Kuukausi: huhtikuu 2018

Kun kuolema tulee yllättäen niin  kuin meillä, aloittaa ihan nollasta käsittelemään kuolemaa. Minulta kuoli elinvoimainen hyväkuntoinen nuori mies, enkä siis voinut kuvitellakkaan että näin voi käydä.

Jos on lukenut blogia alust asti löytyy taatusti ristiriitaisuuksia, itse en ole tutkinut , enkä mieti sen koommin miten ajoin kirjoittaa, tai mitä olen aikaisemmin kirjoittanut. Sen takia osa asioista toistuu ja taatusti jotkut suhtautumiseni on muuttunut.Alkuaikaa muistelen päiväkirjani mukaan juuri niillä fiiliksillä mitä silloin oli.

Sanotaan että aika parantaa haavat. Piileehän siinä pieni totuus. Omalta kohdaltani kun mietin miten olen ihmisenä muuttunut, johtuu kai enemmänkin siitä että on ollut aikaa käydä tapahtunutta läpi. Kuinka usein olettekaan kuullut ettei lapsensa menettänyt ole herännyt yhteenkään päivään etteikö hän jossain kohtaa mieti kuollutta lastaan. Allekirjoitan sen.

Ehkä muiden ihmisten on vaikeaa eritellä surua,ikävää  muistoista joka tavallaan muiden mielestä on suruun takertumista ja tavallaan annetaan ymmärtää ettei ole terveellistä ajatella omaa lastaan jos lapsi on kuollut. Olen siis monen mielestä vaurioitunut ihminen. Psyykkisesti sairas. Näin olen jopa itse ajatellut joskus. Toki kirjoitan usein että osa minusta on aina rikki, ja se johtuu siitä etten oikeasti voi koskaan saavuttaa sitä mitä haluan. En saa lastani takaisin, ja tottakai kehoni ja mieleni protestoi sitä vastaan. Olen oikeasti kuin uhmaikäinen lapsi joka reagoi kiukuttelulla, ehkä potkimalla ja sylkimällä saadaakseen jotain haluamansa , mitä se joku aikuinen häneltä kieltää. Aika opettaa häntäkin aikanaan, tulee muita keinoja. On syy ja seuraus tavallaan. Teini taas kokee ehkä uhmaa hänkin kun koettelee vanhempiaan kuka milläkin tavalla. Huijataan, paiskitaan ovia, tai ollaan maailman kiltein äidin tai isin lapsi, itketään kun tullaan jätetyksi ja se on vähintään maailmanloppu.

Minäkin olen ollut vihainen, olen oikeasti vihannut, protestoinut, olen käyttänyt kaikki tunnetilat mitä kehossani on. Itken, sulkeutunut itseeni, rauhoittunut, yrittänyt ottaa rauhallisesti. Tavallaan käynyt läpi kaikki se mitä uhmaikäinen lapsikin käy elämänsä aikana ja kasvaessaan läpi.

Olisin kai suostunut mihin vaihtokauppaan tahansa , jos olisin saanut poikani takaisin. Mutta kukaan ei voinut tehdä edes tarjousta. Kun sisimmässäsi tiedät että kuolema on peruuntumatonta, olet toivottomassa tilassa. Alkaa prosessi joka käynnistyy haluat sitä tai ei.

Ajatuksesi pyörii hyvin pienessä ympyrässä mitä yrität ymmärtää. Poika on kuollut, kuollut, kuollut, kuollut.

Mitä tapahtui? Miksi?

Ajatuksen piiri laajenee sitä mukaan kun aika kuluu kuoleman hetkestä. Sitä mukaan mitä kehosi jaksaa. Samalla imet monta asiaa itseesi , mitä tapahtuu ympärilläsi juuri kun maailma on romuttunut.

Aika tikittää edeelleen koko ajan eteenpäin, tulee hautajaiset, tulee paperihommia, ja asiat eteenee kaikesta huolimatta jollakin tavalla.

Kaikki se miten asiasi järjestyy vaikuttaa siihen miten reagoit, kun ajatukset laajenee. Millaisia ihmisiä kohtaat matkan aikana. Millainen vastaanotto on kun käyt lääkärissä, pankissa, soitat sinne ja tänne ja peruutat asioita, järjestät asioita monessa yhteydessä ja joka paikassa kohtaat ihmisiä.

Kaikilla näillä ihmisillä ketä kohtaat pakosta, on osa sinun prosessiasi.Kun tulee kiukku ja viha , on helppo ottaa heidät maalitauluksi ja purkaa vihaa heihin ja haukkua heidät pystyyn jollekkin .  Kun taas muistelet jotain kaunista , muistat taatusti jonkun kohtaamasi kauniit sanat, avun tai eleen. Silloinkin purat itseäsi ja lohdutat itseäsi heidän ansiota tavallaan.

Kun ajatukset laajenee ja aika kuluu koko ajan sitä mukaan eteenpäin, ymmärtää helpommin itseään ja omaa käytöstään sekä ajatusmaailmaa mikä oli ja mikä on nyt.

Siksi en itse halua vaurioittaa itseäni enemmän takertumalla huonoihin asioihin pelkästään. Hyväksyn täysin että olen toiminut niin kuin olen toiminut. 10 vuoden kuluttua voin ajatella eri tavalla kuin nyt, voin olla vielä enemmän sujut asian kanssa jonka edelleenkin toivoisin olevan toisin.

Mikäli en olisi menettänyt lastani, tuskin olisin koskaan syventynyt koko asiaan. Mikäli se olisi ollut koulutehtävä ja olisi ollut pakko , en siltikään olisi koskaan voinut oivaltaa ja ymmärtää mitä kaikkea lapsen kuolema muuttaa ihmisessä . Mitä kaikkea joudut kantamaan mukanasi haluat sitä tai et.

En tiedä luovuttaako joku joka on samassa tilanteessa kanssani. Työntääkö joku asian vaan pois? Sulkeutuuko joku vaan surunsa kanssa yksin, koska se on niin iso asia ymmärtää itse, saatikka ulkopuolisen? Oletan ainakin että suurin osa ihmisistä hakee jonkinlaista hyväksyntää muilta ihmisiltä, ja silloin ehkä vaikeneminen on paras tapa esittää jotain mitä et todellisuudessa ole. Joku ehkä haluaa erottaa elämän paikkoihin jossa saa olla se vanha minä jossa saa ajatukset pois. En tiedä.

Näillä ajatuksilla tänään kohti aurinkoista päivää.

