Kategoria: Yleinen

Suru alkoi täydellisellä epäuskolla koko asiaa kohtaan. Ymmärsin toki asian kun tunnistan poikani. Silti en osaa edes kuvailla mitä siinä kuitenkin ymmärsi. En edes itkenyt. Keho ymmärsi matkalla tunnistamiseen koska maa alkoi huojumaan ja pelkäsin pyörtyväni hetkenä millä hyvänsä.

Tässä kohtaa pitää sanoa että kerrankin ymmärrän ihmisiä jotka ei reagoi oletetun kaavan mukaan. Se toden totta voi olla niin. Jos olisin saanut valita, olisin halunut reagoida niin kuin elokuvissakin, joku käytösmalli jonka muutkin hyväksyisi. Ei siinä kohtaa mieti mitään järkeviä asioita, mieli ja kaikki on vaan niin sekavan aitoa kun olla ja voi. Mietin usein jos olisi ollut syytä epäillä minua jostain mihin olisin syytön, kuka uskoisi minua, sen perusteella miten itse kohtasin kuoleman.

Tosin meistä ei kukaan itkenyt heti. Olen miettinyt miten olisin reagoinnut jos olisin noussut autostani ja nähnyt poikani autossaan. Ehkä joku suojeli minua, en tiedä. Tilanne on hyvin ristiriitaista, koska tavallaan olisin halunnut olla siinä, eikä antaa hänen kuolla autoonsa yksin. En edes halua tietää tarkempia asioita, mutta väistämättä mietin silti tuhansia kysymyksiä. Toivon vaan todellakin että keho suojaa meitä sillä että menetämme ainakin tajuntamme. Silti löydän muutaman asian joka sanoo että Matias ehti ymmärtää asian muutamaksi sekunniksi ainakin. Kipua en usko että ihminen tuntee jos järkytys on niin suuri kun se on ollut. Kun mietin näitä asioita , ne ahdistaa ja kamalinta on ettet voi paeta omia ajatuksiasi ja sisäisiä kysymyksiä. Tässä kohtaa oma raadollinen rehellisyys itseäni kohtaan on todella raskasta. Uskon vilpittömästi monen maalaavan ja uskottelevan asioita itselleen jotta jaksavat koota itsensä ja yleensäkin elää.

Jollei ole kokenut näin suurta surua, alkaa pitkä oppikoulu itsellesi miltä sinun oma surusi näyttää. Kokemukset mitä koet kuoleman jälkeen on se joka opettaa, joten tässä kohtaa voidaan toden totta sanoa että kukaan ei ole seppä syntyessään.

Ymmärtämättömyys, sokki, masennus, sisäistäminen, ymmärrys, suru, ja siitä pikkuhiljaa, alkaa rakentamaan sitä uuutta elämää. Elämää juuri SEN päivämäärän jälkeen.

Pääpiirteittäin kaikki lapsensa menettäiden vanhempien kohdalla , on että joutuu kulkemaan suurinpiirtein saman kaavan läpi. On kuin suru olisi suuri metsä joka on täynnä pieniä polkuja. Matkan varrelta löydämme ehkä apua, toiset kaatuu vaan noustaakseen, toisen polku on pidempi, toisella jotain muuta. Yhteistä on vaan suunnaton suru.

Näin itseni aina merellä tavallaan. Seilasin ensin ilman päämäärää kohti jotain tuntematonta. Kuvittelin isoja aaltoja ja minä siinä pienessä laivantyyppisessä täysin hallitsemattomassa tilassa, kunnei ollut edes airoja. Olin täysin isompien voimien armoilla. Ilma tyyntyy lähestyn kohti pelastusta , eli rantaa. Meri on tyyni, mutta edelleen olen meren armoilla. Taas nousee myrsky, ja taistelen niin epätoivoisena kuin ihminen vaan voi. Voimat katoaa ja olet jo luovuttamassa. Tulee se kaikista isoin aalto ja vaan odotat kuolemaa, mutta se työntääkin sinut suojaan. Suru on kuin aalloilla keikkumista.

Välillä sukellat niin syvälle kuin olla ja voi, ja kestää ikuisuuden, mutta jostain tulee joku joka nostaa sinut ylös, olet uupunut koska sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen.

Opit pitämään laidoista kiinni, osaat jo lukea merestä mitä seuraavaksi tapahtuu. Pian opit miltä sinun surusi näyttää, opit kun olet syvimmissä vesissä, että sieltä aina noustaan kuitenkin. Kun ennen makasit ja odotit kuolemaa, melkein toivoit sitä, tiedät jo ettei niin käy.

Kun on jollain tavalla sisäistänyt miltä se oma suru näyttää ja miten olet oppinut, ollaan jo tultu aika pitkä matka parempaan.

Silloin voi jopa alkaa pitämään itkuista koska se tavallaan puhdistaa.

Mutta arvaamaton on meri ja niin on myös suru. Se voi iskeä koska vaan. Jotenkin on julmaa että joutuu elämään tällaista elämää. Minulla on kulunut 11 vuotta opetellessa. Kuoleman koen jopa nyt tavallaan pelastajana. Koska kun minä kuolen katoaa myös se yksi möykky sisältäni lopullisesti.

Usko siihen että koen Matun seuraavan meitä sieltä jostain, on niin vahva, ja uskon hänen odottavan meitä. Aidosti uskon myös että hänellä on siellä hyvä olla. Perususkovaiset jolla on todella vahva usko, sisältää se sitten mitä tahansa, koen olevan onnellisessa asemassa, koska vahva usko tavallaan lohduttaa . Siksi sanonkin aina, uskokaa mihin tahansa ja pitäkää siitä kiinni. Minulle se ei tarkoita perususkovaista toimintaa tai ajattelutapaa. Koska ajattelen niin että lapsen kuolema kuitenkin on surullinen ja iso asia, jokaisen ihmisen elämässä uskoo hän sitten tai ei.

Oma ajatusmaailmani murtui kyllä monet kerrat ja koin että olen vaan halunnut maalata jonkun tavan ajatella tätä maailmaa. Luoda jonkun kauniin uskottavan version , miten kaiken pitäisi olla. Siksi minulle on turhaa tulla sanomaan miten pitää uskoa tai varsinkaan etten saisi ajatella niin kuin ajattelen. Jollei ole lastaan menettänyt ei vaan voi tietää mitä se on,  enkä tarkoita millään pahalla. Fanaattinen omien näkemysten tuputtaminen vaan ärsyttää minua. Hyvä jos sellaiset ihmiset sitten kun itse kohtaavat saman , todellakin pitävät omista uskomuksistaan kiinni. Mikä tahansa ajatusmaailma joka lohduttaa on minusta aina hyvä, tätä helvettiä en suo kenellekään.

Jos pyydän teitä olla ottamatta yhteyttä lapseenne puoleksi vuodeksi kun tiedät että lapsesi on lähdössä matkalle , epäilen vahvasti että ette pysty olla soittamatta. Jos sinulta viedään puhelin ja teljetään asuntoonne takaan että mietit lastasi. Niin mietin minäkin, erona vaan että joudun odottamaan loputtomiin kunnes kuolen.

Haudalla käyminen toi minulle jotain lohtua. Hoidin lastani hyvin kaukaa mutta edes jotain joka symbolisoi juuri Matiasta vaikka vain ja ainoastaan vaihdoin kukat tai pesin niitä kiviä.

Ensin lasket tunnit, lapseni on ollut kuusi tuntia kuolleena. Sitten tulee vuorokausi, jotka muuttuu viikoiksi. Vuodet tulee ja menee, mutta sinä et unohda ja tuntuu pahalta että maailma jatkuu kunnei mitään olisi tapahtunut vaikka maailman ihanin ihminen on poissa.

Kyllä me vanhemmat ymmärrämme että niin siinä käy, eihän mekään surra kaikkien ihmisten rakkaiden puolesta.

Oli kai kulunut kolme vuotta kun eräs mies kertoi meille että oli ollut ystävänsä lapsen hautajaisissa. Hänhän kertoi sen koska tiesi että me ollaan menetetty lapsemme. Seisoimme siinä ja mieheni taisi sanoa jotain että kyllä hän tietää. Mies sanoi – Niin niin mutta tämä oli ihan pieni juuri syntynyt vauva. Mieheni katsoi miestä pitkään ja sanoi, niimpä mutta se ei ole ollut tässä ja näytti eleellään miten vauvaa sylissä heijataan, mutta suru on aina suru omasta lapsestaan.

Mies jolla ei silloin vielä ollut omia lapsia (sai sellaisen muutama vuosi myöhemmin) koki että pientä lasta surraan enemmän koska pieni on niin viaton ja pieni lapsi on niin avuton.

Takaan että oli se lapsi minkä ikäinen tahansa, se on aina suuri suru.

Olen joskus miettinyt olisiko ollut parempaa että Matias olisi kuollut synnytykseen. Ei olisi niin paljon muistoja. Mutta todennut että yhtä kovin olisin surrut enkä ikinä olisi unohtanut häntä kuitenkaan. Muistoja on, ja ne on kauniita, mutta sitä en kiellä että muistot myös sattuu.

Päästä jo irti ! hohoijjaaa..oikeesti hei haloo…

Ensinäkin haluaisin tarkentavan vastauksen mitä se edes tarkoittaa?

Päästä irti, sinun on päästävä irti ja jatkettava elämääsi.

Todella monet siis ne mitä minä olen kohdannut jotka ovat lapsensa hautaan saattanut, sekä he jotka ovat sururyhmässäni, ovat ainakin jatkaneet elämäänsä.

Itse en tunne yhtään joka makaisi kotonaan tekemättä mitään.

Tarkoittaako irti päästäminen sitä, ettei omasta lapsestaan saa enää puhua. tai pitääkö minun hymyillä ja naureskella kun puhun lapsestani , sekä vakuutta että elämä on laiffii ja ihan on kunnei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Olen toden totta käsittänyt että ihmisten on todella vaikeaa kohdata lapsensa menettäneen vanhemman. Itse pääsen helpommalla kun olen vaan hiljaa. Käyn töissä ja puhun vaan diibadaabaa…

Kuolemasta puhuminen on kai sekin parasta välttää monen mielestä, kun on joku lapsensa menettänyt seurassa. No minä olen ainakin ihan sujut näiden asioiden kanssa. En minä itke kenenkään tuntemattoman kuolemaa niin kun en tehnyt Matun kuolemaa ennenkään. Minä ehkä olen karaistunut jo, koska mitään kamalampaa en vaan voi kokea.

Siinä minä luen tapahtumia siinä missä muutkin ihmiset. Siinä minäkin kauhistelen jos joku tapaus on erityisen koskettava. Minulle se tarkoittaa aina äkillinen kuolema, julma , nuoren ihmisen kuolema.

Toki uskon minun ymmärtävän mitä kaikkea se otsikko loppujen lopuksi pitää sisältään.

Se mitä en ymmärrä on että lapsia tosiaankin on aina kuollut ja tulee aina kuolemaankin. Mutta eihän minun lapseni pitänyt kuolla, minunhan se piti olla. Hänen piti jatkaa, olen vaan ymmärtänyt asian niin ja kun se minulta vietiin, niin minä en vaan ymmärrä.

Olenkin joskus miettinyt millä tavalla minä ajattelin ennen Matiaksen kuolemaa. Olen melko varmasti ollut sitä mieltä ettei sellaista vaan tapahdu meille. Koen aidosti suurta vääryyttä etten minä saanut nähdä lapseni kasvavan. Mutta toisaalta, jos ollaan rehellisiä, miten voitaisikaan valita heidät joiden lapset kuuluisi kuolla ?

En minä ole mikään ihme tai erityistapaus. Kuolema on siitä rehellinen kaveri että se ottaa kenet haluaa. Se ei todellakaan erittele ihmisiä minkään mukaan. Siksi kai olen luonut oman uskomukseni että todellakin saat sen kuoleman leiman otsaasi kun synnyt.

Miten paljon tapahtuu ihan järkyttäviä kolareita mistä joku selviää, Ihme tai oliko päivämäärä vasta tulossa.

Jos sanon että lapseni kuoli kolarissa, uskon suurimman osan ajattelevan että oli suuri tilannenopeus, autoon tuli joku vika, oli liukasta, hirvi hyppäsi eteen tai jotain tämän tapaista.

Mutta ei , minun lapseni auto matelee etanavauhtia todella jyrkkää mäkeä ylös ja piikkuhiljaaaaaaaa ajautuu suoraan toiselle kaistalle. Niin hiljaa ettei edes vastaantuleva jakeluauto voi käsittää ettei se tosiaankaan  väisty. Luulen että jos tilanne olisi ollut nopea, vastaantuleva olisi pelästynyt ja tehnyt suuren väistöliikkeen.

Nämä asiat nyt putkahti päähäni tänään.

