Kuolema muutti minut eri tavalla kuin olisin uskonut. Alussa luulin että se muuttaa minun ajatusmaailmaani. Nyt ymmärrän että että se perusminä on edelleen olemassa, ja ehkä kun kaikki tavallaan palautui oletin ensin ettei kuolema muuttanut minua. Jossain asioissa tulin vahvemmaksi toisissa asiat meni täysin päinvastoin.
Kai se uusi minä myös ailahtelee sen mukaan miten se uusi elämä menee muuten. Alkuajathan oli asian sisäistäminen, kaikki pyöri vaan perheen ympärillä. Jollen itkenyt Matiasta , surin elävää poikaa tai miestäni ja jopa kai itseänikin. Oli opittava mikä olen itse ihmisenä.
Mutta kunnei kaikki asiat riipuu itsestäsi eikä kukaan voi ymmärtää miten pitkä matka ja miten rikki ihminen loppujen lopuksi oikeasti on pitkään. Pitkään ei todellakaan tarkoita viikkoa eikä kahta vuotta vaan prosessi on paljon pidempi. Tottakai puhun vaan itsestäni.
Vaikeinta kai on kohdata koko maailma uudestaan. Sitä on toisaalta aika suuria odotuksia hyvän jakson jälkeen, tai silloin kun aurinko tavallaan paistaa . Sitä on aika hauras ja heikko vaikka jopa kuvittelee välillä että on aika hyvin päässyt ns. eteenpäin.
Mikäli kohtaisin ihmisen joka kertoisi tarinansa johon voisin samaistua, ja hän väittäisi olevansa asiansa kanssa sujut, en uskoisi häntä. En edes usko että kohtaan sellaista ihmistä koskaan.
Arkikin on väistämätön ja kaikki ihmiset jotka ei ole kohdannut mitään vastaavaa , ei voi ymmärtää . En tavallaan edes halua että tietävät koska en halua mitään erikoiskohtelua, sääliä tai mitään joka tavallaan erottaa minut muista. Sitä vaan kai silti toivoo elämän kohtelevan itseään lempeämmin. Kun näin ei aina käy, toivoisin olevan mahdollisuuksia paeta sitä kaikkea.
Niin kai olenkin tehnyt . Pakenee tavallaan kotiin, tuttujen ja turvallisten asioiden ja ihmisten luokse, keneen voit luottaa ja olla ihan just sitä mitä on. Välillä rohkaisee itseään ja astuu ulos muille normaaliin maailmaan, mutta ei se aina ole helppoa. Joskus taas kaipaa että aidosti voisi nauttia ja suunnitella asioita mitä tekisi , kohtaisi uusia juttuja , ihmisiä , tapahtumia, ja toivoo että oikeasti pääsee siihen kiinni. Silti jos olen rehellinen, en oikein usko siihen, se on kuin haave joka silti pelottaa. Vaikeaa selitää.
Ehkä ne tutut ja turvalliset ihmiset vetää enemmän puoleensa kuitenkin. He kenen kanssa olet kokenut yhtä sun toista vuosien saatossa.
Tänään tulin töistä, olin hetken ulkona, syötiin, ja jäin lopulta yksin olohuoneeseen. Kävelin keittiöön ja pysähdyin katsomaan Matiaksen kuvaa. Jeesus miten se sattui ja tuntui yhä uskomattomalta että tämä tarina on oikeasti totisinta totta. Siksi en usko että kukaan joka on lapsensa menettänyt voi koskaan palata siihen vanhaan minään joka joskus oli. Eihän se ole pelkästään negatiivista, mutta ehkä enemmän kuin hyvää kuitenkin. Kyllä se hyvä on aika paljon itsensä lohduttamista ja hyvin pinnallista uskomusta jonka avulla pysyy pinnalla.
Mikä on se aika kun vanhempi joka katsoo omaa kuollutta lastaan valokuvasta ja vaan kävelee ohi tuntematta mitään? Kävelen minäkin ohi, mutta silloin en katso vaan olen uppoutunut johonkin omaan juttuuni. Voin siis todellakin kävellä keittiöstä olohuoneeseen ajattelematta mitään. Mutta sitten tulee aina se hetki kun pysähdyt, ja katsot tarkkaan sitä kuvaa joka ei vanhene, eikä kasvot ole muuttunut ja sinulla todellakin on vaan ne muistot, ne muistot mistä kaikki kirjoittaa niin kauniisti. Onhan meillä muistot. Kysyn vaan, kuka vaihtaa elävän lapsen kauniiseen muistoon jos on vaihtoehtoja? Ei kukaan. Se on meidän itsemme lohduttamista ja muiden lohduttamista eikä mitään muuta. Kunnei kertakaikkiaan ole sanoja joka oikeasti lohduttaa. Ei ole tekoja joka oikeasti lohduttaa. Ei vaan ole mitään joka korvaa elävän lapsen ja ihan tuiki tavallisen arjen, ja elämän joka menee jokaisella niin kuin menee. Sitä lasta kun ei oikeasti takaisin saa.
