Kuukausi: helmikuu 2018

Juurikin niin. Joskus olisi helppo kun tietäisi mikä on kaiken tarkoitus tai edes sitä että on täysin jotain mieltä ja oikeasti kokee sen ainoaksi oikeaksi totuudeksi. Törmäsin naiseen ihan sattumalta netin kautta, joka myös oli menttänyt lapsensa. Miten jotkut ihmiset vaan jotenkin tuntuu siltä että heihin on joku yhteys…

Tänään päätin ihan kysyä miten hän jaksaa, ja lopputulos oli uskomaton. Saan vastuksen ja kaikki, ihan kaikki on niin kuin olisi puhunut itsensä kanssa. Ajatusmaailma natsas, elämänarvot meni yksiin , ihan uskomatonta oikeasti.

Kirjoitmme pitkiä pätkiä vuorotellen ja huomasin taas miten paljon taas oli kertynyt kuonaa itseeni joka on kuin saastaa sisälläni.

Kun tietää että oikeasti toinen vaan ymmärtää ihan asian kuin asian , kun vielä molemmat puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Kunnei tarvitse miettiä miten kaunistella tai säästää toista. Kunnei tarvitse pelätä olevansa hullu , tai se ettei tee kenenkään oloa epämukavaksi. Kunnei tarvitse pitää ainuttakaan ajatusta sisällään.

Kaikkihan puhuu vertaistuen merkityksestä, tänään ymmärsin sen paremmin kuin koskaan.

Hitsi miten vapauttavaa..ihan eri fiilis…

 

Joo pakkohan tästäkin on kertoa…

Eilen Iivo hihtii kultaa ja kilpanumero Iivolla oli 8 , venäläinen hiihti hopean kilpanumerolla 7.

Tänään Norjalainen hiihti numerolla 8 ja voitti kultaa, Pärmäkoski sai kilpanumerolla 7 hopeaa …

Joo tällainen minä olen, enkä näköjään muuksi muutu 😀

Toivon iloa elämäänne tänään ja hyviä oivalluksia..ehkä hiukan järkevämmässä mittakaavassa kuin minulla.. 🙂

Matias on syntynyt 7pv. ja numero 7 on aina pelleillyt meidän elämässä hyvin vahvasti. Häät 7pv, vaikka tähtäsin 9pv:ään. Sormuksessa oli 7 kiveä, sattumalta, poika syntyy 7 pv, ja toinen jonka piti käynnistää 18pv, syntyykin itsellään 17sta päivä, eli taas seiksa mukana..ja paljon muutakin jossa 7 on mukana.

Työpäivä pukkas ja sattumalta näen televisiosta 50km hiihtoa ja iivo Niskanen hiihtää numerolla 8. venäläinen joka ihan kintereillä hiihtää numerolla 7.

Usein olen kertonut täälläkin miten surullinen olen siitä kunnei oma poika voi enää osallistua mihinkään ja kokea kaikkia ihania juttuja. Olen myös kertonut miten itken onnesta varsinkin kun näen ilon urheilijoiden silmissä kun voittavat.

Katson lopun missä Niskanen hiihtää etumaisena ja pelottaa ettei hän jaksa. Huomaan numerot ja kas kumma venäläinen ohittaa Niskasen. Mikä ristiriita näin Matun nimipäivänä. Kannustan muita toivomaan Niskasen voittoa , eikä epäillä hetkeäkään etteikö Niskanen silti vie kultaa. Olen ainoa joka hokee Iivon nimeä kovaan ääneen ja kannustan kuin hullu. Yks kaks minulla tulee Matias mieleeni. Puhun hänelle ajatuksissani. Ole Iivon matkassa nyt, suorita tämä nyt ihan kuin se olisi sinä joka kisaat. Tavallaan kuvittelen Iivon olevan Matias. Ainoastaan Iivon numero hämää, mutta käännän senkin tavallaan jotenkin niin, että 7 merkitys on lopullisesti ohi, ja se tulee aina merkitsemään sen kaiken mitä se on merkinnytkin ja se kaikki on tapahtunut menneisyydessä.

Iivo ohittaa venäläisen ja yks kaks venäläinen tavallaan luovuttaa, mietin sattuuko jo mahaan kun kumartuu ja vauhti hiipuu ja Iivo menee kirkkaasti johtoon. Hurraan ihan hulluna, kun saan olla todistamassa 50km voiton, kultaaaaaaaaaaa…Kiitos Matias ajattelen, että olit hetken Iivon matkassa ja annoit hänelle voimaa, sinun nimipäivänäsi vielä. Aina sattuu kummasti kummallisia yhteensattumia. Olen juuri todistanut oikeata historiaa, Matun nimipäivänä.

Kävelen toiselle osastolle missä yleensä olen, ja työkaveri tulee vastaan ja heilutamme käsiämme , että YESS YESS YESS…kahvihuoneen pöydällä on jo suomen pienoislippu, ja jostain joku on taikonut kakkuakin. Sekin on uskomatonta, miten ihmeessä???? Kakkua Matun nimpparina <3

Muistan kauniin runon ja kopsaan sen töissä. Miksi muistin sen juuri tänään ajattelen.

Näin sitä elää hullujen ajatustensa kanssa joka jollakin tavalla kai on feikkiä, kuka sen tietää. Mitä ihmeellisiä juttuja tulee mieleeni, ja silti täytyy sanoa että se vaan tuntuu oikealta ja rehelliseltä. En halua väittää että Matias hiihti, mutta uskon vakavasti että Matu kuuli minua. Tämän päivän ajatukset on sitä todellista aitoa elämää minulle , koska olen menettänyt lapseni. Olettaisi oikeasti juuri nyt ajateltuna että olisin vaan keskittynuyt hiihtoon, enkä ajatellut lastani. Mutta taas siinä kävi niin kuin olen kirjoittanut.Ei tarvittu kun kaksi numeroa. 8 ja 7.