Koskaan ei voi tietää kenelle se tapahtuu, koskaan et voi suojella lapsiasi niin etteikö onnettomuus aina voi vaania nurkan takana. Koskaan ei voi tietää sairastuuko juuri sinun lapsesi. Joten siksi on melko turhaa asiaa edes pohtia, vaan elää nauttien tästä elämästä niin kauan kuin sitä on.

 

 

 

 

Tästä olin ainakin itse kuulut jossain vaiheessa ja senhän nyt ymmärtää sanomattakin että se on erittäin tärkeää. Rakas edemennyt ystäväni joka menetti poikansa kertoi siitä meille ja jostain syystä tämä upposi mieheeni. Kirjanpitäjäni tuli seuraavana päivänä meilel laittamaan ruokaa, mikä oli hyvä juttu koska minä en olisi edes ymmärtänyt koko asiaa ajatella. Muistaakseni hän oli tehnyt jauhelihakastiketta. Hän oli jo läöhtenyt kotiin kun tulemme poikani kanssa kotiin, ja muistan ainakin että poika söi.

En tiedä mistä päivästä oli kyse, enkä jaksa katsoa sitä mun kirjoituksista , ja mahtaako edes olla mitään siitä kirjoitettua. Mutta muistan kuinka mieheni istutti minut pöydän ääreen eikä poistunut siitä ollenkaan. Muistan miten minua ahdisti hänen seisominen siinä vieressä. Oletan että olen syönyt jotain, mutta filmi on tästäkin hetkestä täysin poikki. totuus kuitenkin on se että ruoka on polttoainetta ja se auttaa jaksamiseen. Joten vaikka muistokin saa kuvotuksen tunteen kurkkuuni, uskokaa heitä jotka sitä ruokaa tuputtaa, tai ole se joka sitä valvoo ja ainakin tarjoaa.

Nukkuminen on myös tärkeää, mutta se oli täysin mahdotonta koska aivot kävi niin ylikierroksilla kun olla ja voi. olinhan noussut 5 aikaan aamulla töihin ja vasta seuravana iltana ystäväni kysyi koska olen nukkunut viimeksi. Hän lähti saman tien kotiinsa ja haki nukahtamislääkettä. En ollut eläessäni sellaista suuhuni laittanut ja joku sanoi minulle että ota kaksi, ettei yksi riitä ja minähän otin. Muistan että minun piti löytää jotain, olisko ollut joku valokuva. pengon ainakin vaatehuoneessa jotain, lopulta siirryn autotalliin. Mieheni yrittää rauhoittaa minua kun vaanhoen että se on oikeesti löydettävä, ymmärrätkö !!! menen ihan tuhatta ja sataa lasissa, enkä muista löysinkö tai luovutinko mutta filmi alkaa hidastua , maailma alkaa pyörimään, en pysy kunnolla pystyssä. Muistan meiheni veljen pojan katseen jonka hän luo mieheeni ja ymmärrän ihan tasan tarkkaan siinäkin tilassa mitä he ajattelee. Miehen poika ottaa käsivarrestani kiinni ohjaa tai puoliksi rahaa minua rappusia kohden. Kävelen lyhyen eteisen läpi kohti pimeää makuuhuonetta, seisahdan sänkyni eteen, tunnet lempeän tönäisyn ja koko maailma pimenee. En näe unta, en kuule mitään, minä olen poissa. Jos on totaalikuolemaa niin tämä on sitä, paitsi että mun keho elää omaa elämäänsä minun tietämättä mitään siitäkään.

Ohjatkaa oikeasti ystävänne tai tuttune tai rakkanne lääkäriin jollei omainen itse ymmärrä, koska ei sitä jaksa kaikkea sisäistää siinä tilassa. Minulla kävi tässäkin kohtaa flaksi.

Viisastuneena olen ilmeisesti käynyt lääkärissä hakemaan itselleni näitä ihmepillereitä koska minulal oli 30kpl purkki. Tosin otin alussa vain yhden ja sillä nukkui 4 tuntia. Lopulta otin puolikkaan koska minulla oli ongelma nukahtaa. Lopulta purin vaan pienen pienen murusen joka ei aina vaikuttanut. tajusin onneksi että minun on pakko nukkua jaksaakseni. Purkki oli yöpöydän laatokossa ja jostain syystä mieheni oli sitä mieltä että ne ei ole minulle hyväksi. Luuli että olin koukussa. Olin hyvin vihainen tällaisesta holhoamisesta ja piilotin purkkini hyvin , minähän hitto vie teen just mitä haluan, eikä hän tiennyt että vähensin sitä ja todellakin otin sitä tarpeen vaatiessa enkä popsinut niitä kuin karamelleja.

Lohdutukseksi voin kertoa että hain uudenkin purkin ja taitaa niitä olla jossain vieläkin. En todellakaan jäänyt koukkuun ja kävin siis jopa töissäkin.Muita lääkkeitä minä en tarvinnut, ja jos tuntuu siltä että ne on tarpeen niin lääkärit kyllä tietää ja ovat kouluja käyneet.

Olin huolissani miehestäni ja meillähän tosiaankin oli se yksi paketti rauhoittavia. Koska en luota mihinkään ja olen itse hieman lääkevastainen, testasin näiden pillereiden vaikutusta kun Matias haettiin sairaalasta jonne hänet oli viety ruumiinavaukseen.

Olin toimittanut omat vaatteet , ne fleecepeitot, karkkipussin ja kirjan joka jäi kesken, sekä tärkein hänen kihlasormuksensa. Pörrötin otsatukan eteen koska se oli kammattu siististi taaksepäin, eikä matu ollut omansa näköinen. Minä ja kihlattu olimme kahden. En halunut että joku soittaa kitaraa siinä , mitä tarjottiin hautauspalvelusta. En myöskään kyennyt laittamaan sitä pientä liinaa kasvoille vaan jätin kihlatun yksin hetkeksi ja poistuimme autoon jossa veli ja isä odotti. ajoimme hiljaa hauta auton perässä ja silloin tunsin vaan suurta väsymystä, joten päätin etten halua olla näin väsynyt Matun hautajaisissa. halusin muistaa sen minlä muistin niin kirkkaana kun vaan siinä tilassa pystyisi, ja sen koomin en ole rauhoittavia ottanut.

Tämä oli minun valintani ja me ihmiset reagoimme niin eri tavalla. Ei tarvitse oikeasti pelätä hautajaisia mutta ymmärrän sitä koska itsekkin pelkäsin. Mitä siitä jos murrut polvillesi itkien tai huutaen?? sitten siinä vaan käy niin ja jollei joku sitä ymmärrä niin onko sillä mitään väliä.Voin rohkaista että minä selvisin siitä ja niin on moni muukin selvinnyt ja takaan että tavalla tai toisella selviät sinäkin. Ainahan voi tehdä niin kuin minä tein, testaa miten kehosi reagoi ennen hautajaisia.

 

 

Kyllä jälkeenpäin harmittaa etten ollut skarpimpi tai älynnyt pyytää neuvoja kokeneilta ihmisiltä, miten hautajaiset kannattaa järjestää. Vaikka hautaustoimistot ovat ammattilaisia he tekevät sitä elääkseen. Hautajaiset ovat heille arkipäivää, Mitä nopeammin teet päätöksiä, sen parempaa heille. En ole katkera enkä voi sanoa että minua olisi varsinaisesti kohdeltu huonoti. Mutta faktaa on se että olen vaan asiakas muiden joukossa. Suurin syy olin minä itse , samalla kuin olen syytön siihen että kehoni reagoi niin kuin teki. Kun yrität hoitaa asioita mitkä on pakko hoitaa, ja järjestää hautajaisetkin siinä sivussa, niin kyllä poika ja hautajaiset meni kaiken muun edelle ajatuksissani. Kuvittelin mahdollisesti että kaikki on hyvin kun vaan teen koko ajan jotain. Jollen tehnyt mitään kun mehut kertakaikkiaan vaan loppui , niin ainakin mietin asioita.

Vedin itseni niin piippuun kun olla ja voi.

Täti hautaustoimitolla oli ihan ookoo, mutta juuri sinä päivänä kun astuimme sisään ja piti päättää kukista olikin toinenkin nainen paikalla, eikä ns.vaan meidän täti.Tuli puhetta siitä millaisia kukkia haluan arkun päälle, pöytiin ja millaisen hautaseppeleen haluan. Tässä kohtaa ”meidän” täti lähti ja jätti meidät tämän uuden tädin kanssa.

Sanoin että haluan ison sydämen muotoisen kukkalaitteen. Haluan että kukat on villisti ja elävästi siinä ja jotain joka pehmentää koko jutun. En siis niin että ruusut on iskettu kukkasieneen vieri viereen tiiviisti. Näytin vielä käsilläni miten iso sen pitää olla. Nainen kysyi ymmärränkö kuinka painava se tulee oleman jos niin ison teemme. Aivan sama sanon , vaikka nainen sanoo että silloin pitää rakentaa pieni teline jotta se pysyy pystyssä. Sopii oikein hyvin vastaan minä.

En ole kauhean hyvä kukissa, kuulun ryhmään joka erottaa ruusun ja nämä peruskukat kuten joulutähden, päivänkakkaran, ja jotain muuta peruskukkaa.

Saavun hyvissä ajoin seurueen kanssa hautausmaan pihalle odottamaan että kantajat hakee Matiaksen arkun kylmiöstä. Enää ei ole paljon aikaa. Kukkien piti olla toimitettu kirkolle valmiiksi ja olihan ne siellä joo. Arkun päällä oli sovitut kukat. mutta se iso sydän oli pieni ja onnetton. Ei voi olla totta että minä äitinä vien pojalleni pienimmän mahdollisen kukkalaitteen. Kohta alkaa sessio niin millä ihmeellä saan uusia kukkia näin pian, en millään. Tämä törkeä virhe ja huolimattomuus loukkaa minua vielä tänä päivänäkin, koska oman lapsen hautaaminen ei voi ottaa replaynä.

Suosittelen toden totta että käytte itse kukkakaupassa katsomassa miltä ne kukat oikein näyttää ja puhutte todellakin ammatilaisen kanssa, jos kukat on teille tärkeitä. Hautaaminen on lyhyt prosessi mutta se on yksi tärkeimmistä asioista jos lastaan rakastaa. Jälleen kerran takaan että säästää myöskin kuluissa. Epäilen vahvasti myös kukkalaitteen tekijän ammattitaitoa ja jos tämän olisin älynnyt olisin tehnyt kauniimaan kukkalaitteen itse.

Toinen asia joka piti hoitaa oli tietenkin tarjoilut. En tietenkään jaksanut itse mitään tehdä ja luonnollista oli valita pitopalvelu. Se oli meidän kohdalla helppo valinta, koska Matun pelikaverin vanhemmilla oli sellainen.

Halusimme kotiimme vielä kerran kaikki poikien kaverit, olivat sitten käyneet täällä tai ei, kunhan nyt edes kerran vielä. Minun kotini oli aina avoin kavereille, koska silloin tiesin missä olivat. Siksi piti saada kakku, Matun näköinen kakku , ja tottakai se oli bemarin logo. Bemariin hän kuoli, ja autosta irroitettiin keulan merkki meille muistoksi.

Matiaksen kaverin nimi oli myös Matias. Minä ajoin sinne , matkaa oli noin 15-20 km. En muista missä vaiheessa olen pyytänyt rauhoittavia hautajaisia varten, mutta paketti oli taskussani.Oli varmana mieheni resepitllä ostetut. Ensimmäisenä pihalla näen tämän toisen Matiaksen jonka ilmettä en ikinä unohda. Hän oli kuin pelokas peura. Isot silmät tuijottaa minua ja hän pelkää. Menen hänen luokseen ja vaan halaan häntä ja samalla hoen jotain voi meidän pientä Matua.

Mennään taloon sisälle ja ollaan  jossain mitä en muista. Miehelleni ruoka on hyvin tärkeää joten tähän en puutu oikeastaan millään tavalla. Sen saan sanottua että fetasalaattia pitää ainakin olla, koska Matu rakasti sitä. Muistan miten mieheni sanoo että pitää olla merilohta eikä kirjoa. Vanhemmat sanoo että löytävät kyllä bemarin logon netistä, eikä meidän tarvitse siitä huolehtia enää. Jossain vaiheessa siirrymme yläkertaan hyvin kapeita portaita pitkin, olivat korkeat muistaakseni.

En edes tiedä miksi menimme sinne tai mitä tehtiin , sovittiinko jotain, tai ketä kaikki siellä edes oli paikalla. Muistan kuitenkin sen että soperran jotain, ja tämä toinen Matias tuo minulle lasin vettä. Huomaan kuitenkin että ihmiset katsoo minua kuin olisin joku monsteri jostain kauhuelokuvasta. Ymmärrän että he kuvittelee että olen ottanut jotain lääkkeitä, joten kaivan paketin taskusta ja todistan etten ole ottanut mitään, olin vaan niin loppu kun ihminen olla voi.

