Elämä kuolleen lapsen äitinä.

Ymmärrän hyvin ihmisiä jotka vaan haluaa yhden lapsen, se voi olla toivottua ja se voi olla ihme että on vaan yksi lapsi. Jollei ole muuta kokenut tai ainakin jos on valinnut sen asian niin, perhe on täydellinen yhden lapsen kanssa.

Jollei saanut kuin yhden lapsen, minä en ole se joka täällä pitäisi kertoa miltä se tuntuu, koska minä olen kahden lapsen äiti.

Vihasin sanaa perhettä pitkään. Mikä on perhe jossa on vaan yksi lapsi? Mietin aina ruokapöytää, mihin kuuluu kattaa neljä lautasta.

On kuin meidän pöydästä puuttuisi yksi jalka, se ontuu , ja vaikka mitä laittaisin siihen, joudun tukemaan, keksimään jotain jotta se pysyy tasapainossa, ja silti se on aina rikki tai korjattu, mutta koskaan siitä ei täydellistä tule.

Yhtä rikki kuin se pöytä olen minä. En ole enää sama ihminen, joka periaatteessa elin huoletonta elämää. Vaikka hyvin tiedän että valitettavasti aika ennen Matun kuolemaa ei ollut helppoa sekään. Olihan meidän perhettä koeteltu mieheni kolarin vuoksi. Toki olen onnekas että hän jäi henkiin. Vakuutuslääkärit vaan päätti mitä päätti. Mieheni pomoa en kai tule koskaan ymmärtämään. Kun joutui firman raskaimpaan työhän niillä käsillä , sillä kunnolla. Ihmisrääkkäystä. Suren ainakin joka viikko jollen joka päivä hänenkin terveyttäään. Jotta pystyy elämään , on saatava rahaa. Kunnei jaksa mennä lääkäriin, kunnei voi ottaa sairauslomaa, kun hän vaeltaa öisin, tai valittaa saunassa. Mutta kun se ei näy. Kunnet tiedä kuka voisi auttaa, et uskalla ottaa riskejä. Olet alistunut tai luovuttanut ja yrität vaan olla ajattelematta koko asiaa.

Eikö ole kohtuutonta sen lisäksi vielä menettä oma lapsi? Kaksi vuotta ensimmäisen onnettomuuden jälkeen. Näen valokuvan silmissäni. Kuvaan pientä vauvaa joka seisoo mieheni sairaalan sängyn päädyssä, mutta kuvaan tule Matu, joka on tasan 17 vuotta. Hänen syntymäpäivä, ja isä makaa letkuissa. Pelko ja hämmennys, ja hiljaisuus vaikka on hänen syntymäpäivä. Istuu huomaamattomana kaukaa tuolissa, takki ja pipo päässään. Eikä tiedä että omaa elämää on enää kaksi vuotta jäljellä.

Murruin , sekosin. hajosin, yritin, jaksoin….mutta kuka minä oikeastaan olin kun Matu kuoli? En tiedä.

11 vuotta ja minä päätän kirjoitata blogia enkä silti edes kerro sitä kellekkään. Mitä järkeä siinä on? Miksi  se asia on niin?

Kun Matu kuoli, pelotti mennä kauppaan, en halunut tavata ketään, enkä selittää mitään, en vastata typeriin kysymyksiin.

Muistan kun joku sanoi kaksi viikkoa kuoleman jälkeen- Joko alkaa helpottamaan..Voi jeesus sentään..en voi edes käsittää sitä kysymystä edelleenkään. Kaksi viikkoa on kuin henkäys. Kaksi vuottakin on lyhyt aika.

Pieni paikka ja kaikki tiesi. En halunut nähdä katseet tai kuvitella omassa päässäni mitä he ajatteli. En todellakaan halunut että kukaan näkee kun istuin hautausmaalla ja pesin kivet yksitellen.

En halunut kuulla niitä valheita mitkä kantautui korviini. En halunut nähdä niitä surullisia kasvoja töissä , enkä heitä jotka yritti olla yliystävällisiä. Mä en oikeastan halunut nähdä enää ketään.,

Vain ja ainoastaan kaikki huipputyypit. Ne kellä oikeasti aina on ollut hyvä sydän. Ne ketä ei tullut katsomaan miltä meidän suru näyttää. Vaan he jotka olivat valmiita itkemään ja näyttämään omaa haavoittuvaisuutensa, aitoa suruaan tai aitoa pelkoa kohdata meitä. He jotka seisoi hiljaa taka alalla eikä puhunut mitään. Heidät minä halusin nähdä. He tuntuivat turvallisilta. Kaikki he jotka tulivat kotiini kuin kotiinsa.