Tämä päivä on hyvä lopettaa runoon jonka on kirjottanut ihminen jonka nimeä en voi kertoa. Kylmät väreet meni kuin luin sen ja hämmästyn miten joku vaan osaa niin kauniisti kirjoittaa.

Hyvää nimipäivää rakas poikani siellä pilven takaa, kiitos kun olet sydämessäni aina . Olkoot Iivon voitto myös sinun ja olkoot runo nimipäivälahjasi. Rakkaudella äiti.

Oi, armas, mikä ilta kuutamon.

Oi, armas autuus meitä läsnä on.

Kuin lumottuna lehdet viinipuun

he värähtelevät hopeassa kuun.

Kuten lumottuna sydän vaikenee, ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.

Oi, armas mikä ilta kuutamon, on taivas niin kuin meri rannaton.

On niin kuin ikuisuuden, kellot sois,

kuun veneessä me soudamme pois.

P.L

 

Rakkautta ja voimia kaikille tänäänkin. Iivoa onnitellen sydämeni kautta ja Matiakselle oikein hyvää nimipäivää <3 <3 <3 Olet rakas <3

 

 

11 1/2 vuotta kulunut kuolemasta. Kun on surullinen ja huolissaan ja ikävä hiipii sydämeen, tekisi mieli itkeä jotain , eikä aina tiedä miksi itkettää. Kun tämä uusi elämä mitä kohtaat joka päivä tuo kaikenlaista eteen , mikä ei aina tarkoita sitä että on huono päivä, se ristiriita tavallaan sekoittaa pakan . Olisi helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan tavallaan. Kun sydän ei tiedä millainen se uusi toive-elämä edes pitäisi olla jotta olisi tasapainossa. En ainakaan itse halua unohtaa, mutta ajatuskin siitä että joku pitää tätä epänormaalina suututtaa. Ei se ole suruun takertumista vaan minun oikeata elämää, jonka kanssa vaan on elettävä. Ei se tarkoita että mietin enää joka sekuntti poikaani.

Kun kohtaat vanhan ihmisen, tai luet jutun satavuotiaasta joka antaa vinkkejään onnelliseen elämään, miettii pääseekö toiset vaan helpommalla. Jotenkin tuntuu kyllä siltä. En ole katkera heille että saivat elää sata vuotta, ei ollenkaan, päinvastoin.

Kun luen viimeisen uutisen että jälleen 15 vuotias poika on löydetty kuolleena pakkasesta, mietin vaan sen perheen surua ja luultavasti taas niin turhan kuoleman armottomuutta. MIKSI?

Kun ajan töihin vaihdan kanavaa koska biisi oli niin typerä, huomaan kuuntelevani seuraavan biisin sanoja eri kanavalla, ja taas se iskee. Se on jo luonnollinen osa minun toimintaani. Mitä tässä biisissä oikeasti sanotaan, mietin? Alussa biisien sanat tai tuttu kappale oli merkki. Taas huomaan hakevani merkkejä. Sekin on jo osa minua, eikä kai koskaan poistu.

Kun näen esityksen netistä , kun näen urheilijan suorittavan osuutensa kilpailuissa, kun näen onnistumisen, tai sen nuoren ihmisen ilon, kaipaan Matua. Itken toden totta ilosta heidän kaikkien puolesta , samalla kun itken poikaani ja kaikkia menettettyjä mahdollisuuksia iloita ystäviensä , meidän ja itsensä takia.

Kalenteri tuntuu kulkevan Matun nimpparien ja synttärien ja kuolinpäivän mukaan. Aika mitataan niiden välissä. Taas odotan ensin nimppareita. 24 pv se on. Mitä siitä? En tiedä, mutta odotan silti. Mitä väliä niillä on? En koskaan opettanut lapsiani edes juhlimaan nimipäiviä. Silti se on Matun NIMIpäivä. Taas mietin oliko huono antaa hänelle se nimi, yhdistettynä toiseen nimeen. Olisiko hän elossa ilman sitä nimeä? Tyhmää, tiedän ja silti tunnustan ajattelevani näin. Aika pian nimpparien jälkeen tuleekin seuraava odotus ja vuosi on alkanut tavallaan, se on vuoden eka päämäärä, mitä odotan. Matu tuo kevään tullessaan, ja aina näen sen saman näyn. Kun olen tullut laitokselta kotiin ja katson miten vesi virtaa mäkeä alas ja on kevät. Kuulinkin jo lintujen laulua kaupungilla.

Kun kuuntelin tänään niin hyvän biisin jossa ei edes laulettu ja se upposi niin moneen sydämeen, olisin halunut jakaa sen biisin ja antaa sen tunteen pojalleni. Nyt on pakko kuvitella ja uskoa että on olemassa se paikka, missä on vielä ihanampaa. Silti en voi jakaa mitään poikani kanssa. En nauttia hänen menestyksistä, iloista, ja tunteista . Pitää elää kuvitelmilla johon on pakko uskoa.

Iloitsen minä ihanista hetkistä, ne antaa minulle uskoa ja voimaa, ja silti ne ei korvaa lähimainkaan sitä mitä kaipaan eniten elämääni, kun suru on tullut pintaan ja taas vaan odotan jotain päivää, joka kiitä ohi yhtä nopeasti kuin tämäkin päivä.

Voin olla niin kiitollinen monelle että itkettää. Ja se voi olla pieni pieni hetki joka kiitä ohi sekunneissa, ja niitä sitten vaan muistan kiitollisena että sain kokea senkin, ne pienet sekunnit.