Mietin miten pääsen edes ne raput alas kaatumatta. Mieheni sanoo että hän ajaa vaikka kai oli ottanut kaljan kotona. Muistan miettineeni onko tämä nyt viisasta. Onneksi olen selvittänyt jälkeenpäin ettei voinut olla mitään vaaraa ajaa. Istun etupenkille ja auto lähtee kohti kotoa, jälleen yksi asia hoidettu ajattelen ja sen jälkeen katkeaa filmi. Lysähdän kuin märkä rätti penkille. Jokaikinen solu huutaa väsymystä, tai onko enää voimaa missään, no ainakin kai sydän lyö. Tie on mutkikas ja heilun voimattomana autossa ja lyön päätäni oveen tämän tästä. En jaksa edes päätäni enää kannatella. Ja jälkeenpäin kun mietin tekisi mieli haistattaa paskaa sille vitun ämmälle joka sanoo että minun on pakko olla töissä. Tämä saatana lehmä tulee vielä jälkeenpäin työpaikalleni kysymään miten minä voin!!! eikä siinä mitään, mutta itkee siinä miten hänen poika on eronnut ja kaksi lasta erotetaan eri koteihin kunnei vanhemmat osaa asioista sopia. Jeesus sentään mietin silloin, et kehtaavatkin tapella ja tehdä lastensa elämästä helvettiä kunnei voi sopia asioista ja taata lapsilleen turvallisen elämän. Olin vaan hiljaa, enkä todellakaan tuntenut mitään sympatiaa tätä eukkoa kohtaan. Vitun idiootti. Yhtä tyhmää kun verrata koiran kuolemaa lapsen kuolemaan. Takaan ja alleviivaan että tappaisin jokaikisen koirani omin käsin jos valita pitäisi kumman pidän, lapsen tai koiran. Vastaus tulisi yhtä nopeasti kun pappi sanoi minulle että ihmiset haudataan kasvot itään päin.

Näitä sivuajatuksia tulee kun on tullakseen ja silloin on pakko antaa palaa.

Palataakseni reissuun , en vaan enää muista miten pääsimme kotiin, en muista olenko kävellyt itse tai onko mieheni kantanut minua, en muista yhtään mitään. Niin loppu en ole ollut sitä ennen enkä jälkeen.

 

 

Aina oppii jotain uutta. Hyppään kohtaan hautajaisten jälkeen. valitsimme hautausmaan eri paikkakunnalta kun missä virallisesti asutaan. Syitä oli kaksi. Se on lähinnä meitä, toiseksi ja tärkein asia oli, että Matias liikkui enemmän siellä päin nuoruudessaan .

Monet asiat tuntuu hassulta ja ovat ristiriidassakin . Kuten että väitän että koen Matun olevan siellä ylhäällä kun käyn haudalla ja katsovan minua sieltäpäin. Kun hautapaikka valittiin se oli vasta kolmas paikka mitä meille esiteltiin. Kuitenkin paikka valikoitui siihen missä se on, että hän on mahdollisimman lähellä kavereitaan. Matias kun oli oikea kyläluuta.Ehkä kaveritkin muistaisi Matua helpommin ajattelin. Ja sekin että Matu näkee heidän ehkä ajavan siitä ohi edes. Hullua mutta totta.

Paikka oli myös uusi ja koskematon, mikä myöskin tuntui hyvältä ettei makaa mahdollisten muiden ihmisten luiden seassa. Yksi syy oli että viereiseen hautaan oli haudattu nuori ihminen ja hänen lapsensa. Pääsi tavallaan enemmän oman ikäisen ihmisen seuraan. Oikeasti ajattelin näin.

Matu on siis haudattu, ja kaikki peitetty isolla hiekkakasalla joka on iso kumpu. Päivää en muista mutta oli kulunut jo päiviä hautaamisesta.

Nukun kotona ja alitajuntani miettii poikaa. Herään kun sähkösokin saaneet, pongahdan pystyyn ja kauhistun. Matu on haudattu väärinpäin. Mitä ihmettä teen? Eka ajatus on etten missään nimessä voi järkyttää miestäni kertomalla tätä kauhujuttua hänelle. Olen aivan kiihtynyneessä mielentilassa ja mietin mitä ihmettä voin tehdä. Epäilen omaa muistianikin, joten nousen heti ylös ja kaivan valokuvia esille. Olinhan jo kehittänyt kymmeniä kuvia, eli kaikki mahdolliset mitä käsiini olen saanut.

Joo siinä se on, Matiaksen arkku ja laatta jonka teetin siihen arkun jalkapäätyyn.Mitä minä teen, no soitan tietenkin minun kirjanpitäjälle, joka on hyvä ystävä jo. – Oikeesti hei, mitä mä teen? En voi millään järkyttää miestäni kertomalla että poika on haudattu väärinpäin, eli jalat kohti kiveä. Kerrankin kirjanpitäjälläni ei ollut vastausta.

Voi elämä sentään, pakkohan se arkku sitten vaan on kaivaa esille ja kääntää ja elää tämän asian kanssa yksin koko loppuelämäni ajattelen. Voiko tähän aikaan soittaa papille kysyn. Kyllä voi vastaa kirjanpitäjä. Minuutit matelee ja yritän saada ajan kulumaan , ei näin aikaisin vaan voi soittaa kenellekään muulle kun parhaille ystäville. Herätän sittenkin mieheni ja kerron uutisen, pakkohan hänelle on kertoa , olisihan se epäreilua pimittää tällaista tietoa. En muista mitä puhuttiin, en edes sitä järkyttyikö hän, on vaan syvää tyhjää tässä kohtaa. Minulla ei ole hajuakaan siitä kuinka kauan odotin, mutta en usko että meni edes tuntia. Avaan puhelimeni ja soitan rohkeasti papille.

-Huomenta ja anteeksi että soitan näin aikaisin mutta nyt on käynyt niin että poikani on haudattu väärinpäin.

Rauhallinen ääni vastaa, luojan kiitos . – Ei katsos kun vainajat on kautta aikojen haudattu kasvot itään päin, mistä aurinko nousee. Vanhat kirkotkin rakennettiin aina niin että alttarikin on aina itään päin.

Jotain hän vielä selittää ja lopetan puhelun. Istun hetken ja mietin.

Ei jumankauta, asia ei tunnu sittenkään hyvältä. Soitan taas kirjanpitäjälle ja selitän sen minkä pappi minulle selitti.

• Oikeesti voiko pappi valehdella?
• Kirjanpitäjän mukaan ei voi. Mutta inttään että jos kuitenkin huijasi , koska he ovat tehneen pahimman mahdollisen mokan mitä vaan kirkon ihmiset voi tehdä. Sulattelen asiaa vielä, ja mietin kaikkea uudelleen. Kunnes lopulta uskon että pappi puhui totta. A) onhan se sentään pappi, tämä vielä rovasti, mitä en edes tiedä kuinka ylempi silloin on. B) Vakuuttavin juttu koko soitossa oli että hänen vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä HETI. Päätän uskoa että pappi puhui totta. Menin heti hautausmaalle ja piirsin hiekkaan ison sydämen, joka nyt jo on tasoitettu, ettei kukaan vaan kävele mun lapseni pään päällä. Pikkuhiljaa ajatus siitä että lapseni näkee joka aamu auringon nousun tuntuu lohduttavalta. Huomaatteko jälleen kerran ristiriidan. En koe että Matias on haudassa vaan katsoo minua aina ylhäältäpäin, ja silti olin enemmän kun järkyttynyt siitä etten astu hänen päälle vaikka on multaa ja hiekkaakin päällä, sekä että Matias näkee auringon nousun, kun makaa ”väärinpäin”. Takaan ja alleviivaan että jo lapsena hautasin kaikki elukat niin että pää on ristiä kohtaan. Joten tulipa opittua jotain uuttakin. Eiköhän tämä ollut tässä 🙂

Kun perhe suree, ja on ihan loppu , kun joka päivä taistelet äärimillesi kaikkien asioiden kanssa koska olet itsekkin loppu, tulee myöskin riitoja.

Yksi esimerkki oli kun menimme mieheni kanssa saunaan. Ajattelen useinmiten aina muita kun itseäni, joku äitiyteen liittyvää kai. No enivei.
Sauna on paras paikka puhua. Olin aivan loppu ja todella surullinen. Menemme mieheni kanssa saunaan ja istumme ihan hiljaa. Muistan vaan kuinka jälleen kerran kuuluu syviä huokauksia molemmilta. Sanon miehelleni ihan hiljaa – Mä olen niin niin surullinen ja minulla on niin ikävää Matiasta, olen ihan rikki. – Arvaa kuinka rikki minä olen vastaa mieheni.

Voi helvetin helvetti huudan ja kaikki voimattomuus on hetkessä kadonnut. Jumalauta huudan ja lähden kuin ohjus saunasta ja paiskaan lasioven kiini. -Kuole hitto vie suruusi , mua ei kuule kiinnosta enää yhtään surusi. Ja niin minä lähdin täydessä raivossa ja ahdistuksessa pois. En edes muista kävinkö edes suihkussa, minun maailmani pimeni just eikä melkeest.

En vaan kertakaikkiaan enää jaksanut huolehtia kenestäkään juuri silloin. En miten poika voi, miten miten mun mies jaksaa. Oikeasti halusin vaan itkeä ja unohtaa hitto vie koko elämän ja ihan kaikki olisi saanut minun puolestani haihtua ilmaan.Kaipasin sitä että joku kuuntelee minua, säälii minua, lohduttaa minuakin.

Tulee ihan jäätävän surullinen olo kun muistelen tätäkin. Ihan hiton paha mieli, ja todella surullinen tapaus, mutta tämä vaan tapahtui ja tämä on enemmän kuin totta.

Lohduttaakseni kai enemmän itseäni kuin teitä, sillä että vaikkei aina puhuttu kaikesta, surun keskellä löytyi kuitenkin jonkinasteinen ymmärryskin toisiamme kohtaan. Jos oli joku pienempi riita, ja vaikkei sitä analysoinut niin kesken riidan ymmärsin kuitenkin edes joskus että kaikki johtuu surusta ja siitä että hermot oli hiukan enemmän kuin kireellä.

Sitä tarvitsee sitä ihan omaa aikaa. Surun keskellä se ei yleensä tarkoita mitään sen ihmeempää , mutta ihan sitä ettei tarvitse katsoa tai huolehtia kenestäkään. Että saat olla yksin ja kirjoittaa tai lukea rauhassa. Miten monta kerta olen ärsyyntynyt siitä kun haluan olla yksin ja miten minusta tuntuu että mies on kuin pikkulapsi jolla on jotain ihan idiootti-asiaa juuri silloin kun haluan olla ihan yksin. Juuri äsken tuli sanomaan jostain hiton matosta joka pitäisi pestä 😀 Raukka on jo oppinut poistumaan hyvinkin nopeasti kun minä teen omia juttujani.

Musiikki oli toinen asia. Tänne tuli aivan ihana ystävämme jotta pelotti kohdata meitä. Hän alkoi jopa hyperventiloimaan autossa matkalla tänne. Mutta rohkeni tulemaan. En muista kuinka monta päivää oli kulunut mutta se oli tärkeä päivä ja muistankin jossain vaiheessa ihmetteleeni miksei hän ole soittanut. Kai mieheni hänelle sitten soitti, kun kerran tuli. Joku mielikuva on että täällä oli joku muukin ja joku pullokin avattiin josta otettiin Matiaksen muistoa kunnoittaen kulaus jotain viinaa tai viskiäkö se oli. Minähän en juo ikinä mitään, mutta oletan että minäkin sitten otin. Tämä oli taatusti joku miesjuttu. Suon sen toki enkä paheksunut sitä millään. Se että he olisivat alkaneet ryyppäämään, sitä olisin paheksunut. Tää nyt oli joku juttu kuitenkin joka jatkui sillä että mieheni halusi että kuunellaan jotain biisejä. Musiikit täysille ja raskaimmat heavybiisit raikui .

Voi pyhä Sylvi sentään. Minusta se oli jo pyhänhäväistystä. En voinut ymmärtää että täällä soitetaan hitto vie heavymetallimusaa kun mun poika on kuollut. Järkytyin, enkä oikeasti ymmärtänyt miten tämä oli edes mahdollista saada päähänsä. Minun oli pakko poistua ja luultavasti en sanonut mitään koska kaveri oli hyvä ystävämme. Epäilen silti etten ainakaan ymmärtänyt että miehelläni oli oma tapa käsitellä tätä juttua jonka olimme kohdanneet. Tänään 11 vuotta myöhemmin ymmärrän, mutta en silloin.

Joten klisee kuolema yhdisti tai lähensi meitä, ei ainakaan meidän kohdalla pitänyt paikkansa.

