvia mitä pappi kuvaili. Kuvia oli henkilökunnasta jotka seisoo tien reunassa, ilmeisesti voimattomina tekemään yhtään mitään. Vaikken mitään kuvissa näe, tiedän mitä tapahtuu. Tiedän että matu on vielä autossa. Tiedän että hän on tajuton. Vittu oikeesti mun sydäntä revitään irti joka kerta. Joten poliisille olen anatanut anteeksi että hän ”pimitti” minulta kuvat jotka on otettu lapsestani joka makaa penkkien välissä.

Miksi pystyn antamaan anteeksi? Siksi, ihan vaan siksi että hän oli rehellinen, kaikissa muissa asioissa.Hän ei mennyt sen taakse että on joku hiton protokolla jonka taakse voi piiloutua. Hän uskalsi sanoa asioita kokemuspohjalta, olettamuksistaan. Hän oli niin oikeassa. Hän vaan oletti että on kohdistunut valtava isku rintakehän alueelle.

Vaikka hän olisi ollut väärässä, sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Koska kun ihminen on rehellinen sen tuntee luissaan. Tiedän että hän on ajatellut minua kunnei lähettänyt Matiaksesta kuvia jotka oli olemassa. Sitä mietin minne ne kuvat hävisi, tallenetaanko ne, tai hävitetäänkö ne. Onlo ne jossain pilvessä tallessa?

Se mikä minua loukkaa on se että kuvia on myös ottanut media. Ymmärrän hyvin että uutiset myy, ja olen varma että jollei olisi viime ajat ollut niin paljon puhetta kuvia uhreistakin julkaistaan taatusti.

Ymmärrän enemmän kuin hyvin että ambulanssihenkilökunta, poliisi ja palomiehet on vaan työssään. Onnettomuudet on heidän työnsä. Ymmärrän että joukossa on herkempiä työntekijäitä, mutta myös heitä jotka pystyy ottamaan työnsä työnä ja se on siinä. En edes voi vaatia että joku paneutuu sydämellään juuri minun lapseni onnettomuuteen. Mutta sitä en ymmärrä etteikö uhrilla ole mitään suojaa, mitä joku kunnioittaisi, koska uhri ei itse siihen kykene. Mitä vittua sellaisen ihmisen päässä liikkuu joka haluaa kuvia kuolleesta nuoresta joka on jonkun lapsi? Tutkimusten selvittämiseksi  ymmärrän vielä että otetaan kuvia selvittääkseen onnettomuuden syytä ja jotain yksityiskohtia. Mutta ajatus siitä että kuvat pyörii jossain kaikkien katseltavana oksettaa. En voi sanoa että näin on, mutta se ei minua hämmästyttäisi ollenkaan. Miksi papille oli näyetty minun poikani kuvaa????Missä oli Matiaksen yksityisyys? Pappi on vaan virkamies hänkin tavallaan.

Pitää myös huomioida että ihminen joka juuri on saanut kamalimman uutisen minkä ikinä voi saada, voi myös ajatella asioista täysin eri tavalla kun onnettomuus ja menetys on sisäistetty. Asiat jotka ei heti vaikuttanut mitenkään alussa, voi saada suurenkin huomion ja merkityksen kun asioita on sisäistetty. Kunnoitusta kaikille.

On kivaa kun melkein joka kännykässä on kamera. Siitä voi todellakin olla paljon hyötyä. Mutta mitä hienoa on olla se joka ottaa toisen kuolemasta kuvia, mitä hän niillä tekee? Esitteleekö kavereilleen ja saa hetken huomion ja ryöpyn kysymyksiä? Mitä hienoa siinä on?

Ehdottomasti laki ettei media/kukaan saa julkaista uhreista kuvia, ja rangaistava mikäli joku julkaisee onnettomuuspaikalta otettua kuvaa jossa uhri näkyy tai on tunnistettavissa.

Ystäväni lapsi kuoli ison yleisön edessä, jonne media oli tunkemassa. Heidät ajettiin pois. Täytyy olla sydämetön , tunteeton ihminen joka kykenee tällaisessakin tilanteessa kuvata.

Muuten päivä on ollut hektinen. Asiat työkuvion perusteella alkaa pikkuhiljaa selkiintymään. Hyvä on että on suht hyvin töitä loppuvuosi. Hyvä sekin että tiedän ettei töitä tulee olemaan minulle vakituisessa mielessä. Huonoa tietty, mutta hyvä kun sen edes tietää. On yksi ehkä pois pelistä. Nyt on yksi kortti kääntämättä ja sen jälkeen pitänee saada jostain puhtia ja rohkeutta tehdä jotain .

 

 

 

Arkipäivä ja kyynelten päivä.

Tänään nousen reippaasti sängystä, ja piti oikein hyödyntää koko päivä. Mietin aina miten ei  aina saa tehtyä yksinkertaisempaakaan hommaa vaikka on koko päivä aikaa. Vaikkapa sitten siivoten.

Yritän soittaa äidilleni joka ei vastaa, en nyt yleensä hermoile mistään, ja joskus jopa syytän itseni siitä etten aina ota asioita niin todesta. Soitan sairaalaan, ja selvitän osastoja, mistä hänet on jo kuskattu jonnekkin. Muistan optikkoajan ja saan sentään sinne uuden ajan, eli tänään. Hyvä ajattelen, jotain muuta mietittävää. Lähden ajamaan.Silti soitan ensin sairaalaan ennen kuin edes nousen autostani. Äiti ei ole edes tullut seurantahuoneeseen. Hmm…miksiköhän kestää? Järkeilen että olisivat soittanut jos on kuollut. Jätän myös turhat spekuloinnit pois. No eikun optikolle. Loistava optikko tutkii minut, ja lopulta seison valitsemassa kehyksiä, mikä olikin kai ilmaisen tarkastuksen pointti. Mutta hupsheijjaa aivan jäätävä hinta vaikka saan mukamas hurjat alennukset. Otan järjen käteen ja sanon että palaan asiaan jos löydän ne kehykset mitkä tosiaankin huuta nimeäni. Nämä olisi vaan ollut mukiinmenevät ja siitä en vaan maksa niin paljon mitä pyydettiin.

Uhraan itselleni hampurilaisen koska en halua mennä kotiin, enkä kehtaa ihan heti soittaa uudestaan sairaalaan. Uhraan sentään aikaa menemällä kahteen kauppaan katsomaan farkkuja, koska ainoat on jo polvesta hiukan puhki. Ihana myyjä onneksi. Pitää oikein antaa palautetta, se on minun tapa, koska uskon että se johtaa lopulta siihen että tulen saamaan jatkossakin hyvää palvelua. Olen täysin uuno vaatteiden kanssa ja nolottaa sanoa että ostan usein vaatteeni mistä helpoiten niitä saan, eli kaukana muotiliikkeistä, mistä en tiedä yhtään mitään. Joku minun sisäinen minä haluaisi oikeasti nauttia shoppailusta, mutta ei onnistu, eikä ainakaan tänään .Kulutan  vaan aikaa. Pakenen äkkiä ulos kassini kanssa ja huokaan syvään. Ohi on. En nyt varsinaisesti saa mitään paniikkikohtauksia, mutta tunnen ainakin suurta helpotusta kun pääsee pois ihmisvilinästä. Soitan uudestaan sairaalaan. Nyt on äiti seurantahuoneessa, ja kysyn saako tulla katsomaan. Teen sen ihan äitini takia ja tunnen näin myös itseni paremmaksi lapseksi ja ihmiseksi.

Lähden kohti sairaalaa. Ambulanssi lähtee pillit päällä jonnekkin , mietin jotain. Sairaalassa löydän oikean käytävän jonka aulassa on verenluovutustapahtuma. Tiedän että veriryhmästäni on aina huutava pula, kysyn kuinka kauan he ovat siellä. Olivat juuri lähdössä ja jäljellä on vaan kaksi luovuttajaa. Emmin ihan hetken, kaiken järjen mukaan olisin voinut hoitaa tämänkin pois ja todella kätevästikin, mutta haluan silti ensin nähdä äitiä. Siellähän äiti on, väsyneen näköinen , eikä nosta kunnolla päätään. Mutta on pyydetty olemaan ihan rauhassa. Kysyn kuka hakee hänet kotiin kun sen aika on, ja niin äidin tapaista sanoa että pärjää invataksilla, sitten kun pääsee pois. Ajatus ei tunnu hyvältä. Mietin rappuja, ruoanlaittoa ja kauppareissuja. Lähden aika nopeasti pois , koska vierailuaika on vaan 15 minuuttia.

Soitan muutaman puhelun ja ilmoitan että leikkaus on onnistunut.

Kotona huomaan että olen kuitenkin kai pelännyt enemmän kun tunnustin edes itselleni. Yritän ravistaa parin päivän huolet pois ja otan läppärin syliini.

Luen uutisia. Kadonnut Juuso on löytynyt hukkuneena. 12 vuotias poika joka oli osallisena isossa liikenneonnettomuudessa on menehtynyt. Nuori pyöräilijä menehtyi auton osuttua häneen.Vaikka joskus yrittää ottaa sitä omaa aikaa ja tehdä kaikenlaista , jotain niikuin ns. normaalia, sekään ei aina onnistu.

Yleensä haluan aina hyödyntää sitä aikaa kun joskus harvoin lähden kauppakeskuksiin. Mutta usein siinä käy juuri niin kuin tänään. Tosin myönnän että huoli äidistä oli kuitenkin liian suuri jotta pystyisi keskittymään mihinkään muuhun.

Aamulla en meinannut edes serkulleni uskaltaa sanoa mitä todellisuudessa ajattelin. Pelkäsin että viimeinen keskustelu äidin kanssa, ei ihan mennyt niinkuin teeveesarjoissa. Aloin miettimään miten työstän sitäkin jos äiti kuolee. Siksi kai yritän elää sellaista elämää että pystyn nukkumaan hyvällä omatunnolla. Mutta usein totean olevani hyvin pieni ihminen.

Nyt taatusti tuntuu siltä, että minäkö olen päässyt surusta yli? Ihan kuin olisi selityksen makua, mutta koen että oikeasti olen päässyt aika pitkän matkan eteenpäin.

Miksi kirjoitin tarinan äidistäni? Siksi koska tämä on se minun uusi elämäni. Toisaalta kuin kirjoittaa opin aina itsekkin jotain. Itsestäni ja siitä totuudesta mikä minä oikeasti olen. Myönnän olevani itseäni kohtaan julma, jopa sadistinen välillä ja vaadin itseltäni enemmän kuin kukaan muu.

Menneisyys vaan on tavallaan pelästyttänyt minua  niin kovin, etten ikinä pääse siitä koskaan irti. Aina tulee tilanteita elämässä. Kuolemahan on osa elämää , se tulee monta kerta vastaan. Kuoleman pelko vielä useammin. Olen monet kerrat joutunut tekemään töitä itseni kanssa jotta en tukahduta lastani huolillani.

On monta asiaa tullut vastaan mitä pelkään. Kun poika asui liian lähellä vettä, en edes uskaltanut varoittaa häntä menemästä oikotietä kotiin. Ajattelin että jollei hän sitä ole vielä hoksannut, niin en minä ainakaan sitä kerro. Koska JOS. On vaan pakko uskaltaa elää ja varsinkin antaa muiden elää. Vaikka kuinka pelottaisi.Helppoa se ei ole.

Mietin tämän päivän uutisia ja heitä jotka liitty meidän lapsemme menettäneiden joukkoon. Tulen todellakin surulliseksi ja ehkä siksi se koskee, koska tavallaan pelkäsin niin paljon itse, että tämä vaan tavallaan kruunasi kaiken ja purkautuu jotenkin tällä tavalla. Olen niin surullinen näiden vanhempien vuoksi, ystävien ja muiden rakkaiden ihmisten puolesta.

Edelleen tunnen itseni sanattomaksi surun edessä.

Kunnes muistan ettei sanoja aina tarvita. Ei heitä tarvitse eikä voi lohduttaa millään. Tällä hetkellä ei ole sanoja mitkä lohduttaa. Voin vaan sanoa kuinka todella pahoillani olen, enkä mitään muuta, ja toivoa että on olemassa joku avaruus joka vie sanani heille tuoden hitusen verran voimaa.

Tänään kun toiset itkee, minä olen se joka saan olla kiitollinen ettei kuolema ottanut minulta äitiä vielä.

Tällainen arkipäivä minulla tänään, vielä 11 vuoden jälkeen.

Syvä osanottoni menehtyneiden omaisille <3

 

Kipuja

Tänään luin muiden tarinoita joka tietenkin aina koskee yhtä paljon , koska todellakin tietää niitä samoja ajatuksia mitä me kaikki olemme käyneet läpi. Mietin tottakai omaa äitiäkin, ja sitä miten minusta aina on tuntunut etten enää koskaan itke kenekään kuolemaa. Tänään epäilen tätäkin asiaa ensimmäistä kertaa.

Tänään tunnen myös suurta toivottomuutta kunnei kertakaikkiaan vaan aina ole lohdutuksen sanoja kaikille.

Kun miettii miten monella tapaa voi kuolla ja niitä miksi kysymyksiä mitkä jää monelle pyöriteltäväksi. Kun tapahtuu sellaista mikä on niin mahdotonta ymmärtää. Jollakin tapaa vielä ymmärtää että jos hyppää kerrostalon katolta luultavasti kuolee heti. Sekin on lohtu kaikessa surullisuudessaan.

Oman lapsen kipu, pelko, ymmärrys on asioita mitkä sattuu. Miten hittoa sen asian voi sanoilla korjata ja lohduttaa? Tällä hetkellä en keksi yhtään mitään. Vaikka itse päädyn ja olen päätynyt selityksiin josta pidän kiinni, myönnän että välillä hiipii vaikeita ajatuksia edelleen ajatuksiini. ”Jos kuitenkin” ajatuksia mitkä ei johda mihinkään parempaan ainakaan. Lopputulosta ei mitkään ajatukset  muuta, lapsi on kuollut eikä eläväksi muutu. Miksi pitää kiusata itseään ajattelemalla pahinta mahdollista ? Mutta niinkin vaan käy, enkä ole ainoa joka näin ajattelee. Ei se ole samantekevää koki lapsemme kipuja tai ei, koska me elämme niiden ajatusten kanssa.

Kuolema vaan on niin epäreilua. Monessa asiassa voin olla onnellinen, surunkin keskellä. Riippu täysin mitä mietin , mikä kohta niistä miljoonista ajatuksista mitä kelaa lapsen kuoltua.

On vaikeaa miettiä ja verrata asioita. Tässä yksi päivä tuli juttua siitä miten aikoja sitten, siis jotain yli 70 vuotta sitten isoäitini menetti kaksoset. Miten vaan tuntui että hän jotenkin otti asian faktana mille ei mitään voinut, jotenkin luonnollisemmin. Mutta oiko se sittenkään niin? Elettiin ihan eri aikoja, oli paljon lapsia ja äidin rooli oli kädet täynnä töitä. Asioista ei ehkä silloin käsitelty samalla tavalla kuin nyt. Onko loppujen lopuksi asia sittenkään hyvä että puhuu liikaa lapsen kuolemasta? En tiedä, tänään tuntuu ainakin siltä etten saa mitään järkevää aikaiseksi pääkopassani. Palasinko tavallaan lähtöruutuun?

Huomaan heti pakenevani realiteettisempaan maailmaan ja pakenen kai vaan sitten siihen mitä pitää huomenna tehdä. Toisaalta luojan kiitos että on arki. Vaikka tietenkin nyt huominen ei ole mikään rela päivä. Ehkä siksi kaikki tuntuukin tänään sekavammalta kuin aikoihin.

No ei muuta kuin nukkumaan ja huomenna soittamaan ainakin äidille.

Voimia ja toivon mukaan he siellä jossain lohduttavat heitä jotka eniten sitä tällä hetkellä tarvitsee, olen niin voimaton ja varsinkin sanaton.

 

 

Pelkoa

Tänään soitin äidilleni sairaalaan. Huomenna on sydänleikkaus edessä. Aika outoa kun ei haluaisi pelottaa tai näyttää miten huolestunut itse on. Uusi menetelmä joka sekin hieman askarruttaa. Juteltiin niitä näitä. Hiukan huono omatunto kunnen taaskaan ole käynyt aikoihin. Kertoi että oli antanut pojalleni avaimen ja jotain ohjeita lapulle , joka sinänsä on luottamuksen arvoinen asia ja lämmittää tietenkin että poika on mielessä. En nyt mitään alkanut tunteilemeaan. ääni on ihmeen rauhallinen ja mietin oliko jo nyt saanut jotain rauhoittavaa. Ei kai. Kai häntäkin pelottaa. Onneksi sain tietää ettei se ainakaan alal heti aamusta , joten ehdion vielä soittaa.

Tuli vaan jotain juttua tavaroista mitä pitäisi heittää pois autotallista. sanoin että lupaat vaan, että kun on tosi kyseessä et anna mitään heittää pois kuitenkaan.

Ehkä se saa sätkyt jos menisin sinne siivoamaan, pojan kanssa tietenkin. Voishan sitä kysyä , koska herään taatusti ennenleikkausta. ja jäi sellainen olo, että tässäkö meidän jutut jotka mahdollisesti voi jäädä viimeiseksi. Ihan kauheaa ajatella. Joo soitan, se on varmaa. Ihan niinkuin varmuuden vuoksi. Onhan se tietenkin eri asia maata leikkauspöydällä valmiina jos tulee jotain komplikaatioita. Onneksi olen kotona ainakin, kerrankin voin sanoa näin.

Tottakai ajattelen taas kuolemaa. Mahdoillista sellaista, ja mietin onko edes järkevää kirjoittaa , jos se niinkuin tuo kuoleman lähemmäksi. Tiedän että ajatuskin on kaukaa haettu, mutta pakko myöntää että olen niin vati että ajattelen näin. Tässä istun ja vielä minulla on äiti kuitenkin, entä huomenna klo jotain?

Vertaan Matun kuolemaa ja vaikka se tuli puskista ei ainakaan voinut hermoilla etukäteen vaan elin täysin normaalisti. Olen ollut töäysin oma itseni loppuun asti. Siis nythän puhun ihan kun äiti olisi jo kuollut . Suurin osa selviää kuitenkin ja siihen pn pakko uskoa. Ajatukset harhaillee kaikkiin toimenpiteihin mitä itse olen käynyt läpi. Miten aina voi joku mennä pieleen. Jollei multa ole valtimo katkaistu vahingossa, ei toimi kamerat, tai jotain muita laitteita. Itseasiassa uskomatonta miten minulle aina käy näin. No tässä kohtaa kai hyvä, koska eihän äiti ole minä. Äitihän on konkari tavallaan ja iana selvinnyt.

Näin se elämä vaan menee kun on se menneisyys mitä on, miettii kai aivan liikaa ja liian pessimistisesti, tai olenko realisti?

No eikä ollut sossu soittanut kaverille, jollei sitten soittanut sen jälkeen kun itse soitin. No sinnekkin soitan . Välillä mietin kaverin terveydentilaa. Kun juttelee niin usein luulen että puhelu on mennyt poikki kun vastaukset kestää niin kauan.

Joo nyt lopetan ja yritän miettiä jotain muuta.

erilainen tarina

Aika hassua miten jotkut ihmiset vaan tulee elämääni. 1990 tutustuin asiakkaaseen joka oli yksinäinen mies. Kiltimpää miestä en ole tavannut, todella vaatimaton mies jolla kaikki oli aina hyvin. Miten hän liittyy Matun kuolemaan? Paljonkin.

Voisin kirjoittaa kirjan tästä mieshestä, ja osittain olenkin niin tehnyt kun aamulla saavuin väsyneenä kotiin , saamatta unta vuosia sitten.

Lyhyesti ollaan koettu todella paljon yhteistä ja olen auttanut häntä tasan tarkkaan yhtä paljon kuin hän minua. Mies jonka kaikki hylkäsi tavallaan. Mies joka istui äitinsä vieressä sairaalassa kunnes äiti kuoli.

Olin mukana muutossa joka tarkoitti että tulen asuntoon, missä ei vielä ole tavaran tavaraa pakattu. Olen vienyt hänet kaatopaikalle nukkumaan omaan autoonsa, koska auto oli rikki. Hän oli pari vuotta asunnoton, nukkui talvetkin autossaan. Kun sain sen tietää asiasta, järjestin asunnon. Kerran hän tuli naama turvoksissa , koska hampaat oli niin rikki että iski tulehdus. Sain kun sain hänet lopulta hammaslääkäriin. Paljon hauskaakin on ollut, ja paras oli kai se kun lopulta hänellä oli ne uudet hampaat suussa, ja kieltämättä petti pokeri. Mies jonka ainoa omaisuus oli auto. Olen soittanut sossuun ja vaatimalla vaatinut siivoojaa, ja muuta apua mitä hän tarvitsee , koska häneltä jouduttiin amputoimaan jalkakin. Kävin sairaalassa häntä katsomassa ja uskomatonta , siellä hän istuu pyörätuolissa ja vaan hymyillee onnellisena kaikesta huolimatta. Hän ei vaadi koskaan mitään keneltäkään ja tyytyy siihen miten asiat vaan menee. Hän ei tiedä oikeuksistaan, eikä taatusti ole montakaan lomaketta täyttänyt elämässään. Oma roolini on se suorasukainen muija joka ei päästä häntä helpolla, vaan vaatimalla vaadin vastauksia. Tosin vastauksiin pitää aina suhtautua hieman fiilispohjalla. Omat lapsenikin oppi hänet tuntemaan ja ovat olleet mukana viemässä jouluruokia hänelle. Melkeinpä aina kun tavataan järkytyn jostain asiasta.

Mutta miksi minä pidän yllä ystävyyttämme? Siksi että mies joka ei omista mitään, omistaa suuren sydämen. Mies joka aina oli valmis jeesimään minua kun piti tukusta saada jotain unohtunutta. Mies joka olemassaolollaan tavallaan suojeli minua pimeinä öinä. Mutta tärkein oli mies joka tuli kotiini, soitti ovikelloa vain ja ainoastaan tuodakseen minun lapsilleni joululahjat.

Moooi sano mies iloisena, kun olimme juuri muuttaneet tähän taloon missä nyt asun. Hän on ajanut pitkän matkan tuodakseen pojilleni liidokit ja minulle  seinäpuhelimen .Minä kaikista ihmisistä. Keitän kahvia ja tein pari isoa kinkkuleipää. Kunnes hän taas katoaa pimeään ja ajaa pois.

Sellaista minä en unohda ja hän tulee aina olemaan ystävä.

Mitä ihmisessä on etten vaan voi hylätä? Viime vuosien yhteydenotto on ollut aika heikkoa. Viimeksi hän soitti minulle sieltä sairaalasta. Moi sanoo hän, mitä sinulle kuuluu? -Ihan hyvää , mitä itsellesi?No hän on täällä sairaalassa. -Aijaa no ite just pääsin sieltä pois, vastaan minä. -Miksi sinä siellä olet, kysyn. – No amputoitiin jalka. TÄÄH?

Seuraa tarina mistä uskon puolet. Onneksi hänellä on nyt uusi asunto kuitenkin, jossa on iso hissikin. Käyn moikkaamassa häntä ja kysyn missä hän pesee pyykkinsä. -Lavuaarissa. _ No missä pulverit sitten on? – ÖÖÖ tota taisi juuri loppua. En usko, mutta en sano mitään. Pesutupakin on , mutta viereissä rapussa. Soitan kotimatkalla sossuun täysin järkyttyneenä kaikesta mitä kohtasin.

Ok, oli siellä sentään tukikahva suihkussa. Sänkyä en edes voinut tutkia. Muistan vaan että siitä on aikaa kun vein hänelle uuden peiton ja tyynyn. Lista oli pitkä ja mies saa apua. Diakonit järjestää vaatteita ja joku käy ostamassa uudet petivaatteet. Siivousapuakin saa, mutta ei pääse saunomaan, koska hänen asunnossa on sauna.

Perustelen että mies joka väittää että jääkaapissa on jouluruokaa ja kun tulen siitä huolimatta, käy selväksi ettei hän edes pääse kauppaan koska ulkorapulla ei ole liuskaa. Yhden jalan varassa on aika vaikeaa ripustaa pyykkejä saatikka kuskata niitä pyykkitupaan, koska sielläkään ei ole liuskaa.

Silti tiedän että tämä mies pärjää.  Tavalla tai toisella ja hän jos joku tyytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kun hän täytti 40 ostin uudet farkut ja paidan hänelle. Voi sitä iloa. Ostin dödöä, partavettä, saippuaa ja pidin palopuheen että pitää vaihtaa vaatteita kun on käynyt saunassa. Onnistui kaksi viikkoa. Kun hän täytti 60 hän soittaa ja pyytää synttäreille. Olen sokissa, mutta kipasen kaupan kautta ja ostan pikeepaidan. Olen ainoa vieras, ja onneksi saan kahvia kertakäyttökupista, liekö joku ollut siellä ennen minua ajattelen, miksi muuten kertakäyttökuppeja.

Elämä vie ja taas on pitkä tauko. Jostain kumman syystä hän tulee mieleeni ja minulla ei ollut ainoana työpäivänä edes eväitä, joten päätän soittaa hänelle pitkästä aikaa. Vaihdetaan kuulumiset ja sitten alan tenttaamaan. Ainoa asia joka varmistuu on se, että siivoojaa käy edelleen. Hän ei muista kuka hänen asioita hoitaa, kukaan ei kuulema soittele. Kysyn koska hän on viimeksi käynyt hammaslääkärissä. No ei sen jälkeen kun sai ne osaproteesit. Aika tarkkaan 20-24 vuotta sitten !!!!Hän vaan nauraa ja sanoo että hampaat on toiminut todella hyvin. Muistutan että pitää silti käydä koska muuten voi käydä niin kuin viimeksikin kävi, että iskee iso tulehdus taas. – Ei ne mitään hammaslääkäriä maksa koska ei hän saanut silmälasejakaan. _Kuinka paljon saat eläkettä? -Hiukan päälle viisisataa euroa. – Okkei..no tota sopiiko että soitan taas ? -Juuh. -No muistako sun sotunumeron ja osoitteen? -Juuh , ja hän alkaa luettelemaan.

Lopetan puhelun ja napsautan tietokoneen päälle, sosiaalitoimisto ja valitsen umpinähkään jonkun numeron koska ruokatauko on vaan puoli tuntia.

Selitän että nyt tarvitaan hammaslääkäriä koska viime kerrasta on jo kulunut aikaa. Tarvitaan myös silmälasit, koska jos mies jo ymmärtää että niitä tarvitsee, herää kysymys näkeekö ollenkaan edes lukea.

Minulle selitetään että kelalta pitää anoa. Sanoin että nyt ei auta lomakkeet vaan tarvitaan oikeasti apua ja joku joka oikeasti ajaa hänen etujaan mitkä hänelle kuuluu. Nainen oli onneksi erittäin ystävällinen ja huomenna tehdään kai jo kartoitus, missä mennään.

Tässä kohtaa voi kai sanoa että onneksi olen työtön. Huomenna on kai hyvä syy herätä aikaisin ja soittaa miehelle ensin ja varmistaa soittivatko jo tänään, ja koska tapaaminen on. Miten pienestä kaikki oli kiinni ja mitä mietin minä? Mietin miksi juuri tänään tuli mieleeni soittaa hänelle. Koska joka ainoa joulu mikä lähestyy, muistan aina ne liidokit ja sen seinäpuhelimen, mitkä osti mies jolla ei ollut mitään muuta kuin auto. Jokainen ihminen joka aidosta sydämestään on ajatellut minun lapsiani, tulee aina olemaan erityinen kolo minun sydämessäni. Mies joka nukkui autossaan sillanpielessä ja lumi oli peittänyt auton. Mies joka nauroi kanssani ja esitteli innoissan uusia hampaitaan. Hitsit miten paljon ihania muistoja jotka saa minua nauramaan ja miettimään miten tyytyväinen joku voi olla elämästään. Oikeasti kunnei oikein ole muuta kuin elämä. Nauraen odotimme koska uusi proteesi tulee. Niin paljon iloa. Uskomatonta.

Hän on tullut lenkkarit sidottuna kun pohja oli irronnut 😀 Jessus sitäkin näkyä. En voi kun nauraa, mutta hyvästä sydämestäni nauran.

Hän on pitkä mies ja olen vienyt mieheni vanhoja vaatteita joskus. On ollut pokassa pitelemistä kun hän on hilannut pöksyt niin ylös kun olla ja voi, ja tietenkin kiristämällä tiukasti vyötärölleen kiinni. Eräänlainen Viljo 😀

Kerran päätin uudistaa hiukan ikkunanäkymää töissä, sain tarrajämiä joltain ja leikkasin siitä erikokoisia palloja. Satoi vettä tai räntää, mutta yhdessä liimailimme niitä ikkunoihin , hän liimaili ylös mihin en itse niin hyvin ylettynyt . Jos autoni prakas, hän haki ja vei kotiin. Hän hoisi koiranikin kerran, ja ajelutti sitä pisin kaupunkia kunnes pääsin töistä. Tosin koirani söi autonpenkin sillä aikaa kun hän haki kahvia jostain. Hän ei juonnut koskaan viinaa , mutta kuskasi kyllä muita alkoon kun asui ensimmäisessä asunnossaan.

Hän istui äitinsä vieressä joka päivä kun hän sairasti.

Ihminen joka ei ihmettele miksen ole soittanut vuoteen, vaan jatkaa juttua kun oltaisiin puhuttu eilen. Joku kerta hänkin kuolee, ja mietin tuleeko kukaan hänen hautajaisiin. Hänellä on kyllä onneksi sisko, mutta ainakin joskus välit olivat aika olemattomat, siskon lapsista hän ainakin jutteli aikoinaan. Pitäisi kai oikeasti oikein mennä kunnolla kylään ja käydä hiukan asioita läpi.

Jotenkin tuntuu siltä että tämänkin päivän ajatuksella oli joku tarkoitus. Lähettikö Matu taas ajatuksen minulle? Ehkä, mutta hyvä niin, pitäähän miehen päästä edes kerran kahdessakymmenessä vuodessa hammaslääkäriin 🙂 Pitäkää peukkuja että ne silmälasitkin järjestyy 🙂

 

 

 

 

 

Laiska, väsynyt, burnout

Kynnys jäädä sohvalle makaamaan on madaltunut. Varsinkin kun on tylsää ja muita vastoinkäymisiä. Minä joka haluan elää ja ottaa kaiken irti elämästä. Heräät eikä oikein mikään kiinnosta, ei tunnu virkeältä, ei ole innostunut mistään. Miten mukavalta ajatukselta tuntuukin jäädä makaamaan. Ja miten monta kertaa niin on käynyt. Olen mestari puolustamaan omia valintojani. Suon itselleni löhöilypäiviä,tämän tästä.

Fiilis ei todellakaan ole kiva kun alat katsomaan jo iltaohjelmia teeveestä, etkä ole edes vaatteita vaihtanut siitä kun aamulla nousit sängystä vain ja ainoastan siirtyäksesi sohvalle makaamaan.

Surun alkuvaiheessa jotenkin vielä hyväksynkin asian. Ja silti annoin itselleni luvan kieriä itsesälissäni korkeintaan yhden päivän.

Kun on kulunut 11 vuotta ja silti tekee mieli jäädä makaamaan, en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Pitäisikö jo olla huolissaan? No olen ajatellut asian niin, että haen itselleni apua jos olen maannut viikon tekemättä mitään . Kun on se tausta takana mikä on, ei aina osaa erottaa asioita mitkä voi olla ihan uusia, tai sitten että olet vaipunut johonkin tilaan Matun kuoleman takia.

Masennus. En tiedä podinko sitä koskaan, mutta olettaisi ainakin niin. Sama tilanne on nyt, onko tämä masennusta tai ei, johtuuko tämä laiskuudesta, hormonaallisista muutoksista, kenties sairaudesta, vitamiinipuutoksesta. Joten siksi oli pakko tehdä itselleni uuden säännön ja se tosiaankin on se viikko.

Jos olisi varaa menisin taatusti yksityislääkärille otattamaan kaikenlaiset ”varmuuden vuoksi” verikokeet.

Taas vannon silmät puoliummessa että pidän itsestäni parempaa huolta..ja nyt laitan luomet kiinni ja jatkan sitten kun jatkan..

klo 2.57

Väsmys tuli , mutta sisäinen kelloni ilmeisesti nukkuu jonkun tuntimäärän x ja herään.

Mielenkiintoisin asia nukkumisessa ja tekemisissä on se miten itse suhtautuu asioihin. Mieheni on oikein Duraselli tekemään kaikkea ja koko ajan. Toisaalta ei kai pitäisi valittaa koska hän tekee paljonkin hyödyllistä. Serkkuni on samanlainen, mutta yhteistä heillä on myös minun mielestäni se että myöskin valittavat asioista, tai tavallaan voivat huonosti kaikista asioista mitä on tekemättä.