Mutta kun suru on pinnassa ja säälit jopa itseäsi ja itket kiitollisuudesta, ne kaikki on vaan niin pientä, kuin eläisi muruilla. Kun koet kohdelluksi väärin tai joku on vääristeltyä, haluaisit oikeasti kertoa kuka olet ja mitä oikeasti ajattelet. Mitä oikeasti ajattelet. Tai haluat kysyä joltain, missä sinun mittarissa onnelliseen elämään on, tai olenko minä ansainnut tuon sinulta. Mutta tajuat että se on sitä tavallista elämää niin monelle. Otat tavallaan potkuja vastaan ja nielet niin paljon , koska et ole valmis myymään lapsesi kunniaa, etkä sitä yksityisyyttä ja sidettä mikä sinulle edelleen on olemassa lastasi kohtaan. Olet edelleenkin odottanut, olet edelleenkin synnyttänyt lapsesi, mutta olet myös menettänyt hänet ja olet aina rikki. On kuin veristä maassa makaavaa potkittaisi säälittä.

Kun palaat hyvään hetkeen, ja muistat siniset silmät ja huoleton ihminen katsoo sinua hymyilleen, ja elät vaan sen hetken. Mietit tajuaako hän miten tärkeä se hetki voi olla sinullekkin, itket iltaisin kiitollisuudesta. Kun muistelet elämääsi , tätä uutta ja niitä hetkiä jotka ei unohdu , tunnet kiitolisuutta elämää kohtaan joka antoi mahdollisuuden arvostaa jotain. Jopa itseäsi.

Vaikka kiitoksella elää ja se tuntuu hyvältä , tajuan haluavani itseltäni vielä enemmän. Haluan olla vielä pyytettömämpi. Haluan että pienet tekoni on vielä enemmän jotain suurempaa minua, jotain joka riittää minulle itselleni juuri sellaisena kuin se eteeni tulee. Haluan todellakin olla vielä parempi ihminen, joka ei sorru mihinkään joka tavallaan on inhimmillistä. En halua ärsyyntyä , mutta huh huh, kaukana ollaan.

Miten asettaa rajat ja sitä ettei tule hyväksikäytetyksi tavallaan ja silti olla täysin puhdas omissa ajatukisssaan, ja mitä hittoa tällä on tekemistä koko kuoleman kanssa?

Onko se kuitenkin pelkoa? Pelkoa elämää kohtaan? Ettei se aurinko voi paistaa tämän enempää? Miksi edes haaveilen? Miksi uskon että haaveet pitää hengissä? Pitää ne, koska muuten ei jaksa. ja silti haluan elää tässä hetkessä, enkä miettiä mitään murheita tai mahdollsiisa onnettomuksia enää. Miten voin sulkea silmäni uutisista, ja vaan ottaa se tieto tyyneesti vastaan? Haluanko edes niin? Silloinhan olisin tavallinen ihminen mitä en halua olla. Haluan tuntea ja tietää mitä suru on. Haluan ymmärtää toisten tunteita, enkä vaan sulkea lehti tai netti unohtaen juuri sen pojan joka kuoli pakkaseen.

Oikeasti kun miettii, niin miten hiton helppo elämä monella ihmisellä oikeasti on. Miten paljon turhaa mustaa mönjää moni kantaa mukanaan täysin turhaan. Miten helppoa on korjata niin moni asia jos haluaa.

Miten ihmeessä voin itse saavuttaa omat päämääräni ja pysyä ulkona tällaisista asioista? Olla murehtimatta täysin tyhjänpäiväisiä asioita loppujen lopuksi. Kuinka paljon pitää tapahtua että ihminen oikeasti alkaa miettimään omaa elämäänsä juuri nyt kun kaikki loppujen lopuksi on aika hiton hyvin kuitenkin? Jopa ihan omilla aivoillaan, antamatta muiden vaikuttaa siihen mitä oikeasti itse haluaa elämältään ja millainen ihminen oikeasti itse haluaa olla.

Arvostan jotain piirteitä itsessäni, mutta vain ne asiat jotka tulee luontaisesti puhtaasta sydämestäni. Petyn itseeni kun huomaan itsessäni piirteitä mitä en haluaisi tuntea. Jos pystyisin olemaan juuri se haave-minä jolla olisi puhdas kultainen sydän joka ei ajattelisi mitään pahaa, olisinko sujut kuoleman kanssa? En tiedä.

Koska nyt satun olemaan tavallinen ihminen, monilla periaatteilla, tunnen olevani aika kauakana toive minästä. Nyt mietin kuvittelenko saavani jotain hyvistystä jos olisin parempi ihminen? Mikä voi olla niin hyvä että se kuittaa Matiaksen kuoleman, en oikeasti usko siihen. Joku supersyvä uskonnollinen vakaumus joka muistuttaisi lähinnä jotain aivopestyä, eeeehkä voisi auttaa. He he…jeesus mitä ajatuksia.

Ehkä ei aina kannattaisi miettiä niin syvällisiä ajatuksia. Elää vaan       niin hyvin kun kykenee, iloitsee niistä murusista, itkee kun itkettää, sitähän kuitenkin itkee, nauraa kun naurattaa , murehtii huomista jos sitä tekee ja ottaa hitto vie päivän kerrallaan ja tavallaan vaan ihmettelee että kohta se kuolema tulee kun on tullakseen, on sitten rahaa tai ei, on sitten töitä tai ei. Elääkö hernekeitolla tai pihveillä. Silti kuolema tuntuu kai jotenkin jo päätöksenä aika vapauttavalta , koska joko on elämää kuoleman jälkeen, tai sitten ei ole. Kallistun kuitenkin sen puoleen että on, ja sen verran ihmisiksi olen kai elänyt että jos se on , tapaan ainakin Matun. Mutta alkaako tämä maanpäällinen helvetti sitten toisiinpäin? Kaipaanko taivaassa sitten maanpäällistä poikaani? Jeesus maaria sentään, se vasta kauhea olisi.