Silloin miettii ihmisiä joka ei ota kaikkea irti siitä mitä on. Heitä joka ei joka tilanteessa ensin ajattele lastaan ja sitten vasta kaikkea muuta ja muita. He jotka oikeasti muiden mielestään ”uhraa ” elämänsä perheelleen ja lapsiinsa, arvostan, koska mitään sen tärkeämpää ei voi tehdä. Vaikeaa on sanoa millainen elämä minulla olisi jollei koko onnettomuuttaa olisi tapahtunut. Olen varma siitä etten todellakaan olisi sen viisaammassa tilassa kun muut joka ei samaa ole kokenut. Olisin yksi heistä, olisin onnellisempi kuin ymmärtäisin. Ja jos voisin asioita muuttaa , olisin mielelläni yksi heistä.
Yleensä kirjoitan kun asiat ei ole hyvin ja joku asia painaa. Kai se on tapa yrittää kirjoittaa murheet pois ja saada sattumalta oikea oivallus joka kantaa taas pienen matkan. Jos on liian kivistä haluan siirtyä pois, takaisin johonkin vaikka tylsäänkin elämään , joka sekin on parempi kun epämukava olo , joka satuttaa.
Paljon hyvääkin olen kohdannut ja paljon arkisia kohtaamisia joka antaa voimaa. Noin niin kuin yleisesti pidän ihmistä ja parasta on se kun joku sanoo jotain mitä ei edes itse tajua olevan suuri merkitys minulle. Silloin kolahtaa kun koen jonkun näkevän sen ihmisen mikä todellakin olen. Naurattaa kyllä vieläkin se alkoholijuttu, kun joku ei oikeasti voinut uskoa totuutta 🙂 No se oli hauska juttu, mille olen nauranut monet kerrat jopa ajatuksissani.
Tapasin erään naisen muutama päivä sitten. Hän oli kova höpöttämään, oikeasti puhui niin paljon etten olisi millään jaksanut enää kuunnella, ja silloin ihminen todellakin puhuu urakalla. Hän selitti jotain omasta lapsenlapsestaan ja kuinka paljon hän sitä lasta rakastaa. Hän todellakin sai tunteet välitettyä minullekkin. Toisaalta oli lohduttavaa tavata ihminen jolla oli niin suuret ja voimakkaat tunteet, samaistuin tässä kohtaa häneen.
Tottakai ymmärrän että useimmat ihmiset rakastaa omia lapsiaan. Ja silti olen usein tuntenut että itselläni ei ole mitään rajaa kun tuntuu ettei ole sanoja kertomaan kaiken niin että joku oikeasti tajuaa miten valtavat ne on. Kun kohtasin Matiaksen ”tapaamisessa” silloin löysin rauhan , koska tiesin joka solullani että minua ymmärretään täydellisesti joka ainoalla solulla. Hienointa oli myös että tunsin hänen tunteet. Siinä ei ole varaa feikkiin, sitä ei voi feikata tai huijata millään tavalla. Kaikki on täydellistä.
Kun mietin kokonaisia perheitä jotka menehtyy, täytyy sanoa että ei oikeasti voi olla täydellisempää tapaa kuolla. Jollei siis ajatella isovanhempia ja muita rakkaita. Mutta jos kaikki on niin kuin on, perhe ainakin pysyy koossa yhdessä eikä ainakaan kenenkään perheenjäsenen tarvitse jäädä tänne suremaan ja suorittamaan tätä elämää loppun asti , odottaen ja toivoen että omat mielikuvat siitä mitä on sen jälkeen on totta.
