19.hauta tai ei

Tänään juttelin jälleen kerran serkkuni kanssa ja tuli juttua haudoista. Tätini toivoi ettei häntä haudattaisi perushautapaikalle vaan muistolehtoon ilman mitään sen ihmeempää. Serkkuni halusi kunnoittaa hänen toivettaan, mutta hänen veljensä ei antanut periksi ja niin tätini haudattiin ja hän sai oman hautapaikan.

Keskustelumme lähti siitä kuka hoitaa ja kuka maksaa kulut hautapaikasta. En nyt voi sanoa että hän kokee suurta vääryyttä, mutta jotenkin vaistoan että hänkin olisi toivonut äitinsä toiveen toteutuneen..

Ehdotin että hän kertoisi veljelleen että hoitaa hautaa tämän vuoden loppuun ja seuraavana vuotena hän ei hoida sitä. Laittaa tavallaan veljensä seinää vasten. Se ei käynyt koska hän murehti miten eräs sukulainen ajattelisi jollei hauta ole hoidettu. Hän ei todellakaan ymmärrä hautakiven palvontaa.

Sanoin etten itse koe poikani haudan hoitoa palvonnaksi. En myöskään ajatuksissani koe niin  vaikka siinä olisi äitini hauta, ettenkö voi ostaa kukkia ja laittaa sitä ihan omasta pussistani ja omaa aikaani uhraten. Olisihan se oman äitini hauta. En mieti sitä omankaan laspeni haudalla. Joskus aikoinaan olen rehellisyyden nimissä toivonut mieheni käyvän enemmän haudalla. Mutta ei sen takia että hän hoitaisi sitä , jotta itse pääsisin siitä . Vaan sen takia että se on niin luonnollista minulle ja ehkä koen että se on konkreettinen teko jonka kai koen kunnioittavan poikaamme. Jotain tuon tapaista.

Ainoa asia mitä murehdin on kai sitä että mahtaako poikamme hoitaa Matun hautaa kun itse kuolen. Mielessäni näen itseni vanhana ja huonojalkaisena , poika taluttaa minua haudalle. Mielikuvissani murehdin eniten sitä jaksaako poika odottaa niin kauan kun hoidan sitä hautaa. Mietin kuinka huonossa kunnossa polveni on silloin. Ihan hullua siis, mutta nämäkin ajatukset on ihan totta. En halua huomata että poikani olisi kärsimätön tai että hän hoputtaisi minua siellä. Koska jos Matu eläisi, käytäisiin hänen luona kylässäkin. En osaa selittää, mutta itse en voisi kuvitellakkaan etteikö pojallani olisi hautaa.

Serkkuni kuitenkin oli sitä mieltä että hautakivipaikka ei ole hänen juttunsa, sitä voi sytyttää kynttilän kotonakin ja ajatella vainajaa niinkin. Tottahan se on, niin voi oikeasti tehdä eikä siinä ole mitään väärää, mutta minun ajatusmaailmaani se ei uppoa.

Kysyin että mitä jos sinun lapsesi kuolisi, haluaisitko oikeasti että hänellä ei olisi mitään omaa paikkaa, vaan olisi jossain, joko meressä tai ehkä levitettynä vuorille. Hän ei periaatteessa olisi missään. Ehkä hautapaikka olisi siinä tapauksessa tapetilla, vastasi serkku.

Siis tässä kohtaa ihan tässä kirjoittaessakin ahdistaa. Ihan todella paljon siis. Miksi? Siksi etten voi millään löytää niitä sanoja jotka kuvastaa sitä tuskaa ja tunnetta mitä sinulla on kun päätät lapsesi hautatapaa. Sitä ei kertakaikkiaan voi kuvailla. Toki tiedän että on vanhempia jotka oikeasti ovat päättäneet haudata lapsensa monella eri tavalla kuin minä tein. Jotenkin vaan ajattelen niin, että kun vanhemmat päättää asiasta , se tehdään juuri niin kuin se perhe kokee olevan oikein lapselleen ja kaikki päätökset tulee aidosta rakastavasta sydämestä tai kunnoituksesta omaa lastaan kohtaan.

On julmaa ja kamalaa sanoa että vaan tiedän etten tule koskaan suremaan äitiäni niin paljon kuin suren omaa lastani. Koska mikäli äitini kuolee minua ennen, se menee kuitenkin niin kuin sen kuuluukin mennä. Voin huoletta toteuttaa äitini toivetta tulla haudatuksi muistolehtoon ilman nimilaattoja tai muuta. Voin jopa etukäteen tuntea helpouksen tunnetta etten tarvitse hoitaa hänen hautaa.Osasyy on myös sekin että asumme eri paikkakunnilla. Oletan äitini toiveen olevan meitä ajattellen, ettei hän sitten ole kuollessaankaan vaivaksi, ja se on asia joka surettaa minua eniten. On helppo vedota siihen että omaisen oman tahdon takia jne..Mutta toisaalta onhan se reilua toteuttaa toisen toivetta.