Täytyy kai psyykata itseni siihen että olen todellakin osa luontoa ja se nyt menee juuri niin kuin menee. Kukat kukkii ja herää keväällä taas kukkimaan tyyliin. Joo enempää en jaksa miettiä koska mahassa on taas joku möykky joka on musta ja haluan päästä siitä eroon. Huoli tai suru, en tiedä sitäkään. Joten toivossa on hyvää elää että huominen olisi parempi taas vaihteeksi.

Olkaa kiitollisia siitä mitä teillä on. Rakkautta ja voimia heille joka sitä tarvitsee. Osanottoni kyyberyhteyttä käyttäen perheelle joka menetti rakkaan poikansa. Toivoen että suuremmat voimat tuo heille lohtua, ja voimia jatkossa. Olen niin pahoillani ja niin surullinen että jälleen syntyi yksi enkeliperhe.  <3

 

 

 

Tässä on ollut ihan sikakivaa töissä. Parit oli viimeiset kolme päivää ihan huipputyyppejä. Joskus oikein hävettää tämä sponttaani pursuava luonteeni. Kun olen iloinen se näkyy. Olen halaaja, höpöttäjä ja joskus tuntuu ettei kaikki aina oikein ymmärrä tätä yli-iloista minua.

On onni viihtyä työssään ja tietää mitä kuuluu tehdä ja mitä voi tehdä omien halujensa mukaan. Ehkä siinä piilee se entinen yrittäjä joka teki kaiken itsenäisesti ja ehkäpä kun on asioita mitä ei jaksa ymmärtää, on niitä huonojakin päiviä. Silloin pärisen kun pieni ampiainen tikkuaskissa , kunnes tulee se etten voi vaan jättää asiaa siihen ja teen sen sitten itse.

Hassua oli tässä kun yksi töissä oleva nainen kysyi minulta miksi näytän niin surulliselta. En siis ollut surullinen. Hämmästyin ja tuli todella vanha työpaikkani mieleeni jossa kysyttiin samaa kun olin uppoutunut ajatuksiini. Ilmeisesti siis näytän iloiselta , tai olenko sitä luonnostaan? En tiedä kunhan tuli mieleeni.  Mutta hyvä jos näin on.

Kun olen iloinen siis erityisen iloinen , maailma todellakin hymyilee. En oikeasti voi tajuta miten joku edes viitsii olla töissä jossa ei viihdy , tai luumuilla ihan työkseen. Miksei oikeasti voi yrittää ottaa työ iloisesti vastaan. En tiedä pystyisinkö olemaan työssä missä en viihdy. Olenhan ollut paikoissa jossa suoritan työni. Mutta vaikka usein on tehnyt sen minkä kuuluu, yritän aina jotenkin saada merkitystä työhön. Nyt kuulostaa siltä että viihdyn liiankin hyvin töissä ja elämä on jotenkin laiffii. Kyllä niitä paskojakin päiviä ON.

No pursuin edellispäivänä taas ja melkein leijuin duunissa ilosta, eikä siihen ollut edes mitään syytä, olin vaan oikeasti todella onnellinen. Tänään ajoin töihin ja lähdin ilolla töihin, saavun parkkipaikalle ja ajan yhden naisen viereen joka alkaa pakittamaan. Hämmästyin ja taatusti näytin iloiselta. Mietin hetken miksi hän lähtee tähän aikaan. No hän vaan suoristi autoaan. Noustaan molemmat autoistamme kun hän ilmoittaa ettei siinä ole parkkipaikkaa mihin ajoin autoni. Siis mitä?

Sanoin että huomasitko kenties että puolet parkkipaikasta oli suljettu. Hän katsoo minua tuimasti ja näyttää että tuolla takana on paikkoja. Oli niin niin lähellä etten käskenyt sen pitämään omista asioistaan huolta ja painuis oikeasti &%€#”n.

Jeesus oikeasti kuohahti. Mikä hiton oikeus hänellä oli pilata mun hyvän olon putki???Jeesus eikä ihmisellä ole muita murheita kun miettiä mihin joku parkkeeraa? ÄRSYTTÄVÄ IHMINEN.

Nyt en oikeasti jaksanut hallita mieltäni, että sinänsä pieni pettymys. No aivan sama. Yritin koota itseni jotta saisin sen eilisen ja aamuisen onnen huumani takaisin. Minulla oli kiire ja kun minulla on kiire, teen töitä kuin hullu , olen systemaattinen ja menen kohti päämääräni. Työkaveri oli täysin eri aaltopituudella. Joten tein oman osuuteni ja hän jäi jälkeen, eikä minua hetkauttanut pätkääkään, päämärä oli suorittaa oman osuuteni hyvin ja tehokkaasti , koska minun oli pakko poistua määrättynä aikana. Toisaalta JOS olisin ollut sikamainen, olisin vetkutellut ja työt olisi jäänyt hänelle. Mielessäni kävi että näin olisi käynyt jos osat olisi ollut toisiinpäin. Joskus tekisi mieli antaa potut pottuina, joten ehkä sinänsä olen tyytyväinen että tein niinkuin tein ja luonnostaan, enkä jättänyt häntä pulaan.

Nyt on tietenkin hyvää hehkuttaa että tein oikein , mutta sitä en mene allekirjoittamaan että ajatukseni oli niin aidosti rehtejä. koska en pidä siitä ettei ajatukset ole tasapainossa sen kanssa miten toimin elämässä.

Ihan kuin että pyydät anteeksi ja et sittenkään ole mielessäsi anatanut anteeksi.