Jotain samaa on minussakin, mutta se jää enemmän henkiselle tasolle, syytä olen miettinyt usein. Minä joka aikoinani silitin kaiken , vaatteet oli kuin tiiliskivet sävy sävyyn kaapeissa. Nykyään en edes tiedä mikä on siivouspäivä. Siivoan oikeastaan kun silmä näkee pölyn määrän. Tai jos sattumoisin iskee joku super energiapiikki. Tai jos joku sattumalta on tulossa kylään. Juuri eilen mietin miten turhauttavalta tuntuu siivota näinkin usein mitä teen. Henkinen minäni uhraisi mieluummin  sen ajan ulkoilemiseen. Jostain syystä voin henkisesti paremmin kun olen edes ulkoillut. Vaikka kuinka tuntuu että eihän tässä ole kun se ja se, mutta juuri ne asiat vie lopulta puolet päivästä.

4-5 vuotta sitten tein pitkää päivää, ja välillä olin niin väsynyt etten oikeasti saanut silmiä pidetty auki. Istuin töissä ja yritin ladata itseäni. Kunnes välillä oli pakko mennä lattialle makaamaan. Pitkä tarina joka kuitenkin päättyi siihen että minulla oli jäätävä d-vitamiinipuutos. Minulla jolla oli purkki , koska jossain oli käynyt mielessä että syön sitäkin, mutta en halunut syödä sitä liikaa. Eli kun pidin paussia väsähdin. Kaiken lisäksi pidin itseni laiskana. Jälkeenpäin kun miettii se oli kaikkea muuta sen d-vitamiinipuutokseni lisäksi. Jos herää 4.15 ja tulee kotiin niin myöhään että mieluummin jättää kauppareissunkin väliin vaan päästääkseen sänkyyn, on vaan yksinkertaisesti tehnyt liian paljon duunii. Mutta eipä ollut muuta vaihtoehtoa. Tukkureissuja oli tehtävä jotta homma pyörii. Kun vielä huomaa ettei ole voimia saada sitä tatsia mitä oikeasti tarvitaan yrittämiseen, homma oli valmis. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kun lopettaa. Olenhan miettinyt miten asiat olisi ellei olisi ollut sitä hiton syvää väsymystä, mihin oli syy, mutta katunut en ole että lopetin, ja se on pääasia.

Kun on tapahtunut yhtä sun toista, tuntuu joskus kun tulee hieman jo vainoharhaiseksi. Ei oikesti tiedä mistä väsymys johtuu.

Asiaa ei paranna että kaverini valitti myös väsymystään, kävi töissä , hoiti kodin, ja lopulta väsymys oliki oire sairaudesta. Kaikki ei loppunut hyvin. Miten sinnikäs hän oli kun taisteli arjen kanssa siinä kunnossa mitä oli, tietämättä oikeaa syytä.

Joten eilen pesin khh:een kunnolla, laitoin kaikki pyykit pois, tai jos totta puhutaan ne on eteisessä tuolilla. Tyhjensin astianpesukoneen ja täytin sen taas. Imuroin asunnon ja vaihdoin lakanat. Se mikä ärsytti oli etten ollut energinen kun tein nämä. Ja minusta on paljon mukavampaa, kun siivouksessa on voimaa , jolloin saa henkistä puhtia koko hommaan. Olo jälkeenpäin on ihana kun on itseensä tyytyväinen. Kun olen siivonnut niin kuin aina haluaisin tehdä, sitä tunnetta ei oikein voita mikään. Myönnän että joskus menee hiukan överiksi, kun irroittaa jopa hyllyjä.

Eilen menin kaverin hevosia katsomaan, ihan vaan saadaakseni hieman raitista ilmaa. Mikäs siinä oli tepastella pihatossa hevosia rapsuttamassa. Sitten juotiin kahvit ja lämmiteltiin hiukan varpaita. Kaverihan ulkoilee joka ainoa päivä ja puhuimme siitä miten hän kaipaa aina sisälle ja minä ulos. Mutta todettiin että mikäli hänellä olisi sisätyö huomisesta lähtien, hän taatusti kaipaisi ulos koska on siihen tottunut. Minä taas saan energiaa hevosista. Ennen Matun kuolemaa olin aika finaalissa myytyäni ensimmäisen yritykseni. Oli aikaa ladata akkujaan. Silloin olin myös väsynyt, ja nukuin jopa kuistilla päiväunet jotta saan kaksi hyötyä kerralla.Joku minussa sanoi etten voi nukkua loputtomiin, ja oli se työtä ja tuskaa raahata itseään ulos, kun on ollut niin väsynyt kun silloin olin.

Kuvittelin miten otan härkää sarvista kiinni ja teen kaiken mistä olin haaveillut töissä ollessani. Tartuin imuriin ja innoissani ajattelin että kerrankin on aikaa imuroida huolella ja saada joku asia päätökseen. Mutta suprise, kehoni oli eri mieltä. Oli aikaa nukkua ja niin minulle paukahti yli 40 asteen kuume. Kaikki stressi purkautui kun minulla oli kauppakirja kädessäni. Kroppa sanoi, että jollet nyt usko että lepäät, sinähän lepäät. Ja niin minä nukuin ja hikoilin sänkyni märäksi.Käänsin vaan patjani joka muuttui kylmäksi ja jatkoin nukkumista kunnes oli pakko siirtyä sohvalle. Unohdin kaikki ystäväni, ja lopulta fysiikka petti ja tuntui että mitä enemmän nukun sen väsyneemmäksi tulin. Sen mitä olin hereillä mietin vaan miten mieheni kestää, kuinka kauan hän oikeasti jaksaa katsoa naista joka vaan nukkuu. Rytmi oli täysin kadoksissa , koska olinhan elännyt vaan öisin. Joten täällä minä siivosin kaappeja tai saunosin keskellä yötä yksin jos oli hieman parempi olo. Tilanne ei parantunut enkä edes ymmärtänyt että oikeasti olin sairas. Tosin en tiedä, miten mikään lääkekkään olisi minua voinut auttaa. Ruokakauppaan en jaksanut, ja olin ihan tukka täynnä kauppojakin, olin saanut tarpeekseni tukussa juostessani tavaroista ,niiden keräämisestä ja kassalla jonottamisesta.

Tarkkaa aikaa en muista mutta loppuvuodesta alkukevääseen asti nukuin. Päässä pyöri vaan , mitä keksin jotta saan rahaa. Mitä ihmettä minä keksin. No silloin ajatus ulkona olemisesta kävi mielessäni ja puin vaatteet päälle. Mutta kun tartuin kahvaan, en jaksanut edes kahvaa painaa alas, menin takaisin nukkumaan. Toisella kertaa pääsin sentään ulos. Postilaatikolle on 330metriä ja muistan katsoneeni tietä ja ajattelevan että siitähän tulee yli puoli kilometriä. Miten minä kehtaan soittaa taksin jos pääsen postilaatikolle asti. Lähdin kävelemään ja käännyin puolessa välissä takaisin. Kunto oli romahtanut. Silti päässäni pyöri vaan ajatus että minun on mentävä ulos. Nukuin tosiaankin kuistilla peittojen alla jotta saan edes raitista ilmaa. Toppatakki ja pipo päässä paksujen peittojen alla . Loppujen lopuksi se ei ollut hullumpi idea. Parempi kunnei mitään ajattelin silloinkin. Lopulta päätin mennä kaverin tallille koska ajattelin että minun on ulkoiltava hinnalla millä hyvänsä, ja kiitos siitäkin ajatuksesta ja siitä että oikeasti uskoin sitä ajatustani.

Saavun tallille paksussa toppatakissa enkä pääse edes hevosen selkään. Kunto oli mitä oli, ja minun lihakset oli jo kuihtunut olemattomiin. No kaksi naista työntää minut selkään ja sitten mentiin. Menin toisen kerran ja nyt piti ravata kenttää ympäri. Jessus sentään, miten loppu olin. Olin ravannut peräti puolitoista kierrosta ja anelin armoa koska olin jo niin loppu kun ihminen olla ja voi.

Lopulta en tarvinnut jakkaraa noustaakseni hevosen selkään , jaksoin aina tehdä enemmän ja enemmän , kunnes jo laukkasin. Tosin väliajat kun laitoin hevosta kuntoon, itkin usein tietämättä mitä itkin. Itkin ja harjasin ja välillä vaan nojasin hevoseen ja itkin. Onni oli kaveri joka tietämättä miten suuren palveluksen teki kun pyysi tämän tästä minua avuksi. Lähdin kaveriksi eläinklinikalle, tai astutuksiin ja jopa kilpailuihin avustajaksi. Kunto parani huomaamattani.

Sitten tuli se päivä mitä en unohda koskaan, istuin ison hevosen selässä joka kai oli viisaampi kuin kukaan . Kävellään tai ravataan kenttää ympäri , ja yks kaks hevonen pysähtyy ja laittaa päänsä alas. Minä liun satulasta ja roikun hevosen kaulalla ja huudan kaveria apuun. Pidän korvista kiinni ja pelkkään että putoan. Ymmärrän että tämän kokoinen ihminen kun mätkähtää maahan , siitä ei hyvää seuraa. Kaveri vaan nauraa , eikä hevonen tee muuta kun seisoo. Pikkuhiljaa otan harjasta kiinni ja alan sentti sentiltä hilaamaan ruhoani ylöspäin ja ihmeiden aika ei ole ohi, pääsin takaisin satulaan.

Ajan kotiin pimeässä ja mietin tapahtunutta ja miten tyhmältä olenkaan näyttänyt. Ja minua alkaa naurattaa, nauran niin paljon yksin, kunnes lopetan kun seinään. Tajuan että nauran, tajuan etten ole nauranut aikoihin, miten vaan mietin en muistanut koska olisin nauranut viimeksi ja sittenhän aloin itkemään.

Tämä tarina on pitkä , mutta siitä hyödyllinen että silloin opin jotain mikä tulisi olemaan itselleni hyödyksi tulevaa varten.

Mutta ei se aina niinkään mene että vaikka kuinka tietää asioita että asiat on niin helppo toteuttaa. Joskus on tehtävä suuriakin päätöksiä elämänsä suhteen ja omista kokemuksistani voin sanoa, että jos se ajatus jo tulee päähän, sitä kannattaa oikeasti miettiä tosissaan.

En ymmärtänyt että minullahan tuli burnout , mutta olin niin huonossa kunnossa etten ymmärtänyt sitä. Kerho yritti kertoa sen minulle, koska miksi minulla muuten olisi tullut yli 40 asteen kuume mikä ei meinannut millään loppua. Hikoilin stressiä ulos , koska nyt oli aikaa sairastaa. Oli pakko levätä.

Joten kun Matias kuoli, tiesin jo monta asiaa. tiesin miten helposti sinne sohvalle jää makaamaan, tiesin että kaikki johtuu surusta, ymmärsin sentään että kaikki paska mitä koin johtuu jostain eikä ole kyse siitä että olen laiska. Ymmärsin että nyt jos koskaan asioilla vaan on oma tärkeysjärjestys.

Takaan että pihan voi jättää hoitamatta, lumet kolaamatta, siivoamatta ja paljon paljon muita hommia. Lehdet odottaa haravoimista keväällä , mutta nekin voi jättää haravoimatta. Miksi pitää tapahtua niin suuria asioita ihmisille , ennen kuin he ymmärtää että turha stressiä voi vähentää. Sekin on oikeasti asennekysymys. Olenkin usein sanonut miehelleni että kannataisiko muutta kerrostaloon jos asenne aina on turhauttava. Jollei haravoi iloisin mielin kun on mitä haravoida, miksei mieluummin tehdä asialle jotain kun valittaa. Miksei palkata joku tekemään asioita ja luopua jostain muusta. No raha on yksi tietenkin. Mutta pääkoppaa voi oikeasti käyttää ennen kun on pakko käyttää sitä, ja jopa tehdä muutoksia.

Minä ainakin tulin siihen tulokseen etten silitä enää yhtään mitään. Ravistan ehkä vaatteitani hiukan tarkemmin ja jopa suoristankin niitä märkänä, ja siinähän ne siliää päällä. Mitä väliä on millä menen kauppaan tai töihin mikäli kuitenkin vaihdan työvaatteet päälleni. Toki ymmärrän että jossain pitää olla sileä paita päällä, mutta silitä vaan pakolliset jos näin on.

Itse teen paljon kompromisseja nykyään. Okkei siivosinhan minä eilen. Mutta kodinhoitohuoneen siivosin kunnolla , imuroin ja tein mitä tein. Mutta en pölyttänyt hyllyjä, en pyyhkinyt lattioita imuroinnin jälkeen, mitä yleensä luokittelen kunnon siivoukseksi. En viikannut niitä vaatteita mitkä kannoin eteisen tuoliin. Koska koin juuri eilen että minun on saatava raitista ilmaa. Ymmärsin että jos aina vaan makaan, siitä ei hyvää seuraa, ymmärsin että jos vaan mietin  asioita enkä tee mitään, alan pikkuhiljaa syyllistämään itseäni siitäkin.

Jos ajatus tuli että on saatava happea,  on oikeasti noustava ja jopa hiukan ponnistaa saadakseen jotain aikaan , minkä koen parantavan minua enemmän, kun hyvä tunne siitä, että jälleen kerran olen vaan siivonnut päivän. Päivä oli sitäpaitsi ihan kaunis kun lähdin, niin miksei hyödyntää sitä nyt . Ehtii sitä siivoamaan tarkemmin sateisena päivänä.

Olen opetellut pitämään itsestäni hieman enemmän huolta enkä aina ajattele niin kuin olen joskus ajatellut asioista. En mittaa itseäni enää sen mukaan, mikä oli joskus tärkeää, ja joskus oli mittarini siitä mikä on hyvä ihminen. On ollut pakko luoda uusi mittari. Myönnän toki ajattelevani asioista niin kuin ennen tein. Myönnän että toivoisin olevani sama energiapakkaus jolla kaikki on tip-top . Haluan tuntea olevani virkeä, haluaisin jaksaa sitä ja tätä. Nautin kun auto on siisti, kunnei ole pölyjä ja tavarat on kaikki paikoillaan. Olisi todella kivaa jos kaikki olisi järjestellmällistä.

Kaiken lisäksi tietenkin kävisin punttisalilla, söisin terveellisesti, askartelisin, ostaisin kukkia pöytään joka perjantai. Istuttaisiin täällä onnellisena takkatulen ääressä ja rentouduttaisiin yhdessä. Mutta minä en tähän pysty, enkä jaksa, enkä edes pyri siihen enään. En nyt sanoisi olevani mitenkään ylpeä itsestäni, mutta jotenkin olen sopeutunut siihen etten enää koskaan tule olemaan sama ihminen mikä olin.

Ennemminkin kai yritän vaan kehittyä ihmisenä niin että perusasiat olisi kunnossa ja keskityn siihen mikä oikeasti on tärkeää. Yritän poistaa mahdollisimman paljon stressiä, yritän ennakoida asioita jotka voi viedä minut siihen tilaan missä olen ollut, ja siihen ei ole haluja, enkä edes oikeasti koe että minulla olisi edes aikaa taistella sieltä enää ylös jos sinne vajoaisin taas. On helppo vajota , se tulee puskista , niinkuin silloin kun Matias kuoli, tai se tulee hiipien niikuin se burn outtini. Joten ehkä on luonnollista välttää asioita mitä on jo kokenut huonoksi ja työlääksi.

Jollei tämä ole totta, niin aika hitonmoinen selitys laiskuudelle ainakin.

Nukkuminen surun aikana ei ole laiskuuta vaan yksi tärkeimmistä asioista mitä voi tehdä. Arki on raskasta mutta pitää sinut kuitenkin elossa. Mutta kuunelkaa itseänne, hakekaa apua jos epäilet mitä vaan itsessäsi. Koska se kun vajoaa niin syvälle kun itse olen vajonnut, en suo kenellekään. Sieltäkin pääsee ylös, mutta vie kohtuuttoman paljon aikaa ja paljon voimia, se ei ole taikaisku. Sousittelen todellakin pitämään itsestänne niin hyvää huolta kun mahdollista. Pyydä mieluummin yksi kertaa liikaa apua kunnei ollenkaan. Muuta se oma mittarisi 100:sta 20:een. Älä vaadi itseltäsi liikaa. Hae sairauslomaa jos sinulla on siihen mahdollisuutta. Om parempi sairastaa kunnolla kun pitkittää asioita .

Usko siihen että asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.

 

 

Antaisin oikopolun jos voisin

Erään tapauksen muistan selvästi ja ihmettelenkin miten se onkaan jäänyt mieleeni. Vuotta en muista tarkkaan mutta omat lapseni oli kuitenkin aika pieniä, ainakin 23-25 vuotta on kulunut. Edesmennyt ystäväni suri oman veljen lapsensa onnettomuutta, ja oli jopa kertonut minulle tästä.

Ystäväni järjesti juhlat johon meidätkin oli kutsuttu. Paikalla oli myös kyseinen pariskunta. Nainen istuu koko ajan sohvalla kun muut seisoo juttelemassa keskenään , illan mittaan useat oleskelevat pihalla , syödään ja juodaan. Ihan asialliset juhlat mihin kuuluu alkoholiakin.

Muistan jo pienenä aina huomanneeni ns. ulkopuoliseksi jääneet ja olen jo silloin yrittänyt saada heidän olonsa mukavaksi. Mutta nyt tiesin, että tämä on se äiti joka menetti lapsensa. Tervehdin tottakai häntäkin , vaikka tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Taisin jotain puhua, mutta en muista kaikkea tarkkaan. Sen muistan miten kiersin taloa ja pysähdyn lasivitriinin eteen ja näen kuolleen pojan kuvan.

Muistan tunteen , koska tuli sellainen olo etten kehtaa jäädä sitä katsomaan, koska nainen istui sohvalla ja näki minut koko ajan, mikäli siis edes katsoi minua.

Jotain siis olen puhunut, mutta vastaukset ovat olleet jotain sitä luokkaa että on vaan vastattu ja olen ymmärtänyt ettei vastakaikua tule.

Toinen muistikuva oli pihalta missä miehet seisoo, osa kai hieman enemmän alkoholia nauttineita. Lapsen isä sanoo miehelleni että pahin mitä voi tapahtua on lapsen kuolema. Hänellä oli suuri tarve puhua asiasta , mutta itse olin vaan sivustakatsoja ihan jo siksi että kyseessä oli ns. äijien jutut ja seisoinkin jopa sivumalla.

Muut jopa pelleili siinä ja ihmiset muodosti pieniä ryhmiä, kun toiset seisoo sivuummalla katsomassa näitä ns. pellejä. Musiikki soi ja vietetään ns. iloiset juhlat.

Enpä olisi ikinä uskonut että oma kellomme tikittää ja että vielä tulee päivä kun palaan ajatuksissani tähän tapahtumaan. Palaan asiaan kun hyvä ystäväni on jo kuollut , sekä muistoihin tämän lapsen äidin ja isän suruun.

Vuosia menee ja tulee ystäväni hautajaiset. Istumme muistotilasuudessa sattumalta samaan pöytään näiden samojen vanhempien kanssa jotka silloin suri omaa lastaan. Silloin meidän kello on jo tikittänyt loppuun, en tiedä yhdistikö he heti kaiken, kunnen muista tästäkään tarkasti kaikkea.

Muistan vaan katsoneeni miestä joka on haudannut lapsensa ja nyt oman siskonsa. Heille on syntynyt lapsi koska lasten lukumäärä on kasvanut. Kumpaakaan en näe itkevän ainakaan. Touhuvat juuri samalla tavalla kuin mikä tahansa perhe jolla on lapsia mukanaan tilaisuuksissa. Miten kornia, tapaat ihmiset kaksi kertaa tai kolme kertaa elämässäsi (yksi kerta oli häät), ja aina kaiken yhdistää lapsen kuolema.

Ihmisethän on luonnostaankin erilaisia joten vaikkei kyse olisikaan ollut tämä yhdistävä tekijä , he ei välttämättä olisi ottanut kontaktia meihin sen enempää kun nyttenkään.

On liian helppoa aina ajatella asioita vaan omasta näkökulmastaan, jolloin helposti tulee myös ajatelleeksi että kaikki ihmiset ajattelee juuri niin kuin minä teen. Näin se ei onneksi ole. Onneksi siksi että koen ainakin itse ajattelevani liian paljon ja tottakai suruanikin.Liian raskasta, aivan liian raskas elämä , enkä suo tätä kenellekään, vaan toivon että löytyy joku oikopolku mitä kautta muut lapsensa menettäneet voisi kulkea, ja se kai taas on se syy , miksi tässä jälleen kerran naputan konettani.

Moni voi taatusti pitää minua, hulluna, suruun takertuneena, sairaana, viisaana, lohtua tuovana ja vaikka mitä eri vaihtoehtoja.

Tässä kohtaa kai pitää sanoa että olen vaan ihminen , enkä voi kun kertoa oman tarinani, omat päätelmäni , omat kokemukseni. Lukijan pitää vaan antaa minulle anteeksi jollei mikään ajatus vastaa teidän omianne, jollei mikään asia kolahda tai vastaa mitään omia arvojanne. Varsinkin he jolla kaikki on hyvin, eli ei omaa kokemusta omaavan, on ymmärrettävä se että olen minäkin ollut se sama ihminen joskus, ja silti olimme silloinkin omia persooniamme omine mielipiteinemme, asioista ja kokemuksista.

Muuta en voi kun jatkaa kirjoittamista jotta muistaisin kaiken, ihan jokikisen mahdollisen asian mitä vaan keksin , ja jälleen hämmästyn kun aamulla herään ja tuntui että luojan kiitos ei ole mitään sanottavaa. Ja hupskeikkaa, pimpelipom, älä unta näe että saisit vapaapäivän.

Juuri eilen ajattelin että se suurempi voima , se joku joka oikeasti ohjaa tätä balettia antoi minulle vapaapäivän. Mutta ei, taas se sieltä tulla tupsahti, ja kokemuksesta tiedän että aivoni alkaa tuottamaan tekstiä ja ajatuksia mitkä jo luulin unohtaneeni. En enää laita  otsikkoa ensin, koska useinmiten en edes tiedä kun yhden nanomurusen, mistä alan kirjoittamaan. Se muru voi olla hyvinkin epäolennainen kokoniasuudesta joka on lopputulos, joka hämmästyttää minua kerta toisen jälkeen.

Hämmästyn miten teksti vaan valuu sormistani, eikä pysähtynytkään siihen kohtaan missä näen naisen sohvalla istuen siellä juhlissa.

Joten kiitos Matias ( pakko nimetä joku ylempi voima).

Pointtihan piti olla se, että miten minä kohtelin naista silloin. Tänään oivallan että nyt minun pitää kysyä itseltäni, miltä minusta tuntui silloin, pakeninko tilannetta, pelkäsinkö kohdata lapsensa menettäneen naisen? Teinkö kaiken  oikein? Mitä olisin voinut tehdä enempää, kun  muistan haluneeni tehdä? Halusinko että hän avautuu minulle, juuri siinä kohtaa?

Apua, miten helppoa onkaan neuvoa muita ei lapsensa menettäneitä ja ymmärtävänsä juuri tällä hetkellä olleensa ihan samassa tilanteessa ja tunnustavan itse kaiken tavallaan. Olen oikeasti ollut se, nyt ajatelleen, syytön ihminen, joka ei ollut kohdannut vastaavaa.

En pelännyt kohdata naista, mutta tapaamiseen tuli varovainen lähestyminen, kuin tunnustelleen. Siinä oli tunne että jos hän haluaa avautua , olisin kuunnellut. Sitä en tiedä olisinko niin toivonut. Mutta tiedän etten olisi paennut ainakaan. Ehkä olisin voinut kertoa että tiedän tapahtuneesta ja että olen pahoillani.

Kaikki tuli juhlimaan, ja sekin on vieraana hiukan ristiriitainen tilanne , vaikka tiesin tämänkin pariskunnan tulleen vasta kun itse saavuin.

En ainakaan koe että pakenin, enemmänkin koen että vaistoni sanoi ettei tämä ihminen halua puhua. Oman kokemuksen jälkeen ymmärrän että juhla ei vaan ole juhla heti oman lapsen menettämisen jälkeen.

Vaikka tuska taatusti oli yhtä kova molemmille , ulkopuolisena oli helpompi ymmärtää isää joka oli avoin ja jolla oli tarve puhua ja kertoa omasta menetyksestään.

Noloa tunnustaa , mutta oli tavallaan helpotus etten tuntenut heitä sen enempää, ihan jopa jälkeenkinpäin ajateltuna. Ei tavallaan ollut velvollisuus puuttua tilanteeseen. Olihan juhliin saapuminenkin jokaisen oma valinta.

Tänään pystyn samaistumaan heihin paremmin. Ymmärrän että naisen päässä pyöri vaan tuhatta ajatusta siitä että tässä kaikki juhlii ja minä olen menettänyt lapsen.Miten moni asia tuntuikaan hänestä turhalta, ehkä merkityksettömältä. Miten hän ehkä halusi osallistua kohteliaisuuttaan juhliin, niin kuin minkäin halusin kunnioittaa hyvän ystävni juhlaa olemalla läsnä, ja ottaa kutsu vastaan.

Onneksi ajattelematta asiaa sen kummemmin olen aikisemmin kirjoittanut ja puolustanut heitä jotka ei vastaavaa ole kokenut. He todellakin on syyttömiä siihen että lapsemme kuolivat. He ovat syyttömiä siihen että meillä on kurja olla, he ovat syyttömiä siihen ettei heillä ole sama kokemus.

Surevalle sanon.

Antakaa itsellene anteeksi jos olette jonkun mieltä pahoittanut. Ymmärtäkää itseänne kun aika on kulunut, että yhtä syytön kun he jolla ei samaa kokemusta ollut, olette tekin. Te ette voinut tietää miltä tuntuu mennä juhliin kun kaikki oli liian aikaisin. Te olette syyttömiä siihen että kuolema väsytti teidät loppuun. Te ette todellakaan valinnut tällaista elämää. Jos suru on tuore, ja kaikki nämä tilanteet vasta edessä, muistakaa että kohtaamisia, sanomisia , ilkeitä ihmisiä, hyviä ihmisiä, pelokkaita ihmisiä voi tulla missä vaan vastaan ja kaikkea ei vaan voi ennakoida. Kukaan ei ole mestari tällä tiellä ja jotain asioita vaan tapahtuu. Lohdullisinta mitä keksin on kai se, että mikään, mitä tulee taphtumaan ei kuitenkaan voi olla surullisempaa kuin se, mikä on jo tapahtunut.

On vaan hyväksyttävä asioita kun on se oikea aika, koska keskellä suurinta kaaosta ja surua mikä vallitsee ei pysty ajattelemaan kovinkaan järkevästi tai niin että se lohduttaa omaa itseään.

Itse opin tai otan oppia vasta vuosien jälkeen. Olen ottanut turpaani monen monta kertaa, keräänyt kokemuksia laidasta laitaan.

Yksitoista vuotta on kuitenkin yksitoista vuotta. Jos on menettänyt lapsen voisi kuvitella että kaikki on hyvin, tietää mistä puhuu, on hyväksynyt tapahtuneen, on vaikka mitä ns. positiivistä tapahtunut.

En haluaisi viedä toivoa keneltäkään, mutta kai sekin kertoo jotain että edelleen istun tässä kirjoittamassa vaikka on yksitoista vuotta kulunut. En siis herää joka aamu iloisena ja katso tätä maailmaa aina hymyssä suin. Mutta toki myönnän että paljon , paljon hyviä asioita todellakin on tapahtunut. Se ei poista ikävää, se ei poista asioita mitä en edelleenkään allekirjoita. Olen itkenyt tänäkin vuonna, on ollut haikea olo, on valitettavasti samoja tunteita kun silloin kun asia oli uusi.

Mutta minulla on elämä, haluan elää, ja näen toden totta monta asiaa uusin silmin kuoleman jälkeen. Vasta nyt pystyn aajttelemaan asioita monelta eri näkökannalta.

”Unohda mennyt ja elä tätä päivää kuin se olisi viimeinen.”

Hmm..paitsi etten halua unohtaa mennyttä. En edes pystyisi. Mutta turhat asiat, kuten ne asiat mille en mitään voi, mitä tapahtui kuoleman jälkeen voin unohtaa. Voin unohtaa se mikä ei vahvista minua ihmisenä. Voin unohtaa kohtaamisia mitkä ei onnistunut. Lastani en voi unohtaa, enkä todellakaan sitä halua. En halua unohtaa hänen lapsuuttaan, tai mitään joka liittyy lapseni historiaan. Ja tämän vannon, että niin kauan kun minut luokitellaan suht terveeksi, en unohda.

Sama kun kohtaat ihmisiä joka ei anna minulle mitään, tai mitkä kerta toisen jälkeen saa pahan olon. Kun tunnet ettei kaikki ole rehellistä ja rehtiä. Unohda. Älä pidä heitä elävänä edes mielessäsi, vaan unohda. Jollei pysty antamaan anteeksi, miksi pilata elämäsi edes ajattelemalla heitä? Meillä on yksi elämä täällä maan päällä, tee siitä niin hyvä kun voit. Minusta se ei ole edes epäreilua tai mitenkään väärää. Ethän voi kaikkea tehdä tai huomioida elämäsi aikana. Ei vaan riitä aika. Ajattelen niinkin julmasti että yhtä lailla se ihminen voi oikeasti kuolla, niin miksei sitten vaan omassa päässäni.

On ihan turhaa haaskata energiaa mihinkään pahaan, kun elämä muutenkin on lyhyttä, keskity olennaiseen. Suru vie jo paljon aikaa elämästämme joten minusta olemme kyllä ansainneet kaiken hyvän mitä irti saa.

Kun miettii ihmisiä jotka valittaa kaikesta. Aamusta iltaan kirotaan sitä sun tätä. Olen asunut kerrostalossa ja siellä tavannut sellaisia jotka tuskin edes tervehtii. On valitettu vaikka mistä. Sitä vaan tuli miettineeksi miltäköhän sellainen ihminen jaksaa edes elää? Miltä mahtaa tuntua elää elämää mihin ei mahdu mitään iloa tai hyvyyttä.

Olen myös miettinyt niitä ihmisiä kun jo pelkkä ajatus saa mielikuvan ihmisestä joka melkein aina hymyillee. Hän joka aina on valmis auttamaan, joka nauraa asialle mitä itse pidät ärsyttävänä.

Kallistun enemmän siihen että haluan olla ja elää mieluumin niin että osaa nauttia elämästäni. Kukaan ei voi minua siihen pakottaa, kukaan ei taio sitä minulle. Sen osion minun pitää itse suorittaa, ja pyrkiä siihen. Sen voi tehdä vain minä itse.

No se siitä ja nyt ehkä aloitan maalaamaan taulun johon tarvitsen hyvän idean. Aihe on se jonka pitää olla palava ei väkisin keksitty. Fiilis pitää olla oikea, pitää olla aikaa.

Aikaa on, aihe on, fiilistä ei siltikään oikein ole, mutta olen kiitollinen siitä että on ajatus, kun sen aika on.

Miten minusta tuntuukaan että ideoita kyllä riittää mitä tekiksin, mutta toteutus jää useinmiten ajatukseksi. No näin se nyt vaan on. Sitten vaan otsikkoa keksimään ja katsomaan miten tämä päivä tästä kehkeytyy.

Hyvät yllätykset olisi kivaa vastaanottaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

sekavat ajatukset

Pojan käynti merkitsee todella paljon ja mietin häntäkin yhtä paljon kun Matua. Mietin miten onnekas olen että oikeasti voin soittaa jos siltä tuntuu. Soittaisin kai enemmänkin, mutta haluan hänelle niin normaalia elämää kun mahdollista. Ajatuksissa on kuitenkin aina että jos käy samalla tavalla kun kävi Matun kanssa , ajattelin häntäkin silloin ja hänen parastaan. Pramepi kunnei mieti.

Kun olin kaupassa päätin ostaa hänelle ruokaa koska nyt vielä opiskelee ja siinä sitten ostin sellaista mistä on eniten hyötyä ja saa paljon ruokaa pidemmäksikin aikaa. Tottakai valitsin myös hiukan hänen herkkuja, kuten aurajuustoa ja pekonia. Tajusin vasta nyt että olen unohtanut sen ajan heti Matun kuoleman jälkeen kun aina luin tuoteselosteet tarkkaan. Enään ei tarvitse miettiä sisältääkö joku keksi pähkinää. Ja silti luin niitä vaikka poika oli kuollut. Eilen en lukenut.

