Tänään juttelin kaverini kanssa, kohtalotoveriksi kutsun häntä. Meillä on vuosia välillä menetyksistämme joten hänen menetys on paljon tuoreempi kuin minun. Tottakai puhumme paljon lapsistamme mikä sinänsä on ihan hyvä juttu. Kun peilaan hänen juttuja omiini , ymmärrän onnekseni joskus edes että olen inan verran edellä jossain. Tottakai lapsensa menettäneiden vanhemmissakin on eroja siinä missä muutkin ihmiset eroaa toisistaan.

Ei edes kuolema aina yhdistä. Ajatusmaailmamme voi olla erilaisia. Tänään kysyin häneltä että kertooko hän ihan kaikki asiat oman lapsen onnettomuudesta. Itse jännittää tämä blogin kirjoittaminen jostain syystä. En tiedä miksi. Ehkä pelkään jotain joka paisuu enkä enää pysty hallistemaan tätä. Ehkä pelkään paljastuvani vaikken koskaan Matun kuolemaa salaakkaan . Tokihan valitsen aina ihmiset kenelle kerron. Varsinkin jos huomaan että joku tietää jotain asioita , mutta haluaa tietää enemmän, silloin voin mennä ihan lukkoon.

Sanoinkin kaverilleni tänään etten edelleenkään ole kertonut täälläkään ihan alusta , miten se kaikki meni , mitä koin, mitä tein, kuka sanoi mitä jne.

On eri asia sanoa, poikani kuoli liikenneonnettomuudessa kun alkaa kuvailla miten hän oli loukussa, miten hänet leikattiin irti, mitä näin lehdestä, mitä se kertoi minulle, tuliko verta tai ei, ja jakaa niitä syviä aitoja tuskan hetkiä.

Vaihdoimme ajatuksia siis ja sanoin etten vieläkään ole pystynyt kertomaan ihan kaikkea varsinaisesta onnettomuudesta. Hän taas sanoi ettei hänelle ole mikään ongelma puhua siitä. Mutta kauan juteltuamme, tulimme kai samaan lopputulokseen. Kerromme mutta emme kaikkia yksityiskohtia.

Minulla oli yksi asia mitä en kirjoittanut edes kirjaani, vaikka se olisi ollut hyvä ja tavallaan kauniskin yksityiskohta joka olisi mennyt tunteisiin surullisuudessaan. En edes tiedä miksi joskus päätin että se jääkööt minun ja Matun väliseksi asiaksi. Joku kunnioitus etten revi ja jaa poikani kuolemaa joka piirtoa myöden. En halua että poikani kuolemalla mässäillään.

Blogin kirjoittaminen oli iso askel, ja mies ystäväni kehoitti kirjoittamaan jo vuosia sitten. Nyt sitten olin vasta valmis. Sekin alkoi ihan sattumalta kun näin että tuttuni kirjoitti.

En ole itse lukenut blogeja , mutta jotenkin kuvittelin että ne on lyhyitä ja täynnä kuvia. Kai blogien aiheet menee laidasta laitaan. No en tiedä, toki tutustuin tuttavani blogiin päällisin puolin.

Sanoin sitten tänään kaverilleni että minun kirjoitukset ovat sekavia ja hyppii laidasta laitaan, ja aika pitkään kirjoitan kun aloitan. Joten minusta on oikein hyvää etten tiedä onko jotain sääntöjä tai tapoja millainen blogin pitää olla. Mutta sen tiedän että mikäli joku tarvitsee minun kirjoituksiani, hän on luultavasti menettänyt lapsensa. Jos tiedonjano on yhtä suuri kuin minun oli, mikään teksti ei ole liian pitkä. Tärkeysjärjestys on että jos tästä on hitusenkaan vertaa apua, hyvä niin. Joten en meinaa lukea muiden blogeja , tuskin laitan kuvia ainakaan perheestäni. Ehkä jotain kukkia tai luontojuttuja, en tiedä enkä aijo haskata energiaa siihen pohtimiseen. Jos muutan mieleni, sittenpähän muutan .

No puhuminen. Puhuminen repii aina tavalla tai toisella sen ikävän tunteen esiin mitä olet jo kerran kokenut. Aina sanotaan että puhuminen on kaiken a ja o. Onko se niin sittenkään?

Ymmärrän jollakin tasolla että jos on asia mitä pitää selvittää, tai että ymmärtää itseään paremmin. Se voi olla hyvää. Mutta olen sitäkin mieltä että joskus on ihan hyvää elää ihan tavallista elämää ja ottaa hieman etäisyyttäkin kuolemaan. On saatava hengittää, saatava olla ihan rauhassakin kaikilta ajatuksiltaan.

Kaksi minun työpaikoistani ovat olleet oikein hyviä tähän. Molemmissa paikoissa oli todella kivoja ihmisiä töissä. Toinen oli miesvaltainen paikka , Ja miehethän nyt tuntuu pelkäävän varsinkin naista joka on menettänyt lapsensa. Joten he ei todellakaan ota edes riskiä itkuttaa minua 😀 ja hyvä niin. Silti heidän käytös kieli monta kertaa siitä että he säälivät minua tai halusivat auttaa minua omalla tavallaan. Voi liikutuksen liikutus miten mä niitä äijiä rakastan omalla tavallani juuri tästä syystä. Lämmöllä muistelen heitä.

Toinen paikka taas oli niin hektinen ja ihmisiä täynnä ettei siellä nyt ehdi edes paljon syventyä mihinkään kun taas mennään.

Se aika mitä oli , oli usein kivaa täynnä. Kun on paljon ihmisiä on paljon juttuja. Koko porukka tuntuu isolta perheeltä kun oivalsin millaista siellä on. Hassua myös sekin että joskus jopa tunnun kuuluvani porukkaan 🙂

Ymmärrän että puhuminen voi olla tärkeää jollekkin vanhemmalle ihmiselle jolle on tapahtunut jotain pahaa lapsuudessa. Käydä asiat läpi ja saada joku selvitys aikuisena , että ei ehkä ollutkaan syyllinen siihen että veli hukkui tai jotain muuta..

No ehkä kallistun siihen että puhuminen on hyväksi kun on sen aika. Mutta joskus on oltava hiljaa ja elää niin peruselämää kun olla ja voi..