Täti parkkipaikalla ärähti minulle vuosi sitten. Pyysin niinkin yksinkertaista asiaa kuin kahvikuppeja mitä meillä ei vaan ollut. Ihan nätisti ja asiallisesti. Hän ärähti ettei voi muuttua kahvikupiksi ja hups minä taas, no sitten minä tuskin tarvitsen kahviakaan. Ja se pölö kantaa ilmeisesti vieläkin kaunaa tollaisesta pikkujutusta. Joskus oikeasti tekis mieli sanoa , tiedäksä hei et sää oot tosi onnellinen kun sulla on niin hiton suuret murheet, että pilaa ihmeessä elämäsi niillä ja ole katkera lopunelämäsi minulle. Jos ihan totta puhutaan tekis kyllä mieli haistattaa pitkät &%&%€%& :kin. No karma vastasi ja hän mokasi omassa työssään josta minun oli pakko sanoa, tosin sanoin ihan nätisti. Mutta mahtoi sitä ottaa päähän.

Koska pääsin hyviin fiiliksiin edellispäivänä, yritin hiukan väkisinkin saada se fiilis takaisin. Onnistuin jotenkuten.

Kun pääsee maistamaan elämän aitoja iloja voi oikeasti jotenkin kokea elämän olevan kevyttä.Silloin toivoo että se tunne olisi pysyvää.

Kun miettii kotona päiväänsä ja noita ”suuria ongelmia” joita monella tuntuu olevan, on hyvä miettiä vaan itseään ja miten itse suhtautui asioihin. Silloin koen vasta että punnitaan miten itse olen onnistunut. Päivä oli siis kuitenkin tänään kaikesta huolimatta 8+.

Miksi kirjoitan näinkin typeristä asioista? Siksi koska mikäli en olisi ollut niin syvissä vesissä, epäilen vahvasti etten ehkä osaisi arvostaa tätä elämää niin paljon kuin teen tänä päivänä.

Minä joka olen ollut se hirmu energiapakkaus , joka pursui ideoita . Toki taatusti myöskin se joka oli väsynytkin jossain kohtaa, mutta silti minulla oli tavallaan eri mahdollisuus korjata asioita, niin kuin tein.

Oman lapsen kuolemaa ei voi paeta , eikä korjata koskaan entiselleen, millään elämän muutoksilla täydelliseksi elämäksi. Voi silti tehdä parhaansa kun sen aika on, kun on kerännyt edes osan paloista yhteen. Kun keho vasta alkaa toipumaan ja alkaa näkemään edes jotain värejä ja iloja elämässä. Silti, kannat kaiken mukanasi .

En tiedä voinko kehittyä tästä onnellisemmaksi tai täydellisemmäksi sen suhteen miten kuljen kuoleman kanssa käsi kädessä, sen näyttää aika. Mutta ehkä on hitunen toivoa vielä saavuttaa hiukan enemmän aitoa keveyttä elämään. Juuri niin kuin edellispäivä oli.

Ihan itkettää kun mietin sitä kevyttä päivää. Kun pysähdyt ja vaihdat pari sanaa jonkun kanssa , joka hymyilee ja ottaa hetkeksi osaa siitä jostain mitä puhut. Oikeasti itkettää, miten onnellinen voin olla kun kelaan hyviä päivä. Olisi helppo haistattaa ja kääntää asiat aina siihen negatiiviseen suuntaan. Eli kelata vaan sitä mitä joku esim. parkkipaikan tätikin sanoi ja käyttäytyi. Vaikka olisin voinut sanoa, että kannattaako sinun ehkä vaihtaa alaa jos on noin elämä päin persettä heti aamusta, ja tuntuu olevan sitä melkeinpä joka päivä. Kannattaisiko oikeasti korjata elämäsi ja muuttaa jotain ja tulla onnelliseksi, koska sinulle se oikeasti on mahdollista saavuttaa ihan 100% takuulla. Paitsi tietty jos on umpikusipää joka näkee kaiken aina mustana.

Siksi suosittelen oikeasti itsekkäästi mieluummin omaa tapaani. Keskity hyviin ja muistele päivän helmiä ketä kohtaat. Opi näkemään ne hitusen pienet ilot mitä on olemassa kuitenkin. Kun keskityt niihin, se lisääntyy. Älä tuomitse muita sen mukaan, mitä mieltä joku toinen on. Älä tuomitse ketään, muuta kun omien kokemusten perusteella. Anna mieluumin yksi mahdollisuus enemmän kuin ei ollenkaan. Koita nollata ja mieluumin unohtaa asioita ja ihmisiä jotka oikeasti ärsyttää. Yritä kääntää asioita eduksesi.

Nyt tuntuu kun analysoin kaikkea töissä ja elämässäni. En todellakaan tee sitä. Johtuen siitä että olen liian sponttaani. Reagoin ehkäpä valitettavasti aika nopeasti ja haluan selvittää asioita heti. Sitten on hyvä olla. Ihan kuin saisi vedettyä henkeä taas eri tavalla. Jos epäonnistun omasta mielestäni töissä tai muualla, en mieti sitä juuri sillä hetkellä, vaan usein vasta kotona jos ollenkaan. Kyllä sitä ihan tavallinen tallaaja on , vaikka toivookin muuttuvansa paremmaksi ihmiseksi. Aina voi yrittää.

Surussa kuitenkin on se joku yleiskaava minkä mukaan kaikki menee, variaatiot vaan on hiukan erit. Ensin on vaan saatava se oma voima takaisin. En voi sanoa koska se ilo on tultava elämään, tai koska se tulee. vastakohdat erottaa asioita toisistaan.

Kun alkaa olemaan itsestään huolissaan, tai kyllästyy siihen että kaikki on tylsää, tai aina suuttuu, tai kaikki on menettänyt merkityksen. Kun kuolema ei pelota tai se ei tunnu surulliselta jos itse ajattelisi kuolevansa. Kuolemahan voi tuntua helpottavalta ajatukselta jossain vaiheessa.

