Kuukausi: maaliskuu 2018

Tulin todella vihaiseksi kun luin vertaisten sivuilla muutamasta tapauksesta jossa oikeus ei ole vielä ole voittanut. Toinen asia oli ihminen joka sai tietää että hänen perheensä on joutunut urkinnan kohteeksi. On se kumma miten uteliaita ihmisiä löytyy , joka haluaa tietää kaiken sinusta . Mitä hoitoja olet mahdollisesti saanut, mitä on tapahtunut lapsellesi jne. Mitä joku edes hyötyy siitä että lukee jonkun ihmisen tietoja . Onko se hienoa spekuloida toisen surulla tai jakaa ja keskustella niistä jonkun kanssa salaa. Ei jessus paloi melkein pinna. Uskomatonta.

On myös surusisaria jotka ei koe saaneensa oikeutta. Yksi asia joka tuntuu yhdistävän on se että moni ei koe että oma lapsi on tärkeä. Kun tuntuu että oma lapsi on vaan osa byrokratiaa.Joku tapaus joka hoidetaan pois mahdollisimman nopeasti ja tyydytään vaan johonkin selitykseen, tai diagnoosiin ja sitten se mappi suljetaan ja tapaus on ohi . Voi kiesus mua ottaa välillä päähän. Kaiken paskan keskellä pitäisi vielä olla voimia vaatia oikeutta ja tehdä ihan hirveä työ, joka usein on mahdotonta, koska ei ole oikeuksia , eikä voida vaatia lisätutkimuksia koska joku vaan päättää että tapaus oli nyt niin kuin me päätimme.

Koska en voi puhua tapauksista on vaikeaa selittää mikä eniten oikeasti pelottaa ja suututtaa.

Itsekkin koen että koska me emme ole julkkiksia , ei tunnettuja politiikkoja tai tärkeitä virkamiehiä, meidän tapaus käsitellään ihan eri tavalla. Monessa tapauksessa mistä olen lukenut , olen miettinyt , miten tämäkin tapaus olisi tutkittu mikäli kyse olisi jonkun virkamiehen lapsi. Millaisia tuomioita olisi tullut mikäli kyseessä ei olisi tavallisen perheen lapsi . Monessa asiassa koen ainakin itse että pitää olla se joku juttu joka tavallaan nostaa juuri sen kuolleen lapsen massasta jotta asiat tutkitaan juurta jaksain. Omista papereistani kaipasin ainakin paljon asioita mitkä olin itse selvittänyt.

Olen miettinyt että vaadinko liikaa, koska olen itse luonteeltani tarkka? Mutta ei, se on vaan heikko selitys itselleni joka ei mene läpi. Minä en oikeasti koe meidän oikeusvaltiota oikeudenmukaiseksi. Olen tasan tarkkaan varma että jopa meidän onnettomuutta olis tutkittu ja esitetty kirjallisena paremmin ja tarkemmin mikäli kyse olisi ollut joku muu kuin Matias. Ihan pikkujuttuja, oletan ainakin itse että raporteissa pitisi lukea ihan kaikki tieto mitä on oleellista. Minä löysin itse yhden silmiinnäkijän. Häntä ei mainita ollenkaan raportissa. Eikö hitto vie raportit ole juuri sitä varten?Pahinta, häntä ei edes kuultu!!!!

Eikä jumankauta ole joku ohjeistus minkä mukaan mennään?

Sama juttu mieheni kolarissa. Miten voitiin unohtaa tutkia esimerkiksi lonkkaa. Ymmärrän hiton hyvin että oli tärkeää hoitaa hengenvaaralliset asiat pois josta luonnollisesti tuli merkintää. Mutta miten hitossa voidaan tässäkin tapauksessa jättä joku lonkka tutkimatta? Oikeesti heeeei. Sen virheen takia, lonkkatutkimukset jää vajuutusyhtiön ulkopuolelle. ja siksi olen sanonut että heitän sen vitun lonkan vakuutusyhtiön pöydälle paperipussissa . (joo kiihdyn kun ottaa päähän). Ja jos olisi rahaa mun mies kävisi  niin monella lääkärillä joka todistaisi monta asiaa oikeaksi. Vain suomessa lonkka todetaan murtumaksi kuvissa, mutta vakuutusyhtiössä se muttuu kulumaksi. Kannataisiko jonkun ottaa jo loparit tai vaihtaa ammattia. Oletan ainakin että murtuma on aika helppo oppia tulkitsemaan kuvasta.

 

On monta juttua mitä ihmettelen monessa kuolemassa. Esimerkiksi miten voidaan sulkea pois oikeus saada tietää laskelmia ja todennäköisyyksiä. Tämä juttu olisi ollut matemaattisesti mahdollista laskea. Kukaan ei vaan halunnut laskea? Miksi? Kyse oli lapsi joka lensi auton törmättyä niin ja niin monta metriä , jolla olisi voitu todistaa yliajajan auton nopeutta. Nyt tyydyttiin uskomaan ajajan väittämää nopeutta.

Eikä meillä ole oikeus saada oikeutta lapsemme kuolemaan johtaneisiin syihin? Lapsemme kuoli jo? Me emme todellakaan saa lapsiamme enää henkiin , niin onko oikeus ja kohtuus saada edes se olo että joku tekee kaiken mitä voi todistaakseen , mitä tapahtui ja miksi. Jos on syytön, ei pitäisi olla mitään pelättävää. Meidän lapset ei herää henkiin vaikka syyllinen tuomitaan, ei ne herää henkiin vaikka tapahtuisi mitä, ja mitään niin kamalaa ei vaan ole kuin on jo tapahtunut.

Vakuutusyhtiöiden valtakin on aivan mieletöntä jo. Onko enää ihmisiä jotka oikeasti tekee työtään vakuutusyhtiöissä hyvällä omatunnolla eikä vaan säästääkseen yhtiöidensä rahoja? Tuntuu siltä että mitä enemmän säästät , sen paremmin kai tulee liksaa. Mitä enemmän annat oikeutta , sen turvattomampi on työpaikkasi. Aina saat tapella , ja aina tuntuu siltä että vain sinulta vaaditaan aktivisuutta, ja joudut todistamaan sitä sun tätä.

Jos jostain hitsaan kiinni, niin näistä asioista.

Voi sitä vihan määrää mikä minussa pursuaa kun näitä tapauksia lukee. Ei siinä paljon sydämenkuvat lohduta. Kun oikeasti olet menettänyt lapsesi,ja ketään ei kiinnosta periaatteessa pätkääkään, olet vaan tilastonumero, olet vaan tapaus. Kukaan ei mieti sitä helpotuksen tunnetta kun joku edes ottaisi juuri sinut ja tapauksesi tosissaan , niin että tunnet että juuri sinut on hoidettu ja käsitelty, oikeudenmukaisesti, perusteellisesti niin että koet aidosti että nyt on kaikki tehty mitä voidaan. Onko se liikaa vaadittu? ON näköjään.

Vaikkei mitään pahaa saisi toivoa kenelle, toivon silti että suurimmat kusipäät, suurimmat juonittelijat ja kieroimmat paskapäät, saisi maistaa omaa läkettään. Mutta en voi kun luottaa siihen että hekin saa jotain kannettavakseen ja kuolemakin on liian helppo tie heille.Toivon todellakin että ne kusipäät joutuu elämään oman omatuntonsa kanssa ja miettivänsä että tuli todellakin elettyä ihan paskaa elämää. Toivon että jäävät omien paskojen ajatustensa vangeiksi.

Suomeksi sanottuna, vituttaa !

Jos minusta tulee miljonääri, perustan taatusti sellaisen firman joka ajaa tavallisten lasten etuja ja heidän oikeuksiaan. Sen on jokainen lapsi ansainnut ja varsinkin heidän vanhempansa jotta jaksavat koota itensä ja saavat edes kokea, että edes joku ulkopuolinenkin voi välittää !!!!

 

 

Herään yöllä kun nenä vuotaa ja sitten alkaakin niistäminen. Lähden silti töihin kun tuntui jo hellittäneen. Muhii siis edelleen se joku hiton tauti kai. Kuumetta ei ole vaikka naama tuntuu kiristävän , ja on minulle usein kuumeen merkki.

Pikkukoiralle aloitin antibiootin ja taas sain apua kavereilta jotka laski annoksen tarkasti. Olen supertarkka jossain asioissa, kun taas jossain menen ihan vaistoni varassa. Mieluummin yksi turha antibioottikuuri kun se että se joku mahdollinen tulehdus saa edetä ja pahentua.

Tänään olen ihan hiton kiitollinen niin monelle joka jaksanut kuunella ja paneutua yhden vieraan tesun vaivoihin. Sama kun yksi heistä antoi vielä mahalääkettä ihan vaan varmuuden vuoksi, jos siis alkaa oireilla. Minusta on niin mahtavaa kun on oikeita kavereita ja aina ihmettelen taas heitä jonka elämässä ei muuta tunnu olevan kun nokkia toisia. Ihan tulee oikeasti ajatus mieleen, että on kuin lastentarhassa paitsi että tyypit on + 50 vee. Oma ongelmanihan on aina että haluan selvittää asioita, nostaa kissan pöydälle. Useinmiten  siitä ei hyvää seuraa, ja aika turhaa jos muut lyöttäytyy yhteen. No oletan että määrätyt ongelmat toistuu kunnes itse pystyy kohtaamaan ne olan kohauksella. Nyt ainakin tuntuu siltä. Jos joku haluaa leikkiä lastentarhaa, niin sopii minulle, olen kuitenkin vaan töissä.

Hauskaa miten helppoa toisten on hakea virheitä aina muista, kuin itsestään. Tänäänkin kuuntelin miten yhtä onnettomuutta analysoitiin , kostoksi jostain mitä on tehnyt aikaisemmin. Teki mieli sanoa ettetkö itse pelkää kostoa, koska se tulee, miten se kostetaan sinulle. Mutta olin hiljaa.Itse vaan haen ensin vikaa itsestäni, joka on raskasta, varsinkin silloin kun Matias kuoli.