Keväällä mietin aina miten Matun silmät olisi voinut. Enää en toivo sadetta keväällä, sade joka puhdistaisi puut siitepölystä. En kiroa pujoakaan. Pitäisi kai tuntea helpotusta, mutta minä tavallaan ikävöin niitäkin huolia.

Minulla jolla aina oli silmätippoja ja antihistamiinia.

Hitsit minulla on ikävää sitä poikaa.

Katsoin eilen poikaani joka on kasvattanut parran. Mistä niin paljon hiuksia ja partaa voikaan kasvaa kun vertaa meihin. Molemmilla ohuet hiukset. Ajattelin että hän on oikeasti jo aikuinen, vaikkei se siltikään tunnu siltä. Mutta miten hän itse mahtaa kokea sen, että vieläkin pidän häntä lapsena. (no enkai nyt silleen lässytä, mutta huolehdin )Mietin etten koskaan saanut nähdä miltä Matias olisi näyttänyt samassa iässä kun poika on nyt. Jotenkin minusta tuntuu että Matu ois ollut ikuinen pojanviikari, joka ei ois sillai aikuistunut kasvoistaan. Voi elämä miten ottaa päähän, jos oikeasti kuolemalla ei ollut joku merkitys, jos se oikeasti oli vaan onnettomuus, joka johtui jostain typerästä, kuten nukahtaminen. Kaikki teemme virheitä, mutta pitääkö siitä maksaa hengellään? Tulen kai hulluksi jos alan miettimään liikaa muita vaihtoehtoja kun jo olen iskostanut päähäni. Ja ainahan minä niihin kallistun kuitenkin.

Eilen hain pojalle myös vanhoja pelejä kaapeista. Löysin Matun kengät. Mietin miksi niitä säilytän, toisaalta mitä väliä vaikka ne siellä kaapissa on. Hulluinta on että mietin mitä poika tekee aikanaan valokuvilla , Matun adresseilla, kengillä ja vaatelaatikoilla . En vaan kai kestä sitä ajatusta ettei joku tavarakin menettäisi merkityksen kun kuolen.

Pelottaa jos poika ei kerro omille lapsilleen veljestään. Tai ettei pitäisi veljensä muistoa elävänä. Entä jos poika kieltää kertomasta hänen lapsilleen Matusta. Miten hitto voisin elää sen ajatuksen kanssa etten voisi kertoa heille. Niin ja siis JOS hänestä tulee isä. Jos Matu eläis, olisin jo isoäiti, siitä olen varma.

Ajatuksia vilisee koko elämäni aikana , se on varma , nyt yritän vaan tarttua niihin , jotta pystyisin kokoamaan kaikki hulluimatkin ajatukseni, josta ehkä voi olla jollekkin apua tai asia johon voi samaistua.

Onhan se hullua miettiä mitä sitten kun kuolen ja surra sitäkin tavallaan etukäteen. Silloin ainakin oma äitini kuolisi, kääntyisi haudassaan koko kuolemansa ajan. (ei noin voi sanoa, mutta eihän kuollut elä )

No äiti on elossa mutta hyvin kiintynyt tavaroihinsa. Toivon että hänellä iskee joku ahaa elämys ja lahjoittaa sen mitä haluaa. Kyselikin jo jospa pitäisi jakaa jotain jo. Minun ja veljen kesken sekä meidän lasten .

Kun oikein mietin, en kylläkään keksi yhtään mitään tavaraa mitä ilman ei voisi olla. Tottakai haluan silti jäättää jonkun tavarankin muistona äidistäni. Enemminkin kai toivon että mahdolliset lapsenlapset olisivat persoonallisia ja läheisiä minun ja mieheni kanssa. Hemottelisin taatusti niitä. Minusta siinä ei olisi mitään pahaa, koska se jättäisi heille myös kivoja lapsuusmuistoja , ja nehän on yksi perusta lasten elämään. hemottelu ei ole vaan materiaa. vaan oikeasti haluaisin tehdä miljoonaa asiaa heidän kanssa. Viedä uimaan, maalata tauluja, kulkea metsässä, käydä Matun haudalla, istuttaa kukkia, katsella merta, istua nuotiolla, nukkua saman peiton alla ja lukea satuja. Keksiä juttuja. Mutta ainakin on haaveita.

Onneksi ei tarvitse itse miettiä tuleeko niitä vai ei ja jos, niin koska 🙂 Onneksi voin sanoa, vaikka vuosien aikana olen miettinyt koska ne lapset oiekasti kasvaa aikuiseksi. Nyt ainakin tuntui siltä että ehkä voi jo sanoa olevansa voiton puolella. Sen verran järkeviä ajatuksia on pojalla ollut , etteä voisin melkein jo unohtaa murehtimisen.

Onni on myös se, että sentään jo on toiveita.

Pitäisikö jo alkaa miettimään omia murheitani. Olen hakenut muitakin työpaikkoja, mutta jo nyt tiedän etten ole pettynyt jollen saa niitä. Hullua, olen kun kippari uppoavassa laivassa. Minä vaan tiedän ettei ole helppoa löytää uutta paikkaa joka antaa henkisesti sen mitä tarvitsen. Miten minulla vaan on sellainen olo, että olisin ansainnut kivan työn. Nykyisesssä saa olla mikä on, kivaa huumoria, tunnet paikat, tiedät mitä voit tehdä kysymättä, ei suurempia nipoja..ei hitto..surullista.

Oikeasti hei..nyt ois lottovoitto poikaa. Voisin auttaa siellä ilmaiseksi. Tänään oli kivaa ja tein kaikenlaista kivaa , ei kylläkään jäänyt luppoaikaa, mutta olin niin pirun tyytyväinen itseeni. Ainakin voi maata täällä hyvällä omatunnolla sängyssään. Alkaa kai ottamaan päähän ainaiset erot , ja ikävät. Oisihan se tylsää olla tylsä työkin. En vaan kestäisi, ja jos vaan väkisin, niin miten voit yrittää nauttia elämästään täysillä. Pakkohan mulla on saatava olla hauskaakin tässä elämässä. Mitä järkeä elämälläni muuten olisi. Tai stten on ylitettävä itsensä ja otettava riskejä taas.

Mä en vaan suostu hukata elämäni..en vaan voi

 

 

 

Kuningasidea klo 7.00

Herään ja ensimmäisenä mietin omaa elävää poikaani, eilistä ja tietenkin Matiasta. Se joku haikeus leijuu täällä edelleen, mutta myöskin se valtava rakkaus mitä tunnen eilistä kohtaan kun poika kävi. Kiitollisuus siitä että hän yleensäkin tuli käymään , vaikka niin on aina tehnyt isänpäivänä. Poika laittoi jo edelliskerralla tietokoneeseeni putsausohjelman, ja sanoin että joudun aina johonkin mainossivuille kun yritän, ja jälleen kerran hän näytti ja kas kumma se meni juuri niin kuin kuuluukin. Putsatessa tuli Matun kuvia esille sieltä sun täältä. Niitä ei saa putsata pois missään nimessä. Tosin oletan että kuvat on tikulla, osahan on facessa, taisin ostaa ulkopuolisen kovalevynkin.

Mietin niitä nuoria lapsia ketä on kuollut muutamien vuosien sisällä, miten onnekkaita ainakin heidän vanhempansa on, koska mahdollisuus saada kuvia on paljon suurempi kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten. Kuvia kunnei omasta lapsesta ole koskaan liikaa. Onneksi tämä on aika kun tekniikka on mennyt eteenpäin ja meillä on suuremmat mahdollisuudet löytää lapsistamme vidopätkiä jossa kaiken lisäksi voi kuulla äänen. Ääntä minä en ole saanut talletettua kun vaan niistä harvoista vhs videoista mitä otin kun pojat oli pieniä.

Mistä muusta me puhumme  kuin siitä, miten pelkäämme unohtavamme lapsemme, tai miten kaipaamekaan heidän ääntään.

Nyt meillä on mahdollisuus tallettaa ääniä kuvien kera. Miettikää miten asiat oli 150 vuotta sitten. Hyvä jos oli edes yksi kuva olemassa.

Tänä päivänä kun seuraan monien nuorten elämää jotka on kaverilistallani,  poseerataan tämän tätä. Mikä onni jos jotain sattuisi.

Poistelin eilen puhelimestani monta videopätkää, koska olen sitä ikäluokkaa joka ei oikein pidä hyvänä asiana tallettaa mitään pilveen. Mitä siitä jos nyt jonkun koirankuvan sinne laitan, mutta en vaan koe mukavaksi ajatukseksi tallettaa henkilökohtaisia kuvia perheestäni.

Kun mietin kirjoitustani juuri nyt , tuli mieleeni miten tekniikka jo minun eläessäni on harpannut huimasti eteenpäin ja mielessäni näen miten ehkä lapsenlapseni nauraa jo sitä kun puhun tikusta. Lapsenlapset jotka ei tietäisi mikä on tavallinen kasettisoitin.

Tästä kaikesta sain siis kuningasideani jonka aijon toteuttaa, tästä elämästä mitä on jäljellä, ja kuka sen tietää kuinka paljon sitä loppujen lopuksi on.

Voin kuvitella miten joku ajattelee minun miettivän melkeinpä työkseni. En koe sitä niin. Tokihan myönnän useinkin syventyväni ja tavallani jalostavan ajatuksiani eteenpäin, mutta pääasiassa ajatukseni vilisee siinä missä muillakin. Ehkä ajatus on niin arkinen normaali juttu , niin kuin tietenkin on, mutta ainakin itse tartun usein näihin arkisiin sponttaaneihin ajatuksiini, niin kuin juuri hetki sitten, ja miten minulla onkaan sellainen ajatus että se ei ole ollenkaan huono juttu 😀

Tämänkin kirjoitin siksi etten unohda sitä kungingasideaani ja kun kerran kirjoitan blogia , sain niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla..eipä juuri nyt muuta.

 

 

 

 

Isänpäivä

Isänpäivä ja ajattelin päivittää sen. En muista yhtään isänpäivää, mitä ollaan tehty . Ehkä se johtuu siitä ettei olla tehty mitään numeroa siitä päivästä. Appiukon luona ollaan käyty koko perheen voimin, mutta muuta en muista.

Kysyin pojalle tuleeko käymään muutama päivä sitten ja niin hän lupasi. Arvostan häntä siitä että hän haluaa aina muistaa kaikkia kun on joku päivä. Isovanhempiaan ja meitä ainakin. Hyvä niin, koska Matun kuoleman jälkeen yhdessäolon merkitys ainakin korostui.

Isä laittoi ruokaa ja sen hän tekee aina huolella ja se vie sen ajan mitä se vaatii, hän ei kiirehdi. Poika ei tullut ja isä kysyy minulta eikö poika tulekkaan. Näin lievän pettymyksen hänessä, ja hän sanoikin jo että aloitetaan sitten syömään. Päätin soittaa ja poika olikin matkalla.

Söimme, ja sen jälkeen hän koitti tasapainolautaa ja minä kuvasin ja nauroin, isäkin koitti. Ripaus jotain mikä on jo vuosia sitten kadonnut tulvahti mieleeni. Eli pojat ja heidän nauru. Nyt isä taiteili koska ei ole yhteistä jollei tee jotain yhdessä. Ihmettelen joka kerta miten iso poika minulla on ja halusin mitata hänet. Niin hän seisoi saman seinän viereen kun monet kerrat aikaisemminkin. Hän totesi että vanhat merkinnät oli kadonnut , niin kuin olikin maalattuamme seinän. Tuli jotenkin niitä kynän merkintöjäkin ikävää., Nyt on uusi merkki, eikä tehnyt yhtään pahaa vettää viivaa seinään. Tosin seisoin itse keittiön jakkaralla yltääkseni .

Juteltiin hänen päätöksistään, josta olen todella ylpeä. Toivon edelleen että kaikki menee hyvin jatkossakin. Tässä asiassa ainakin huokaan. Puhui jopa mahdollisista jatkokoulutuksista. No ainakin yksi asia missä luotan täysin häneen.

Olin ostanut pojalle hiukan ruoktarvikkeita jotta hänkin voi osallistua ruokamenoihin. Isä antoi vielä lihaa matkaan.

Oikeastaan kun ostin niitä ruokia , tuli se sama fiilis kun Matu oli kuollut. Rahalla ei ollut mitään merkitystä. En nyt ajatellut kuolemaa , mutta jotain oli joka jälkeenpäin ajateltuna yhdisti kauppareissuni siihen aikaan kun millään ei ollut mitään väliä.

Halaan poikaa kun hän on lähdössä ja varoitan peuroista tuttuun tapaani. Ehkä se oli se pelleily isän kanssa joka sai tämän hieman haikean olon. Vanha äijä ja minun poikani..kun sen piti olla molemmat pojat yhdessä ja me oltaisiin istuttu sohvalla. Ihanaa siis niin ihanaa että poika kävi. Mutta kyllä tämä meidän uusi perhe kolmestaan vieläkin vaan ontuu.

Taatusti kirjoittaminen on voinut vaikuttaa, kun Matu on ollut lähes päivittäin mielessä kirjoittaessani. Silti on sellainen rauhallinen fiilis.

Tänään ajattelen kaikkia isejä jonka lapset ei tullutkaan kortteineen käymään. Hyvää isänpäivää , kyllä lapsemme siellä jossain , on mukana omalla tavallaan.

Vettä sataa mutta sydämessäni asuu aurinko.

Olen yhä se sponttaani ”tyttö” tänäänkin joka tekee asioita , nopeilla päätöksillä ja joudun aika ajoin mitä kummallisempiin juttuihin mukaan.

Pitääkö jo alkaa pyörtämään omia sanojanikin tässä vielä kun ilo pursuaa korvista tänään. Miksi haluan jakaa tämänkin asian on siksi että haluan todistaa että oikeasti näinkin voi tuntea. Vaikka surussa ei voi aikaa määritellä miten ja kuka missäkin ajassa pääsee eteenpäin ja edistyy tavallaan tilaan joka jopa voi olla siedettävä, suht normaali tai niin kuin minulla juuri tänään, tuntea aitoa iloa joka saa hymyn leviämään korvasta korvaan.

Kun näin tapahtuu näen jälleen Matiaksen nostavan peukkua siellä jossain missä onkaan.

Ensinäkin oli duunia tällä viikolla ja mitä parasta, iloisimman työkaverini kanssa jonka kanssa töitä tehdessään nauramme melkeinpä aina. Olen aina ihmetellyt miksi joku kuvittelee että jos sattumalta viihtyy työssään, mutta tekee työnsä iloiten ja nauraen, että se mukamas tarkoittaisi samaa kun että työtä ei oteta vakavasti , tai etteikö iloiten voi tehdä työnsä hyvin.

No toisena päivänä hämmästyimme oikein kuinka hyvin kaikki oli hanskassa ja miten hyvin kaikki oli tehtyä, kunnes totesimme että mehän olimme eilenkin yhdessä töissä 😀 Oma kehu paras kehu, mutta minkä sille voi jos itse oikeasti on sitä mieltä. Ollaan ennenkin tehty paljon ylimääräistäkin ja yritetty jopa keksiä uusia tapoja saada sitä hiukan ektraa. On paljon mukavampaa tehdä työtä hyvin ja iloiten vielä mukavampaa, kun se että yrittäisi luumuilla ja valittaa kun kello menee liian hiljaa eteenpäin. Raskasta taidetta sekin luumuilla, joten siksi mieluummin näin.

No olihan mulla se hitsin avainkatoaminenkin jolloin koiratkin tappeli ja se päivä oli kyllä niin syvältä kun olla ja voi. Mutta jälkeenpäin ajateltuna, sain jälleen kerran todisteita siitä että minulla onneksi on työkavereita kenelle voin soittaa ja pyytää apua. Pitääkin myös muistaa erästä nuorta tyttöä joka myös panosti etsimiseen.

Tänään aamu alkoi sillä että vaikka kuinka haluaisin ulkoilla yksin, ilma oli synkkä ja minua ei vaan innostanut mennä metsään koirien kanssa yksin. Ystävä soitti ja kertoi kohta ajavansa meidän ohi ja pyysin heti käymään luvaten keittää meille kahvit. Ystävät on harvinaista herkkua kun asuu näin landella kaukana kaikesta.

Jopa mieheni istahti sopivasti pöytään ja naurettiin vaikka mitä hassuja juttuja yhdessä, meillä kun on aika raakaa huumorintajua mitä kaikki ei todellakaan aina ymmärrä. Vierailu kesti onneksi kauan mikä on harvinaista herkkua kun kyse on yrittäjä nainen jolla on aina kiire. Kun on suurinpiirtein samanikäiset lapsetkin , niin juttuahan riitti.

Koska olen taikauskoinen, uskon henkiin tai miksi tätä minun elämänuskoa voikan kutsua siihen liityy usein pelkojakin ja niin kuin sanottu pelaan usein varman päälle mieluummin kun että otan niissä asioissa riskejä. Ja taas se että kaikki on tultava aidosta sydämestä, muuten se ei kelpaa itselleni.

Koska teen tuuraushommia niin paljon kuin niitä saan, ja onneksi koko alakuvuosi on ollut hyvä, ja nyt kun työt on vähentynyt dramaattisen paljon en kieltäydy juurikaan koskaan töistä. Sille kenelle olen töitä luvannut , sen pidän vaikka onkin usein harmittanut , kun olisi  tullut töitä lempipaikastani. Eli huomenna duuniin YESS!

Oli sitten isänpäivä tai ei, tuplapalkka kyllä korvaa kaiken. Kaveri lähti ja mies nyt touhuaa aina jotain, en voi ymmärtää miten voikaan olla niin paljon tekemistä. Sopii tosin minulle koska en ole läheisriippuvainen ja tarvitsen itsekkin omaa aikaa. No joskus kyllä kiukuttelen, et hei haloo, minäkin olen olemassa.

Sitten yksi kaksi hän piipahtaa  sisälle ja sanoo jotain uskomatonta. Poikani halusi suorittaa yhden osion koulutuksessaan ja joutui irtisanoutumaan. Olin aika pettynyt ja hieman vihainenkin koko jupakasta kunnei hän saanut siitä yhtä lappua joka olisi taannut hänelle mukiinmenevän korvauksen koulutuksen ajaksi. Mutta poika sanoutui irti ja pysyi lojaalina työn antajalleen. No omapa on elämänsä ja kauhistelen kunnen itse pysty kauheasti avustamaan. Otin asian niin, että elämä opettaa ja oppiipahan taas miettimään mihin 220,- kuukaudessa riittää. Taas loukkaannuin kun hän myös kerran halusi auttaa isoäitiään joka johti siihen että oli valittava keikka tai isoäiti. Hän valitsi isoäitinsä tietämättään mitä tulisi menettämään. Voi kiesus että minua otti päähän. Kalliiksi tuli sekin reissu ajattelin.

No elämä on. Hänellä kuitenkin on se oma juttu ja siihen hän luotti, hyppäsi täysin tyhjän päälle ja se ei ole minusta mikään pikkujuttu.

Pakko oli luottaa että elämä tavallaan tai toisella järjestyy.

Ja sitten se paras…je je jeeeeee. Mies astuu sisälle ja sanoo, no olipa hyvä että poika sai sen työharjoittelupaikan mitä havitteli. !!!!

MITÄÄÄÄÄ ?????? Siis voitko toistaa. Niin se sai sen sitten, juuri sen paikan mistä haaveilikin. -Siis kuinka kauan se kestää (ajattelin vaan rahatilannetta). -Kaksi viikkoa ja sitten pääsee oppisopimuksella jatkamaan.

OUU MAAAI GAAAD !!!!

Tyyppi tulee sisälle ja kertoo minulle tällaisen uutisen ihan kun olisin tiennyt asiasta.

Ei jessus sentään. Kaiken lisäksi hän saa vielä siitä rahaakin !!!!!!

Sydämeni pomppas ja kyselin , oletko nyt ihan varmasti käsittänyt oikein. Enkä tiennyt uskallanko edes iloita tästä asiasta, jos tässä kuitenkin on tullut joku väärinymmärrys.

Mutta sitten ilo otti vallan , enkä tiedä  koska olisin niin leveästi hymyillyt tätä ennen. Pojan unelmien täyttymys. Huh huh…pakko kai tässä vaan nyt on uskoa ettei tuo ukko nyt ole omiaan sepittänyt .

Ilmoitin asiasta heti kahdelle ihmiselle. Josta toinen laittoi isot hymynaamat meseen. Mutta lopulta soitti ja kyllä sen vaan luissaan tuntee kun joku iloitsee täydestä sydämestään meidän puolesta.

Olimme saman henkilön kanssa puhuneet muutenkin päivällä, ja sanoin että hän jos joku on aina ollut minun suuri tuki olemalla rehellinen kaikissa asioissa. Ja oli sitten kyse ilosta tai surusta ja varsinkin jälkimäisestä, niin vaikkei hän itse ole kokenut mitään vastaavaa, hän ainakin osaa aina olla tukena ja ymmärtää miltä minusta on tuntunut.

Kerroin myös miten paras kiitos mitä olen saanut on pieni kirjoitus joka koski minua. Sanoin ystävälleni että tämä on se asia joka on parasta kiitosta minulle. Samalla koen hyvin vahvana että Matias on tässä jutussa mukana. Vaikka tossa aikaisemmin kerroin miten kehuimme itseämme työkaverini kanssa, tämä asia on taas pelottava. Ei saa antaa kusen nousta päähän niinkuin. Olen myös toiminut eräässä asiassa niin hyvin kun vaan olen voinut , en voi siitä kertoa sen enempää. Mutta koin että tämä pojan juttu, tavallaan oli kiitos siitä kaikesta.

Ilon huumassa kuitenkin ajattelin, että niin kauan kun sydämeni on aito, minusta tuntuu ihan ensimmäisen kerran, että joko meidän suuret murheet kaikkine kolareineen ja muiden vastoinkäymiset vihdoin olisi ohi. Voisko oikeasti olla niin että nyt alkaisi uusi jakso?

Tekisi mieli sanoa ettei ehkä kannata nuolaista ennekuin tipahtaa. Mutta näin todellakin toivon. Olen niin aidosti kun olla ja voi, super onnellinen…

Tänään oli monta ihmistä mielessäni ja tämä oli kyllä niin parasta kun olla ja voi. Oikeasti, onnea voi tuntea vielä vaikka olisi kuinka synkkää juuri nyt. Haluaisin niin aina löytää ne oikeat sanat jotka lohduttaa ja antaa toivoa teille jonka menetyksistä on vaan henkäys.

Olen aina valmis kuuntelemaan ja ymmärtämään, toivon todellakin että tänään teidänkin rakkaat lähettää teille juuri ne oikeat ajatukset mitkä kannattelee teitä tästäkin eteenpäin.

Niin kuin Matiaksen hautakivessä lukee. Uskoit, toivoit , rakastit.

Samaa toivon teille tänään ja ikuisesti koko sydämestäni.

Yhdessä käsi kädessä suurta rakkautta tuntien .

Iso iso kiitos kuka vaan tämän päiväni järjesti. Kiitollinen äiti.

 

 

Vertaistuki

Kun minä elin ensimmäistä elämääni tiedostin tietenkin että lapsiakin kuolee, mutta että heitä kuolee niin paljon ymmärsin vasta oman lapseni kuoltua.

Lapsia kuolee mitä ihmeellisimpin asioihin siinä missä aikuisetkin. Lista on lohduton ja tapoja kuolla on välillä uskomattoman vaikeaa lukea ja varsinkaan hyväksyä.

Kunnen ymmärtänyt tätä, ymmärykseni perustui periaatteessa vaan siitä mitä kirjoitettiin lehtiin tai mainoksissa jossa kerätään lapsille rahaa.

Pelkästään onnettomuudessa kuolleiden lasten kirjo kuolla on kirjava. Lapsiahan kuolee jo ennen syntymäänsä,epäselviä kuolemia, sairauksiin,on itsemurhan tehneitä  ja onnettomuuksissa kuolleita lapsia. Kaikista ei kirjoiteta lehtiin joten käsitys tästä oli ainakin itselleni aika tuntematon. Kun oikeasti aloin miettimään mitä tiesin, kyse oli palo, liikenneonnettomuudet, kätkytkuolemat ja tottakai olen itsekkin osallistunut lapsille tarkoitettuihin keräyksiin kun on kyse pelastaa lapsia sairauksilta.

Kaikki kuolemat ei myy, joten mitä isompi onnettomuus , mitä enemmän  kuolee sen isommat on otsikot.

Tähän on onneksi puututtu ja jotkut lehdet jopa kunnioittaa nykyään enemmän uhrin omaisia suuren surun keskellä. Ei olla omaisia vastassa sairaalan ovien vieressä metsästäen haastatteluita. Hyvä niin.

Kuolema ja läheltä piti tilanteet on suurta hupia netissä. Raadollista.

Miten tämä tulee vaikuttamaan heihin jotka pitää tämän tyyppisiä ohjelmanpätkiä huvina? Miten se vaikuttaa heihin jolla jo on sairaita ajatuksia päässään? Siihen en todellakaan osaa vastata. Medialla on kuitenkin iso vastuu , koska miten minusta tuntuu että kun yksi ajaa väkijoukkoon, muut seuraa perässä.

Lööpit tosiaankin myy, mutta se mikä jää unholaan on läheiset. Kun itse luen vaikka kuinka pienen kirjoituksen onnettomuudesta, ajatukseni siirtyy heti omaisiin ja heidän uuteen alkavaan elämään.

Itse en halua salata että minulla oli lapsi, mutta kyllä jossain kohtaa jätän asian usein kertomatta. Kaikkihan me reagoimme eri tavalla kaikkeen, mutta suurin piirteen kuljemme samasta lähtökohtasta, eli lapsen kuolemasta eteenpäin kohti omaa kuolemaamme, ja kaikki se siinä välissä on elämää kuitenkin.

Miten koukeroinen surun matka kellekkin on, on eri asia. Miten matka sujuu ja koska kukin näkee ilon ja värit taas vaihtelee, yhtä paljon kuin se miten koemme ja miten reagoimme asioihin.

Kun tulee se asia että kerrot asiasta muille, sekin vaihtelee. Yhtä paljon kun se mitä kerromme, tai kuinka paljon olemme valmiita vastaamaan kysymyksiin mitä tulee ulkopuolelta. Päätös on jokaisen oma. Mutta sokkivaiheessa minusta on hävytöntä käyttää sellaista tilaisuutta hyväkseen saadaakseen hyvän jutun lehteen ainakin.

Suruprosessiin kuuluu luonnollisesti niin vahvasti tunteet, joka vaihtelee prosessin aikana , mieliala varsinkin alussa vaihtelee todella nopeasti laidasta laitaan. Ei siinä mitään, mutta tämähän on se vaikea osuus ymmärtää kunnei ole samaa kokenut.

Minun tapauksessa olin alussa hyvinkin avoin. Mutta aika pian asiaan tuli muutos, iso muutos. Me surevat emme todellakaan halua lapsiamme unohtaa, emmekä halua että kukaan muukaan unohtaa, ja siksi yksi ylimääräinen kynttilä haudalla, lämmittää meidän mieltä, koska se kertoo että joku on ajatellut lastamme. Taatusti tässäkin asiassa voi olla poikkeuksia.

Kyyneleet on helppo hyväksyä kun on ulkopuolinen. On helppo ymmärtää että se on surua, ja ulkopuolisen on helpompi tukea, lohduttaa koska kyyneleet on jotenkin vaan se klassisin näkyvä osa surua.

Viha taas pelottaa, on epämukavaa kuuneltavaa ja saa usein erillaisen reaktion aikaan heissä joka kohtaa vihaisen surevan ihmisen. Se on epämukavaa. Mutta siinä missä kyyneleet kuuluu suruun , kuuluu vihakin. Itse en ole puhunut kertaakaan yhdenkään omaisen kanssa joka ei jossain vaiheessa olisi kokenut vihaakin. Itsekkin koin vihaa.

Pidän sitä ihan täysin normaalina koska olen saman asian kokenut itsekkin.

Kun olen puhunut kuolemasta ulkopuolisten kansa ja he jo kokee että olen ns. selvillä vesillä, niin kuin kai olenkin. On kun oisin heidän mielstä tervehtynyt ja kestän siis ihan mitä vaan. Olen aika pitkälti samaa mieltä tässäkin. Tuli juttua blogistani ja varsinkin ne vertaiset kenen kanssa puhun blogistani , on antanut palautetta. Ja tässä se suuri ero ilmenee kenen kanssa puhut ja miten ei lapsensa menettäneet kokee asiat.

Kyse oli yksi idea mitä ajattelin toteuttaa joka liittyy kirjaani, joka siis oli ensimmäinen ajatus kun päiväkirjani sivut täyttyi. Sen jälkeen eli syyskuussa aloitin blogini, joka minusta on täysin eri asia kuin kirja. Tosin en ole itse ollut blogienlukija joten voin toki olla väärässäkin. Totesin kuitenkin etten halua matkia ketään, joten parempi vaan aloittaa ihan siltä miltä minusta tuntui oikealta, ajattelin.

Kirjoitin tänne osion missä haukun vakuutusyhtiön lääkärit alimpaan helvettiin, osio koski miestäni ja lopulta poistin sen koska asia meni niin henkilökohtaiseksi, ja mielipiteet olivat täysin omiani, ja miten minä asian koin.  Tapahtuma taas oli mieheni kolari joten siksi toimin näin.

Tästä osiosta sain kuitenkin kritiikkiä , mistä toki olen onnellinen, poikihan se taas yhden jutun , joten aina kaikki huono ei sitä ole, vaan voi poikia jotain hyvääkin.

Kun kirjoitan elän ne hetkeni uudelleen, ihan kuin se hetki olisi täyttä totta. Se oli ja tulee aina olemaan oma totuuteni.  Ymmärrän todellakin ettei kiroaminen ole kaunista, ja monen mielestä epäsopivaa. Mutta sitä en ymmärrä etteikö jopa blogissa tai kirjassa voi kirota.

Niinkuin tosa aikaisemmin kerroin , lapsia kuolee mitä merkillisimmissä olosuhteissa ja takaan etteivät olosuhteet aina ole helppo hyväksyä. Voitte vaan omassa mielessänne kuvitella mikä olisi teidän oma pahin painajaisenne. Takaan että jonkun omaisen kohdalla suru tuo vihan esille.

Onko silloin kuvaavaa kirjoittaa – Kyllä minua niin harmitti . ?

Onko silloin väärin kirjoittaa, -Kyllä minua niin vitutti ettei vituksella ollut mitään määrää?

Kumpi rivi oikeasti kuvastaa parhaiten sitä olotilaa?

Tai jos kirjoitan – Olipahan hän ajattelematon kun sanoi minulle että (syy) toivoisin hänelle kyllä kokevan saman tuskan mitä minä koin.

Kun totuus on. -Vittu mikä kusipää, kehtasi sanoa minulle (syy) toivoisin hänen kokevan tämän saman helvetin.

Minä en siis voi  kirjoittaa näin, vaikka se on minun totuuteni , koska kielenkäyttöni ei ole sivistynyttä !

Oikeasti en ole katkera, vaan oikeasti oli hyvää että tuli tällainekin keskustelu käytyä. Koska tässä jos jossain nähdään sen miten ei kuoleman kokenut, kokee asian luonnottomana kun taas vertainen pitää tätä täysin normaalina.

Joten jatkan silti omaa linjaani, koska se on minun totuuteni ja sitä minua. Minä uskallan kyllä myöntää että päässäni on seilannut paljon rumempiakin ajatuksia.

Toiseksi kyseinen henkilö ei ole lukenut raakaversiota kirjastani, sen on lukenut muistaakseni kolme henkilöä. Ja eroaa jonkun verran blogistani. Olisi ollut helppoa vaan kopioida kirjani tähän blogiin, mutta silloin minulta olisi loppunut tekeminen ja kai tämäkin jotain auttaa minuakin, vaikka välillä raskasta onkin elää ne hetket uudelleen. Olen toki muutunut ajan kanssa niin kuin me kaikki muutumme, mutta minun kirjani oli minun totuuteni silloin kun kirjoitin.

Yhtä totta kun se mitä kirjoitan nyt, niillä tunteilla mitä koen kun muistelen sitä mitä on tapahtunut yksitoista vuotta sitten. Toiseksi olen vasta nyt valmis auttamaan muita mitä en ollut onnettomuuden sattuessa. Toivon todellakin suoruutenikin auttavan vastaavaa ihmistä samaistumaan  ja ymmärtämään ettei ole epänormaalia ajatella rumasti surunkaan keskellä. Kunnei se vaan ole vaaleanpunaista surua mistä sitten kauniisti pääsemme irti/eroon muiden avustuksella, ja taas elämä hymyillee ja voimme vaan ajatella lapsiamme ja jatkaa kauniiden muistojemme kanssa.

