Olen töissä yrittäjänä. Minuahan ei koske samat säännöt kun muilla. Silti minua on käytetty hyväksi kauan ennen kuin hoksaan sen.

Mietin ulkona että päivä alkaa olla pulkassa mutta koska muut kuvittelee että tienaan huimia summia koska olen yrittäjänä olen aina kauemmin töissä kuin pitäisi. Silti juuri sinä päivänä haluan lähteä. Olen ulkona ja tähyilen korkeita ikkunoita takapihalla. Tekee mieli soittaa Matulle. Mutta en tiedä missä hän on, enkä halua  soittaa ettei kukaan voi sanoa minun pojastani että roikkuu vaan puhelimessa.

Vaikka kuinka hyvää olen aina tarkoittanut kasvatuksessani , joskus  kaikki menee vaan mönkään. Muistan kaikki keskustelumme ja siitä että millä hän meinaa itseään elättää kun nyt on muuttamassa. Olen jopa vihainen että ulkopuolinen ihminen sekoittaa minun lapseni päätä . En soita vaikka mieli tekis.

Päässäni soi sanat- Ei elämä ole pelkkää työntekoa äiti.

Jälleen kerran minun lapseni piti opettaa minua.

Pidän luuria kädessä ja mietin nyt jälkeenpäin laitoinko juuri sinä päivänä kysymyksen haluaako hän osallistua yhteen kurssiin jonka päätin maksaa. Ei vastasi poika kohteliaasti tekstariini.

Koko ajan on sellainen olo että soitan. Taas pidätän itseäni ja lopulta päätän että odotan vielä viisi minuttia ja sitten vaan lähden, koska en saa edes palkkaa tästäkään ajasta. Vihdoin lähden. (miksen lähetynyt heti)

Lähden hakemaan poikaa jonka kanssa tuli erimielisyyksiä edellisenä päivänä . Huusin siis kurkku suorana isälle että hän antaa kaiken periksi, kyse oli mönkijä jonka nuorin osti omilla rahoillaan salaa, kielloistani huolimatta.

_-Haluatko seistä poikasi haudalla, huudan miehelleni. Päivää ennen siis.

Minä, minä ja aina vaan minä. Minä järjestän, muistan , pelastan ja te kaikki vedätte yhtä köyttä ettekä välitä mitään, motkotan . Minä teen töitä mutta vien aina pojan töihin ja ajan kamalan kiertomatkan, ja minä hänet myös haen, hoitakaa itseänne miten tykkäätte, minä olen lakossa, kun mitään ette usko.

Aamulla kuulen kun isä nousee ja lähtee viemään poikaa kesätöihin.

No seuraavana päiväni siis lopetan jo työt ja lähden tietenkin hakemaan poikaa. Eihän äidit nyt loputtomiin kiukuttele. Ja ehkä jotain meni perille. Nuorin poika on päättänyt ainoana kesätyöntekijöistä tehdä töitä ihan siihen asti kunnes koulu alkaa.

Hiukan harmittaa hänen puolesta, mutta saa ainakin sitten enemmän rahaa ja sehän motivoi minun poikaa. Ahkera lapsi kun on.

Tulen risteykseen ja näen miten poliisi lähtee pillit huutaen, ja mietin että nyt taisi jäädä ruoka kesken ja vaan tiesin että nyt on joku iso juttu. Sitä seuraavissa valoissa ambulanssi tulee takaani ja väistän niin tien reunaan kun voin, ja ajattelen etten ikinä enää aja vasenta kaistaa.

Minneköhän ne on menossa. Usein lähetän päässäni ajatuksen että toivottavasti se joka apua tarvitsee sitä nyt myös saa.

Tulee erittäin jyrkkä mäki ylös ja tie kaartuu hiukan oikealle mäen päällä, minä vasta lähestyn kun huomaan kaksi autoa pysähtyneen minun edessäni ja ajaneen hieman sivulle. Niin minäkin siihen perään kolmantena.