Siis apua..lähetin kaverille tilannetiedotteen missä mennään, ja pelästyin vastausta. Hän ja puoliso ovat molemmat sairaat ja nyt ei ole mistään nuhakuumeesta kyse vaan tosi paikka edessä molemmilla. Eihän niin voi tapahtua että kaksi aikuista kuolee ja yksi lapsi jää orvoksi???Valitettevasti voi, olen kokenut sen kun menetin rakkaan ystäväni. Vaikka mies sairastui ensin , hän kuoli ensin ja heti perään puoliso. Onni tässä kohtaa oli se että lapset olivat sentään suht isoja jo. Ajattelin aina ettei näin oikeasti voi käydä, eikä ainakaan toistamiseen. yritin keksiä kaikkea millä tsempata ja saada kaikki ajatukset vaan hyvään ja positiiviseen. Onneksi oli tosi tarina kerrottavana naisesta joka selätti ensin rintasyövän ja heti perään aivosyövän…ammensin hänen tapansa selvitä kaikesta. Samalla häpeän omaa heikkoa itseäni joka vajosi näin alas asioista joka ei kuitenkaan vie henkeäni.

Sairaudet ei aina tule pikkuhiljaa eikä ole aina odotettavissa vaan oikeasti sairaudet voi tulla hiipien salaa, ja sekoittaa suunitelmasi  vaikka olisit keksinyt mitä ja päättänyt tehdä muutoksia elämässäsi.

Pelottaa toisen puolesta, ja kun oikein mietin pelkään eniten tosiaankin sitä että yksi lapsi tosiaankin jäisi orvoksi..

Tunnen itseni todellakin voimattomaksi. Nyt täytyy vaan auttaa henkisesti..hitsit miten pieneksi itseni tunnen..mutta tämä tositarinan on vaan loputtava hyvin ja onnellisesti…

Kirjoittelen enemmän, koska säästän itseäni vieläkin. Tänään on ihana ilma, mutta lenkit saa jäädä suosiolla. Hyvä syy antaa monen asian olla, jos nyt jotain positiivista. Töissä oli kivaa nuoren ihmisen kanssa , joka on hyvin herkkä . Töitä piisas ja sitä riittikin ihan koko päiväksi, mutta tuntui hän viihtyvän vaikka tekemistä riitti. Opetin muutamia kikkoja ja neuvoja tulevaa elämää varten.

Kun oma lapsi kuoli pidin puheen jossa kiitin monta ihmistä jotka auttoi häntä ja minua monessa asiassa. Joku kuskasi harkkoihin, jossain sai hakea nauloja magneetilla, monta juttua ja ehkä sitä ei aina tullut ajatelleeksi kuinka tärkeää on että on hyviä aikuisia lapsen elämässä omien vanhempien lisäksi. Hyvistä ihmisistä jäi hyviä muistoja ja suurta kiitollisuutta että näin on ollut.

Toivon ainakin itse jääväni mieleen hyvänä jollekkin nuorelle joka 20 vuoden kuluttua muistelee ensimmäisiä työpaikkojaan ja kokemuksiaan.  Samalla tavallaa kuin minutkin otettiin aikoinaan siipien suojaan tavallaan, ja hyvin neuvojen saattamana.

Kesä ja kaikenlaiset asiat jotka tapahtuu vuodenaikojen vaihtuessa herättää usein kaipausta. Varsinkin kun ensimmäinen joulu tuli, kun kevät tuli, kun oli parasta kesää ikinä. Ottaa tottakai koville viettää se ensimmäinen joulu ja samalla muistot palaa viimeiseen jouluun yhdessä, ja yrittää muista kaikki asiat mitä on tapahtunut.

Kun näet nuoria hyppimässä kikattaen mereen uimaan, muistan oman vesipetoni  joka ei ui enää ikinä. Joka ei koskaan saanut kokea uutta kesää. Ei odottaa että voi ottaa moottoripyörän tallista, ei juhlia ystävien kanssa, ei yöuinteja , ei sitä eikä tätä. Miten joku voi kuvitella että oman lapsensa unohtaisi? Miten sitä voi edes ajatellakkaan ettei ole tervettä muistella omaa lastaan. Miten se eroaa muistella tai kertoa omasta lapsestaan jotain, jos lapsi vaikka onkin aikuinen ja elää jo omaa elämäänsä tai muistella kuollutta lastaan? Ei mitenkään. Miten tämä voi olla niin vaikeaa ymmärtää? Olen pohtinut tätä asiaa monta kertaa. Jos minä olen synnyttänyt ja kerron siitä, se kaikki on totta. Yhtä totta kun jonkun muun äidin synnytys josta hän kertoo. Tapahtuneita kokemuksia josta naisilla usein riittää koska voimme samaistua , vertailla, ja jakaa muistojamme tai kertomuksiamme lapsistamme. Sehän on luonnollista . Tottakai ymmärrän että ihmiset olemme erilaisia luonteeltamme. On suorasukaisia ihmisiä, ujoja, epävarmoja, röyhkeitä, herkkiä  jne..

Oletan ainakin että ujo tai itkuherkkä ihminen ei itse ainakaan tieten tahtoen ehkä halua puhua omasta kuolleesta lapsestaan. Syy on se paha mieli jonka hän tuntee, hän ei ehkä halua itkeä julkisesti, tai pilata toisten ehkä iloista tunnelmaa. Hän ehkä poistuu mikäli lapsista tulee juttua. Ajattelematta asiaa syvemmin voisi kuvitella että kaikki syy on surevassa. Minusta asia ei ole näin. Minä itse päätän kerronko, koenko tilanteen sopivaksi, haluanko kohdata ympäröivät ihmiset ja heidän reaktiot tai jätänkö väliin. Haluanko pitää kaiken sisälläni ja jatkaa ns. normaalina ihmisenä jotta minuun ei kiinnitetä huomiota ai etten aiheuta mahdollisia piinaavia tilanteita. Pelkäänkö että puheeni joka usein ystävien kanssa on hyvin luontevaa , tuttua ja turvallista, ei sitä olekkaan vieraampien seurassa?

Itse olen kokenut ne kaikki tunteet. Työhaastatteluissa esimerkiksi. Tuskin otan ainakaan koskaan enään totuuden esille, enkä voita sillä mitään jollen häviäkkään. Mutta jos paikan haluan olen itse päätellyt että on parempi keskittyä olenaiseen, eli työpaikkaan. Kuollut lapsi ja siitä puhuminen kuin kävisi kaupassa ostamassa maitoa, ei tunnu,  ei- kokeneelle luontevalta. Silmien kostuminen taas herättä vieraissa pelkoa, hämmennystä, sääliä. Siksi olen päätellyt ettei se ainakaan ole asia jonka kerron ikinä. En halua tulla leimatuksia äidiksi joka ei romahda puhuessani lapsestani, jotenkin tunteettomaksi, enkä sellaiseksi joka on päässyt asian yli, koska se ei olisi totuus ja kuunteltuani itseäni en edes halua päästä lapsestani irti. Se ei ole sairaus, eikä se ole väärin. Herrajestas , se on sinun rakas lapsesi josta puhutaan jos puhutaan. Ei ole edes valehtelmista jollei kerro ihan kaikkea itsestään ja menneisyydestään. Ethän kerro muutenkaan kaikille koko elämäsi historiaa. Et rakasta lastasi vähemmän vaikket kerro että sinulla oli lapsi joka kuoli. En edes voisi itse kuvitella saavani työpaikkaa säälistä, lapseni kuoleman kustannuksella. Ei minä en lastani myy jonkun edun takia.

