Kuukausi: syyskuu 2017

Matiakselta ei jäänyt paljon tavaraa. Joten eipä minulle jäänyt mitään pois heitettävääkään. Kaikki mikä oli hänen oli nyt veljen. Päätin että ainoastaan hän ja tyttöystävä jakaisi hänen omaisuutensa mitä oli. Noin lyhyesti voisi kuvailla että ne suuret aarteet kai olisi mahtunut kirjoituspöydän laatikkoon. Surettaa vieläkin se viimeinen joululahja. Ostin sängyn , jonka hän kaiken lisäksi kai näki autotallissa. No elämä oli mitä se oli silloin ja minähän ajattelin kai järkevästi, hän tarvitsi sängyn ja koska tyttöystäväkin oli täällä yötä, ajattelin että iso sänky olisi tarpeen. Jäkiskamat oli autotallissa isossa kassissa ja mitä nyt nuorella miehellä sitten voikaan olla, jotta oma huone tuntuu omalta.

Mehän muutimme huoneiden järjestystä ja nyt veli muutti meidän huoneeseen. Minulla ei ollut läppäriä ja menin kerran pojan huoneeseen tietokoneelle. Oli ihan joku tavispäivä, enkä ajatellut juurikaan mitään ihmeempää.

Sitten se tulee, Matun tuoksu, itseasiassa hän sai tuoksun tyttöystävältään ja muistan pullon mallinkin. Ajattelin tulleeni hulluki, sydän hakkasi ja nuuskutin ilmaa. On se Matu , minä kiihdyin, ja huusin miehelleni koska en uskaltanut lähteä pois, ettei tämä ihme vaan katoa. Silti ajattelin tulleeni hulluksi samalla. Huusin miehelleni että tule heti tänne. Haistatko kysyn? Odotan jännittyneenä ja pelkään jo että hän sanoo jotain mikä romuttaa tämän hetken.

Kyllä, se on Matun tuoksu. HUH .Hän haistoi sen. Emme siis olleet edes Matun huoneessa vaan meidän entisessä ja nyt pojan uudessa huoneessa. Luin toki jälkeenpäin että näitä kokemuksia on moni muukin kokenut. Mutta minähän uskon vasta kun itse näen tai koen jotain , ja siltikään kun se tuli eteeni, en uskonut edes itseäni.

Koska Matulla oli hyvin vähän vaatteita, en heittänyt niitä pois. Joku heittää heti, joku myöhemmin, joku ei koskaan. Minä ostin laatikot jossa on vetoketjulla suljettavat kannet päällä . Yksi laatikko on kannellinen erilainen kuin muut ja siinä on kaikki adressit , jonkun muistokynttilän kansi onnettomuuspaikalta, auton logomerkki, ja jotain muuta pientä. Pakkasin vaatteet kahteen laatikkoon. Puku jonka hän osti kaverinsa häihin roikkuu kaapissa edelleen. Toisen kerran oletan hänellä olleen se päällään,  kaverinsa ylioppilasjuhlissa. Muistan kun hän sanoi antavansa 50,- koska ei keksi mitään lahjaa. Ihmettelin hänen anteliaisuuttaan. Mutta poika totesi kaverin olevan todella hyvä ystävä ja onhan hän sentään lukenut ylioppilaaksi. Ihanaa kun voi muistella tällaista Matusta.

Ja olihan siitä puvusta naurun aihettakin. Pyysin veljeä koittamaan sitä ennen hautajaisia. Jospa hän olisi sitä voinut käyttää. Poika sanoi ettei se mahdu , mutta minä intin vastaan ja yllytin koittamaan.

Poika oli oikeassa , mutta minä vaan tutkin voisiko hihoja mitenkään avata ja pidentää. Eipä siinä niin paljon ollut kangasta, se oli kertakaikkiaan liian pieni. Poika näytti suorastaan koomiselta siinä seisoessaan ja taidettiin jopa nauraa .

Pelko siitä että unohdan äänen, naurun ja ilmeet. Miten kirosinkaan kun mieheni oli kuvannut omalla puhelimellaan kun Matu seisoi meressä ja työnsi koiraamme pienellä surffilaudalla, ja mies kuvaa vaan koiraa. Miksei voinut kuvata poikaakin? Näkyy vaan käsiä mitkä työntää lautaa toiselle . Miksen minä lainannut mieheni puhelinta ja kuvannut kun leikattiin kakkua. Miksen tehnyt niitä idioottikuvauksia mitä aina teen muutenkin, jotta olisin saanut edes äänen tallennettua?

Miksi heitin vanhoja piirustuksia pois kun siivosin?

Kaikki mikä liittyi poikaan oli kultaakin arvokkaampaa. En ole koskaan halunut tatuointia mutta en ole koskaan miettinyt sitä niin paljon kun mietin silloin. Kaikki ajatukset pyöri vaan Matun ympärillä.

Teetin paidan jossa pojat on. Laitoin paljon valokuvia esille. Sain siitä jopa kritiikkiä. Ystävämme jonka veli oli kuollut sanoi että kuuluu vaan olla yksi valokuva esillä. Missä kirjassa sanotaan että sinulla saa vaan olla yksi valokuva lapsestasi esillä? Jos hänen äidillä on yksi valokuva lapsestaan, niin minull niitä oli  monta, eikä minun päätöstäni horjuuttanut jonkun muun äidin päätöstä, pitää yhtä valokuvaa esillä.

Jos joku kuvittelee että pikkuveli jäi Matun varjoon, he ovat täysin väärässä. Nyt oli vaan Matun aika.

Minä elän täysin vain ja ainoastaan elossa olevani poikani takia. Hän on tulevaisuus , enkä voisi ikinä itselleni mitään tehdä , koska minun poikani on kärsinyt ihan tarpeeksi suurta surua jo veljensä poismenon johdosta. Elän ihan vittuuttanikin. vaikka olisin kuinka masentunut tai muuta, minähän elän ja piste. Miten voisin aiheuttaa pojalleni enempää surua kun hän jo on elämänsä aikana joutunut kokemaan? Hän on oljenkorteni ja minä tuen häntä niin paljon tässä elämässä kun on tarpeen. Hän on tulevaisuuteni, hän on valoni ja piste.

Hänen takia yritän olla niin normaali kun vaan pystyn. Hänelle jätän kaiken mitä omistan, hän on minun syyni elää, ja minä en ole se joka millään tavalla haluan aiheuttaa hänelle enempää tuskaa, kun mitä nuori poika jo on joutunut kokemaan. Teen kaikkeni omilla kyvyilläni jotta hän eheytyy mahdollisimman hyvin, niillä kyvyillä mitä minulla on. Toki yksi ennustaja missä myöskin kävin, sanoi että tukahdutan poikani rakkaudellani.

Taas aivoni lähti liitoon. No olen jo itse tottunut. Onpahan ainakin oman näköinen blogi.

On aika hauskaa kun on lukenut surusta, en tiedä kuinka paljon olen lukenut mutta on aika hauskaa siis huomata jotain asioita jotka oikeasti toimii niin kuin kirjoissa sanotaan. Miten alkukantaisia käytöstapoja me surevat lapsensa menettäneet teemme tiedostamatta että niin tekee moni muukin. Kuten se että minä aloin hyräilemään kappelissa. Tai se että minä kerta toisen jälkeen menin haistelemaan Matun vaatteita.

Käänsin jopa pipon väärinpäin ja upotin nenäni siihen ja vedin syvään itseeni tuoksua. Halusin haistaa Matun tuoksun.

Ristiriitaiset tunteet kun mieheni sanoo että Matu oli niin äidin poika. Tottakai se tuntuu aivan ihanalta kun hän niin sanoi. Mutta samalla suren kun mies sanoo niin, koska haluaisin sanoa että kyllä se poika sinuakin rakasti. Siihen tulee joku selityksen maku mikä ei mene läpi. enkä todellakaan tarkoita että Matu rakasti minua enemmän.

Matu oli ihmeellinen kakara. En nyt tarkkaan muista kuinka vanha hän oli , ehkä kolme, pidin häntä sylissäni ja kysyin. Ketä rakastat eniten koko maailmassa. Voi että en tiedä pitäiskö itkeä tai nauraa, kun muistelen . Poika alkaa luettelemaan kaiken maailman ihmiset.

Koskaan se poika ei vastannut, sinua minä rakastan äiti. Vaan joka ikinen kerta hän luetteli kaikki läheiset, ketään unohtamatta.

Eihän sellainen poika voi olla muuta kuin ihme.

Minua syytettiin myös siitä että puhun vaan Matusta. Jos ihminen kysyy minulta miten olet selvinnyt Matun kuolemasta. Selitän rehellisesti miten asia on, jollen halua selittää voin vastata , ihan hyvin, tai siinähän se menee. Jos kirjoitan kirjan joka käsittelee surua, päähenkilö vaan on Matu. Mitä vittua minun pitäisi vastata? Perkele kysy niin kyllä minä vastaan kysymykseen. Minusta olisi aika hullua jos kysytään miten voin, että alkaisin vaan selittämään miten pikkuveli voi ja tässä nyt yritän kaikkeni että hän voi hyvin, eikä mainita mitään itse päähenkilöstä joka tämän surun toi mukanaan kuolemallaan.

Kysykää sitten suoraan oikeita kysymyksiä hitto vie!

On aika kumma juttu kun ihmiset jotka ei tiedä mitä lapsen kuolema on kysyy jotain ja muuttuukin yks kaks ekspertiksi joka tuomitsee sinua siitä että vastaat rehellisesti, koska et vastaa niin kuin he olettavat että sinun pitäisi vastata.Tyhmää sekin että ihminen jonka kanssa en edes ole ollut tekemisissä paljon, voi yhden päivän aikana päätellä että puhun vaan Matiaksesta, usein pouhutaan kuitenkin tunneista eikä edes päivästä.

Vittu sentään kun alkaa kiehumaan pelkästään ajatuksestakin. Kaikkea minäkin yritin ymmärtää siinä vitun helvetissä missä minä elin, lohdutta muita , mutta en minä sentään paskaa ala puhumaan. Kysykää pojaltani suoraan kokeeko hän minun hyljänneen hänet. Hän on taatusti ajatellut ihan yhtä paljon kuin minäkin tätä vitun kuolemaa. Hänellä on taatusti jäänyt asioita mieleen, kokenut että joku meni väärin, mutta sen enempää minä en ainakaan siinä tilanteessa pystynyt auttamaan häntä, kun mitä minä tein. Kaikessa olen yrittänyt ottaa pojan tunteet huomioon, mutta vittu joskus oli vaan niin väsynyt että unohti ihan kaikki ihmiset, hyvä kun tiesi kuka itse on.