Ainakin minä voin tunnustaa että kuolema ei olisi ollut yhtään huono ajatus jollei minulla olisi ollut poikaa. Silti voi ajatella näin ja silti elää pakosta. Se ei ole reilua omaa elävää lastaan kohtaan, mutta minkäs teet kun olet liian väsynyt ja pettynyt elämään? Ärsyttää sekin kun oikeasti kuolemasta puhuminen tuntuu oikeasti olevan sellainen peikko monen mielestä. Olet taatusti jossain mielenvikaisen ja riskiryhmän kärjessä jos kerrot että olet ajatellut omaa kuolemaasi tai toivoneesi sitä helpotuksena . Hymyillyttää, koska minulle kuolema on jo niin tuttu kaveri. Arvaamaton kaveri. En hätkähdä ollenkaan enään kun vertaiset kertoo miten on ajatellut jopa itemurhaa. Itsemurhan ajatteleminen ei ole sama asia, kuin suunnitella itsemurhaa tosissaan. Ei me leikitä näillä asioilla , ei todellakaan. Mutta olen keskustellut monen kanssa siitä asiasta , eikä se ole vierasta monellekaan.

En tiedä tuleeko ihminen herkemmäksi , mutta itse ainakin koen luottavani ihmisiin kenen kanssa on puhunut. Koen että todellakin ymmärrän ettei tässä ole mitään vaaraa tai pelättävää. En ole koskaan jäänyt pohtimaan mahtaako joku näistä ihmistä tehdä itsemurhan.

Minä ainakin elän, ja haluan elää. Se on jo paljon, joten kiitos edes siitä.

Toivon todellakin että jokainen ihminen ketä ei vielä ole nähnyt valoa, uskoo minua että se on mahdollista, jopa kokea kevyttä elämää. Tässä kohtaa herää enemmän epätoivo saada sellainen ihminen uskomaan että olen oikeasti kokenut saman kuin sinäkin joka menetit lapsesi. Sillä ei ole mitään merkitystä miten lapsesi kuoli, minkä ikäisenä.Yhteistä on menetys, kuollut lapsi, suru, rakkaus, ikävä.

Tässä kohtaa toivon että ylemmät voimat, enkelit, kuolleet lapset, ihan kuka vaan antaa sen ymmärryksen mitä pidän tärkeänä saada jollakin tavalla välitettyä teille joka painii suossa , hukkumassa suruunne, tai siihen epäuskoon ettei mikään koskaan voi olla elämisen arvoista. SE ON MAHDOLLISTA.

Voin sanoa että yksi hyvä päivä, sillä elää monta päivää. Koska muistot siitä hyvästä päivästä tuo ilon takaisin, niin kuin myös kiitollisuuden siitä miksi se päivä oli niin hyvä.

Hassua miten silloin tällöin koen että Matias hymyilee. Mietin juuri tällä hetkellä häntä , enkä vaan kirjoita.

Kun tuntuu että elämä on ollut suhteellisen paljon vastoinkäymisiä täynnä, palaan aina johonkin hetkeen. Viimeksi se oli ohjelma naisesta joka istui halvaantuneena pyörätuolissa ja yritti mennä kauppaan yksin- Kädetkin toimi hyvin vajavaisesti, mutta pystyi kuitenkin jotenkuten menemään kauppaan kokeeksi. Hänellä meni 20 minuutin juttuun 2 tuntia. Silloin ajattelin olevani onnellinen. En vertaa hänen kohtaloa omaani, koska niin ei voi tehdä, eikä ongelmilla ja surulla vaan voi alkaa leikkimään mitään vertauysleikkiä. Kaikki ongelmat ja surut on aina 100% todellisuutta, jos ihminen niin kokee. Se mitä minä koen ongelmaksi on eri asia. Ja juurihan kerroin parkkipaikkatädistä.

Nyt voin jopa ajatella asiaa niin, että ehkä oli tarkoitus tavata niinkin tyhmä ihminen, jotta olisi jotain mistä kirjoittaa 😀 Oikeasti naurattaa jo itseni , miten voin edes hermostua tuollaisesta ja uhrata elämästäni edes niiden pahojen ajatusteni verran aikaa.

En voi kieltää sinua joka olet lapsesi menettänyt olla surematta, eikä tuntea niin kuin juuri tunnet. Olen kokenut kaiken itse. Uskon että kaikki tunteemme mitä meissä on tulee esille jossain vaiheessa. En tiedä yhtään tunnetta mitä en olisi kokenut. Mutta ehkä jo tiedostaminen siitä että ne kuuluu osana koko hommaan , voi saada pienen ajatuksen ja pienen toivon kytemään, ja ehkä pienen ymmärryksen siinä helvetissä mistä et usko pääseväsi pois.

Jos niin tunnet, että olotilasi missä et juuri nyt viihdy, on lopullista, voin taata ettei se ole niin. Seuraava askel ei ehkä ole sekään mitään hyvää, mutta se on askel muutokseen. Kun tulee se pieni hyvä hetki, vaikkapa hymy, sekin on askel . Koita muistaa se silloin että askelia on monta , kuoppia on paljon, mutta se yksikin hyvä asia on parempi kuin ei mitään. Palaa uudelleen siihen hyvään jonka koit. Elä se hetki mielssäsi niin kauan kun haluat ja jaksat. Yritä löytää niitä hetkiä kun astut seuraavana päivänä ulos tähän maailmaan. Menetpä kauppaan tai töihin tai ihan minne vaan. Jollei muuta kiitä siitä että saat edes vetää raitista ilmaa keuhkoihin , joka sekin puhdistaa surua. Ne on niin nanojuttuja mistä voi iloita , mutta ne on suuria asioita nyt. Kun oppii näkemään näitä iloja , niitä tulee elämääsi yhä enemmän ja enemmän.

Päämäärä emme voi tietää, emme voi tietä mihin asti pääsemme, emme tiedä huomisesta mitään loppujen lopuksi. Me vaan kuvittelemme miten asiat todennäköisyydellä tulee olemaan. Siksi kannattaa keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään. Kun aika  on oikea tulee jotain lisää , eikä se aina ole mitään huonoa. On turhaa keskittyä kuoppiin, kun voi elää tätä hetkeä.