Onneksi kuitenkin tämä vierailu lämmittää edelleen mieltäni vaikka se oli niin vaikeaa ystävällemme. Hän oli rakas silloin ja on sitä edelleen.

Kerrankin lyhyt versio ja pysyin kai otsikon aiheessakin. Nyt ehkä tajuatte miksei minun kirjan kirjoittamisesta tullut niin helppoa 🙂

 

Aamulla tuli mieleeni asia missä haluan antaa oman neuvoni, mitä kannattaa edes miettiä.

Toivon että pystyn auttamaan jotain vanhempaa tässä asiassa. Tosin tiedän kokemuksesta että sokki on niin suuri että moni asia menee ohi ja tulee hoidettua jotenkuten , varsinkaan ellei ole ketään läheistä neuvomassa tai tukemassa.

Kuinka moni loppujen lopuksi tietää mitä ihmisen hautaaminen pitää sisällään. Pääpiirteittäin tietenkin jotain. Hautaustoimiston palvelut on hyvä, mutta maksaa myös maltaita. Kuolema on bisness siinä missä muutkin palvelut. Erona että useinmiten ainakin lapsensa menettänyt on syvästi järkyttynyt.

Itse olen perheemme suunnittelija melkeinpä asiassa kuin asiassa. Joten oli täysin luonnollista että minä hoidin pääpiirteittäin kaikki asiat jotka liittyi poikani hautaamiseen.

Pikkuveljen vointi oli ainoa asia joka meni kakkien asioiden edellä , halusin myös että koko perhe oli päättämässä hautaamisesta. Joten kiven valinnan päätin antaa veljen päätettäväksi. Jotta en mitenkään pystyisi vaikuttamaan asioihin en mennyt edes mukaan. Parempaa valintaa ja parempia perusteluita miksi kivi on juuri se mikä se on, en olisi voinut toivoa. Sanoin pojalle että hän oli vain ja ainoastaan sinun veljesi, ja sinä tänne maailmaan jäät kun meistä isän kanssa aika jättää, joten päätös on sinun.

Samalla tavalla valmistin Matiasta aikoinaan pikkuveljen syntymään, tosin taka-ajatuksena silloin oli että Matias kokee itsensä kaikkein tärkeimmäksi henkilöksi pikkuveljen syntymän johdosta.

Se missä asiassa itse mokasin oli nimenomaan se mistä se kivi kannattaa ostaa. Minähän tein sitä sun tätä koko ajan, ja vaikeimman kautta tavallaan. Minulle oli helpotus antaa yhden paikan hoitaa asioita, ja annankin melkein täydet pisteet palvelusta.

Nainen joka otti meidät vastaan ei ollut vakavan hiljainen , jopa hymyili ja puhui rennosti. Tämä asia ei häirinnyt minua laisinkaan. Toin jopa Matiaksen valokuvan hänelle näytettäväksi, koska halusin että hän tietää kenestä me puhumme. Emme ole vaan tapaus vaan me ollaan perhe joka suree menetettyä perheenjäsentä, eli ihmistä!

Mutta minä siis tein hyvinkin aktiivisesti töitä kaikkien asioiden kanssa. Ihan kun aika olisi loppunut. Aikaa on ja mikään ei todellakan muutu helpommaksi kun kaikki on tehty. Jollakin tavalla tietenkin hautaaminen on päätös, ja se että poika makaa siunattuna maassa ehkä vieläkin kuitenkin tuntuu paremmalta kun se että hän makaa ruumishuoneella. En oikein osaa selittää asiaa tämän paremmin ja tunnehan on minun omani eikä kaikkien lastensa menettäneiden vanhempien tunteet.

Hautakivet ovat kalliita. Vaikka kuinka jokainen ihminen haluaa valita kiven sydämen mukaan, takaan että löytyy ihmisiä kenelle se ei ole mahdollista. Me saimme hautaustoimistosta esitteen ja lopulta siis poika meni ja teki päätöksen. Mutta poika olisi yhtä’ hyvin voinut selata internetistä kiviliikkeitä ja ostaa sen kiven suoraan sieltä. tai katsoa esitteen jossa oli mainuttu missä se on hakattu siihen malliin kuin hän halusi. Olisimme säästäneet sievoisen summan , vaikken todellakaan ajatellut rahaa siinä kohtaa.

Kun on menettänyt lapsensa tuntuu siltä kuin rahan ajatteleminen olisi syntiä ja väärin. Asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä tavalla tai toisella ja paljon on myös siitä kiinni, miten asiat tuot itsellesi selväksi.

Toinen neuvoni on, että kuunelkaa oman perheen toivomuksia ja mene oman sydämesi mukaan . Pääasia on että te olette päätöksiinne tyytyväisiä ja asiat tuntuu teistä oikealta.

Haudalla käyminen on toisille tärkeä asia. Älkää välittäkö siitä jos joku yrittää tosistaa itsellesi ettei se auta mitään, tai että palvotte kiveä, tai ettei ole normaalia käydä haudalla viisi kertaa päivässä joka päivä. tai että jos teistä tuntuu pahalta että kynttilä sammuu haudalla. Käykää hyvät ihmiset ihan niin paljon kuin haluatte. Siinä ei ole mitään väärää, koska sydämenne käskee teidät menemään. Ainoa asia jonka tein itselleni selväksi oli etten asettanut mitä’än rajoja itselleni mikä on normaalia ja mikä ei. Tein heti itselleni selväksi että jos se päivä tulee kunnen enää käy viisi kertaa päivässä haudalla, siinä ei ole mitään tuomittavaa, enkä ole huono äiti vaikken aina toista samaa rituaalia.

Älkää myöskään syyttäkö jos joku perheestä ei halua käydä. Kukaan ei voi tuntea sitä mahdollista tuskaa mitä joku voi kokea käydessään haudalla ja nähdessään maailman kamalimmat kirjaimet. Oman lapsen nimi hautakivessä on kamalin kirjoitus mitä olla ja voi. Kenelle se viiltää enemmän sydämessä me emme voi tietää. Suru on silti aina 100% oikein toimimme kuinka eri tavalla eri tilanteissa.

En edelleenkään ole koskaan ostanut juustopalloja. Miksi? Siksi koska se oli Matiaksen juttu, mutta ei tulisi mieleenikään mainita millään tavalla asiasta isälle tai veljellä jos he niitä ostaisivat. Minulle kaiken hyvän syöminenkin oli alussa vaikeaa. Olin aina tottunut jakamaan kaiken kaikkien kesken, jollei Matiaskaan saanut syödä, en syönyt minäkään. Kai siihen liittyy jotain psykologistakin juttua , ettei voi tuntea mielihyvää mistään kun oma lapsikaan ei sitä voi tehdä.

Minä olen aina ollut kova tyttö syömään, ja varsinkin herkkuja. Olen ollut hyvin korkeassa kuumeessa jollen ole syönyt. Mutta kun Matias kuoli, aivot kävi niin kierroksilla muista asioista ja aika riensi vaikka se tuntui pysähtyneen. En ehtinyt syödä, en edes ajatellut ruokaa, koska en edes tuntenut nälkää. Kaikki pyöri koko ajan tavalla tai toisella Matiaksen asioissa.

Sattuma tai ei, mutta vanha tuttumme menetti poikansa tasan viikko ennen Matiaksen kuolemaa. En edelleenkään voi käsittää mistä sillä parikunnalla jotka olivat samassa suossa kun itse nyt olin , sai voimia tulla lohduttamaan meitä. He myös jäi pitämään huolta miehestäni kun minä lähdin pojan kanssa parturiin. Hän sanoi ne viisaat sanat jotka ehkä olen jo kertonut. Suruja ei voi ikinä verrata. Se joka suree , suree taatusti 100% aina. Vaikka meille jäi yksi lapsi, surin taatusti niin maksimissa kun äiti surra voi.

Uusi lapsi, ei olisi mitenkään korvannut meidän Matiasta. Käsillä olisi tietenkin ollut töitä ja varmasti se saisi ihmisen nousemaan sängystä ylös. Nämäkin vaan siis minun omia olettamuksia, koska me jäimme nyt kolmihenkiseksi perheeksi.

Perhe on sana mitä inhosin pitkään, vasta nyt pystyn oksentamatta puhua perheestä. Tiedän että kolme henkisiä perheitä on olemassa, ja siinä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta minä olin muodostanut käsityksen meidän kohdalla että siihen kuuluu nelje ihmistä. Tuntuu kun meidän perhe oli pöytä josta puuttuu yksi jalka, se on siis rikki, se ontuu, se ei pysy tasapainossa. Rikkinäisistä pöydistä pitää päästä eroon, tai yrittää korjata. Tämä tilanteemme oli asia mistä ei voinut päästä eroon, ja alussa tuntui siltä ettei sitä voi edes korjata. Vaikka korjaisikin, se on aina korjattu eikä ehjä.

Nyt 11 vuotta myöhemmin, en edelleenkään ajattele että me olemme kolmihenkinen perhe. EI, me ollaan edelleen nelihenkinen perhe, sillä erolla että Matias asuu jossain muualla , mutta kuollut, unohdettu hän ei ole. Olen siis edelleen kahden lapsen äiti.

Moni pohtii miten pitää vastata kun joku kysyy kuinka monta lasta sinulla on. Siihen ei ole mitään oikeaa vastusta, jälleen kerran kehoitan kuuntelemaan omaa sydäntänne. Alussa minä selitin että kaksi josta toinen on kuollut. Suora vastaus kysymykseen .

Jos tuntuu siltä ettei halua selitellä tai pelottaa mahdollisia jatkokysymyksiä, vastatkaa niin kuin parhaaksi koette. Sitä voi oikeasti myös vastata että yksi lapsi on elossa toinen kuollut mutta en halua puhua siitä juuri nyt. Toinen vaihtoehtohan on sanoa että mahdolliset jäljelle jäävien lasten lukumäärän.

Alussa minulle on todella tärkeä asia huomioida Matiaksen oli kyse mistä tahansa. Niin kuin aikaisemmin olen kirjoittanut olen raadollisen rehellinen istelleni. Joskus kun pohdin vastauksia siitä mitä oikeasti ajattelen tai tunnen , en aina löydä vastauksia. Silloin kannattaa hiljentyä. Ne vastukset on siellä kuitenkin. Yleensä ainakin minulla putkahtaa sellainen aha-elämys. Esimerkkinä onko elämää kuoleman jälkeen?

Joku uskoo joku ei, ja sillä ei minusta ole mitään merkitystä miten kukin ajattelee. Sanon sitä totaalikuolemaksi, joka tarkoittaa minulle sitä että ihminen kuolee, maatuu, ja muuttuu mullaksi, eikä ole yhtään mitään enään. Mikä sen parempaa loppujen lopuksi. Eipä tarvitse syntyä uudelleen ja elää tätä paskaa elämää joka on tuskaa täynnä. Se kieltääkö ihminen  sen ajatuksen sillä että oikeasti uskoo niin, tai siksi että kuolemaan liittyy niin paljon tuskaa , sitä en voi tietää.

Miten minä sain vahvistuksen siihen miten oikean oikeasti uskon. No minä jään kiinni määrätyistä ajatusmalleista. Jos istun haudalla ja pesen kiviä, huomaan ajattelevani että Matias katsoo minua ylhäältäpäin. En voisi uskoa ettei elämää ole kuoleman jälkeen jos luonnollisesti tunnen näin. Jos se on minun kehoni joka suojelee minua, hyvä niin. En minä puhuisi mielessäni lapselle joka olisi totaallikuollut. Joten jälleen olen ratkaissut yhden totuuden itselleni, eli minun oman totuuteni.

Minun totuuteni on että Matias elää. Tuomitkoon uskovaiset minua kuinka paljon tahansa. Itse asiassa en edes tiedä onko se syntiä ajatella näin 🙂 Mulle on aivan sama mikä mukamas on oikein tässä asiassa. Jos Jumala on olemassa ja minut teki, antoi minulle tämän luonteen, niin miksi hän antoi nämä ajatukset jos ajatukseni on niin vääriä vaikka ne on täynnä rakkautta , ja sitäpaitsi jos se minut pitää hengissä ja tuo minulle tavan selvitä, niin voiko kukaan minua siitä tuomita? Sitäpaitsi olen saanut omiin uskomuksiini vahvistuksen, josta kirjoitan joku kerta myöhemmin.

Muutenkin kaikki asiat jotka saa teidät tuntemaan elämän helpommaksi, on aina hyvää, pitäkää omista hyvistä asioista kiinni.

Ihmettelen muutenkin miksi sellaiset ihmiset jotka ei ole lastaan menettänyt yleensäkin on pakonomainen tarve todistaa että ajattelet väärin. Keskutellahan toki voi, mutta alussa sokkivaiheessa josta seuraa suruvaihe on melko turhaa minusta rasittaa ihmistä joka on niin kovia kokenut. Fiksu kuuntelee ja on hiljaa mikäli ajattelee eri tavalla kuin sureva äiti. Vaikka suret ja elämä on yhtä sumua sekasortoa, väsymystä, itkua ja kaikkea mahdollista ikävää, meilläkin on kirkaat hetkemme. Vaikkemme muista mihin muistilappumme edes laitoimme , jotkut asiat voi silti olla kristallinkirkkaita.

