Painan kaasua ja ylitän risteyksen. Kävelen alkoon ja otan ensimmäisen viinapullon minkä käteeni saan. Laitan pullon tiskille ja myyjä sanoo hinnan, minä vaan mietin ettei tuokaan myyjä tiedä yhtään mitään, mitä meidän perhettä on kohdannut. Täällä hän vaan istuu ja myy viinaa. Poistun ja jatkan matkaa. Ilma on kaunis, aurinko paistaa ja yritän vaan ajaa varovasti jotta pysyn tiellä. Onneksi ei ole enempää liikennevaloja.

Mennään sisälle , enkä muista muuta kun että mieheni putoaa polvilleen keittiön työtasoa vasten. Hän nojaa käsivarsiinsa ja vaan itkee. Ei se ole mitään kaunista hiljaista itkua, vaan suurta lähes ulvontaa, joka tulee syvimmästä mitä ihmisessä on. Suuria nyyhkytyksiä. Ei minun tarvitse mitään sanoa, koska tiedän ettei ole sanoja, olet siinä mutta olet liian kaukana silti. On ison miehes isoin suru mihin minulla ei ole asiaa. Ei minua tarvita, enkä voi auttaa ja tiedän sen, seison silti siinä, ei toista voi yksinkään jättää. Kaikki tuntuu kestävän ikuisuuden, ei oma suru ole kamalinta vaan läheisten raastaa eniten. En tiedä ajankulusta mitään, en tiedä missä poika oli, en tiedä miten koko tilanne edes raukesi.

Sen muistan ainakin että menen autotalliin jossa mieheni istuu ja minä menen siihen viereen ja vaan ollaan ja ihmetellään. Puhelin soi ja mieheni vastaa. Keskustelusta ymmärrän että joku on tulossa meille ja näytän kädelläni EI. Minä en perkele tässä kohtaa halua yhtään ihmistä tänne joka ei aidosti ole välittänyt lapsestani tai minusta. Mitä helvettiä se toljottamisesta auttaa. Kuulen mieheni vastaavan etten minä halua tänne ketään.Aivan sama mitä kukakin ajattelee.

Kaukaa näen naapurin vanhan pariskunnan tulevan, sekä heidän poika joka on suurinpiirtein meidän ikäinen. Mutta ei me tiedetä miksi tai mitä oli tapahtunut. Oliko allergiakohtaus, tuliko autoon jotain, tuliko aivoverenvuoto. Ei meillä ollut oikein mitään sanottavaa. Filmi katkeaa ja seuraava muistikuva on kun istumme sohvillamme. En edelleenkään tiedä missä poika on ollut tämän ajan. Oliko hän autotallissa, en usko. Oliko omassa huoneessan, en tiedä, oliko keittiössä kun isä itki? En tiedä.

Tv on päällä vaikkei sitä kukaan katso, mieheni makaa sohvalla ja tärisee. Kuuluu vaan syviä huokauksia ja haukkon itsekkin happea tämän tästä. Mies tärisee ja palelee niin paljon että haen jo toisen peiton hänelle ja peitän hänet siihen. En tiedä olenko edelleenkään juonnut vettä, olettaisi ainakin niin, mutta en muista. Menen itsekkin peittojen alle koska minäkin palelen.

En muista oliko se silloin tai vasta seuraavana päivänä, oletan sen olleen juuri sinä iltana, kun mieheni veljen poika tulee. Mutta sen helpotuksen tunteen, muistan että edes joku on poikani kanssa. Muistan ainakin pojan.En muista koska poikani tyttöystävä tulee, mutta oletan että tuli samana iltana. Onneksi.

Muistan väläyksen kun kuljen pojan suljetun oven takaa ja kuulen vaimeaa itkua, ja silti tiedän etten voi sinne mennä. En muista itse itkeneeni kertaakaan tähänkään mennessä. Mikä äiti minä oikein olen? Tunteeton paskako? Onko minussa yhtään empatiaa olemassakaan ?