Ei ole pimeää , jollei ole valoa.

Tänään toivon että ylemmät voimat kuuntelee minua ja lähettää juuri sinulle valoa, voimaa ja uskoa siihen että elämä voi tuntua kevyeltä.

 

 

 

 

 

Olen pitänyt hiukan taukoa , koska elän jo tätä elämää. Tänään oli huippukiva päivä , mutta taisin olla aika väsynyt koska kaikki nauratti. Latasin siis naurukuplia itseeni. Elämä surun kanssa on sitä vuoristorataa ja tiedän jo etukäteen että alamäkikin on tulossa. Tässä vaiheessa missä itse olen, mitä ei voi ajassa mitata, suon siis itselleni nautinnon myös nauraa ja nauttia elämästä.

En tiedä voinko sanoa eläväni hetkessä tietoisesti. Kyllä minä jo mietin tulevaa ja joskus jopa kelaan vanhaakin. Mutta kyllä kuitenkin osaa ajatella elävänsä hetkessä. Välillä menee paremmin , välillä en kai oikeastaan mieti yhtään mitään.

Yksinhän tätä matkaa tekee vaikka kuinka olisi ystäviä kenet päästät lähellesi. Matkani aikana olen toki tarvinnut juttukumppania, vaikkei olo juuri sillä synkällä hetkellä tunnu valaistuvan mitenkään. Kunhan saat oksentaa pahaa oloasi jollekkin. Olen toki myös halunnut puhua ja kokenut senkin kunnei se joku ole jaksanut syventyä samalla tavalla juuri silloin, vaikka olisikin vertainen. Pettyyhän sitä , loukkaantuu. Mutta mietittyään hetken ymmärrän että jos itsellä on hyvä päivä haluaa todellakin nauttia siitä, eikä tavallaan väkisin halua mennä mukaan suohon.

Joskus mietin jopa mitä mieheni miettii, varsinkin kun istumme saunassa mietin kuinka paljon sanomattomia ajatuksia hänkin nielee.

Jotenkin tuntuu siltäkin että kun oikein haluaa miettiä ja puhua syvällisiä asioita, itsellään on yleensä aikamoinen alamäki tulossa tai menossa. Ehkä se on terveen merkki kun oikeasti ei aina jaksa puhua tai ajatella sen enempää koko asiaa. Ajatukset on siitä monimutkaisia ettet voi estää niitä kun ne haluaa hiipiä sisimpääsi. Voit olla missä vaan, kun se ajatus tulee. Mikä vaan voi sen laukaista. En minä ainakaan kerro jokaista ajatustani miehellenikään. Joten siksi koen että suru on yksinäinen tie.

En edes tiedä mikä loppujen lopuksi on se eheyttävin tie kulkea eteenpäin, joten kai sitä vaan pitää kuunnella sydämensä ajatusta. Itseltäni ainakin tuntuu ettei kuitenkaan ole hyväksi tehdä suurempaa draamaa itselleenkään koko asiasta. Itse ainakin haluan kunnioittaa poikaani sillä että olen itselleni rehellinen. Ei minulla ole tarvetta saada mitään huomiota , mutta en myöskään hyssyttelyä tai pelkkää hiljaisuutta. Matias eli , haudattiin ja elää edelleen omalla tavallaan ajatuksissani , ja rakkaus on ja pysyy.

Juttelin tässä kaverin kanssa joka oli leikkauksessa , minkä itsekkin olen kokenut muutamia vuosia sitten. Sanoin hänelle. Tuntuuko sinusta että aina kun on jotain , niin mikään ei mene niinkuin sen kuuluisi mennä? Hän nauroi ja sanoi ettei kai ole koskaan ollut missään leikkauksessa tai toimenpiteessä joka oikeasti olisi mennyt niin kuin kuuluisi mennä.

Kai suru on jotain samaa. Kun ajatukset hyppii ja olotilakin vaihtuu ilosta, suureen suruun hetkessä.

Se sekavuus ja arvattomuus on raskasta. Varsinkin jos on tottunut mukamas hallita tilanteen kuin tilanteen. Mitään ei oikein voi suunnitella , koska keho voi tehdä tepposet, missä vaan, koska vaan.

Se toivottomuuden tunne kun on asioita jotka tuntuu sellaisilta ettei niitä voi ikinä hoitaa pois tai ottaa haltuun. Ja se että tätä helvettiä mitä elät , ei vaan lopu. Mietit miten oikeasti jaksaa elää tällaista elämää koko lopun elämäsi. Miten tätä tunnetta voi selittää, miten joku voi ymmärtää, ja tuhatta vastaavaa ajatusta hiipii päähäsi kun ahdistaa.

Kun vuosia on mennyt ja alat ymmärtää että sinun on pakko jotenkin tulla toimeen tämän uuden elämän kanssa, vaikka tuntuu kun haluaa saada joku asia päätökseen, kun haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, hoitaa tämä asia, ja ainoa joka toimisi olisi saada oman lapsensa henkiin, ja tiedät jo ettei kuolleet herää. Tajuat totuuden joka ahdistaa.

Jeesus maaria sentään että joskus sapettaa. Silloin voi vajota vielä syvemmälle, voin suuttua koska ei oikeasti jaksa sitä ajatusta että oikeasti tämä on minun totuuteni, minun uusi elämäni ja minä en halua, en hitto vie halua !!!Haluan oikeasti painia normimurheilla.Haluan kiukutella ihan tavallisten asioiden parissa , mutta en elää tämän totuuteeni kanssa. Jotain on vaan niin rikki kun olla ja voi, ja tässä kohtaan ei vaan ole liimaa joka korjaa yhtään mitään, koska kuolema on ja pysyy jotenkin täydellisenä aina.