Kun ja jos puhut, olet päätöksen tehnyt itse. Se johtaa johonkin tai ei mihinkään. Luultavasti sitä ei edes tarvitse miettiä vaan kaikki tapahtuu silloin luonnostaan.

Oman lapsensa menettäneiden ei taas voi syyttää ympäristöä siitä että he pelkää, ei osaa sanoa mitään, hermostuvat, vaivaantuvat, voivat yrittää kömpelösti löytää oikeita sanoja. Minusta on väärin myös purkaa vihaamme heihin jotka ovat syyttömiä siihen etteivät ole kokeneet saman mitä me surevat olemme kokeneet. Minusta tuntuu että syyllistäminen ja viha kuitenkin kuuluu prosessiin , halutaan purkaa jotain pahaa oloamme , mitä ei aina voi kohdistaa. Ainakin itse  koen tehneeni näin. Olen halunnut huutaa jollekkin ja kertoa miten joku on kehdannut sanoa, ja miten hän voi sanoa minulle sitä tai tota. Suru on nin monta asiaa yhtä aikaa, ja kestää käsittää sitä mitä kaikkea se sisältää.

Toisaalta pidän itseäni ja monia muitakin syyttömiä siihen että jouduimme osaamme, olla kuolleen lapsen äiti tai isä. Yhtä syyttömiä kuin he joiden kaikki lapset ovat elossa. Olettaisi kuitenkin että suurin osa ihmisitä on kokenut pelkoa.

Olin kerran aika vieraassa ympäristössä isossa porukassa jossa tunsin vain kaksi ihmistä 15 ihmisten joukosta. Minulle vieraat ei ole ongelma, ja pääsen kyllä sisään juttuihin ja uskallan kysyä tai ottaa osaaa keskusteluihin jos haluan. Esittelin itseni kaverini lapsen kummitädiksi, eikä muuta. Ei mennyt kauan aikaa kun nämä kaksi oli infonnut muita kuka minä olen. Mieheni he tunsi lähes kaikki, mutta kun tämän huomasin sanoin ihan reilusti kenen vaimo olen.

Kyseessä oli tavallaan juhlista ja alkoholiakin oli kuvioissa. Itse en juo ollenkaan, eikä alkoholi vaan koskaan ole ollut minun juttuni. Kun muut juo, kukaan ei edes huomaa oletko selvä tai ei. Minulla ei ole alkoholia mitään vastaan, mutta olen todennut etten kestä krapulaa , ja toiseksi ei mene päiviä hukkaan maatessa pahan olon kourissa. Asun kauakana joten matkustamisen takia on kätevää kun voi autoilla. Suomeksi ja kyhesti olisin voinut kirjoittaa, olin siis selvin päin.

Ensin alkaa joku kertomaan syövästään ja miksi on lihonnut niin ja niin monta kiloa, ja miksi hikoilee koska plää plää plää..Tuli toinen syöpätapaus, ja se oli kaverini, ja siihen keskusteluun osallistuin koska se kosketti minua kun se tapahtui. No hänkin selvisi leikkauksesta josta moni kieltäytyi ja yksi otti riskin. Jäi toki muutama asia jonka kanssa piti elää , mutta pääasia oli että pienet lapset sai pitää isänsä. Sitten tuli siskon sairaudet. ja koko ajan minua tarkkailtiin, että miksen minä avaudu omasta  elämän tragediastani. No ihan siksi koska en tuntenut heitä tarpeeksi hyvin, enkä nyt vaan kokenut tarpeelliseksi puhua vaikka  tiesin heidän tietävän. No ilta kului ja lopulta alkoholi oli tehnyt tehtävänsä ja yksi nainen saa aasinsiltaa pitkin kiinni meidän menetykseen. -Miten sinä selvisit? Miten ihmessä sellaisesta voi selvitä? Miten sinä käsittelit asiaa jotta selvisit? Mitä teit ? Kysymyksiä sateli alkoholin tuomalla rohkeudella. Vastasin, elämä vaan vie sinua eteenpäin, ja koska olet niin sokissa et edes älyä tehdä mitään toimitasuunnitelmaa. ja niinhän se olikin. Tapahtui niin iso asia, että siinä kohtaa järki oli kaukana. Kun tuntuu että aika pysähtyy , kun tuntuu että elämää ei jaksa elää, kunnei tiedä vielä mitä on tapahtunut, miksi on tapahtunut, miksi meille, ja tuhatta muuta asiaa. Ei sillojn ajatella miten tästä selviää, vaan sitä elää kaikki tuskat ja toden totta elää hetkessä , ja ottaa vastaan kaikki tunteet sellaisena kuin se tulee, ja kokee sen juuri sillä hetkellä kun se on, et mieti eteenpäin, etkä taaksepäin , elät niin hetkissä. Periaatteessa olet kai aidoimmillasi juuri sinua itseäsi kun kaikki kokemukset kaatuu toinen toisen perään niskaasi. Kehosi , mielesi, ehkä Jumala, tai suurempi voima, aika, elämä vie sinua eteenpäin sekuntti sekunnilta teetpä sitten mitä , haluatpa sitten mitä. Ei ole kuin yksi asia. Tämä ei voi olla totta, miksi? Miten voin saada lapseni takaisin?

Pikkuhiljaa tekemättä mitään, periaatteessa tuntematta että edes teet jotain, teet koko ajan silti töitä päässäsi, ymmärtääksesi mitä on tapahtunut, mitä tästä eteenpäin. Äidinvaistosi tai isänvaistosi saa sinut suojelemaan mahdollisia sisaruksia tai puolisoita, vanhempia tai muita läheisiä. Rakkaus on sinun pelastuksesi tavallaan.

Kun pääset eteenpäin vaikket huomaakaan sitä itse, alat ajattelemaan edes pätkittäin eteenpäin, vaikka menetetty lapsi onkin suurimmaksi osaksi pääasia kaikista ajatuksistasi.

Kun päästään hiukan eteenpäin, tulee ajatukset ja siinä kohtaa kun alkaa suuttua muille tyhmistä sanoista jotka ehkä on loukannut, koen sen itse niin että se on pahan olon purkamista edes johonkin. Anna itsellesi anteeksi, olet täysin syytön ja jos myöhemmin kadut jotain, niin aina voi elävältä ihmiseltä pyytää anteeksi jälkeenpäin jos tuntee siihen tarvetta.

Sureva ihminen voi suuttua siitäkin ettei osata sanoa mitään, tai katkaistaan välit, tai vaihdetaan kadun puolta. Itse olen ainakin mennyt ensin itseeni ja ollut itselleni umpirehellinen. En voita sillä mitään että valehtelen itselleni miksi minulla on oikeus olla vihainen, vaikka sisimässäni tiedän totuuden jossain vaiheessa.