Minä elän tasan tarkkaan elossa olevani poikani vuoksi. En mieheni , en työn, en minkään muun takia. Jos se on jollekkin joku ongelma että puhun rehellisesti siltä miltä minusta tuntuu, enkä juuri silloin mainitse veljeä pääosassa, syytön minä siihen olen jollei vastaukseni miellytä. Sitä voi ihan kysyä toisen kysymyksen jollei ensimmäinen vastaus miellyttänyt. Voi oikeasti tarkentaa kysymyksiä. Toki ymmärryksessäni voi olla vikaa, hyvinkin mahdollista, silloin on EEHKÄ tarkentava kysymys paikoillaan.

Elossa oleva poikani on se minkä takia elän. Hän tulee saamaan enemmän aikaani, huomiotani, fyysistä materiaa, kuin Matu ikinä sai.

En tietääkseni kuitenkaan ole tehnyt häntä perinnöttömäksikään, ja viellä soitellaan ja jopa nähdään. Sille en sitten mitään voi jos tässä kuolla kupsahtaa huomenna. Mutta tässä kohtaa hän on kyllä voiton puolella. Puhuminen ei ole keltään mitään pois.

Ehkä tämä tuli selväksi 🙂

Musikki on niin ihanaa ja elämän parhaita asioita. Taas unelmoin osaavani tehdä musiikkia. Se olisi niin mun juttu. Mikä sen hienompaa kun saada energiaa siivotessa ja laittaa jonkun voimabiisin joka antaa puhtia hommaan, joka ei huvittaisi yhtään.

Musiikki tuli mieleeni äsken kun katsoin Vain elämää ohjelmaa ja näin vaan Kaija Koon biisin. Taas sain aiheen.

Kaija oli pelastajani, terapeuttini . Satoja kilometrejä olen ajanut hänen lauluja kuunnellen. Itkenyt, laulanut ja suorastaan huutanut niitä huippukohtia jotka repi minua melkein kappaleeksi.

Ehdoton suosikkin oli Kaijan biisi , seuraavassa elämässä.

*Ei tämä riitä, ei se tähän jää. Sun seuraavaan elämään, aion myös myös löytää. En siitä suostuisi häviämään. Aion löytää tieni sinun uuteen elämään.*

’*Sanoit älä pelkää ilman siipiä täällä voi lentää*

*Jos on elämää seuraavaa.Miten jatkoilla voisin sinut tunnistaa. sanoit että sen voisi varmistaa. Laita neilikoita rintaan.*

’Kun on uusi kierros istun taas sinun pöytään*

Tossa on jotain huippukohtia biisistä.

Ihmettelen vieläkin miten musa pystyy niin moneen. Se lohdutti, se lisäsi kaipuuta, se itkutti, se toden totta tyhjensi minut.

Kun googlaa biisin ja laittaa lyrics, laittaa äänen pois, ja lukee ensin tekstin, syventyy ihan eri tavalla pelkkään tekstiin, eli asiaan. Eihän tässä edes riitä sanat kertomaan mitä kaikkea se minulle antaa.

Syntyy niitä minun biisejä, Matun biisejä sekä, tytön ja Matun biisejä.

Ehkä vielä parempi biisi on ehdottomasti Kaijan , Jos sua ei ois ollut.

*Jos sua ei ois ollut, olisin keksinyt sut, ois susta samanlainen tullut, mitään en ois muuttanut.*

*Olet jokaikinen yön ääni, kukkamerestä poimin sut, hyvä ajatus sisällä mun pääni, kun elämä on suuttunut.*

*Oot valona mun tiellä, silloin kun on vaikeaa, hullumaksi olisin tullut vielä , jos sua ei ois ollutkaan*

Oikeesti, voiko biisi olla enää parempi? Miten ihmeessä voi löytää näin hyviä sanoja?

Kiitos sanoittajille , Kiitos esittäjille. Miten voi edes kiittää niin että se iso kiitollisuus oikeasti menisi kohteelle tajuntaan?

Tänään katsoin Kaijaa, ja uskon että kun on tunne ja koko sielu mukana, se vaan osuu ja uppoo.

Kaijasta sen verran vielä, voi olla että toistan itseni, mutta olimme ystäväni kanssa menossa katsomaan Kaijan keikkaa, ja parkkipaikat oli kortilla. Pyydän kuitenkin ystävääni ajamaan parkkipaikan kautta joka oli keikkapaikkaa lähinnä. Vitsillä heitin, että katsotaan jos enkelit järjestää meille paikan. Täpötäysi paikka, mutta kun me tulemme löyty yksi tyhjä ruutu. Epätodellista ajattelin, nousen autosta ja löydän höyhenen ruudustamme, nostan sen kojelaudalle ja sanoin kaverille. Niin se enkeli jätti käyntikorttinsakin 🙂

On paljon muitakin hyviä voimabiisejä tai miksi niitä voisi kutsua.

Harmittaa oikein että käyn äärettömän vähän keikoilla. Enemmän pitäisi käydä.

En tiedä onko kaikki biisit eheyttäviäkään. Ehkä ne kuitenkin nostaa kaikki tunteet niin pintaan, että jollei muuta hyötyä ole, on ainakin takki melko tyhjä. Kai sekin parantaa. Välillä tosin tuntui siltä että kidutan itseni , koska kuka nyt haluaa itkeä silmät päästään, niin ettei eteensä kunnolla näe , varsinkaan ajaessaan autoa.  Villi veikkaus kuitenkin on, että uskon monen surevan ihmisen itkevän juuri autossa kun saa olla yksin.

Aina ei tarvita sanoja. Yksi asia mikä harmittaa on Matun muistotilaisuus. Minä päätin pitää puheen, ystäväni seisoi takanani mikäli olisin murtunut. Mutta minähän olen se äiti ja päätin vetää kaiken läpi vahvana. En nyt niin vahvaksi kyllä itseäni tuntenut, mutta sainhan pidettyä sen puheen ja sanoa mitä halusin sanoa. Sovittiin lasten kanssa kanssa eli tyttöystävän ja poikani kanssa soittaa muutama biisi.

Voi jeesus miten itkuttaa, kun mieleni palaa pojan huoneeseen. Siellä hän istuu matalalla sängyllään läppäri edessään. En usko että hän edes haki biisiä hautajaisia varten, mutta isä istui siinä hänen vieressään. Pimeä huone jonka vaan läppäri valaisi. Tulee Valkeaa unelmaa biisi. Se vaan kolahti silloin ja se oli sitten siinä. Toinen oli Finlandersin Oikeesti. En tiedä miksen sitten soittanut omaa biisiäni, kai ajattelin että menee liikaa aikaa. Miten voi mennä liikaa aikaa jos olisin soittanut sen. Se olisi ollut Vanessa Maen , Warm air.

Siinä ei ole sanaakaan, mutta ainakin itselleni se oli enemmän kuin surullinen ja kuvasti jotenkin minun tuskaani.

Jos olisin teknisesti lahjakkaampi liittäisin tietenkin sen biisin tähän, mutta tekniikkan lahja oli Jumalan mielestä täysin turhaa antaa minulle 🙂 Ja sitäpaitsi inhoan käyttöohjeita.

Oli täysin sattumaa, tai sitten oli korkeammat voimat mukana että Matulle tuli vahingossa teema. Se oli UNELMA.

Valkeaa unelmaa. Kiitosilmoituksessa lehdessä luki myös, älä anna unelmiesi kuolla silmistäsi.

Matiaksen horoskoppi oli kalat. Kun lukee kaloista, heistä kerrotaan että ovat unelmoijia. Se hän kyllä olikin ja jopa uskoi niihin.

Kun miettii elämää, se on täynnä unelmia. On isoja unelmia ja pienempiä unelmia, mutta unelmat pitää ihmisen hengissä, tai sitten ne saa sinut saavuttamaan niitä. sanotaanhan usein että pitää elää tätä päivää kun se olisi viimeinen, elä tätä hetkeä. Totta sekin, mutta silti olen sitä mieltä että elämä ilman unelmia ei olisi elämää. Vaikka kuinka haluaisi surevana lastaan kaipaavana äitinä pysähtyä ja jotenkin vaan elää siinä ajatuksissaan, elämä jatkuu haluat tai et. Voidaaksesi hyvin , unelmat on aika hyvä juttu. Jos juuri hiljakkoin olet lapsesi menettänyt, voit jopa suuttua kun näin kirjoitan. Unelmilla tulee usein ajatelleeksi isoja unelmia, tai unelmia mitkä tuntuu saavuttamattomilta. Mutta unelmat sinulle juuri nyt, voi olla että selviät tästä päivästä tai sitten että toivot jotain hyvää jollekkin joka suree yhtä paljon kuin sinä. Ne on pieniä unelmia mutta ehkä sitäkin tärkeimpiä.

’

Meillä ei kotona puhuttu uskonnosta , oletan että kuuluin lapsuuteni kirkkoon, koska ainakin jossain vaiheessa minut pakotettiin eroamaan kirkosta. Oletan johtuvan kirkollisverosta.

Olin myös kesä-lapsena perheessä johon niitä lapsia ei siunaantunut. Hän taas uskoi ja opetti minua rukoilemaan. Lapsena minusta oli kivaa kun joka ilta laulettiin jotain ja sitten rukoilimme ääneen. Oli hienointa kun opin jotain ulkoa. Varsinkin kun muisti jokun pitkän rukouksen. Jälkeenpäin mietin miten viitteliäs kesä-äitini oli. Haki kitaran usein ja lauloi tai keksi jotain muuta kivaa. Hän antoi minulle täydellisen lapsuuden. Pusuja, haleja, selityksiä, taiat ja paljon, paljon muuta. Ei hän ollut varakas rahallisesti , mutta hän jos joku ymmärsi kaikki minun hullut ideani. Jos halusin tehdä vanhasta huusista itselleni leikkimökin, niin sittenhän me tyhjennettiin se romuista, siivottiin ja sisustettiin. Jollen minä halunut että hauki jonka saimme verkoista tapetaan, sehän sai uida ammeessa.