En halunut mennä uimahalliin, vaikka hyvää tarkoittikin rakas ystäväni. Oletan etten olisi tuntenut ketään tai kukaan minua, mutta en silti halunut. En voinut juhlia, koska minun maailmaan ei naurua tulisi mahtumaan. Minä sulkeuduin kotiini.

En tarvitse vaatteita, miksi? Siksi koska en käy muualla kuin töissä. Ei minulla periaatteessa ollut mitään syytä poistua kotoa muuta kuin kauppaan. Sielläkin oli melko turha käydä, koska en muistanut mitä piti ostaa.

Miten minun kuuluu kohdata ihmisiä, tai miten haluan että minut kohdataan? Tuntemattomana.

Kun minä sanon pojalleni, aja varovasti on paljon peuroja liikkeellä siellä ja siellä . Tai pekästään ajakaa varovasti , poikani todellakin tietää että tarkoitan jokaista sanaa, hän tietää että pelkään. Joskus ei edes huvittaisi sanoa niin, koska tavallaan en halua repiä sen todellisen syyn esille, en muistuttaa siitä mitä on tapahtunut. Koska kaikkein tärkein on luoda hänelle onnellinen elämä ilman mitään traumoja kaikesta mitä on tapahtunut. Mutta miten minä siihen kykenen, en millään!

On vaan luotettava että oikeasti mun haave siitä että oikeasti on olemassa joku suurempi voima joka hoitaa tämän, koska minä en siihen kykene. Haluan oikeasti hänelle onnellisen elämän. On se sitten mitä hyvänsä. Haluan lämpimät ja läheiset välit, haluan että hän käy eikä aina ajattele kaikkia valokuvia sen ihmeemmin, en halua että hän murehtii. Haluan iloisen pojan joka katsoo eteenpäin, iloitsee aidosti elämästään. Joka elää tätä elämää itsensä vuoksi, omien haaveidensa vuoksi ja omien tekojensa takia. Onneksi voin sanoa että olen ylpeä hänestä. Vaikka olen sanonut että hän on ollut tavallinen kakara. Kakara joka huusi kun auto pysähtyi, kakara jolla oli vaikka mitä juttuja, aina särki pää lapsenakin. Siksikö hän huusi aina pienenä ?Tuntuu kun tavalliset kakarat pysyy hengissä.

Silti pelottaa, pelottaa hänen kokokin. Miksi ihmeessä siitä pojasta tuli niin iso? Miksi hänen pulssi takoo tuhatta ja sataa? Onkohan kaikki kuitenkaan hyvin? Meillähän on harvinaisen paljon sydänvikaakin suvussa. Kuoleeko hänkin ja minä en tee mitään, koska en enää voi, ei minulla ole mitään oikeutta pakottaa häntä mihinkään. Mitä mä sitten teen? Mitä järkeä olisi elää jos niin käy? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Hajoaisin. Mietin oikeastaan vaan sitä hautaanko ensin lapseni, tai tapanko itseni ja annan jonkun hoitaa tuplat. Entä mieheni joka aikoo katsoa tän pelin loppuun, sitä en edes jaksa miettiä.

Kuulostaa kai siltä että olen psyykkisesti sairas, täysin vauroitunut ja traumaattisoitunut. Silti elän ihan suht normaalia elämää ja suurin osa on ajatuksia, jotka paperille kirjoitettuna kuulostaa kamalalta.

Onko sitä sitten vaan tottunut tähänkin elämään? Ei oikeastaan jaksa miettiä sitä .

Ilo oli ystäväni joka nyt on jo poistunut luotani. Harmittaa etten kai oikeastaan edes ymmärtänyt miten hieno ihminen hän oli. Fiksu.Hänet sain hyvästellä, ja jääkaapissa on kuva missä seisomme mieheni kanssa hänen takanaan ja me kaiki tiedämme että tästä tulee muistokuva. Hänellä on kädet ristissä rintansa päällä ja toisella kädellään pitää minua kädestä kiinni ja toisella mieheni kättä. Yksi ystävistäni kenelle pystyi puhumaan mitä vaan, hän jolle soitin kun halusin kahville.