Mutta poikani hautaa haluan hoitaa, olen tyytyväinen että hänellä on hautapaikka. En koe hänen olevan siellä vaan kanssani ja aina ylempänä minua siellä jossain. En varsinkaan alussa ajatellut rahaa, enkä vaivaa, vaan istuin siellä oikein mielelläni. Ehkä rehellisyyden nimissä, aika kuvasti sitä, että oli hyvä omatunto kun olen uhrannut aikaani hänen muistopaikalle, koska en voi antaa aikaani muuten. En voi antaa hänelle rahaa, en voi ostaa joululahjoja , en yllättää häntä enää, enkä tehdä hänelle ruokaa. Siksi kukat on halpa hinta jopa liian halpaa verrattuna siihen että hän eläisi .

Jos äidilläni olisi hautapaikka ja siis jos olisi kuollut, ymmärrän hyvin että jakaisin laskut mitkä tulisi veljeni kanssa. Mutta ei tulisi mieleenikään pyytää rahaa siitä että ostaisin omalle äidilleni kukkia.

Ajatukseni poikii muita. Keskusteluni serkkuni kanssa johti minun kysymykseeni jossa siis kysyin – Mitä jos sinun lapsesi pitäisi haudata.

Lue lause hitaasti uudestaan.

Mieti lausetta hitaasti uudestaan.

Mieti miten haluaisit oman lapsesi haudattavaksi?

Jessus miten tunnen itseni sairaaksi sadistiksi. Tunnen niin suurta mielipahaa. Tunnen miten sinun tekee mieli heittää läppärin kiinni eikä enää koskaan palata tähän blogiin. EIKÖ?

Nämä on juuri niitä ajatuksia mitä ei kuulu ottaa esille. Nämä on niitä ajatuksia mitä sysätään pois, koska ne pelottaa ja ne on kamalia asioita. Eihän minulle käy niin, ei meille voi käydä niin, et halua edes hitusenkaan verran ajatella asiaa. Helpomalla pääsee kun lopettaa koko jutun ja jatkaa elämää mukavampien ajatusten ja asioiden parissa, EIKÖ?

Tämä tunne potenssiin tuhakuuskyt satamiljoonaa on minun totuuteni .Ymmärrän hyvin ahdistuksesi jos tunnet juuri niikuin kirjoitan. Lupaan ja takaan etten ikinä toivo kenekään kohtaavan tätä , samalla kuin tiedän etten ikinä pysty estämään sitä, että aina kuolee lapsia ja nuoria , jotka on jonkun äidin ja isän lapsi. Ja se ahdistus , toivottomuus, ikävä on ihan niin totta kun olla ja voi, ja se ei mene yhdessä yössä ohi vaan elät sen kanssa haluat tai et. Ajatuksesi elää ihan omaa elämäänsä, ja sinun on vaan pakosta elettävä sen asian kanssa ihan tasan tarkkaan niin kauan kun elät.

Mutta jotta jaksat, sinun on tehtävä paljon työtä itsesi kanssa.

Niin kuin olen aikaisemmin kertonut, olen siis varman päälle eläjä. Taikauskoinen ei ole oikea sana. Mutta yritän elää tätä elämää niin hyvin kun voin, yritän tehdä pieniä hyviä tekoja, usein ihan siksi että pidän siitä, mutta myös senkin takia että en ainakaan halua että minulle kostetaan pahoja tekojani sillä, että toinenkin poikani kuolisi.
Takaan että pelkkä ajatus pelottaa minua yhtä paljon kun sen lauseen mitä pyysin lukemaan uudelleen.

Kun joskus olen jossain netissä seilannut ja joutunut johonkin keskustelupalstoille missä jotkut ivaa tai provoaa tahallaan. On suorastaan ilkeitä tai antaa hyvin kärkkäitä mielipiteitä jotka taatusti voi loukata jotain ihmistä , ajattelen aina. Pidä varasi, ole oikeasti hiljaa , älä manaa itsellesi meidän totuutta, oikeasti voit joutua kokemaan tämänkin. Koska kuolema ei katso aikaa, ei rotua, ei asemaa, se ottaa kenet se haluaa. Minä olen ainakin valmis nöyrtymään ja olemaan hiljaa.Takaan että se ihminen joka ilkkuu ja tahtoo jollekkin pahaa niinkin suurten asioiden edessä, kuin oman lapsen kuolema, varmasti muistaa oman ilkeytensä oman lapsensa haudalla, jos siis niin käy. Elä sitten sen kanssa. Huh huh

Voin rehellisesti sanoa että pelkään joskus omia ajatuksianikin.