Itse halusin alun alkaen tuntea suruni aidosti. Jotenkin ymmärsin että juuri minä en halua turruttaa mieltäni millään lääkkeillä. Silti ei todellakaan ole väärin pyytää apua ja lääkkeitä jos itse kokee ettei ilman selviä. Olisin taatusti jäänyt sohvalle makaamaan siihen makeaan uneen, josta monta kertaa sain väkisin kammeta ylös. Olisi ollut todella helppoa jäädä siihen makaamaan. Vaikka arki oli raskas ja työläs, se oli ehkä kuitenkin juuri se joka sai minut nousemaan ja selviämään. En edes muista missä vaiheessa surua päätin uuden säännön itselleni. Itsesäälisääntöni. Itsesääli iskee jossain vaiheessa, usemmankin kerran, silloin käperryin johonkin ja olisin vaan halunut haihtua pois, tai nukahtaa enkä ikinä herätä. Olisin monet kerrat toivonut etten olisi edes syntynyt. Miksi syntyä tähän kauniiseen maailmaan, jollei siitä kykene nauttimaan? Niin minä ajattelin.

Miksi joku halusi minun tulla tänne ja surra ja voida huonosti?

Annoin alussa itselleni päivän aikaa sääliä itseni ja ryvetä siellä mustassa tai makeassa melkeinpä tiedottomassa tilassa.

En myöskään ollut valmis millään tavalla hyötyä lapseni kuolemasta. En rahallisesti, en minkään edun tavoittelemiseksi, en siitä että saisin sääliä. Olin totaalikieltäytyjä siinä kohtaa. Minähän en lastani myy ajattelin. Silloin oli ne hetket kunne maininnut että minulla on kuollut lapsi. Tunsit että sain tasaarvoista kohtelua ns. normaalina äitinä. Hullua eikö? Minusta tuntuu ettei minulla muuta ollutkaan päässäni kuin hulluja ajatuksia, sellaisia jotka ääneen sanottuna olisi jo johtanut suljetun osaston piiriin. Mutta ne hullutkin ajatukset on oikeasti normaalia 😀

Kun on rohkea ja jakaa ajatuksia jonkun kanssa, huomaatkin pian ettet ole ainoa. Minäkin hain tietoa kuolemasta netistä. Tilasin jonkun ”ufolehdenkin” soitin toimitukseen ja sanoin että haluan tilata kaikki vanhat numerot missä käsitellään kuolemaa jollakin tavalla. Rahaa puhuu ja rahalla saa, ja minulle oli aivan sama mitä mikin maksoi kunhan saisin jonkun totuuden selville.

Netistä löysin myös sururyhmän. Olisiko silloin ollut joku suomi.24 sivusto. Sieltä löysin Sarin, ellen väärin muista. Hän vastasi minun kommenttiin ja siitä se lähti. Lopulta huomasin että keskustelemme enemmän privaatisti siellä kuin kaikkien muiden kanssa. Kunnes kerran töistä päästyäni päätin soittaa. Numerotiedustelusta sain numeron Sarin erikoisen sukunimen ansiosta. Puhuimme kai kuusi tuntia putkeen ja sen jälkeen soittelimme lähes päivittäin ja soitellaan vieläkin. Pojat ja kuolema oli pääasia tietenkin ja miltä meistä tuntuu. En muista loppuiko ryhmä mutta me liityimme toiseen ryhmään joka on suljettu. Yleiset ryhmät on aina täynnä niitä kuolemalla mässäilevien ihmisistä ja minähän en halua loukkaantua, enkä muutenkaan jakaa jotain niin pyhää kun oma poikani on minulle. Kerrankin löysin  ryhmän joka ei kritisoinut minua , jos kirjoitat liian pitkää, ehkä jos sinulla on paha päivä, tai edes siitä, jollei sinusta kuulu mitään.

Sari oli kuitenkin minun henkireikäni. Poikamme kuolivat kuukauden erolla. Eräs kesä Sari päätti tulla tapaamaan minua ja se oli kylläö parasta terapiaa. Voidaan koska vaan mainita lapsemme. Jos näemme ihan Matiaksen näköisen paidan , voin sen sanoa ilman että teen jonkun ihmisen vaivautuneeksi, se jos jotain on tunne mitä inhoan.

Minulla ei ollut voimia miettiä kenekään muun surua kun oman perheen jäsenten. en todellakaan jaksanut lohduttaa ketään muuta, koska oikeesti haloo MINUN poika kuoli. Minua ei kiinostanut miten jonkun serkun lapsi on kuollut , se ei lohduttanut minua millään tavalla. Mutta se kiinnosti miten Sari koki asioista, miten hän ajatteli jostain asioista. Sain todellakin elää tätä elämää niin normaalisti kun olla ja voi miettimättä yhtään mitään turhaa. Pystyin sanomaan- hei katso tossa on ihan Matun näköinen takki, ja seuraavaksi pohtia jotain ihan muuta arkipäiväistä asiaa ihan kunnei mitään olisi sanottukkaan kuolemasta. Todella helpottavaa olla sellaisen ihmisen seurassa.

Hermoni ei taatusti ollut ihan sitä parasta heti kuoleman jälkeen. Myönnän olleeni herkempi ja jopa raadollisempi, itsekkäämpi. Ihme kyllä en oikeastaan kadu mitään mitä on tullut sanottua, mikä sinänsä on ihme. Vaikkakin myönnän että joskus olisi voinut valita sanansa paremmin.

Kunnei oikein voi kohdistaa vihansa mihinkään, koska kyseessä oli puhdas onnettomuus, niin silti sitä vihaakin löytyi ja jonnekkin sekin on joskus purettava, tai se purkautui itsellään, ei sitä aina niin suunitellutkaan. Mutta onneksi olen sanonut asiasta, ainoa lohtu itselleni kun olen ollut vihainen.

Jollakin tavalla kai me hoidimme toisiamme, mutta ei meidän suru mikään esimerkkijuttu kai ollut, kunhan nyt kahlattiin se läpi jollakin tavalla. Minulle tärkein oli poika ja hänen hyvinvointi. Hänet piti saada  jaloilleen hinnalla millä hyvänsä, ja jollen itse voi hyvin takaan ettei se aina ollut helppo. Peitellä omia ajatuksiaan tai suruaan. Hyvä yritys kai on oikea sana suoritukselleni. Toki poikani voi olla eri mieltä, eipä olla puhuttu siitäkään.

Kertokaahan minulle jos joku tietää. Puhuminenhan on päivän sana. Se aukaisee kaikki solmut ja ongelmat sekä helpottaa olotilaa kun kaikki paha tulee ulos ja asioista puhutaan .

Jos sinulla on lapsi joka suree omaa veljeään, oireilee ja voi selvästi huonosti. Otatko juuri sillä hetkellä aaiaksesi keskustella lapsesi kanssa? Tai kun on hyvä päivä ja lapsesi voi hyvin, ehkä jopa nauraa, pilaatko sitten senkin päivän keskustelemalla veljen kuolemasta?

Ei 16 vuotiasta pakoteta mihinkään, näin se ainakin meillä meni. Ne mitä ollaan puhuttu on puhuttu niin että heitin kysmyksen mihin sai vastata jos halusi. Olisin taatusti yhtä neuvoton kuin olin silloin 11 vuotta sitten. Joten tässä asiassa en todellakaan voi antaa mitään neuvoja vaikka kuinka haluaisin. Ehkä neljevuotias lapsi on helppo kuskata terapiaan ja johdatella, en tiedä, koska minun lapsi ei ollut neljevuotias. Muuten suosittelen kyllä puhumista yleensäkin.

Minusta tuli ylisuojeleva. Ainoa ihminen joka oikeasti yritti auttaa minua terapialla oli kaverini joka haki automme kun totesin ettei mieheni ole ajokunnossa. Olin niin ulalla kun joku nainen soitti kun olla ja voi, etten edes tajunnut että meidän olisi pitänyt mennä jonnekkin, vaan toivotin heidät tervetulleeksi meille. Poika ilmoitti heti ettei hän ainakaan osallistu millään tavalla. Isä oli samaa mieltä ettei kukaan vieras ihminen voi tietää miltä meistä tuntuu ja koko homma on pelkää hömpötystä. Mieheni sain ylipuhuttua ja poikani siihen että suostuu istumaan edes 10 minutin ajan siellä. Minä olin siis ainoa jonka mielestä ajatus oli hyvä. Toki täällä oli myös Matiaksen kihlattu sekä hänen vanhempansakin meidän lisäksi. Se oli ehkä kuitenkin jos ihan rehellisiä ollaan asia joka ei tuntunut ihan niin hyvältä. Asiathan koski juuri meidän lasta eikä heidän. 50/50 siis..hmm..No tänne siis tuli kaksi henkilö josta toinen oli pappi ja toinen oli jonkinlainen kriisityöntekijä. Kriisinainen oli niin luonnoton kuin olla ja voi, pappi nuorehko mies joka selvästi meni tämän jutun läpi fiilispohjalta, eli itse koin sen aidoksi välittämniseksi ja jostain huokui halu auttaa meitä. Koin että hän oli suht hankalassa asemassa kun kolleega haluaa vaan edetä tämänkin asian läpi kohta kohdalta niin kuin opetettu on. Sori nyt vaan hänellekin. Mutta yhden asian hän oli opetellut hyvin. Hän sanoi, että täällä ei tarvitse sanoa mitään, täältä voi poistua jos haluaa ja sanoa mitä haluaa. SE oli se juttu mitä minun poikani tarvitsi. Koska hän ei pakottanut mihinkään, ja niin minun poikani istui kuin tatti paskassa koko session ajan. Toinen asia joka oli hyvä on että sanottiin että useinmiten äideistä tulee ylihysteerisiä. Eli pieni varoitus pojalleni, ja niinhän siinä kävikin.

Miksi tämä oli niin hyvää minusta, no huh huh tunnen vieläkin helpotuksen. Joku sai sanottua pojalleni edes jotain ja se kaikki oli enemmän kuin totta .Ettei varmasti voi käsittää mikä helpotus se oli minulle. Niin kuin monet tietää joskus vieraan ihmisen opetukset uppoo paremmin lapsiin kuin omien vanhempien sanat.

Huono asia oli se että meidän suru mieheni kanssa oli täysin erillaista. huono asia oli kun pappi kertoi kuvista jotka oli poliisin hallussa ja otettu onnettomuuspaikalla, ja alkoi siitä selittää miten Matu oli maannut ja miltä hän näytti, mieheni huusi ettei hän kuuntele enää sanaakaan siitä asiasta ja se oli sitten siinä , piste.

Varaudu myös siihen ettet todellakaan saa apua jollet sitä itse osaa hakea. Kukaan ei sujauta sinulle mitään lappuja, kukaan ei välttämättä ymmärrä että olet sokissa , kukaan ei mieti miten pääset kotiin, ajatko itse tai käveletkö. Hyvällä tuurilla voi tietenkin saada apua mikäli henkilökunta on koulutettu näitä asioita varten. Jos olet tilastonumero eli tavallinen tavis ketään ei oikeasti kiinnosta juurikaan nimeksikään miten lapsesi kuoli, tai miten te ihmisinä pärjäätte. Apua toki saa jos tajuat sitä pyytää. Jälleen kerran huomautan että meille kävi näin. Kuulostanko katkeralta, kyllä ja niin olin pitkään. Kukaan ei myöskään välttämättä saa apua kavereiden kautta niin kuin minun ystäväni yritti meidän puolesta. Kaverit minut on pitänyt pystyssä ja pitää vieläkin.

Toki kohdallesi voi osua joku älykäskin. Kuten poliisi jonka kanssa puhuin ainakin kai tunnin jollei kaksi. Hän otti aikaa huolehtiakseen minusta. En tänä päivänäkään tiedä soittiko se nuori poliisi hänelle kotiin tai oliko töissä, mutta parempaa poliisia sa hakea. Hän jos joku hiffas et hän tekee todella tärkeää työtä puhumalla minun kanssani. Osa asioista joka tapahtuu kaaoksen keskellä auttaa sinua koko loppuelämäsi. Voiko enää lähimmäiselle tehdä parempaa palvelusta? Joten kiitos hänelle. Kiitos rehellisyydestään, kiitos jopa siitä että hän kertoi mitä epäili, mihin Matias oikeasti menehtyi. Eihän niin kai kuulu protokollan mukaan tehdä, koska ruumiinavaustahan ei oltu tehty vielä. Tämä poliisi sanoi että omien kokemustensa takia hän epäilee että Matias kuoli jne…se riitti minulle. Samoin se ele että hän sanoi, että tämän keskustelun perusteella hänen ei tarvitse kuulla miestäni enää ja asia on niikuin pihvi. Suunnaton helpotus minulle, Koska halusin suojella isää joka oli ihan palasina. Kiitos siis siitäkin.