Miksi hänenkin piti kuolla? Ainoa hyvä asia oli että sain sanottua kaiken mitä halusin. Sain itkeä ja sanoa että tulee ikävää ja kertoa miten paljon hänestä pidän. Kun viimeisen kerran mennää absille ja saadaankin liian isot annokset jäätelöä, ja siihen vielä strösselit, mitä ei edes oltaisi haluttu. Hän jos joku olisi tehnyt minut ehjäksi parhaiten. Ihan siksi ettei hän tehnyt mistään asiasta mitään numeroa. Hän lähti katsomaan koiranpentuja, hän lähti ostamaan kukkia vain ja ainoastaan niiden takia. Hyviä muistoja.

Itkin kun ystäväni eli, mutta sen koomin en ole itkenyt. En minä pelkää kuolemaa, olen nähnyt kuolemaa ja suurimmaksi osaksi täytyy kai sanoa ettei juurikaan hetkauta. Mutta kunnoitan jokaista joka on kuollut , koska se oli jonkun elämä vaikken sitä surekkaan. Ymmärrän ihmisten ja läheisten surua, silti tiedän että useimmissa tapauksissa tullaan hyväksymään tapahtunutta. Onnekseni en ole kohdannut lapsensa menettäneen . Toki surevia jotka olen löytänyt sururyhmästä netissä. Kuolema ei itsessään ole minulle ongelma, vaan oma suruni on kai se ongelma, eli minä itse.

Tuntemattomana on helppo olla, ihmiset kohtelee sinua juuri niin kuin kohtelisivat muutenkin. Tokihan voin sääliä itseäni jos kohtaan ongelmia, mutta sekin on ihan eri asia. Minua on kuitenkin kohdeltu kuin normaalia ihmistä. Jos on jotain negatiivistä voin toki ajatella , että pitikö tällainenkin mulkku kohdata. Mutta reilua peliä puolin ja toisin tavallaan sekin. Tosin ihmisten elämät voi ihmetyttää. Mutta uskoisin että on ihmisiä jotka ihmettelee muiden elämää vaikkevät ole lastaan menettänyt.

Tänään käveltiin metsässä mieheni kanssa. Metsä on minun kirkkoni 🙂

Ei me nyt mitään syviä keskusteluja käydä, ja ehkä parempi niin. Mutta jonkinasteen juttua kuitenkin oli. Ihmeteltiin miten moni ei ole onnellisia elämäänsä vaan aina pitää saada jotain uutta, ollaan kateellisia ja tuntuu kunnei mikään ole koskaan täydellistä ellei taas pidä saada sitä ja tätä. Kai se meidän keskustelu liippaa läheltä sitä että vaikkemme sitä sano, kerromme kuinka onnellisia ollaan ja miten osaamme arvostaa sitä, että meillä sentään on katto pään päällä,  meillä on metsä vieressä ja saamme sentään omin avuin kulkea siellä.

Onni tänään oli aivan upea ilma, enkä halunnut mennä sisälle vaan toin mehulingon ulos , tehdääkseni mehua aroniasta. Yhtä sotkuahan siitä tuli, linkokin lopetti toimintansa. Mies stressasi että sotken, niin kuin teinkin. Lopulta istahdin kuistille ja päätin lopettaa. Toivoin salaa että mieheni menis sisälle ja antaisi minun touhuta omiani. Ihme kyllä en ollut ärtynyt, vaan katselin kun hän haki pesusienen ja hankasi terrasin lautaa mehusta ja meni vielä toisen kerran autotalliin sienen kanssa . Puhuinkin siinä vaiheessa serkkuni kanssa ja ihmettelin , miten joku jaksaa. Ei mennyt kauan aikaa kun hän hakee palan pressua jonka tarkoitus oli suojata lautoja.  Mieshän tässä stressasi, ja varoitti minua siitä ettei tiiliin lennä mehua. Lopulta päätin jättää leikin sikseen ja pakastaa loput marjat ihan suosiolla. En suutunut, en huutanut, vaan keräsin kaikki pois tyyneen rauhallisena. Ja aloin miettimään koko juttua kesken touhun. Koin suurta onnea.

Se että oltiin metsässä, koirat sai juosta. Mehushow, ukko juoksi kuin jostain pilailuelokuvasta edes takaisin ja minä olen aina se joka aiheutan kaiken 🙂 Voi hitsit miten hauskaa minulla oli taas loppujen lopuksi ja oikeasti voin sanoa että oli yksi parhaimmista päivistä aikoihin, vaikkei mikään mennyt putkeen.