Olin kerran töissä yhdessä paikassa jossa oma työkuvani muuttui ihan alle kahden viikon sisällä ja myös työvuoroni. Marssin saman tien isoimman pomon juttusille aikaa varaamatta ja sanoin just niin kuin asiat on, ja että teen vaan työsopimukseni loppuun ja piste. Tiesin hyvin ettei näin kuuluusi tehdä, mutta kun on lapsensa menettänyt , tulee kyllä määrätynlaista rohkeutta tehdä ihan mitä haluaa. En ollut vihainen , en huutanut, en uhannut, vaan kerroin etten hakenut tänne vuorotöihin . Kerroin ymmärtäväni pomon tilanteen, mutta etten pysty nielemään koko asiaa siitä huolimatta. Minusta on puhdistavaa kun sanoo asiat just niin kuin se on, ilman vihaa, mikäli haluaisi kehittää jotain se oli kaikki mahdollista. Kun pystyy seisomaan omien sanojensa takaa, selkä suorana ja tietää mitä haluaa , tällainenkaan ei ole ongelma. Ymmärrän hyvin että monella pomollakin on tarve olla pomo ja osoittaa määräysvaltaansa. Tein lupaamani työ loppuun ja suljin oven, eikä kaduttanut pätkääkään. Kummallisinta tässä oli että paljon myöhemmin soitettiin minulle ja tarjottiin paikkaa haettavaksi. Kiitin kauniisti mutta sanoin etten ole kiinnostunut. Myöhemmin olen miettinyt olinko hullu. Mutta vaikka kuinka mietin ymmärsin etten viihtynyt siellä , eikä ainakaan tuo yksi siirto asiaa parantanut. Tavallaan soitto oli parasta kiitosta itselleni siitä että tiesin etten ainakaan huonosti ole työtäni hoitanut. Jotenkin koko asia sai hyvän päätöksen ja ajattelen niin, ettei isommat voimat tai mitkä liekään ajatellut että minun tieni kulkevan sinne suuntaan.

Olen todellakin taikauskoinen ja jotenkin tuntuu kun minun pitää kohdata erillaisia tunteita jotka kokee vaan eri tilanteissa. Koen vahvasti että minun yksi asia joka on tullut elämääni on oppia luottamaan itseeni ja siihen tunteeseen /intuiitioni joka tulee. Suomeksi sanottuna, tulla paremmaksi ihmiseksi itse. Hallita omaa mieltäni ja löytää ratkaissut itse ja päästä asioiden yläpuolelle tekemättä liikaa työtä.

Kumma juttu miten itsekkin huomaan kehittyneeni edes hitusen verran. Vertaan omaa käytöstäni niihin ihmisiin jotka koen hyviksi ihmisiksi. Haluan olla aidosti hyvä ihminen toiselle, se joka auttaa kun tarvitaan, se joka hymyilee ja tsemppaa muita. Eli kun nyt mietin tätä koirajupakkaa, sain niin paljon apua monelta ihmiseltä kun olla ja voi. Henkistä tukea ja korvat jotka jaksoi kuunella ja miettiä mitä sitä koiraa oikein voisikaan vaivata. Sain lääkettä pyytämättä, kaksi ihmistä laski minulle oikean määrän antibioottia, ja yksi kaveri otti yhteyttä tyttönsä kummitätiin joka on eläinlääkäri, joka vahvisti omat epäilykseni oikeaksi.  On oikeasti suuri ilo kohdata näitä ihmisiä elämässäni, ja olla aidosti iloinen ja kiitollinen heille että ovat osaa minun elämääni.

Miten tämä tähän asti kirjoittaminen liittyy Matun kuolemaan ja minun suruuni? Se liittyy siihen hyvinkin paljon, koska ei elämäni loppunut Matun kuolemaan, vaikka olisin mieluummin toivonut itse kuolleeni Matun sijaan.

Minun uusi elämäni on mitä on, ja se sisältö mitä se ikinä päivittäin onkaan, on eheyttävämpää kun on hyviä ihmisiä ympärillä joka elää tätä arkeani minun kanssani tavalla tai toisella. Ei sitä aina mieti ja aina jaksa muistaa, mutta ainakin itselleni on todella tärkeää luottaa ja saada jakaa kokemuksia ja hetkiä jonkun kanssa. Jollei minulla olisi yhtään kaveria, eikä yhtään luotettavaa ystävää , elämä ei todellakaan olisi yhtä helppoa. Hyvät ihmiset jotka kohtaat vaan hetken, on osa kokonaisuutta yhden päivän aikana. Enempää ei kai tarvitsekkaan elää, yksi päivä kerrallaan.

Tässä katsellan televisiota, tai mies katsoo, ja vaikka kirjoitan tuntuu hyvältä että hän on tässä vieressä. Kuolleen ystäväni kutomat villasukat jalassaan. Näinkin kuolema on läsnä, kun katsoin että ahaa, vihdoinkin hän otti ne käyttöönsä. Tulin todella iloiseksi kun hän sanoi että ne on hyvin tehty , oikean malliset jotka istuu jalassa hyvin, kaiken lisäksi vielä sopivan pitkät varret. Tajuan että olisin tullut surulliseksi ystäväni puolesta jos hän olisi kristisoinut niitä sukkia. Olen jopa onnellinen kaverin puolesta että mieheni kertoi sen minulle, eikä yrittänytkään mielistellä minua sen takia että ne oli kaverini tekemät.

No toiseksi mietin tuliko tämä paremmaksi ihmiseksi idea Matun kuoleman jälkeen tarkoituksella , en edes muista koska tämä alkoi, oletan kyllä että ennen kuolemaa. Ainakin se vahvistui hyvin paljon kuoleman jälkeen. Taas kysyn itseltäni, miksi? Voiko Jumala uhrata minun poikani , koska oli päättänyt että minusta tule parempi ihminen? Mitä järkeä siinä on että minä koen surua, itken siis, kaipaan , eikä elämä tunnu aina kivalta? Voiko joku asia olla niin tärkeä että tavallaan Matias oli uhri? Voiko edes ajatella näin? Mikä minun tarkoitukseni on? Miksi minä synnyin tänne, löytääkseni mieheni, saadaakseni niin ihanan pojan, vaan jotta menettäisin hänet.

Mikä asia olisi niin arvokas jotta Matiaksen piti kuolla? Onko kuolema edes kenenkään käsissä? Onko elämä kuitenkin yhtä hiton arpapeliä?

Tuntuu tavallaan väärältä elää, kun Matiaksella olisi ollut kaikki edessään. Toisaalta koen itseni tärkeäksi elävälle pojalleni. Mutta jos mietin että 19 ja 16 vuotiaat pojat olisivat jääneet ilman äitiä. Olisi ollut suru, minua oltaisiin muisteltu. Mutta silti se olisi vaan ollut tragedia josta he olisivat päässeet yli. Jotenkin tuntuu että nuoret pääsee helpommin jaloilleen kuolemasta kuin me aikuiset jotka olemme lapsemme menettäneet. Heillä olisi ollut isä, heillä olisi ollut toisensa kuitenkin.

Kun mietin sitä aikaa kun aloitin kirjoittamaan, sillä oli suurempi vaikutus elämääni kuin olisin uskonutkaan. Olen kehittynyt ihmisenä, olen käsitellyt suruani ja päässyt paljon syvemmälle ja paljon eteenpäin ymmärryksessäni. Joskus taas tavallaan ajatuksissaankin palaa taaksepäin , sortuu siihen sekamelskaan missä mikään ei tunnu järkevältä. Mietin oikeasti, miksi edes kirjoitan. Pystynkö näin itse kehittymään ihmisenä vieläkin? Voinko löytää jotain vastauksia ja mihin kysymyksiin? Kuoleman ja oman lapsen menettäminen on niin iso asia etten edes tiedä miten suuri asia se lopulta onkaan. Olenko käynyt kaikki asiat läpi jo, tai kirjoitanko nyt vaan siksi tosiaankin ettei sanani ole enään minua varten vaan toisia varten. Toivon niin, oli miten oli. Toivon ainakin että oli tämä mitä varten vaan, että se toisi edes jonkun oikopolun jollekkin tässä pitkässä matkassa joka kuoleman käsitteleminen on. On kai vaan luotettava siihen johonkin , eikä protestoida sitä vastaan. Vaan kirjoittaa kun siltä tuntuu ja luottaa että sillä on joku tarkoitus. Aina sisäisesti protestoin edelleen, tämäkö on lapseni hinta, sovitus ..en halua vajota niihin aatoksiin.

Kello siiretään ensi yönä taas, onneksi kai että on iltavuoro, ei vaikuta silloin juuri nimeksikään. Saisivat jo luopua tästäkin tavasta siirellä kelloja tämän tästä.

Nuhaisena huomiseen…

 

 

 

 

Joo, ajattelin jo eilen kirjoittaa kun oli mukamas hyvä päivä. Usein tulee kirjoitettua kun on vaipunut sohvalle eikä mikään kiinnosta. Tai just ennen synttäreitä tai jotain muuta mikä nostaa Matun erikoisesti esille.

Tietenkin mulle iski toistamiseen bakerinkysta joka on niin sairaan kipeä kun olla ja voi. Oli pakko hakea kipulääkettä siihen, enkä edes pyytänyt sairauslomaa, vaan sidoin molemmat polvet tiukasti ja yritin välttää ihan kaiken ylimääräisen liikkumisen töissä joka on mahdoton tehtävä. No se siitä sattuu ihan &%€€## kuitenkin..

No niin ihania ja niin paljon elämänsisältöä kun koirani onkaan saanut , on ne kyllä totuuden nimessä harmaita hiuksiakin tuonut. Onhan tämä raskasta kun kaksi ei tule toimeen. Enemmän toki ärsyttää sanomiset mitä tulee kun toinen kokee teheneensä enemmän asioiden hyväksi. Minähän olisin keskustelija, mies ei, revi siitä sitten. Mutta harrastan siis yksinpuhelua , lue saarnaamista. On ainakin sanottu niin kuin asiat on. Jollei siihen tartu ei voi mitään. En siis syyllistä häntä, mutta en myöskään niele että minua syyllisestään . Sinänsä tietty positiivista ettei huudeta, ja se että on jotain normaalia kai sekin, kun on edes jotain ns. mitä surevana ihmisenä pitäisi toisarvoisena asiana. Elämme siis ainakin hetkittäin ihan tuiki tavallista elämääkin.

Mutta aina kun on pyhä tai jos minulla sattuu olemaan iltavuoro tapahtuu jotain koirien kanssa. Niin nyttenkin. Sain mieheni viemään kaksi koirista eläinlääkäriin, oireena pissaaminen ja hullun tavalla juominen. Kohtutulehdustahan minä epäilin. Ultrat eikä kummalkaan mitään. Toinen tokenikin, mutta pienin oireilee edelleen.

No eilen meni siihen kun yritän keksiä miten saa niin pikkuiselta otettua pissanäyteen. Onnistui kelmuttamalla paperin lattialle ja ottaa sokeritesti siitä. Tänään sama juttu, tosin eri testi. Ihanat kaverit jeesi ja tulkitsi testin puolestani ja kaikkea muuta. Minun jonka piti hitto vie ommella yhdet verhot, piti ulkoilla, piti siivota ja vika vapaa taas.

Kaamee stressi koska mies sapuu kotiin, koska olkkari näyttää lähinnä ydinkatastroofilta. Verhoja siellä sun täällä. Muovit uusista verhoista lattialla ja äääh..kaameeta siis..