Kiitos myös patologille joka lopulta selitti kaiken juuri niin kuin asia oli. Mehän vain pohdimme mihin Matias kuoli ja miksi hän kuoli.

Asioita on vaan helpompi käsitellä kun tietää miksi joku kuoli. Tuliko allergiakohtaus, tuliko aivoverenvuoto, kuinka yleistä on että nuori saa aivoverenvuodon, kärsikö hän, ehtikö ymmärtää, oliko kuinka kauan kipuja..kysymyksiä,  tuhansia mitä kelaat päivästä toiseen.

Faktakysymyksiä riitti yhtä paljon kuin vähemmän faktaa.

Taas huomaan ettei otsikko vastaa lainakaan kaikkea mitä sisimmistäni vaan pursuaa ulos , mutta minä kirjoitan ja kirjoitan . Nyt haluan vaan sanoa että Matias rakastan sinua vieläkin ihan yhtä palavasti kuin aina.-äiti-

 

 

 

 

Kuolema on tabu edelleen. Kuolema pelottaa monia ihmisiä. On heitä jotka ei koskaan astu edes hautaustoimistoon koska pelkäävät. Ihmiset sanoo usein, minä kuolisin jos lapseni kuolisi.

Kun omasta lapsestaan on kyse, silloin  ei vaan puhuta mahdollisesta kuolemasta. Kuten, mitä tekisin jos lapseni kuolisi, ei useinkaan tehdä mitään toimenpiteitä, kuten papereita kaiken varalta. Olet ehkä ottanut lapsellesi vamkuutuksen jossa automaattisesti tulee korvaus lapsen kuoleman johdosta, mutta senkin lauseen sivutat nopeasti, eihän niin voi käydä.  Ei koska niin ei saa tapahtua. Asiasta ei edes haluta puhua, ja ymmärrän sen . Ajatus on kertakaikkiaan käsittämätön, niin kuin se todellisuudessakin onkin.

Kun se sitten todellakin tapahtuu, kaikki sortuu. Vaikka tuntuu että kuolet, voit jopa haluta kuolla, et vaan kuole, vaan kärsit.

Keho tekee kyllä tepposiaan, monellakin tapaa.

Aluksi en uskonut sitä todeksi. Vaikka olen nähnyt lapseni makaavan kuolleena, silittänyt hänen poskeaan, todennut ettei hän herää, sitä ei siltikään voi uskoa todeksi. En edes puoli vuotta onnettomuuden jälkeen olisi hämmästynyt vaikka poikani olisi astunut ovesta sisälle. Olisin vaan erittäin huojentunut ja todennut että olipa todentuntuinen painajainen, ja takaan etten olisi ikinä unohtanut sitä unta.

Ensimmäinen oire oli jano, suunaton jano, toiseksi meni muisti, minkä epäilen menneen lopullisesti. Palelin ja kuvissa missä elokuun alkupäivinä istun onnettomuuspaikalla, minulla on talvitakki päällä. Muistan syvän hiljaisuuden kun makaamme sohvalla ja televisio on päällä , mutta kuulen vaan mieheni syviä huokauksia, omieni lisäksi.

Äitinä olen vahva, jos jotain pitää hoitaa hoidan sen. Tartun heti ongelmaan ja hoidan asian kuntoon. Niin tein nyttenkin, mutta lopputulosta ei voinut saavuttaa. Kuolemaa ei voi hoitaa pois päiväjärjestyksestä, se on niin lopullista kun olla ja voi.

Et edes unohda asiaa, vaan se pyörii päässäsi kun puhut, kun teet töitä , kun menet nukkumaan, kun heräät, kun näet kivan paidan ikkunassa, kun teet ruokaa. Puhut mutta tuskin ymmärrät mitä itse sanot, olet robotti. Ainoa asia joka sai minut toimimaan oli elossa oleva poikani. Tosin olen taatusti unohtanut hänetkin, ja sen osalta poden vieläkin huonoa omatuntoa. Mutta miten auttaa 16 vuotiasta poikaa täydellisesti kun itse on niin rikki kun olla ja voi? Miten? Miten saat täysin järkyttyneen 16vuotiaan psykologin puheille vasten hänen tahtoaan ? Et millään !

En tänä päivänäkään keksi mitään varsinaista hyvää ohjetta.

On luotettava että tein kaiken parhaan kykyni mukaan, luotan siihen että silloin sain apua kun sitä tarvitsin. Ihan silmänurkka kostuu ja kurkkua kuristaa kun itku meinaa tulla pekästä ajatuksesta missä helvetin kaaoksessa me olimme. Sitä kiitollisuuden määrää heitä kohtaan, jolla todellakin oli sydän mukana ja aidosti myötätunnosta auttoivat meitä, sitä ei voi edes mitata .

Mikä sitten auttoi parhaiten? Ihan ne tavalliset tutut ja turvalliset ihmiset. He jotka olivat aitoja. He jotka suri ja uskalsi itkeä kanssamme..He jotka oli siinä kun soitin jostain asiasta.

Hän joka tuli kuskiksi, hän joka istui mieheni tukena kun itse vein pojan parturiin, hän joka tuli kanssani abc:lle kahville 10minuutiksi. Hän joka sanoi otan osaa . Hän joka lähetti kortin neljen kuukauden kuluttua koska tiesi ettei se ole liian myöhäistä. Hän joka talutti minut raput ylös etten kaadu, ja kevyseti tuuppasi minut sänkyyn. Hän joka antoi minun olla omassa rauhassa.

Voimat ei riitä kelata kaikkea uudelleen ja uudelleen loputtomiin. Voimat eikä halu riitä olla kohtelias kaikille kun huomaat että ihminen 20 vuoden takia soittaa ja tarjoutuu kuuntelijaksi. En myöskään arvosta melkein tuntemattomia jotka soitti kännissä valittamassa tilannettamme. Kyllä ne vaan on ne läheisimmät kenen kanssa olet muutenkin tekemisissä jotka silloin jotain merkitsee. Erotat aitouden jopa surun keskellä, tai sanotaanko kaaoksen keskellä.

Mitkään sanat ei lohduta sinua silloin kun itket niin paljon että meinaat tukehtua omaan räkääsi. Mitkään teot ei tunnu auttavan. En tuntenut kiitollisuutta enkä kai yhtään mitään, minä vaan elin. Minun oli pakko nousta koska arki pakotti minut siihen. Olin yrittäjäkin vielä ja muistan vieläkin sanat. Sinä olet tehnyt sopimuksen ja se ei kuulu heille miten tänne tulet tai missä kunnossa olet. Laskut tippu tasaiseen tahtiin, oli paljon mitä piti järjestää. Minä jos joku en olisi ikinä antanut kenekään hoitaa hautajaisia. Mutta apua olisin tarvinnut, ja neuvoja. Ensimmäiset hautajaiset mitä järjestin, viimeinen iso juhla omalle lapselleni..jeesus sentään ihmiset..

Mutta näin jälkeenpäin. Kiitän kaikkia heitä jotka jollakin pienellä eleellä tai teolla auttoivat meitä. Vasta nyt ymmärrän ketä oikeasti suri kanssamme. Vasta nyt osaan olla kiitollinen ja ymmärrän että ilman heitä, emme olisi selvinneet. Nyt ymmärrän että ne kaikki teot todellakin auttoi vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Älkää pelätkö auttaa, ja jokaisella ihmisellä on se aito tunne mikä on oikein ja mikä on väärin. En voi muuta kun sanoa että luottakaa omaan sydämeenne jos haluatte auttaa aidosta sydämestänne. Sydämeen voi aina luottaa .Jos tunnet että et osaa olla avuksi tai ettei se tunnu oikealta. Lähetä vaikka kortti. Kunhan kaikki on aitoa, se riittää, ja takaan että se korttikin huomataan enemmin tai myöhemmin ja se tuo lohtua pitkänkin ajan jälkeen.

Olen nyt sitten todistanut sen, että ihminen ei kuole vaikka oma lapsi kuolee.

Pelosta että unohdan asioita sai minut kirjoittamaan. Sulkeuduin pikkuhuoneeseen joka oli pikkuveljen huone aikoinaan. Istuin ja luin kaiken kuolemasta. Poltin tupakkaa tupakan perään, ja kirjoitin tai luin. Jalat pöydällä tuolissa nojaten. Välillä kirjoitin kolme sanaa. – söin kaksi nakkia.

Joku päivä kirjoitin viisi sivua tai enemmän. Ei se tuntunut auttavan silloinkaan. Mutta se mikä loppujen lopuksi oli hyvää oli ajan taju. Sivut täyttyi ja ajan kuluessa, mitä et siis ymmärtänyt, tajusit sen silti lukiessasi vanhoja juttuja. Vain ja ainoastaan lukemalla ymmärsi jopa  että surusi muuttui ja eteni. On älytöntä kysyä keneltäkään joka on menettänyt jotain niin rakasta kuin oma lapsi, joko hän on päässyt surun yli. Surun yli ei voi päästä, mutta sen kanssa on pakko elää.

Mitä edes tarkoittaa päästä surun yli? Se että et puhu enää lapsestasi? Kuvitteleeko joku että me äidit tai isät voimme koskaan unohtaa lapsemme? Emme unohda, emmekä edes sitä halua. Kuka ihminen unohtaa lapsensa joka lähtee vuodeksi ulkomaille? Ei kukaan.Me emme unohda lastamme vaikka hän on kuollut.

Yksi suurista suruista on myös se että me emme myöskään halua että kukaan muukaan unohtaa. Mikään ei voi lämmittää sydäntäni enemmän kun se että huomaan jonkun jättäneen kynttilän tai jotain muuta haudalle. Vuosien saatossa kynttilämeri muuttuu muutamaksi ylimääräiseksi kynttiläksi omieni lisäksi.

Hauta. On hyvin yksillölistä kuka haluaa lapsensa haudata ja millä tapaa. Minulle hautapaikka oli itsestään selvyys. Tyhmintä mitä voi tehdä on kritisoida lapsensa menettäneen omaa valintaa. Suosittelen pitämään omat eriävät mielipiteenne omana tietonanne jos ette ole omaa lastanne haudannut. Kyllä minä tiedän että madot elää maan alla, mutta ei se minua lohduta jos ajattelen niiden syöväni minun lapseni ruumista. Isä taas sai kauhean kohtauksen kun vaan kysyin kumpaa hän haluaa. -Haluatko arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Isä huusi- Ei kai hän omaa lastaan vielä polta, oletko hullu !!!!

Asia tuli harvinaisen selväksi ja meillä oli arkkuhautaus. Kun on lapsia niitä hoitaa aina, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Nuorena vaihdat vaippoja ja keität tutteja. Laitat koulurepun valmiiksi ja pakkaat urheilukamat kassiin. Tsekkaat päivän ohjelman, ja varmistat kaiken olevan kunnossa. Niistät nuhaneniä ja peset pyllyjä. Kun lapsesi on isompi, soitat ja kehoitat, haet ehkä lääkettä apteekista ja tuot jaffaa kaupasta, sekin on hoitamista, se on synnynäinen tapa olla vanhempi.

Kuolema vie kaiken sen sinulta, jäät tyhjin käsin seisomaan. Enää et voi soittaa ja varoittaa kylmästä säästä, tai muistuttamaan ottamaan sadetakin mukaan koska luvattiin sadetta. Et voi millään muotoa enää hoitaa mitään muuta kun minun kohdallani hautaa. Joten olen erittäin tyytyväinen että meillä on hautapaikka minne mennä. En todellakaan koe sitä rasitteena. Jos poikani eläisi kävisin taatusti silloin tällöin kylässä, ehkä veisin kahvipaketinkin. Nyt hoidan lastani haudan kautta, se on ainoa asia jonka voin itseni sekä poikani hyväksi enään tehdä.

Oli hyvin ristiriitaista istua sisällä sohvalla kun tiesin että poikani makaa muutaman kilometrin päässä haudassa maan alla. Vaikka kuollut on kuollut eikä mitään tunne, kylmä ilma oli asia mitä inhosin. Siksi laitoin hautaan kaksi fleecepeittoa. En kokenut hienoja ohuita pitsireunasia lakanoita omiksi. Alussa kuljin viisikin kertaa päivässä haudalla. Nypin jokaikisen ruohonkorren pois joka oli väärässä paikassa tai liian pitkä. Inhosin kaikkia ihmisiä jotka tuntui aina olevan hautausmaalla kun minä olin. Halusin olla yksin, joten en katsonut koskan ketään silmiin, etteivät vaan tulisi puhumaan kanssani. Tein sinne meren kivistä, koska itse rakastan merta ja kiviä. Pesin jokaikisen kiven yksitellen , latoakseni jälleen kerran uudelleen. Matun hauta pitää olla hyvin hoidettu. Kastelin kukkia ja vaihdoin ne ennen kuin menivät edes huonoksi. Kuljin siellä keskellä yötä ja kai uhmasin kuolemaa, koska olen aina pelännyt hautausmaita. Nyt en enää pelännyt mitään, mitä menettettävää minulla enää olisi? Pelkäsinkö kuolemaa, en todellakaan. Yksi poika taivaassa, yksi maan päällä. En jaksanut edes miettiä että pitää valita joten totesin vaan että jos minut joku haluaa tapaa, niin antaa mennä vaan. Kuolema oli murheistani pienin.