Tokihan lapsi voi kuolla niin että on syyllinenkin, mutta nyt puhuin syyttömien ihmisten reaktioista kun puhutaan kuolemasta.

Olen tavannut hyvinkin rohkeita ja suorasukaisia ihmisiä , ja tuntenut heidänkin epävarmuutensa ja pelkonsa kohdata surevaa. Toki myönnän että hyvien tapojen kannattajana ja surevan kunnioittamisen kannattajana , pitäisin sellaista ihmistä tyhmänä joka ei osaa käyttäytyä asianmukaisesti kun on kuolemasta ja menetyksestä kyse.

Me voimme aina auttaa surevaa omalla käytöksellämme ja sanoillamme jos haluamme, ja siihen ei vaadita kuin kuunnella omaa sydäntämme. Meidän suhtautuminen voi myös antaa lohtua ihmisille jotka menettää rakkaan ihmisen moneksi vuodeksi. Me voimme valita sanat jotka joku muistaa monienkin vuosien jälkeen lämmöllä ja hyvänä ja kiitollisuudella. Pienet tekomme voi tuntua olemattomilta , mutta surevalle voit olla se timantti kaiken kaaoksen keskellä. Vaikka sanot väärin, kehosi, kertoo meille miksi sanat meni väärin, ja tiedämme ennen kuin korjaat asian mitä tarkoitit.

Ruokin mieluummin hyviä muistoja ja ajatuksia kuin se että takerrun huonoihin asioihin. Toki olen blogissani kertonut myös asioista jotka juuri sillä hetkellä on tuntunut pahalta, väärältä , tyhmältä. Anteeksiantamattominakin, juuri silloin kun olen ne kohdannut. Ei ole mitään järkeä yrittää kaunistella tai esittää olevansa joku hiton guru siitä mitä olen kokenut. Joku surevien mestari joka mukamas on aina toiminut oikein ja oikeudenmukaisesti ja aina muita ajatellen. Jos niin tekisin en koe että kukaan voisi samaistua ja saada apua minun kokemuksistani. Olen vuorenvarma että kaikki mitä olen käynyt läpi, mitä olen ajatellut, sen on kokenut myös suurin osa surevista. Ehkä kaikki ei ole mennyt prikulleen juuri niin kuin minulla, mutta paljon yhteistä on.

Koska suru etenee , kenellä missäkin tahdissa, saavutamme jossain vaiheessa uusia asioita ja uusia tapoja ajatella koko surua ja tapahtunutta, ja jos minä voin edesauttaa ja löytää oikopolkuja jotka edesauttaa edes jotain, mitkään kirjoitukseni ei ole ollut turhaa.

Minun helvetistänikin olen selvinnyt siihen pisteeseen, että tiedän haluavani elää, ja niin teen jopa iloiten tänä päivänä, unohtamatta poikani joka aina on poikani mitä rakastan tänä päivänkin yhtä paljon kuin silloin kun kaikki oli hyvin. Rakkaudella ei ole rajoja , se menee kuolemankin läpi.

Oho, Eilen olin aidosti väsynyt ja kuukahdin uupuneena sänkyyn. Työpäivä oli ihan kiva ja tuntui kivalta palata johonkin tuttuun. Ilmeistä on että ajatukset harhaili, koska muistin ottaa aamulla ompelemani jutut mukaan, mutta en varsinaista asiaa 🙂 No ehkä tänään sitten.

Olen miettinyt miten joku ihminen tavallaan voi tuntua niin puhtaalta ja aidolta kun eilinen tapaamani lääkäri oli. Toisaalta uskon että ylemmät voimat järjesti tämänkin minulle, mutta jatko jää nähtäväksi.

Olen aikaisemminkin ihmetellyt näitä aidosti hyviä ihmisiä mitä onneksi maailmasta löytyy ja ihan omalta työpaikaltanikin. Naurattaa kun yritän aina löytää syyn ja tavallaan löytää joku selitys ja osittain oletan hiffaneeni sen . En usko että tässä maailmassa pystyy väkisin tekemään vaihtokauppaa. Uskon siis aitoon hyvään toimintaan toisia ihmisiä kohtaan joka tulee tavallaan ihan luonnostaan.

Sanotaan että hyvät ihmiset kuolee ensin. Toivon todellakin että eilinen lääkäri saa elää kauan, vielä kun jää eläkkeelle ja tavallaan saa nauttia elämästään ihan rauhassakin. Kun näen miten jotkut ihmiset kohtaa auttavaisin käsin toisia , mietin aina että onneksi asia on näin hänen omankin elämänsä kannalta. Tyyliin, jos tarjoat jotain kun ihminen on pulassa , sinuakin autetaan vastaavasti kun olet samassa tilanteessa.

Hassuin ajatus on se että onko nämä hyvät ihmiset melkein valmiita sieluja , tavallaan sielujen koulun loppusuoralla olevia, vanhoja sieluja? Ja taas että onko ikävät ihmiset koulutuksen aloittelijoita jolla on paljon opittavaa. Sen teorian mukaan tänne maan päälle tullaan monta kertaa. Toisaalta tuntuu raskaalta ajatukselta palata uudestaan tänne. Koska ei tämä elämä nyt ihan helpoimastakaan päästä ole ollut. No kaikki selvii aikanaan kun itse kuolen, ja toivon ainakin olleen sen verran hyvä ihminen että Matun tapaan , ja silti olen siitä varma.

Totuushan on sekin että ellei olisi pahoja ihmisiä , hyvät ei erottuisi. Kun mietin koiraani, siitä olisi hyvä ottaa mallia. Koira kun jaksaa aina iloita minusta, ja hyvästä. Nauttii häpeilemättä kun rapsutan ja kerjää sitä lisää. Osaa siis ottaa hyvää vastaan luonnollisena asiana. Mutta antaa sitä myös itse omalla tavallaan.

Eilen myös sain tukea ihmiseltä joka on itse todella sairas. Sanoinkin etten itse halua valittaa mistään, ja yritänkin olla kiitollinen siitä että omat asiani on aika hyvin. Kuuntelin häntä eilen koko ruokatauon ja on ihanaa kun voi lopettaa puhelun hyvin mielin. Lupasin pyytää hänelle voimaa ja jotta en unohtaisi, tein sen automatkalla kotiin ja pyysin vielä hänen lapselleen kaikenlaista hyvää.

Tyhmiä, hassuja, pimeitä ajatuksiako. Tuntuu itsekkin siltä kun lukee tekstiä että olen joku hörhö ja vähintään ääres outo 🙂 Naurattaa.