En tiedä kuka jäi yöksi muistan vaan maaneeni sängyssä ja rukoilevani että tämän täytyy olla paha uni. Tämä ei voi olla totta, herättäkää minut todellisuuteen , olen oppinut paljon. Mieheni nukkuu, en ainakaan muista että olisi sitä viinapulloakaan avannut.

Makaan aamuun asti ja ajatukset pyörii asiasta toiseen, enkä voi levätä koska kuuluu vaan suurta huminaa. On kuin iso ratas joka pyörii päässäni. En saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni ja pyydän vaan anteeksi kaikkea, jopa koko syntymääni.  Miten tästä voi selvitä? Miten? Miten hitossa voi jatkaa elämää ja töihinkin pitäisi mennä. Toki olen jossain vaiheessa tien päällä soittanut pomolle ja ilmoittanut asiasta, työavainkin on taskussani.

Aamu sarastaa ja minulla on niin huono olo etten enää kestä, nousen sängystä , menen vessaan ja vaan oksennan. Lopulta ei tule kun kramppeja, koska enhän minä ole edes syönnyt. Siinä meni viimeisetkin voimat, ja jään vaan lattialle makaamaan, minussa ei ole enää yhtään virtaa. Filmi katkeaa jälleen kerran, en muista miten sieltä vessan lattialta nousin tai hakiko joku minut. En muista yhtään mitään.

Mieheni sanoi jälkeenpäin että heräsi siihen kun kuulee minun oksentavan kerta kerran toisen jälkeen.

Seuraavaksi muistan pariskunnan kenen poika oli kuollut päivälleen tasan viikkoa ennen minun poikani. Istumme ulkona terrasilla ja puhumme pitkään. Muistan jopa sen laihan kukkakimpun jonka he on kerännyt omasta puutarhastaan. Miten liikuttavaa. Mitä kukat oikeastaan auttaa? Ei sitten yhtään mitään, mutta se on ele, kaunis ele kunnei ole sanojakaan. He jää mieheni tueksi kun minä lähden.He jonka oma surukin on keskellä kaaosta. he tiesi ettei ketään jätetä yksin.

Filmi hyppii ja muistan vaan väläyksiä. Kaiken kaaoksen keskellä muistan yllättäin että olen tilannut pojalle parturin. Mieheni veljen poika lähtee kuskiksi, ja poika ei puhu mitään. Istutan pojan tuoliin ja ilmoitan että pojan veli on kuollut eilen,  tee joku hyvä leikkaus. Jätän pojalle rahaa tai maksan sen heti itse, en muista sitäkään. Poistun ja menen ulos autoon istumaan. Näen tien toisella puolella liikeen ja suuntaan sinne, ostan valokuvakehykset.

Menen työpaikalleni vien avaimet 6 kerrokseen ja siellä yhdestä ovesta sisälle ja jätän avaimen naulaan roikkumaan.

Se mitä ehdimme puhua pariskunnan kanssa joka tuli, oli arvokasta. Se mitä puhuivat oli hyvää varsinkin miehelleni.

Kirjanpitäjäni on käynyt laittamassa jahelihakastiketta ja perunia , muistan pojan istuvan tyttöystävänsä kanssa ja hän syö. Hyvä.

Muistan poikani jolla oli sellainen ihme hyrrää, jotkut tikut jossa lanka välissä ja sillä pompotetaan jotain holkin tapaista. Poika seisoo nurmikolla ja pompottaa sitä hyrrää koko ajan.

Ilta hämärtyy ja on melkein mustanpimeää. Matun tyttöystävä tulee, hänen äitinsä tulee, pari kaveria tulee ja minä en edelleenkään ole nukkunut. Mieheni vanhemmat tulee , hänen sisko ja siskon tytär. Joku keittää kahvia, mieheni kaveri, hän kattaa kuppeja pöytään.

Tyttöystävän isää tulee myöhemmin, tyttö istuu silloin penkillä ja isä polvistuu hänen eteensä ja itkee. itkee oman tyttärensä surua.

Tuttuni, vanha nainen tulee, hänellä on iso pahvilaatikko mukanaan. Täynnä puutarhansa antimia. Hän tulee kuistille ja kysyy. Koska olet nukkunut viimeksi? Silloin kun lähdin töihin vastaan. Oletko saanut mitään lääkkeitä? -Minäkö? -Mistä?

Voi herrajumala, minä lähden kotiin hakemaan. Pieni nainen jonka jalka on ainakin 5cm lyhyempi klenkkaa menemään autolleen ja palaa jonkun ajan kuluttua purkki kädessään. Tenox.

Aaaah mikä sana..pelottavaa syödä toiselle määrättyjä lääkkeitä , enkä ota yhtään ainakaan nyt. Minulla on muutenkin ihme fobia lääkkeitä kohtaan, enkä ole koskaan ottanut edes buranaa jollei ole ihan pakko.

Istumme pimeässä ja minulla on Matun kihlattu sylissäni ja meillä on peittoja ja talvitakkeja. On ihan tyyni ilta ja joku ihmeellinen rauhallisuus on kuitenkin. Kyllä se ehkä, siis ehkä isolla E.llä auttaa kunnei ole yksin.

Kesken kaiken tulee pieni pyörremysky. Kova tuuli pyrötittää meitä kaikkia hetken ja katoaa yhtä nopeasti kun tulikin. -Se oli Matu sanon samalla kun katson ylös taivaalle. Huomaan miehen siskon ja anopin vaihtavan katseita keskenään. Aivan sama ajattelen minä.

 

Tyttö ei halua lähteä kotiin ja jää kai meille yöksi, tai sitten se oli myöhemmin.Lähti kai silloin, joo pakko olla niin.  Nukkuu Matun huoneessa ainakin monta yötä ja Matun kaverikin on meillä yötä. Nuoret kai lähti onnettomuuspaikalle ainakin, koska kaivan kynttilöitä , haen hysteerisesti vaatehuoneesta yhtä valokuvaa. Lopulta muistan olleeni autotallissa jossa on laatikosto ja kaivan sieltäkin. Mies ja hänen veljen poika yrittää rauhoittaa minua, ja ymmärrän heidän katseistaan että luulevat että olen seonnut. Mutta se on löydyttävä, mitä ikinä haenkaan.Taidan korottaa ääneni ja ahdistun siitä ettei ne tajua miten tärkeä tämä asia nytt oikeasti on, ja se ON hoidettava just nyt.

Olisin kai huutanut ja kironnut mikäli olisi ollut voimaa. Muistan suurimman osan lähteneen. Muistan siskon sanovan että ota kaksi , ei yhdestä ole mihinkään ja nielen kaksi pilleriä. Jatkan silti hakemista mutta maailma alkaa pyörimään, minua alkaa väsyttäämään, ja yritän ja yritän silti, kunnes koko kroppa vaan lamaantuu. Pysyn tuskin edes pystyssä ja sitten en enää välitä siitä mitä sitten olinkaan hakemassa. Veljenpoika  taluttaa minua, minun mieheni vaikuttaa jotenkin täysjärkiseltä, ja alan kulkemaan kohti ulko oven rappusia.

Otan kaiteesta kiinni, joku työntää tai puoliksi kantaa minua käsivarresta eteenpäin. Tiedän että joku on kanssani. Näen vaan pimeän makuuhuoneeni ja sängyn päädyn, tunnen vaan pienen lempeän tönäisyn, minä putoaan ja katoan johonkin suureen olemattomaan pimeyteen eikä ole enään mitään.

Jos se tyhjyys on, ei mitään, ei ole mitään pelättävää. Jollei kuoleman jälkeen ole mitään, ei tarvitse pelätä. Jos kuoleman jälkeen on se ihana paikka ei tarvitse pelätä silloinkaan. Kuolemaa ei siis todellakaan tarvitse pelätä. Enkä sen koomin sitä ole pelännytkään.