Joku älypää sanoi minulle että hautapaikat on tyhmiä, ja kuka sitä nyt hautakiveä palvoo. En minä mitään hautakiveä palvonut, en edes kokenut Matun sielun olevan maan alla, vaan koin hänen seuraavan minua ylhäältä kun hautaa hoidin kauniiksi. Matun takia sen tein ja jälkeenpäin kai luonto , eli minä itse hoidin itseäni tällä tavalla. Minun ilmainen terapiapaikkani.

Kerran yksi talvi kaikki muuttui kertalaakista. Tuli soitto ja lähdin kiireessä ajamaan kotoa kohti työpaikkaani, minä joka aina käytän turvavyötä en laittanut sitä, miksi? Eihän minulla ollut väliä kuolenko tänään tai huomenna. Tulen liian kovaa risteykseen, jarrutan mutta alla onkin mustaa jäätä ja auto liukuu suoraan ristykseen, yritän kääntää rattia jotta en osu bussipysäkin katokseen, ja saankin väistettyä sitä, mutta kauhukseni huomaankin puolikkaan tolpan. Äkkiä auto heittäytyy sivuttain ja lopulta pysähtyy. Sanomalehti olisi mahtunut auton ja tolpan väliin. Laitoin oikeasti kädet ristiin ja kiitin jumalaa etten tappanut ketään, kunnei onnekseni pysäkillä ollut ketään. Lähdin nolona jatkamaan matkaani ja vain syvät jäljet renkaistani nurmikossa jäi todistamaan tapahtunutta pitkään.

Silloin ymmärsin täysin että minä oikeasti haluan elää, koska minä en voi jättää pikkuveljeä yksin isänsä kanssa kahden. Ehkä itsekästä ajatella ettei he pärjäisi ilman minua, mutta oma kuolema kaiken muun paskan lisäksi olisi murtanut heidät lopullisesti. Kuka sitten olisii hoitanut kaikki asiat. Huh huh. Päätin elää, vaikken nyt itsemurhaakaan ollut suunitellut.

Ensimmäinen kerta kun valitsin elämän oli kai siellä kappelissa kun seisoin lapseni ruumiin edessä. Kun pyysin poliiseja poistumaan poistui myös poikani, mitä en tarkoittanut. Jäin yksin , ja poika taas jäi hoitamaan täysin poissaolevaa isäänsä joka oli enemmän kuin kuutamolla istuessaan tuolissa terveyskeskuksen tuolissa.

Poika soittaa- Tuu jo !

Tässä kohtaa olisin tarvinnut apua, mutta en sitä saanut. Kukaan ei ehdottanut taksia, kukaan ei sanonut että voin tulla uudestaan . Ne sanat oli niin tuskaa , pelkoa ja epätoivoa täynnä..ÄITI tuu jo !!!!

Minä jätin poikani siihen enkä koskaan enää voisi silittää hänen vielä lämmintä poskea..silloin valitsin elävän poikani, koska hänellä oli hätä. Hän oli ihan hukassa isästään, ja hän oli vasta 16 vuotias. Äiti oli se tuki ja turva, koska äiti ei itkenyt. Äiti on aina hoitanut kaiken ja äiti määrää kuitenkin ja minä lähdin hoitamaan lastani joka eli.

Soitan kaverille, kerron lyhyesti tilanteen , pyydän häntä hakemaan toisen automme, koska ymmärrän ettei mieheni kykene ajaamaan.

Pysähdyn ensimmäisiin liikennevaloihin kun poika huutaa ensimmäisen ja viimeisen kerran. -Miksi Matias kuoli, kun olet aina sanonut että pitää ajatella hyviä asioita ja olla hyvä, niin mitään pahaa ei tapahdu. Käännyn hiljaa, ja tiedän ettei minulla ole vastausta, sanon. Anteeksi olen kai ollut väärässä.

 

 

 

Elämäni tuntuu oikeasti uskomattomalta. Taustalla on ensimmäinen kolari joka tapahtui 2004. 6.3-2004 olen lenkillä kaverin kanssa. Olen hiestä märkänä ja laitan koiran remmin vyötäröni ympärille saadaakseni vetoapua. Näen meidän punaisen auton tulevan, enkä edes ihmettele miksi päivää vaille 17 vuotias poikani ajaa sitä.

On tullut soitto sairaalasta, isä on ajanut kolarin.

Elämämme meni ihan sekaisin. Nelje kylkiluuta poikki, ranteet menneet yli kun on pitänyt lujasti ratista kiinni, auto lunastukseen. iso jenkki tuli suoraan kyljestä sisälle. Onni onnettomuudessa oli että ilmalennon aikana iso kaira lentää takaluukun lasista ulos, eikä lennä eteenpäin autossa. Keuhkopussi repeää, mieheni on tukehtumassa omaan vereensä.

Kirjoitan myöhemmin tätäkin asiasta lisää koska tämä aiheuttaa minussa niin suuria aggressioita etten kestä sitä tänään.

2006.. elokuun 2pv…poikani kuolee kolarissa

2008 nuorin ja nyt ainoa poikani ajaa kolarin, suoraan päin tolppaa joka menee poikki. Pojassa ei naarmuakaan, auto lunastukseen.

Yrittääkö Jumala todistaa että kuoleman leima saatiin kuin synnyimme, ja poikani ei ole vielä siinä kohtaa ? Kaksi viikkoa myöhemmin poika ajaa isänsä ison auton jossa on 8 turvatyynyä’ pienestä rotkosta alas. Auto paskana, minulla hermot loppu. Kolareita kahden vuoden välein. Ylinopeudesta ei ole ollut kyseessä kertaakaan. Matun autohan tuli etanavauhtia ylämäessä. Nuorin elossa ja kiikutan pojan lääkäriin.

Mietin pitääkö istua veskissä kahden vuoden kuluttua, onko silloin minun vuoroni? No ihme kyllä olen elossa. Onko tässä joku kaava? Mitä meidän perhe ei ole jo oppinut?

Miksi minua halutaan pelottaa? Miksei mua tapeta saman tien? Mitä järkeä on elää elämää jos pelkää kuolemaa koko ajan? Olenko uhmakas jos uskallan nauttia elämästä? Tai unohtaa pelot? Hulluksi tulee kai pienemmästäkin.

Eihän tässä muuta voi kun elää, ja ottaa riskin, joten tein diilin itseni kanssa. Niin kauan kun poikani elää, elän minäkin !!!!

Tätä helvettiä en suo pojalleni että itseni tappaisin. Ei elän, elän ja elän. Tuen ja yritän vaan puskea eteenpäin. Teen kaikkeni poikani vuoksi.

Se miksi elän on se etten halua mitään pahaa pojalleni. Se miksi elän, on se ettei kukaan tervejärkinen äiti halua että lapsi kärsii. Minä haluan lapselleni onnellisen elämän. Haluan että hän haaveilee tulevasta, haluan että hän toteuttaa sen mihin itse kykenee..jos minä pystyn auttamaan teen sen, ja se että minä elän, ei ainakaan lisää hänen pelkoa että joku taas voi kuolla..elän ihan vittu periaatteestakin :

Synnyin itse aikoinaan ja minut kasvatti pääasiassa äitini , mutta kesä äitini antoi suuria vaikutteita tulevaa elämääni varten. Kesä äitini oli uskovainen nainen ja lapseton. Jos joku ihminen osasi rakastaa niin se oli hän. Hän selitti asian kuin asian, aina rehellisesti, ja kertoi aina tunteistaan. Alussa minä ja veljeni tulimme kesäksi maaseudun rauhaan, mutta myöhemmin meitä oli jopa nelje lasta yhtä aikaa. Olen aina sanonut että hän antoi minulle lapsuuden. Sellaisen idyllisen missä tehtiin asioita yhdessä ja rakkauden lisäksi saimme toki myös nuhteita jos teimme jotain väärin. Toki hän aina jaksoi selittää miksi saimme mennä keskellä päivää nukkumaan, tai miksi hän pelästyi kun meinasin hukkua. Ihana ihminen josta olen enemmän kuin kiitollinen.

Hän ja tietenkin oman äidin kasvatuksen tuloksena , minusta tuli se mikä olen tänään. Ja kai ihmislapsella on omakin luonto, ainakin minulla 😀

Miten itseään voisi kuvailla? Herkkä, vahva, ehkä eniten selviytyjä. Huolehtija olen ollut lapsesta asti , ja se kai ilmeni usein niin että uskalsin puolustaa heikompia ja eläimistä valitsin aina sen heikoimman tai pienimmän, josta halusin pitää huolta.

Silti lapsen saaminen löi kaikki muut asiat laudalta, olen aina tiennyt haluavani äidiksi,  onni oli kanssani ja sellaisen sain. Mutta olinko liian kova ja vahva. Valittiinko minut siksi äidiksi joka menettäisi lapsensa koska kukaan muu ei sitä olisi kestänyt?

Olen itsenäinen, ja luova koska on ollut pakko miettiä miten saada niitä asioita mitä en rahalla ole voinut ostaa.

Olen aina kokenut itseni onnekkaaksi , vaikken ole syntynyt kultalusikka suussa. Huonoja puolia löytyy taatusti , mutta perusminä on kai silti kiltti. Eikö kaikki ole sitä loppujen lopuksi?

Jollen olisi menettänyt lastani en pelkäisi niin paljon , enkä kai syyttäisi itseäni niin paljon .

Olen aina ollut mietiskelijä, ja tuntenut itseni erilaiseksi. Olen tyttö joka istui puussa. Aloitin kirjankin joskus, jonka nimeksi tuli Puu kuninkaan tytär.

Koirat on ollut osaa elämääni ja olen jo pikkutyttönä vaeltanut metsissä ison saksanpaimen koiran kanssa ja toivonut että se koira olisi minun ikioma.

En ole koskaan tiennyt miksi haluan, koska olen innostunut kaikista asioista. Jos näin jonkun luistelevan hyvin halusin olla maailman paras taitoluistelija. Kun istuin puissa ja maistelin käpyjä, halusin asua metsässä. Kun joku teki jotain hienoa käsillään, toivoin itsekkin osaavani. En ole koskaan tiennyt miksi haluan tulla, ja siksi minusta kai tuli äiti, koska se oli ainoa asia josta pienestä asti aina olen halunut tulla, ja niin minusta tuli äiti.

Pidän itseäni lapsellisenakin jossain asioissa, suorapuheisena ja vaikka mitä. Mutta se on vahvuus minusta. Uskon eniten rehellisyyteen, ja varsinkin itseäni kohtaan. Rehellisyys on peruskallio jonka päällä seison, ja jollei sitä kiveä ole, mitä järkeä on elämällä? Toki rehellisyys itseäni kohtaan on myös ruoska joka pitää pelossa ja ruodussa yhtä aikaa.

Siksi suurin ongelmani pojan kuoleman jälkeen on. Mitä MINÄ tein väärin? Miksi poika jota rakastin niin kovin vietiin minulta?

Parempaa kostoa ei kukaan voi äidille antaa kun lapsen kuolema.

Jos minut olisi tapettu , olisin päässyt helpomalla, toki sen oisin suonnut jos poikani olisi saanut elää.

Minähän kasvatin häntä selviytymään ilman minua. Aikuisen kuolema on lapsellekin luonnolisempaa, kuin lapsen kuolema aikuiselle.

Mikä tahansa eläinkin suojelee poikasiaan. Niin minäkin. Mutta elämä tulee ja lapset kasvaa , ja sinun on luotettava lapsiisi, että pärjäävät vaaroilta ilman sinun läsnäoloasi. Voit vaan toivoa että jotain mitä opetit koko heidän elämän aikana olisi osunut ja uponnut. Kaikki se työ valui hukkaan tavallaan. Elämä on niin kallista ettei sitä voi verrata mihinkään, silti elämä pyörii rahan ympärillä. Mitä kenellekin on tärkeää on eri asia. Mutta tässä yheiskunnassa ei juurikaan pärjää ilman rahaa. On siis tehtävä rahaa saadakseen elää sitä elämää mitä haluat lapsillesi suoda.

