On aika hassua sanoa että olen syntynyt onnellisten tähtien alla. Synnyin muuten vuoden pimeimpänä päivänä. Vitsailenkin että joko oli niin ruma että Jumala sammutti valot, tai sitten tulin valaisemaan pimeyttä.

Ystävien merkitys on ollut  selviytymiseni kannalta todella tärkeä asia. Olen myös kiitollinen heille jotka lähti mieheni kanssa mökille tuulettumaan, vaikka mieheni halusikin heti seuraavana aamuna kotiin. Tärkeät ystävät erottaa siitä että he on aina ollut ja on siinä kun jotain näin kamalaa tapahtuu. Eräs ystäväni lähetti aina kutsuja juhliin vaikka totesi etten koskaan tullut. Koti vaan on se turvalinnake, eikä sitä vaan osaa pitää hauskaa. Itselleni riitti hyvinkin pienet ilot.

Monet asiat mitkä ei tuntunut sillon hyvälle sai kuitenkin merkityksensä jälkeenpäin. Muistan miten eräänä päivänä ihmeteltiin mieheni kanssa missä eräs miespuolinen ystävämme on kunnei ole soittanutkaan. En muista kuinka monta päivää oli mennyt. Tulee vaan tyhjiö. En myöskään koe tarpelliseksi moittia heitä jotka monen mielestä sanoo väärin. Eihän tuollaiseen asiaan ole sanoja, mitkä lohduttaisi. Eräissäkin juhlissa nuori nainen yritti väen väkisin saada minut piristymään ja pyysi lattialla tanssimaan. Se kai oli ainoa kerta kun ajattelin lähteä. Koska en itsekkään aina tahdo ymmärtää tätä tapahtunutta, niin miten sen voisi ihminen tietää jolle ei koskaan ole tapahtunut vastaavaa.

Kun mietin taaksepäin muistan suurella kiitollisuudella eräitä henkilöitä jotka tuli meille, varsinkin heidät jotka huolehti mun ainoasta elävästä pojastani jollakin tavalla. Tunnen suurta epäonnitumista kun poika jäi välillä liian sivulle. Hän oli siinä tarkkailijana.

Sain myös onnekseni kyydin kaupunkiin , sekin oli iso apu , koska en ollut ajokunnossa. En siis käytä alkoholia mutta uskoisin ajavani jopa paremmin kännissä kun siinä tilassa missä olin surun takia.

Kuinka monet kerrat olen ajanut 40km matkan näkemättä mitään kyynelten takia.

Muistan katsoneeni itseäni peilistä ja vaan seisoin siinä tuijottaen. Tältäkö näyttää lapsensa menettänyt äiti.

Ei ystävien tarvitse ylisuorittaa mitään. Riittä kun soittaa, laittaa tekstaria, tulee käymään jaon ihan oma itsensä. Toki alussa on niin paljon asioita hoidettavana ja se on aika iso voimia vievä juttu, koska kuntohan on täysin nollassa. Melko paljon kehokin kestää, sitäkin olen ihmetellyt.

Muistin minä joskus mennä kauppaankin, mutta pää lyö niin tyhjää ettei edes tiedä mitä pitäisi ostaa. Minullakin oli 11 pkt tomusokeria kaapissa. Kun ensimmäisen kerran tunsin nälän tunteen ostin hampurilaisen. Niillä elin pitkään ja jollei mieheni olisi laittanut ruokaa, niin en minä sitä olisi muistanut laittaa.

Väsymys iski välillä niin kovin ettei jaksanut edes päätään nostaa. Ei jaksanut vastata viesteihin tai edes aina puhua puhelimessa. Onneksi mulle jäi niitä ystäviä kaiken pahimman jälkeen.

Jos on jotain mistä olen onnellinen, niin se on etten koe että elämänkatsomukseni olisi kovinkaan paljon muuttunut. Olihan se koetuksella, ja tunsin olevani täysin hukassa.

He ketkä auttoivat minua silloin , ja se kaikki tuli aidosta hyvästä sydämestään, heille olen ikuisesti kiitollinen. Se ei todellakaan tarkoita että pitää ostaa ruokaa tai käydä koko ajan. Ihan tavallisia asioita. Kaveri tuli haravoimaan , itse kuljin vaan edestakaisin asunnossa , sain kahvi kuppeja lainaksi nuoria varten , sain ison kynttilän muistopöytään lainaksi sekä pöytäliinan. Pojalla oli seuraa. Likat siivosi olohuoneen . Minua ei unohdettu vaikka minä unohdin kaikki.

Siksi olen onnekas kun minusta välitetään.