Mikäli elän ja aloitan uuden blogin 20 vuoden kuluttua , ajatukseni on taatusti muuttunut, mutta kun nyt satun elämään tätä hetkeä, kunnen huomisesta ole mitään takeita.

Pitäiskö tässä muuten aina olla nostamassa, ei lastensa menettäneiden tapoja jalustalle? Kehua miten kauniisti he osaa suhtautua asioihin?

Kyllä kuolema vaan edelleenkin on asia mikä on niin monimutkaista selittää, neuvoa, tai ymmärtää, oli sitten kokemusta tai ei.

Yhtä lailla kun vertaisetkin kokee asioita eri tavalla , koemme kaikki asiat yksilöinä kuitenkin.

Suosittelen kuitenkin kokeilemaan vertaistukea mikäli on lapsensa menettänyt. Itse olen ollut yhdessä järjestetyssä tilaisuudessa. On hienoa että näitä ryhmiä on ja että niitä järjestetään.

Itselleni koen parhaimmaksi jakaa ajatuksiani vertaistukiryhmissä mitä löysin netistä. Siellä voin lukea tai kirjoittaa omia mielipiteitäni juuri kun minulle parhaiten sopii. Pystyn myös valitsemaan minkälaiseen ryhmään liityn. Olen toki liittynyt moneen , mutta itse kirjoitan vaan niissä ryhmissä jossa koen olevani turvassa ja jakaavani mielipiteitäni vain ja ainoastaan saman kokeneiden kanssa.

Vertaistukiryhmissä missä itse viihdyn, on suljettuja muilta ja arvostan juuri sitä että siellä todellakin saa kertoa juuri siltä miltä tuntuu. Saa purkaa pahaa oloaan, kertoa tuhannen kerran että on ikävää , laittaa kuvia jos haluaa, kertoa että vaihdoin kukat haudalle, voit olla vihainen tai surullinen. Kertaakaan kukaan ei ole kritisoinut minua siitä miltä minusta on tuntunut.Sieltä voi napata vinkin jonkun toisen kokemuksesta tai ajattelutavasta, joka auttaa itseään.

Ei vertaistuki mitään ihmeitä tee, mutta parempaakaan en ole keksinyt. Varsinkin alussa tiedonhalu ja tarve itse kertoa oli suurempi kuin nyt.

Tätä blogia koen enemmänkin projektiksi, enkä näe mitään jatkumoa. Kun lopetan, jätän luultavasti blogin elämään omaa elämäänsä. Voihan se olla että siitä on apua , ainakin toivon niin. Mikäli ajatusmaailma muuttuu radikaalisti , se ei vaadi kuin yhden klikkauksen ja tämä on mennyttä.

Kirja on kirja ja jos se oikeasti joskus toteutuu se jää eri tavalla elämään , kunnes se tuhoutuu jostain syystä. Koska kirja oli ensimmäinen ajatus , en vaan ole päässyt siitä irti , ainakaan vielä. Kovin aktiivinen en ole ollut johtuen monesta syystä.

Minua ei niin kauheasti häiritse kirjoitusvirheeni blogissa, mutta kirjassa sanat pitäisi olla oikein kirjoitettu. Kirjani pitäisi tietenkin korjata, mutta sitten vielä laittaa eri osiot jonkunlaiseen järkevään järjestykseen. Poistaa asioita mitä toistan. Joo , en siis ole kirjailija vaikka rakastan kirjoittamista 😀 Mutta aina voi luottaa että elämä on yllätyksiä täynnä positiivisestikin. Jollen muuta keksi tulostan sivut , teen itse kannet, ja siinä on pojalleni muisto äidistään ja olen ainakin toteuttanut lupaukseni Matiakselle, että tein sen kirjan, sen yhden kappaleen tulevia sukupolvia varten. Se riittää minulle.

Vertasitukea löytyy ihan facestakin, tässä muutama esimerkki.

-Pieni enkeli lapsi.

-Surunauha.

-Lapsensa menettäneet.

-Onnettomuudessa lapsensa menttäneet.

-Nuoren lapsensa menettäneet.

-Käpy ry.

Voit olla pelkkä lukija jos koet vaikeaksi kertoa omasta surustasi, mutta haluat tietää mitä me muut ajattelemme. Huomioi se, ettei kaikki ryhmät ole suljettuja , jos se on sinulle tärkeä asia. Suljetut ryhmät myös pyytää sinua kertomaan oman tarinasi, ja se ei ole uteliaisuutta, vaan sillä varmistavat että ulkopuolisia ei ryhmään tulisi, jotta me jotka haluamme jakaa asioitamme vain saman kokeneen kanssa, saamme niin tehdä. Suljetuissa ryhmissä voi olla kriteerinä että lapsi on kuollut mutta millä tavalla ei ole merkitystä, mutta myös se että lapsesi on kuollut erityisellä tavalla.

 

 

 

 

 

 

 

Kun kuolema muuttaa sinua

Kyllä kuolema ihmisen muuttaa aina jollakin tapaa. Koen silti olevani onnekas kun minä ihmisenä en kuitenkaan ole muuttunut kokonaan. se mihin uskoin , uskon siihen edelleen. Mielessäni näen todellakin sen kiven ja se on puoliksi vedessä , ja jos joskus sen ihan livenä näen, menen seisomaan sen päälle, sen vannon.

Se kivi edustaa sitä mitä arvostan, mihin uskon , mutta myöskin sen että olen kaiken kokemani jälkeen edelleen samaa mieltä. Se kertoo minulle lohdutukseksi ettei Matun kuolema ainakaan ollut hinta että minun piti muuttaa oikeastaan mitään, vaan sen takia että olen uskonut vääriin asioihin.

Mutta kivi on myös puoliksi vedessä. Se taas kertoo sen, että jotain myös muuttui, ja se taas on jotain syvällisempää. Se mikä aikanaan oli veden alla, se mistä en tiennyt silloin kun kaikki oli hyvin. Kaikki mikä tuli olemaan  täysin uutta ja suurta mysteeriä. Se kertoo että on kaksi elämää. Kivi on se peruskivi minkä päällä seisoin ja seison edelleen ja se on rehellisyys itseäni kohtaan.

Kun lukee tai katsoo ohjelmia jossa ihminen katuu jotain , tai miten joku vasta ymmärtää mikä onni on. Selvii usein että onni on aina rakkaus. Rakkaus läheisiään kohtaan. Juuri eilen minun piti olla välikätenä ja todistaa mustasukkaiselle miehelle ettei ole syytä huoleen. Sanoin vaan ettei syytä ole, joka olikin totta. Sanoin että älä vaan tee itsestäsi pelleä järjestämällä mitään kohtausta, koska sehän kertoo vaan siitä ettet luota itseesi.

Miten monta turhaa riitaa olenkaan riidellyt. Miten monta kertaa olenkaan hakenut onnea miettimättä mitä se oikeastaan on. Se ainakin muuttui. Onnekseni olen ollut perheestäni onnellinen, se on minulle asia mistä todellakin olen onnellinen jälkeenpäin ajateltuna. Onneksi kerroin rakkaudestani, onneksi olen puhunut jo silloin aikanaan ,miltä minusta on tuntunut ja mikä tuntui tärkeältä.

Mutta kuka onkaan täydellinen? Kuka edes voi sanoa mikä onni on kenellekin. Tosin uskon että loppupelissä kun aikaa ei enää ole, kun tietää kuoleman lähestyvän, kun istuu vanhana muistelemassa, ei sitä ainakaan mieti kallista maljakkoa minkä sai ostettua. Itse kuvittelen vaan muistelevani vanhana mummona yhteisiä hetkiä perheeni kanssa. Toivon voivani tavata vanhoja ystäviä ja muistella kahvikupin äärellä nuoruuttamme ja asioita mitä tehtiin yhdessä.

Olenkai kertonut siitä vanhasta naisesta , jonka poika ja mies oli kuollut. Jollei hän olisi ollut niin sairas kun oli, olisin halunut kysellä enemmän. Mitä hän oikeasti tunsi eläneensä elämänsä. Miten suuren osan pojan kuolema vei mennessään. Tunsiko hän vieläkin surua ja paljon muutakin. Mutta en minä halunut puhua siitä hänen kanssaan, koska toivoin meillä olevan vaan suht kivaa sen ajan mitä siellä olin.

Onneni ei ole pelkästään perheeni vaan onni on myös ollut kohdata näitä ihania ihmisiä missä milloinkin. Voi miten kauniita muistoja olen kerännyt. Näen tämän vanhan naisen istumassa keittiönpöydän äärellä. Olen laittanut Myrnakupit pöytään hänen toivomuksestaan. Edessämme on pieni tassi, täynnä punaisia viinimarjoja mitä pyysin häntä poimimaan, en marjojen takia, vaan sen takia että hän saisi hetken raitista ilmaa. Hän on sokeroinut marjat ja poimii yhden marjan, toisen jälkeen suuhunsa. Hitaasti, ja välillä kahvia hörpäten.

Muistan hetkiä kun tytärkin istuu kanssamme, miten tyttären silmistä loistaa kiitollisuus ja ennen kaikkea rakkautta omaa äitiään kohtaan.

Miten onnekas minä olen että täysin sattumalta päädyin tähän perheeseen joka jättäisi minulle niin paljon muuta kuin palkan  muistoksi. Miten paljon ne hetket on auttanut , miten ne tuo ilon ja muistutuksen siitä mikä oikeasti on elämää. Miten nyt voin kirjoittaa ja muistella kaikkea, ja kaikki tuntuu hyvältä. Koen etten voinut tehdä enempää naisen hyväksi, ja silti en tehnyt oikeastaan mitään ihmeellistä. On hyvä omatunto ja se on jo paljon. Toivon että toin apua ja helpostusta ja jotain hiukan ekstraa hänen elämäänsä. Tunne on minulle itselleni suurin kiitos ja elämäni tarkoitus. Kun antamalla jotain aitoa saa paljon enemmän itse. Tätä itse arvostan ja kiitän kaikista mahdollisuuksistani mitä elämän aikana on tullut eteeni.

Kun törmään uusiin ihmisiin, mietin ehkä vielä enemmän kun aikaisemmin mikä heidän osa tulee olemaan elämääni. En aina, mutta onneksi usein. Hyvät asiat on kun raput jotka vie eteenpäin, kohti jotain uutta.

On aikamoinen työ muistaa kaikki asiat ja usein onkin helpompaa vaan elää miettimättä liikaa. Eilen syvä ajattelu oli kyllä kaukana. Mutta jälkeenpäin on aina hyvä todeta että tavallisella elämälläkin on kai tarkoitus, kun saa oikeasti vaan elää hetkessä ja antaa asioiden tulla niin kuin tulee, kaikkine tunteineen. Onhan sekin itselleen todellinen irtiotto kun keskittyy johonkin vaikkakin kiukuspäissään , etsien avaimia , ja takaan etten ajatellut kuolemaa tai suruani silloin.

Usein sanon itselleni että pysähdy, lopeta heti miettiminen, anna asioiden olla. Luota siihen että asiat järjestyy. En ilmeisesti ole ihan tätäkään sisäistänyt , koska en aina jaksa luottaa siihen. Miten elämäni voi parantua jollen tee mitään minkään asian eteen?

Toisaalta elämä menee aina tavallaan omalla painollaan eteenpäin , mutta silti, eikai sitä nyt ihan voi vaan olla ja odottaa ihmeitä tapahtuvan.

No tänään on ainakin hyvä testi edessä. Löytyykö avaimeni 😀 En nyt voi väittää että olen ihan tyyneen rauhallinen vieläkään, koska odotan soittoa vieläkin. No ainakin olennyt luovuttanut ja annan asian olla ja nähtäväksi jää mitä tapahtuu. Olen järkeillyt asiaa, olen luovuttanut ja silti siellä jossain, minulla on sellainen olo että se löytyy, vaikka olen tehnyt kaikkeni ja vaivannut muitakin ihmisiä.

En tiedä onko suhtaumiseni asioihin muuttunut kaikkien asioiden suhteen. En kyllä oikein usko että avain episoodilla on mitään tekemistä poikani kuoleman kanssa.

Hyvä asia on kai sekin kun tulee vastoinkäymisiä vastaan, että loppujen lopuksi päätös on aina minun. Uskon että kykenen helpommin suhteuttamaan ongelmat, koska minhän olen jo menettänyt niin paljon ettei mikään vedä siihen vertaa kuitenkaan. On helpompaa myös vaan jatkaa matkaa ja jättää ongelmia taakseen.

Joskus hieman kyllä ärsyttää oma itsenikin, mutta pyrin kuitenkin ajattelemaan, että tällaisena minä synnyin, näillä ajatuksillani ja tällä luonteellani, ja joku syy miksi näin on, pitää vaan olla. Jotenkin min un on vaan löydettävä se juttu mihin minut on luotu, tekemään sitä jotain . Mikä se juttu on, onkin eri asia, koska se ei ole vieläkään selvinnyt. Matiaksen kuolema ,sitä en hyväksy syyksi, mutta jos väistämätön totuus on jo tapahtunut, muokkaahan se minua ihmisenä. Silti toivon koko sydämestäni jos elämää on kuoleman jälkeen ja joudun johonkin puhutteluun, ettei silloinkaan sanottaisi että poikasi piti kuolla sen takia, että toimit näin ja näin jonkun asian hyväksi. Kai mielipiteensä saa sanoa sielläkin ;)?

Ihaninta mitä kuulen teeveestä tai luen haastatteluita, on se kun joku sanoo että elää unelmiensa elämää. Tai kun joku tekee jotain täydestä sydämestään koska se tuntuu elämäntehtävältä. Mutta siihen en usko että kukaan välttyy huonoilta päiviltä vaikka eläisi kuinka, aina tulee esteitä tai ongelmia mitä pitää ratkaista.

Muuta ratkaisua en keksi kun että on vaan löydettävä se kaikki itsestään. Oli mitä oli , on saatava rauha itselleen.

Kaikki asiat ei löydy oppaista, joskus pitää vaan soveltaa , yrittää, kysyä, pyytää apua tai yksinkertaisesti unohtaa ja tyytyä asiaan ja hyväksyä se asia jotta sen kanssa pystyy elämään.

Mitä uutta ja mikä vie minua eteenpäin juuri nyt? Juuri nyt minua vie eteenpäin ajatus joka sekin oli sattuma ja täysin minusta riippumaton tapahtuma. Eräs ihminen otti minuun yhteyttä, epäilin suuresti mikä juttu tämä nyt sitten oli. Hän ei kysynyt mitään ihmeempää, ei selittänyt mitään. Kerron tämänkin koska jos tämä on sitä mikä minussa herätti mahdollisuudeksi aijon tämänkin kortin käyttää. En halua kertoa tästä yhtään sen enempää mutta palaan asiaan taatusti mikäli asiat menee niin kuin toivon. Aijon kysyä häneltä yhtä asiaa, ja jos se ei ole kallista aijon sen toteuttaa. Tosin siihen vaaditaan vielä paljon töitä, mutta jos saan siihenkin apua , aijon todellakin jatkaa ja katsoa mitä sitten tulee tapahtumaan. En ainakaan ole jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Ja tuleehan siitäkin taas yksi hyvä esimerkki miten kaikessa mitä tapahtuu voi olla mahdollisuus.

Ihme taas on se , etten tehnyt mitään asian hyväksi, tai no hiukan, mutta ajatus on ollut jotain täysin muuta.
Tulipa taas sekavaa kirjoitusta. En aijo sitä muuttaa , koska kuka sen tietää jos tämä on avain jollekkin.

Nyt taidan vetää kuteet niskaani ja mennä ulos haukkaamaan happea, saa koiratkin juosta. Jätän suosiolla siivouksen väliin ja keskityn, otan ilon irti siitä ettei sada vettä , ehtiihän sitä siivota myöhemminkin 😀

 

 

 

 

 

 

 

Myrskyn jälkeen.

Nyt tuntuu taatusti jo siltä että mietin kuolemaa ihan joka hetki ja elämäni on vaan yhtä suurta tuskaa ja surua.

Onhan suru tottakai aina omalla tavallaan mukana, mutta olen jo tosin pakosta ollut pakko hyväksyä, että tältä se minun elämäni nyt vaan näyttää. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja todella mutkikas. Tie mitä kuljet aina yksin, loppujen lopuksi. Vain minä itse tunnen mitä tunnen, vain minä itse päätän miten tätä elämääni elän.

Vaiheet ei alussa erotu, kuvio ei ole tuttu ennen kuin toistat samat asiat kerta toisen jälkeen. Mitään kikka kolmosta ei ole, ja pakosta on hyväksyttävä myös ne huonot piirteesi mitä esiintyy aika ajoin.

On silti monta asiaa mistä olen iloinen, enkä vaihtaisi niitä asioita pois, ja yksi niistä on ihan minä itse. Kai se on se perusminä, se aidoin minä jonka itse tunnen .

Tuleehan näitä huonoja päiviä, jotka useinmiten on monien asioiden summa, asioita vaan kasaantuu ja hups, menee hermo.

Surun alkuvaiheessa tuli kieltämättä joskus sellainen olo että pitäisi jo mennä metsään ja vaan huutaa , tai hakata halkoja niin etten jaksaisi nostaa edes sormenpäätänikään enää. Jos tunnet itse niin, niin anna hyvä ihminen palaa. Hakkaa halkojasi, huuda kurkku suorana, koska siihen ei kuole, ja totuus on sekin ettei sitäkään jaksa loputtomiin. Ota vaikka aikaa ja huuda, ja katso saatko seuraavan kerran ennätyksen rikki. Jos joku ahdistus paranee yksinkertaisella tavalla, miksi pitäisi yrittää tukahduttaa niitä tunteita, itse en näe siinä mitään järkeä.

Jollakin tavalla kaiken pitää saada ulos. Ei kaikki ihmiset halua puhua kenenkään kanssa. Ei kaikilla ole juuri se kaveri siinä vieressä kun haluaa puhua, huutaa ja haukkua jopa tunnin tai kaksi. Parempi tehdä jotain kunnei mitään.

Voin rehellisesti sanoa että tämä kirjoittaminen kyllä tavallaan repii minua välillä , mutta toisaalta olen aina kirjoittanut joten tunne on aika ristiriitainenkin. Jollakin tavalla kun otan järjen käteeni, olisi kai parasta vaan pitää kaikki ajatukseni omassa pääkopassani , olla hiljaa, elää tavallista elämää, tai niin tavallista kun siis pystyy elämään .

Et kertoisi kenellekään mitään ja sinua voisi jopa pitää normaalina. Siksi kai tämä olikin pelottavaa, tavallaan paljastuu. Pelkää isompaa leimaa kun jo on otsassa. Huomaan tässä että ehkä suurin ongelmani nykyään on pelko. Mutta jääräpää kun olen , en siltikään toimi niin kuin järki sanoo .

Otan tavallaan riskin. Mutta ihan siellä sisimmissäni tunnen mahdollisuuden johonkin , ja jollei se pienen pieni tunne ole hyvä, ottaisinkin järjen käteeni. Hyppään tavallaan uusien asioiden eteen, enkä osaa edes tässä vaiheessa edes tarkentaa asiaa.

Sitten on se Matias ja ne minun tunteet että hän ohjaa minua toimimaan. Kirje tai kirja..kortit sanoo aina samaa, joten täällähän minä sitten naputan.  Blogia en todellakaan ollut suunnitellut. Tuntuu uskommattomalta että idea edes pulpahti päähäni. Sattuma tai ei, mutta se oli sekunnissa päätetty, kun kuulin että tuttu kirjoitti. Googlasin vaan blogi ja valkkasin ensimmäisen jonka löysin ja aloin miettimään miten tällainen edes toimii. Täällä ollaan, ja mahdollisuudet mitä on olemassa on täyttä hepreaa vieläkin, mutta olennainen on tärkein, tekstiä syntyy ja se riittää. Voin lopettaa koska vaan, voin jatkaa loputtomiin, tai jättää asian tähän ja antaa blogon elää omaa elämäänsä. Jos siitä on jollekkin apua, hyvä niin, jos joku poistuu heti, niin mitä väliä? En nyt oikein voi sanoa että tämä mitenkään puhdistaa minua , ei tämä mitään huutamista vastaa, eikä halkojen hakkaamistakaan. Kunhan nyt päätin tehdä sen mitä koen että pitää tehdä. Koen toteuttavani Matun toivetta ainakin ja se on jo riittävä syy.

Enemmän tämä tosiaankin jollakin tavalla on nostanut kuoleman pääasiaksi juuri tällä hetkellä elämässäni. Oikeasti mietin kuinka paljon saa asiaa kuolemasta, toistamatta itseään loputtomiin. No jää nähtäväksi ja toistanhan jo nyt itseäni usein.

Uskon aina siihen että tapaan ihmisiä tarkoituksella. Uskon että luen ja takerrun johonkin suru uutiseen koska silläkin on tarkoitus. Uskon että joku kertoo minulle jostain , koska silläkin on merkitys mitä en aina tiedä. Niin kuin moni ihminen tavallaan tulee osaa minun historiaani, minäkin voin olla jonkun historiaa.

Eilen meni spasmat sekaisin ja tänään vielä enemmän. Tulen kotiin todetaakseni että olen kadottanut avaimeni. Raahaan ostokset sisälle ja tyhjennän muutenkin autoani tavaroista, mitä jälleen on kerääntynyt sinne. En löydä avainta, ja mieskin pyörii jaloissani. Kaadan kassin nurin, kerään kuitit, irtokolikot ja tutkin jokaikisen taskun laukustani. Katson taskut, käyn takinkin kaikki taskut kolme kertaa läpi. Menen ulos ja tutkin autoni. Ei löydy. Laitan kaverille tekstarin jos voi tsekata yhden paikan, koska hän ei vastannut puhelimeen. Menen taas ulos , koska muistin etten katsonut maasta jos se sinne on pudonnut. Mutta unohdan sulkea tuulikaapin oven. Palaan taas sisälle jolloin koira pyrkii sisälle, peruutan taaksepäin ovea kohtaan ja sanon ettei se saa tulla, koska sisällä on toinen koira joka ei tule toimeen ulkona olevan kanssa. Peruutan ja peruutan, ja ovi on hiukan raollaan, ja hupsheijjaa..sisällä oleva ampuu takaapäin jalkojeni välistä ja ampuu toisen koirani kimppuun. Molemmat ei irrota otettaan ja huudan jotta mies tulisi auttamaan minua. Roikotan toista ilmassa , mutta yksi roikkuu jossain jalassa tai missä roikkuikaan. Lopulta saan ne irti ja silloin se purkautuu. Seuraa niin painokelvotonta tekstiä ettei mitään järkeä.

Hitto vie, eikö jumankekka elämä vois joskus olla yksinkertaisempaa. Olin niin fokusoitunut siihen hiton avaimeen, enkä todellakaan halua ajaa 40 km todetaakseni etten sitä löydä kuitenkaan, ja kaiken paskan keskellä yhdet idiootit vielä tappelee. Ihme kyllä suurempaa vahinkoa ei tällä kertaa synny. Aivaimet , koirat ja kaiken kruunaa mieheni ripitys siitä että hän on sanonut että väliovi pitää aina laittaa kiinni ja plää plää plää..Oikeesti hei..Jeesus mitä elämää. Sain todellakin hillitä itseni etten jo ota paistinpannua kaapista ja pamauta miestäni sillä päähän. Miksei oikeasti voinut vaan pitää päänsä kiinni? Mitä hittoa se nyt enää auttaa rippittää minua? Haloooooooo….

No sit saan tekstiviestin, ei oo avain siellä eikä täällä. Vastaan. Soitan toiselle, voisiko mitenkään tyttäresi mennä sinne ja sinne. Viestiä pukkaa , vastaan siihen, soitan sinne ja tänne. Kaiken keskellä tulee puhelu ja jollei se olisi ollut ihana ihminen, en olisi vastannut. Vielä piti lähettää kuva pojallekkin.

Siis oikeasti hei, mulla oli niin paska päivä kun olla ja voi, oikea halonhakkauspäivä siis. Mutta kun miettii kaikki oli vaan pikkujuttuja . Jos hitto vie avainta ei löydy, se vaan on niin. Mikään asia ei ollut suuri. Mutta kuitenkin kaikki yhdessä vaan meni yli, ja oikeasti paloi pinna. En aina jaksa selittää , eli vääntää rautalangasta miehellenikään kaikkia asoita , en jaksa puolustaa itseäni , niin silloin on joskus helpoin tapa vaan huutaa ja sanoa rumasti. Kyllähän hän leppyy kuitenkin. No nyt sentään yritin hillitä itseni, arvosanalla -7.

Vastaavaa koin myös silloin kun Matias kuoli. Kun on liikaa asioita hoidettavana ja pitäisi olla tukena, hoitaa muitakin kun itseään ja silti itselläänkin on hiton paha olla. Joskus vaan paloi pinna, enkä siitä itseäni syytä. Aika harvoin kuitenkin , joten melkeinpä voisin sanoa että olen suht tyytyväinen omaan suoritukseeni silloin.

Kun on aika täynnä , en vaan jaksa mitään opetuksia, arvosteluja tai syytöksiä.  Kun kyse on läheinen tulee helpommin sanottua asioista. En nyt muista mitä taas tapahtui kun mieheni syytti minua taas.

Yritin sanoa ettei tehtyä saa tekemättömäksi ja ihan turhaa sinä siinä syyttelet minua. Mutta ei , toinen jatkoi , niin rumba oli valmis. Minhän heitän luun kurkkuun jos on tarvetta. Sanon etten minäkään häntä syyttänyt siitä että yksi koira jäi autotallin oven alle kerran. Ei hänkään huomioinnut kaikkea, ei hänkään pelannut varman päälle. Sanoin etten syyttänyt häntä tapahtuneesta , koska tapahtunut oli tapahtunut ja hänellä oli muutenkin kurjaa, asian johdosta.

Asia oli jo vuosia vanha ja lopulta mieskin ymmärsi ja kai kadutti että oli purkanut omaa pahaa päiväänsä minuun , tai ehkä samaa patoutunutta pahojen asioiden summia minuun. Silti ärsyttää että saa vääntää rautalangasta asioita. No mitäpä noista , hermot menee , jollei mulla , niin seuraavaksi hänellä. Oletan että kynnys on madaltunut Matun kuoleman jälkeen.

Kyllä kuolema yhdisti, meillä ehkä enemmän lujitti asioita, sitoi enemmän yhteen, antoi sellaisen merkityksen mitä ei voi kenenkään muun kanssa saada. Jotain mitä vain me tiedetään, me tunsimme kuitenkin poikamme parhaiten, me hänet kasvatimme. Me suremme yhtä kovin, ja Matias on asia mitä me kunnioitamme aina, tapahtuipa elämässämme mitä hyvänsä.

Matiaksen kuoleman johdosta pikkuveli on entistä rakkaampi ja tärkeämpi, koska saa nyt tuplasti kaikkea. Tosin myöskin tuplasti kaikkea sanomistakin. Huoli on tuplaantunut , eikä mikään ole enää itsestäänselvää. Tunnen vieläkin suurta huolta ja murhetta, koska tiedän että koska vaan tämäkin kaikki voi olla historiaa.

Vaikka meille tapahtuisi mitä, meillä ainakin on realistisempia ajatuksia siitä mikä on tärkeää , ja mikä loppujen lopuksi on ihan huuhaata kaiken muun rinnalla mitä olemme kokeneet.

Ärsyynnyn toki  vieläkin , suutun vieläkin, riitelen vieläkin niin kuin tämän päivän tapahtumat todisti. Mutta kiitos siitäkin, se on jo merkki siitä että edes elän. Jollei millään olisi mitään väliä , enkä reagoisi mitenkään, se vasta olisikin hälyttävää.

Näitä päiviä kunnei mikään mene putkeen, onhan ne raskaita, pahoittaahan ne mieleni. Mutta nyt, se on onneksi vaan arkista , se vaan kuuluu ihmisten elämään. Kun pohja on kunnossa, sen kestää.

Kun pohja putosi, vastaavat tilanteet ei kykene nollaamaan yhtä nopeasti. Ne tuntuu kun olisivat maailmanloppuja, elämää mitä pitää elää koko ajan. Sitä ei ymmärrä että riita loppuu ja kaikki tasaantuu. Normiriidankin, lisää vielä suru, koska tapahtuipa mitä tahansa siihen lisäksi tulee aina surun taakka, kaiken muun ns. normaalin lisäksi. Vajoat helposti itkemään ikävääsi, tunnet itsesi yksinäiseksi, toivottomaksi ja tämä kaikki kertaantuu monen monta kertaa , eikä silloin tällöin, niinkuin normielämässä eletään, kun kaikki on suht hyvin ainakin. Tuntuu kunnnei itku lopu koskaan, ikävää palaa rinnassasi ja sattuu. Tuntuu kun siihen tunteeseen kuolee ja lopulta jopa toivotkin että kuolet, koska et yksinkertaisesti jaksa elää tällaista elämää päivästä toiseen. Mitä hiton järkeä on herätä aamuun joka on täynnä tuskaa?

Mutta jostain niitä voimia saa, kukaan ei jaksa itkeä vuorokauden ympäri, ja vaikka olisi kuinka toivoton olo, eikä näe mitään ulospääsyä, se vaan tapahtuu. Ehkä ei kannata edes yrittää selittää, , ja oikeasti en edes tiedä miten se oli mahdollista nousta, Mutta niin siinä vaan käy. Nouset, olet vaisu, mutta nouset. Teet jotain , olet ehkä kuin lyöty koira, tai robotti joka vaan toimii, hitaasti mutta kuitenkin. Et tunne voimaa, etkä energiaa joka virtaa sinussa, mutta on sitä. Jostain saat voimia, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Toisaalta takaan myös senkin, ettei kukaan joka on vajonnut edes tätä lue, vaan hän lukee sen kun on sieltä noussut. Kun on hiukankin seesteisempi olo.

Jos minä pidän tauon kirjoittamisessa, syitä voi se ettei vaan ole mitään sanottavaa. Väkisin on turha kirjoittaa. Toiseksi voin tarvita tauon. Koska minä en todellakaan aijo elää elämääni vain ja ainoastaan kuolemaa ajatellen. Vaikka joku sanoisi että pelastaisin sata ihmistä, en tee niin . Satsaan itseeni ja omaan elämääni .

Tänä päivänä haluan oikeasti nauraa, ja viettää ihan suht normaalia elämää. Haluan nähdä värejä edelleenkin elämässäni. Haluan tuntea keveyttä elämässäni, keskittyä iloisiin ihmisiin jotka vaan on sitä mitä ovat. Haluan pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin ja tavata uusia. Haluan sukeltaa uusiin asioihin ja uskoa että toiveeni toteutuu. Haluan elää elämän jotta tuntisin että elämälläni oli joku merkitys.

Näin taas tänään.

perjantai..btw mieheni löysi avaimeni äsken..yksi murhe vähemmän 😀

 

 

 

 

Itsekkyyttä ja pelkojen kohtaaminen.

Kun suru astuu taloon, alkaa aika jolloin oikeasti toivon kaikkien ymmärtävän että on pakko olla itsekäs.

On aika monimutkaista antaa mitään ohjeita heille jotka haluaa pelkkää hyvää. Moni sureva kokee tulleensa hylätyksi kun joku vaihtaa kadunpuolta tai ei ole huomaavinankaan.

Asia on uusi ja herättää kiinnostusta muissa, kauhistellaan ja pohditaan toisen ihmisen kohtaamaa surua. Mikä sitten on se oikea tapa auttaa?

Pitää ymmärtää että ihminen joka on kohdannut ison surun on täydellisessä uudessa, voimia vievässä mielentilassa. On niin tuhatta asiaa mitä pyörii päässä. Maailma jatkuu ympärillä ihan samalla tavalla paitsi heillä jonka maailma kaatui.

Kun miettii miten oma arki sujuu töiden jälkeen  kaikkine harrastuksineen, ruoanlaittoineen, pyykkeineen ja mitä ihmisellä onkaan tavallisessa arjessa. Se sama on surevalla, lisänä vaan se että yrität järjestää hautajaiset , pidät huolta mahdollisista lapsistasi ja vielä pitäisi levätä jotta saisi edes fyysisetikin ladattua hiukan akkuja.

On paljon muutakin, ehkä tarvitaan lääkäriä jotta saa lääkkeitä , pitää ilmoittaa miksei lapset tule kouluun, haet reseptiä , haet sitä sun tota ja vielä hiukan senkin lisäksi. Kaikki vie vaan aikaa. Ihminen ei ole kone. vaikka keho tekee kaikkensa, jaksamisella vaan on joku raja. Jollei itse tajua omia rajojaan, keho kyllä ymmärtää laittaa ne rajat.