Jos olen oikein rehellinen, en usko että tulen koskaan suremaan ketään niin paljon kuin suren omaa lastani. Toivon sydämeni pohjasta että elävä lapseni saa onnellisen elämän, ja että ehkä hänen tuleva perheensä säästyy kaikelta pahalta. Ennen ajattelin aina että olisi parempi jos minä olisin seuraava. Mutta en halua ajatella koko asiaa, koska tiedän että minunkin kuolema satuttaa sentään jotain. Lohdutan itseni kuitenkin sillä, että mikäli toivon mukaan kaikki menee niin kuin pitää, kuolen ennen lastani. Ja kuvittelen ja toivon että lapseni kokee sen luonnollisena. Kuolempa miten hyvänsä hän voi lohduttautua sillä että pääsin Matiaksen luokse. Järjestyskin on kuitenkin oikea. Jos mieheni kuolee ennen minua, tulen taatusti tuntemaan itseni yksinäiseksi. Olen monta kertaa ajatellut että olin onnekas. Minähän kuitenkin vaan rakastuin ja siitä se kaikki lähti. Minulla kävi todellakin onni että sain kunnollisen miehen. Toivon kuolevani suht selväjärkisenä ja nopeasti, silti haluan saada mahdollisuuden vielä järjestää asiat ja sanoa ne viimeiset neuvoni lapselleni joka taatusti olisi se, että lohdutan häntä sillä että kaikki on hyvin. Siksi tämä blogikin on hyvä asia. Jos kuoleekin yllättäin. Toisaalta olen aika hyvin hoitanut asiani, ja tärkeintä on kuitenkin se että hän tietää, että hän minut piti pinnalla ja rakkaus häntä kohtaa on niin suurta ettei millään muulla ole väliä. Toivon todellakin vaan että hän kasvaa tasapainoikseksi ihmiseksi jolla elämänarvot on kunnossa.Mitään muuta onneen ei tarvita.
Toisesta ihmisestä välittäminen on asia josta pidän itsestäni ja taatusti on yhtä paljon asioita mistä en itsessäni pidä. Mutta takerrun hyviin. Mietin vaan miksi , miksi ja mikä tarkoitus monessa asiassa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan on. Jotain se on. Välillä uskon että se selviää vielä, mutta yhtä monta kertaa epäilen kaikkea joksikin mielikuvaan jonka tarkoitus vaan on kannatella itseäni. Mutta silti ajattelen niin että jos aidosti jotain hyvää tunnen ja toimin aidosti, niin ei siitä ainakaan haittaa ole. Uskon myös että ihmiset vaistoaa sen. Olen kohdannut paljon kauniita ja surullisia hetkiä mitä koen olevan olleen tarkoitus kokea, sitä jotain varten. Toisaalta inhoan sanaa , tarkoitus. Se sana liittyy liian paljon kuolemaan.
Kun teen jotain aidosti, en heti hoksaa sitä. Toivon tottakai että niillä hyvin vaatimattomilla teoillani joka on tullut sponttaanisti aidosta sydäemstäni, on suurempi merkitys joka ehkä joskus selviää minulle. Jotenkin on sellainen kutku, että jossain kohtaa elämän mysteeri sekä kuoleman mysteeri aukeaa minulle.
Tänään siis todella viilsi sydämesssäni kun katsoin sitä valokuvaa, ja tänään toivon todellakin että saisin vielä monta ”tapaamista” ja jopa ihan tavallinen unikin kelpaisi jonka siis muistaisin vielä herättyäni.
Tovon itselleni ajatuksen jostain tulevasta joka olisi elämäni tarkoitus. Koska jos on päämääärä ei tarvitse kun pyrkiä sitä kohden. Päämäärän pitää vaan olla todella kiehtova juttu. Ei minusta välttämättä tarvitse tulla miljonääri, toki se auttaisi kokeilemaan monia asioita. Pystyisi auttamaan niin paljon ja sitä kautta saada elämälleen konkreettisesti merkityksellisempää elämää.
On hienoa kohdata muitakin ihmisiä jotka toimii samalla tavalla ja on todellakin hienoa kohdata ihmisiä jolla oikeasti on sydän paikallaan.
Tänään en oikein osaa toivoa itselleni tai kenellekään mitään. On aika tyhjä olo. Tunnen toki kaukaista kiitollisutta monia pieniä hetkiä kohtaan. Silti on aika tyhjä olo. Toivon ehkä että se joku asia selviää minkä takia elän. Toivon jotain mitä kohden pyrkiä ja haluan vaan tehdä jotain rauhassa niin kuin asioita kuuluisi tehdä. Haluan kokea sillä jollain olevan merkitys ihmisyyttä kohtaan.
Huomenna on uusi päivä ja taas nähdään mitä päivä tuo tullessaan.
Rauhaa sydämiin ja paljon hyviä ajatuksia ja oivalluksia heille joita niitä tarvitsee.
