Kun menettää lapsensa, sitä tosiaankin joutuu elämään käsi kädessä kuoleman kanssa tahtoo tai ei. Niin kuin olen sanonut aikaisemmin uskon että me ihmiset sopeudumme ja yritämme jollakin tavalla kääntää asioita päässämme jotka lohduttaa meitä. Pakkohan se tavallaan onkin, eihän sitä jaksaisi muuten.

On niin paljon tunteita jotka tulee käyttöön ja ne tunteet vaihtelee laidasta laitaan. Vaikka on kulunut 11 vuotta joku voisi kuvitella että pahin on ohi. Osittain se onkin totta, onhan se suurin sokki ja sekavuus jollakin tavalla selkiintynyt. Alkuvaihe tuntuu vieläkin ihan kertakaikkiaan jäätävän kamalalta ja ehkä vasta nyt osaan  sääliä jopa itseään. Ajattelen sitä kaikkein kamalinta alkuvaihetta , käsittämättömäksi ajaksi , mitä tuskin näin jälkeenpäin voi ymmärtää. Miten ihmeessä selvisin???

Minun elämäni meni niin kuin meni, enkä oikeastaan tiedä miten se olisi voinut mennä’ paremmin. Se on sokkia, se on vihaa, se paljon asioita mihin ei saa vastauksia. Yritin löytää vastauksia, ihan konkreettisiakin. Totuus on kai hyvä asia, ja onneksi joku sen ymmärsi.

Elämä kaiken arjen keskellä oli kuin karuselli joka on seonnut , yhtä sekamelskaa. Mietit tapahtunutta ihan koko ajan , samalla kun yrität suoriutua tavallisista asioita. Jossain kohtaa on pakko mennä töihin, on pakko maksaa laskuja, ostaa ja laittaa ruokaa. Pitäisi levätä ,mahdollisesti käydä puhumassa. Ei hitsit sanon minä, miten ihminen edes kykenee keskittymään kaikkeen. Mutta niin vaan olen jollakin tavalla selvinnyt, enkä ole ainoa.

Mietin miten voisin antaa jotain hyviä neuvoja. En usko että kykenen siihen. Päästääkseen helpomalla voisi sanoa että turhaa edes miettiä . heittäydy niikuin virran vietäväksi tavallaan ja toivo parasta.

Kaverisi Kuolema, kulkee kanssasi tahdot sitä tai et.

Alkuajan jälkeen asiat kyllä selkiintyy jollakin tavalla , mutta kerron myös senkin että jopa 11 vuoden jälkeen asiat voi putkahtaa esille ja palautta niitä tunteita mitkä olet kokenut alkuaikoina. Lohdullista on että aika tosiaankin tekee tehtävänsä tavalla tai toisella.

Sitten tulee se tavallinen elämä. Ihan tavallisille ihmisille jotka ei ole menettänyt lapsensa kokee myöskin vastoinkäymisiä . Kaikki tunnemme näitä ihmisiä jotka valittaa ja kokee jos jonkinlaisia ongelmia elämässään. Täyty sanoa että joskus olen kateellinen heille. Voi kunpa voisin olla se valittaja , enkä tietäisi miten huonosti asiat voisi olla. Ehkä pieni edistymisen merkki on juuri se, kun valitat jostain tuiki tavallisesta ongelmasta.

Onhan ongelmia riittänyt, jos on 4 kolaria selvittänyt niin takaan että niitä on. Mutta riittikö minulla voimaa selvitä niistä? EI

Huomaan ainakin itse etten oikeasti jaksa ottaa härkää sarvista kiinni samalla tavalla kuin ennen ”sitä” päivää.  Luovutan helpommin ja voin jopa sääliä itseäni, voin vaipua omiin ajatuksiini, ja ajatella että tämä elämä on pelkkää paskaa täynnä ja mitä tässä enää yrittääkään saada elämästä kiinni.