Minä vedin ympäripyöreitä päiviä , mieli kävi kun kehosta loppui voimat, ja kunnen siltikään ymmärtänyt tulee tosiaankin se hetki kunnet jaksa edes vaihtaa asentoa sängyssä. Ja se on oikeasti niin totta kun olla ja voi.

Olen enemmän kuin lääkevastainen, mutta kyllä tosiasia on että jos edes mielessä käy että tarvitsee jotain apua, ota se vastaan, usko kerrankin sen mitä kehosi kertoo sinulle. Et jaksa yhtään sen enempää etkä saa mitään sen enempää suoristettua jollet ota pienen breikin kaikesta. Se tarkoittaa sitä ettet vastaa puhelimeen. Se tarkoittaa että todellakin voit sulkea ovesi ja vaikka laittaa lapun oveen että nukumme, tai vastaat juuri kuin asia on, kiitos mutta nyt en jaksa.

Tarvitset oikeasti hiljaisuutta, tarvitset todellakin jokaikisen minuutin unta mitä vaan saat. Virkeä et ole kuitenkaan, et tunne itseäsi levänneeksi, koska on niin monta asiaa. Ei tarvitse käyttäytyä ja olla kohtelias muodon vuoksi. Ei oikeasti tarvitse jaksaa.

Vaikka kuinka haluat hyvää , niin minusta yksi parhaimmista  tavoista on myös antaa surevan, juuri suurimman sokkitiedon saaneen saada levätä. Älä vie häneltä aikaa, hän tarvitsee aikaa hoitaakseen asioitaan ja varsinkin itseään. Kyllä sureva ottaa yhteyttä kun jaksaa. Jos hänellä on tarve puhua, hän kyllä soittaa kun on siihen valmis.

Laita kirje , tekstari ja kerro mieluummin niin, että olet valmis auttamaan ja kerro kuinka pahoillasi olet. Älä soita joka päivä, , koska juuri silloin hän ehkä nukkuu, ehkä hänellä on monta puhelua jotka odottaa hänen jaksamistaan soittaa ja  hoitaa jotain mikä liittyy suruun.

Laita viestiä ja kysy sopiiko että tuon sitä tai tätä. Älä odota että juuri sinä olet se kenen kanssa hän nyt jaksaa keskustella. Kyllä sinä tiedät oletko läheinen ystävä surevan kanssa, ja millainen suhde sinulla häneen on. Kerro että hoidat mielelläsi hänelle asioita, kerro että sinua ehkä pelottaa , kerro vaikka vapaapäiväsi ja että sinulla on koko päivä aikaa auttaa jos sinua tarvitaan. Jätä vaikka ruokaa rappuselle. Älä oleta että juuri sinä olet nyt se keneen sureva takertuu.

Ymmärrän enemmän kun hyvin että moni halusi hyvää hyvyyttään auttaa minuakin. Olin myöskin siitä kiitollinen, mutta sekin tunne tuli vasta myöhemmin. Liikaa oli vaan liikaa. He ketä todellakin oli mukana monessa asiassa, olivat todella läheisiä minulle. Heidän kanssa kävin valitsemassa arkun, heidän mielipiteitä kyselin, he kuskasi minua ja heidän läsnäolo oli turvallinen. Minun ei tarvinnut käyttäytyä ja he ymmärsi jos vaan nukahdin yksin omaan makuuhuoneeseeni välillä. Jopa viikonloput kunnei voinut hoitaa virallisia asioita tuntui tietenkin ahdistavalta, mutta antoi myös mahdollisuuden, vaan olla, ihan vaan oman perheeni kanssa ja ehkä joku muu hyvin läheinen ihminen, joka ei tunnu vieraalta. Sellaiset ihmiset osaa itse  keittää kahvit, eikä oleta että edes jaksat istua heidän seuranaan, sellaiset ihmiset ei myöskään loukkaannu ja he tuntee sen kyllä itsessään , koska he haluaa auttaa sinua täydestä sydämestään, ilman kiitosta tai kohteliaisuuksia. En oikein tiedä miten osaisin tätä selittää. Läheinen ihminen ei tarvitse minun kohteliasta käytöstä , kuten minun läsnäoloanikaan vaikka tulee kotiini.

On vaan niin, niin paljon. Ja tottakai olin kiitollinen niin monesta asiasta. Piti valita musiikkia, piti valita runoja, kukkia ja huh huh. Kaikki vie voimia ja aikaa. Siksi ihan oikean oikeesti tarvitaan pieni tauko , mikropieniä taukoja , koska päivääkään ei mene etteikö ole jotain. Päivässä on myös vaan 24 tuntia, josta miinustetaan aikoja jolloin et jaksa tai et pysty hoitamaan asioita.

Muistan hetkiä kun olemme maanneet sohvalla , joskus ei kuulunut kuin syviä hengenvetoja,  kun jokainen vuoron perään vaan yrittää hengittää , mutta sekin vie voimia. Joskus televisio pauhaa nurkassa tuoden jotain elämää vaikkei kukaan pysty keskittymään siihen, eikä ainakaan seuraamaan mitä sieltä tulee. On hienoa voida huoletta ihan vaan nukahtaa kunnei tarvitse edes sekunniksikaan miettiä mitä joku siitä ajattelee. Itse muistan hyvin, kun väsymys painoi ja ajattelin vaan että oksennan ellen nyt saa nukkua, ja oli ihan sama mitä tapahtui. Olin vaan niin väsynyt.

Itse kuvittelin hoitavani asiat pois päiväjärjestyksestä ja tuntuu raadolliselta miettiä heitä jotka ehkä ajattelee samalla tavalla kuin minä tein silloin. He ei ymmärrä etteä tätä asiaa ei voi hoitaa pois.

Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että nyt, ei todellakaan ole muuta kun aikaa. Elämä jatkuu vaikka pyykkivuori kasaantuu, imuri seisoo toimeettomana , laskut makaa avaamattomina. Elämä todellakin jatkuu. Silloin on hyvä jos on viesti puhelimessa, että joku todellakin tulee auttamaan. Ole rohkea ja soita kun jaksat. Taatusti löytää joku joka hakee pyykkisi ja tuo ne puhtaana takaisin, jos siis pyydät, ja nyt jos joskus on sen aika kun pitää olla itsekäs ja pyytää apua. Olla miettimättä miten sen voit korvata. Hyvä ystävä ei vaadi sinulta mitään. Se jo riittää kiitokseksi kun otat yhteyttä ja joku saa kunnian auttaa , koska nyt on hätä.

Meillä tapahtui pieni asioita mitkä oli isoja tekoja. Ihan vaan senkin kun joku laittoi mieheni kravattiin solmun, kun sekin taito oli kadonnut tai ei ainakaan onnistunut heti. Pieniä asioita mitä me ei huomattu ja joku muistutti tai teki sen sinun puolestasi. Pieniä asioita jolla oli suuri merkitys jollekkin meistä. En nyt tiedä mutta jostain syystä monella oli aurinkolasit silmillään, sinä päivänä kun oli hautajaiset. Enhän tunnistanut edes omaa poikaani. Tuli hyvä mieli, että joku ymmärsi tehdä jostain ”sen jutun”, yhdessä poikani kanssa. On asioita mitä minä en naisena olisi ymmärtänyt ja joku onneksi ymmärsi.

Takaan myös senkin ettei asiat ole viikossa ohi, eikä kahdessa, eikä vaikka hautajaiset on ohi. Ei voimat palaudu hetkessä. Pyykit odottaa edelleen pesua, vieläkin tarvitaan niitä arjen apuja.

Suru on edelleen olemassa, ja kukkalähetys lämmitää ihan yhtä paljon , niin kuin osanotto kortin muodossa. Enkeli jonka lähetät symbolisoi edelleen sinun lapsesi kuolemaa, ja on aina muisto sinun lapsesi menetyksestä. Itseasiassa täytyy sanoa että he jotka lähetti jotain ”myöhässä” jäi eniten mieleeni ja tuntui oikeasti hyvältä saada jotain , kun muut oli jo tavallaan hoitanut osuutensa pois päiväjärjestyksestä.

Se tuntuu ihan yhtä hyvältä vielä vuosienkin päästä. Se mikä ei tunnu hyvältä on kun kynttilämeri hautakiven juuressa pienenee vuosi vuodelta. Mutta he joka vie sen joka joulu tai syntympäivä , heillä on vaan erityinen paikka sydämessäni.

Kaikki muistot joka liittyy lapseesi , mitä joku on hyvää hyvyttään tehnyt lapsesi muistoa kunnioittaen , aidosta hyvästä sydämestään, ei ole koskaan väärin, vaan aina hyvää ja kantaa loppuun asti.

Monen asiaan liittyy myös pelkoja ja se on täysin luonnollista. Olet ehkä monien uusien asioiden edessä. Minä en esimerkiksi ollut koskaan järjestänyt hautajaisia. Poikani ei ollut koskaan, edes ollut hautajaisissa. Siinä olin enkä tiennyt virren virttä. Onneksi oli ystäviä , kenen kanssa jakaa tätä huolta ja sain apua.

Oli paljon asioita mitkä pelotti ja yksi oli miten kestän tätä henkisesti. Minä joka olen kuuluisa itkuiikka ja liikutun vaikka mistä. Miten minä kestän? Mitä jos pyörryn, mitä jos sanat tarttuu kurkkuun, mitä sitä ja mitä tota, ja jos sitä, ja jos tapahtuu tota.

Oli aika ristiriitaisia tuntemuksia. Halusin hautajaiset mahdollisimman nopeasti. Odotat sitä päivää , ja aika tuntui pitkältä. odotat päivää mitä et haluaisi kokea ja silti aika ei mennyt yhtään sen nopeammin , eikä hitaammin kuin ennenkään. Päivä lähestyi ja ajatukset ei pysy koossa ja pyörii vaan asioissa, mitä vielä pitää muistaa. Mietit muistitko sittenkään kaikki. Haluathan täydelliset hautajaiset. Juuri sellaiset kun vain sinä pystyt ja vain se mihin sinä tyydyt. On aika turhaa edes sanoa että älä murehdi, teet niin kuitenkin. Varmistat asioita koska et luota edes muistiisi. Ja yksi kaksi heräät ja on SE päivä. Lasket tunteja , katsot kelloa, ja silti vaan odotat edelleen.

Kohta oikeasti on se hetki. Istut autoon , ajat tuttua tietä, ja tiedät että olet menossa oman lapsesi hautajaisiin. Näet ihmisiä , joku itkee, joku on hermostunut, joku selittää jotain, tarjoaa nenäliinaa, ja lopulta istut penkissä ja odotat.

Pelottavaa, tätä päivää odotit ja aika tuntui pitkältä ja tässä sitä ollaan.

Voin taata että oman suruni tietä kulkien, olen pelännyt monta asiaa, ja lohdutuksena voin kertoa että moni asia tuntuu pelottavimmilta kuin mitä ne todellisuudessa onkaan kun kohtaat asian.

Silti tiedän myös senkin että on turha lohduttaa ja sanoa ettei ole mitään pelottavaa.  Kaikki menee miten menee, ja useinmiten kaikki menee ihan hyvin. Kaikki mitä tapahtuu ja mitä muistat tuo tullessaan muistoja, ja ne kantaa ja on aina osa sinun uutta elämääsi.

Jos olisin itseäni pystynyt lohduttamaan tai rohkaisemaan, olisin kysynyt mitä minä pelkään? Mitä kamalampaa kun sen mitä jo olet kokenut voit enää kokea?

Minua pelotti kai eniten se etten pysty toimimaan, että romahdan itkien arkun viereen tai pyörryn jännityksestä. Mitä siitä vaikka niin olisi tapahtunut? Ei se ole noloa, vaan ymmärrettävää. Kuka sinua tuomitsee siitä? Järjestin muistotilaisuuteen avustajan, joka oli valmis astumaan tilalleni jollen saa sanaa suustani tai alan itkemään, etten pysty puheeni pitämään, minkä halusin.

Jotenkin vaan luotan edelleen siihen, että saamme voimia kun oikeasti sitä eniten tarvitsemme.

Voimia, ystäviä tarvitaan vielä vuosiksi. Ei näitä asioita pysty hoitamaan pois. Elät uutta elämää , aika tikittää koko ajan eteenpäin. Kaikki laskut tulee maksettua, pyykitkin tulee itse pestyä. Jäljelle jää vaan tyhjyys, koska ei ole enää mitään järjestettävää. Hautaus on ohi, he ketä valitsee hautakiven odottaa ehkä enää sen saapumista, mutta asiat loppuu aikanaan. Järjestät viimeisiä asioita. Keräät muistoja laatikkoon, teet ehkä valokuva albumin, käyt vaatteita läpi. Käyt haudalla tai sytytät kynttilän kotona. Lopulta jää tyhjyys.

Suurin osa ihmisistä on jo aikoja sitten jatkanut omaa elämäänsä. Ei tule soittoja enää, ei tekstareita, heidän oma elämä vie jo heidät pois ja jäljelle jää todella vaan ne helmet.  Olet muisto tapahtuneesta, ja uusia tulee tilalle. Joillekkin olet SE äiti tai isä joka menetti lapsensa, olet ehkä pelkkä puheenaihe kun taas tapahtuu vastaavaa, mitä te olette kokeneet. On tapahtunut jotain joka muuttaa sinun perheesi historiaa ja sinun jäljellä oleva elämääsi ikuisiksi ajoiksi.

Jotta jaksat tästä eteenpäin, jotta saat sen parhaan muiston elämääsi , on vaan oltava itsekäs ja hoitaa ensin itseään. Vain niin jaksat panostaa sen mihin kykenet tässä tilanteessa.

Hoitamalla itseäsi niin hyvin kuin voit , voit olla paras apu heille ketä rakastat eniten, jopa rakkaimallesi joka oli osa sinun perhettäsi ja tulee niin aina olemaankin. Rakkaus ei kuole koskaan, rakkaus on ainoa voima jonka avulla pääset eteenpäin. Rakkaus on myös se mitä he jotka ovat siellä jossain toivovat sinullekkin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Päivän oivallus

Kuolema todellakin saa kaiken sekaisin. Vaikka kuinka ollaan nykyään mukamas avoimia, kuolema on tabu.

Paljon yritettään ymmärtää kuolemaa ja aika ajoin teeveessä on ohjelmia kuolemaa kohdanneista ihmisistä. Alussa tuntui hyvältä kuulla ja nähdä kuvia ihmisistä jotka silloin tuntui selvinneensä läheisen kuolemasta.

Miten voikaan ymmärtää kuoleman merkitystä jollei se ole oma kokemus? Minusta ei mitenkään.

Olinhan minäkin ollut hautajaisissa kun isovanhemmat kuoli, mutta  se tuntuu ihan eri asialta kun oman lapsen menetys.

Olen vuodattanut kyyneliä jo nuoruusvuosien aikana kuolleen pojan hautajaisissa, suorastaan ulvoin. Ja silti , sekin oli eri asia.

Miten edes voidaan kuvitella kenenkään ymmärtävän tätä asiaa , kunnen ainakaan itsekkään tuntunut ymmärtävän mitä tapahtui , ja varsinkaan sitä ettei se asia ikinä poistu minusta . En todellakaan ymmärtänyt yhtään mitään.

Suru, jonka helpoin ja ehkä hyväksytyin muoto ilmaista sitä olotilaa on itku. On helppo ymmärtää että toinen ikävöi kun näkee ihmisen itkevän hautajaisissa. Suru on aina suru, itku on aina itku, mutta entä ne muut asiat mitä tapahtuu?

Surin minä monia kenen hautajaisissa olen ollut. Mutta se ero niissä on aina ollut, että joko en ole ollut niin tiiviisti heidän kanssa tekemisissä, tai en ole oikeastaan edes tuntenut , ja vaikka omat isovanhempani, enoni, tätini on kuollut he ovat olleet minua vanhempi. Olen hyvin selvinnyt elämässäni hautajaisten jälkeen.

Uskon todellakin kaiken lähtevän päästäni. Vaikken ollut syventynyt kuolemaan tai oikeataan mihinkään mikä liittyi siihen, se vaan oli tavallaan aivopestyn tulosta. Kaikki se mitä olin kohdannut ja tavallaan huomaamattani oppinut oli käsitys mikä minulla oli kuolemasta ja surusta. Hautasinhan jo lapsena kuolleita rottia, laitoin kukat ja ristin, koska niin kuului tehdä.

Yhtä lailla mielikuvani oli että vanhat kuolee ensin. Lapsen mielikuvissa minusta vain vanhat kuolivat. Miksi edes pitäisi ajatella asioita tai edes kykenis ajattelemaan kaikenmaailman asioita syvällisesti. Kyllä elämä suurimmaksi osaksi vaan lipuu eteenpäin ja nappaat mukaasi vaikutteita jos ne eteesi tulee. Kaikki mitä eteesi tulee, muokkaa sinua ihmisenä ajattelemaan asioista juuri niin kuin ajattelee.

Lapsena en voinut tietää miltä tuntuu olla äiti vaan kuvittelin mitä se on. Olen leikkinyt kotia, minulla on ollut nukkeja ja olen ollut niin äiti kun olla ja voi, silti en sitä ollut kun vasta oikeasti sain oman lapseni, kaikkine tunteineen.

Vaikka kuinka olen myötäelänyt jonkun toisen surua ja aidosti ollut surullinen toisen ihmisen puolesta, en ole voinut tietää mitä se todellakin tarkoittaa sille ihmiselle.

Omat kokemukseni surusta, on oman suurimman suruni rinnalla ollut todella helppoja. Enkä keksi muuta syytä siihen kun että en ole rakastanut niin ehdoitta ketään muuta kun rakastin omaa poikaani.

Kävinhän toki isovanhempieni luona, pidin siitä kun menin isoisäni kanssa pajalle rakentamaan jotain, muistan vaikka mitä asioita lapsuudestani. Mutta kun he kuoli, siellä jossain takaraivossa oli jo valmis ajatusmaailma, että näin tulee tapahtumaan, koska vanhat ihmiset vaan kuolee jossain vaiheessa.

Yhtä lailla kun tavallaan olen aivopesty ajattelemaan näin, olin koko elämäni aikana kuvitellut päässäni tuhansia kertoja miten lapseni jatkaa tätä elämää minun kuolemani jälkeen.

Opetin heitä lapsena, olen miettinyt kuka saa mitäkin kun itse kuolen, olen miettinyt haluaako minun omat lapseni omia lapsia, millaisia heistä mahtaa tulla, mitä haluan antaa heille lapsuusmuistoiksi, siis tuhansia pieniä ajatuksia joka tulee ihan omassa tavallisessa elämässäni. Se on tavallaan pientä aivopesua ja siksi oman lapseni kuolema oli niin suuri järkytys. Eihän näin pitänyt käydä! Koko systeemi päässäni heitti kuperkeikkaa. Ei se oikeasti voi mennä näin.

Olen toki haudannut oman ikäisiäni ystäviäkin. Ja täytyy sanoa että tässä kohtaa olen kokenut epäoikeudenmukaisena sitä ettei hänen lapsenlapset ehtinyt koskaan tuntemaan ystävääni, eli isoäitiään. Hänen lapset ei sanut koskaan sitä tilaisuutta, edes näyttää omia lapsiaan omalle äidilleen. Miten tärkeitä asioita onkaan loppujen lopuksi ne pienet asiat, mitä tuskin moni edes miettii kun kaikki on hyvin.

Itsekkin ajattelen niin että nämä ystäväni lapsenlapsilta jäi todella paljon saamatta elämäänsä. Miksi ajattelen näin?

Siksi koska elämässä minun mielestäni on kyse rakkaudesta.

Kun kokee täydellisen rakkauden, se on niin isoa, hienoa ja ehdotonta.

Kun se viedään, on luonnollista surra sitä , koska niin isoja asioita ei ole muuta kun rakkaus. Siksi kuolema ja suru tuntuu niin isolta, koska se on tavallaan toinen muoto rakkaudelle.

Siksi myös ne ihmiset mitä koin rakastaneen poikaani sai heti hyväksyntäni. Koska mitään muuta ja tärkeämpää ihminen ei voi toiselle antaa kun rakkauttaan.

Olen pohtinut miten tätä voi käyttää ns. uudessa elämässäni ja monen muun ihmisen ketä on menettänyt sen aidoimman rakkautensa.

On vaan mentävä syvemmälle ajatuksissaan. Pohdittava asioita tavallaan ulkopuolisena vaikka kyse onkin itsestään.

Kun näin mietin, aloin kokemaan että ehkä suru ei olekkaan se paha viholliseni. Suruhan on vaan tunne rakkaudesta tavallaan. Vaikka se sattuu, voi ajatella että jokainen kaipaus jokainen tunne joka viiltää sydäemessäni on kehoni tapa kertoa että rakkaus on olemassa itsessäni lastani kohtaan, se on kehoni tapa sanoa minulle että rakastan edelleen lastani.

Niin kuin olen aikaisemmin kertonut kyselin alussa itseltäni paljon asioita mihin hain vastauksia , josksu sain, joskus en.

Nyt kysyn sinulta. Haluatko sinä jatkaa elämääsi tuntematta surua?

Onko se sinulle se mittari että kaikki on hyvin jollet tunne ikävää, jollet itke ? Haluatko todellakin että painamalla taikanappia se kaikki katoaisi elämästäsi ikuisiksi ajoiksi? Mieti.

Pidä oikeasti tauko nyt, istu hiljaa ja pohdi.

En tiedä olenko oikealla jäljillä, mutta tällä tapaa olen oppinut itsestäni paljon, ja saanut jotain tolkkua asioihin jotka aikaisemmin velloi päässäni kerta toisensa jälkeen sekavana möykkynä.

En minä ole kenellekään antamaan neuvoja, miten kuuluu surra, tai mikä on oikein ja väärin. Tämä on vaan minun tapani ja ainahan on mahdollisuus että se mikä tepsii minulle voi olla jollekkin toiselle avuksi. Kaiken voi muokata ihan niin paljon kun haluaa. Mutta jos kuolemasta on jo mennyt kriittisin vaihe ohi , oletan ainakin monen ihmisen miettivän omia asioitaan oman surunsa keskellä. Itselläni ainakin tuntui että kelaan samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen, ja ainakin itseäni se teki hulluksi. Kunnen voinut googlettaa ohjetta mitä pitää tehdä voidaaksen paremmin, kunnei vaan oikeasti ole vastauksia. Minusta ei ole muuta mahdollisuutta kun yrittää löytää joku looginen vastaus itsessään joka edes tyydyttää.

En tiedä mitä tapahtuu kun seuraavaksi vajoan pohjalle ja itken , voinko kenties itkun aikana, surun ja sen viiltävän ikävän keskellä jopa tuntea iloa siitä että kehoni rakastaa lastani niin kovin että sattuu?

Ehkä minä olen keksinyt oman tavan auttaa itseäni, luultavasti monimutkainen tapa, mikä ei sinänsä itseäni yllätä.

Kun mietin itseäni en usko että tyytyisin ihan mihin vaan tarjottuun ratkaisuun, mikäli sitä ei pystyisi todistaa toimivaksi. Eikä ne asiat mene niin, että joku sanoo että nyt lopetat ja alat elää elämääsi , keskity nyt vaan tulevaan ja unohda menneisyys.

Siksi olen aika varma siitä että asiat vaatii aina oman aikansa jotta ne sisäistää. Toiseksi jollet ole valmis , torjut kuitenkin asioita. Mutta kun itse oivaltaa jotain ja tekee itsensä kanssa töitä, koen että se on ainoa ratkaisu joka toimii parhaiten.

Ihmisenä olen se joka ensin mietin, teen suunnitelman ja sitten pitääkin tapahtua ja nopeaan tahtiin. mitä nopemmain sen paremmin, Siksi minulle kai on ollut vaikeaa ymmärtää että tätä suruani ei voi kiirehtiä, en voi hoitaa sitä pois, en ole edes ehtinyt pohtimaan asioita tarkemmin. Vasta kun ymmärsin ettei suru katoa, ikävä iskee vieläkin minut tainoksiin, mutta olen oppinut nousemaan sieltä. Kun ymmärsin ettei enää ole kiire, vasta silloin pääsin taas askeleen eteenpäin. Ja niin kuin huomaatte, aikaa on kulunut 11 vuotta ja minä oivallan asioita edelleenkin, itseni hyväksi.

Ehkä se ei lohduta ketään että teen vieläkin asioita joka kehittää itseäni, kun olettaisi kaiken olevan tehty jo. Kun on juuri menettänyt lapsen, kun on oikeasti niin väsynyt kun olla ja voi, ei ole sen aika että alkaa liikaa kiirehtimään asioita ja vaatimaan itseltään liikoja. On vaan annettava elämän tulla niin kuin on tullakseen. Ensin on opiittava edes perusasiat siltä miltä se oma suru käyttäytyy ja miltä se oikeasti näyttää. Kaaoksen keskellä tai totaallisen väsymyksen keskellä siihen ei ole aikaa eikä tarvetta. Keho hoitaa kaiken puolestasi , haluat tai et.

Itse kai alan seuraavaksi pohtimalla pohtia miten voin muuttaa omaa ajatusmaailmaani monen asian suhteen.

Koska haluan muuttaa asioita yritän aivopestä itseni ajattelemalla toisin monesta asiasta. Enkä pitää pohjana sitä miten aina olen kuvitellut asioiden kuuluvan olevan, tai se mitä olen käsittänyt asioista mitä eteeni on tullut, kunnen oikeasti ole niihin koskaan syventynyt.

Kiittäen siitä että juuri tänään oivalsin taas yhden asian joka vie eteenpäin.

Kiitän elämääni että minusta tuli juuri se mikä olen ihmisenä, eli tunneihminen, koska silloin se todistaa ainakin sen, että enempää rakkautta en voinut lapselleni antaa hänen eläessään. Poikani jos joku on kaiken rakkauteni ansainnut .

 

Rakastan sinua Matias ihan yhtä paljon kun elit, rakastan sinua ehkä vielä enemmän . Kiitos siitä että tulit pojakseni, veljesi isoveliksi, isäsi pojaksi. Kiitos että kyyneleni kertoo siitä että rakastan, ja tunnen että olet aina kanssani , mihin ikinä tieni viekään. Kiitos että johdat minua eteenpäin. Kiitos että opin sinulta miltä rakkaus näyttää. Kiitos veljellesi siitä että vielä voin koskettaa, vielä halata, ja kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Älä koskaan poistu minusta, älä koskaan anna minun unohtaa yhtään mitään, koska silloin kuolee rakkaus.

 

 

 

 

 

 

Valokuvat

Tänään keskustelin vertaisten kanssa valokuvista.

Valokuvat on aina ollut ”mun juttu”, ja olisiko ollut päivä onnettomuuden jälkeen kun ostin ensimmäisen kehyksen valokuvaa varten. Toinen hankinta oli juuri SE oikea albumin löytäminen, joka onneksi löytyikin ja silloin hinnalla ei ole mitään väliä.

Muutama valokuva mikä toisaalta kuvastaa paljon meitä ja siitä ajasta , kaikista tunteista, oli kuvia joka otettiin hautajaisissa.

Muistan miten pyydettiin poseeraamaan perheeni kanssa, eli sen vajaan perheeni kanssa. Siinä me seisomme ja poika ja mies olivat niin komeita. Ne kuvat kertoo vain minulle sen mitä kukaan muu ei tiedä.

Itse seison siinä tukka ponnarilla , koska halusin olla vaan se tavallinen äiti mikä olin ollut lapselleni kaikki ne yhteiset vuotemme. Ei meikkiä koska pelkäsin itkeväni silmät päästäni. Vaateet olivat mustat ja koruttomat. Ei sillä että se minua mitenkään häiritsi, poikahan tässä oli pääasia eikä se miltä minä näytän. Silti mies on aina komea puvussa, oli sitten kyse häät tai hautajaiset.

Minähän en edes tunnistanut omaa poikaani kun seisoi puku päällä ulkona aurinkolasit päässään.On uskomatonta miten kuuma päivä silloin oli, täydellinen auringonpaiste. Yhtä aurinkoinen kuin oma poikani oli.

Me hymyilimme siinä kuvassa. Se kai oli se asia mikä minua häiritsi tavallaan. Toisaalta kun me seistään siinä, se kertoo siitä miten lähelle me tulimme toisiamme sillä hetkellä. Me pidettiin yhtä, me rakastimme toisiamme, me lohdutimme toisiamme, me ei irroitettu otettamme toistamme. Me olimme se mitä jäi jäljelle, me oltiin jonkinlainen ydin.

Pyysin töissä heti jonkun ottamaan muutaman kopion minulle kuvista, ihmisiltä mitä tuskin tunsin, vaan moikkasin vaan jos törmättiin. Otin jopa itse myöhemmin muutaman kopion , koska en vaan voinnut olla ilman niitä kuvia. Tänä päivänä on hyvä kun on tämä nettikin tullut itselleni tutummaksi. On some jossa ainakin kuvani on tallessa.

Pitäisi oikeastaan tallettaa kaikki kuvat mitä on olemassa. Mutta mikään kuva ei minusta vastaa sitä aikaa kun omin käsin olen liimaillut ja kirjoittanut albumiin koska kuvat on otettu tai ketä niissä on.

Kuvat siis ei ollut mikään ongelma, vaan pelastus , ihan todella tärkeä asia minulle. En voinut ymmärtää miksei joku voinut katsoa kuvia tai lukea adresseja, tai katsella lapsensa tavaroita.  Mikään ei ollut ylivoimaista minulle , alussa.

Tänään, on tullut muutos asiaan. Tunnen ihan eri tavalla viiltävää kipua kun katson Matiaksen kuvia. Alusta asti siis on ollut Matiaksen kuvia ja niihin olen tavallaan tottunut, koska niiden ohi kävelee, eikä pysähdy. Mutta kun pyyhin pölyjä kehyksistä ja siirrän kuvien paikkaa, voin jäädä katsomaan häntä. Huomaan niin monta pientä yksityiskohtaa. Mietin allergiaa kun näen silmän ihon punertavan hiukan, ja näen hieman turvotusta. Mietin miksi Matun allergia ei helpottunyt iän mukana niin kuin yleensä käy. Mietin edelleen allergian yhteyttä koko onnettomuuteen. Pakko vetää henkeä. Jotenkin tuntuu myös hiukan oudolta tai väärältä. Herää pieni epäillyskin muutamassa asiassa. Pitäisi kyllä selvittää se jotta pääsen siitäkin asiasta eroon. Siedätyshoito jossa Matias kävi ja josta hän tuli , on asia joka askarruttaa hieman. Hitto kunpa poika olisi ollut alaikäinen. Ei olisi ollut korttia. Tai kunpa siedätsyhoito olisi aloitettu vuosi tai kaksi aikaisemmin. Onko tämä sitä Jumalan palapeliä, joka tietää miten koko elämäni menee? Oliko Matiaksen elämä ja juuri se päivä vaan se yksi viimeinen pala , joka oli suuniteltu jo aikoja sitten?

Jouluaattona haluan aina Matiaksen kuvan pöytään. Koska haluan että on edes yksi päivä jolloin me kaikki kokoonumme saman pöydän ääreen. En tiedä onko se oikein muita perheenjäseniä kohtaan. Koska minä en ymmärtänyt sitä viiltävää kipua mitä kuva voi aiheuttaa , ennen kuin nyt.

En siis antanut periksi että Matun kuvaa siiretään pois pöydästä , saadaaksemme lisää tilaa täyteen ahdettuun joulupöytään. Totesin vaan että jos Matias eläisi, hänellä olisi aina ollut paikka joulupöydässä siinä missä jokainen joka meille tulee.

Naurattaa, ja onhan sekin totta ettei Matias olisi istunut pöydällä vaan pöydän äärellä 🙂 Pitänee kai laittaa tuoli 🙂 Joku voi pitää tyhmänä tai epäsopivana heittää huumoria näinkin surullisten asioiden äärellä. Mutta jotenkin tuntuu , että kun niin teen, se onkin tavallaan Matun lähettämä ajatus. Matu oli niin vitsiniekka kun olla ja voi, eikä yhtään joulua vietetty ilman naurua. Toiseksi suru tukahduttaa ja on pakko olla jotain muuta, joten varsinkin tutumpien vertaisten kanssa, heitetään aika usein mustaa huumoria.

Vahempana olen aina asettanut poikani etusijalle. Mutta äsken aloin miettimään , onko minulla oikeus pitää siitä kiinni että kuva on pöydässämme , vaikka se tuntuisi pojan mielestä kurjalta? Eikö minullakin ole oikeus päättää jotain ja toimia jossain asioissa juuri siltä miltä minusta tuntuu oikealta? Ei hitto, tunnen itseni oikeasti ihan julmaksi , itsekkääksi äidiksi. Pitänee vaan ottaa asia puheeksi pojan kanssa. Toisaalta poikani on niin ihana, että ajattelee taatusti minua. Voi dääm..Poikani lukee ajatukseni liian hyvin jossain asioissa..No ainakin lupaan puhua asiasta , katsotaan miten menee. Muiden mielipiteillä ei ole väliä.