Mutta kaiken hiton kaaoksen keskellä ja tuhansien kuvien lähettäneenä, pissojen pyydystämistä pipetillä imien kelmulta lattialta jne..minä kirjoitan sitten blogia. Jos totta puhutaan tämä sekä eilinen päivä on ollut ihan peestä. Mutta minä psyykkaan itseni että olen onnellinen kuitenkin. Niin kuin olenkin, minähän elän hitto vie normaalia elämää kuitenkin.

Pakko päivittää korttijupakkaa, josta ne ketä on lukenut tietää. Niin lapsellista kuin olla ja voi. Mutta nyt se yksi oli poistanut sen MUN lottovoittokortin ha haa haaa..arvasin ihan oikein, ja en voi kun ihmetellä. Luotin omaan vaistooni tästäkin tyypistä, mutta en aijo sanoa mitään , vaan olen maininnut toisen kortin lottokortiksi. Tulen hehkuttamaan sitä ihan simona…joo osaan minäkin olla. Mutta myönnän että tekisi mieli sanoa asiasta. Ihan vaan huvi ja urheilun vuoksi. On kahdella ollut hauskaa. Aivan sama, on niitä kivojakin ihmisiä onneksi, muuten en siellä olisi päivääkään duunissa.Loukkaavinta kai on kun esitetään jotain muuta kun ollaan ja kun itse aina tuntuu olevan se puheenaihe.

Onhan sitä tällä viikolla vaipunut epätoivoonkin, jotain pelkoa omaa tulevaisuutta ajatellen. Mutta kun sattuu niin hitosti kun olla ja voi, eikä puhuta särystä vaan kivusta, minä ainakin meinaan seota. Vaikka kuinka silloin yrittää järkeillä miten asioita tekis , mikään ei tunnu onnistuvan livenä kuitenkaan. On sitä ja tätä ja lisäksi kaikki yllätykset. Juuri silloin jollei toinen ymmärrä menee vaan hermot ja tekis oikeasti mieli pakata kassinsa ja jatkaa jotain ihan uutta elämää. No kun mietin uutta elämää, se tuskin muuttuisi muuten kun että ei olisi ketään kelle kertoa mitään, eikä kiukutellakkaan. Tässä kohtaa astuu yleensä Matu jälleen kerran mieleeni ja vaipuu helposti itsesääliin ja ajatukset on niin mustia ja sairaita ettei edes kehtaa kirjoittaa. Aina se kuolema tulee esille, ihan aina kuitenkin. Ja tämän kanssa sitten pitää vaan oppia elämään.

Joo aurinko paistaa, tikka hakkaa talipalloa, ja pikkulinnut istuu maassa nyppien itselleen syötävää. Loistava päivä, just sellainen päivä joka näyttää täydelliseltä. Minulla vapaapäiväkin vielä. Mutta kunnen halua rasittaa jalkaa, niin en oikeasti vaan viitsi mennä ulos seisomaankaan. Kun on huono päivä joksi tämäkin päivä näköjään muuttui, se vaan on, ja taas jatkat samaa rataa. Töihin , illasta aamuun , puolikuollut, kipuja jne.

No mitä tässä jatkaa valittamista, koska oikeasti pitäisi iloita tästäkin päivästä, ja innokkaana vaan odottaa jotain hyvää tapahtuvan.

Elämä on tällaistakin kun on enään 5kk aikaa siihen kunnes Matun kuolemasta on jo 12 vuotta !!! En olisi uskonut jollen olisi kaiken kokenut. En voisi ymmärtää jos jollekkin toiselle olisi näin tapahtunut ja minun pitäisi yrittää ymmärtää. Joskus jopa miettii olenko jotenkin poikkeava surijanakin?

No huomista odotellessa..

 

Herään aamuyöstä vessareissuun ja olen niin väsynyt että normaalisti olisin nukahtanut saman tien. Takana on raskas ja erittäin hektinen työpäivä. Kun on niin poikki että harkitsee onko ihan pakko käydä kaupassa, kunnei fysiikka jaksaisi. Ensimmäinen ajatus joka tuli, oli onnellisuus eilisestä työpäivästä. Kun tiedät mitä tehdä ja ennakoit asioita ja kaikki menee putkeen. Ihme paljon sitä ehtii miettimään lähes puoliksi nukkuvanakin ajattelin. Vilkasen kelloa ja tajuan että olen nukkunut todella syvää unta, eli olen todellakin todistetusti ollut kaikin puolin väsynyt. Hyvä väsymys on minulle ainakin hyvä asia. Taisin lukea jostain heti Matun kuoleman jälkeen että miehet usein purkaa suruaan fyysiseen tekemiseeen. Tämä ajatus tuli mieleeni kun siis kävelen vessaan, muutama metri siis.

Muistin pojan joka oli ostanut sen mönkijän minkä Matu oli tulossa koeajaamaan. Mietin uutta mönkijää mitä poika ruuvasi ja räpläsi . Mietin omaa suruani lastani kohtaan ja sitä voimattomuutta etten voinut muuttaa asioita hyväksi . Muistan naapuria joka pyysi meidän poikaa ”crossaamaan” uudella mönkijällä pellolla joka on talomme edessä. Hänen poika ja serkku omisti viimeisen päälle olevat mönkijät , ja nyt meidänkin poika ajeli yhdessä heidän kanssa. Ei meidän poika muuta tehnyt kun ajeli, eikä varsinaisesti jutellut tai huudellut mitään muiden poikien kanssa. Naapurin isäntä ja me seisoimme pellon laidalla ja katselimme.

Aina ei tarvita sanoja, eikä aina tarvitse keskustella. En muista kuinka monta päivää oli kulunut kuolemasta, oliko se päivä , kaksi tai kolme. Oliko se ele ja yritys auttaa? Oliko se syy lähestyä meitä jonka maailma oli romahtanut? En tiedä mutta tällainen tapahtui ainakin.

Aina ei tarvitse sanoja auttaakseen. Sitä mietin mitä poika mietti ajellessaan siinä. Oletan että ajatteli , mutta ajatukset oli jossain muualla, eikä sitä iloa ollut mikä normaalisti olisi ollut. Ei mitään kommenttia miten se mönkijä kulki , ei keskustelua siitä mikä pitäisi säätää , eikä ylipäätänsäkään mitään. Eikä sitä ajelua kestänyt kovinkaan kauan vaikka mönkijä oli ihan uusi. Jeesus tällaiset muistot syö ihmistä elävältä, ja silti tiedostan etten olisi voinut tehdä mitään auttaakseni poikaani omassa surussaan. Hyvä yritys kymmen niiku. Kun kaikki perheessä elää tavallaan väkisin. Silti tämä episodi oli parasta mihin me kykenimme, ja tunnen silti vaan hyvää naapuriamme kohtaan.

Koko hiton juttu sai myös ymmärryksen tänään, ettei kukaan voi tajuta ettei kuolema ole vaan iso ja vakava asia joka kohtaa perhettä. Vaan suru on jotain niin suurta ja syvää , eikä se mene hetkessä ohi, etkä pääse sitä pakoon. Ja näemmä kaikki mitä olen ajatellut on totta. Että suru kulkee mukana , jopa kun heräät puoliksi zombiena kävellessäsi vessaan jatkaaksesi minuttin päästä unta.

Tuli oikeasti mieleeni pyskologit. Mietikkää asiaa joka on täysin mahdotonta selittää tunnetasolla , mitä se oikeasti on. Millaisen diagnosin mahtaisinkaan saada ? Millaisen juuri nyt? Kun itse tiedät että tämä oikeasti ei satu nyt, elät oikeasti ja kykenet käymään töissä, on hetkiä kun et mieti, vaan kekityt työpäivääsi , käyt kaupassa miettien vaan että ostat pakolliset, ajat miettimättä kuolemaa kotiisi ja nukahdat miettimättä mitään. Mutta sitten heräät ja oivallat toivottomuuden selittää tätä tunnetta mitä ei voi ymmärtää kukaan.

Kuulostaa ehkä itsekkäältä sanoa että oikeasti silti koen itseni jo olevani ns. selvillä vesillä, ja silti todellakin kuljet lopun elämäsi  tämän asiasi kanssa koko ajan. Koet jopa eläväsi normaalia elämää. Eihän sillä ole väliä periaatteessa mitä muut ajattelee. Mutta en aidosti haluasi tulla diagnoisoiduksi sairaaksikaan. Koska en oikeasti koe asian olevan niin, vaan tämä on minun uusi elämäni. Jollen kirjoittaisi ja jollen puhuisi näin suoraan, kukaan ei ajattelisi minusta yhtään mitään. Mikäli joku puhuisi minusta ja meidän onnettomuudesta, enkä olisi puhunut, oletan että joku kokisi minun olevan terve. Täysin terve ja täysin toipuneena Matun kuolemasta, ja olisin vaan ehkä muisto monelle kun lukevat vastaavista onnettomuuksista. Voin hyvin kuvitella miten meidänkin onnettomuus ehkä vaan mainittaisiin.

Mitä minä sitten haluan? Haluan todellakin asian olevan niin, haluan kai jollakin tasolla elämän vaan jatkuvan omalta osaltani, mutta ehkä kuitenkin niin että asiat todellakin olisi niin, että olen muillekkin vaan ohikiitävä ajatus. Tajuan että vaikka asia olisi niin, se ei ole sitä itselleni. Asian täydellinen ymmärtäminen on vaan mahdotonta.

Kun kirjoittaa asiasta joka tuntuu mahdottomalta, oletan sen herättävän jotain luontaista pahaa mieltä muissa , ajatusta josta kaikki sen ei kokeneena haluaakin päästä irti ja jopa unohtaa syventymättä siihen sen enempää. Miksi edes kirjoittaa asiasta jonka koen olevan näin? Miksen vaan anna ihmisten olla, ja elää elämäänsä tietämättä mitä tämä on? Ehkä osittain siitä että oletan aivojen kuitenkin tallettavan nämäkin sanani sinne jonnekkin ja ehkä toivon mukaan joku osaa arvostaa omaa hyvää elämäänsä ja perhettään sekä sitä ihan tuiki tavallista elämäänsä. Vaikka asiat olisi kuinka huonosti hyvänsä niin kuin normielämässä. Oli ne ongelmat mitä hyvänsä , ne on kaikki tavallaan voitettavissa. Koska niin kauan kun kaikki on elossa, on mahdollisuus tehdä jotain. Voi aloittaa ihan nollasta , voi tehdä sopimuksia, voi hakea apua suurimmaksi osaksi asioille mitä ihmisille tulee eteen elämässä. En väheksy tavallisia ongelmia, ja tiedän tasan tarkkaan että ne ongelmat voi olla raskaitakin käydä läpi, voi joutua tekemään isoja päätöksiä ja silti, se ei ole kuolemaa mille ei voi enää tehdä mitään.