Yksi asia on mieheni kolari, ja se suuri epäoikeudenmukaisuus mitä olemme siinä kokeneet, se ei ole vaan henkistä pahaa oloa vaan ihan isoja oikeuksia mitä koen loukatuksi. Asiat tuntuu suuremmilta, toivottomilta, ei jaksa taistella tuulimyllyä vastaan ja koen että minut pistetään seinää vasten. Tunnen itseni ja perhettäni niin olemattomaksi, ihan kun maailma juonittelee sinua vastaan, ihan kun joku laskemoi ettet kuitenkaan mahda mitään..ja niinhän se on mennytkin. Meilä se oli mieheni kolarin jälkipyykkiä selvittellessä. Kelan lääkäri oli sitä mieltä ettei tämä mies kykene enään työhön, mutta koska oli liikenneonnettomuus vakuutuslääkärit päätti asiasta toisin. Itse en tiennyt miten edetä asiassa , en tiennyt meidän oikeuksia, ja kun prosessit meni automaattisesti eteenpäin, se meni sen mukaan joka oli liikennevakuutusyhtiön edun mukaisesti. Ainoa mahdollisuus olisi haastaa vakuutusyhtiön ja samalla ottaa se riski että häviät asiasi ja maksat viulut itse. Kuka vaarantaa ainoan omaisuutensa joka on oma koti? Me ei uskallettu, ja kärsin henkisesti siitä että miehelläni on kipuja, ettei hän nuku ja paljon paljon muuta.

Sitten on pienempiä ongelmia tai mielipahoja. Voit kohdata hankalan ihmisen. Ainakin minä perään aina päässäni rehellisyyden perään.

En tiedä mutta joskus kai luon vaan valheellisen toiveen päähäni. Joten ajattelen , että kyllä se oikeus vielä voittaa jos vaan itse olen rehellinen. Pettymys on joskus suuri kun huomaa että häviät taas.Jos on paljon huonoa on myös onneksi joskus valoakin.

Paljon on omasta ajattelutavasta kiinni. On vaan selvitettävä mitkä asiat on tärkeitä ja mitkä poistat tai yksinkertaisesti unohdat. Ainakin yrität tehdä niin. Kun on ihan varma jostain asiasta ja teet itsellesi omat säännöt , pääsee helpommalla.

Siksi minusta rehellisyys on se peruskivi. Rehellisyys itseäsi kohtaan on ihan parasta. Kun on rehellinen , ei tarvitse miettiä mitä sanoa. Kun on rehellinen itselleen voit alkaa työstää asioita ihan eri tavalla. On hienoa mennä nukkumaan kun on hyvä omatunto.

Elämässä on tietenkin isoja asioita jotka vaikuttaa elämääsi. Se voi olla työpaikka. Jos menetät sen, ei tule rahaa. Ja se vaikuttaa taatusti elämääsi. Silloin kun on vaikeaa, kuolema tulee ainakin minulle hyvin usein siihen ihan, ihan liki. Tuntuu että olet jo saanut oman annoksesi paskaa niskaan, et oikeasti koe että olet vielä ansainnut lisää ongelmia, vaikka ovatkin ihan eri kategoriasta. Jos joku sanoisi – selviä tästä niin saat lapsesi takaisin, kaikki me ottaisimme lapsemme takaisin, vaikka sitten ryvettäisi missä tahansa ongelmissa.

En ole lukenut tilastoja mutta kun itse kelaa näitä asioita jälkeenpäin, mietin kuinka moni luovuttaa? Kuinka moni vajoaa niin alas että sairastuu , luovuttaa. Kuka alkaa juomaan itsetuhoisesti? Kuinka monta ??

Synkkää tekstiä ja sekavaa , niin sekavaa se ”uusi” elämä onkin.

Teksi mieli taas sanoa että turhaa on miettiä , anna virran viedä ja luota siihen että selviät tavalla tai toisella. Kävikö minulla tuuri kun olen tässä tänään ja menee kuitenkin suht hyvin?

En todellakaan ole tuntenut itseni vahvaksi, en koe että olen löytänyt minkään kikka kolmosen. En ole edes erityisen viisas ihminen. Pelkään paljon asioita. Lomakkeita, oikeudenkäyntejä ja sitä että joudun maksumieheksi, pelkään menettäväni taloni eli kotini , ja siksi olen luovuttanut. Päässäni lohdutan itseni sillä että paha saa palkkansa ja joskus saan kiitoksen. Mietin onko se vaan tapa jaksaa jatkaa tätä elämää ja uskonko loppujen lopuksi edes itseeni?

Asiat mistä olen varma tuo rauhan ja lohdun.

Kun olen töissä ja minua kohdellaan hyvin. Kun itse olen reilu ja joku arvostaa sitä. Kun joku haluaa auttaa minua jossain asiassa. Kun oikeasti päätän että joku asia on tarpeeksi kelattu ja jätän tämän asian tähän. Silloin koen rauhaa.

Moni ihminen sanoo että katkeruus on asia josta pitää päästä irti ja se ei johda mihinkään hyvään. Surussa olen kokenut kaikenmaailman tunteet, varmasti kaikki mitä ihminen voi kokea. En koe olevani erityisen pessimistinen . Moni sanoo myös ettei viha ole ratkaisu ja sillä että tunnet vihaa, syö sinua eikä ole hyväksi.

Olen tuntenut vihaa, katkeruutta ja kaikenlaista huonoa. Aina en ole kyennyt kohdistamaan sitä mihinkään ja silti tuntenut niin.

Minun mielestä saa olla vihainen. Saa olla katkerakin. Tuskin se auttaa , mutta jos niitä tunteita on ihmiselle annettu niin kai niitä saa hitto vie tuntea !Kun tilanne rauhoittuu voi alkaa kehittämään itseään.Älä vaadi itseltäsi liikaa, et ole epäonnistunut jos olet katkera tai vihainen. Olet ehkä matkasi puolivälissä, joten aikaa on.

Jos naapurin kakara rikko lapsesi uuden polkupyörän tahallaan, takaan että moni tuntee suuttumusta, vaikka asiat ehkä kykenee selvittämään asiallisesti. Silti olet tuntenut suuttumusta.

Niin miksen minä saisi tuntea vihaa kun lapseni kuoli? Jos taas elämäni keskittyisi pelkästään vihan tunteeseen, toivoisin itselleni ammattiapua. Mutta en minä ainakaan syyllistä ketään joka tuntee myös negatiivisia asioita oman lapsen kuoltua.

En niin suunnitelmallisesti mieti kaikkia asioita, ei oikein riitä energiaa siihen. Usein analysoin joitain juttuja jälkeenpäin ja joko huomaan olleeni erittäin typerä , tai jopa viisas. Voin katua asioita tai sitten en..

Siksi toivon usein elämältäni vaan jotain tasapaksua elämää joka on mahdollisimmaan rauhallista ilman mitään draamaa tai suuria mullistuksia.

Iloitsen pienistä ilonpilkahduksista, joka perustuu siihen että minä saan olla vain ja ainoastaan oma itseni ja minut hyväksytään sellaisenaan, ilman että siihen vedetään kuolema mukaan.

Loukkaannuin juuri tällä viikolla eräästä asiasta. Koin suurta epäoikeudenmukaisuutta ja koin että minut tahrattiin tavallaan. Tunsin vaikka mitä, puhuin ja halusin muilta ihmisiltä tukea siitä että MINÄ olen oikeassa. Tiesin mitä voin menettää jollei totuus tule esille. Silti tulee selityksen maku, ja luovutan usein ja taas aloitan nollasta. Ei hitto sentään.

Pohdin, pähkäilin ja jaoin asiani monen kanssa. Kunnes yksi kaksi päätin että nyt se loppui. Päätin että minun on luotettava siihen että totuus voittaa, en jaksa edes olla vihainen, olin lopulta tavallaan luovuttanut ja ajattelin että otan elämäni vastaan just niin kuin se tulee.

