Suru on jokaiselle aina 100% täydellinen asia.  Miten surua siinä kohtaa edes alkaa määrittelemään. Ei suru tulee ja ottaa sinut syliinsä tavallaan, elät siinä haluat tai et.

Oman surusi keskellä suret vielä läheistesi surua. Mutta miten surun voi pukea sanoiksi? Voi yrittää käyttää sanoja, mutta sanat on vaan sanoja, eikä ne kykene tulemaan niin lähelle ketään, kun mitä todellisuus on.

Surun kesto on mahdotonta määrittää. Mieleeni tulee joku simulaattori, johon tallennat tilanteita, näytät filmin jonka hahmot on kuvailtu sinun läheistesi näköiseksi. Tarina alkaa, ihminen eläytyy , on efektejä jotka tärisyttää , ääniä jotka pamahtaa. Ja kun mielesi on uponnut siihen, ehkä voisi olla mahdollisuus ymmärtää hitusen verran mitä se on.

Olen kokenut oman kolarin, joka oli mitätön peltikolari. Olen kuullut kun auto tekee ilmalennon, ja sen äänen kun se törmää maahan, ja tiesin heti että NYT on kiire. Äänet kertoo hädästä , siitä päättelee aika paljon.

Mutta vaikka istuisin itse simulaattorissa , vaikka filmi olisi kuinka mukaansa tempaava, tiedän silti ettei tämä ole totta. Voit koska tahansa sulkea silmäsi, laittaa sormet korviisi ja on joku x-aika ja painajainen on ohi.

Ulkopuolisella joka ei koskaan ole kohdannut mitään vastaavaa , on täysin syytön siihen ettei tiedä mitä tämä on.

Moni , itseni mukaan lukien kokee vihaa jossain vaiheessa. Joku pystyy kohdentamaan vihansa , joku ei. Mutta vaikken minäkään pystynyt, se järkytys mitä on tapahtunut, se kaaos, väsymys ja mitä kaikkea siinä käykään läpi, purkautuu jollakin tavalla jossain kohtaa.

Miten se kenellekin käy, on arvoitus. Mitä muuta voi pyytää kuin ymmärrystä meidän kaikkien puolesta jotka olemme sopimattomasti, syyttä ,tai miten vaan,  purettu vihaamme. Itse en muistaakseni ole kauheasti jos kertaakaan pyytänyt sitä edes anteeksi. Olen kai suonut minulle itselleni tämän tapahtuneen.

Eikä sekin ole klisee ettei kannata kantaa kaunaa, olla pitkävihainen jne. Se on täysin totta ettei sillä mitään voita. Viimeksi tänään puhuin lapsensa menettäneen äidin kanssa tästä. Mutta totesin että ehkä hänen aika ei ole vielä tullut, jotta hän pystyy tätä yhtä osaa koko ruletista käsittelemään vielä, ei vaan ole sen aika.

Toki pyydän ulkopuolisiltakin ymmärrystä jos surun murtaman vihaisen vanhemman joutuu kohtaamaan. Ymmärrän että on ihmisiä jotka jo ehkä ammatinsa puolesta joutuu kohtaamaan meitä useammin, kuin esimerkiksi  kaupan kassa minkä minäkin olen läksyttänyt. Uskon silti että vihan ryöpytyksen kohde vaikka kuinka ymmärtää, silti voi loukkaantua, silti ehkä tulla negatiivisia tunteita vihansa näyttäneelle .

Itse yritin suojella poikaani monelta väärinymmärrykseltä. Soitin esimerkiksi etukäteen lääkärille ja kerroin hiukan taustoja , jotta hän ei sitten järkyty mikäli poikani käyttäytyisi sopimattomasti, tai saisi täyden raivarin. Ja tämäkin tapahtui kaksi tai kolme vuotta onnettomuuden jälkeen. Minä tiesin ettei suru ollut ohi. se jätti jälkensä häneen joka ilmeni monella tapaa , ja tuskin itsekkään tiedän kuin murto osan siitä mitä kaikkea se pojalleni ilmeni, mitä hän kertoi, mitä hän jätti kertomatta. Minun piti vaan päätellä suurimman osan asioista. Piti pelata varman päälle. Pelkkää arvailua tai tilanteista oppineena.

Sain sellaisen käsityksen että poliisi ja lääkärit oli yksi ongelma. Juuri nämä ihmisethän oli siinä kaikista suurimmassa kriisissä. Kokikohan hän ettei kukaan auttanut, meidän hylättiin ja hän joutui itse pitämään isästään huolta , odottamaan minua. En tiedä. Oletan näin.