Koet todellakin kuoleman, olet sokkitilassa, kapuat ylöspäin pikkuhiljaa, käyt maailman raskaimman prosessin läpi mitä olla ja voi, eikä se lopu kuolemaan, se ei lopu hautajaisten jälkeen, eikä ainakaan itselleni edes 11 vuoden jälkeenkään.

Nainen johon törmäsin sattumalta työssäni yrittäjänä, joka oli täysin dementoitunut, ei hänkään unohtanut omaa poikaansa. Nainen joka viikasi silakoita vaatteidensa väliin kauniisti, nainen joka, joka aamu vei puurokattilan poikansa sängyn alle, nainen joka nousi kahvipöydästä keittääkseen kahvia ja unohti sen saman tien, ei kuitenkaan koskaan unohtanut että oma poika oli kuollut.

Nainen jonka muut vaan oli ymmärtänyt olevan sairas, ja kaikki kummalliset käyttäytymiset oli luonnollista. Siihen saatiin diagnosi joka todellakin oli totta, häntä autettiin, ja minä olin yksi pieni osa sitä ketjua. Nainen joka toki hymyili ja halusi juoda kahvia myrnakupeistaan. Nainen joka hoiti kotiaankin omasta mielestään hyvin, mutta eli ja teki asioita niin hyvin kuin kykeni, eli kuitenkin omasta mielestään hyvin.

Ei hän itkenyt, eikä surkutellut elämäänsä. Hän oli kohtelias ja vieraanvarainen. Hänessä todellakin oli sitä samaa ihmistä mikä oli aina ollut ennen sairastumistaankin jollei oteta huomioon näitä toistuvia unohduksiaan ja kummallisia toimintojaan. Arvio oli täysin oikein, ja hän todellakin tarvitsi apua ja onnekseen sitä saikin. Silti kaiken tämän keskellä hän vielä muisti poikaansa. Hän muisti myöskin edesmennyttä miestään. Toki hän välillä sekoitti pojan ja miehensä toimia ja nimiä. Hänen sanojensa takaa paistoi kuitenkin suuri suru siitä että mies menetti ainoan poikansa. Sieltä tuli myös elävästi esille sitä suurta rakkautta mitä heillä oli kun kaikki oli hyvin. Rakkaus mikä vallitsi heidän eläessään ei kuollut. Suru oman miehensä surusta ei kadonnut, eikä rakkaus omaa menettettyä poikaansa kohtaan.

Olen onnekas kun löysin tämän naisen  tai oikeasti omaiset jotka löysi minut. Uskon että tälläkin oli tarkoitus että me kohtasimme. Hän sai apua mutta niin sain minäkin, koska minun piti tallettaa ne hetket, muistaakseni sitä jälkeenpäin voidaakseni ymmärtää omaa suruani myöhemmin. Oletan hänen jo siirtyneen tuonpuoleiseen, kävin toki häntä kerran katsomassa, vein kukkakimpun. Mutta miten turhalta se tuntuikaan , koska ei hän minua muistanut. Toki hän oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin , vaan siksi että hän oli sen luontoinen ihminen.

Toinen erittäin kummallinen asia oli joka tapahtui yli 10 vuotta sitten. Tapasin naisen, joka vaan makasi,  jos voi sanoa omissa maailmoissaan. Hän hoki samaa asiaa koko ajan. Jeesuksen kristuksen nimessä minä sanon ….isäni pyyhki minua sieltä, jeesuksen kristuksen nimeen,  ja jotain joka toistui ihan koko ajan.

Ensimmäinen ajatus oli että hänellä on pakko olla jano. Selitin silti asiallisesti , miksi tulin ja keventääkseni tunnelmaa  jotta hän kokisi jotain normaalia ja edes se että huomioin häntä siinä missä muitakin, juttelin niitä näitä. Nainen jatkaa hokemaansa. Minä taas jatkan omia selityksiäni säästä ja miten vein pikkulinnuillekkin ruokaa, millainen sää oli jne. Välillä tuli tauko hänen hokemissa asioissa ja minä jatkan jutustelua. Lopulta otan häntä kädestä kiinni ja silitän peukalolla hänen kättään samalla kun hän pitää kädestäni kiinni. Juttelen niitä näitä, ihan kun keskustelisimme yhdessä ja ymmärryksessä. Välillä hokemat jatkuu , välillä hän on ihan hiljaa. Muistaakseni hän piti silmiäänkin kiinni koko ajan. Kunnes hän kysyy- Miksi sinulla on niin karhea peukalo? Selitin hänelle senkin ja lopulta poistun ja hänkin jatkaa hokemaansa vielä senkin jälkeen kun itse poistun. Seuraavan kerran kun törmään häneen, hän istuu ja tuttu hokema saavuttaa minunkin korvani vaikka olen hyvin kaukana. Hän nostaa kätensä osoittaen minua ja sano kuuluvalla äänellä       – Hän on minun ystävä. Kunnes kaikki jatkuu molemmilla niin kuin aina ennenkin.

Kolmas kummallinen asia johon törmäsin samoihin aikoihin  oli hauska mies. Oikein hassuttelija olikin. Virkeä vanha mies, joka toi hymyn huulille joka kerta kun tavattiin. Kerran tuli kuitenkin se eteen etten enää saanut selvää mitä hän puhuu, ääni oli lähes kuiskaus, kaikki hassu oli poissa. Esitän silti reipasta omaa itseäni ja esitän etten huomaa mitään ihmeellistä. Puhun niitä näitä kunnes hän sanoo lähtevänsä matkalle. Tajuan heti mistä on kyse, mutta en uskaltanut tuoda sitä esille jos kuitenkin ymmärsin väärin. Hän vinkkaa minut luokseen, ja minä menen. Hän ojentaa minulle karkin ja painaa sen kämmeneeni, sanomatta mitään. Kiitän ja  soperran että mikä matka?

Hän ei pysty sanomaan mitään , mutta nostaa käden ylös kattoa kohden ja kyynel valuu silmäkulmasta. Otan häntä kädestä kiinni ja hän tuijottaa minua suoraan silmiini. Sanoin hänelle. – Nyt kerron sinulle yhden asian mitä en yleensä kerro kenellekään, sinulla ei ole mitään pelättävää. Hän tuijottaa minua mutta näen hämmästyksen.

-Minun poikani on kuollut ja hänen nimensä oli Matias, ja kun sinun aikasi on, annan sinulle tehtävän. Lähetä pojalleni terveiset että rakastan häntä ja kaikki on hyvin, ja kerroin miten hän on kertonut minulle miten ihana paikka se on, ja miten sitä ei olisi saanut kertoa. Kerroin miehelle jotain mistä olen täälläkin jo kertonut kun sain sen tapaamisen Matun kanssa unessa. Katson häntä silmiin ja vakuutan kaiken olevan juuri näin , jotta jäisi vakuuttava tunne ja silti niin normaali kuin olla ja voi. Pyyhin kyyneleen hänen poskeltaan ja jatkan omaa iloista höpötystäni touhuten omiani niinkuin aina ennenkin. Yks kaks kuulen niin kirkkaalla kuuluvalla ja täysin normaalilla äänellä. -MATIAS. Käännyn ja sanon, kyllä hänen nimensä oli Matias.

Tätä muistellessa itkettää , miten ihmeellinen onkaan tämä maailma. Miten tämä oli edes mahdollista? Käheä ääni, voimaton kuiskaamalla puhuva mies, joka keräsi kaikki voimansa, ja sai sitä jostain. Silloin vaan tiesin etten tehnyt mitään väärää, ja tiesin että kaikki pelko oli poissa ja kaikki oli niin hyvin kuin olla ja voi, juuri sillä hetkellä.

Me emme tavanneet koskaan enää ja olen varma että hän suoritti tehtävänsä. Tajusin myös miten ihmiset käyttää intuitiotaan kunnei ole mitään muuta mahdollisuutta. Miten suuri ymmärrys ja luottamus voi syntyä kahden ihmisen välille, kunnei ole enää sanoja ja miten täydellistä kaikki voikaan olla. Miten suurta onkaan hyvyys, aitous ja toisesta välittäminen. Miten pientä voikaan olla niin suurta. Miten tärkeää onkaan tämä kaikki kun on tosi kyseessä. Miten ymmärrän että toivon ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin. Miten tärkeää on että ihmiset saisi puhua tai välittää siltä miltä tuntuu. Miten iso merkitys on  pienet asiat millä voi osoittaa kiitollisuutta, välittämistä ja rakkautta toista ihmistä kohtaan. Yksi paperiin kääritty karamelli. Pistinkö sen suuhuni ja nautin siitä? En laitoin sen taskuuni, mutta se mitä jäi oli iso muisto joka ei ainakaan vielä ole unohtunut ja ne muistot siitä isosta hetkestä kun koet olevasi oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä. Hänelle taas se pieni karkki oli ainoa tapa osoittaa minulle että olin hyvä tyyppii ja se oli isoin kiitos ikinä..yksi pieni karkki!

Nämä elämäni pienet hetket on juuri se minkä takia minä elän. Nämä pienet hetket on aidointa elämää , ja nämä asiat tuo tarkoituksen jatkaa elämää vaikkei se aina niin ruusuilla tanssimista olekkaan.

Ja ehkä nämä pienet kertomukset, voi kasvaa, pienestä karkista, sanoiksi blogissa, lohdutukseksi, oivalluksesi jollekkin joka tarvitsee lohdutusta omaan elämäänsä. Toivon mukaan tietenkin myös ymmärrykseksi heille joka ei ole koskaan kokenut oman lapsen kuolemaa ja sitä elämää sen jälkeen.

Älä koskaan väheksy ajatuksia ja tekoja jotka vaan tuntuu oikealta , kun tiedät että se lähtee hyvästä sydämestäsi. Kun voi seistä omien sanojensa ja tekojensa takaa, minusta kaikki on hyvin.

Kun mietin ihmisiä ketä olen kohdannut elämäni aikana ja josta moni on jo poissa, voin sanoa että silti tunnen suurta helpotusta heidän puolesta. En ole itkenyt heidän puolesta, vaan todellakin tuntenut vaan vapauttavan tunteen. Vaikka asia on näin ja jopa Matias on yksi kaikista ihmisistä jotka on kuollut, oman lapsen kuolema ei ole yhtä helppoa ymmärtää.

Omaan lapseen muodostuu vahva side ja tunnetaso. Se on sinun lapsesi, jonka elämää olet jakanut, on muistoja jotka on niin syvällä sydämessäsi. Siksi en voi kokea helpotusta ja hyvää oloa. Matias oli myös nuori ja terve poika, joten kuolema tuli yllättäin, en voinut käsitellä tätä kuolemaa etukäteen millään tavalla vaan kaikki lähti nollasta. Oli ihminen minkä ikäinen tahansa, oli sitten terve tai sairas. Kuolema tuo silti monelle surua ja kaipausta. Mutta ainakin itse olen hyväksynyt omien isovanhempieni kuoleman paremmin kuin nuorena menehtyneiden ystävieni kuoleman. Kaipaan ystävääni enemmän kuin isovanhempiani, koska olimme enemmän yhteydessä. Harmittelen monet kerrat sitä ettei hän saanut tavata lapsenlapsiaan, maan päällä eikä lapsenlapset saanut kokea oman isoäitinsä rakkautta ja arkea.