Sain myös valita korun hänen lippaastaan kun minut puettiin mekkoon ja sain polvisukat. Hän suostui myös hoitamaan linnunpoikasta kunnes se tuli kuntoon , ja sen jälkeen opetimme sen lentämään. Hän myös itki koko matkan kun hänen piti meidät palauttaa, jopa sekin oli kivaa koska kyyneleet kertoi rakkaudesta ja ikävästä. Tässä kohtaa voin sanoa, että kyky rakastaa toisen lasta kuin omaansa on lahjoista suurin.

Heti kun sain päähäni että minun lapseni on ollut kolarissa minähän laitoin kädet ristiin ja rukoilin. Jos olisin edes inan verran epäillyt ettei asia todellakaan voi olla niin, en sitä olisi tehnyt. Se todistaa että toden totta olin varma.

On tapauskovaisia jotka kuuluu kirkkoon, mutta elää niin kuin minä, en käy kirkossa kun häissä , rippijuhlissa, joululauluja kuuntelemassa ja ehkä olen joskus piipahtanut noin niin kuin muuten vaan. Uskon ja rukoilen, mutta yleensä silloin kun on hätä. En tee tästä mitään numeroa , koska ei tarvitse, asiat on aina ollut näin.

Mutta sitten tapahtui se mitä tapahtui ja silloin on hätä, iso hätä. Silloin minä tarvitsin vastauksia. Tulee niitä miljoonia miksi kysymyksiä.

Mitä tekee ihminen joka rakastaa loogisuutta. Järjestelmälliset asiat on ihan pop, ja minusta kaikki asiat on selvitettävissä. Jollet tiedä, selvität tietenkin asian. Pyydän apua, googlaan, kysyn , opettelen.

Mutta MIKSI minun lapseni kuoli? Patologi selitti syyn, hänelle se oli päivänselvää miksi lapseni kuoli. Mutta ei se ollut se asian ydin minulle. MIKSI minun lapseni kuoli? Olin tulla hulluksi.

Tottakai patologin lausunto ja puhelu hänen kanssaan rauhoitti, joten iso, iso ja vielä isompi kiitos hänelle. Mutta minä halusin tietää mitä minä tein väärin. Syylistin itseni. Olen taatusti pettänyt jonkun lupauksen, tehnyt jotain väärin, haukkunut jonkun, ajatellut jotain todella pahaa jostain ihmisestä, jopa toivonut jotain pahaa jollekkin. Nyt riitti ja Jumala päätti kostaa minulle. Tässä sitä ollaan.

Puhuin monen ihmisen kanssa. Kuka nyt alkaa äitiä syyllistämään, että olet taatusti tehnyt jotain väärin, en edes itse tekisi niin. Joten se ei mennyt minulle läpi. Ajanhaaskausta ja minä vaan ahdistuin. En jaksanut kuunnella mitään diibadaabaa siitä ettei Jumala kosta, eikä ole paha.

Kuka oikeasti on lukenut raamatun kannesta kanteen? Moni , mutta minun tuttavapiiristä vain yksi jonka minä tunnen siis. Hän toden totta luki sen kannesta kanteen ja sanoi ettei ole julmempaa kirjaa lukenut. Itse en ole lukenut mutta sen keskustelun perusteella mitä käytiin, sain käsityksen että ei siellä nyt kaikki ihan pelkää auringonpaistettakaan ole, eikä kaikista asioista mitä mokaa, pääse kun koira veräjästäkään.

Minähän päätin mennä kirkkoon. Otan ovenkahvasta kiinni ja suprise!!!Lukossa. Toinen kerta ja sama juttu. Selvää pässinlihaa, Jumala ei halua minua edes kirkkoon. Ajatuksissani kyllä kävi että menen takuuvarmana päivänä eli sunnuntaina, silloin kun kuuluukin mennä. Voisin ehkä edes puhdistaa syntini sitten, tai ehkä näen papin ja voisin jutella, mutta aina kun heräsin en kuitenkan jaksanut nousta, ja useinmiten olin töissä. Joten totesin että Jumala ei oikeasti edes halua että menen kirkkoon.

Jos nyt ajattelen Jumalaa, niin uskon että hän jos joku osaa ajatella tätä elämää puolestasi kokonaisuutena , mikä on hyvää sinulle ja mikä ei. Eli kirkko ei ole minun juttuni ja sillä selvä.

Seuraavaksi menen nettiin ja haen uskovaisten keskustelupalstoja. Hätäisenä ihmisenä en jaksa odottaa vastauksia edes huomiseen vaan löydän chattipalstan tai mikä lie livejuttupalsta.

Kerron sitten yleisesti kaikille mikä on homman nimi. Joo kyllähän minä apua sain. Herra siunatkoon sinua, ja kyllä Jumala tietää ja kun nyt vaan käännyt uskoon pelastut. Heeei Halooo..haluan keskustella, ja siinä uskon siinä missä tekin.

Ei ei, olet täysin väärässä. TÄÄH olenko vähempi uskovainen sen takia etten ehdi käydä kirkossa tai siksi etten nyt hitto vie osaaa raamatun lauseita ulkoa vai?? No enmpä minä siellä sitten montaa ilta yrittänyt hakea ihmistä jolla oikean oikeasti olisi omia mielipteitä ja jotain faktaa heittää pöytään.

Eihän ne vaihtoehdot tähän loppunut. Meediot ja siitähän olenkin jo aikisemmin kertonut joten jätetään se nyt väliin.

Kun ennen Matun hautajaisia kävin sen rovastin puheilla , missä kuvittelin että hän olisi kysellyt millainen lapsi Matias oli jne. Ihan niinkuin sitä puhetta varten, taisin kysyä jotain todella näppärää koska pappi oli siinä ihan metrin päässä ja minä tuijotin häntä suoraan silmiin. Silloin hän vastasi, kaikkiin kysymyksiin ei vaan ole vastauksia. Se oli ehkä rehellisin vastaus mitä ikinä olen saanut, tosin sekään ei auta kun haluaa vastauksia. ”huokaa”

Mietin halusinko että joku olisi pystynyt todistamaan minulle että, siksi sinun lapsesi kuoli koska teit sinä päivämääränä noin, siitä kaksi viikkoa myöhemmin toivoit jollekkin näin, puhuit muuten todella rumasti silloin ja silloin kello kuus nolla viis. Joo oikeasti oletan että jos joku sen olisi minulle voinut näyttää toteen, mustaa valkoisella olisin kai tyytynyt siihen.

Syyllisyys olin ongelmistani suurin, painin sen kanssa todella pitkään , enkä rehellisyyden nimissä tiedä onko se ihan loppuun käsitelty vieläkään.

Asiaahan ei lohduttanut että tätini sanoi minulle jotain raamattuun viittaavaa että sukumme on ehkä kirottu ja kärsii siitä 7 sukupolven ajan. Kiitos siitäkin. Jos niin on, toivon toden totta että olen se 7. sukupolvi.

Sitten tulee paras päivä ikinä. Yksi vakioasiakkaistani tulee työpaikalleni ja jäämme juttelemaan niitä näitä. Tiedän että hän kuului aikoinaan johonkin lahkoon. Minusta on ihan sama mihin kuuluu, koska suurin osa siitä mitä minä tiedän asioihin syventymättä on, näin niikuin suurinpiirtein. Ortodoksit, helluntalaiset, luterilaiset, Jehovat, lestaadiolaiset.

Oletan ihan näin niikuin mutu-tuntumalla että ainakin nämä tyypit, elää sellaista elämää että maailma olis aika paljon mukavampi paikka elää jos noudattaisi prikulleen heidän uskon mukaista elämää. Hyvä elämä tarkoitan suurinpiirtein ettei kukaan varastaisi, ketään ei murhattaisi tai tapettaisi keskellä katua, saisit apua kun tarvitset. En nyt jaksa perehtyä sen tarkemmin, koska se nyt ei kuitenkaan mene niin tässä maailmassa.

Minulle on juuri se ja sama mihin kukakin uskoo ja minkä nimikkeen alla se sitten on. Olen tavannut ihmisiä jotka on ihan mukavia vaikka ovatkin jotain ihan eri mihin en ole perehtynyt. Olen tarjonnut kaverille nimpparipullat, kunnen tiennyt ettei hän voi juhlia sellaista. No muutin vaan että syödään sitten ihan muutenvaan pullat. Olen tavannut röyhkeänkin oman lajinsa uskovaisen joka kritisoi minun vaatetustani. Tosin mietin miten se edes sopii kun on uskovainen.

Lähtipä rönsyilemään. Siis tämä entinen jonkun lahkon tyyppi siis on siinä ja tulee puhe uskovaisista.

Usein hänellä oli nämä ulkoa opitut sanat . -Niin, niin hän vastasi kun raamatussa  siinä ja siinä luvussa sanotaan että jne..

Pyysin että hän nyt oikeasti kuuntelisi minua. Ihan hiljaa, ja pyysin miettimään hetken ennen kuin vastaa.

No sittenhän aloin latelemaan juttua.

Kysyin kaikenmaailman juttuja. Kuten:

Kun olit lahkossasi , oliko sinusta hienoa ja tunsitko itsesi paremmaksi ihmiseksi kun opettelit kaikki nuo lauseet ulkoa? Mietitkö oikeasti mitä edes luettelet ihmisille ? Tuliko edes mieleesi oikeasti kuunnella ihmistä joka halusi sinulta apua tai vastauksia, vaan menitkö aina vaan ulkoa opeteltujen juttujesi taakse mietimättä mitä edes sanot ihmisille?

Juteltiin pitkään ja minun tenttaaminen jatkui ja pistin häntä oikeasti miettimään asioita. Oltiin kyllä ihan sulassa sovussa, eikä hän minun onnekseni edes loukkaantunut, vaan meillä oli oikein mukavaa ja ainakin minusta oli jopa antoisaa jutella kaikista asioista. En muista syytä miksi hän erosi koko hommasta. Mutta sen uskon että hän oikeasti silti uskoi Jumalaan. Kaikki oli vaan ollut niin kauan osaa hänen elämää, että hänen ulkoa opetellut asiat tuli kuin robotista. Ei siinä ole mitään pahaa jos osaa vaikka kaikki sanonnat raamatusta ulkoa, mutta jollet mieti mitä edes sanot tai ota itse osaa omilla ajatuksillasi, minusta niistä ei ole mitään hyötyä. Kai sitä nyt pitää voida itse perustalla miksi sanoo jotain toiselle . Muutenhan koko rotlalla ei ole mitään merkitystä , ihan kun puhuisi puhumisen ilosta tietämättä mistä puhuu.