Mutta kyllä poika on se, kenen takia elän ja hänen hyvinvointi menee kyllä omani edellä.

Ärsyttävintä on asiat mitä en osaa, eli tekniset laitteet. Voi elämä että joskus ahdistaa. Ärsyttää niin täysillä miksen vaan ota härkää sarvista ja alkaa opettelemaan. Koska sen mitä olen halunut , olen usein selvittänyt ja opetellut. Ongelma on se että opettelen yhden asian ulkoa. Joten kun aikoinani tein omastakin mielestäni hyvät kotisivut, opettelin sen tekoa puhelimitse ystävieni avulla. Cd millä ne tein katosi ja uusi versio olikin sitten ihan täyttä hepreaa. Ei aina kehtaisi vaivata ihmisä. Voisin ilomielin olla työtön , koska minulla olisi kyllä paljon tekemistä ja varsinkin opettelemista. Hitsi ois hienoa osata kaikki mitä tarvitsen elääkseni ihan vaan omaa pientä elämääni.

Mutta kun aina ostaa uuden tulostimen kunnei tajua , onko oikeasti vaan väri loppu tai onko tässä ehkä jotain muuta. Nykyinen tulostin on jopa suht hyvä kotikoneeksi, mutta värikasetit maksaa hitokseen, niin ei kauheasti huvita ostaa 4×60 euroa maksavia värikasetteja sen takia että toteeaa koneessa olevan joku muu vika. AAARGH.

Pakko kertoa koska alkoi muisto naurattaa , ettö olen jopa yrittänyt hämätä konettani niin että olen porannut kasettiin pienen reijän ja yrittänyt ujuttaa sinne perunajauhoja jotta se kone luulee että kasetti on täynnä väriä ..JOO saa nauraa koska oikeasti olen niin vati 😀

Mutta eipä ollut mitään hävittävää siinäkään, jos se olisi onnistunut, kaikki olisi ihan ookoo, ja nyt kunnen onnistunut enpä mitään hävinnytkään. Luovuus on luovuutta ja ilmenee eri muodoissa, sen opin pojiltani kun purkivat monen monta polkupyörää, mopoa ja autoja osiin. Minhähän kannatan luovuutta , jostain syystä, pitäisi kai lisätä 😀

Juuri nyt minulla on vahva tunne että Matu on kanssani. Pakko kertoa sekin.

Vielä kun otan projektikseni sen että oikeasti kaivan kaikki vanhat videot esille ja kopioin ensin kaikki alkuperäisenä ja haave tietenkin , että vielä kopsaan parhaat palat, eli kaikki missä pojat on, yhteen versioon.

Edesmennyt kohtalotoverini teki omasta pojastaan myös hienon klipin nettiin. Lähetti minulle CD:n mitä en ikinä opetellut, ja nyt on myöhäistä opetella Maurin kanssa sitä yhdessä.

 

Tällaisia mietteitä tänään.

 

 

 

 

Kirjastani s.4-11

 

Sinä.
Alkoi niin onnellinen aika elämässäni etten uskonut tämän olevan edes totta. Miten minä olen voinnut saada niin ihanan lapsen ? Niin täydellisen hymyilevän pojan joka tuntui olevan hyvällä päällä aamusta iltaan?
Isä ja minä rakastimme sinua niin paljon ettei se tuntunut edes normaalilta enää. Meille oli syntynyt ihme.
Syötimme , kylvetimme ja puettiin hassuihin vaatteihin . Muistan vaan naurua ja suurta iloa sinusta.
Mutta muistan myöskin pelon sinun menettämisestä. Jostain syystä sain päähäni että taatusti hukut. Joten istutin sinut lavuaariin ja kaadoin vettä päällesi jotta et unohda pidättää hengitystäsi. Vein sinut uimakouluun jotta taatusti opit kunnolla uimaan.
Mietin sitäkin jos minulle jotain sattuu, niin isän on osattava hoitaa sinua.
Joten päädyttiin siihen että isä hoitaa sinua mahdollisimman paljon kun menin töihin.
Minusta oli etuoikeus että me hoidettiin sinua niin paljon kuin mahdollista.
Nyt voin ainakin kuolla rauhassa ajattelin. Isä osaa sen mitä lapsi tarvitsee, mitä sen niin väliä jollei vaatteet aina ole sävy sävyyn. Ruoka, puhtaus, lääkitys, hoito..
Olit kiltti lapsi , olit maailman söpöin pieni pellavapäinen poika sinisillä silmillä.
Sinusta kasvoi humoristinen pieni pojanviikari josta ei voinnut olla pitämättä.
Yritin opettaa kaiken maailman asiat mitä pidin tärkeänä ihan varmuuden vuoksi.
Puhuin ja puhuin enimmäkseen tunteista. Kyselin ja pyysin sinua pohtimaan asioita.
Itse elit kai ihan tavallisen lapsen lapsuutta kaikilla niillä asioilla jotka kai suurin osa lapsista kokee.
Mietin pitkään haluanko toisen lapsen. Mietin onnistuuko se edes , ethän sinäkään sormia napsauttamalla saannut alkuusi.
Mutta niin syntyi pikkuveljesi kun olit hieman yli kolmen vuoden vanha.
Veli
Olin valmistanut sinua siihen että saat pikkuveljen. Pelkäsin että olisit mustasukkainen.
Kerroin että tämä veli on vaan sinun veli, ei isän eikä äidin vaan ainoastaan sinun veljesi. Kaikki pelko oli turhaa, rakastit veljeäsi heti ensi silmäyksellä.
Et lyönnyt vauvaa, et kiusannut, vaan silitit hänen silkkipäätä imien samalla omaa alahuultasi. Rakastit kaikkea pehmeää. Jollet pyöritellyt äidin hiuksia , silitit veljesi tukkaa . Olit todella ylepä veljestäsi ja huusit puiston muille lapsille , että tulkaa katsomaan mun äiti toi mun veljen tänne, hän on ihana. Uskomatonta, mutta uskomaton sinä olitkin.
Olimme kerran lähdössä ulos vaunujen kanssa ensimmäistä kertaa , samalla vein roskat. Pyysin sinua seisomaan paikallaan kun kipasen roskapussin roskikseen.
Juuri kun käännyn takasin näen auton tulevan hurjaa vauhtia pihaa kohden hiljentämättä, tajuan etten ehdi suojelemaan sinua, lysähdän kyykkyyn ja huudan jotain niin eläimmellisen suurta tuskaa. Ehdin miettimään etten ole valmis luopumaan sinusta vaikka olenkin juuri saannut vauvan jotta rakastan. Auto ohittaa sinut, sinä seisot juuri siinä mihin pyysinkin, etkä liikkunut yhtään, ja auto pysähtyy keskelle mäkeä meidän talonyhtiön pihalle. Nuori mies nousee ulos ja huutaa minulle että olen hullu ja mitä minä täällä kiljun.
Voi pyhä jysäsys minkä virheen teki. Huusin kurkku suorana ja lähestyin häntä varmoin askelin. – Kuka idiootti ajaa kun mielipuoli pihalle missä voi olla lapsia ja tule tänne vaan niin tiedät kenen kanssa olet tekemisissä. Olet fileroitu alta ajan mikäli se on minusta kiinni. Enää en edes muista mitä kaikkea mahdoinkaan huutaa ja millä uhata, mutta sen verran uhkaavan näköinen taisin olla, että mies päätti hypätä autoonsa ja ajaa pois.
Olin aivan tolaltani tästä tapahtuneesta monta päivää, ja kerroin sen jopa neuvolan tädille joka tuli vauvaa katsomaan. Tosin hän kuittasi asian sillä että minulla varmana hyrrää hormoonit kovilla synnytyksen jälkeen. Minä taas vakuutuin että mikäli on minun lapseni hengestä kyse , minä vaikka tapan. Löysin todella leijonaemon puolen itsestäni.

Päätin että on muutettava turvallisempaan paikkaan ja niin myös muutimme.
Elimme normaalin perheen arkea, tosin työni oli yötyötä mutta kaikki järjestyi aina jotenkin.
Olit todella sosiaallinen tapaus ja kutsuimekin sinua kyläluudaksi. Sinulla oli paljon ystäviä ja harrastit jääkiekkoa muiden lasten kanssa. Vuodet vieri ja ehkä elimme jo suhteellisen normaalia elämää.
Ilmeni että olet hyvin allerginen ja se tuotti paljon lääkäreissä käyntejä. Pääsitkin loppujen lopuksi tutkimuslapseksi ja lopulta siedätyshoitoon.
Itse päätin tavallaan hypätä tyhjyyteen ja lopettaa yötyöni jotta saisin olla enemmän poikien kanssa.
Peruskoulun loputtua päätit jatkaa opintoja.
Kävit ammattikoulua ja olit rakastunut ensimmäisen kerran kunnolla.
Tarkoitus oli nyt muuttaa pois kotoa lopullisesti ja aloittaa ihan oma elämä.
Keskustelimme paljon tästäkin asiasta, koska ilmoitus että hän muuttaa toiselle paikkakunnalle oli kova isku minulle. Sulattelin asiaa hetken ja lopulta iloitsin hänen puolestaan ja suunnittelinkin jo mitä tyhjällä huoneella teen. Tilaa ainakin riittäisi.

Poika elää elämänsä onnellisinta aikaa. Kello tikittää jo, enkä minä tiedä sitä. Tik, tak, tik tak.
Hän kihlaa tytön ja pyytää minun apuani ja olen onnellinen ja tavallaan hämmästynytkin miten avoin poika minulla on. Autan ilomielin. Vitsailenkin että minä maksan kihlajuhlat niin maksakoot joku muu häät.
Luojalle kiitos että meni kihloihin. Kamerani on rikki enkä ole saannut aikaiseksi ostaa uutta. Ostin kertakäyttökameran jolla ei todellakaan tullut kuvia.
Mutta poika lähtee kihlamatkalle, ja siellä otetaan kuvia . Onnellsia kuvia ja jopa kuvia jotka liikuttaa. Kuva peilistä joka on sydämen mallinen. Kuvia värikkäistä drinkeistä. Poika joka pitää sormuksensa esillä kuvissa. Näin minä sain kun sainkin tuoreita kuvia lapsestani jotta rakastin enemmän kun mitään muuta. Muistokuvia.
Minä joka rakastin kuvia en silti ostanut uutta kameraa, kun vanha meni rikki. Tiedän enemmän kuin hyvin että muistot on ja pysyy sydämessäni, mutta ainahan on mahdollisuus että iskee dementtia tai jotain, ehkä kuvat kuitenkin voisi tuoda jotain lohtua, jotain muistoja.
Aikaa on vielä, hyvin vähän. Tik, tak, tik , tak.
Olemme mökillä hyvän ystäväpariskunnan kanssa. Ilma on mitä kaunein ja olen ostanut uimapatjat. Mennään ystäväni kanssa kellumaan patjoilla ja jutellaan niitä näitä. Patjamme ajautuu erilleen ja pyydän hänen ottamaan minua kädestä kiinni.
Siinä maataan ja nautitaan, jutelleen niitä näitä. Muistan edelleen miten tuijotan puunlatvoja ja jostain syystä sanon – Miten minusta tuntuu että kohta tapahtuu jotain todella pahaa.
Ennen kun edes sanat ulos suustani tiesin etten halua sanoa näin, miksi ihmeessä se lause tuli ulos suustani? Oli tapahtunut jotain mitä en enää muista tarkkaan. Mieheni pelasti miehen hukkumasta ja jotain muuta. Miksi sanoin noin ? Kuka oikeastaan puhui ja miksi ihmeessä tuollaisesta lauseesta, tuli niin epämukava jopa pelottava olo. En silti ajatellut ketään erityistä. Outoa, enemmän kun outoa.

Tuli juhannus se viimeinen juhannus. Poika oli juuri mennyt kihloihin ja me valmistaudumme juhannuksen viettoon mökille ystävien kanssa. Saan tiedon että poika tulee mökille. Yllätyin että poika haluaa viettää juhannuksen oman perheensä kanssa .
Viimeinen juhannus
On ristiriitaista iloita ja surra samaa asiaa. Olen onnekas kun sain viettää viimeisen juhannuksen poikani kanssa. Toisaalta ehkä niin oli tarkoitus, olinhan pojan äiti. Onneksi hän ei viettänyt sitä missään muualla. Seurassamme oleva pariskunta oli osaa elämäämme kun pojat olivat pieniä ja jotenkin tuntuikin oikealta, että juuri he olivat viettämässä vimeistä juhannusta kanssamme.
Istun kuistilla korkealla kalliolla ja näen veneen tulevan kohti rantaa. Yleensä juoksen vieraita vastaan, mutta en tällä kertaa. Isä on hakenut pojan ja tytön mökille.
Vene kiinnitetään ,näen heidät tulevan laiturilta kallioille, siitä hiekkarannalle josta taas alkaa kallioiden nousu. Tyttö kaatuu ja kuulen Matiaksen huutavan hänen nimeään monta kertaa hätääntyneenä. Juoksen kalliot alas nähdääkseni miten tytön jalat polkee krampaten. Käännän hänet nähdäkseni suun jonka suunpielet on mustat, huulet täynnä hiekkaa. En saa suuta auki ja huudan Matiakselle että on hiljaa ja soittaa hätäkeskukseen. Miehelleni huudan soittamaan tytön isälle kysyäkseen onko tytöllä epilepsia.
Ystävämme käskee laittamaan tyttö kylkiasentoon ja siirämme hänet paahtavasta auringosta varjoon samalla.
Kaikki tapahtuu nopeasti, ymmärrän ettei tyttö hengitä ja minun huostassani ei jumankekka kuole kukaan, ei hitto vie vaan kuole.
En ehtinyt edes miettiä mitä pitää tehdä, mutta jotain oli keksittävä koska ymmärrän ettei mikään apu ehdi perille ajoissa tekemättä mitään. Vaistot vaan tekee sen mitä tein. Alan pumppaamaan tyttöä toinen käsi selän takana ja toinen rintaa vasten ja kovin. Pumppaan ja pumppaan mutta tyttö on kuin räsynukke käsissäni , ei edes kramppaa enää.
Poika saa yhteyden hätäkeskukseen jotka kysyy kaikenlaista, mutta ymmärrän etten voi lopettaa, koska tyttö on kuollut käsiini. Yks kaks tunnen miten ilma puhaltaa kyynerpäätäni vasten, mutta en uskalla siltikään lopettaa. Pumppaan ja pumppaan kunnes ymmärrän että tyttö hengittää itse. Ei hän purista minua käsistä eikä mitään muutakaan , mutta tiedän ettei ole kuollut, eikä myöskään tule kuolemaan. Poika seisoo pelästyneen oloisena ja jotenkin minusta tuntui hyvin voimakkaasti että hän on rukoillut mielessään.
Säästä tytön elämä, ota vaikka minun , hän ei saa kuolla.
Meripelastus tulee vihdoin, juoksen itse saaren päähän koska minulla on valkoinen uimapuku joka erottuu kauas. Tyttö on jo vironnut ja istuu puolittain hiekassa muiden tukien häntä. Hän on jo puhunut rivoja ja ollut vihainen. Hän on sekava.
Mietin peloissani ymmärtääkö pelastajat miten vakavaa tilanne oli?
Poika lähti tytön kanssa ja ajattelinkin että juhannus oli sitten tässä.
Mutta ei, ihme kyllä he palaavat saareen ja isä hakee heidät vielä kerran.
Alkaa viimeinen juhannus kaikesta huolimatta.
Jostain syystä olin päättänyt ostaa kakun kun kuulin että poika tulee. Ajattelin että voidaan juhlia ystäviemme kanssa hiukan kihlajaisia.
Poika oli niin hieno ja olin todella ylpeä hänestä. Pariskuntahan ei ollut nähnyt Matiasta vuosiin. Siistit vaateet , hyvin leikatut hiukset , hyvä käytös. Kaikki oli liian hyvää ja liian täydellistä ollakseen totta. Minun kaunis poikani. Ystävälläni on kamera ja jotain kuvia otan itsekkin, millä sitä en enää muista.
Poika hoitaa tytön varvasta joka oli yksi naarmuista joka tuli kun kohtaus iski . Onneksi tyttö ei ehtinyt nousta kallioille. Yksi askel ensimmäiseen kivirappuun ja siinä se iski.
Keitämme kahvit, juodaan maljat ja syömme vadelmakakkua.
Rauhallinen ihana juhannus. He käyvät uimassa ja pyydän isää ottamaan kuvia heistä puhelimellaan. He leikkii koiramme kanssa joka seisoo surffilaudalla. Muistan miettineeni että olen maailman onnellisin äiti.
Muistan pojan joka istuu polvet suussa hiekkarannalla. Seuraava ihana päivä ja lopulta venematka takaisin. Poikani pitää kättään ystävämme pojan pään päällä ettei lippalakki lennä vauhdissa mereen.
Tässä se sitten oli, viimeinen kesä, viimeinen juhannus viimeiset kesämuistot.
Sitä en vaan tiennyt silloin. Kello tikittää tik, tak, tik, tak ei yhtään sen nopemmain kuin eilen, eikä yhtään nopeammin kuin tänään..sama tahti tik tak.
Tämän kesän jälkeen en enää muista mitä tapahtui ja koska. Se ahdistaa koska haluaisin muistaa jokaikisen päivän , joka sekunnin ja kaikki sanat mitä sanottiin.
Mutta se on mahdotonta.
Kaikella on tarkoitus. Pyh. Lipsahtaahan se itseltänikin, mutta enemmän pidän sitä fraasina ihmiseltä joka ei tiedä mitä sanoa ja yrittää lohduttaa. Aina ei vaan ole sanoja, aina ei vaan psyty lohduttamaan.
Silti kaikella on tarkoitus sopii joihinkin tilanteihin.
En enää muista missä välissä tämä epsisoodi tapahtui, luultavasti juhannuksen jälkeen kuitenkin.
Olen juuri tullut kotiin ja kannan kaksi kauppakassia. Isä seisoo hellan äärellä ja tekee ruokaa. Poika on kotona käymässä. Voi miten iloinen olen, täydellinen yllätys.
Halaan poikaa kovin . Halaus vaan jatkuu ja jatkuu, jostain olen kyllä lukenut miten kauan halaus kestää keskimäärin, mutta tämä halaus vaan jatkui eikä poika päästänyt minusta irti. Lopulta alan taputtamaan häntä selkään että hyvä on , hyvä on.
Hän irroottaa minusta hieman , mutta ujuttaa kätensä olkani yli. Siinä me seistään kauan kiinni toisissamme ja katselemme isää. Yksi elämäni onnellisemmista hetkistä.
Halattiinhan me usein, mutta tämä oli erikoishalaus, ei se muuten olisi jäännyt mieleeni.
Jälkikäteen koin että tämä halauksen merkitys oli suurempi kun tavallinen halaus. Sen oli tarkoitus olla jäähyvästi joka jäisi mieleeni, ilman kyyneliä. Jälkeenpäin olen toki itkenyt senkin edestä. Asioilla kun on usein kaksi puolta.
Mietin näenkö asioita etukäteen. Mietin miten niihin voi uskoa itsekkään? Miksi sanoin että uskon jotain todella pahaa tapahtuvan kohta, kun kelluttiin uimapatjoilla meressä ystäväni kanssa ?
Voiko ihminen edes elää jos epäilee kaikkea joka poikkeaa normaalista? Ei voi.
Onko nämä tapahtumat sitten kuitenkin tieto tai jonkinlainen lohtu että Matiaksen oli tarkoitus kuolla ja se joku tiesi sen? Senkö takia sain viettää juhannuksen lapsen kanssa, vaikka olettaisi viettävän sen muiden nuorten kanssa. Senkö takia minua halattiin?
Mitä Matias oikeasti ajatteli kun tyttö sai kohtauksen ? Tekiköhän tietämättään diilin mitä ei ajatellut järkevästi ? Tyttö jäi eloon ja osat vaihdettiin hänen toivomuksesta. Meinaan se tyttö ei todellakaan hengittänyt.
Olisinko toivonut että tyttö olisi kuollut? En. Kenenkään lapsi ei kuulu kuolla ennen vanhempiaan, ei kenenkään.
Silti tapahtui paljon asioita . Liian paljon asioita jotka tavallaan sai merkityksen.
Se halaus , niin juuri SE halaus, oli hyvästijättö, koska joku tiesi että minä tarvitsen jotain joka lohduttaa ja jotain jonka tulisin muistamaan.
Tai sitten ihminen keksii itselleen asioita jotka pitää pinnalla kun meinaa vajota.
Mutta en luovu ajatuksesta että se oli erikoishalaus.

Nyt löysin ”kirjani”

No kävipä tuuri , löysin päiväkirjani pohjalta tehdyn kirjani.  Aloitin siis 2015 vuoden alussa kirjoittamaan puhtaaksi sitä. Paljon meni aikaa , ennen kuin olin valmis.

sivut 1-3
Matias.

Esipuhe:
Rakas Matias, vihdoinkin kuvittelen aloittavani kirjan jotta en ikinä olisi halunnut kirjoittaa. Olen vuosia tiennyt kirjoittavani tämän kirjan ja vaan tiedän että tätä myös tullaan lukemaan. Olen tilanteessa jossa pitäisi hakea töitä mutta olen kai vaipunut epätoivoon ja odotan vaan sitä jotain hyvää ideaa. Olen siirtänyt kirjoittamisen monesta syystä, ja tärkein syy oli etten ole ollut valmis myymään sinua mistään hinnasta, en edes siitä syystä että ehkä voin jotain ihmistä auttaa. Itsekästä mutta rehellistä.
Olen jopa yrittänyt eräältä kirjailijalta kysyä ohimennen neuvoa, mutta hän ei taatusti ymmärtänyt asian vakavuuden , enkä kehdannut vaivata sen enempää. Tänään googlasin toisen kirjailijan mutta mitään takeita että saisin yhteyttä yksityisesti lopetti yrittämisen. Päätin vaan luottaa itseeni ja jonkinlaisen johdatukseen. Ole kanssani tämän kirjan verran ja auta minua jos tulee vaikeuksia. Lähetä kirjallisuuden enkeleitä jos heitä on. En pyydä tätä siksi että olen epävarma, jos jostain olen ollut varma , niin se on tässä juuri sormieni alla. En miettinyt enää missä muodossa kirjoitan vaan tämäkin tuli luonnostaan, miten tämä jatkuu sitä en tiedä vielä ja luotan että loppupeleissä kaiken voi muokata. Luotan apuun jos joku menee vikaan teknisesti.
Omistan tottakai tämän kirjani sinulle, sinä rakas lapseni jotta en juuri nyt ilman kyyneliä pysty edes ajattelemaan.
Minun lapseni.
Minun lapseni oli hartaasti toivottu nuoresta iästäni huolimatta. Olen aina tiennyt haluavani tulla äidiksi.
Kun vihdoin olin raskaana en meinannut kehdata sitä kenellekään kertoa, hassua. Eikä kumpikaan reagoinnut niin kuin elokuvissa riemuiten tai itkien. Isä totesi vaan jaaha kun luki raskaustestin tuloksen jonka jätin olohuoneen pöydälle.
Odotusaika oli kai aika normaali, mutta odotin sinua enemmän kuin mitään muuta. Hössötin nimiä ja saitkin työnimeksesi Liinu sekä Riikka-Petteri, jälkinmäinen oli isän keksimä luonnollisesti.
Mikään ei mennyt jatkossakaan niinkuin elokuvissa. Synnytys oli oppikirjojen mukaan vaikea, mutta kunnen ollut aikaisemmin synnyttänyt ei toisaalta ollut mitään mihin verrata. Olit pää vinossa kai koska et tullut ponnisteluista huolimatta. En kokenut edes työntöpolttoja josta kaikki puhui. Luotin silti henkilökuntaan, mutta jossain vaiheessa kunnei mikään mennyt niinkuin piti aloin huolestumaan sinusta.
Ristin käteni salaa peiton alla ja rukoilin jumalaa.
-Hyvä Jumala vaikka mitä pahaa olen tehnyt, älä kosta sitä lapselleni.

Lääkäri Rossi saapuu paikalle, etkä synny vaikka mahaani painellaan työntäen sinut alaspäin. Et synny vaikka käskivät minut kyljelleenkään, vaikka sanoin ettei tunnu hyvältä, tosin käyrät näytti sen ja sain ohjeen mennä selälleni.
Isää ja vastapuolen miestä pyydetään poistumaan Heidekenin synnytyssalista.
Vastapäätä synnyttää rouva Kastman. Mutta en oikeastaan keskity tai ajattele heitä ollenkaan. Jossain vaiheessa muistan kyllä kysyneeni hoitajalta koska tämä on ohi ?
-Ei siihen voi vastata, vastaa hoitaja.
-Sano nyt joku aika , silleen varman päälle.
En enää muista minkä ajan hän minulle sanoi, mutta en vaipunut epätoivoonkaan.
Nyt oli päämäärä ainakin.
Minua leikataan enkä onneksi tunne mitään. Koitetaan imukuppia, mutta yritykset saada sinua ulos epäonnistuu.
Sitten otetaan pihdit ja vihdoinkin sinä synnyt. Makaat vatsani päällä kun isä saa luvan tulla huoneeseen. Jälkeenpäin isä kertoi että olit niin tutun näköinen, ihan kun olisi sinut nähnyt aikaisemminkin.
Rossi haluaa itse ommella minut ja minä häpeän sitä etten osannut synnyttää ja olin kiitollisudeen velan tunteessa. Halusin halata Rossia joka nousi verkkopaita päällä jalkojeni välistä halaamaan. Olin vaan niin kiitollinen, enkä suotta.
Aika Heidekenillä oli ihanaa ja tunteita täynnä olevaa aikaa.
Isä kävi sinua katsomassa monta kertaa ja huomasikin ensimmäisenä että sormesi oli punainen ja tulehtunut. Jotenkin tuntuu että hän oli tarkempi vanhempi kuin itse olin.
Minähän leijuin pilvissä onnesta.
Synnytyksen jälkeinen yö en nukkunut silmäsystäkään, kävin niin ylikierroksilla.
Seuraavana päivänä puhkesi mieletön rakkauden tunne sinua kohtaan joka ei ikinä sammunut. En voinnut käsittää miten voimakkaasti voi toista rakastaa. En voinnut ymmärtää miksei muut vanhemmat tuntuneet seonneen rakkaudesta omia lapsiaan kohtaan, kun minä en muusta osannut puhua kuin sinusta. Olin varma etten ikinä pystyisi rakastmaan ketään muuta niin paljon kuin sinua rakastin. Olit kaikkeni.
Olin ylpein äiti päällä maan ja suurin leijonaemo. Sain aloittaa uuden elämän, elämäni parasta aikaa. Minä olin äiti ja sinä olit lapseni joka sai nimen Matias.

Pyhäinpäivä

Aamu alkoi puhelinsoittoon. Olin valvonut pitkälle yöhön ja siksi nukuin vielä . Serkkuni ilmoitti tulostaan josta iloitsin, koska tuohan se aina jotain ekstraa ja jotain muuta kun tätä ihan tavallista omaa elämääni. Leivoin pikapikaa valmistaikinasta pienet piiraat siitä mitä jääkaapissa oli. Sen jälkeen suuntasimme naapuriin hakemaan kanamunia. Se on melkein joka kerta se meidän juttu, jotta hän saa vapaiden kanojen munia, jotka siis syö kaikkea mitä jää kuten vihannesten kuoria, lehtiä, puuronjämiä ym.

Käymme huoltoasemalla laittamassa loton ja ostan kynttilät. Seuraavaksi hautausmaalle. On pyhäinpäivä. Sytytämme Matiaksen kynttilän, ja jatkamme matkaa, kerron muista ”tutuista” ja piipahdamme kaverinikin haudalla, entisen työkaverin ja sitten muualle haudattujen muistopaikkaan , jossa sytytämme serkkuni äidin muistoksi kynttilän.

Ollaakseni rehellinen en tiedä olisinko mennyt haudalle vaikka on pyhäinpäivä ilman serkkuni ehdotusta. Tosin nyt tuntuu hyvältä että Matunkin haudalla palaa kynttilä kun aika monella palaa. Taas mietin sen yhden nuoren miehen hautaa, ja olen varma ettei siellä pala kynttilää. Miksei kirkon puolesta voisi sytyttää jokaiselle kynttilä.

Kotona taas ja vedämme saappaat jalkaan päästääksemme minun ”kirkkooni” eli metsään. Koirat tulee mukaan ja nauramme kun toisen koiran takki jää kiinni toisen koiran tarranauhaan. Löydämme sieniä ja keräämme niitä pipoon ja minun huppuuni.

Ei mitään ihmeempää mutta riittää minulle voidaakseni sanoa tätä hyväksi päiväksi.

Ei me puhuttu mitään sen ihmeempää Matusta tai yleensäkään pyhäinpäivästä. Ja kaikki tuntuu ihan ookoolta. Ymmärrän että ensimmäiset vuodet ja varsinkin ensimmäinen pyhäinpäivä voi olla kova juttu jollekkin. Olen siis onnellinen etten ole heidän asemassa.

On ihan hyvä kun ihminen yrittää lohduttaa surevaa, mutta sitä ei oikeasti tarvita niin kuin olemme lapsiamme opettaneet kun pamauttaa kaveriaan hiekkalaatikolla lapiolla päähän. Pyydetään anteeksi ja taas on kaikki hyvin. Onkohan se loppujen lopuksi niin lapsen näkökulmasta katsoen. No ainakin hyvä kai että opetamme niin , enemmin kun ettemme tekisi mitään.

Miten minusta vaan joskus tuntuu että lapset ovat luonnonlahjakkaita aika monessa asiassa. Ne suuttuu, pamauttaa toista lapiolla päähän koska suuttuvat, mököttävät ehkä vaikka ovatkin puoliksi pakottetuna pyytämään anteeksi, toimivat vaan kuitenkin niin kuin luonto on heille elämän ja tunteet antaneet.Lopputulos on usein niin että tavallaan toruttu lapsi alkaa itkemään, ja saa lohdutusta. Hän pahoitti mielensä koska pakotettiin pyytämään anteeksi, vaikkei hän sitä olisikaan halunut tehdä vapaaehtoisesti.Hänen äiti tai isä on tavallaan torunut häntä ja nyt on lapsi loukkaantunut.

Sitten on lapsia jotka lohduttaa kun kokee että ihminen on surullinen tai iso pipi jossain. Liikuttavaa eikö? Mutta parasta miten ihmellisen luonnollisia lapset ovatkaan.

Lapset on usein myös uteliaita. Kysyvät suoraan mitä ihmettelevät ja tyytyvät aika usein vastaukseen, ja jos joku asia jää askarruttamaan, kysyvät lisää kunnes vastaus tyydyttää. Vaikkei lapsi edes sano mitään, huomaat kyllä hänestä että hän voi olla pahoillaan tapauksesta tai sitten hän vaan jatkaa siihen mihin jäi.

Kun kohtasin ihmisiä Matun kuoleman jälkeen oli erityyppisiä ihmisiä vastassa. He joita minun piti lohduttaa tavallaan, he jotka ei puhunut mitään, hiljaiset ihmiset, ns. he jotka tiesi kaiken, ja sitten oli sydänystävät.

Kun on lapsensa menettänyt, ihmistä ei tarvitse pelätä. Kun aloin miettimään miten eri ihmiset yritti lohduttaa minua.

Kyllä parhaat lohdutukset on tullut ymmärryksestä, ja ihan avusta.

Parhaalta on tuntunut kun he jotka eli Matiaksen elämässä , tunsi hänet, hyväksyivät ja kunnioittivat häntä jo eläessään, tulivat paikalle.

Ihan sekin kun joku itkee Matun menetyksen johdosta lohduttaa, koska se on merkki rakkaudesta lastani kohtaan, ja mitä voisikaan enempää pyytää keneltäkään.

Väkisin puheeksi ottamiset, tuntui enemmänkin piinallisilta.

Samoin ohjeita antavat, kun tuntui enemmän siltä etten sure oikein, tai siitä että minun olisi tavallaan pitänyt kehua heitä siitä miten he yrittää minua auttaa. Kyllä paras apu annettaan aidosta sydämestään mitään vastinetta odottamatta.

Ei niin isossa surussa mitkään lohdutukset oikein auta, siinä hetkessä.