Eletty elämä tuo muistoja, ja jollei mitään tapahdu siinä ei yleensä ole mitään muisteltavaa. Olen toki onnekseni oivaltanut tämän aikaisemminkin ja jopa neuvonut muita ymmärtää iloita ja nauraa asioille, juuri silloin kun tapahtuu. Yleensä sellaiset asiat jotka harmittaa, mutta naurattaa jälkeenpäin on niitä tähtihetkiä, ja sen muistan onnekseni aika usein juuri kun seison keskellä jotain ns. katastrooffia.

Pitäiskö myös tätä blogia pitää jonkinasteen edistyksenä ihmisenä? Ehkä vastaan kyllä. Eihän lapsen kuolema ole häpeän asia, meillä se oli onnettomuus. Minä voin onneksi sanoa näin, ja siitä olen onnellinen. Kaikilla ei ole sama tilanne. Lapsi joka kuolee uhrina on täysin eri tarina, se ei poista minun 100% suurta menetystä ja surua. Se tuo muita sävyjä ja prosesseja sille ihmiselle, mistä minä en voi tietää yhtään mitään.

Lapsi joka kuolee sairauteen tuo sekin eri tarinan. Kaikkia yhdistää täydellisen 100% menetyksen ja surun ja niiden asioiden käsittelemisen. Kolikolla on kaksi puolta ja minun itseni takia on käännettävä se kiiltävämpi puoli esille. Oletan että moni tekee niin jaksaakseen käydä läpi omaa tarinaansa.

Jos kysyn sinulta miten itse toivot kuolevasi. Vastaat jotain. Mutta se on vaan toive. Kun lapsi kuolee, on pakko löytää se paras selitys, se joku asia mikä juuri tässä tapauksessa oli hyvää. Kuolema ja menetys ei ole hyvä asia, mutta kun totuutta on katsottava silmiin etkä asiaa voi muuttaa ja ehkä jopa ymmärrät ettei lapsesi herää henkiin ja on oikeasti lopullisesti poissa luotasi, on keksittävä tapa selvitä ja jotain joka lohduttaa sinua siinä totuudessa.

Tänään kun kastoin ohjelman lapsesta joka kuoli ja jäljelle jäi vanhempien lisäksi isoveli sekä kaksoisveli. Haastattelija kysyi jotain mikä meni hiukan ohi, mutta kaksoisveli vastasi, -Paras tapa on kunnei niin ajattele koko asiaa.

Aika hyvä vastaus loppujen lopuksi.

Mietin itse voiko ihminen tulla ehjäksi enää koskaan. En usko. Itse kai koen että on uskallettava olla se mikä on, se rikkinäinen ihminen joka pala palalta on koottu. Elää ne hetket kunnei mieti asioita onnellisena siitä ja syyllisyyttä tuntematta. Ymmärtää että ajatukset tulee ja menee . Ymmärtää ettei kukaan voi käsittää tätä ja antaa heille anteeksi ja olla onnellinen ettei he kuulu joukkoon. Ymmärrettävä että jollekkin tuli muita ongelmia elämäänsä joiden kanssa taistella elämänsä aikana.

Sitä voi jossitella ja kuvitella ja miettiä mihin minä olisin ollut valmis vaihtamaan oma elämäni. Elävään lapseen on luonnollisesti vastaukseni. Mutta muita kohtaloita en edes halua ajatella. Meidän perheen suru näyttää tältä. Jonkun muun perheen suru on jotain aivan muuta. Mutta ehkä he kenellä asiat on suht hyvin kuitenkin, olisi hyvä jos he osaisi arvostaa sitä. Ehkei huono todistus koulusta ole maailman loppu kuitenkaan, tai jos jää luokalle. On paljon asioita mitä on turhaa surra, koska niin kauan kun on elämää on kuitenkin sykkivä sydän. Monet asiat voi muuttaa, toiset asiat vaatii vaan sopeutumista.  Omasta mielestäni minulla on kyllä ihan tarpeeksi mietittävää tulevaisuutta ajatellen ja varsinkin siitä mitä oli.

Olen onnellinen hyvistä päivistä, hyvistä ihmisistä, aidoista naurusta. Toivon itselleni rauhan sydämeeni, ilon ja toivon tulevastakin.

Toivon eläväni juuri niin kauan kun poikani tarvitsee minua, kunnes hän on tarpeeksi vahva selviäkseen täysin yksin ilman veljensä tukea ja turvaa, kohdataakseen minun kuolemani täysin luonnollisena asiana.