Äidit ja isät ei päätä kaikesta, lapset syntyy ja heillä on oma luontonsa ja omat mieltymyksensä haaveineen. Ainakin minä halusin suoda heille niitäkin. Ei laskettelemaan pääse ilman suksia. Ok, me vuokrattiin niitä. Koulun kanssa käytiin laskettelemassa, urheiluseuran kanssa käytiin. Kaikki maksaa. En minä kaikkea analysoinut, elimme ihan tavisperheen arkea. Poikani piti kaikista asioista missä oli moottoreita. Pääasiassa mopot, crossipyörät ja autot. Motocrossi oli poikani intohimo. Oli meillä yhtä sun toista pyörää. Pojat rakensi tramppeja, minä ostin työkalut ja naulat. Halusin että he oppii tekemään asioita itse ja kyllä he tekivätkin. Ei hekään syntynyt kultalusikka suussa, mutta taatusti oli perheitä jotka ei pystynyt tarjoamaan sitä mitä minun poikani sai.

Uskon siihen että poikani sai sellaisen äidin mikä oli heidän parhaaksi. Taatusti olisin voinut tehdä muitakin valintoja. Mutta ei niin suurta suunitelmaa pysty tekemään että huomioi kaiken. Minun piti käydä töissä, minulla oli x-määrä rahaa ja sillä oli tultava toimeen, ja me olimme ihan onnellisia. Ja ne voivotukset ja valitukset mistä olen aikananai valittanut , ottaisin mieluusti takaisin jos voisin.

Klisee joka on totta. Elä tätä päivä kuin se olisi viimeinen.

Elämää ei voi pelätä, koska se on turhaa. Kuolema tulee jos on tullakseen ja aina vika ei ole sinussa, eikä lapsessa. Kuolema ei erota meitä ihmisiä sen mukaan , ollaanko köyhiä tai rikkaita rahallisesti. Kuolema tulee ja vie sen kenet haluaa.

Syyllisyys siitä mitä olen toivonut pahaa, syylisyys siitä mitä olen sanonut pahasti ja tuhat muuta asiaa tuli mieleeni kun poika kuoli.

Kun seisoin kappelissa kuollut poika edessäni , kuulin ison rautaoven kumahtavan kiinni. Ihan silmissäni sen näin. Kuulin jonkun sanovan. Nöyrry, alistu…NYT sain opetuksen mitä en ikinä unohtaisi. Kaikki lupaukseni mitä olin pettänyt itselleni kostettiin. Paras kosto. Mielessäni olin polvillani ja sanoin. Voitit, olen lyöty !

 

 

 

Matias oli odotettu lapsi joka syntyi maaliskuun 7 pv 1987. Hän teki minusta äidin aika dramaattisen synnytyksen jälkeen. Silloin muistan rukoilleeni salaa peiton alla. Hyvä jumala, älä annan lapseni kuolla vaikka mitä pahaa olen tehnyt, älä kosta sitä hänelle.

Iso poika syntyi ja olimme mieheni kanssa enemmän kuin onnellisia. Minä olen niin tunneihminen että oli sitten kyse mistä tunteesta tahansa , kaikki menee potenssiin tuhatkuuskytsataamiljoonaa 🙂

En saanut edes nukuttua onnesta, ja ne hetket kun torkahdin näin painajaisia siitä että lapselleni tapahtuu jotain pahaa.

Muistan miten ihanaa oli tulla kotiin, mies oli siivonnut, aurinko paistoi ja vesi lorisi jo katuja pitkin. Alkoi meidän uusi elämä vanhempina ja elämäni onnellisinta aikaa. En edes pysty kuvailemaan sitä onnea. Monta kertaa mietin onko minussa vikaa, tai miksen näe tätä suunatonta iloa muissa äideissä. Minä tohkasin aina Matusta. Hän jos joku toi rakkauden esille, jotain niin suurta ja aitoa en kai ollut koskaan tuntenut ennen hänen syntymää.

Puettiin hänellä hassuja vaatteita , otimme kuvia, vuokrasin videokameran ja kuvasin neuvolakäynnit. Opetin häntä pidättämään hengitystä ettei vaan huku. Mistä sekin ajatus tuli? Vein heti uimakouluun, ja ah..tuhansia ja jälleen tuhansia ihania hetkiä perheenä. Olin todellakin ylpeä pojastani.

Silloin opetin hänelle jos jonkinlaisia taitoja, ihan siksi että jos minulle sattuu jotain, olen tehnyt kaikkeni jotta hän selviää elämästään. Olen maksimoinut kaiken mitä voin hänelle antaa elämää varteen. Kerroin tarinoita, luin satuja, opetin asioimaan kaupassa, ylittämään tietä, tein sitä sun tätä.

Hän oli kiltti lapsi ja vaikka kuinka mietin jälkeenpäin, pidän häntä edelleenkin ihmeenä. Kaikki oli vaan liian helppoa ollakseen totta. Kun pikkuveli syntyi valmistin häntä siihenkin. Kaikki meni hyvin , eikä hän ollut yhtään mustasukkainen veljestään. Päinvastoin, hän rakasti veljeään ja kertoi sen jokaiselle. Matu oli itse aurinko.

Luultavasti elettiin myöskin ihan tuiki tavallisen nuorenparin elämää kahden lapsen kanssa. Onnessani otin luojalle kiitos paljon valokuvia.

Muistan sanoneeni eräälle miehelle että Matu on liian hyvää ollakseen totta, pelkään menettäväni hänet.

Hän sanoi että se on vaan tuoreen äidin tunteet ja on taatusti ihan normaalia. Niin elin elämäni unohtaen pelkoni, mutta näin jälkeenpäin ajattelen että ehkä se joku intuitio kertoi minulle että Matu on vaan lainaa. Ehkä sain siellä synnytyssalissa armoa ja lisäaikaa, koska se joku (jumala) päätti että rakastan niin kovin että sain lisääaikaa. Sydämeni itkee näin jälkeenpäin. Siinä me elettiin ja tehtiin kaikkea kivaa täysin tietämättöminä että kohta se kaikki vietäisiin meiltä pois..Se ihana pellavapää joka teki minusta äidin. Se ihana naurava nuori mies joka sai kaikki muutkin nauramaan vietäisiin minulta pois. Miksi?

 

Olen aina kirjoittanut paljon lapsesta asti.  Mietin minkä aiheen haluan valita  ja luonnollisin kai on elämä kuoleman jälkeen. Siis elämä maan päällä lapsen kuoleman jälkeen. En ole miettinyt tätä pitkään vaan jälleen toteutan vaan päähänpiston. Tosin blogin pitäämistä ehdotettiin aika pian pojan kuoleman jälkeen.

Luultavasti sivusto tulee olemaan yhtä sillisalaattia, mutta onpahan ainakin minun näköinen blogi. Ensimmäiset ajatukset kun hetken pohdin tuntui rajoittavan minua liikaa, ja rajoittaminen ei tunnu omalta. Pääpiirteittäin kai kuitenkin aloitan sillä että kerron miltä elämä tuntuu kun oma lapsi kuolee.  Poikani kuoli siis 2006, ja siitä tuli juuri 11 vuotta. Pitkä aika ajattelee moni , mutta meille kuolleiden lapsen vanhemmille se on kaikkea muuta kuin pitkä aika. Palaan taatusti taaksepäin, muistelen vanhoja asioita, mutta nyt vasta olen oivaltanut että myöskin haluan elää. Elää elämäni joka täytyy myös hyvistä asioista. On aika vaikeaa kuvitella tätä niiden ihmisten puolesta miten tätä kaikkea voi edes sanoiksi pukea. Aloitin kirjoittamaan Matusta ennen kuin olin poikani edes haudannut. Miksi? Siksi että iski suunaton pelko että unohdan asioita. Se kai oli minun tapani purkaa asioita ja mielessäni näin miten kirjani julkaistaan ja miten jopa puhun asioista yleisölle.

Kirja on olemassa mutta ei ole puhtaaksi kirjoitettu ja tässä vuosien aikana elämässä on kuitenkin tapahtunut muutakin. On hyvin vaikeaa päästä tähän pisteeseen. Alunperin kyse oli siis kirjasta. Mutta itse koin etten ole valmis myymään tai hyötymään poikani kuoleman johdosta. Ajattelin monta eri vaihtoehtoa, mutta elämään tuli paljon muutakin mietittävää. Kun itse jää henkiin surun kanssa, se ei tarkoita että voi vaan keskittyä kirjoittamaan surustaan ja kaikki muu hoituu itsestään. Ei kyllä ne laskut tipahtaa tasaiseen tahtiin luukusta, jaksat sitten tai et.

Koko maailma todellakin romahtaa, ei vaan psyyksesti vaan myöskin koko kroppaa toimii juuri niin kuin kai sen on tarkoituskin toimia, haluat tai et.

Tulen taatusti kirjoittamaan paljon kuultuja kliseitä. Jos niin teen , se vaan on minulle totta. Painotan että kaikki ajatukseni, tunteeni ja se mitä kirjoitan on aitoa ja rehellistä. Mutta silti vain ja ainaostaan minun kokemukseni. Selviytyäkseen uskon kuitenkin ihmisen olevan luonnostaan selvityjä.

Välillä tulen kirjoittamaan pitkään ja tiedän että sekin voi olla joidenkin mielestä pitästyttävää. Mutta olen todennut että juuri minä olen sellainen joka vääntää kaikki asiat varsinkin kirjoittaessa rautalanagasta. Se mitä en tee, on etten mieti, enkä halua miettiä tarkkaan mitä kirjoitan, annan vaan aivojen miettiä ja sormien naputella, tulee mitä tulee. Haluan että tämä on minulle hyvä paikka kirjoittaa ulos jotain mikä on sisälläni ja haluan kaiken vapauden. Minun ei tarvitse kirjoittaa miellytääkseni ketään. Kiroan jos siltä tuntuu, jollen niin tee, hyvä niin.

Kuolema herätti kaikki tunteeni esille ja oma kehoni yllätti minut ihan kuus nolla. Minä en reagoinut niin kuin suurin osa kuvittelee että itse reagoisi saman sattuessa omalle kohdalleen. Ei tämä homma mennytkään niin kuin elokuvissa missä äiti heittäytyy lapsensa ruumiin viereen murtuneena tai hysteerisesti itkien , muiden laahaten häntä kauemmaksi pois.

Lapsen kuolema herättää minussa myös vihaa..edelleenkin.

Mietin juuri nyt kuinka monta vuottaa pitää kirjoittaa että pystyy edes osan kertomaan mitä kaikkea tämä sisältää.

Kirjoitan kun jaksan, ehdin ja olen sillä tuulella. En halua tästäkään mitään pakkoa. Minä jos joku olen kelannut kuolemaa niin paljon että välillä oksettaa, ja on pakko pitää taukoa ja elää ihan tuiki tavallista elämää.

Samalla kuin tässä kirjoitan mietin påitäisikö kuitenkin pilkkoa ajatukseni eri otsikoiden alle? I dont know. Ei ole kokemusta, joten katsotaan.

Mietin sitäkin tulenko kertomaan jollekkin että edes aloitin blogin kirjoittamista. Tai teenkö tämän ainoan poikani takia joka elää. Tottakai poikani tuntee minut, mutta tunteeko lopulta lapset vanhempiaan ihan täydellisesti. Elossa oleva poikani on kuolleen poikani pikkuveli. Ja tällä hetkellä hän on ainoa syy miksi minä edes olen jaksanut tähän pisteeseen asti.. Olen naimisissa, mutta mies on aivan eri asia kuin lapsi.

Ehkä esittely pitääkin olla lyhyt ja ytimekäs juttu. Oliko tämä edes esittely? No tuskin sinnepäinkään. Tuntemukset tällä hetkellä on ihme kyllä aika ärsyyntynyt, pelokas tai jotain. Miksi hitossa kirjoittaa jos tulee huono olo? Tai pelottaako taas kaivella niitä tuhansia ajatuksia mitä olen vuosien ajan jo kelannut edes takaisin tuhansia kertoja. Ja takaan ettei niistä aina tule hyvä olo. Siksi on pakko välillä ottaa etäisyyttä kuolemasta tavallaan.

Kun kirjoitan elän kaikki ajatukseni uudelleen , tunteet tulee pintaan oli ne sitten hyviä tai huonoja.

Kirjoitan kaiken lisäksi nopeasti koska sormeni ei vaan ehdi ajatusteni kanssa samaan tahtiin, ja siksi tulee virheitä, mutta kun aloitan en vaan voi lopettaa. Mutta sovitaanko näin että takaan että ymmärrätte ja jos jaksan korjaan virheeni. Joo jätän nyt ton jaksan sanan tahallani tohon, mulla kun on juuri toi ongelma sormissani. Tietääkseni mulla ei ole lukihäiriötä, joten olkoot sitten sormihäiriö.

Taidan aloittaa uuden luvun , kun nyt tuntuu vaan siltä. 🙂

 

 

 

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!