Olen saanut tukea ja pelkästään se lohdutta minua. Tuntuu ihan hiton hyvältä kieltämättä. Silti tiedän ettei se minua pelasta . Mutta ajattelin etten pohdi asiaa yhtään sen enempää,  en tiedä onko se hölmöä tai ei, en todellakaan. Mutta kun tulee asioita vastaan mille et mitään voi , niin miksi edes haaskata ajatustakaan sellaisille asioille? Tulee mitä tulee ja sen mukaan mennään. Kuulostaa ihan sikatyhmältä sanoa näin. -Kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. Näin sen nyt vaan ajattelen.

Soitin pojalle ja hän oli hyväntuulinen ja asiallinen,  koin niin suurta onnea taas kun olla ja voi. Silloin ajattelin taas. Jos tämä on hinta minkä minun pitää maksaa siitä että poikani on onnellinen, olkoot elämäni näin, minä voin soittaa hänelle. Suon ilomielin onnen pojalleni ja otan sitten ne paskat loppujen lopuksi ilolla vastaan. Minä en luovuta..en hitto vie luovuta, ja taas jaksan jatkaa, taas jaksan himpun verran mennä eteenpäin, tuo se elämä mulle sitten mitä hyvänsä eteeni.

Minun poikani on todellakin minun oljenkorteni. Hiukan olen ehkä joskus hidas muistamaan sopimukseni jonka tein elämän kanssa. Sopimuksen että annan minulle kaikki paska, jos vaan annat lapseni saada sellaisen elämän joka on mahdollisimman onnellinen. Jos poikani voi hyvin, voin minäkin. Siksi elän , siksi jaksan. Ja aina, niin kuin juuri tänään sain puhua ja olla ihanien ihmiset kanssa sekä viettää ihan tuiki tavallista peruselämää missä ei ole mitään ihmeellistä, ei juhlaa eikä glamouria vaan ihan pirun tavallista elämää. Se riittää minulle, se on minun uuden elämäni rikkaus.

Minulla on maailman ihanin serkku. Melkein voisin toivoa että hän olisi minun siskoni. Olenkin miettinyt oltaisiinko vielä läheisempiä jos hän oikeasti olisikin minun siskoni. No ei nyt ole , siis on serkku.
Soitan lähes päivittäin vaikka joskus yritän säästää häntä olemalla soittamatta. On hienoa kun on edes yksi ihminen joka ymmärtää minua, koska voidaan aina vedota siihen että kaikki on vaan sukuvika 🙂

Elämässäni nyt, sisältää paljon hyviäkin asioita jo, edistystäkin on tapahtunut. Jos laihdun koen iloa ( sen hetken ), jos tapahtuu jotain pientä saan jakaa sen hänen kanssaan. Juuri kerroin miten sain soiton poimimaan marjoja kaverin pihalta. Kerroin serkulleni että oli niin, niin kivaa.

Menin poimimaan marjoja , kaveri auttoi pyytämättä ja siinä höpöteltiin niitä näitä samalla. Yllättäen hänen ystävä tuli käymään ja siinä sitten höpöteltiin kolmestaan, kunnes kaverini sanoi että menee keittämään kahvit. Lopulta istumme kaikki kolme ja jutellaan. Ihan siis jotain perusjuttua. Ei ollut draamaa, ei mitään ihmeellistä siis, kunnes lopulta lähden kotiini. Siis mikä päivä, aivan ihanaa. Olin ulkona, oli ystäviä, sain marjoja..Kuka oikeasti miettii ja maalaa näinkin supertavallisesta asiasta näin suurta ja ihanaa? Äiti joka on menettänyt lapsensa ja elämänilon, ajattelee näin. En ajatellut kuollutta lastani kun ihan hetken, se hetki oli kun se yllätysvieras tuli ja minua esiteltiin.

Silloin mietin, tietääkö hän? Ei sillä että sillä olisi ollut mitään merkitystä. Enhän minä sitä asiaa olisi edes voinut muuttaa. Joko kaverini on kertonut tai sitten ei. Mitä väliä. Mutta kerron tämän siksi että te ymmärtäisitte että näin sinä kuljet kuoleman kanssa haluat tai et. Ei se pilannut sitä päivää mitenkään, en vaipunut masennukseen, mutta silti ajattelin jälleen kerran poikaani jonka olen haudannut.