Paljon myöhemmin poikani oli soittanut poliisille, joku oli ajanut heitä kohti , en muista juurikaan mitä, mutta ystäviensä kanssa kokivat kuitenkin tilnateen niin vaaralliseksi että soittivat poliisit. Sain kuulla asiasta niin paljon purkatumista siitä miten kukaan ei tehnyt mitään, jos virkavalta edes tuli paikalle. No niin minä koin että se ryöppy mikä tuli oli heijastus jo kertaaleen hänen kokemasta asiasta.

Myöhemmin oli ne elävän poikani kolarit , mitkä johti minun toimestani lääkärintutkimuksiin. Pyysin poikaa hoitamaan asioita ja siihen kuului myös soittaminen lääkärille. Poikahan soitti ja oli sitten haukkunut lääkärin pystyyn. Minä huokailin voimattomana koska nyt poikani oli täysi ikäinen. Soitin kuitenkin lääkärille, ja sain itse sellaisen ryöpyn niskaani miten huonosti käyttäytyvä poika minulla on. Pojalla oli palanut käämit totaallisesti. Ihme kyllä ja onneksi olin itse täysin rauhallinen ja nyt voin jo hymyillä asialle. Minä annoin lääkärin purkaa omaa loukattua ja pahaa oloaan minulle. Toivon mukaan sekin lääkäri hoksasi tämän myöhemmin.

Minussa heräsi myös tavallan piilovittuilu. En tiedä onko se nyt ihan oikein valittu sana, mutta suuttumatta itse halusin jollakin tavalla herättä ihmisiä jotka valitti ihan jostain nin turhasta asiasta kun olla ja voi.

Olin kaupassa ja edelläni oli mies joka laittoi tavaraa hihnalle. Minä odotin oman kärryni kanssa ja oletin että hän jo oli kaikki saanut hihnalle. Joten aloin laittamaan omia tavaroitani hihnalle. Mies suuttui pyyhkäisi  kädellään niitä muutamia tavaroita kauemmaksi mitä jo olin ehtinyt nauhalle laittaa. Pyysin luonnollsesti anteeksi oikein ystävällisesti , mutta pakkohan oli lisätä siihen , että olen todella pahoillani jos pilasin päiväsi näin , etten voinut mitenkään  ymmärtää että tämä oli niin iso virhe, koska elämässäni on vaan ollut suurempiakin ongelmia. En nyt ihan sanantarkasti muista miten se ihan meni. Mutta osui ja uppoi. Tässä kohtaa kuulen oman mieheni sanat päässäni. – Miten se nainen aina saa hänet tuntemaan itsensä ihan idiootiksi, ja miten ihmeessä hän aina löytää ne oikeat sanat jotka lyö häntä vyön alle ja kaiken lisäksi hän on usein oikeassa..

 

Onnettomuudessa yritin aina ensin hakea virheet itsestäni. Miksen sittenkään soittanut, mitä minä tein väärin?

Olen kyllä myöntänyt itselleni jo monen monta kertaa miten turhaa onkaan jatkaa jotain riitaa tai provoistua niinkin paljon mitä tein siinä kassajonossa. Oli täysin turhaa pyydellä ylitsevuotavasti anteeksi tyhmyyttäni, koska aidosta sydämestäni en niin kuitenkaan tehnyt. Oikea tarkoitukseni oli näpäyttää, herättää ja saada mies huomaamaan kuinka tyhmä hän oli jostain pienestä asiasta.Tosin tämäkin pieni lopulta mitätön kohtaus kääntyi lopulta minua itseäni vastaan, koska muistan sen vieläkin. Toki jos on jotain huonoa, niin ainakin hyvä asia on se, että yritän kehittyä ihmisenä ja lopettaa moinen käytös itse.

Luin kai jostain että kun itse käyttäytyy hyvin asiat sujuu paremmin.

Mutta luin myöskin sen että voi kohdata esimerkiksi jonkun ihmisen ilkeät sanat,teon ja siitä pitää oppia. On tapahtunut joku episoodi vain ja ainoastaan sen takia että itse opit. Kuulostaa viisaalta ja jopa ihan uskottavalta. Joo jollei jatka sitä ajatusta, kaikkihan on tässä kohtaa ihan fine. Mutta minä tyttöhän kaivelen.

Kuka niitä mulkkuja sitten opettaa, eikö voida ajatella niin että minä opetan ehkä jotain toista?

Tässä kohtaa kai on syytä lopettaa ja todeta että serkkuni on oikeassa, minä mietin kai aivan liikaa 🙂