Silti tässä blogissa ei olisi mitään järkeä jollen ole täysin rehellinen siitä mitä tämä elämä on nyt, ja mitä olen ajatellut nyt ja silloin. Huh huh..raskaita asioita.

Keventääkseni tunnelmaa, en silti oikein keksi mitään joka lohduttaa nyt. Voin perua kirjoituksen, ja silti en niin tee, en edes tiedä miksi.

Tästä paskasta on selvittävä, mutta ehkä nyt, joku voi hitusen verran paremmin ymmärtää meitä lapsensa menettäneiden vanhempia.

Toisaalta ei tätä elämää voi pelätä, mitä elämä olisi jos koko ajan pitäis pelätä. Ei mitään.

Elämässä on paljon kauniita asioita. Jopa meille jotka lapsemme olemme menettäneet, voi vaan kestää tovin jotta ne asiat taas näkee.

Mekin nauramme ehkä vielä, mekin elämme täällä samalla tavalla kuin tekin. Itse koen että perustavallinen elämä on parasta lääkettä. Ehkä olemme herkempiä ottamaan vastaan ns.lisäongelmia.

Kun palaan aiheeseen , siihen minun totuuteen, toivon aina vaan että ihmiset ymmärtäisivät enemmän toisiaan. Toivoisin enemmän ymmärrystä että olemme kaikki vastuussa siitä miten elämme tätä elämää ja miten kohtelemme toisiamme.

Tänään mietin päässäni miten paljon olenkaan oppinut lapsiltani. Kun poikani osti omilla rahoillaan itselleen sekä veljelleen vesipyssyt, koska jakaamalla omastaan, he voisivat leikkiä kahdestaan. Ei ole yhtä kivaa juosta ympäri pihaa yhden vesipyssyn kanssa kuin se että molemmilla on. Ei ole yhtä kivaa kokea joku kiva asia jollei sitä voi jakaa jonkun kanssa tai jopa kokea jotain yhdessä. Ei ole yhtä hauskaa nauraa jotain asiaa yksin,  kun nauraa samasta asiasta yhdessä. Ei ole mistään pois jos jaan hymyn tai autan jotain.

Maailmani ei kuole siihen jos pysähdyn ja kuuntelen.

Joskus kun mietin ihmisiä mitä elämässäni on tullut vastaan jotka aina jaksaa valittaa, ja nähdä aina sen huonon puolen. Muistan erään ”pihapoliisin” joka aina jaksoi vaan valittaa ihan kaikesta. Lapset ei saanut juosta nurmikolla, ei leikkiä nurmikolla,. Maailma meni sekaisin jos joku oikaisi puskien läpi. Joku pesi venettään autopesupaikalla. Oli yhtä sun toista ja mekin olimme hänen hampaissaan. En jaksa miettiä miksi hän oli sellainen, mutta itse mietin miten tylsää sellainen elämä on. Elämähän menee ihan haaskuun. Miten joku jaksaa elää elämäänsä niin että on silmäkulmat kurtussa aamusta iltaan. Eikö vastakohta olisi mukavampaa? Siihen pyrin, haluan tervehtiä naapureita, haluan auttaa, haluan voivani pyytää apua ja olla kiitolinen siitä. Haluan jakaa kahvihetken jonkun kanssa. Haluan nauraa. Haluan olla kiitollinen jollekkin , hymyillä kun ajattelen jotain ihmistä. Haluan ostaa kortin ja lähettää sen jollekkin.

Älkää vaan kuvitelko että elän jotain pyhimyselämää. En todellakaan, teen virheitä siinä missä muutkin vaikka poikani on kuollut. Tunnen itseni epäonnistuneeksi monestakin asiasta. Haluan muuttaa itseni ihmisenä paremmaksi, vaikka kerta toisen jälkeen epäonnistun. Olen vihannut ihmisiä, suuttunut ja kaikkea mahdollista. Mutta aina ajattelen niin että kun onnistun ja se tulee aidosta sydämestäni, silloin voin olla onnellinen.On parempi edes tiedostaa omat puutteensa ja onnistua edes yksi kerta kunnei ollenkaan.

Olen onnellinen kun huomaan etten tee jotain hyvää väkisin. Voin joskus jopa olla itsestäni ylpeä, koska kelpaan itselleni. Mutta olen myös tehnyt kompromisseja. On parempi tehdä jotain hyvää vaikka väkisin, kun se etten tee mitään. Mutta tykkään enemmän siitä jos kaikki on aitoa.

Uskoit, toivoit , rakastit…sen tekstin laitoin poikani hautakiveen, enkä kadu, enkä haluaisi sitä muuttaa. Sellainen poika hän oli ja maailma olisi hitusen verran parempi jos itsekkin pystyy sitä noudattamaan.