Oma lapsi on kuitenkin oikeasti osa sinua , joten osa sinua kuolee todellakin samalla. Ihminen on luotu huolehtimaan lapsistaan. Se on synnynäistä ja luonnollista. Siksi en kykene ajattelemaan kuolemasta samalla tavalla kun ystävieni tai kenenkään muun kuolemasta ajattelen. Koen sen olevan täysin normaalia. Jos kykenisin tähän silloin vasta tuntisin itseni tunteettomaksi ihmiseksi , ja jopa jotenkin sairaaksikin. Oma lapsi on vaan ainutlaatuinen, ja niin myös oman lapsen kuolema.

On onni voida olla onnellinen omasta työstään. Tällä hetkellä en usko koskaan voivani löytää mitään vastaavaa. Yritän miettiä miten monta kertaa olen ajatellut näin, ja silti on aina tullut jotain uutta vastaan, ja taas mietin näin. Mutta nyt jotenkin tuntuu että tätä ei voi mikään voittaa.

Ehkä vaan on uskottava omia ajatuksiaan ja elettävä päivä kerrallaan, tulee mitä tulee, pääsee kai jotenkin helpommalla.

Kiitollisena eilisestä työpäivästä, hyvästä fiiliksestä, kun elämä melkein oli normaalia.

 

 

 

 

 

 

Viimeisin juttu jonka luin koski äitiä jotta on kovisteltu siitä että suree omaa lastaan vielä vuosien jälkeen. Meille ketä olemme menettäneet lapsemme se on luonnollista ja kun oikein aloin miettimään asiaa luulen että näin on aina ollut. Ehkä ennen ei vaan olla puhuttu ja tavallaan vaiettu asioista painostuksen alla tavallaan.

Kuka haluaa kokea itsensä epänormaaliksi tai tulla leimatuksi suruun takertuneeksi , epänormaaliksi, sairaaksi ja mitä sitä nyt onkaan.

Miksi näin on? Olisihan se hienoa voivansa sanoa että se mistä kirjoitan pohjautuu tutkimuksiin tai johonkin joka on 100% todistettua faktaa. Minä siis spekuloin ja mietin asioita omassa päässäni, joka ehkä täällä lukiessa tuntuu siltä ettei elämääni muuta mahdukkaan. Mahtuu onneksi toki, mutta tottakai jos blogia kirjoitan kuolemasta kaikki tulee tiivistettyä yhteen paikkaan tavallaan. Toki olen mietiskelijä ja toisaalta voin kai tässä vaiheessa sanoa onneksi. Nyt en voisi kuvitella kelaavani asioita liian pinnallisesti, koska koen että mietiskelemällä asioita syvemmin ja takertuvansa asioihin jotka tulee eteeni , olen saanut sellaisia vastauksia jotka on auttanut ymmärtämään omaa suruani ja paljon asioita on selvinnyt itselleni joka on auttanut.

Se miksi joku tuomitsee oletan liittyvän siihen kun ihminen joutuu kohtaamaan itselleen epämukavia asioita, kunnei oikeasti voi käsittää, eikä oikeasti ymmärtää, saatikka löytää vastauksia jotka mahdollisesti lohduttaa hyvää ystävää tai läheistä.

Jos kuvittelisin itseni keskustelemassa ihmisten kanssa jonka aiheena on jokin erikoisala, jotain minulle täysin vierasta, ja olisin ainoa ihminen jolle käsitteet ja sanat olisi vieraita , tuntisin itseni todellakin kiusaantuneeksi ja pelkäisin kai että joku kysyisi minun mielipidettäni. Kyllästyisin mikäli näitä keskusteluita jatkuisi ja hakeutuisin mieluummin muualle . Ehkä kuolema on vieläkin pelottavampaa monelle, asia mitä moni vanhempi oikeasti pelkää, asia mitä ei oikeasti voi kuvitella tapahtuvan itselleen. Kuka oikeasti ajattelee oman lapsensa kuolevan tai sairastuvan nuorena. Kuka uskoisi että juuri minun lapseni saa kuolemaan johtavan diagnoosin? Epäilen ettei monikaan. Kyllä oletan että suurin osa perheistä johon lapsi syntyy vaan elää siinä hetkessä ja ovat onnellisia, lapsen kasvaessa suunnitellaan ja ehkä on jopa odotuksia opintojen suhteen.

Tämä aikakausi kun media on niin voimakkaasti mukana kaikessa mitä teemme työssämme ja vapaa aikana on kai yksi asia joka tavallaan antaa meille kaikille mahdollisuuden hakeutua niihin piireihin saamaan tukea, apua, vastauksia ja kontakteja.

Siksi uskon että me lapsensa menettäneiden on luontevampaa myös puhua lapsistamme muiden kanssa, eikä vaan olla hiljaa. En usko että tämäkään aikakausi on niin avoin kuin se tulee olemaan. Mutta olen onnekas kun itse elän tätä aikakautta monessaki suhteessa. Minun ei tarvitse olla hiljaa, ja jos haluan puhua ja jakaa ajatuksia lapsestani , se on mahdollista tehdä anonyymisti tai liittyä suljettuihin ryhmiin, jollen halua keskustella avoimesti. Mutta kuka ei lapsensa menettänyt liittyy ryhmiin jossa käsitellän lapsen kuolema? Taatusti löytyy heitäkin. Mutta oletan kuitenkin että suurin osa on kokenut lapsen kuoleman joko itse tai lähipiirissään. Itse en halua jakaa ajatuksiani yleisellä tasolla kaikkien luettavana. Joten pysyn ”omieni ”parissa mieluummin.

Miksi sitten kirjoitan blogia? Oletan kaiken alkaneen ihan itseni takia, tai niin se oli, kaikki alkoi päiväkirjasta mitä kirjoitin unohtamisen pelosta. Mutta kun miettimällä olen löytänyt itselleni vastauksia haluan  jakaa ajatuksiani, ja toivon mukaan siitä voi olla apua, ja jopa heille jolle kuolema on pelottava ja vierasta , tästä löytää ainakin yhden version siitä mitä suru voi olla. Jospa kuolemasta tulee aikanaan helpompi asia ymmärtää ja lähestyä.

Tänään satuin katsomaan ohjelmaa jossa vainajien luita säilytettiin , vinteillä ja katoksissa, jotta vainajat tavallaan olisi mukana arjessa. Kuva jossa kokonainen vainaja makaa vintillä ja näkyy vaan sääriä ja jalat, ei nyt mennyt ihan ymmärrykseen. Mutta ehkä kuolema on joidenkin kansojen piirissä läheisempää kuin meillä kuitenkin. Normaalimpaa kai voisi sanoa.

Surun alkuvaiheessa lukee paljon katkeraa ja jopa vihaista tekstiä.

Ymmärrän asian ihan täysin, koska kuoleman käsitteleminen kestää oma aikansa. Kuka sitten vuosien saatossa edes alkaa työstämään suruaan syvällisemmin, kuka antaa luonnon hoitaa asiat omalla tavallaan, tai kuka haluaa jäädä siihen vihaan ja katkeruuteen. Kaikkia meitä taatusti löytyy. Siksi pidän surun ymmärtämistä mahdottomalta vaatimukselta sellaiselta joka sitä ei  itse ole kokenut. Miten minä joka olen lapseni menettänyt voin edes olettaa saavani mitään ymmärrystä?

Asia on kaksipiippuinen. Noin äkkiseltään tuntuu että surevaa pitää ymmärtää koska on kokenut sen mitä on. Onhan se niin, ja jopa minusta tuntusi todella kohtuuttomalta alkaa vaatimaan mitään erityistä käyttäymistä tai arvostella surevan tapaa surra. Mutta jos ajattelen itseäni , en koe että minulla on oikeutta olettaa kaikkien ihmisten ymmärtävän minua. Tähän tulokseen olen tullut vuosien saatossa.

Täytyykö kuolemaa sitten ymmärtää? Jollakin tasolla kyllä itse koen sen olevan tarpeellista. Jos kuolema olisi vierasta ja kaukainen asia ja kohtaisi sen vasta aikuisena, oletan sen olevan vaikeampaa käsitellä , kun jos kuolemasta voisi puhua jo lapsille luontevasti. Selittää miksi ihmiset muistelee, itkee ja kaipaa.

En usko että elämäni lapseni kuoleman jälkeen olisi ollut yhtään sen tuskattomampaa. Ehkä olisin edennyt samassa tahdissa kuin nyt, tai sitten olisi vaan ollut hitusen verran nopeampaa. Oletan kaiken riippuvan ihmisten luonteista aika pitkälti myös. Jos puhuminen yleensäkin on vaikeaa , oletan ettei sellainen ihminen ehkä tunne sen olevan luontevaa puhua avoimesti kaikkien kansssa.

En voi puhua kuin itsestäni koska vain minä tiedän mitä itse ajattelen ja miten koen asioita. Saman kokenut taatusti samaistuu helpommin ja ymmärtää ne hulluimmatkin ajatukseni helpommin kuin ei kokenut.

En tiedä miten pitkällä olen omassa prosessissani, onko edes mitään päätepysäkkiä tavallaan olemassakaan ? En usko siihen, vaan uskon että käsittelemme asiaa niin kauan kuin jaksamme ja elämme kuitenkin kuoleman kanssa omaan loppuumme asti, onhan lapsen kuolema meidän omaa historiaa. Itse en halua puhua kuolemasta joka päivä, enkä tänä päivänä tietoisesti halua edes miettiä asioita sen tarkemmin, vaan ajatukset elää kanssani luontevasti. Ei se aina tule sopivaan paikkaan. Yritän elää niin normaalisti kuin voin, ajattelematta aina menneisyyttäni ja kokemaani. Ajatukset, surun aallonpohjat tulee kun on tullakseen . Mutta sen myönnän että elämän tavalliset vastoinkäymiset helposti nostaa surun pintaan.

Kun luen jonkun toisen menetyksestä ja sitä suurta tuskaa joka rivistä paistaa läpi , tunnen usein suurta tuskaa siitä että joku toinen joutuu saman kokemaan. Haluaa tavallaan löytää heille helpomman tien mitä itse on kulkenut.

Tunnustan myös sulkevani itseni monesti ulkopuolelle, koska en voi elää surua yhä uudelleen ja uudelleen läpi ja vaipua omaan suruuni samalla. Minä synnyin elämään, niin kuin kaikki muutkin. Toisten elämä päättyy jo kohdussa, toisten elettyään oman aikansa maan päällä. Elääkseni onnellista elämää on elettävä myöskin tavallista elämää. Elän kai pätkissä tavallaan. On niitä täydellisiä päiviä ja sitten on ne vähemmän täydelliset. Olen vaipunut niin moneen tunnetilaan etten edes jaksa niitä luetella. Olen kai jo lopen kyllästynytkin miettimällä miettiä kaikkea ja koen sen olevan tervehtymisen merkki. Toisaalta vaikken jaksa perehtyä jokaiseen tapaukseen, en koe siitäkään huonoa omatuntoa. Heitän pallon joillekkin, ja annan luonnon hoitaa loput. Joko saan vastapallon tai sitten en , enkä jää sitä miettimään sen enempää. Tiedän kuitenkin surun polun olevan ainutlaatuinen kokemus jokaiselle sen kohdanneelle ihmiselle. Kuljet tietäsi loppujen lopuksi kuitenkin yksin. Terveyhdyt omien ajatustesi takia ja kun olet siihen valmis. Kun mietin miten pinnallisia ajatuksia itselläni oli , miten ne syventyi vuosi vuodelta, ja mitä kaikkea tämä on tuonnut mukanaan. Mitä kaikkea olenkaan kokenut, haluan enemmän kuin koskaan olla se ihminen joka sysää ihmistä eteenpäin, jos on jäännyt junnaamaan paikoileen tavallaan.

Mikäli minä olen se ihminen keltä joku apua haluaa, en voi, enkä ole jättänyt ketään. En kuvittele olevani kaikkein paras apu. Paras apu jokaiselle on se ihminen ketä tulee mieleen, se kenelle soitat, se ketä puhuttelee sinun sydäntäsi eniten.

Kun kohtaa arjessa ihmisiä , luotan vaistooni eniten. En halua salata poikaani, mutta en myöskään halua puhua hänestä väkisin, vaan jos puhun se tulee luotevasti ja oletan silloin luottavani niihin ihmisiin tavallaan. Poikani ei ole salaisuus, eikä siksi tulekkaan. Hän on minun poikani edelleen, hän vaan on kuollut poikani, mutta omani siitä huolimatta. En koe olevani sairas, en koe olevani hullu, enkä kuolemaan takertuneena.  Mutta olen kuolleen pojan äiti, surun rikkonut ihminen joka ei ikinä tule täysin ehjäksi.

Näin tänään ainoana vapaapäivänäni.  Toivoa ja uskoa tähän päivään.

 

Tänään tuli kuluneeksi 14 vuotta mieheni kolarista. Kun saavuin iltavuoron jälkeen kotiin hän oli leiponut pullaa ensimmäistä kertaa elämässään, jollei lapsena koulussa ole joutunut kotsantunnilla leipomaan. Hyvin olivat litteitä mutta koti tuoksui pullalle. Jauhot oli kuulema loppunut kesken ja penslaaminen unohtui, ohjeen oli katsonut netistä. Olivat kyllä todella pehmeitä, joten onneksi ne jauhot loppui. Mielessäni ajattelin kuinka onnellinen olinkaan kun sain pitää mieheni.

Töistä lähtiessä poikkesin kaupan kautta hakemaan pari nippua tulppaaneita ja yhden kimpun ruusuja. Onhan Matun 31 vuotis syntymäpäivä huomenna. Miten tuo 31 tuntuu vanhalta, ihan aikuiselta siis. Silloin 14 vuotta sitten istuimme sairaalassa , isää katsomassa joka makasi letkuissa morfiinin sekoittamana. Matias istui aika kaukana tuolilla kun oli muitakin vierailijoita samalla kertaa , enkä muista menimmekö mieheni siskon luokse kahville tai mitä teimme. Tajusin että olen elämäni aikana kokenut suuria sokkeja kolme kertaa. Kun herää ja kokee kauhua ja huutaa , onkai ilmeistä että on järkyttynyt. Tosin huudan edelleen öisin ja luin artikkelin joka koski lähinnä uniapneaa että voi teipata suun kiinni, jotta hengittää nenän kautta. Tuli mieleeni että voisihan sitäkin koittaa.

Tuntuu hiton tyhmältä ettenkö tekisi mitään ihmeellistä Matun kunniaksi joten päätin leipoa jotain. Päädyin appelsiinituorejuusto kakkuun. Piti vielä  sulattaa suklaata ja tehdä hienot raidat päälle. No se osio epäonnistui ja tuli epämääräisiä klimppejä. Onpahan ainutlaatuinen ainakin, yhtä ainutlaatuinen kuin poikanikin oli. Jännittää tavallaan. Sanonko mitään tai pidänkö pääni kiinni? Hmm..viimeksi kun vein kakun töihin, tosin päivän myöhässä tilanne oli hiukan huonompi ja oli aika rumia ajatuksia puhuttu, ja kerroin lopulta totuuden miksi sen kakun toin. Tämä on hyvä tapa kuitenkin saada tehdä jotain , ja tuntuu hyvältä saada tehdä jotain ihan konkreettisesti , nähdä hiukan vaivaa. silti on joku ihme olo, jos joku nyt kysyy , niin tottakai voin sanoa totuuden, mutta meneekö fiilis koko kakusta silloin? Ehkä olisi hyvä vaan laittaa kakku kahvipöytään ja itse häipyä paikalta. No ans kattoo , eihän herrajestas yhden kakun tuomiseen kuole. ÄÄÄÄ tollainen olo on nyt 😀

Huomaan että pidän traditioista. Asiat jotka toistuu luo muistoja . Kuinka moni mahtaa edes arvostaa omien lastensa synttäreitä? Useimmat toki viettää niitä ja usein kahvitellaankin. Veikkaan että moni kokee senkin työlääksi ja huokaavat kun kaikki on ohi.Minua liikuttaa ystävieni kakku kuvat facessa , ja parhaat on ne todellakin itsetehdyn näköiset.

Ainnii, koska en koskaan kerro missä olen työssä tai mitä teen työkseni, mutta tänään paljastan sen verran että olen tanssinut töissä !!!Hitsit kun oikein harmittaa kun haluaisin kertoa miksi ja kaikkia ihania yksityiskohtia. Partneriin oikein syttyi palo ja vaan alkoi tanssituttaa, ja mikäs siinä, minulla riitti pokkaa 😀 Ihana kun joku nauttii niin että koko sielu nauttii. AAAhhhh..Awwww.

Sunnuntaina kun olimme mieheni kanssa ”pikku” lenkillä lumisissa metsissä löysin vaaleanharmaan höyhenen hangen päällä. Minä ajattelin tietenkin heti taas että se oli merkki Matulta, joka oli onnellinen meidän puolesta kun hänen omat vanhemmat on yhdessä ulkoilemassa. Mies taas mietti kuka tappoi linnun. Olin hiljaa, enkä sanonut mitään, tosin voi olla että mieheni eeeehkä arvasi mitä minä mietin. Hänelle tuntuu todellakin olevan vaikeaa joskus puhua Matusta. Tosin hän sanoi että muistanko kun Matu vauvana aina puri meitä nenänpäähän ikenillään . Muistinhan minä. Ja se oli sitten siinä.

31 vuotta..outoa että minulla olisi jo sen ikäinen poika. Mutta ei ole. En haluaisi vajota synkkyyteen muistelemalla mitä kaikkea en saanut kokea, enkä halua päästä ajatuksiani liian syvälle. Mutta saa katsoa miten käy kun menen nukkumaan. Kukat on maljakossa kuvan vieressä ja toivotin jo etukäteen hyvää syntymäpäivää ja toistan sen heti herättyäni. En vaan voisi olla sanomatta mitään. Pakko kai ajaa kotikautta huomenna töiden jälkeen koska on niin kylmää että kukat kuolisi autossa .

Yleensä olen niin väsynyt ja poikki töiden jälkeen etten oikeasti voi muuta kun mennä heti istumaan sohvalle poikittain ja lepuutella jalkojani. Nyt oli kummasti energiaa. Hoidin muutamat meilit pariinkin paikkaan , maksoin parit laskut , enkä hosunut missään. Sitten oli se kakku ja tässä sitä vielä ollaan. Kyllä iltavuorosta aamuun on raskasta. Varsinkin jos vuorot menee aamu, ilta, aamu , ilta ja pitkä putki yhdellä vapaalla. Nooh, on sitä ennenkin tehty pidempiäkin työvuoroja ajattelen.

Joo 31 vuotta sitten olen kai nukkunut tähän aikaan , herätääkseni muutaman tunnin päästä ihmetellääkseni , joko NYT on se aika. Muistan miten joka askel sattui ja tavallaan hiihdin rappukäytävässä rappuja kohden. Miten pelotti, et oikeestiko tämä on pakko suorittaa. Matun syntymä oli kyllä niin huippujuttu kun olla ja voi kaikkine muistoineen.  Suurin asia koko elämässäni ja ihan ekaa kertaa vielä. Hitsit miten kaunis ilmakin oli silloin.

Tänään kuin kysyin mieheltäni siitä pullahommasta vähän niin kuin haastattelin häntä , hän sanoi ettei tee koskaan mitään suttapaskaa . Et mieti miten kauniit lapsetkin sinulla on . Ihan kuin Matu eläisi.

Jotenkin tuntuu kuin Matu pyörisi aika paljon hänen päässään, enkä ihmettele. On vaikeaa tietää , eikä aina tule puhuttua, enkä edes tiedä auttaisiko se mitään tai onko se hyvä tai huono asia. Itse kyllä olen aika keskustelija, mutta en koe että me oltaisiin mitenkään käyty asiaa läpi sillai mitenkään parantuvassa mielessä. Suru on yhteinen , ollaan suojeltu ja kai suojellaan edelleenkin toisiamme. Puhutaan Matusta jos puhutaan. Miten sen selittäisi. Aina suru ei todellakaan ole yhdistänyt , eikä aina olla menty samoilla aaltopituuksilla. Olen sanonut että yksi asia on varma. Matun haudalle ei raahata ketään vierasta ihmettelemään. Koen asian niin ettei kukaan pysty tätä ymmärtämään ja haluan että Matu on meille pyhä asia , jotain puhdasta ja aitoa kaikkine kyynlienkin kera. Sitä ei voi ymmärtää kuin veli , mieheni ja minä ja piste.- Vain me voidaan kokea asia 100% kaikkine vivahteineen. Elämä voi tuoda mitä hyvänsä eteemme, mutta Matu on meidän.

Tämä ei tarkoita ettenkö halua että kukaan muu käy haudalla. Mutta jos kuolema tai joku ero meidät erottaa , sinne ei raahata mitään uusiojuttuja. Pojan tyttöystävä on eri asia , koska kuuluu meihin. No enpä nyt ole eroamassakaan, mutta kuka sitä tietää mitä tosiaankin elämä tuo tullessaan. Enpä olisi uskonut että tulen olemaan ystävienkään hautajaisissa.

Jos nyt jotain hyvää on, koen että aina kun me halataan ja tehdään jotain hyvää perheen kesken, Matu olisi onnellinen, tai sanotaanko että ON onnellinen.

Minulla todellakin on kaksi ihanaa poikaa.

Näihin tuleviin syntymäpäiviin menen maate. Hyvää yötä.

Olkoot ajatukseni siellä missä sitä tarvitaan voimana uskoa huomiseen. Otan osaa suruun joka kohtasi nuoren pojan joka hukkui jäihin.

Voimia kaikille tänäänkin. Äiti joka oli raskaana vielä muutaman tunnin 31 vuotta sitten.

 

 

 

Piti tässä yksi ilta jotain kirjoittaa , ja kun elää hetkessä ja ilot on hetkiä ja tajuaa sen, tajuaa myös sen että ehkä kaikille se hetki ei ole ihme vaan ohikiitävä hetki. Tunnen niin hyvin, hyvin vahvasti ja se on minun totuuteni ja jos rehellisesti sanon, pidän sitä täydellisenä totuutena.

Sain puhelun serkultani, joka hermoili lapsistaan jotka kaksi on matkoilla eri paikoilla. Miten hän on pitänyt yhteyttä ja tietää mitä on tapahtunut kuvien kera, sekä ihan puhlimitse. Hän kertoo miten on neuvonut ja varoittanut ja silti toivonut mukavaa reissua ja uusia juttuja. Oli ihan hyviäkin juttuja mihin toinen heistä meinasi osallistua. Ja silti vaikka hän haluaa heidän kokevan juuri sitä, on pelko. Tiedän tunteen, onhan omakin poikani ollut matkoilla, pitikilläkin ja jopa ihan yksin. Olen pelännyt siinä missä hänkin ja huokaissut kun poika on kotona. Tottakai oletan että meidän tapaus on vaikuttanut asioihin, vaikken sillai koe että matkaa ja onnettomuutta voi verrata. Mutta tietoisuus siitä että voi tapahtua mitä vaan ja koska vaan.

Minun pelkoa ei oikein kukaan ymmärtänyt. Vaan minun piti iloisin mielin antaa pojan elää ja kokea tätä maailmaa. Kysyin  mitä hän oikein pelkää. Ehdotin kai jotain ryöstöistä hakkamiseen. Hänpä läväytti että hän pelkää että heidät tapetaan. Nyt oli kyse tutustuminen ihan arkijuttuun jonka joku on kehittänyt bisnekseksi. Yritin rauhoittaa sillä että hyvin on lyhyet bisnekset jos joku haluaa nuorta ihmistä tappaa. Mutta ei , toisaalta lohduttavaa kuulla että joku oli ajatellut vielä pidemmälle koko asian. Hän pelkäsi että tapetaan siksi että halutaan sisäelimet. Tätähän tapahtuu, ja on siis totta, mutta sillä hetkellä minä nauroin kyyneleet silmissä. Ei ihan tullut mieleeni tällainen vaihtoehto. Itseäni toki lohdutti että joku keksikin tällaisen vaihtoehdon. Itse olen enemmänkin ollut peloissani hakkaamisesta jonka seuraukset voi johtaa kuolemaan. Olen pelännyt vangituksi tulemista ja sitä että joku ujuttaa huumeita lapseni reppuun, ja poika joutuu kamaliin olosuhteihin jossa taas voi tapahtua mitä vaan.

Ymmärsin jälleen kerran oman totuuteni olleen myös totta, ettei kukaan äiti tai isä unohda lapsiaan vaikkakin ovat ns. aikuisia. Kukaan äiti ei vaan ole kunnei mitään taphtuisi, ja jokainen myös odottaa lapsiaan kotiin. Luonnollista , ja tästä olen kirjoittanut monesti aikasemminkin.

Se mikä ärsyttää on se, että se on hyväksytty tapa olla äiti ja luonnollista reagoida näin. Mutta kunnet halua etkä kertakaikkiaan voi unohtaa kuollutta lastasi , se luokitellaan jo kuolemaan takertumiseksi.  Annetaan ymmärtää ettei ole terveellistä ajatella lastaan vaan pitää päästä irti ja jatkaa tätä elämää. Samoin kuin se nainen kertoi kun olimme kahvilla, ystävästään joka oli kokenut lapsen menetyksen, että sitä kelataan vieläkin. Silti äänensävyssä oli pieni kyllästymisen merkki. Vaikkakin lisäsi ettei siitä ole ihan helppoa päästä irti ja olla sujut asian kanssa. Joten koen vaistoneeni asiat ihan oikein. En usko että monikaan heistä jotka olen tavannut tai kenen kanssa olen keskustellut ole päässyt mihinkään totaalliseen rauhaan asian kanssa, tai se ettei asia ole aina mukanasi.

Elämä taas on selventänyt asioita itselleni, koska puhun, kenelle puhun ja puhunko ollenkaan. Tämä kokemus ja tunne on mahdoton selittää , sen täytyy kokea ihan iholla ja livenä. Siihen uskon kyllä että moni sulkee koko asian pois , jopa itseltään, jotta ei sattusi liian paljon.

Elän tavallaan hiukan veitsenterällä työn suhteen. Isoja muutoksia on tapahtumassa ja jokaiselle ei riitä töitä siinä muodossa kun ne on nyt. Itse työssäkin on tapahtunut suuria muutoksia jotka aiheuttaa suuria paineita ja lisätöitä jotka välillä alkaa olemaan niissä mittakaavoissa ettei niitä ainakaan pysty toteuttamaan niin kuin niiden kuuluisi tehdä , jos ollenkaan. Siksi jäin eilen auttamaan kaveria, vaikka tiedän hänen pystyvän moneen ja venymään ja hänellä on se tatsi. Mutta henkisesti se on niin iso taakka, mikä ei oikeasti ole mukava. Minulla oli alkamassa vapaat jolloin olisi ollut kivaa lähteä heti kuin mahdollista.

Tuli ihmeellinen tunne jo ennen sitä kun jollain oli ehkä hieman huonompi päivä ja astuin täysin tietämättä siihen tavallaan. Kuulin jotain selityksiä ja seison tyyneenä eikä mikään solu suutu tai hermostu , nyökkään vaan ja sanon kai vaan jaaaaaa. Jonka jälkeen otan ekan työn haltuuni ja alan toimia, eikä siltikään ole paniikki. Kaveri huikkaa että nyt olisi se ja sitten se ja teemme kaiken yhdessä. Ymmärrän hyvin työkaverin paineen ja sen olotilan missä hän oli. Rauhoitin että minulla ei ole kiire mihinkään ja jään auttamaan ihan just niin kauan kun on tarvetta. Joku jo luuli että olen tekemässä tuplavuoroa kun olin eri pisteessä kuin olin aamussa.

No se oli sellainen päivä, normaalisti olisin kuitannut päivän, niitä kaaospäiviä jotka on revitty suoraan helvetistä. Mutta, itse olin aivan äimän käkenä omista fiiliksistäni. Se rauha ja tyyneys mikä minulla oli , kun otan yhden asian kerralla, kunnei muutakaan mahdollisuutta ole. Hämmästyin todellakin itseäni, ja hauskinta on että taas ajattelin autossa ajaessani että tässä oli pakko olla suuremmat voimat kanssani. En suuttunut, en hermostunut  vaan olin tyyni. Mieleni oli täysin tyyni.

Juuri tällainen suhtauminen asioihin toivoisin ja olenkin toivonut ja se on osa sitä mihin pyrin kun kirjoitan että haluan tulla paremmaksi ihmiseksi. Joskus ei tarvitse miettimällä miettiä vastuksia omiin ajatuksiin tai ongelmien ratkaisimeksi. Vastukset voi tulla yllättävällä tavalla niin kuin eilen. Olen kiitollinen siitä päivästä koska oivalsin aika monta asiaa. On monta asiaa jotka on väärin ja olen niistä maininnut, mutta ymmärsin ettei kaikkia ihmisiä pysty muuttamaan ja sen että tavallaan kun luovuttaa taistelemaan ja vaan ottaa asian niin kuin se tulee ja tekee sen minkä pystyy , elämä kai järjestyy myöhemmin kunnei sitä mieti liikaakaan. Sain monta vahvistusta siitä mitä koen oikeaksi elämäksi johon pitäisi voida luottaa. Sain vahvistuksia ajatuksilleni mitä pidän oikeana. Se kun oikeasti voi rauhassa ja hyvällä omatunnolla painaa päänsä tyynyyn illalla. Se että oikeasti olen ollut oikeilla jäljillä koko ajan, vaikkei kaikki aina olekkaan mennyt jakeluun , eikä livenä aina onnistunut toimimaan niin kuin sen olen oivaltanut. Vahvistui sekin ettei ajatteleminen ja päämäärään pyrkiminen edes ajatuksisaan ole turhaa tai huono asia. Ja parasta että joskus tulee jopa vahvistus kaikkeen.

Tiedostan että tuskin elämäni muuttuu lopullisesti täydelliseen minääni. Tulen hermostumaan edelleen, tulen ajattelemaan rumia, taatusti suutun ja tulen kokemaan asioiden olevan väärin . Mutta aina olen menossa parempaan suuntaan ja aina olen ottanut edes yhden askeleen kohti parempaa minää ja sitä kautta minulle parempaa elämää.

Koen todellakin jonkun enkelin olleen kanssani, koin että joku voima oli autamassa eilen, ja se on hieno lohduttava tunne. Kun mietin olisko tämä oivallus ollut mahdollista ilman Matun kuolemaa, uskon sen kyllä olevan niin. Mutta suuremmat mahdollisuudet ehkä nyt. Se oliko Matun kuolema sen arvoista, niin vastaus on selvää, ei ollut.

Eniten mietin vaan heitä jotka huutaa, syyttää, hermostuu ja haaskaa elämäänsä tavallaan vihaan, on säälittävää ja haaskaavat oikeasti hyvää elämää. Kun on olemassa vaihtoehtoja. Kun oikeasti voi katsoa asioita muutakin kuin omasta näkökulmastaan. Nyt kuulostaa siltä että minulla on paska työpaikka. Ei todellakaan ole muuta paskaa kuin palkka. Tänään koen että oli tarkoitus joutua sinne. Kokea kaikki mitä olen kokenut ja varsinkin oivaltaa se, että vaikka ihmisiä on erilaisia , se on rikkaus. Koen jopa yleisen hengen olevan enmmän hyvä kuin paha. Minusta on suorastaan ihmellistä miten niin monta erilaista ihmistä pystyy pitämään yllä niin hyvää henkeä kuitenkin, missä niin moni viihtyy. Kun on hyvä olla , kun on hauskaa, kun annetaan anteeksi toisen huonoja päiviä ja kohdataan tavallaan uusi päivä puhtaalta pöydältä, se vaan on minusta hyvää.

Toinen pieni ihme tapahtui kaksi päivää sitten. Tulen kiiressä ja vaikka kävelen eteenpäin puhun jollekkin jotain päätäni kääntäen taaksepäin. Eli kiirettä on. Kun lopulta jatkan ja katson jopa eteeni, näen mun entisen pomon !!!!!!WHYYYY????????????

Ehdin nanosekunnissa miettiä , sanonko jotain, tai kiidänkä ohi mukamas huomaamatta kuka hän oli. Päädyin vaan sanomaan hei, ja jatkan matkani . Mutta ha haa pienessä päässäni mietin, miksi suuremmat voimat halusi minun kohtaavani hänet. Oliko tämä hetki vaan joku lohdutus hänelle itselleen, että sai rauhan siitä että minun elämäni kyllä jatkui sittenkin. En tiedä. Ehkä yllätyin omasta tyyneydestäni ja siitä ettei ajatukset karannut tai oikeastaan mikään ei hetkauttanut tätä tapaamista. Hänellä kun oli hiukan raskasta aikaa , mutta ilmeisesti asiat ei ole ollut niin suuria , koska hengissä siinä oli kuitenkin. Tavallaan kai sain päätöksen monelle ajatukselle , kun kohtasin eikä mikään muuttunut. Olen päässyt eteenpäin ja muistoihin on vaan jäännyt ne hyvät asiat jotka ammensin ja mitä tarvitsin silloin enemmän kuin koskaan. Nyt mietin olenko tullut päätökseen tämänkin työni kanssa ja saanut oppimani asiat jonka jälkeen on jälleen jatkettava matkaani oppiakseni uusia asioita. Nyt kyllä tuntuu siltä etten halua menettää näitä työkavereitani jotka näyttelee pääosaa omassa hyvinvoinnissani tällä hetkellä, jolloin jopa palkka jää toiseksi.

Meillä kun on tapana nostella energiakortteja kahvitauoilla. Eikai kukaan meistä oikein takerru niihin, mutta siitä on tullut tapa. Meillä on myös pieni kirja , kuka olet jos olisit puu. Kaikki perustuu syntymäpäiväämme ja vuoteen ja sen mukaan haetaan mikä puu sinä olet. Kaveri haki minun puuni joka oli pyökki.Tämä siis on pelkkää hupia meille josta syntyy keskusteluja , toteamuksia tai ihmettelyä miksi jälleen kerran  sama kortti.

Kaveri luki puukirjasta minun kohtaa ääneen jolloin yksi meistä huutaa innostuneena että toi kyllä on niin totta kun olla ja voi. Ilmeistä on ettei hän oikein pidä minusta ja omasta mielestäni hän usein toivoo kaiken hyvän vaan kohtaavan häntä, eikä ketään muuta. Minusta hän on huvittava siinä, enkä oikeasti tunne mitään häntä kohtaan, en siis negatiivistakaan, koska olen niin sujut omien ajatusteni kanssa ja minusta hän haaskaa turhaa energiaa asioille jolle me ei voida mitään.Jos olen rehellinen koen hänet vahingoniloisena joka kätkee omat ajatustensa korttien taakse tavallaan. Kortithan todistaa mikä minä olen , vaikka se on hänelle tapa sanoa mitä toivoo ja millaisena ihmisenä minua pitää.

Kirjassa luki että raha menee rakkauden edellä. Oi sitä riemua, ja hän ei pysty pitämään innostustaan hiljaa vaan iloistee suureen ääneen, että toi on niin totta kun olla ja voi, toi on totta, se on totuus.

Minä komppaan joo totta se on, totta joka sana. Ja sisäisesti nauran ääneen. Kaikki juontaa kortteihin ja olemme päättäneet että yksi kortti on se paras kortti. Jolloin minä aina sen saadessani hehkutan että nyt menen lottoamaan tai jotain ja hän hermostuu joka kerta. Heitän siis vettä kiukaasen ja paljon koska reaktio on aina sama. Kun taas vastaavasti toinen työkaveri aina muistuttaa että olen luvannut hänelle osan voitosta ja yksi sanoo että hoen sitä aina, jotta sen on pakko toteutua. Ha ha haa..Pelkkä muisto saa minut aidosti hyvälle tuulelle.

Mutta minä menen ajatuksisani aina edemmäksi. Mitä meidän työpäivä olisi ilman näitkin hetkiä? Ilman niitä jotka poikkeaa omasta itsestäsi tai siitä mitä pidät hyvänä työkaverina tai hyväntahtoisena. Tiedostan että hän jos joku olisi ja on aina vahingoniloinen jos mahdollista ja silti se ei paina minua pennin vertaa. Siksi koska olen hänen suhteen täysin sinut itseni kanssa ja hänen mielipiteillään tai toiveillaan ei oikeasti ole mitään merkitystä. Pystyn jopa pitämään hänestä aika ajoin, eikä hän ole edes piikki lihassani, en toivo hänelle pahaa, ja itseasiassa mitä minunkaan kahvihetkeni olisi ilman häntä? Aika tylsiä. Enkä aijo kertoa että hän, juuri olemalla sitä mitä on, tuo minulle väriä elämään ja jopa sisäistä iloa ja sitähän minä tarvitsen elämääni. Pointtihan on itse oivaltaa ettei tarvitse muuttaa ketään saadaaksen silti hyvän työpäivän ja minulle siis elämän jossa on sisältöä 🙂 Voin todellakin sanoa että tämä työpaikka on ollut lottovoitto kuitenkin, enkä tarkoita sitä palkkaa.

On hienoa että näin entisen pomoni jotta ymmärsin olevan sujut monien asioiden kanssa. On hyvä että pääsin tänne sattumalta oppiakseni jälleen kerran jotain. Taas tuntuu siltä etten halua jatkaa oppiakseni lisää. Mutta nyt olen onneksi päättänyt katsoa peli loppuun tavallaan ja olla murehtimatta ikääni ja tulevaisuuttani.

Kaikki mistä olen tänään kertonut liittyy kyllä suruunkin koska peilaan niin monia asioita kuolemaan. Niin moni asia olisi jäänyt huomaamatta , ja vaikken ole kiitollinen kuolemasta totuus on että lapseni on kuollut. Niin inhottavalta kuin se tuntuukin jopa kirjoittaa. Se on totuus joka sattuu joka kerta kun sen sanoo ääneen. Tekisi mieli poistaa nämä rivit.

Niin monta asiaa mitä minun pitää ymmärtää vielä Matun kuolemasta, työstän elämän kautta. Uskon että se mikä olen ihmisenä, kehittyy sen mukaan millaista elämää kohtaan, millaisia ihmisiä kohtaan. Joten koska koen  elämällä jo olevan väriä, voin kiittää jokaista ihmistä kenen kanssa teen töitä. Paha tekee sanoa jopa että ehkä jopa alan luottamaan elämään, hyvään elämään. Kuuntelen juuri nyt omaa itseäni ja kun kirjoitan voi tuntua väärältä kirjoittaa, pelottavaa, koska jos pelottaa sanat, pelottaa elämä. En halua pettyä enää, en halua kohdata kuolemaa enää. Ehkä siksi en uskalla toivoa liikaa , en iloita liikaa, koska pessimisti ei pety.

Yksi lukijoista joka on antanut palautetta tästä blogista ja kertonut paljon asioita miten hän kokee asiat.  On sekin antanut voimaa ja uskoa siihen mitä minä teen ja miten minä koen ja mietin asioita. Tiedän että matka on pitkä, ja jatkuu itsellänikin vielä pitkään eteenpäin , luultavasti kuolemaani saakka. Joten mitä muuta voin tehdä kuin jatkaa? Vaikkei minun totuuteni ole sinun, voit saada omia oivalluksia omasta totuudestasi ja vahvistusta siihen miten itse haluat elää tätä elämää , kuolema rinnallasi. Vaikka oma totuuteni olisi päinvastainen, iloitse siitäkin, koska vastakohdat on kuitenkin herättänyt ajatuksia ja omia ajatuksia, ja vain omat ajatukset merkitsee hyvää elämää tai ainakin alkua sille.

Kaikki me katsomme tätä elämää omin silmin, koemme kaiken joko oikeaksi tai vääräksi. Arvostamme eri asioita ja mikään hyvä ei erotu jollei ole jotain pahaa mihin verrata.

Sitä pitää todellakin olla rohkea, ja tehdä asioita juuri niin kuin itseltään tuntuu hyvälle. On oltava rohkea ja välttää pahat asiat tai yrittää saada muutosta aikaan, ja jopa poistua tai poistaa pahat asiat. Kun on kohdannut kuoleman , ikävän ja suuren surun, tajuaa elämän rajallisuuden. Tajuaa etteä elämä on tässä ja nyt, eikä huomisesta todellakaan tiedä mitään.

Siksi kysyn, millaisen elämän haluaisit elää ? Millaisena ihmisenä haluat että sinua muistellaan? Millaisia ihmisiä toivot elämääsi?

Haluatko vihata , haluatko olla se joka puhuu aina pahaa, haluatko haaskata aikaasi katkeruuteen lopun elämäsi. Haluatko olla se joka oikeasti antaa anteeksi jollekkin ? Haluatko omalla panoksella olla se joka omalla käytökselläsi ja valinnoillasi parantaa tätä maailmaa. Haluaisitko elää paikassa jossa ihmiset auttaa, iloitsee yhdessä ja hyväksyy kaikki sellaisina kun ovat? Haluatko olla se joka ymmärtää eikä lähde kaikkeen mukaan? On tuhatta kysymystä mihin voi vastata itselleen rehellisesti. On ihan oma valinta jos haluaa pyrkiä eteenpäin.

Suru yrittää nujertaa , se voi jopa myrkyttää sinua pahoilla asioilla tai lannistaa. Mutta aina tulee hetkiä joita kannataa ottaa talteen. Aina on hyviä hetkiä kun olemme siihen valmiita, kun mielemme ei enää jaksa kaikkea paskaa.

En tiedä koska itse uskallan luottaa elämään. En tiedä koska uskallan iloita täysin ajattelematta että matto vedetään jalkojeni alta. On tuhatta asiaa jotka on minun ongelmani tai minun traumani. Mutta pienin askelin olen päättänyt mennä eteenpäin, luottaen että tapaan ja kohtaan juuri ne oikeat asiat.

Nyt kuorimaan juureksia ystävien kasvisosekeittoa varten. Tapaan kohtalotoverini livenä tänään kolmannen kerran ja minä kun kuvittelin herääväni ajoissa jotta kaikki on niin kuin haluan kun hän saapuu.

Olkoot tämä aurinkoinen päivä sinunkin sydämessäsi. Olkoot kylmä pakkanen se joka tuhoaa kaikki huonot asiat tänään.

😀