Koko episoodi oli enemmän kun antoisaa. Vaikkei päästy puusta pidemälle tämä keskustelu sentään antoi enemmän kun moni muu jotka jäi lievästi sanottuna, hyväksi yritykseksi. Kiitos hänen pysähdyksen ja täydellisen rehellisyyden vuoksi. Kiitos siitä. Puolustaakseni häntä vielä, hänen käytös muutenkin oli aina aitoa ja hyvää tarkoittavaa. Valitettavaa hänen osalta on että viina vei ”pahuuden teille” mutta tietääkseni hän selvisi siitäkin.

Mutta minä olin edelleen vastauksia vailla.

Ystäväni menetti veljensä paljon ennen Matun kuolemaa, hän tuli kaverini tueksi meille käymään Matun kuoleman jälkeen. Jos nyt voi sanoa tässä kohtaa että ehkäpä Jumalan johdattamana. No pitkä tarina sekin , mutta hänen äitinsä pelastus tosiaankin oli usko. Olen toki hänen äitinsäkin tavannut muutamia kertoja, mutta emme ole koskaan keskustelleet kuolemasta , ei hänen menetyksestä eikä minunkaan. Toki hän tietää minusta ja Matusta. Joten kun on oikein kinkkinen paikka, lähetän usein terkkuja kaverini kautta hänelle että rukoilee puolestani. Se on hiukan hauskaakin, koska sanon aina että jos hänellä nyt on paremmat välit yläkertaan, niin otetaan tämä homma niin kuin varman päälle.

Ongelmanihan nyt tuntuu olevan kosto. On on.

Saamme kaikki syntimme anteeksi. Mutta kuinka monta kertaa olenkaan miettinyt, kun joku oikein ilkeä  ihminen joka on piinannut, hakannut, tehnyt jotain oikein pahaa ja pitkään toiselle ihmiselle, sitten kuoleekin itse yllättäin. -Paha sai palkkansa.

Tai, – Se oli ihan oikein sille koska.

Entä Karman laki?

Sitä saa mitä tilaa .

Siis oikeasti, kuinka järkevää onkaan edes ajatella niin paljon kuin minä mietin ja kelaan asioita?

Minulla on niin kuin omat sääntöni. Helppoa eikö 😉 ? Minähän voin muutta niitä miten haluan, aina voi olla joku selitys miksi teen näin tai niin. Mutta eeei tietenkään. Minä vasta julma olenkin itselleni. Mistään ei mennä siitä mistä aita on matalin. Minä jos joku vaadin itseltäni  kaikista eniten. Jos on töissä päiviä että mennään sieltä mistä on matalin, niin sehän pitää korvata viimeistään seuraavana päivänä. Pääasia että voin painaa pääni tyynyyn ja nukahtaa hyvällä omatunnolla. Jos minä olen hyvä jollekkin, niin en todellakan kuvittele että minun pisteeni siellä yläkerrassa karttuu, en en en. Se mitä teen pitää tulla oikeasti aidosti ja sponttaanisesti mitään etuja ajattelematta. Siksi olen kylläkin onnekas että olen aidosti usein sellainen pieni äiti Teresa. Huh huh. Mutta hyväksyn kylläkin hieman feikkiä ja epäaitoja hymyjä mieluummin kun se että olisin tyly tai ilkeä.

En myöskään usko vaihtokauppaan. En voi mitenkään kerryttää niitä pisteitä saadaakseni jotain siitä vastineeksi. Vaan olen koko ajan tavallaan suurennuslasin alla ja kokonaisuus ratkaisee 🙂

Ja en ainakaan minä jaksa aina miettiä kaikkea, luojalle kiitos siitäkin. Joten elän siinä missä muutkin tai elän niin kuin elän ja sillä siisti. Suutun aiheesta, välillä aihettakin. Teen kai syntiä ja en tee.

Helvetin olemassaoloa en halua edes miettiä ja mietin kuka sellaisenkin on keksinyt.

Jos olisin ns. kokopäiväuskovainen tai superuskovainen, enemmän keskittynyt siihen kun itse olen. Siinä ei olisi mitään pahaa. Uskon että joku peruspelko siitä että elämästäni tulisi vaikeampaa on saanut minut pysymään tällaisena taviksena. Jos olisin superluokassa, potisin kai vielä enemmän syyllisyyden tunteita kaikesta mahdollisesta mitä teen. Onkohan joku aivopessyt minua pienenä kun on tällaisia traumoja? Ehkä. Niin no täällä olen tällaisena tänään ja oletan pääseväni helpomalla henkisesti kun jatkan tätä rataa.

Sitäpaitsi jos Jumala rakastaa meitä kaikkia just sellaisena kun olemme, en usko että Jumala edes vaatii meitä käymään kirkossa ollaaksemme hyväksyttyjä. Jos Jumala meidät loi, niin kai silläkin on syynsä miksi minä olen sellainen kun olen. Jos Jumala johdattaa minua mitä ihmeellisempiin paikkoihin, ja uskon jotain mitä kuulen, eikö se voi olla tarkoituskin että kuulen jotain oleellista muutakin kautta. Kauheeta sanoa mutta se yksi näkijä sanoi, metsä on sinun kirkkosi. Ja minusta se oli niin hyvin sanottu, joten käytän sitä usein. Metsä on aina ollut minulle auki.

Kun lapsi kuolee niin on aika kumma juttu että Jumala, usko ja rukoukset tulee usein mieleen. Mutta onhan niitä jolle se tulee mieleen negatiivisessa mielessä. Niin kuin ystävällenikin kävi ja taisi Marjo Sjöroosillekin käydä niin . Usko katoaa koska mikä Jumala antaa lapsen kuolla? Marjo Sjöroos toki tuli uudelleen uskoon muutaman mutkan jälkeen.

Mutta kuinka moni purkaakaan suruaan, vihaansa ja syyttää siitä Jumalaa. Moni. Kaverini erosi saman tien kirkosta. Minä taas en uskalla edes moista ajatella. vaikka loogisesti ajateltuna Jumalalle ei kai pitäis olla sitäkään mitään vastaan, eikä kai raha ratkaise sitä uskooko vai ei.

Entä omat ajatukseni, että on elämää kuoleman jälkeen. Uskon aidosti että minun ”tapaamiset” on totta, joku halusi lohduttaa minua.  Miksi ihmeessä Jumala ei voisi olla nin reilu että antoi minun tavata Matun edes näin? Eikö se että edes uskon siihen mitä itse olen kokenut ole tapa lohduttaa. Ja miksei sielut voisi käydä täällä? Mitä ihmeen pahaa siinä olisi?Miksi minun koirani käyttäytyi niin kuin käyttäytyi kun olin siellä pesukoneen vieressä?

Miksi uskovaiset puhuu valosta joka kirkastui ja silloin minä tulin uskoon? Eikä se ole yhtä totta tai yhtä huuhaata kun joku pitää omat kokemukseni, mitä pidetään korkeintaan järkyttyneen äidin traumana.

Juuri eilen tuli ohjelma, en nyt muista naisen nimeä edes, joka teki väitöskirjaa sodan aikana tapahtuvista ”ihmeistä”. Hän on alkanut keräämään tietoa haastattelemalla ihmisiä jotka koki sodan ja niiden ihmeet. Oli enkeleitä jotka ilmestyi taivaalle jonka näki monta ihmistä. Oli äiti jonka sängyn viereen ilmestyi poika ja kas kumma poika kuoli , eli tuli hyvästelemään äitinsä ja monta muuta esimerkkiä , jotka monen mielestä on niitä spookiejuttuja. Miksi ihmeessä nämä asiat luokitellaan vääräuskoisten ajatteluksi ja ainakin minua on tuomittu että olen väärällä tiellä tavallaan, kun olen kertonut omat tarinani.

Jopa väitetty että piru minua johdattelee. En ole koskaan halunut kenellekään mitään pahaa kertomalla näitä, minua itseäään lohduttaa monet asiat.  Ilahduttaa vieläkin jos koen jotain, viimeksi tänään löysin metsästä höyhenen, uneni ei satuta ketään, en ole yrittänyt käännyttää ketään uskomaan niin kuin minä uskon.

En keksi mitään pahaa siitä mikä lohduttaa minua ja mitä itse olen kokenut, päin vastoin. Siksi kehoitan uskomaan juuri siihen mihin itse uskoo, ja luottamaan omaan sydämeen. Uskon että on yksi Jumala, ja me ihmiset olemme luonneet eri nimiä, lokeroineet asioita. Jotain vivahteita kai on mitkä eroaa, mutta onko silläkään mitään väliä. Onko sillä mitään väliä kumarunko metsässä , rummutanko rumpua ja hoen jotain tai laitanko kädet ristiin illalla, tai siis ihan mitä vaan. Se mikä surussa ratkaisee on minusta vahva usko , ja se että se tuntuu hyvältä. Takaan että se ihminen joka minua rakastaa ei välitä siitä miten eheydyn, vaikka olisin Buddalainen.

Vein kerran kynttiläni onnettomuuspaikalle jossa menehtyi  kaksi lasta, kuulin että perhe oli erittäin X-uskovaisia. Kyllä aidosta sydämestäni voin sanoa että ensimmäinen ajatukseni oli. Luojalle kiitos siitä , koska vahva usko on taatusti paras apu tässä kohtaa.

Jos sinun ainoa ajatuksesi on että tämä oli Jumalan tahto ja uskot siihen kuin kiveen ja se sinua lohduttaa. Mikä sen parempaa.

Omassa surussani ilmestyi myös postilaatikoomme lehtinen. Mieheni tuttu oli sen sinne laittanut. Jotain hän oli siihen vielä kirjoittanut, ja otti osaa suruumme. Hän uskoi siihen mihin uskoi, enkä minä suuttunut, hieno ele, olimme hänen ajatuksissaan. Mutta onneksi hän ei tullut oven taakse, sitä en ehkä olisi jaksanut. Olen tavannut yhden uskovaisen miehen ja täytyy sanoa kun häneen törmäsin ja hän kertoi rukoilleen puolestamme kun kuuli tapahtuneesta, ettei sekään pahalta tuntunut, päinvastoin.