No en ehkä aina ole ajatellut näin syviä, mutta ajatusmaailma on kyllä aina tätä luokkaa ollut. Kun Matias kuoli koko tämä teoria romuttui ja olin ihan tuuliajolla. Siksi kai se itseni syyttely oli pahin ja raskain ongelmani joka pyöri päässäni . Mitä minä tein väärin kun lapseni tapettiin? Valittiin kuolemaan rangaistukseksi jostain mitä minä olen tehnyt väärin. Toisaalta istuuhan vankiloissakin porukkaa murhistakin , elossa mutta vangittuna. Kun rangaistus on suoritettu loppuun , koittaa vapaus ja saat toisen mahdollisuuden. Minä en saa lastani takaisin. Onnekseni huomaan teorioiden mitä yritän löytää ontuvan. Minulla oli kaksi lasta, minkä perusteella Matias valittiin kuolemaan?

Tuntuu vaan ehkä helpommalta antaa asioiden välillä olla, yrittää uskoa että vielä tulee se looginen selitys että kaikki on mennyt niin kuin pitikin. Vaikkei se lohduta minua pätkääkään nyt , ehkä se lohduttaa jos saan selityksen kun kuolen.

Helpoin tie olisi jos pystyisin uskomaan että kaikella on tarkoitus, uskoa sit ihan joka solulla ja antaa elämän vaan viedä eteenpäin luottaen että saavun juuri siihen paikkaan minne kuulun. Kohdata kaikki mitä kohtaan, ja vaan pitää oma ajatusmaailmani tärkeänä ja yrittää elää tätä elämää sen mukaan mitä itse arvostan , ja yrittää saavuttaa jotain parempaa. Luottaen siihen että se joku hoitaa kaiken puolestani.

Btw, olen opetellut luottamaan omaan intuitiooni. Edistystä sekin. Töiden suhteen olen osunut nappiin, ja yritän lopettaa sen miettimisen , ja sanon todellakin yritän. Yritän myös olla miettimättä mitä kaikkea pahaa minulle on tehty ja siinä olen onnistunut. En voi väittää etteikö se nosta päätään, mutta ainakin on ollut ilo olla töissä. Pitää vaan keskittyä oikeasti enemmistöön joka on ollut ilo, todellakin ilo ja keskittyä niihin hyvin asioihin mitä tapahtuu. Jos sanoisin että toivon että paha saa palkkansa ja niin kyllä uskon, se kuitenkin todistaa etten itse ole se ihminen mikä haluan olla. Yritän antaa ajatustenkin olla, koska muutenhan tavallaan toivon pahaa joillekkin ja silloin en ole itse hyvä ihminen. Annan tavallaan maailmankaikkeuden hoitaa asiat omalla tavallaan , koska eihän se minulle kuulu.

Äiti Teresa kai oli pyytetön ihminen kaikin puolin. Mutta siitä olen kaukana, enkä usko koskaan ehtiväni kehittyä edes sinnepäinkään tämän elämäni aikana. Tiedän sen jo nyt , ja sen tulee todistamaan tulevat päivitykseni. Mitä se elämä sitten tuokaan eteeni vielä.

En vaan nyt tiedä miksi olen niin itkuinen. Kesken kirjoituksen muistan yhden työkaverin, ja yhden pienen kommentin joka ei tavallaan ollut mitään erikoista, ei mielistelyä, ei mitään yliyrittämistä vaan aitoa hyvää ihmistä. Taitaa olla joku hyvien ihmisten puolesta itkemiskausi ja se että olen heistä kiitollinen. taitaa joku hormooni olla taas väärinpäin. Onko se pelkoa tulevasta , tai menettämisestä?? En tiedä.

Olen miettinyt yrittäjyyttäkin, siinä on omat hyvät puolet, mutta tajuan että olen liian sosiaallinen ihminen. Ainakin sen tulevan mahdollisen yrittämisen pitää olla sosiaallista , koska se antaa minulle sitä jotain.

Nyt kuteet niskaan , muistan kuistilla olevat tavarat, ja menoksi kohti uusia seikkailuja…

Radio päälle ja odotan merkkejä taivaalta 😀

Aloin miettimään olenko astunut askeleen eteenpäin taas. Elämä nyt on pieni askelia ja takapakkeja, mitä en hirveästi mieti, vaan ne on pysähtymistä , välipitämättömyyttä, kunhan nyt elän tavallaan.

Pyydän säännöllisesti voimaa ja lähetän toivomuksia sinne jonnekkin tämän tästä. Nämä ajatukset putkahtaa päähäni milloin missäkin.

Töissä kun käy, se auttaa olemaan kiinni arjessa ,  sielläkin kyllä tunnen suurta kiitollisuutta monesta asiasta. Joskus mainitsen työkaverille että olipa kiva päivä. Ei hyvään päivään tarvita mitään joka menee överiksi. Voi vaan olla hyvä päivä joka poikkeaa hyvin vähän peruspäivästä.

Nyt olen ollut kotona muutaman päivän, enkä saisi tehdä juuri mitään. Olin jo tilannut erikoislääkärin, mutta aikoja oli vaikeaa saada ja osui tietenkin työpäivään, niin peruin senkin. Huomenna taas lääkäriin hänen pyynnöstään, joka tietenkin on positiivinen asia että ottaa todesta. En ihan hevillä sairauslomaa ota, enkä sitä pyytänyt tälläkään kertaa, mutta ehkä nyt kannattaa hoittaa tää homma kuntoon, mutta kun en usko siihen. Kinkkinen homma.

No istuin ekan päivän ja kudoin liinaa, kunnes lanka loppui ja totesin että se tulee turhan kalliiksi ostaa vielä kolme kerää. Jotain papereita olen laitellut mappeihin , surffaillut.

Oletin että nukun kun tukki ja keskityn liikaa ajattelemiseen , joka ei aina ole paras juttu minulle. Ihme kyllä en nukkunut kahteen päivään edes päiväunta joka on todella outoa. Totesin että ehkä työni sittenkin on fyysisesti niin raskasta että se onkin syy väsymykseen, eikä olekkaan saamattomuutta.

Pari päivää meni istuessa kunnes tulin hulluksi ja hain rullaverhot kaupasta. Toimin sitten lähinnä työnjohtajana mieheni asentaessaan ne. Toki minä leikkasin niitä ikkunoihin sopivaksi.

Hommasin aikaisemmin verhojen jälkeen sohvan. Sitten ajattelin että ehkä vihdoinkin on aika ostaa uusi vessanpytty. Olen venyttänyt sitä vaikka kuinka kauan, ja nyt tuli mittari täyteen. Vanhassa on yksi laikku joka häiritsee minua . Kiilto on mennyt eikä se juurikaan näy, mutta minä tiedän että se on siinä ja se riittää. Ei kiiltävään kohtaan voi tarttua pöpöjä ja niitä inhoan. Tuli joku hulluuskohtaus ja otin puhelimen käteeni ja tilasin pytyn miettimättä yhtään mitään. Onko järkevää, onko töitä, ja ehkä säästöilläni olisi ollut järkevämpääkin tekemistä turvallisuuden tunteeni vuoksi.