Ei minulla ainkaan ollut voimia takertua kaikkiin ihmisiin ja huomioida heitä jotta he tuntisivat itsensä tärkeimmäksi minun elämässäni silloin. Tärkeimmät oli läheisimmät ihmiset kuten oma perhe, eli me kolme. Sen jälkeen tuli läheisimmät ihmiset kenen kanssa olin ollut paljon tekemisissä. Huomasin helposti, ponnistelematta ketä he olivat. Kun tuli se ensimmäinen päivä kun aloit miettimään, missä se tai se on, tai miksei se ole soittanut.

Lohduttavaa oli myöskin he ketä tuli hautajaisiin. Ei siinä hetkessä, mutta jälkeenpäin. He ketä tuli ja he mitä muistin, on ollut hyvinkin tärkeää minulle. Jokaikinen kynttilä Matun haudalla on ollut lohduttavaa, jokaikinen kirje, pieni enkeli, kynttilä, adressi.

Kyllä liikutuin kun joku nuorista oli tuonut minimaallisen enkelin haudalle. Se on liikuttavaa ja lohduttavaa. Kun minun lapsi elää jonkun mielessä niin se vaan tuntuu hyvälle.

Jos mietin sanaa lohduttaa , mielikuviini tulee iso hali ja pitkä rutistus ja paljo itkua ja taputuksia.

Olen toki halannut, ja itkenyt. Mutta enemmän minua on lohduttanut muut tavat.

Olen ollut lohduttajankin roolissa. Silloin olen antanut aikani, ja yrittänyt löytää ne sanat, mitkä ei ole ulkoa opittua vaan ovat tulleet sydämestäni. Olen lohduttanut ihan fiilispohjalta. Joskus olen vaan ottanut asiallisesti osaa suruun eikä siinä mitään sen enempää. En oikein usko että edes on mitään ohjetta antaa, vaan sen täytyy kyllä tulla luonnostaan. Yhtä luonnostaan kun lapsikin elää omaa elämäänsä.

Jos on kaukaisempi ihminen, voi olla jopa vieras ihminen, pystyn lohduttamaan olemalla oikeasti vaan oma itseni. Toisen lapsensa menettäneen lohduttamisen voi aina aloittaa sillä että sanon. Voin vaan kuvitella, koska olen itsekkin menettänyt.

Lohduttamista on sekin että olet tavattavissa vaikket ole lähellä. Lohduttaminen on hienosäätöä. Uskon etteä paras tapa lohduttaa on vaan yksi tie ja se on että seuraa omaa sydäntään ja niitä tunteita mitkä tuntuu omassa sydämessään hyvälle eikä väkinäisiltä.

Kun itse olen kokenut liikuttuneeni, säälineeni, tai tuntenut jotain suurta hätää toisen puolesta, mutta olen liian kaukainen , olen ottanut yhteyttä kirjeitse tai somen kautta. Olen ottanut osaa suruun ja kertonut että olen käytettävissä kun sen aika on, jos on. Heitän pallon hänelle ja annan asian olla. Minä koen ainakin itse että silläkin eleellä joka on aika kaukainen tapa , voi lohduttaa jälkeenpäin, ja silloin kaikki on mennyt niin kuin pitää.

Juuri nyt kun ystäväni äiti kuoli eikä siis edes haudattu, annan hänen olla. Kirjoiteltiin mesen kautta koska se tuntui hänestä parhaalta. En kysy joka päivä mitään, tänään laitoin vaan yhden numeron , ja samalla vaihdettiin muutama sana. Hän kertoi mitä kertoi, ja sitten se loppui. Mutta itseltäni tuntui hyvältä joten en ainakaan itse ole huollissani että oisin ylittänyt minkään rajan.

Joskus olen kokenut että sekin lohduttaa kun joku saa puhua ja kertoa miltä tuntuu. Joku voi soittaa ja sanoa että hei nyt ahdistaa tai mitä mieltä olet tästä. Vastaan rehellisesti, en itke, en dramatisoi enkä kaivele asiaa sen enempää.

Mikäli olisin samassa tilassa ja jostain syystä liikuttuisin voisin jopa halata jos se tuntuisi aidolta ja oikealta, koska silloin en luultavasti edes mieti asiaa koska ei tarvitse.

Kun aikaa on kulunut, olin ainakin itse valmiimpi kuuntelmaan ja hyväksymään muiden ihmisten eri tavat helpommin. Ihan on jopa ilo jos sen niin voi sanoa että joku on kiinnostunut lapsestani ja siitä miltä minusta on tuntunut tai oikeastaan mitä vaan. Myöhemmin olin jopa vastaanottavainen sille että joku myötäelää ja jopa säälii minua.

Alku on niin sekavaa eikä sitä osaa itsekkään sisäistää nin paljon asioita ja tunteita, väsymys, ja kaikkea on vaan liikaa muutenkin.

On eri asia lohduttaa omaa lastaan, maata vieressä ja vaan olla. Tai lohduttaa omaa miestään kuuntelemalla, tekemällä asioita, kysyä , kertoa, olla hiljaa ja vaan olla läsnä. Ehkä se on enemmänkin jakaa surua kun lohduttaa.

On kumma juttu miten vieläkin kun pimeys on laskeutunut ja tiedän miten kaikki kynttilät valaisee, haluaisin mennä hautausmaalle.

Positiivista on sitten taas se, etten pode huonoa omatuntoa etten mene, ja se että koen työlääksi pukea vaatteet päälleni mennäkseni ulos, ajaa sinne ja vaan katsella.

Silmissäni olen sen nähnyt monet kerrat jo. Tunnen sen tunteen kun kuljen käytäviä pitkin, vilasen joidenkin hautoja kauemmin, pysähdyn, tunnen rauhan, ja ihastelen sitä kauneutta mikä hautausmaallakin vallitsee erityisesti tänä yönä.

Palakoot Matun kynttilä kaikkien rakkaidensa menettäneiden puolesta ja kaikkien vainajien puolesta  <3

 

 

 

 

 

 

 

se uusi elämä

Suurin vaikeus tässä uudessa elämässäni on kai erottaa surut , pahat olot , ja muut vähemmän mukavat asiat mitä tapahtuu tässä ja nyt.

Ärsyttää ensinäkin lause uusi elämä. Sehän kuullostaa minusta positiiviselta. Vaikka kuinka yritän löytää niitä hyviä juttuja ”uusi elämä” , ei minusta kuvasta hyvää. Tottakai uudessa elämässäni on pakko hakea niitä hyviä asioita jaksaakseen, mutta muuten olisin ilomielin pitänyt vanhan elämäni.

Mutta se mikä ei enää ole itsestään selvää, on ne huonot päivät. Tottakai huonoja päiviä, huonoja jaksoja on kaikkien elämässä. Ei me kuolleen lapsen äidit tai perheet olla yhtään erikoisasemassa. Elämä on yhtä rehtiä kun kuolemakin tavallaan. Kumma miten ainakin itse otan raskaasti vastoinkäymisiä. Oli minullakin vastoinkäymisiä ennen Matun kuolemaa, mutta silloin on näin jälkeenpäin ajateltuna ollut hyvin selvää, miksi on huono päivä tai ajanjakso elämässäni.

Ongelmiahan on laidasta laitaan , sen tietää jokainen. Jos joku itkee eroaan tai sitä prosessia, se on totisinta totta hänelle. Se on totta että se vie voimia, aiheuttaa usein riitoja, surua, ikävää, kaipausta, mustasukkaisuutta ja plää’ plää plää..Mutta faktaa on sekin että moni kuitenkin selviää erostaan. Vaikka se kestäisi vuosia, ero on kuitenkin jossain kohtaa käsitelty. Joku voi olla tyytyväinenkin eroonsa vaikka on ollut raskas ero takana. Lapsen kuolema ei ole koskaan takana. Se on aina mukana. Tokihan kaikki ihmiset varsinkin ex partnerikin on osaa sinun elämääsi ja historiaasi. Mutta sinulla on mahdollisuus rakentaa uusi elämä, positiivisessa mielessä.

Vaikka kuinka rakastan miestäni, miehen voi kuitenkin vaihtaa jos haluaa. Elävä lapseni on aina lapseni, niin kuin kuollutkin lapseni on aina minun lapseni. En minä lapsiani vaihda. Mieheni voi koska vaan vaatia eron minusta jos haluaa. Lapseni voi suuttua minulle , olla soittamatta , tapaamatta, mutta silti hän on aina lapseni. Minä voin rakastaa lastani vaikkei hän haluaisi olla tekemisssä kanssani.

Meidän perhe oli sana mitä inhosin , koska perheeseeni kuullui 4 ihmistä. Tuntuu edelleen vaikealta puhua perheestäni vaikka Matias on meidän perhettä edelleen. On vaan totuuden nimissä helpompaa nähdä perheensä omilla silmillään, eikä vaan muistella sitä ihanaa poikaa, joka silti on osa minun perhettäni.

Tästä lähin voisi kyllä oikeasti vaan sanoa että olen kahden lapsen äiti. Molemmat on muuttanut, toisen koti vaan on liian kauakana minusta. Olisiko se valehtelemista? Jos sanoisin että minulla on kaksi poikaa 😀 Jessus miten ärsyttävää omata tällainen luonne välillä 😀

Mutta niihin ongelmiin.

Kun on huono päivä , tai pidempi paskempi jakso. On hiton vaikeeta erottaa suureneeko ongelmat sen takia että menneisyys on mitä on. En kai ole koskaan voinut sanoa että joku ongelma on puhdas ongelma ihan itsessään. Ehkä joku hyvin pieni ongelma, kuten joku rikki mennyt isompi asia. Joku sähkötaulun sulakkeen ongelma on suht selvä ongelma, se ärsyttää , harmittaa , maksaa ja sekin ottaa päähän.

Mutta suurin ongelma on just se ärsyyntyminen. Olisinko aina reagoinnut niin voimakkaasti ellei minulla olisi se menneisyys mikä minulla on? EN TIEDÄ:

Kaikki sen tietää että välillä tuntuu siltä kun paska tulee niskaan enemmän kuin tarpeeksi, ja silloin tiedän ihan helvetin hyvin etten jumankauta oikeasti jaksaisi, ihan oikeesti hei , kuinka paljon ihmisen pitää kestää? Ei vaan jaksaisi voida huonosti , koska sitä ollaan koettu enemmän kun tarpeeksi.
Kuinka hiton monta kertaa onkaa tehnyt mieli huuta kurkku suorana jollekkin kusipäälle joka vittu kuvittelee että olen ehjä ihminen joka kestää ihan mitä vaan, siinä missä muutkin. Ei kyllä minulla ainakin on hermot mennyt ja lopullisesti. Pinna on lyhyempi . Vaikken mitään sanoisi ja yritän hitto vie muistaa sen kaiken mihin uskon, ja silti kaikki ei aina mene niinkuin toivoisi. Silloin , juuri silloin, tiedän tasan tarkkaan etten jaksa, koska suru on siellä takana, se on muovannut minusta erillaisen ihmisen kuin mitä olin. Suurin osa ongelmista poistuu aikanaan. Mutta minusta tuntuu kuin minut syötäisiin elävältä joka kerta, pala palalta tavallaan, kunnes ehkä tulee se päivä etten vittu vaan enää jaksa yhtään mitään. Se kai on syy , miksi mieluummin elän ihan tätä pientä elämääni, niin hissukseen kun olla ja voi. Tai yritän ainakin elää sellaista elämää joka on mahdollisimman turvallista, sellainen elämä missä minimoin ongelmat.

Usein on aika kova työ , nopeasti yrittää ymmärtää ongelman laajuus. Mutta olen oppinut, ja mitä nopeammin päätän ettei se ole ongelma vaan ikävä tapahtuma, pääsen helpommalla.

Rahallinen menetys, meno, sakko, mikä liekään siihen liittyvää, totean usein , että se nyt vitutti , maksan, ja yritän unohtaa koko hiton jutun mahdollisimman nopeasti ja aika usein onnistunkin siinä.

Usein asiat ei ainakaan voivottelemalla parane. Jos olen saanut sakon, niin olen, ja se poistuu vain maksamalla. Jos tiskikone hajoaa, on tosi ärsyttäävää yrittää ensin selvitellä asiaa, onko se rikki, mikä on rikki, mitä maksaa jos se korjataan, mitä maksaa uusi, vertaat ja mietit kaikenlaisia ajatuksia. Siinä meni nekin rahat , no eipä jäänytt tilistä mitään, tai koska voin maksaa, onko minulla se rahaa, lainaanko jne..Itse ongelma poistu just tasan tarkkaan kun sinulla on uusi tiskikone. Kaikki se negatiivinen siinä välissä on niin ärsyttävää.

Joku voi ajatella että näitähän sattuu kenelle vaan. Juuri niin se onkin. Lapsensa menettäneet emme tosiaankaan ole erikoisasemassa siinäkään. Mutta sen takaan, että ainakin minä usein ajattelen, että eikö mikään riitä? Varsinkin jos ongelmat kasaantuu, tuntuu kun haluaisi heittää hanskat tiskiin., Itse vaivun usein sellaisiin ajatuksiin, ja kysymysten ääreen kun, mitä merkitystä elämälläni on kun kaikki menee päin persettä.

Ihmissuhteet. En ole ikinä vaatinut enkä halunut mitään erikoiskohtelua sen takia että lapseni on kuollut. Koen sen niin että möisin , käyttäisin lastani hyväksi tavallaan, ja sen takaan että kunnioitan lapsiani, enkä ikinä halua tuntea sellaista oloa itsessäni. En pystyis elämään itseni kanssa.

Mutta sen takaan myöskin että olen monet, monet ja vielä enemmän halunnut huutaa jollekkin ihan kurkku suorana että haista sinä paska vittu. On paljon asioita jossa oikeasti tekis mieli sanoa että jollei niinkuin muuta elämässäsi ole kuin pahoittaa toisen ihmisen elämää, kyllä tässä on kuule ollut ihan tarpeeksi paskaa ilman sinuakin.

On todellakin haastavaa yrittää muistaa omatkin periaatteeni monen monta kertaa. Hiljaisuus on ahdistavaa kun vaan pidät kaiken sisälläsi, koska et usko enää voivasi muuttaa asioita, etkä edes voi menneisyydellesi mitään.Ehkä kynnys sanoa asiat suoremmin kuin ennen on madaltunut, koska et vaan jaksa mitään turhanpäivästä paskaa, joka on valetta , oman edun tavoittelua, toisen ihmisen kustannuksella. Mitä menettettävää meillä itseasiassa edes on, mehän mentimme jo kalleimman, muuta asiat on vaan usein niin vähäpätöisiä että ajattelen usein että tämäkö ongelma, mitä väliä.

Siksi arvostan luonnostaan kivoja ihmisiä ja he todistaa sen minulle juuri sen takia etteivät tiedä mitään menneisyydestäni. Silloin tiedän varmasti että he tosiaankin on hienoja ihmisiä.

Yritän keskittyä hyviin ihmisiin ja kas kumma yleensä sellaisilla ihmisillä ei ole tarvetta tuoda itsensä esille , ei saada kehuja, ei saada mistään kehuja tietääkseen itse olevansa hyvä tyyppi.

Hyvät tyypit myöskin puhuu muista ja muille positiivisesti. Hyvä tyyppi arvostaa muita. Hyvä tyyppi ottaa myöskin muita huomioon kaikessa mitä tekee. Hyvän tyypin ei tarvitse muiden pönkitystä itsensä takia , koska hän tietää mikä on ihmisenä.

Luojan kiitos olen tavannut heitäkin elämäni aikana. Sanon heitä helmiksi. Arvostan ihmisiä jotka tekee elämällään hyviä asioita ja elää elämäänsä omia arvojaan kunnioittaen. Pitää siitä kiinni mikä joskus oli periaate, eikä muuta asioita oman edun tavoittelemiseksi.

Pakko sanoa että tässä kohtaa tunnen suurta katkeruutta, enkä tosiaankaan usko että saan oikeutta koskaan. Yksi on vakuutusyhtiö ja toinen yksi johtaja joka on suurin kaksinaamaisin ihminen mitä olen ikinä kohdannut. Kun ihminen tekee vääryyttä toista ihmistä kohtaan, ja kyse on pelkästään rahasta , mun ymmärrys vaan loppuu.

Kuten se mieheni kolari. Kelan lääkäri sanoi ettei tämä mies poysty koskaan tekemään työtään, niin kuin ei pystynytkään. Mutta koska kyse ei ollut työtapaturma, vaan liikenneonnettomuus, vakuutusyhtiön edustaja päätti toisin, säästääkseen rahaa. Lääkärit totesi ettei ole tarkoitus ettei ihminen pysyty mihinkään, kuten vaikka napittamaan puseroaan, mutta silti olet työkykyinen. Todettu lonkkamurtumakin muuttuu kulumaksi!!! Miten vittu se on edes mahdollista? Mutta raha ratakaisee ja on enemmän sääntö hylätä kaikki hakemukset kun oikeasti ajatella että on kyse ihmisestä joka joutuu elämään asioidensa kanssa lopun elämän. Tai se mulkku joka lupasi että saa kevyempää työtä kun tekee puolet töitä , ja heti kun eka eläkeviikko on ohi, joutuu firman raskaimpaan työhän, jotta pääsee eroon työntekijästään. Kunnei sekään auttanut , niin tuli sitten nämä taloudelliset syyt. Ei armoa rammoista eroon, mitä vitun väliä sillä on miten elämänsä viettää. Muuta lohtua ei ole, kun se että toivon sydämestäni että karman laki todellakin toimii ja sitä saa mitä tilaa.

Mieheni on ainoa ihminen joka voi ymmärtää rakkauttani poikaani kohtaan, hän on ainoa joka voi ymmärtää poikani menetystä, koska hänen tunteet on yhtä voimakkaat kuin omani. Kukaan muu ei voi lapsiamme rakastaa niin ehdoitta kuin me . Kukaan muu ei voi ikinä ymmärtää juuri sen mitä me koimme yhdessä.

Kun vielä muistaa mieheni kolaria, josta ihme kyllä jäi henkiin, on mittari todellakin joskus enemmän kuin koetuksella. Ei ole vaan menetys, vaan myöskin elämä kipujen kanssa, lääkkeitä, oikeutta, vääryyttä, pelkoa, työn menetystä. Niin oikeasti..vieläkö joku kuvittelee että tässä ollan ihan samat ihmiset mitä oltiin? Tarvitaanko me oikeasti vielä kaiken lisäksi lisää paskaa tai mulkkuja ihmisiä vittuilemaan..omasta mielestäni ei.

Ei kauheasti aina jaksa miettiä vetääkö joku herneet nenäänsä sen takia etten vaan jaksa ymmärtää jotain jonka ongelmat on ihan vaan hitto vie oman itsetunnon puutteen takia hakusessa. Ei ei ei ja edelleen ei..eläkööt minun puolestani oman napansa ympärillä, kusettakoot ihmisiä ihan vittu niin paljon kun haluavat..minä en muuta voi kun toivoa että paha saa palkkansa .Minulla todellakin on suurempia ongelmia, ja on ollut suurempiakin suruja kun se että joku on loukannut minua tahallaan tai puhunut minusta paskaa..ihan siitä vaan, siihen en vittu vaan kuole vaikka vituttaakin. Minun ongelmat on ihan inan verran toisessa luokassa. Sori jollen vaan aina jaksa.

Toki olen aina yrittänyt antaa anteeksi, annan aina ihmiselle uuden mahdollisuuden, Ja toivonut sen ihmisen ottavan vastuunsa siitä mitä itse on tehnyt ja korjaisi ongelman.

Siksi on vaikeaa erottaa onko ongelma oikeasti niin suuri kuin se tuntuu sillä hetkellä kun se iskee..tai onko se vaan se, ettei jaksa lisäongelmia koska niitä on ollut liikaa muutenkin. Tulee vaan mittari täyteen.

Onneksi jotain ongelmia voi poistaa. Rahalla pääsee monesta ongelmasta eroon, vaatii vaan hiukan psyykkausta ja järkeilyä. Se on vaan rahaa. Toinen on ihmissuhteet. Poista ne ihmiset mitä et oikeasti tarvitse. Minä ainakin mietin usein, että olen elänyt onnellisena ilman tätä ihmistä aikaisemminkin, niin miksi haaskaan aikaani jos koen ettei joku muutu mukavammaksi. Ei , ei vaan jaksa.

Ei minun tarvitse suuttua , ei huutaa. Suurin vaikeus on vaan unohtaa . Ei minun tarvitse miellyttää ketään saadaakseni hyväksyntää tai ystävällistä kohtelua. Jollei ole hyvä olo jonkun ihmisen seurassa, miksi edes hakeutua hänen seuraan?

Silti olen ajatellut asian niin, että niin kauan kun näen itse vaivaa, olen häviäjä. Häviän itselleni koska itsellenihän tulee huono olo. Yritän olla miettimättä niitä ihmisiä kenestä tulee paska fiilis.

Kai muutama hermo on kadonnut Matun kuoleman myöden.

Vaikka kuinka yritän kasvaa ihmisenä, olen kuitenkin vaan ihminen. Omalta kohdaltani tuntuu etten jaksa likkaa häslinkiä , kaaosta elämääni. En vaan jaksa liikaa juttuja, joten siksi keskityn siihen mitä jaksan. En minä jaksa miettiä kaikkea elämässäni tai tehdä elämästäni liian vaikeaa. Joten keskityn tärkeimpiin asioihin. Yritän ottaa ilon irti siitä missä milloinkin olen. Minun iloni on onneksi niin tavallisia että voin kohdata sitä missä vaan olen. Tosin olen sosiaallinen luonteeltani ja viihdyn ihmisten kanssa, joten useinmiten se löytyy muista ihmisistä.

Yhtä vaikeaa kun se etten aina tiedä kuinka suuri merkitys Matun kuolemalla on kun ongelmia syntyy, on vaikeaa myös tietää miten esimerkiksi oma vanheneminen vaikuttaa jaksamiseen.

Pieniin hyviin asioihin kannattaa keskittyä. Hyvää kannattaa oikeasti hakea ihan suurennuslasin avulla tavallaan. Tee mieluummin lioiteltu asia hyvästä kuin pahasta. Kun keskittyy hyvään, oppii myös paremmin näkemään ne hyvät asiat. Käräytä itsesi kun mietit asioita . En tarkoita että tässä tehdään mitään erikoista, kunhan ihan elät normaalia elämää, ja siihen kuuluu ajatuksia, hetken oivalluksia, niin laita hyvät ajatukset tai oivallukset muistiin. Tuntuu ehkä hullulta mutta ei se ainakaan huonoa tuo, päinvastoin. Esimerkkinä on tyypillinen tapa kun ajelen täällä maaseudun rauhassa ja elukoita pomppii tämän tästä tien yli. Joka kerta kun on ollut täpärä tilanne, mutta en osunut johonkin eläimeen, kiitän tavallaan joka kerta siitä. Onneksi en ajanut sen ja sen yli, onneksi se sai jatkaa elämäänsä. Kun hymyilet joskus, takerru siihen ja uhraa vaikka sekuntti että heti perään ajattelet, – oooi hymyilin, hyvä minä..ja sitten voit jaatkaa elämääsi taas.

En minä ole luonnottoman onnellinen ihminen. Olen ihan tavallinen lapsensa menettänyt äiti jonka elämässä ei tapahdu yhtään mitään sen ihmeempää. Silti takaan että minun elämäni ainakin on hiukan parempi kun se että valittaisin kaikesta. Koen jopa yksinkertaisen elämäni rikkaudeksikin, koen sen että huomaan jotain hyvää rikkaudeksi. Minusta paras fiilis on se kun saman päivän aikana ehkä kotona illalla muistan jotain mikä oli sinä päivänä kivaa tai jopa hauskaa.

Jos kuoleman jälkeisessä joku ihminen on sinua ärsyttänyt. Hän on voinut sanoa jotain typerää, on annettu tyhmä neuvo tai ihan mikä vaan joka sinua ärsyttää. Älä takerru siihen. Anna olla, nouse asian yläpuolelle. Älä selitä sitä kerta toisen jälkeen kaikille, koska silloin se joku muu on voittanut sinua, se joku muu saa sinut suuttumaan tai tuohtumaan, jopa saamaan sinua raivon partaalle. Ole ovelampi. Älä anna sen hallita elämääsi joka muutenkin on mennyt rikki. Jos se on joku kestomulkku joka ei ikinä muutu, et voi sille mitään. Anna olla, hänen olo ei siitä paremmaksi muutu vaikka kuinka haukut häntä, kerta toisen jälkeen. Anna hänen pitää mielipiteensä, koska sinä tiedät itse totuutesi. Tämä on todella vaikeata enkä todellakaan ole aina onnistunut itsekkään aina hillitsemään itseni , olen usein halunnut totuuden tulevan ilmi. Mutta jos koet tilanteen toivottamaksi, anna olla ja jatka itse eteenpäin keskittymällä parempiin asioihin , parempiiin ihmisiin. Soita vaikka kaverille ja hauku kerralla se ihminen pystyyn , mutat älä anna sen hallita elämääsi niin että se kerta toisen jälkeen palaa elämääsi. UNOHDA.

Myönnän täysin että tekis mieli sanoa yhtä sun toista muutamalle ihmiselle. Kaipaan usein myös oikeutta, varsinkin mieheni kolarin suhteen. Asiat meni niin kuin meni, ihan siitä syystä että olimme tietämättömiä ja senkin takia että asioihin liittyi pelkoa että häviämme kuitenkin isoja rattaista joka on pelkkää byrokratiaa. Itse en todellakaan usko yhteenkään vakuutusyhtiöön. Se on bisnestä ja oikeasti toivon todellakin että joskus tulee se aika jolloin lääkärin todistus todellakin on vannottu valan tehnyt lääkäri jonka pitäisi olla alansa huippu ja tietää mitä vannoo, ja siihen pitäisi voida luottaa.

En myöskään ymmärrä rikoksen uhrin halpaa hintaa suomessa. Jos taliusrikoksesta saa suuremman tuomiomn kuin ihmisen hengen viennyt saa , asiat ei vaan mene oikein. Puhutaan kuitenkin rahasta vastaan ihmishenki. Kaikki olemme taatusti nähneet uhreja jotka on lehtien otsikoissa, heidän elämä joko loppui kokonaan tai elävät täysin eri elämää kuin ennen tapatunutta joka muutti heidän elämäänsä. Se on iha oikeasti elävä ihminen, tai oli elävä ihminen. Me jotka tänne jäämme suremaan kuollutta lastamme, elämme ihan tasan tarkkaan elämämme loppuun asti asian kanssa.

Rikkaudeksi olen myös kokenut sen että olen saanut tavata niin erilaisia ihmisiä. Joskus kun näen ihmisen käyttäytyvän hyvin jotain toista ihmistä kohtaan , mietin usein että tämä ihminen petaa vaan omaa tulevaisuuttaan. Kun ihminen ei edes ponnistele sen eteen vaan se ainakin minusta näyttää kuin tulevan luonnostaan, uskon hyvän vielä palkitsevan sen ihmisen kun hän itse sitä eniten tarvitsee.

Yritän luotta vaistooni ja yksi toive olisi oppia siitä enemmän, jotta tarttuisin siihen heti, enkä emmi  yhtään.

Luulen että me kaikki olemme kokeneet sen kun kaupan myyjä hymyillee kauniisti ja yrittää esittää reipasta, iloista ja vakuuttava. Silti sinulla on sellainen olo ettei se joku vaan täsmää, ei tunnu siltä että hän on rehti, ja sinulla herää epäillys että hän vaan haluaa saada hyvät kaupat aikaan kanssasi.

Kun taas vaikkapa myyjä joka ottaa sinut vastaan, hakee paidan mitä haluat sovittaa, mutta sanoo että löytyy myös ekstrapitkillä hihoilla,  ja antaa vielä kaupan lisäksi omaa osaamistaan sinulle. Sinulla todellakin tulee palveltu olo, koet että hän antoi enemmän kuin tulit hakemaan, vaikka maksatkin täyden hinnan. Siinä vaan on jotain aitoa hyvyyttä. Hänkin voi hymyillä sinulle, mutta miten se hymy vaan on niin paljon aidompaa. Se hymy eroaa siitä että hän on onnellinen, siitä että todellakin onnistui työssään, hän näki onnesi, ja hän on onnellinen puolestasi.

Itselläni niksahti selkä tässä. Jäi joku ihjme jumi. No eipä siinä kuvittelin sen menvän ohi. Oli jäätävät kivut ja vedin niin paljon burnaa kun pystyin, kuvittelin sen laukeisevan sen jumin. Lopulta oli pakko taipua ja menin lääkäriin. Tuurilla sain eri lääkärin mikä minulle olisi kuulunut. Sain todellakin hyvää palvelua, ja hän todellakin tiesi ja sai sen minullekkin välitettyä niin että luotin häneen. Ei hän vaan iseknyt särkylääkettä kouraani ja sanonut että palaa asiaan jollei ole kahdessa päivässä mennyt ohi. Tääh..siis pitääkö oikeasti hämmästyä  sitä että saa hyvää palvelua kun menee lääkäriin? No minä hämmästyin ja onneksi positiivisesti.

Koska pelkään kostoja jos elän elämäni väärin, en myöskään harrasta mitään turhia valituksia. Aikaisemmin ei ollut edes aikaa käydä missään turhaan, kun tein niin pitkää päivääkin. Nytkin pitkitin asiaa  turhankin paljon; vaikka olin vaan ns. normitöissä. Tuntuu vaan niin että se on oikein ja silloin ollaan selvillä vesillä ettei ainakaan lastani tapeta.

Työssä on kivaa tehdä työnsä hyvin. Aina ei ole hyviä päiviä , mutta mikäli on huonompi päivä hyvitän sen ainakin seuraavana päivänä. Hyvä omatunto on asia joka saa elämäääni rauhan ja muuta en tarvitse.

Surussani kohtasin monta hyvää ihmistä, mitä en nähnyt, en tuntenut.

Kunpa nämä ihmiset joskus saisi tietää millainen merkitys heillä on meille sureville joka oikeasti elämme kuolemaamme asti tämän uuden elämämme kanssa. Heidän sanat ja hyvyys jää elämään kanssamme voimavarana. En ottanut aikaa kun puhuin sen yhden poliisin kanssa puhelimessa, mutta sen tiedän että siinä meni aikaa. En minä itkenyt surkeuttani vaan oikeasti halusin vaan saada ne valokuvat mitä onnettomuuspaikalta otettiin. Tavallaan siitä tuli jonkinlainen kuulustelu ja ainakin keskustelu sujui luontevasti. Aikaa en ottanut, ja jälkeenpäin on hyvin vaikeaa edes arvioida sitä. Mutta ei se mikään pikapuhelu ollut. Täytyy sanoa että oli kai ensimmäinen kerta kun ulkopuolinen ihminen on hoitanut jotain minun asiaani antaumuksella ja hän todellakin otti kaiken ajan mitä siihen tarvittiin, minua varten. En oikeasti voi kun itkeä kiitollisuudesta.

Tunneihmisenä on joskus aika raskasta elää, kun elää kaikki asiat uudelleen kun muistelee menneitä.

Jos on hyviä, oli myös ihmisiä joiden oikeasti kannattaisi vaihtaa alaa.

Kuten patologian laitoksen ihminen joka vastasi puhelimeen. Jos ihminen joka on kuoleman kanssa töissä päivittäin, pitäisi minusta jo ymmärtää että joukossa on ihmisiä kenelle kuolema tulee yllätyksenä. Pitäisi jo papereista ymmärtää että mikäli kuollut on vasta 19 vuotias, ja kyseessä on onnettomuus ja puhelimessa on äiti, että silloin yritetään ainakin vastata asiallisesti, jollei parempaan pysty. Eikä todellakaan näyttää ärtymystään, kertoa kiireistään ja mitä kaikkea töykeyksiään laukoikaan minulle, kun kerroin haluavani tietää kaiken mitä avauksessa tuli ilmi.

Patologi taas oli täysin ajan tasalla, kun hänet vihdoin sain lanagan päähän. Iso kiitos siis myös hänelle. Kyllä hyvät muistot jää elämään siinä missä huonotkin, keskity näihin hyviin.

Huono puhelu on huono puhelu ja senkin muiston kans on tehtvää täysin turhaa työtä jaksaakseen sitä uutta elämäänsä.

Itse harrastan sitä omien sääntöjeni noudattamista. Omat sääntöni kaiken paskan varalta jos sen voi näin sanoa. Huonot asiat mietin läpi, ja päätän vaan poistaa ne jonkun suht järjellisen syyn takia mielstäni. Ei kannata takertua niihin asioihin vaan keskittyä niihin helmiin mitä matkan varrella tuli vastaan.Kerro mieluummin niistä muille, kerta toisen jälkeen, niin se kasvaa ja ottaa suuremman tilan surussasi.

Jotenkin tuntuu että jos takertuu huonoihin asioihin kerta toisen jälkeen, ne tavallaan kasvaa ja ottaa liian suuren osan koko kokonaisuudesta.