En näe mitään koska mäki on niin jyrkkä. Näen ettö mäen päällä on auto josta nainen juoksee tien yli. Vaikken mitään autoa näe, tiedän että hän juoksee katsomaan tilannetta. Nainen juoksee takaisin omalle autolleen. Odotan ja laitan pojalle viestiä. Täällä on onnettomuus ja voi mennä aikaa. Kun painan lähetän alitajuntaani iskee ajatus, ei hitto vie se on meidän Matu.Soitan eikä kukaan vastaa. Soitan kai uudestaan eikä edellenkään kukaan vastaa. On se Matu, minä sen vaan tiedän. Soitan kirjanpitäjälleni ja sanon että Matulle on sattunut jotain. Mieleni oli tehnyt mennä ulos katsomaan.Mutta minulle on pienenä opetettu että niin ei kuulu tehdä, vaan pysyä poissa jotta pelastushenkilökunnalle jää tilaa tehdä työtään. Näen toisella puolella pyörätiellä moottoripyörän joka ajaa ylemmäksi ja palaa hetken kuluttua alas samaa tietä.

Poliisi ilmestyy ja sanoo edellä olevalle autolle että on pakko tehdä u-käännös ja poistua koska on sattunut onnettomuus ja siinä voi mennä aikaa. Hän menee seuravaallekkin autolle , minulle hän ei ehdi koska olen ymmärtänyt asian jo. Käännän autoni ja näytän muille merkkiä että kääntykää ympäri. En tunne kaikkia pikkuteitä, enkä siis, ehkä valitettavasti ymmärtänyt että kiertotie olisi ollut ihan siinä vieressä.

Kirjanpitäjäni lohdutukset ja vakuuttelut ei lohduta , joten soitan miehelleni. Matu on ollut onnettomuudessa lähden nyt hakemaan poikaa. – Mitä vittua tänne soitat ja pelästytät häntä? Mistä sä sen voit tietää? – No minä vaan tiedän. – Onko joku soittanut sinulle ? – Ei ole eikä minulla ole aikaa nyt puhua koska minun pitää hakea poika.

Jälkeenpäin koen että se etten noussut autosta oli tarkoitus säästää minua siltä sokilta mistä en ikinä olisi selvinnyt järkevien kirjoissa edes tähän pisteeseen.

Ajan ja itken, laitan kädet ristiin ja rukoilen ääneen tai päässäni. Vaikka mitä pahaa olen tehnyt, älä kosta sitä lapselleni. Ympyrä on sulkeutunut. Saman rotlan mumisin kädet peton alla kun Matu syntyi.

Yritän ottaa järjen käteen , mutta pidän kädet ristissä varmuuden vuoksi. Minä joka en todellakaan kuulu äiteihin jotka ylireagoi. Minä joka otan asiat faktoina olenkin hysteerinen. Miksi? Siksi koska minä vaan tiedän.  Takaan ja alleviivaan että niin tiesi pikkuvelikin. Vaikkemme ole siitä asiasta koskaan puhuneetkaan, vielä.

Meillähän oli ollut se riita, mitä ei edes sovittu, mikä sekin on ihmeellistä. Siksi poika vastasi tekstiviestiini-Ei tarvitse tulla , Matu hakee.

Tiesin ettei Matu tule, ja kierrän pikkuteitä pitkän kiertotien joka menee talomme ohi. Mies soittaa ja sanon etten ole lähimainkaan pojan työpaikkaa ja älä soittele koska minusta ei ole mitään apua jos nyt ajan ojaan. Ikuisuuden jälkeen kurvaan pojan työpaikan pihalle ja säälin heti poikaani, hän ei sano mitään ja ollaan ihan hiljaa.

Lähden taas onnettomuustietä kohti onnettomuuspaikkaa , mutta tulen eri suunnalta. Poika ei edes kysy miksi ajamme sinne, koska tietää saman minkä minäkin tiedän. Poliisi on sulkenut tien ja ajan sivutielle ja pysähdyn. Poika jää autoon. Kävelen kohti poliisia joka seisoo korokkeella ja kysyn kuka on ajanut kolarin ja minkä merkkisestä autosta on kyse. Hän ei vastaa. Selitän nopeasti miksi kysyn ja mitä epäilen. Hän sanoo- Kyllä omaisiin sitten otetaan yhteyttä.

Voi vitun vittu vittu mikä mulkku, ja minua ei estä yksikään poliisi, minähän menen sinne ja selvitän asian heti. Haluan myös osoittaa sen hänelle, että yritä perkele minua pysäyttää niin en takaa mitä teen, mutta tämän taistelun voitan minä.