Tänään mapitettuani papereita ja käytyäni läpi niitä kurkkasin myös omaan askarteluhuoneeseen joka pursuaa tavaraa. Nyt ahdistaa kätevä kirjoituspöytä missä periaatteessa on kaikki mitä tarvitsen jos ompelen tai jotain. Tilava siis. Ahdistaa hyllykkö joka myöskin on kätevä , mutta vie tilaa. Mietin mihin saisin ne tavarat mahtumaan jollei sitä hyllykköä olisi.

No vedin oven kiinni, ja lopulta annoin periksi ja pesin muutaman ikkunan. Minusta se ei ole liikkumista.

Lopulta kun ajatukset hiipi mieleeni kesken kaiken tajusin että olen viime ajat saanut aika paljonkin aikaiseksi. Värimaailma on muuttunut totaallisesti ja ensimmäinen kerta elämässäni ehdotin että ompelisin vihreät tyynyt sohvalle. Mies vitsaili että eikö valkoinen olisi parempi, kun tietää että se on mielivärini.

En tunne mitään suurempaa voimaa itsessäni. Ehkä olen ollut niin kipuni vankina viime ajat , ja silti olen jotenkin edennyt monessa asiassa pikkuhiljaa. Fyysinen tekeminen ja sunnittelu ei todellakaan kuulu surun vaikempiin hetkiin. Silloin keskitytään tiedostamatta vaan perusasioihin.

Joten kun 12 vuotta kohta on plakkarissa , minä jo sunnittelen sentään jotain, joskin hitaamassa tahdissa, mutta kuitenkin. Ensin verhot pois jotka ahdisti, sitten verhojen osto, taas meni aikaa ja ompelin ne. Sohva ja nyt vielä pytty tulossa. Soitin vielä edesmenneen ystäväni pojalle jospa tulisi katsomaan meidän kattoa , tietää katon maalauksesta aika paljon. NO ihan hirvittää mutta soitettu mikä soitettu.

Sohva on valkoinen ja olen kai halunnut valkoista sohvaa viimeiset 25 vuotta , mutta aina perustellut itselleni että se on vihoviimeinen ostos koiraperheeseen.

Sitten tuli ajatus. Haloo , jos meinaan sellaisen koskaan saada se pitää ostaa nyt. Mitä hiton väliä sillä on jos se likastuu ja menee huonoksi. Se on käyttötavara eikä mitään muuta. Sitäpaitsi voin opettaa koirat siihen etteivät mene sohvalle. Tokihan se on vaikeampaa koska ovat tähänkin asti saanut olla sohvalla. Tajusin että minulla on yksi elämä, joka ei ole laadultaan ihan 100%  sitä mitä haluan sen olevan, mutta tiedostan ettei se Matun kuoleman jälkeen sitä voi koskaan ollakkaan. Tajusin kai oikeasti että on vaan yksi elämä ja jos haluan edes hiukan edesauttaa itseäni , minun on vaan elettävä rohkeasti miettimättä liikaa tulevaa.

En voi sanoa ettenkö pelkää mitä nyt ajatellaan kun jouduin sairauslomalle. Eikä asiaa mitenkään helpottanut että mieheni sanoi ensimmäiseksi- että se siitä työpaikasta. Kyse on kuitenkin vaan 4 työpäivästä ja lääkäri oikeasti melkeinpä pakotti, koska en ole pyytänyt sairauslomaa kertaakaan. Nyt kai ymmärsin itsekkin että hän on oikeassa. Siihen en luota että hän keksii ratkaisua. Se ottaa päähän, mutta katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Jotenkin tuntuu että pitäisi olla iloista kerrottavaa joka on toivoa täynnä. Jos ei tätä pientä ongelmaa olisi, olisin kai paremmalla tuulella. Mutta kuka sen tietää, kuka tarvitsee näitä rivejä omassa elämässään. Jos yritän poistaa ajatuksen , ahdistuksen ja se mikä häiritsee mielenrauhani, olen kyllä tyytyväinen. En superonnellinen, en superinnostunut. Mutta on tässä hitaassa olohuoneen muutoksessa ollut paljon hyvääkin. Hetkittäisiä iloja, tyytyväisyyttä.

Kun mietin vanhaa olohuonettani tai oikeasti niitä ruskeita masentavia verhoja voin huonosti, enkä voi ymmärtää miksen tehnyt mitään aikaisemmin. Kai se vaan on niin ettei itseään vaan voi pakottaa edistymään nopeammin kuin keho haluaa ja jaksaa. Toisaalta lohduttaa että näiden vuosien aikana, on kyllä ollut niin sumussakin ettei kyllä mikään ole kiinnittänyt huomiota siihen miksi voi huonosti. Kaikkihan johtuu lapsen kuolemasta. Silloin vaan verhot ja värit ei ole olemassakaan, ei niitä edes ajattele. Joten siihen nähden , olen edistynyt.

Tässä istuessani ja googlaamalla keittiönkaappeja sun muuta, olen toki jotain miettinytkin, mutta onneksi aika vähän. Ymmärsin kyllä työn merkityksen itselleni. Kaipaan työkavereitakin. Kun on tehnyt niin paljon töitä elämässäni kun olen , ei oikein osaa vaan olla. Huomaan ajattelevani tätä kaikkea iloa menneessä muodossa. Joten kai stressaan sittenkin.

Joo, jos huomenna kaivan vihreän kankaan esille ja ompelen muutaman tyynyn, niin onhan sekin sentään jotain. Kehoni tarvitsee väriä, ja se on ainakin hyvä merkki sekin.

Toivon väriä kaikkien mustissa vesissä oleville, toivon hitusen innostusta jostain kivasta. Ainakin haluan herättää uskon siihen että edistymistä on edessä vielä vaikkei se siltä tunnu. Jossain kohtaa jopa minä tajusin että haluan toteuttaa jotain haaveitani. Tälläkin kertaa se oli valkoinen, enkelin väri, puhtauden väri, valoa harmauteen…

Kaikenlaista on ollut ja taas kevät tekee tuloaan. Kevät on alkusysäys kuolemanpäivään. Kevät on kukat ja tähän aikaan vuodesta alkaa odottaa että maa sulaa jotta voi laittaa haudan kuntoon. Taas lähestyy yksi luku joka tällä hetkellä on 11 vuotta , mutta lähestyy 12:sta.

En tiedä mikä siinä niin ottaa päähän, ehkä se että mitä suurempi luvusta tulee, se kertoo kaikista menetetyistä vuosista. Vuosia mitä Matias ei saanut elää ja vuosia jotka tuhoutui suruun. Vuosia elämää jotka oli täysin pilalla, tai mennytt sumussa ohi. Ei laadukasta elämää tavallaan. Ei kenenkään pitäisi joutua kokea tällaista.

Viime aikana on myös tapahtunut paljon huonoa, joka tuo epävarman olon tulevaisuutta ajatellen.Ikä ja terveys ei vaan ole itsestäänselvyys. Jos niin olisi se toisi turvallisen olon. Mutta se kaikki on yhtä sattumaa, kun Matiaksen elämäkin, ja varsinkin hänen kuolema. Joskus pystyy ottamaan asiat rauhallisemmin, mutta yleensä kaikki muut asiat on suht hyvin silloin. Keskustelin mieheni kanssa siitäkin että minä itse saan vakuutettua itseni, tai lainani, jonka edunsaaja hän tietenkin olisi, sen kaiken varalta, eli kuolema, tai työkyvyttömyys. Mutta elämä toi meille myös hänen onnettomuuden johon hän oli syytön. Hän ei saa koskaan terveytensä takaisin, mutta ei myöskään vakuutuksen vakuutusta , koska on niin paljon vammoja. Kuka siitä kärsii? MINÄ! Joten ihminen joka aiheutti hänen kolarin pilasi myös minun turvallisuudentunteeni ja tavallaan turvanikin kaiken varalta. Matiaksen kuolema taas kylvi siemenen totuudelle että onnettomuuksia tosiaankin voi sattua. Se on todella helppo kun on nuori ja terve todeta kahvipöytäkeskustelussa, että kaikkea voi sattua , eikä niin voi elää ettei pelkää.

En tiedä mitä ajattelisin jos olisimme vaan kohdanneet yhden onnettomuuden. Mutta kun tuli toinen heti perään joka johti kuolemaan, asioita vaan miettii ihan eri tavalla. Se ei vaan ole spekulointia tai ohikiitäviä keskusteluita joka unohtuu ennen kuin on edes päänsä tyynyyn laittanut.

Onhan se totta ettei elämää voi pelätä, sekin on totta ettei voi elää täysipainosta elämää miettimällä liikaa näitä asioita. Mutta takaan että kun on tapahtunut liian paljon onnettomuuksia elämässä ja varsinkin kuolemaan johtava onnettomuus, asiat ei vaan unohdu iltaan mennessä.

Yksi aamu töihin ajaessani itkin, kesken itkun joka kesti yllättävän kauan aloin analysoimaan itkua tavallaan. Mitä minä itken? Itkin itseäni totesin. Näin jälkeenpäin ja ehkä siinä hetkessäkin tunsin kai syyllisyyttä siitäkin, pidin kai itseäni itsekkäänä että murehdin ja säälin itseäni. Kumma oli myös se että halusin itkeä, koska jotenkin koin että ne kaikki pienet mustat pisteet joka on elämässäni, oli kasvanut isoksi massaksi tavallaan ja halusin siitä eroon. Ihan kuin itku puhdistaisin itseni. Uutta oli miettiä kesken itkun ja tosiaankin analysoida sitä mitä itken, ja kysyä itseltäni, itkenkö Matiasta?.Itku loppu hetkeksi ja olevinaan rauhoituinkin, kunnes tietenkin aloitin itkemisen uudelleen, ja se oli tavallaan jatko-osa ensimmäiselle itkukohtaukselle. Nyt itkin Matiasta.

11 vuotta ja 8 kuukautta ja 8 päivää. Juuri luin puolivuotispäivityksen. Mietin mahtaako he jonka menetyksestä on puoli vuotta ymmärtää minun suruani ja uskoa että se on yhä niin tuoreessa muistissa. Johtuuko ajatus siitä että itse ei todellakaan voinut ymmärtää tätä kun oma onnettomuus sattui. Aika tosin toden totta on tehnyt oman tehtävänsäkin, mutta ei mikään ole liian kaukana, eikä mikään ole unohtunut, ja ärsyttää kun vuosien määrä kasvaa , mutta keho ja suru ei tunnu olevan yhtä kaukana kun kohta 12 vuotta on. Se on pitkä aika kun miettii vaikkapa että joutuisi istumaan vaikkapa vankilassa. Paljon mahtuu 12 vuoteen. Kun mietin tätä aikaa, tuntuu silti ettei paljonkaan ole tapahtunut, koska liian paljon vuosia meni sumussa, ja siihen että kuluttaa aikaa miettimällä vaan yhtä asiaa. 12 vuoden aikana moni synnyttää , kasvattaa vauvansa , palaa töihin, valmistelee lastaan tarhaavuosiin, ja lopulta koulutiehen , ja sitten ollaankin yläasteella. Tuntuu että 12 vuoden aikana tapahtuu suuria asioita jotka myös fyysisesti tuntuu vuosilta , johon mahtuu paljon suuria muutoksia ja kasvua. Kun on 12 vuotias lapsi, tuntuu kun hän olisi aina ollut osaa elämääsi , ainakin suuren osan elämääsi. Mutta mihin meni minun 12 vuotta?

Tietoisuus on turvaa. Onneksi tiedän jo 85% jotain työmahdollisuuksistani, kun onneksi omin korvin sain siitä tietoa. Silti en ole tehnyt mitään asian hyväksi.

Naurattaa oikein kun mietin sanoja,- kuunnella itseään.

No kirjoitin myös että kaikki tuntuu kestävän tässä uudessa elämässäni . Saamattomuuttakin on esiintynyt. Sittenhän sain kuin sain vihdoin ne ahdistavat verhoni pois, josta olen enemmän kuin onnellinen. En ollut suunnitellut yhtään mitään sen enempää. Pyysin töistä 3 vapaapäivää peräkkäin jotta saisin viettää ne mieheni kanssa. Tarkoitus oli lähteä ”lomalle” serkkuni luokse ja mennä yhdessä pilkille. No yllättävä asia muutti sen päivän suunnitelman, ja päätimme seuraavana päivänä lähteä kahdestaan pilkille. Yksi puhelinsoitto muutti senkin suunnitelman ja miten minulle tuli sellainen olo ettei mieheni ollut pahoillaan asiasta. Hän joutui ajamaan tarkistamaan yhtä asiaa johon meni tasan 10 minuuttia, mutta matkaan kuitenkin puoli tuntia. Piipahdimme sitten äitini luokse, mutta meidän yhteisymmärrys miten kämppä saadaan kuntoon eivät jälleenkään kohdannut. Siellä on tehty isompi remontti. No totesin vaan etten keksi muuta ratkaisua kun että hän lähtee kahdeksi päiväksi pois ja minä hoidan homman. En saanut vastausta , joten lähdimme ja totesin itsekseni etten ainakaan ala kantamaan hänen asioista huolta sen enempää kun on pakko. Ymmärrän toki tavallaan häntä , mutta en voi opettaa äitiäni koska prosessi olisi liian pitkä ja minä en jaksa sitä nyt. Totean vaan että hyvin on äitini pärjännyt ja jotenkin en näe hänen muuttavan talostaan koskaan.