Vaikka olen menettänyt molemmat isovanhempani, olen ollut surullinen, on ollut sairauksia ja sitä sun tätä. Heidän aika oli kuitenkin mielestäni ennen minua. Heidän sairaudet hyväksyin , koska koin että he ovat vanhemmasta päästä ja sairauksia tulee vanhoille. Jos mietin isoäitiäni nyt, hän kuoli nuorena. Minulla itselläni olisi vaan 8 vuotta elämää jäljellä jos kuolisin saman ikäisenä. Mutta hän kuoli kun itse olin aika nuori ja minä hyväksyin sen asian. Se oli kuitenkin luonnollista minun ajatuksissani.  En minä heitä kaipaa samalla tavalla, en ole koskaan kai oikeasti edes toivonut heidän olevan elossa nyt. JOS he eläisivät, kyselisin asioita, mutta tiedän että he ovat kuolleita ja se ei vaivaa minua millään tavalla. Olen täysin sujut kuoleman kanssa jos mietin isovanhempiani. Lapseni kuolema , on yhtä lopullista kuin heidän, mutta tässä kohtaa täytyy sanoa etten usko että tulen koskaan hyväksymään Matun kuoleman 100% sesti. Ei koska jos niin olisi, en ikävöisi , en itkisi, ei tulisi surullisia hetkiä kun romahdan.

Olen vihainen elämällä. Eikö oikeasti ihmisellä ole oikeus nauttia elämästään täysillä eikä vajaasti? Miksi hitossa synnyin jos tarkoitukseni on surra elämääni. Miksi hitossa edes synnyin?

Yksi asia joka oli tapetilla oli lapsenteko. Minä en halunut lasta koska en halunut sitoa itseni elämään. En halunut rakastua kenenkään ja joutua elämään sen takia että minulla on lapsi. Minä en voinut rakastaa lasta joka ei ollut olemassa, ja pelosta elämää kohtaan joka on ollut julmaa minua kohtaan, en halunut yhtään elämää enää josta minä olisin vastuussa. Koska jos nyt ainoa elävä lapseni kuolisi niin minulla olisi taakka jonka takia minun pitäisi elää. Minä en halunut elää, tulpasurun kanssa, vahingossakaan väkisin, siksi että olisin tehnyt lapsen joka istoisi minut elämään. Raadollista mutta niin totta. Olin jopa ennen Matun kuolemaa harkinnut ruveta sijaisperheeksi, puhuimme siitä usein mieheni kanssa. Sekin asia hautautui, pitkälti sen takia etten tiennyt onko minulla voimia ja energiaa olla mahdollisimman normaali äiti . Tottakai tunne itseni ja innostukseni, ja varsinkin rakkauteni. Tiedän että otan vastuuta, tiedän että tekisin kaikki, yrittäisin ehkä jopa olla parempi monessa asiassa. Mutta kun tiedän että elämä oikeasti on yllätyksiä täynnä ja minä en enää luota elämään, ja en halua olla se joka pilaa jonkuin ihmisen elämää, siksi me ei edes harkittu asiaa sen koommin.

Kauheaa sanoa että minulla on yksi lapsi ja asiat on aika hiton selvät nyt. Jos hän kuolee, kuolen minäkin. Joku asia joka todellakin on selvää. Jotain mitä minä hallitsen ja jotain minkä voin itse päättää. Kamalaa kirjoittaa näin, enkä uskalla edes miettiä mitä tapahtuisi, joten siksi stop tälle ajatukselle. Liian pelottavaa. Ihan kuin joku ruoskisi minua, rankimman kautta. Niin kauan tulee piiskaa kunnes oppii tai jotain. Miten sitä edes uskaltaa tehdä/elää , saatikka ajatella?

Huh huh..jotenkin pelkään sitäkin että kuolen, sattumalta. Olisin yksi kylän puheenaihe.  Se oli se perhe jonka poika kuoli ja nyt sitten voi voi, kuoli äitikin ja sen toinenkin poika oli kolarissa ja mieskin invaliidi. Samapa tuo mitä puhuvat, kuolleena se tuskin paljon puristaa. Surullista vaan ettei meidän perhellä ollut mitään merkitystä tässä maailmankaikkeudessa. Minusta ainakin on hienoa kun ihmiset muistelee ja suree ihmisiä jotka teki jotain hyvää ihmisten eteen, tai isoja hyviä keksintöjä joka auttaa tätä maailmaa. Ottaa oikein pattiin ajatella että kuolisin mitättömänä pikkupilkkuna joka vaan oli hetken ja sitten poistui. Toivoisin todellakin saavani elää ja kokea jotain jonka koen merkityksellisenä. Vaikkei muuta kun nauttisin itse tästä elämästä täysillä.

Mutta näinhän se ei ole..elän hetkissä..onneksi tänään oli hyvä päivä..onneksi..

 

Raskas päivä. Surullinen kun hyvä työkaveri oli viimeistä päivää. En osaa sanoa miten suhtautuisin muihin asioihin jollet meidän onnettomuuttaa olisi tapahtunut. No tuskin ainakaan kirjoittaisin blogia. Muutenkin muutoksia työssä. Pari työkaveria on jo ollut poissa jonkun aikaa ja väki vähenee koko ajan. Surettaa sekin tavallaan. Tiedän että on turhaa surra, eikä näitä asioita tietenkään voi verrata lapsen menetykseen. Silti hyvät kaverit on jotain joka tuo turvallisuuden tunteen , on jotain joka ei muutu. En vaan halua mitään tavallista työpaikkaa hakea ja vaan suorittaa. Toisaalta voin kai olla onnellinen että suren näin pieniä asioita kuitenkin…Töitä pitää saada ja elämän jatkua , oli sitten kivaa tai ei.