Huudan pojalleni- Ota laukku ja osoitan minne päin mennään, just ja nyt ja heti. Poliisi ei tee mitään. Marssin kovin ja määrätietoisesti ja poika saa minut kiinni. Tulee pyörilijä ja aivot sanoo että säästän aikaa . Pysäytän hänet ja kysyn.- Mikä auto on ojassa?

-valkoinen bmw.

-Takaisin ja käännyn kohti omaa autoani. Hyppään autoon ja ihan kun joku olisi ohjannut minua kohti lyhyintä kiertotietä mitä ei tässä vaiheessa edes ole merkitty mitenkään. Sairaalaan ajattelen.

Päässäni suunnitelen jo joka askeleen , mihin ajan, minne ryntään. Mietin että joudun odottamaan ja minulla tulee ajatus etten siellä ehdi edes vessaan. Pysähdyn tien viereen jossa on jalkakäytäväkin, vedän housut alas ja pissaan, ihan sama kuka näkee tai mitä joku ajattelee, Tämä on nyt pakko suoritta koska minulla ei todellakaan tule olemaan aikaa siihen sitten kun pääsen perille. Taas hyppään autoon ja jatkan. Poika ei edelleenkään sano yhtään mitään.

Ajan ja kuin enkelit olisi ollut kanssani istuu mies polkupyörän tarakalla ja ohjaa minut oikealle tielle. Pääsen isolle tielle taas ja nyt vaan suoraan. Näen mieheni auton tien poskessa. Pysähdyn ja repäisen oven auki.      -Mä näin Matun auton, mä näin Matun auton.

Mieheni istuu täydessä sokissa ja hokee samaa asiaa kerta toisen jälkeen.

Hän oli uskonut minua ja heittänyt työhanskat maahan ja lähti kohti onnettomuuspaikkaa.

-Pystytkö ajaamaan? Periaatteessa tätä autoa ei voi jäättää tähän, mutta jollet pysty ajaamaan se jää tähän, ymmärrätkö? -Vastaa.

Mies nyökkää ja hyppään autooni. Jatkamme kohti sairaalaa. Puhelin soi. -Matu on kuollut. Ilmeisesti olen jotain kysynyt, koska jossain kaukaa kuvittelen ainakin että hän on varmistanut asian, tai sitten siitä on ollut puhetta jälkeenpäin.

Vauhti hiljenee ja vastaan siis kai jotain. Laitan käden poikani polven päälle ja sanon. Matu on kuollut ja se ei ole sinun vikasi.

Ymmärsin saman tien että kaikella mitä nyt teen,  tulee olemaan merkitystä. Minä aloin heti suojelemaan poikaani mahdollisilta syytöksiltä itseään kohtaa. Käännän jossain ja jotenkin löydän takaisin ja jälleen kerran muuttuu suunta.

Mieheni on ollut pakko sanoa että Matu on viety terveyskeskukseen. Löydän paikan ja mieheni joka on ehtinyt sinne ennen minua. Nousen autosta ja menen hänen luokse toteakseni että mies on aivan kuutamolla. Hän istuu autossaan , pää retkottaa alaspäin ja suussa on tupakka mikä ei edes pala, vaan se roikkuu alaspäin leukaa pitkin.

Tule ulos, mennään. Mutta mies ei reagoi, ja katse on ihan jossain muualla. Voi hyvä sylvi sentään, tämäkin vielä , mitä mä teen? Mä tarviin apua, en vaan millään voi osata kaikkea. Totean että kauniit pyyntöni ja maanitteluni ei nyt auta yhtään, mies on poissa , jossain ihan muualla. Marssin terveyskeskukseen. Menen ensimmäiselle luukulle ja ilmoitan lyhyesti ja ytimekkäästi. Poikani on juuri kuollut ja mieheni istuu sokissa autossan enkä saa häntä sieltä pois, voitko hakea apua heti?

Nainen poistuu ja kohta tulee kaksi hoitajaa joka menee mieheni autolle ja saa kun saakin jotain kontaktia ja miestäni talutetaan sisälle istumaan käytävälle tuoliin, mihin hän istahtaa ja pää rotkahtaa alas. Kaikki katoaa ja minä vaan ihmettelen. Poika on kuin varjo minussa kiinni. Minä kaikkien äitien sankariko..voi jeesus…

 

 

_