Suuntasimme poikaa moikkaamaan, ja hämmästyin miten fiksusti hän itse ottaa neuvoja vastaan tai se tyyli miten ehdotuksiin suhtautuu. Luojan kiitos !!!! Fiksumpi kun minä. No taas istuimme autossa ja minusta tuntui että pyysin vapaat täysin turhaan. Ehdotin kesken matkan kotiinpäin että piipahtaisimme yhteen liikeeseen jonka ohitimme.Mies ajoi pitkän matkan vielä eteenpäin, jonka aikana minä taas kirosin päässäni turhia vapaapäiviä. Kunnes hän heittikin u-käännöksen. Astun liikeeseen ja näen sen heti, eli unelmieni sohvan. Minulla ei ole ollut tarkoitustakaan ostaa sohvaa, eikä ainakaan valkoista. Ihailen ja myyjä on loistava nuori mies. Mutta enhän minä voi ostaa ensimmäistä sohvaa vertaamatta sitä muihin. Mies puhuu , mutta minä otin järjen käteeni, ja poistumme liikkeestä.

Kotona selaan nettiä ja käyn vielä katsomassa miltä se minun sohvani näyttää. Googlaan ja yksi kaksi valkoinen unelmani löytyy myytävänä 1/5 osaan hinnasta jonka liike pyysi , mutta siihen kuului vielä rahikin. Soitan mutta mies sanoo että joku on tulossa sitä katsomaan. Mesetän puhelun loputtua hinnan minkä tarjoan, nostan sitä jopa muutamalla kympillä. Löydän toisen unelman, vaaleanruskean joka on hulppean iso ja erikoinen. Molemmat ihastumme, mutta lähtöhinta on huima. Laitan silti pokkana tarjouksen, joka on puolet pyydetystä.

Pyydän lopulta Jumalalta apua. Jos on tarkoitus että saan uuden sohvan, päätä se puolestani ja jollei ole tarkoitus että tarvitsen sohvaa, nuori pari ostaa valkoisen unelman ja minä jatkan elämäni.

Seuraavana päivänä meseen tulee viestiä että tarjoukseni on hyväksytty. Kolmas vapaapäivä menee sohvanhakuun ja illalla putsaan huolellisesti kaikki osat ja minulla on sohva joka on kuin tehty minulle.

Minä joka aina on järkeillyt ettei valkoinen sovi koiraihmiselle, järkeilin nyt että olen jo niin vanha että jos joskus haluan kokea valkoisen sohvan, ostan sellaisen nyt, koska minulla on vaan yksi elämä. Yksi unelma jonka oikeasti voi toteuttaa.

Jotenkin koen että se joku aina ohjaa minua, tavallaan lohduttaa ja  piristää minua kun eniten sitä tarvitsen. Mikään ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. Mutta käytännössä kaikki meni juuri niin kuin oli tarkoitus. Jopa mies oli tyytyväinen. Minä pidin pääni ja toimin niin kuin olisin toiminut ennen Matun kuolemaa. Mies väitti ettei sohva tule mahtumaan autoon ja peräkärryyn, minä taas luotin että mahtuu taatusti, koska olen ennenkin saanut kaiken mahtumaan. Niin tai sitten oli hyvä tuuri. Sitten alkoi pilkunviilaaminen. Halusin kaiken olevan millileen juuri niin kuin piti. Se tarkoitti valokuvaamista, vertaamista ja kuvien lähettämistä serkulleni , sekä puhelinanalyysia. Sain vahvistusta ajatuksilleni. Seuraavana päivänä laitoin omat sohvani lahjoitukseen, tein päivän hommia, tarkistin ilmoituksia ym. Kunnes tuli kuningasidea ja peruin kaiken. Tänään korjasin koirien kopan jonka ystäväväni virkkasi, ja lopulta heitin sen pesukoneeseen. Meni suteen tai saveen tyyliin. Harjasin koirien lampaantaljan ja otin imurin esille laittaakseni vierashuoneen kuntoon.

Yksi asia johti toiseen ja mitä enemmän tein, sitä enemmän sain energiaa. Vanha minä joka hotkaisee ruoan koska on niin kiire tehdä se ja se ja sitten vielä se. Silti ei ole stressiä, vaan teen systemaattisesti asioita ja hyödynnän joka minuutin tavallaan. Imurikin oli juuri otettu esille kun mies pyytää syömään. Ja lopulta oivallaan taas paljon asioita surustani ja tulee pakottava tarve kirjoittaa se talteen. Imuri jäi lattialle , mutta huomenna on uusi päivä.

Töissäkin oli periaatteessa ongelmatilanne. Mutta en hermostunut ja kaikki sujui paremmin kuin koskaan ja sain vielä tehtyä ylimääräistäkin. Ehkä juuripa sen takia että olin yksin , en tiedä. Mutta itse koin että kun on epätoivoinen, ja on murehtinut liikaa , tavallaan odottaa ihmeitä. Niin joku vaan laittaa volet hiljemmaksi, antaa rauhan sieluun, ja tuo pienen ilon kiitokseksi jostain hyvästä mitä olen ehkä tietämättäni tehnyt. Näin uskon. Vaikka juuri hetkiä sitten murehdin ja se oli täysin totta juuri tänäänkin, silti se tavallaan pyyhkiytyy taka alalle ja uskon taas itseeni. Jotenkin minulla on sellainen kutku että minusta vaan tulee yrittäjä. Joku minussa sanoo että se aika mitä teen duunia voisin muuttaa rahakkaammaksi. Mikä se asia on, sitä en tiedä. Mutta sellainen olo minulla vaan on. Aika näyttää mikä minusta tulee isona.

Elän minä miten hyvänsä, koen vahvasti etten kuitenkaan ole yksin. En ole yksin vaikkei asiat aina mene hyvin, kunhan oivallaan miten tulisin aina kuulluksi.

Uskon edelleen hyvään , ja jollakin tavalla haluan uskoa että vielä oivallan jonkun asian joka tuo sen viimeisen silauksen jonkinlaiseen rauhaan ja hyvän oloon, kuolemankin hyväksymiseen. Vielä se on liian kaukaa, mutta pitää kai vaan olla malttia.

Toinen asia joka vaivaa, on kykyni vaistota asioita. Nyt mietin vaan miksi fiilikseni on huonot. Mutta vaistoni sanoo myös että kun annan ajan kulua ja annan sen jonkun isomman voiman hoitaa tämänkin asian pois, oloni tulee paremmaksi.

Voi kunpa kaikki tosiaankin olisi totta !

Tänään lähetän toivomukseni sinne ylös , että se hyvä joka alkoi sattumalta vaan kasvaa. Toivon tätä itseni hyväksi. Toivon että tunteet jotka oivalsin tänään jatkuu ja kasvaa. Uskon että kaikki mitä olen kyennyt antaa olla on tuottanut hedelmää ja haluan sen jatkuvan. Toivon myös tätä samaa kaikille muille. Toivon todellakin että jokainen ketä kamppailee surun syvimmissä vesissä saisi kokea kiitollisuutta itsestään, oppia itsestään, kokea oivalluksia itse, ja ennen kaikkea saada syvä rauha sydämeensä nopeammin kuin itse olen saanut. Silti olen kiitollinen että edes saan valonpilkahduksia ja apua siihen mitä tarvitsen eniten.

Kun on rauha sydämessä kaikki on enemmän kuin hyvin, mitä ikinä se onkaan.