Näin tänään.

Aina ei jaksa olla aikuinen. Varsinkaan kun on masentunut ja elämä tuntuu merkityksettömältä. Joskus se arki surun keskellä vaan sujuu omalla painollaan.

Minä itse olen idioottien idiootti . Opettelin polttamaan tupakkaa vasta vanhenpana. Lieneekö ollut mainoksilla vaikutusta mitä ihaillen katselin pienenä. Minusta oli niin hienoa kun kaverini äitikin poltti tupakkaa , pidellen sitä lakatuiden kynisensä välissä. No näin kävi että minäkin moiseen sorruin.

En tiedä kuinka paljon poltin, mutta Matun kuoleman jälkeen homma lähti lapasesta. Istuin pienessä huoneessa joka jo omastakin mielestäni oli syntien synti. Mutta en minä välittänyt siitäkään. Joko luin jotain tai kirjoitin, ja joka väliin piti polttaa tupakkaa.

Ei se ollut enää nikotiinin puutetta vaan jotain ihan muuta. Välillä ihan oksetti, mutta ei se tahtia haitannut.

Ehkä se kertoo jotain että huone lopulta oli niin keltainen, ettei enää tuuletuskaan saanut hajua pois.

En muista montako vuotta meni kun totesin että huone on remontoitava. Siinä olikin urakkaa kahdelle jonka elämän motivaatio oli täysin nolla. Mies ilmoitti heti ettei moiseen edes ala.

Siinä minä revin tapettia joka irtosi pala palalta, mutta vaikka huone oli pieni, voimani ei riittänyt. Jätin homman kesken tuhansia kertoja ja joka kerta kun aloitin sain piiskata itseni liikkeelle, eikä sellaista innostusta tullut missään vaiheessa. Pelkkä tapettien repimiseen meni ehkä kaksi vuotta. No sitten tuli se päivä kun piti tapetoida. Siihen sain onnekseni mieheni apua. Tapetoimme sitä kai kaksi viikkoa tai kolme. Muistan vieläkin miten nurkkaan jäi paljas paikka koska tapetti oli vino, tai sitten seinä. Who cares?

Leikkasin pienen kolmion ja liimasin siihen vaan paikan. Kiitin itseäni että olin valinnut koukeroisen tapetin jotta tuskin sitä edes huomaa.

Kattokin oli maalattava, senkin maalasi mieheni.

Oli kai mennyt 7 vuotta kun seisoin työpaikkani pihalla ja poltin tupakkaa, kun yhdessä kohtaa kylkiluiden alla alkoi polttamaan. Mitä teen minä? Pelästynkö? EN. Vaan vedin kahta kauheammin tupakkaa, ihan kun oikeasti yritin tahallani tappaa itseni. Hieno tapa , hienompi tapa, aivan sama minulle, koska minä uhmasin kuolemaa. Kyllä minä mietin silloinkin kuolemaa, syöpää ja vaikka mitä, mutta en minä tehnyt elettäkään lopettaakseni tai mennääkseni lääkäriin. Minä tyttö vetelin.

Kunnes sitten tuli se päivä kun alkoi tulla muita oireita, ja vakavia oireita. Mitkä lopulta paljastuikin sairaudeksi, mihin tupakka ei nyt ainakaan auttanut. Siinä sitä oltiin, ja jollei oireet olisi ollut niin suuria kun olivat, tuskin olisin edes hakeutunut hoitoon. Oli vaan pakko.

Mikä nyt ei taatusti ole tullut epäselväksi oli että poikani oli se joka sai minut toimimaan. Joten aika pian Matun kuoleman jälkeen, ehdotin pojalleni että vaihdettaisiin huoneita. Hänellä oli kaikista pienin huone jonne hän jossain vaiheessa oli halunut ison patjan joka täytti lähes koko huoneen. Patja oli matala ja hän oli itse tehnyt pienet palat jotta iso patja sentään oli jonkun verran irti lattiasta.

Ehdotin että vaihdettaisiin huoneita joku päivä kunnei isä ole kotona. Isähän ei kestä kaaosta eikä sekasortoa tai muutakaan. Joten ehdotin jos hän ottaisi meidän huoneen joka on isoin. Sinne hän saisi Matun sängyn sekä kirjoituspöydänkin mihin laittaa kaikki musiikkilaitteensa. Ja niin aloitimme kahdestaan siirtämään tavaroita, mikä ei todellakaan ollut mikä helppo juttu. Itse päätin mennä Matun huoneeseen, koska en halunut että huone muistuttaa poikaa veljestään.

Kaikki mitä aluksi ehdotin tyrmättin pojan puolesta. Hän ei ota Matun sänkyä, hän ei ota sitä eikä tätä. Mutta pikkuhiljaa kaikki kuitenkin oli hänen uudessa huoneessa. En pakottanut, mutta hänellä meni vaan tavara tavaralta oma aikansa sulattella asioita.

En muista koska , oliko se ennen meidän muuttoa Matun huoneesen tai ennen, päätin maalata sen. Irroitin listat lattoilta , ikkunoiden ympäri ja maalasin koko huoneen valkoiseksi. Voi sitä tuskaa kun uusi maali peitti kaiken vanhan, tuntui ihan synniltä maalata pois jotain joka edusti Matua. Mietin useaan otteeseen keskeytänkö koko maalaamisen. Niin vaikeaa se oli että kun viimeiset vedot oli vedetty , lopetin. Eikä sen koomin ole listojakaan laitettu paikoilleen, ja ikkunan pielistä loistaa villat. Jää nähtäväksi koska ostan uudet listat. Sitäpaitsi olen päättänyt maalata tai laittaa tapettia sinnekkin. Ongelman poistan yksinkertaisesti sillä että laitan oven kiinni.

Tästä ongelmastamme saada mitään aikaiseksi oli myös edesmennyt ystäväni tietoinen. Hän sekä hänen miehensä olivat sairaita ja minäkin olin jo sairastunut. Söin puolen vuoden lääkekuurin ja muistan kun lääkäri siitä minulle soitti. Oli marraskuun 1 pv 2013. Silloin itkin yhden ainoan päivän omaa itseäni. Ja mistäkö syystä? Kysyin oikeasti lääkäriltä että eikö sitä voi lykätä , koska täytän 50 joulukuussa ja haluan pitää juhlat ja näyttää kauniilta kuvissa !!!!

Kortisonihan voi turvottaa ja olihan paras ystäväni siitä hyvä esimerkki. Vastaus oli että on pakko eikö asiaa voi siirtää.

Laskin puhelimen kädestäni ja päätin etten juhli omia synttäreitäni. Sitten tuli ystäväni mieleeni ja tiesin että ellen nyt niitä juhli, en saa koskaan juhlia niitä hänen seurassa.

Pidin niin pienet ”juhlat” kun olla ja voi.Eli kutsuin vaa kaikkein läheisimmät ystäväni. Lapsuuden ystäväni ja hänen tyttären joka on kummityttöni. Äitini, toinen ystäväni, kirjanpitäjäni tyttärensä kanssa, sekä tämän pariskunnan jotka olivat sairastuneet.

Olen onnellinen että ystäväni tuli, koska vaikka ajattelin pitää juhlat myöhemmin , en niitä koskaan pitänyt.

Edesmennyt ystäväni ehdotti 2012 että hänen miehensä laittaa meidän oman makuuhuoneemme kuntoon, joka nyt taas pojan muutettua pois oli se isoin huone.Se taas olisi lahja heiltä miehelleni. Alunperin olin ostanut sinne tapetit. Mutta koska emme saaneet mitään aikaiseksi olin jo niihin kyllästynyt. Sen jälkeen olin ostanut monta purkkia maalia. Nekin oli jo lojunut kauan ja kun mies tuli tekemään remontin, päätin viime tipassa kuitenkin laittaa ne tapetit.

Miten voi mies niin kaunista saada aikaan. Usein makaan vaan huoneessa ja ihailen seiniä ja sitä miten täydellisesti joku onkaan voinut maalata ja tapetoida. Kaikki on suorassa, ja just niikuin pitää. Kiitän usein häntä mielessäni tästä kauniista lahjasta joka aina tulee muistuttamaan hänestä.

Pakko kirjoittaa heti ideasta joka pälkähti päähäni.

Kun ihminen kohtaa kuoleman äkillisesti ja joutuu siihen tilanteeseen mihin mekin jouduimme. En tiedä miksei Matiasta viety sairaalan ruumishuoneelle . Oli sattuma että hän kuoli niin lähellä terveyskeskusta. Toisaalta pitää sanoa että olen onnellinen siitä ettei Matua haettu kadulta ruumisautolla. Vaan hän pääsi ambulanssilla. En tiedä mitä merkitystä sillä oikeastaan on, auto kun auto. Mutta minusta vaan nyt tuntuu paremmalta ajatukselta että niin kävi.

Kun oikeastaan kaikki meni väärin mitä vaan mennä voi,  voisi kai kuvitella että olen katkera. En ole, ehkä olen hyväksynyt tapahtuneen ja ymmärtänyt ettei se auta minua yhtään. Tunnen oikeastaan vaan suurta sääliä meitä kohtaan. Kun mietin asiaa näet itsemme kuin filmissä ulkopuolisena ja tunnen toki sen toivottomuuden tunteen uudelleen.

Paljon on  miksi tai miksei kysmyksiä. Miksei luukun takana voinut olla ammattilainen, miksei hän ottanaut vastuuta , miksi hän tavallaan pesi kätensä asiasta joka ehkä oli liian suuri, tai oliko se pelkkää välinpitämättömyyttä? Ihmisä tulee ja menee ja se on osa heidän arkipäivää. Mutta saaneen epäillä ettei ole ihan arkista, tavallista työpäivää kun äiti ilmestyy luukulle ja imoittaa että lapseni on kuollut ja mieheni on sokissa , voitko auttaa. Hän haki apua koska niin pyysin, mutta sen jälkeen ei tapahtunutkaan yhtään mitään. Ei hänen kuulu kuin istua siinä luukullaan ja tehdä niitä rutiinitoimenpiteitään. Tätä asiaa minä en kertakaikkiaan vaan voi ymmärtää.

En vaikka aikaa on kulunut 11 vuotta voi edelleenkään ymmärtää etteikö ihmisellä oikeasti ole mitään järkeä, eikö opintiellä ole opetettu edes hitusen verran inhimmillisyyttä. Tai eikö jossain soi kello, että haloo. tämä perhe on sokissa, vaikkei siellä mitään draamaa tapahtunutkaan. Olisiko pitänyt huutaa saadaakseni huomiota ja apua?

Eikö sana SOKKI  olisi pitänyt herättää, että hei haloo, kuka hoitaa heitä. Heitettiinkö pallo vaan poliiseille, joiden ilmestyminen paikalle sentään sai jotain aikaan. Heille syntyi ajatus. MIKSI poliisi on täällä. Ahaa poliisit , mitä NYT on tapahtunut. Eikö olisi pitänyt yhdistää sitä että ensin tulee äiti ja sen jälkeen tulee poliisi???

Oikeasti kun tätä pohdin tulee niin suuri käsittämätön epätoivo ja raivo, että haloo..kuinka vitun tyhmä ihminen voi olla???

Pelkäsikö hän jotain? Eikö olisi edes voinut esittää ammattilaista?

Jos mietin itseäni siinä tilanteessa missä hän oli, en voi kuvitellakkaan ettenkö olisi tehnyt JOTAIN!

Vaikka olisin istunut siinä ilman mitään koulutusta, olisin taatusti hakenut ne hoitajat, niinkuin pyysin hänen tekemään..BUENO hyvä, hyvä ymmärsi sentään suomea. Olisin palanut ja nähnyt perheen. Ja oikeasti olisin taatusti mennyt siihen. Ihan vaan vaikka ollut, luonnostaan olisin kai kysynyt jotain, yrittänyt sanoa, että tässä menee nyt hetki, miten te jaksatte? Ottanut olkapäästä kiinni ja edes silittänyt , tehnyt jotain joka lohduttaa , jotain joka ehkä olisi auttanut henkisesti, vaikkapa sitten sanoa että kohta tulee joku joka auttaa, jollen itse osaisi. Saatikka jos tietäisin miten toimia olisin ottanut ne kikat. JOS edes olisi sillä naisella ollut paperi jossain kansiossa. Mitä teet, jos joku tulee joka on juuri menettänyt rakkaansa ja on sokissa.

Seurannut ohjeita. A) SOKKIPOTILAS–> näin autat sokkipotilasta!

Jollei se ole jäänyt muistiin kouluajoilta olisi edes joku paikka mistä hakea pikana tietoa. Tämä tuntuu jo niin tyhmältä edes kirjoittaa. Eikö SOKKI ole jo peruskamaa?

Ei voi vaan mennä sen taakse että minä nyt vaan kirjaan tässä näitä hommia kunnei mulle muuta kuulu.

Perkele, olen minäkin sulkenut kioskini pelastaakseni naisen joka oli hyppäämässä jokeen. Tajusin jo ihan maalaisjärjellä ettei ole normaalia että nainen riisuu itsensä keskellä kaupunkia . Maalaisjärkeni vaan tajusi että tämä homma pitää tsekata. Saatikka mies joka roikkuu jo kaiteen väärällä puolella ja ehti hypätä ennen kuin ehdin paikalle. Mitä tein? Tein jotain..edes jotain!Soitin hätänumeroon, ilmoitin nopeasti paikan ja mitä tapahtui , enkä jäänyt odottamaan palokuntaa vaan menin itse paikalle jos olisin itse voinut jotain tehdä.

Perkele tämähän tuntuu jo niin peruskauralta kuin olla ja voi, eikö?

Rutiinit on työssä joskus jopa valttia. Tiedät mitä teet, et pelkää niitä asioita koska ne toistuu päivästä toiseen, eikä tarvitse juurikaan miettiä mitä tekee, suoritat tehtäväsi etkä kanna niitä mukanasi kotiin ja pohdi niitä sen enempää koska se on sinun arkipäiväsi.

Mutta on tilanteita mitkä ei ole arkipäivää. Me olimme ilmeisesti sitä, ei arkipäivää .Mutta kuolema oli. Kuolema ei saa koskaan olla rutinoidullekkaan ihmiselle arkipäivää. Et vaikka avaisit ruumiita päivästä toiseen. Ei kuollut puhu, ei se kantele vaikka tekisit mitä epäkunnioittavaa, tai jotain väärin. Mutta sinun on tehtävä työsi hyvin, selvitettävä syy kuolemaan omaisia varten, ehkä viranomaisia varten. On joku kaava ja jotain faktoja mitä pitää selvittää.

Et voi näyttää omaisille että tämä nyt vaan on arkea minulle.

Olen erittäin onnekas ihminen kun olen elämäni aikana törmännyt ihmisiin jolla oikeasti on myös sydän mukana. Ihmisiä mitä kunnioitetaan siitä huolimatta että hänellä on sydän mukana , eikä hän pelkää niitä tuoda julki. Ihminen joka osaa asiansa, tietää viisautensa tai taitonsa, ei tarvitse muiden ihmisten pönkitystä tunteakseen ja tietääkseen että on hyvä jossain asiassa. Hänellä on myös sama kunnioitus muilta siitä huolimatta että toimii  ja uskaltaa tuoda julki että myös aidosti välittää. Luojalle kiitos näistä ihmisistä. Kiitos mm. patologille jolle soitin, kiitos medihelin lääkärille jolle soitin, kiitos poliisille jolle soitin. Ja kiitos heille joita olen tavannut jälkeenpäin jotka ei edes tiedä miten heidän puheensa on tehnyt suuren vaikutuksen minuun.

Kaikissa työpaikoissa pitää olla pelastus suunnitelma. On mappia,  karttaa ym. Miksei voisi olla myös se miten autan mappi?

Joku systeemi joka on sama joudutpa mihin sairaalaan tai terveyskeskukseen tahansa. Käytäntö olisi aina sama. Työntekijänä’ sinun on tehtävä määrätyt asiat joka kerta samalla tavalla.

Olisi hyvä olla kohta missä sinua velvoitetaan kysymään omaisilta jotain, sinun on kerrottava ne perusasiat mitkä merkitsee omaisille paljon jälkeenpäin . Voit kertoa, voit sujauttaa oppaan taskuun, voit kertoa että voit olla vainajan kanssa niin kauan kuin haluat, voit järjestää kyydin heille jolleivät itse soita tai halua ajaa itse kotiin.

Voi olla käytäntö että otetaan kuvia. Kaikki ei ole niin onnellisessa asemassa kuin me, että meillä oli kuvia. Jollekkin voi olla sekin tärkeää. Olet voinut menettää vauvan, et ehkä huomannut kaikkia juttuja, yksityiskohtia. Voisin ainakin itse kuvitella että jo painokuva vauvan jalasta voisi olla rakas muisto. Ison lapsen kädenjälki .

Ideoita kumpuaa.

Pitäisi olla perustavaraa saatavilla kun menet lastasi katsomaan äkillisen kuoleman jälkeen. Minä kaipasin lasia, vettä, kampaa, nenäliinoja.

Niillä olisin ensinäkin itse juonut, pessyt lastani, kammannut lapseni hiuksia lasinsiruista, pyyhkinyt lapseni kasvot, ehkä niistänyt niihin jos olisin itkenyt.

Tiedän että on mahdollisuus tehdä tämän kaiken kun valmistat lapsesi arkkuun laitettavaksi. Sitäkään en tiennyt silloin. Hautaustoimisto ei sellaista kerro, koska se on heidän bisnes mitä he yrittää myydä sinulle.

Mutta jo se että tapahtuu äkillinen kuolema on oltava edes vettä. Äitien äidinvaisto jo alkaa toimimaan vaikka lapsi on kuollut. Haluta hoitaa lapsesi. Ei hän ole sinulle esine, eikä inhoittava koska on kuollut. Tilanteen mukaan pitää mennä, koska kaikki ei kuole niin kuin minun lapseni kuoli. Kaikissa tapauksissa ei ole edes perheen edun mukaista nähdä lapsi. Silloin tarvitaan joku joka tämän kertoo.

En ollut haudannut ketään aikaisemmin, eikä kukaan kertonut minulle mitään. Huonoa tuuria.

Pitäisi olla ilmaisia taksikyytejä heitä varten jotka on niin sokissa etteivät pysty itse ajaamaan kotiin. Pitäisi olla pakollista arvioida kuskin ajokyky ainakin.

Pitää aina muistaa että kuolemaa ei voi ottaa uusintana. Voit itse olla osa joka jättää ne kauniit muistot yhden ihmisen elämään hänen ainutlaatuisena hetkenä kun hän on menettänyt rakkaansa.

Voit olla se ihminen joka ymmärtää ja kuuntelee sekä auttaa, vaikka olisit missä ammatissa hyvänsä.

i

Noniin, olen viime ajat lukenut ja katsonut paljon surullisia tarinoita. Tuntuu todella pahalta ja kun itse tietää miten pitkä tämä matka on, ja kunnei pysty edes mitenkään lohduttamaan. Tietenkin kuin nyt uskalsin ottaa askeleen ja oikeasti kertoa oman tarinani joka oli yksi vaikemmista asioista pitkään aikaan. Olen jo ainakin kolme kertaa meinannut poistaa koko blogin. Hyvin harvat ja valitut tietää koko blogista , mutta ainahan on mahdollisuus että joku sen löytää. En ole itse koskaan seurannut mitään blogia, joten en kai oikein osaa ajatella mitään niistä. Ainakin oletan että omani, on oman näköiseni.

On aika hassua miten luettu teksti usein saa sellaisen glamour reunan. Asiat tuntuu usein hassuimmilta tai kauniimmilta , niin siihen tulee se kultareunus. Usein on kai kuitenkin niin että se sama luettu teksti on elävässä elämässä aika tavallista. Minähän muistelen paljon ja iiik siis sikavaikeeta edes kirjoittaa, käyn läpi niitä mustia hetkiä.

Tiedän etten koskaan enää itke samalla tavalla, tiedän että tapahtui tuhansia asioita ja hetkiä mitkä ei koskaan voi palata sillä voimakkuudella kopiona. Silti kun kerron näin pelkään. Pelkään pahinta aina.

Mutta tästä postauksesta piti tulla toivoa täynnä oleva juttu. Sain tänään pari tekstaria ja tuntui oikeasti kivalta saada palautetta. Tunnen itseni ihan niin ääliöltä kun olla ja voi. Kirjoittaa blogia , joka kai sitten toivon mukaan vapauttaa jotain sieluni mustia pisteitä lopullisesti kaaaai. Ans kattoo.

Enivei. Olen siis periaatteessa työtön, vaikken koskaan ole mitään rahallista hyötyä siitä koskaan saanut. Osittain omaakin tyhmyyttäni. Johtuu siitä että tosiaankin olen ollut 25 vuotta yrittäjänä. En ole ennenkään luottanut työkkäriin , niin kuin en nyttenkään myytyäni viimesen yritykseni . Jätin siis ennakkoperintärekisterini voimaan. Mutta kai ikä tekee tehtävänsä , ehkä Matun menetykselläkin oli osansa, ja paljon muitakin syitä . Eli minut luokiteltiin yrittäjäksi vaikken koko yritystä enää omistanut. Luulin että saan taas puhtia ja jonkun superidean. Nuorena en pelännyt mitään, en tiedä oliko se luottamus itseäni kohtaan tai suurta nuoruuden tyhmyyttä . Eka yritys oli loistava. Muut ei sitten koskaan saavuttanut samaa, ja silti jaksoin yrittää ja uskoa. Liian kauan odotin sitä kuplivaa idea ja hullua heittäytymistä. Ehkä se viimeinen yritykseni oli niin stressaavaa etten toden totta kaipaa sitä enää. Pitkää päivää ja ihan turhaan. Viisi vuotta täyttä tuhlausta tavallaan. Jeesus miten hullu ihminen voikaan olla.

Luonteeltani olen kai ollut perusiloinen ja ääres sosiaalinen. Eräs johtaja sanoikin kerran että olen ehkä liiankin sosiaalinen ihminen. Aijaa..no minkäs minä sille mitään voin. Johtuu kai lapsuudestani. Ankaran kasvatuksen saaneena tein just enkä melkeest mitä sanottiin, ja silti onnistuin aina tekemään jotain väärin. Ei millään pahalla äitiäni kohtaan, mutta on aika surullista että lapsi voi pelätä äitiään.

Hänellä oli henkinen yliote ja jos nyt jotain huonoa on elämässä , niin aina on jotain hyvääkin. En siis ole katkera, mutta testamentissani jonka kirjoitin vuosia sitten on maininta ettei hän saa kasvattaa minun lapsiani jos jotain sattuisi.

Mutta kiitos rakkaan äitini olen juuri se ihminen joka olen. Tosin kai olin hieman outo lapsi. Kiltti kuin mikä, en pitänyt ääntä, en ottanut keksiä ilman lupaa, yritin noudattaa kaikki säännöt prikulleen. Pieni pelko pitää kaidalla tiellä. Tosin kaikki heitti häränpyllyä kun mutsi katosi näkyvistä. Rakastin Peppi pitkätossua ja sellainen kai olin itsekkin. Suunnittelin karkaamista, halusin asua metsässä ja leikkiä eräihmistä. Tein nuotion ja yritin kypsentää riisiä tyhjässä peltipurkissa johon kaadoin vettä. Istuin puussa ja juoksin paljain varpain niityllä. Rakastin eläimiä. Tein kiellettyäkin, mutta en tahallani ainakaan aina. Sytytimme kaverini kanssa mini nuotion vessaan jonka seurauksena lattian matto suli, ja äidit hakkas ovea kun luuli että kuolemme savuun kaverini kanssa. Oikeesti hei, me vaan piirsimme jo käytettyjen tulitikkujen kanssa (johon kysyimme lupaa) ja kerättyämme niitä palaneita tikkuja kasaan se näytti nuotiolta ja hups heijaa sehän piti sytyttää. Voi elämä sitä painetta kun kaveri pitää lukosta kiinni ja huutaa äidilleen että suutut kuitenkin. Minä yritän heittää tikkuja vessanpönttöön ja huuhdella ne alas, ja ne jäi vaan kellumaan. Ja hitsin hitsi se musta reikä. Ja sitä huutoa kun lopulta avaamme oven, ja minulle sanottiin etten ikinä saa leikkiä sen tytön kanssa enää. Se oli niin totta ja niin pelottavaa, ja huh huh..

Suurimmaksi osaksi minä olin melkein aina se joka keksi kaikki hullut jutut. Mutta nuotion sytytti ja keksi kaveri. Minä taas imuroin hänen aavikkohiiren ja oikeen oikeesti ihan tahallani. Vaikka molempien äidit oli yksinhuoltajia kaverin äidillä oli enemmän rahaa , koska oli kampaaja. Hän sai limsaa, minä vain mehua. Meillä leivottiin itse ja hän sai ihania juttuja kaupasta. Minä varastin veljeni possusta rahaa ja söin salaa suklaata, kaverin äiti raahasi karkkia tämän tästä.

Erään erä tai karkureissuni aikana hajotin vahingossa mutsin termarin. Voi elämä miten pelkäsin kertoa siitä. No kuolema tulee ajattelin. Onneksi kaverini oli rikas. Hänellä oli onneksi rahaa, ja niin laskimme kolikoita ja suunnattiin kauppaan ostaman uusi termari mutsille. Uskomatonta kyllä mutsi meni halpaan, tai niinhän minä luulin, nyt pidän uskomattomana sitä että mutsi oli kai onnessaan uudesta termarista,ettei tunnustanut etteä huomasi sen olav uusi, mutta minä säästyin huudoilta.Ja jos äiti oli iloinen olin minäkin.

Mitä sellaisesta kakarasta voikaan muuta tulla kun haaveilija. Se mitä en voinut ostaa piti siis itse tehdä. Sitä mitä ei voinut kokea piti soveltaa jollakin tavalla. Piti repiä ilon irti siitä mistä voi. Koska olin aikuisten kanssa kuin enkeli , pääsin onneksi usein kavereiden mukaan uimaan tai katsomaan kun he kävi ratsastustunnilla. Muistan ihmetelleeni mikseivät ole iloisia kun saa ratsastaa ja äidit yrittää tsempata tytärtään olemaan edes himpun verran innostunut, kun minä nojasin aitaan. Mutta loppuihan ne tunnit ja taas saimme harjata hevosia ja jutella hevosille mukavia.

Joten kiitos elämälleni ettei se ollut pelkkää kultaa. Minusta tuli suuri unelmoija , suuri taitelija päässäni, oli pakko tehdä itse saavuttaakseen jotain , oli tehtävä itse kunnei kukaan muukaan unelmiani toteuttanut. Oli keksittävä ratkaisuja saavuttakseen jotain mitä halusi.

Olenkin aina sanonut, että kun tarpeeksi jotain haluaa, sen usein saavuttaa. Miksi? No ihan siksi koska vaan haluaa. En olisi ikinä uskonut omistavani hevosen, sehän oli lapsuuden haaveeni aina. Kuinka monet unet näinkään missä ratsastin ja olin onnellinen.

En toden totta olisi koskaan uskonut että niinhän siinä lopulta kävi, ostin hevosen.Vaikka en enää aikuisena asiaa edes miettinytkään.

Minä en koskaan saanut uusia vaatteita päättäjäisiin. Hyvä kun uskalsi pyytää uusia kenkiä kun korkot lähti irti ja jouduit kävelemään oikeassa asennossa ettei se irtoa kavereiden nähden. Ysillä halusin ekan kerran hameen päättäjäisiin. Miten ihmeessä voisin sen saada? Ihan mahdotonta ajattelin, eikä tullut mieleenikään kysyä äidiltäni moista. No kirjoitin lapun jonka kiikutin kaupan seinään, ulkoilutan koiria tai hoidan lapsia halvalla. Kas kumma tuli soitto ja eräs kapteeni oli juuri saanut lapsen ja kovia kun olivat juomaan viinaa tarvittiin muutaman viikon ikäiselle vauvalla hoitajaa. En ollut ikinä hoitanut lasta, mutta kuvittelin sen olevan helppoa kuin heinäntekoa. Niin löysin itseni hoitamassa pientä poikaa. Onneksi se oli niin pieni ettei tarvinnut kun katsoa televisiota, koska se nukkui suurimman osan. Valmistin maitopullon ja ihme kyllä poika söi oikein kiltisti. Ryyppyreissut venyi luottamuksen kasvettua ja minua harmitti kunnei kotiintuloajat pitänyt koskaan paikkansa. Poikakin kasvoi ja sitten tuli se päivä kun poika huutaa kun palosireeni enkä minä tiennyt mikä sitä poikaa vaivaa. Laitoin pojan vaunuihin ja juuri ennen kuin tulivat kotiin poika nukahti , mutta minä sain elämäni sokin ja päätin että nyt loppui lastenhoito. Sitä paitsi rahat mekkoon oli jo koossa. Nauratta vieläkin kun marssin vanhojen naisten kauppaan jossa myytiin mekkoja. Löysin valkoisen mekon joka oli ainakin kaksi jollei kolme numeroa liian iso, mutta ei haitannut, minä olin onnellinen . Opettaja itki silmät päästään kun kiinnitti ruusun rintaani ja minä olin ylpeä, olihan minullakin uusi vaate kerrankin ..he he..jeesus mikä näky 😀

Elämäni teki minusta tunneihmisen tai sitten jumala antoi pari kauhallista liika tunteita. Olen miettinyt asioita tässä vuosien varrella ja yrittänyt analysoida ja tehdä itselleni loogisen selityksen miksi minä suren Matua niin paljon. Edelleenkin tuntuu ettei kukaan voinut rakastaa lastaan niin paljon kuin minä tein. Kiitän omaa lapsuuttani siitä että uskalsin elää elämäni Matun kanssa niin täysillä. Minä uskalsin olla lapsellinen. Halusin että poikani kokee kaikki ihanat jutut mitä minäkin olin kokenut. Halusin että hän sai kokeilla kaikki jutut, rohkaisin, opetin ja kerroin kaikenlaista. Hän sai maalata pesuhuoneessa, kiivetä puissa, hypätä altaaseen, liukua mäkiä. Hän kaatui niin hän sai nousta itse. Tein taikapeiton kun menimme nukkumaan, keksimme tarinoita itse. Luulin oikeasti että hän jää ainoaksi lapseksi , koska en voinut kuvitella että osaisin rakastaa ketään niin paljon kuin häntä rakastin. Minusta se olisi ollut epäreilua toista lasta kohtaan ajattelin. Onneksi tuli sellainen ajatus että entä jos minun tekeekin mieli lasta 10 vuoden kuluttua. Joten päätimme yrittää tehdä yhden varmuuden vuoksi. Se oli  minun onneni. Opin että rakkaus on asia joka vaan kasvaa mitä enemmän sitä antaa.