Jollen muista asioista kirjoittaisi kun huonoista , elämäni ei ole sen parempaa, ei se ole sen parempaa vaikka kuinka saisin sympatiaa, vaikka kuinka moni olisi pahoillaan miten minulle on sanottu tai miten minua on kohdeltu. Se ei lastani takaisin tuo, mutta saa minut voimaan huonosti kerta toisen jälkeen, kunnes se mahdollisesti ottaa liian suuren osan kokonaisuudesta. Jos haluat sääliä, sääli itseäsi , mutta määritä aika ja nouse sen jälkeen ylös suosta.

Muutamia vuosia ennen Matun kuolemaa kuoli eräs nuori. En kerro mitään joka yhdistää tätä tapausta siihen nuoreen. Törmäsin naiseen joka puhui asiasta kanssani. Se mitä en ymmärtänyt oli että hän alkoi syyllistää vanhempia, vaikka he olivat täysin syyttömiä onnettomuuteen, yhtä syyttömiä kun itse uhrikin oli.

Kuka äiti päästää lapsensa siihen aikaan ulos, oli yksi syytös.

Miten ihminen joka olevinaan on ystävä voi puhua näin äidistä jonka lapsi on kuollut? Onnettomuus on siitä vittumainen kaveri ettei se oikeasti ilmoita tulostaan. Onnettomuus on aina onnettomuus.

Niin oli meidänkin onnettomuus. Paljon oli huonoa tuuriakin mukana. Nopeus lähes nolla, miksei tullut henkilöauto vastaan, miksei tie kaartunut toiseen suuntaan oli liian paljon huonoa tuuria .Tai oliko se tarkoitus? En halua ajatella niinkään.

En voi muuta kun suositella tekemään hyvän muistitaulun itsellesi. tee se päähäsi, tai tee se konkreettisesti. Kirjoita vihkoon tai atluun kaikki hyvä mitä lapsesi teki, sanoi, koki. Tee lista hyvistä asioista, mitä tapahtui kuoleman jälkeen. Minulla voisi olla ystävät, se poliisi, , patologi, hän joka toi minulle lääkkeet, se joka havutti haudan niin kauniisti, poikani nauru joo ja tässä kohtaa listani onkin loputon.

Lue meiluummin sitä itke mieluummin kaipausta sen listan äärellä kun se että myrkytät mielsi kaikella paskalla. Sitä oli jo niin paljon ja suurin niistähän on lapsesi menetys. Mikään paska asia mitä joku sanoi, joku teki, ei vedä sille vertaa että kuitenkin menetit lapsesi.

Jaa hyvyyttäsi muille, tue, puhu, kerro, auta ja anna mieluummin toivoa kuin epätoivoa.

Joo että tällaista taas…mietittään sitä viimeistä hymyä jonka saimme 😀

Meillä on onneksi muistomme ja ne elää .

 

 

 

 

 

 

 

 

Testamentti

Kun Matias kuoli ymmärsin miten tärkeä testamentti olisi ollut. Eipä koskaan tullut mieleenikään puhua poikani kanssa kuolemasta. Muuta kun omastani. Toisaalta ymmärrän sen koska sehän oli asia mikä ei pitänyt tapahtua. Ei tullut pieneen mieleenikään keskustella sellaisista asioista. Pieni kutku myös kai on, että jos asioista puhuu, tuntui kun olisi kutsunut kuoleman luokseen. Vaikka eihän se niin mene.

Oletan että nämä asiat on niin pelottavaia että jää monelta puhumatta, tai sitten ei kehdata ettei joku kuvittele että tässä ollaan itse kärkkymässä jotain perintöä.

Jo ennen lapsia tein toki testamentin itselleni, en käynnyt minkään ammatti ihmisen luona vaan ihan itse tein ja siihen pyysin kaksi todistajaa, taitavat olla jossain laatikon pohjalla edelleenkin. Jopa päivitin testamenttini kun pojat syntyi. Syy oli vaan selventää että oma tahtoni tulee selväksi. Keskustelin jopa mieheni kanssa mitä hän haluaa koska otin kaikki vaihtoehdot huomioon.

Minullahan ei oikeastaan enää ole mitään mietittävää koska ei ole kuin yksi lapsi enää. Aika hassuja asioita tulee miettineeksi testamenttiä tehdessään. Kummallakaan meillä ei myöskään ole lapsia edellisistä suhteista johtuen siitä että tavattiin vuonna papu.

Tuntuu tyhmältä olla mustasukkainen miehestä jo siinä vaiheessa kun vaan ajatteleekin omaa kuolemaansa. Kai se on sitä rakkautta.

Sellainen ero kuitenkin on että lapseni on aina lapseni, tapahtuupa mitä hyvänsä. Mieheni on mieheni tasan niin kauan kunnes kuolen. Koska nyt rakastan häntä, en halua hänelle mitään pahaa, en halua että hän on kusessa taloudellisesti mikäli minä kuolen. Mutta pidemmälle en oikeastaan edes halua ajatella, ja jos kuolen haluan vaan kuolla miettimättä mitä hän sen jälkeen tekeekään.

Luotan kuitenkin vaan itseeni loppupelissä, ja kaikkein tärkein on poikani, ja se vähän mitä minulla on, haluan hänelle suoda. Tunnen oman poikani , enkä usko että hänkään isälleen mitään pahaa haluaa, enkä siis näe mitään riskiä että voin huoletta jättää kaiken lapselleni.

Luotan myös poikaani senkin suhteen että hän on sen verran älykäs, että toimii niin kuin parhaaksi näkee. Hän hanskaa tietokoneet, on tarpeeksi rohkea  pyytääkseen apuakin jos sitä tarvitaan. Vaikka rakastan miestäni ja suon toki hänen jatkaa elämäänsä niin kuin haluaa, ja eihän minulla siihen edes ole mitään sanomista. Mutta haluan kuitenkin varmistaa sen, ettei mikään uusi harppu tule koskaan hyötymään minun kuolemastani. Miksi edes pitäisi? Kyllä minun lapseni menee ventovieraan mahdollisen ihmisen edellä , saatikka ventovieraiden lasten. No eipä minulla nyt juurikaan mitään ole, mutta se mitä on.

Haluan siis taata miehelleni hyvän elämän ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Kukaan muu kuin hän ei kuitenkaan voi ymmärtää sitä rakkautta juuri meidän lapsia kohtaan. Eikä meidän yhteistä suurta menetystä.

Joten minähän otin asian puheeksi lapseni kanssa, kunnei kerran ole kuin yksi. Kerroin ihan kaiken mitä olen tehnyt ja mitä hänen pitää tehdä. Tein mapin missä on kaikki kerrottu. Siellä on ensimmäisenä kuitti Matiaksen hautapaikasta jotta hän muistaa maksaa Matun hautapaikan. Siellä on myös kuitti omasta hautapaikastani, joka on Matun vieressä. Se hautaako hän minut Matun kanssa tai viereen riippuu täysin siitä kumpi meistä kuolee ensimmäisenä.

Kaikki on kerrottu. Missä pankissa minulla on tilini, mitä vakuutuksia minulla on, mitä salasanoja minulla on mihinkin, mitä pitää peruuttaa , no minulla nyt ei tule edes lehtiä, mutta hyvin yksityiskohtaisesti kaikki mikä helpottaa hänen työtä minun kuoltuani.

Eipä tarvitse ihmetellä kun kaikki on yhdessä paikassa.

Aika hassua miten luontevalta tämäkin asia tuntuu kun on oma lapsi kuollut ja todellakin ymmärtää että tämäkin on mahdollista. Kun Matu kuoli olin töissä yhdessä paikassa ja sinä kesänä puolen vuoden sisällä kuoli kahden kolleegan miehet ja minulta lapsi. Ihan ufoa sekin. Toinen teki samantien testamentin tyttärensä kanssa, ja pohtivat yhdessä kaikki vaihtoehdot, mikäli he molemmat kuolisivat.

Toinen nainen oli aika liemessä talonsa kanssa , koska mies oli eläessään hoitanut laskut, ja kaikki talon tekniset asiat sekä autot.

En osannut muuta neuvoa hänelle antaa kun että ottaa ison vihon ja pyytää jonkun miehen käymään läpi kaikki tekniset asiat. Kuten pannuhuoneen , ruohonleikkurin ja muita juttuja. Kirjoittaa kerralla ylös mikä vipstaaki väännetään mihinkin suuntaan , ja mihin rööriin kaadetaan mitäkin öljyä sun muuta mitä nyt mieleen tuli. Oli siis muistivihko ensin mitä kysytään, ettei tarvitse koko ajan soitella apua pyytämään.

On paljon asioita mitä ei tule miettineeksi. Esimerkiksi missä menee mikin johto tai putki maan alla. Koska taatusti tulee sekin päivä kun pitää kaivaa ja silloin voi tulla aika yllätyksenä kun iskee lapion maahan että just siinä’ kohtaa menikin se ja se putki.

Joten pieniä karttojakin lisään mappiin jos kuolema kohtaa minut.

Kaikenlaista paperia on olemassa meilläkin millä voi olla tarvetta vaikka siinä kohtaa kun poika talomme myy.

On paljon helpompaa peruuttaa vakuutuksia autoista kun tietää missä ne minulla on, kun odottaa karhulaskua ennen kuin nekin selviää. Ihan jopa senkin että on olemassa joku S etukortti . Jostain asioista olen kertonut jo nyt tärkeitä tietoja. Kuitit jostain , olen kopioinut ym.

Olen myös jo nyt hiukan edes yrittänyt hävittää ihan turhanpäivästä krääsää. Tosin sitä on edelleen liikaa. Pojallani tuskin on niitä tunteita jotain tavaraa kohtaan mitä minulla on. Joku hiton kulho missä aina oli liköörikarkkeja kun olin pieni, on vaan lasikulho pojalleni.

Olen jopa maininnut kenelle soittaa joka saa käydä vaatteenikin läpi. Mieluummin kuitenkin lahjoitan ne pois kun heitän pois. Loput mitä mun kaverit ei halua , menkööt hyväntekeväisyyteen. Siellä on myös puhelin numeroita kenelle voi soittaa , jotka tiedän että auttaa .

Tottakai toisaalta toivon että ehdin itse tekemään suurimman osan. Mutta kuolemaan ei voi luottaa. Toisaalta toivoin nopean kuoleman, mutta on tietty sairastumisessakin puolensa. Tiedän silti etten voi valita. Siksi ennakoin tilanteen etukäteen.

Hassuinta tässä asiassa on se, että he kenelle olen tämän kertonut, ovat olleet aika kauhuissaan. Johtunee kai siitä etten ole heidän mielessä vielä siinä iässä että oletetaan että kuolisin.

Mutta yksi vuosi minulta kuoli kaksi 45 vuotiasta kaveria ja aika pian sen jälkeen 50 ja 51 vuotias.

Mikä on se ikä että ihminen hyväksyy että joku on tehnyt testamentin?

Voihan asian tietenkin antaa ollakkin. Periaatteessa jos luotan siihen että lapseni elää kauemmin kuin minä , kaikki menee niin kuin menee. tai meneehän se aina jonkun lain mukaan. Mutta tosiaankin mapissani on muutakin kuin pelkkää testamenttiä. Ohjemappi. Mikä sen kätevämpää kun ajattelee sitä että itse joutuisi tonkimaan jokaikisen lapun varmuuden vuoksi. Miettiä mitä kaikkea se ihminen onkaan tilannut, omistanut, ja huh huh..Matulla nyt ei ollut omaisuutta ja silti siinäkin oli enemmän kun tarpeeksi hommaa, kun piti sulkea puhelinliittymä, lopettaa tili ja todistaa ihan esimerkiksi sitä että pikkuveljen rahat oli hänen nimeämällä tilillä. Sen pystyin onneksi todistamaan koska kyse oli lapsilisät. Tulipahan vaan joskus avattua Matulle oma tili lapsilisiä varten ja kun veli syntyi rahat meni samalle tilille, mutta eipä tullut lisättyä pojan nimi tilille, enkä tiedä olisiko se ollut edes mahdollista.

Kuolema siis oikeasti tulee kun on tullakseen ja sille me emme mitään voi. Minulla oli asiakkaana vanhempi nainen aikoinaan. Hän oli leski ja heillä oli yhteinen poika. Edesmenneellä miehellä oli lisäksi kaksi bioloogista lasta ja yksi ottopoika. Nainen jäi taloon asumaan mutta paljon oli ongelmia talon korjaamisessa koska talo oli perikunnan. Nainen omisti myös osakkeen jossa poika asui naisystävänsä kanssa jolla oli lapsi. Ilmeisesti nainen ei tiennyt ettei osake ollut pojan nimissä.

Nainen tuli kerran ja hänellä oli huivi tiukasti pään ympärillä joka peitti suurimman osan hänen kasvoistaan. Hänellä oli jäätävä flunssa. Hän voivotteli kun poika joka siis oli noi 45-50 vuotias oli sairastunut flunssaan ja oli sairaalahoidossa. Hän meni kuitenkin muutaman kerran poikaansa katsomaan, ja kertoi sitten viimeisestä kerrasta että poika oli kehoittanut häntä menemään kotiin lepäämään, että huomenna nähdään taas. Eipä tullut seuraavaa kertaa, koska poika kuoli. Nainen oli aivan loppu. Miehen lapset varsinkin ottopoika painosti naista talon suhteen.

Naisen oma terveys alkoi reistailemaan ja mitään sopua ei tuntunut syntyvän omaisuudesta. Puhuimme paljon ja yritin olla tukena. Lopulta monen vuoden riita omaisuudesta meni oikeuteen viimeisen kerran, ja ainoa joka riiteli oli tämä ottopoika. Jako tapahtui.

Pojan kuolema ja oikeudenkäynnit oli kuitenkin rasittanut tätä naista kohtuuttomasti ja kerrankin olin onnellinen että oikeus voitti. Kysyin naiselta mitä hän haluaa tehdä omaisuudellaan . Pääasia oli ettei ottopoika ainakaan pysty mitenkään hyötymään hänestä ja naisen sydäntä lähellä oli orvot lapset. Kehoitin hänen heti tekemään testamentin. Toivon että hän eläisi juuri sellaisen elämän mitä nyt toivoi. Sanoin että ajele nyt taksilla , käy kampaajalla ja elä elämäsi niin täysillä kuin nyt vaan voit. Nainen sanoi että niin oli hänen sydänlääkärikin kehoittanut tekemään. Nainen lähti matkalle ja sai tietenkin ensimmäisen sydänkohtauksen siellä , mutta selvisi siitäkin, onneksi. Hän remontoi osakkeen , koska päätti muuttaa sinne. Oli liikuttavaa miten hän ei tiennyt että ihan talonmies voi laittaa lampun kattoon, eikä siihen mitään sähkömiestä tarvita.

Hän pyysi minulta apua koska oli sitä mieltä että ehkä joku palvelutalo olisi jo paikallaan. Hain tietoa siitä hänelle ja kirjoitin numerot lapulle. Lopulta hän kuitenkin muutti sinne omaan osakkeeseen. Vaihdoimme osoitteita ja muutettuaan hänen käynnit tietenkin väheni. Kerran löysin lapun ja laitoin muistaakseni pääsiäskortin. En muista kun etunimen , mutta naista en tule koskaan unohtamaan.
Tuntui niin pahalta että viimeiset vuodet piti mennä niin kuin meni, ainoan pojan menetys ja sitten kaupan päälle vielä kaikki riidat muiden lasten kanssa. Oletan että hän on jo kuollut koska oli iäkäs ja sai ainakin sen yhden sydärin. Toivon todellakin että hän ehti tehdä sen testamenttinsa orpojen lasten hyväksi.

Miten luontevaa on puhua vanhasta naisesta ja hänen testamentista.Oletan ainakin että moni ketä nyt lukee tätä toivoo että kaikki meni naiselle niin kuin hän toivoi, eikö? Mutta nyt ei sovi unohtaa, hänellä oli poika. Niinpä OLI.

Mutta kuolema ei ottanut sairasta naista, vaan pojan.

Sitä en tiedä oliko pojalla testamentti, mutta että ihmisen viimeiset vuodet piti mennä näin , tuntuu kohtuuttomalta. Niin julma on kuolema.

Tavara on vaan tavaraa. Tottakai on ihmisiä jolla on arvokastakin tavaraa. Mutta näin niinkuin mattimeikäläisellä nyt ei mitään ihmeempää ole.

Täällä minä olen kerännyt valokuvia, tosin olen siitä kiitollinen että niitä on. Varsinkin lasten valokuvat. Mutta kun niitä siis todellakin on albumikaupalla , mitäköhän poikani tekee niillä? No se jää hänen päätettäväksi. Mikäli elän niin kauan ja mikäli minusta koskaan tulee isoäitiä, aijon ainakin jakaa tavarani heille. Mutta se tosiaankin on vaan tavaraa. Toivon eläväni sen verran että jos niitä lapsenlapsia tulee, että  ehdin tutustumaan heihin. Sittenpähän tietää minkä luonteisia ovat. Ehkä joku jopa ihan tarvitseekin jotain. Sitä pakkaa unohtamaan että omat kaverinikin vanhenee siinä missä minäkin, mutta poikani kyllä tietää kenelle soittaa. Ja jos ihan hullusti menee eikä lapsellani ole lapsia, siihenkin olen varautunut. Tuntuu vaan tyhmältä että kotiini tulisi ventovieraita vaan lappaamaan tavarat jätelavalle ja plokkaamaan arvokkaimmat mitä rahaksi voi muuttaa myytäväksi.

No menee niin kuin menee, minä en elämään luota. Mutta suosittelen tosiaankin tekemään edes mapin mikä helpottaa niiden elämää ketä tänne jää teidän jälkeenne, asioita selvittämään.

 

 

 

 

 

 

Muistoja heistä

Tänään kun päätin oikeasti tavallaan hyödyntää näitä päiviäni enkä silti toteuttanut niitä. Avaan läppärin ja selaan läpi juttuja tuttuun tapaani. Kun tuntuu että kaikki on jo kerrottu ja voisin oikeasti vaan unohtaa koko blogoni ja antaa sen elää omaa elämäänsä, tuoden toivoni mukaan ehkä lohtua, toivoa, ehkä apua ja oivalluksia heille jotka rakentaa sitä uutta elämäänsä.

Taas iski ajatus. Haen läppärin tyynyn alta kiikutan sen keittiöön ja jähmetyn. Näin SEN linnun mitä nimeä en edes nyt muista. Siinä se istuu lintulaudalla syöden uusi pähkinöitä mitä mieheni sinne laittoi juuri eilen. Juuri tämä lintu oli sovittu merkki ystäväni kanssa joka poistui muutama vuosi sitten.

Koska hän sairastui ja koko juttu oli lähes uskomaton, sain kuitenkin tilaisuuteni olla roheka ja kysyä häneltä millä tapaa hän minulle sitten ilmestyy. Hän lupasi miettiä asiaa ja kysyin asiaa muutaman kerran , mutta aina hän sanoi ettei ollut muistanut miettiä asiaa. Pelotti että hän ehtii kuolla sitä ennen. Lopulta hän sanoo ettei hän kyllä keksi mitään muuta kun juuri tämä lintu. No minkä minä sille voin ajattelin, koska linnut on yleisesti sellaisia mistä ihmiset saa kuvittelman että kuollut tavallaan ilmestyy niiden luokse tuomassa tervehdyksensä sureville.

No se oli sitten siinä ja harmittelin että juuri niitä lintuja käy todella usein lintulaudallamme. Miten ihmeessä voin tietää mikä lintu se niistä kaikista on.

Matulle sanoin vaikka olikin kuollut että merkit minulle ei todellakaan voi olla mikään lintu joka katsoo ikkunan takaa vaan merkkien pitää olla erikoisemmat. Jotain mitä ei todellakaan tapahdu joka päivä.

Palataakseni lintuun käännyn nopeasti pois hakeakseni kameran ja mietin nanosekunnissa mahdanko saada hyvää kuvaa linnusta, mutta eipä tarvinnut miettiä kauan, koska katsoessani muutamien sekunttien jälkeen ikkunasta kamera valmiina, lintu on jo poissa. Voi pettymyksen pettymys.

Odotan silti tovin jospa se ilmestyisi , mutta tilalle lensi vaan pikkulintuja.

Tajusin etten ole nähnyt juuri näitä lintuja pitkään aikaan, ja vasta nyt tajusin että oikeasti ajattelin ystävääni. Miten tyypillistä että se lensi pois, mutta sopii jotenkin ystävääni.

Näin ajattelee siis äiti jonka pojan kuolemasta on yksitoista vuotta. Tiedän etten tule koskaan enää muuttuman samaksi ihmiseksi ja kaikki tämä mikä muiden mielestä ehkä on ihan höpöhöpöä on vaan osa minun todellista elämääni.

Mutta niinhän se on, että niin kauan kun pysymme ihmisten mielissä , emme ole kuolleita.

Alunperin piti kertoa tarina, tarina joka on totta.

Oli hyvin varakas mies, rahasta ei siis ollut koskaan puutetta. Eläessään hän halusi aina auttaa muita ja tuoda iloa ystäville. Vaikka rahaa oli , ystäviin kuului kaikenlaiset ihmiset. Tosin hänelläkin oli ongelmansa jotka lopulta johti eroon.

Kerran hän soitti perheelle ja pyysi heitä mukaan laivamatkalle lupaen maksaa kaikki kulut. Lapsetkin pääsi mukaan, hänen oma ja perheen lapsi. Lapset sai molemmat yhtä ison rahan tuhlattavaksi ja vanhemmat saivat nauttia hyvästä ruoasta ja viinistä.

Toisen kerran hän ilmestyi saman perheen luokse mukanaan iso nippu ilmapalloja mitkä hän oli ostanut vapputorilta. Lapset sai koko nipun.

Vaikka kaikki meni hiukan överiksi hän jätti jälkeensä hyviä lapsuusmuistoja. Tulen aina yhtä iloiseksi kun kuulen nämä samat tarinat vuodesta toiseen toistuvan.

Tämä sama mies sairastui lopulta vakavasti, ja hän palasi lopulta entisen vaimonsa luokse joka oli pysynyt hyvänä ystävänä, ja kuoli kauniisti istuen hänen luonaan.

Toinen edesmennyt mies oli myöskin varakas. Itse en häntä tuntenut vaan olen vaihtanut ihan muutaman sanan ja jos hän eläisi hän tuskin minua edes tunnistaisi. Mutta elin hänen hyvyyttä tarinoissa jo hänen eläessään. Hyvistä miehistä riittää tarinoita, ja olen onnekseni saanut olla läsnä ja nauraa yhdessä kun niitä kerrottiin. Hänen lapset tunnen mutta en ole sen enmpää heidän kanssaan tekemisissä. Mutta ne ihanat tositarinat jossa huokuu hyvyys , anteliaisuus, hyvä kaveri, olet yksi meistä, on kerta toisen jälkeen hämmästyttänyt minua.

Juuri eilen kun selasin papereitani kun yritin hakea työtodistuksia ja koulutodistuksia jotta pystyn täyttämään kaikkea mitä tarvitaan kun haetaan työpaikkaa , löysin lapun jossa jossa tämän miehen yhteys tuli taas ilmi. Muistoni siirtyi kiitollisuuden puoleen, koska silloin he oli osaa tulevaisuuttamme mitä me ei silloin tiedetty.

Hautajaisissa toiveena oli vain yksi kukka. Kun kumarruin laittamaan oman kukkamme maljakkoon, toinen ruusu tarttui hameeni, mitä en edes huomannut. Kieltämättä hivenen nolo tilanne. Mutta jälkeenpäin minua oikeasti itketti.

Tuli sellainen olo että olisi pitänyt ymmärtää antaa sen hänen vaimolleen. Miehen tapa antaa vaimolleen kiitoksen kaikista yhteisistä vuosistaan.

Yhteistä näissä miehissä oli se että he molemmat seisoivat jalat maassa ja ymmärsi että rikas mies on, hyvät rehdit ystävät perheen lisäksi. Yhteistä on myös se että olen molemmista kuullut pelkkää hyvää, tarinoita missä ollaan naurettu ja muisteltu luontevasti sitä aikaa mitä oli ollut. Kaikki oli luontevaa jo eläessään, kuin se oli kun heitä muisteltiin aidosti hyvällä. Silloin on minusta ihminen onnistunut elämässään.

Netissä pyörii jos jonkinlaista tarinaa mitkä on hiukan samantyyppisiä kuin nämä kirjoittamani tositarinat. Hyvä saa palkkansa ja olivat sitten keksittyjä tai ei, ei ne ainakaan pahenna mitään.

Luin hiljakkoin tarinan kauppiaasta joka auttoi muutamaa nuorta lasta , hän teki sen arvokkaasti kunnioittaen lapsia. Nuorista kasvoi aikuisia ja menestyivät, unohtamatta miten heitä oli aikoinaan autettu. Lopulta auttaja itse kuoli ja nämä samat autetut kunnoittivat miestä omalla tavallaan, joka viittasi siihen aikaan kun he tulivat autetuksi.

Jotain tämän tapaista olisi hyvä jättää jälkeensä. Olla hyvä ihminen. Tulla itse muistetuksi jostain hyvästä, eikä vaan kuolla.

Jos täällä kerran eletään, kokisin itse hyväksi hyödyntää tätä elämää ja ottaa kaiken irti kun siihen kerran on annettu mahdollisuus.

Mutta elämään tuli kuolema joka tuli liian iholle, eikä irroita otettaan , vaan on osattava elää sen kaverina. Myönnän että Matun kuolema pilasi monta asiaa ja monta vuotta. Siltikään en olisi voinut elää tätäkään aikaa toisin. Ei yksinkertaisesti jaksanut sen enempää kun mitä on saanut aikaan. Ei elämässäni oikeasti paistanut aurinko. Elämä oli todellakin merkityksetöntä. Elämä piti vaan suorittaa.

Pikkuhiljaa tässä kuitenkin on menty eteenpäin. Otettu ilo vastaan pikkuhiljaa. Opeteltu pärjäämään , opeteltu yhtä sun toista.

Kiitollisuus on kai asia joka tuntuu kasvaneen entistä enemmän.

Rehellisyyden nimissä olisi kyllä kiva herätä jokaikinen aamu pirteänä, olla suunitelmia päivän varalle ja toteuttaa niitä. Olla sosiaallien ja mukana yhdessä sun toisessa jutussa. Olla täynnä energiaa. Olla väsynyt vaan sen takia että tuli suoriettua jotain fyysistä. Olla pimpelipomm aina valmis. Innostua ja olla se sama ihminen mitä joskus oli.

Onhan ilo tullut elämääni, mutta ilot on enemmän piikkejä eikä arkipäivää.

Tässä kohtaa riittäisi kai ihan taviselämä, mitä ilo värittäisi sopivasti silloin tällöin.

On hienoa että meissäkin on ihmisiä jotka saa voimansa takaisin keskittymällä johonkin, joka oli uusi asia heidän elämässään. Tekemällä ehkä jotain hyvää , asiaan joka liittyy juuri heidän tapauksen johdosta.

Tuntuu oudolta miettiä sitä vaihtoehtoa että kuolisin enkä olisi saanut mitään aikaan.

Mutta alan miettimään kaikkea hyvää mitä itse teen. Olen oikeasti kiitollinen siitä että omaan joskus jopa ihan tämän luonteen mikä minussa on. Ne pienet asiat mitä itse koen olevan hyviä on kuitenkin sitä aidonta minää. Se aidoin minä joka tekee ne jutut luonnostaan. Mietin onko jollain jotain suurempia suunnitelmia minua varten. Pitikö vaan oppia odottamaan, olemaan kerrankin kärsivällinen?

Koska liikaa on liikaa nykyään, tyydyn usein vaan vaipumaan sohvalle , napsauttaa television päälle ja unohtaa kaikenmaailman ajatukseni.

Totean usein että olen juuri se mikä olen, poika on minulle syy elää, syy iloita, syy moneen asiaan mitä teen tai en tee. Pääasia on hän ja se että jätän hänelle ehjän elämän. Jos joku muu asia mitä teen tuo jotain hyvää tullessaan , se on vaan boonusta.

Toivon kuitenkin kaikille enemmän hyvää kun itse koen eläväni. Toivon enemmän voimaa, elämän tarkoitusta.

Toivon että löydämme oman tavan jatkaa tätä elämää , jotta joskus meitäkin muisteltasiin hyvinä ihmisinä eikä vaan sinä äitin’ä tai isänä joka ei koskaan toipunut lapsensa kuoleman jälkeen.

Eihän sillä periaatteessa ole väliä mitä joku minusta ajattelee kuolemani jälkeen. Mutta se mitä poikani ajattelee , sillä on ainakin minulle iso merkitys. Koska se miten hän kokee minun eläväni muovaa hänenkin elämäänsä, koska olen hänen ainoa äitinsä mitä hänellä vaan on. Olen aina ollut hänen äitinsä ja tulen aina olemaan hänen äitinsä jopa kuolemani jälkeen. Se miten minä elän nyt, on oleellinen osa siihen miten ehjäksi saan lapseni. On vaan löydettävä voimaa, on vaan tehtävä töitä sen eteen että itse tajuaa auttaa itseään. Vain sillä takaan hyvinvoivan ja mahdollisesti ehyemmän lapsen jatkamaan tätä maailmaa. Se mitä on tapahtunut, se on osaa meidän elämää haluamme tai emme. Mutta miten me sitä käsittelemme onkin ihan eri tarina ja siihen voimme vaikuttaa vaikka kuolema vei yhden kysymättä meiltä sopiiko se tai ei.

Kun kuolen toivoni mukaan pojallani on enemmän hyvää mitä muistella kun huonoa. Kun kuolen toivoni mukaan hän on ylpeä siitä että syntyi juuri meidän pojaksi. Toivoin mukaan hän koki itsensä rakastetuksi. Toivon mukaan hän kokee kaikki vastoinkäymisetkin olleen vaan opiksi. Toivon että hän ymmärtää etten ikinä toivonut hänelle mitään pahaa, vaan kaikessa on ollut hyvä tarkoitus vaikkei se ehkä aina siltä ole tuntunut. Toivon saavani anteeksi niitä asioita mitä hän on kokenut tulleensa väärin kohdelluksi.

Toivon että hän aina pystyy olemaan ylpeä veljestään ja kertovan aikoinaan lapsilleen hänestä .

Tämän takia meidän on tsempattava , ollaan me sitten kuinka paskassa tilanteessa. Vannon että minullakin on ollut hiton hyviä päiviä. Vannon että olen kulkenut niitä pimeitä polkuja mitä ehkä juuri sinä kuljet. Vannon että on hyviä ihmisiä olemassa ja ehkä sinäkin törmäät heihin. Vannon että jostain löydät voimaa kun eniten sitä tarvitset.

Olen kiitollinen siitä että elän, poikani takia !

 

 

 

Pohdin

Eilen kun kopsasin otteen päiväkirjastani ymmärsin kai ensimmäisen kerran miten hajalla me olemme kaikki olleet. Toisaalta ihmettelen miten hyvin olen silti pysynyt jotenkuten kasassa. Mietin kuinka positiivisesti olenkaan kuitenkin yrittänyt löytää jotain hyvää. Miten ihmeessä olenkaan tuttuun tapaani alkanut analysoimaan kaikkea.

Jotenkin oli myös jäänyt mielikuva miten kirjoittaminen on sujunut hyvin. Kun itse lukee omia tekstejä tajuan miten ajatukseni on hyppinyt ja jostain riveistä en saanut mitään otetta, enkä edes tänään tiennyt mistä olen edes kirjoittanut.

Ymmärrän enemmän kun hyvin etten ikimaailmassa halua kenenkään käyvän tätä läpi. Säälin todellakin itseäni että kaiken tämän lisäksi on pitänyt käydä töissä.

Mieheni oli taas lääkärissä, ja ihme kyllä pääsi kuvauksiin. Se tapahtuuko mitään sen jälkeen onkin eri asia. Tekis mieli kirota etukäteen ja huomaan että usko inhimmillisyyteen on kadonnut.

Lapsellista mutta yritän ylläpitää toivon että hän saisi oikeutta ja apua.

Jos jotain toivon tulevaisuudelta se on totuusmittari, kipumittari joka oikeasti näyttää miltä tuntuu.

Silti tämä blogi pelottaa minua vieläkin, ja mietin parantaako tämä muka minua jollakkin tavalla? Tekstihän on liian tuttua kaikkinen ajatuksineni. Muistot muuttui tekstiksi, plus että olen kelannut samoja asioita vuosia. Ja silti muistan aina kun kysyn Matulta jotain, niin hän vastaa aina kirja tai kirje.

Nyt jos koskaan yritän siis oikeasti toteuttaa poikani kehoitusta.

Mietin koskakohan lopetan.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi