On tapahtunut liian vähän ja kuitenkin todella suuria uusia ja yllättäviä asioita. Olin jo sitä mieltä että olen kirjoittanut kaiken mitä piti ja kaikki muu olisi vaan toistoa eri muodossa.
Elämä toden totta jaksaa yllättää minua tasaiseen tahtiin ja usein kysynkin mitä olen mokannut, mikä minulle ei mennytkään perille, tai mihin tässä pyritään?
Olen kokenut paljon asioita mitkä ei juuri sillä hetkellä ole ollut kivoja , mutta ajan kanssa olen ymmärtänyt mitä kaikesta opin.
Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä , ja yhtä monta kertaa olen niistä selvinnyt tavalla tai toisella. Ongelmathan on sitä varten että opitaan ja selvitään niistä eikö? Tai sitten ne vaan on paska flaksi ja elämä jatkuu kuitenkin tavalla tai toisella.
Näinhän se meni ja ongelmat loi tytön joka kasvoi naiseksi, eväänään taito seliviytyä. Sitten tuli kuolema, oman lapsen kuolema.
Onko oikein sanota että selviydyin?Kaikki muut asiat hoidin, tein jotain, ja kaikki tekemiset johti siihen että selviydyin. En minusta ole selvytyjä siinä mielessä miten asian käsitin kun selvisin kaikesta muista ongelmista mitä eteeni oli tullut.
Blogini on jo todistanut miten selvisin , mitä kaikkea olen kokenut, miten monet ajatukseni on matkan varrella muuttunut. Viha laantunut, odotukset kadonnut, oma uskoni vahvistunut .
Kun kuvittelit että haluat elää koska sinulla on syy elä kuitenkin.
Vastoinkäymisiä on ollut , mutta tiesin että selviän niistäkin.
Sitten tuli se päivä jonka piti olla etappi jolloin aloittaisin jälleen kerran taistelun jonka olin päättänyt voittaa. Koko mieleni on fokusoitunut yhteen asiaan, oma terveyteni ja vihdoin tuli se päivä kun olin raivannut kaikki esteet, tai niin minä luulin.
Sinä päiväni kaikki muuttui jälleen kerran, jälleen kerran vedettiin matto alta. Taas tuli jotain vastaan mitä ei voi parantaa. Miksi enää edes taistella, miksi edes yrittää löytää enää voimaa?
Eikä lapsen tappaminen riittänyt? Mitä hittoa , kuvitteleeko joku että vertaiset riittää, ei huusin , ei riitä enää. Ahdisti kaikki , ihan kaikki asiat. 6 päivää ja makaan sairaalassa ja sattuu, mumisen jotain jotta en keskity muuhun kuin itseeni koossa pysymiseen. Itkuttaa niin paljon että haluan oikeasti itkeä niin kovin kun vaan voi itkeä. Päätän itkeä hississä kun kaikki on ohi. Moni ei ottaisi tätäkään niin vakavasti, moni taatusti löytäisi vertaiset. On asia mistä en pääse eroon ikinä, en vaikka kuinka haluan, vaikka kuinka yrittäisin. Halusin oikeasti taas kuolla. Unohdin toden totta oma elävä poikani kun makasin puoliksi lattialla ja sattui ja ajattelin, jos tämä on lopun elämäni tila, haluan oikeasti kuolla.
Oli pakko kertoa pojallenikin tämän, kerroin muutaman muunkin asian. Tuntui kun poika oli aikuistunut ja ajttelin, olenko suorittanut sen minkä lupasin. Kasvattanut hieno poika joka pärjää itse. Nyt tuntui kun se hetki oli tullut. Silti jossain kohtaa tuli Matu mieleeni ja se vitunmoinen suru ja ajattelen niin, että niin pitkään yritän kun mahdollista ja toivon oikeasti että oma kuoleman on nopea ja minusta riippumaton kuolema. Jos edes sen verran voisi saada jotain hyvää elämältä.
En tee kuolemaa, mutta minulle tämä vaan oli viimeinen pisara ja vaati oikeasti ihan äärettömän paljon olla ahdistumatta enempää.
Kaverit merkitsee paljon, kiitos siitä. Kiitos elämän monelle hienolle ihmiselle ja hetkille. Tänään menin uimaan vaikken olisi millään jaksanut lähteä. Pääsin veteen ja uin edes takaisin. Jumppasin hetken ja taas uin. Viereisellä radalla ui tyttö joka selvästi harrasti uimista. Yrtin opetella kroolia tytön tapaan. Lopulta uin ja vedän niin syvään henkeä kuin voin ja taas menen eteenpäin , ja taas vedän isosti henkeä ja ja etenen. Josain kohtaa tunnen miten keho liukuu vedessä.
En voi ajatella asioita enempää koska ahdistun, en tiedä mihin uskoa enää, pitääkö tässä kohtaa vihdoinkin elää tätä elämää todellakin hetkessä. En edes halaua tai jaksa ajatella yhtään eteenpäin, en vuotta eteenpäin. En usko enää eläkkeeseen, en usko että tarvitsen kauan rahaa, pelkään jopa sairastuvani niin etten osaa järkevästi päättää omista asioistani.
Miksi valittaa täällä . Joo tiedän ja olen puhunut itselleni etten ole ainoa, moni ei edes ajattele asioita, lääkäritkin tsemppaa. Miksi näin raju alku, jollei tilanne ole enemmän kuin päivänselvää?
Lopputulos on että nyt koin että elämäni oikeasti ei tule koskaan rauhoittumaan, tulen kärsimään koko vitun loppuelämäni , jos hiukankin pääsen jaloilleni, tulee jotain uutta. Miksi siis edes yrittää?
Olen kohdannut ihmisiä joiden mielstä en ilmeisesti ole oikeutettu rauhalliseen tai jopa onneliseen elämään. olen kohdannut vaikka mitä paskaa. Kukaan ei kuitenkaan vieläkään ole ollut halukas vaihtamaan elämänkokemukseni. Siksi olen päättänyt pitää turpani kiinni.
Mitä järkeä on elää elämäänsä neljen seinän sisällä ja viihdyttää itse itsensä tavalla tai toisella? Käyt lähikaupassa, käyt lähiuimahallissa , tepastelet lähimetsässä talosi takana..YEEE
Onko järkeä enää tehdä yhtään mitään? En tiedä mutta sen tiedän ettei ole juurikaan tällä hetkellä mitään sanottavaa , mitään toivottavaa, on vaan aika todeta että yritin ja tämän enempää en aikaan saanut.