Vaikka lapset vie aikaa, maksaakin, ja on paljon pientä murhettakin. Juokset korvatulehdusten kanssa kerta toisen jälkeen lääkärillä. Täytyy sanoa että pienet lapseni, heidän lapsuus ja nuoruus on ollut elämäni parasta aikaa. Voin vaan kiittää omaa lapsuuttani siitä että halusin omille lapsilleni paljon samaa mitä itse olin kokenut ja oppinut. Halusin lapsilleni kaikkea sitä mitä en itse saanut. Halusin itse olla se äiti mitä itse kaipasin. Halusin aina olla äiti ja haaveni toteutui.

Kun on niin onnellinen lapsistaan on käsittämätöntä joutua hautaamaan yhden heistä. Olen miettinyt että siksikö Matun piti syntyä minun lapseksi. Hänen piti saada kokea niin paljon juttuja. Hänestä tuli juuri sellainen poika kun toivoinkin. Yksi vika kai oli, hän oli aina liian hyvä ollakseen totta. Moni on sanonut että kultaan muistoja, että hän oli taatusti aivan tavallinen poika siinä missä muutkin. Mutta olen edelleen täysin eri mieltä. Hän oli juuri sellainen kuin piti, hän oli unelmieni täyttymys, hän oli juuri sellainen mitä kuvittelin kun lapsena leikin äitiä ja minulla oli näkymätön poika. Ja paljon paljon enemmän kun ikinä olisin voinut kuvitellakkaan.

Niin kuin isäkin sanoi kun näki pojan ensimmäistä kertaa. Kun hän astui huoneeseen, oli poika niin tutun näköinen, ihan kun hän olisi tuntenut sen lapsen aina. (vaikea synnytys ja isä poistettiin lääkärin tultua paikalle)

Taas lähti lapasesta. Kun kirjotan voi olla ajatus, ja kirjoitan sen mukaan otsikon. Mutta sitten sormet vaan tekee työtään ja hyvä kun ehdin edes mukaan.

Alunperin piti kertoa tästä päivästä. Viimeinen iltavuoro takana. Se alkoi enemmän kuin hyvin. Ihanan työkaverin kanssa aloitimme päivän ja kaikki sujui kuin vettä vaan ja silti vallitsi joku rauha. Sain tehdä juuri sitä mikä antaa minulle voimaa, ja ihan kun tuntisin että juuri siksi olen täällä tänään. Nyt tulee ihan jäähyväisfiilis…ja silti en ole huolissani vaikka pitäisi. Mieskin jo stressaa puolestani ja minä odotan vaan tulevaa viikkoa , koska on luvattu kaunista ilmaa. En ole edes väsynyt, eikä jalkoja särje. Ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Ja silti oli kun kaikki olisi ollut epätodellista. Ihan kun olisin katsonut itseni touhuavan sitä mitä sitten teinkään. Oli pieniä tähtihetkiä .

Istun autooni , huomaan viestin- Olen kytiksellä, syödään rapuja kun tulen. Laitan kotiin tultuani salaatin , otan lautaset esille , leikkaan leivän. Mies tulee ja syödään ja kaikki on edelleen epätodellisen rauhallista.

Mietin tarinoita ja peilaan omaa tarinaani muihin ja huomaan että oma suruni on kuitenkin askeleen edellä , haavat on pykälän verran paremmassa mallissa kuin muilla. Minulla on hyviä päiviä ja niitä on onneksi aika paljon jo. Kuolemasta on kai tullut parempi kaveri kanssani.

Elämä kuolleen lapsen äitinä.

Ymmärrän hyvin ihmisiä jotka vaan haluaa yhden lapsen, se voi olla toivottua ja se voi olla ihme että on vaan yksi lapsi. Jollei ole muuta kokenut tai ainakin jos on valinnut sen asian niin, perhe on täydellinen yhden lapsen kanssa.

Jollei saanut kuin yhden lapsen, minä en ole se joka täällä pitäisi kertoa miltä se tuntuu, koska minä olen kahden lapsen äiti.

Vihasin sanaa perhettä pitkään. Mikä on perhe jossa on vaan yksi lapsi? Mietin aina ruokapöytää, mihin kuuluu kattaa neljä lautasta.

On kuin meidän pöydästä puuttuisi yksi jalka, se ontuu , ja vaikka mitä laittaisin siihen, joudun tukemaan, keksimään jotain jotta se pysyy tasapainossa, ja silti se on aina rikki tai korjattu, mutta koskaan siitä ei täydellistä tule.

Yhtä rikki kuin se pöytä olen minä. En ole enää sama ihminen, joka periaatteessa elin huoletonta elämää. Vaikka hyvin tiedän että valitettavasti aika ennen Matun kuolemaa ei ollut helppoa sekään. Olihan meidän perhettä koeteltu mieheni kolarin vuoksi. Toki olen onnekas että hän jäi henkiin. Vakuutuslääkärit vaan päätti mitä päätti. Mieheni pomoa en kai tule koskaan ymmärtämään. Kun joutui firman raskaimpaan työhän niillä käsillä , sillä kunnolla. Ihmisrääkkäystä. Suren ainakin joka viikko jollen joka päivä hänenkin terveyttäään. Jotta pystyy elämään , on saatava rahaa. Kunnei jaksa mennä lääkäriin, kunnei voi ottaa sairauslomaa, kun hän vaeltaa öisin, tai valittaa saunassa. Mutta kun se ei näy. Kunnet tiedä kuka voisi auttaa, et uskalla ottaa riskejä. Olet alistunut tai luovuttanut ja yrität vaan olla ajattelematta koko asiaa.

Eikö ole kohtuutonta sen lisäksi vielä menettä oma lapsi? Kaksi vuotta ensimmäisen onnettomuuden jälkeen. Näen valokuvan silmissäni. Kuvaan pientä vauvaa joka seisoo mieheni sairaalan sängyn päädyssä, mutta kuvaan tule Matu, joka on tasan 17 vuotta. Hänen syntymäpäivä, ja isä makaa letkuissa. Pelko ja hämmennys, ja hiljaisuus vaikka on hänen syntymäpäivä. Istuu huomaamattomana kaukaa tuolissa, takki ja pipo päässään. Eikä tiedä että omaa elämää on enää kaksi vuotta jäljellä.

Murruin , sekosin. hajosin, yritin, jaksoin….mutta kuka minä oikeastaan olin kun Matu kuoli? En tiedä.

11 vuotta ja minä päätän kirjoitata blogia enkä silti edes kerro sitä kellekkään. Mitä järkeä siinä on? Miksi  se asia on niin?

Kun Matu kuoli, pelotti mennä kauppaan, en halunut tavata ketään, enkä selittää mitään, en vastata typeriin kysymyksiin.

Muistan kun joku sanoi kaksi viikkoa kuoleman jälkeen- Joko alkaa helpottamaan..Voi jeesus sentään..en voi edes käsittää sitä kysymystä edelleenkään. Kaksi viikkoa on kuin henkäys. Kaksi vuottakin on lyhyt aika.

Pieni paikka ja kaikki tiesi. En halunut nähdä katseet tai kuvitella omassa päässäni mitä he ajatteli. En todellakaan halunut että kukaan näkee kun istuin hautausmaalla ja pesin kivet yksitellen.

En halunut kuulla niitä valheita mitkä kantautui korviini. En halunut nähdä niitä surullisia kasvoja töissä , enkä heitä jotka yritti olla yliystävällisiä. Mä en oikeastan halunut nähdä enää ketään.,

Vain ja ainoastaan kaikki huipputyypit. Ne kellä oikeasti aina on ollut hyvä sydän. Ne ketä ei tullut katsomaan miltä meidän suru näyttää. Vaan he jotka olivat valmiita itkemään ja näyttämään omaa haavoittuvaisuutensa, aitoa suruaan tai aitoa pelkoa kohdata meitä. He jotka seisoi hiljaa taka alalla eikä puhunut mitään. Heidät minä halusin nähdä. He tuntuivat turvallisilta. Kaikki he jotka tulivat kotiini kuin kotiinsa.

En halunut mennä uimahalliin, vaikka hyvää tarkoittikin rakas ystäväni. Oletan etten olisi tuntenut ketään tai kukaan minua, mutta en silti halunut. En voinut juhlia, koska minun maailmaan ei naurua tulisi mahtumaan. Minä sulkeuduin kotiini.

En tarvitse vaatteita, miksi? Siksi koska en käy muualla kuin töissä. Ei minulla periaatteessa ollut mitään syytä poistua kotoa muuta kuin kauppaan. Sielläkin oli melko turha käydä, koska en muistanut mitä piti ostaa.

Miten minun kuuluu kohdata ihmisiä, tai miten haluan että minut kohdataan? Tuntemattomana.

Kun minä sanon pojalleni, aja varovasti on paljon peuroja liikkeellä siellä ja siellä . Tai pekästään ajakaa varovasti , poikani todellakin tietää että tarkoitan jokaista sanaa, hän tietää että pelkään. Joskus ei edes huvittaisi sanoa niin, koska tavallaan en halua repiä sen todellisen syyn esille, en muistuttaa siitä mitä on tapahtunut. Koska kaikkein tärkein on luoda hänelle onnellinen elämä ilman mitään traumoja kaikesta mitä on tapahtunut. Mutta miten minä siihen kykenen, en millään!

On vaan luotettava että oikeasti mun haave siitä että oikeasti on olemassa joku suurempi voima joka hoitaa tämän, koska minä en siihen kykene. Haluan oikeasti hänelle onnellisen elämän. On se sitten mitä hyvänsä. Haluan lämpimät ja läheiset välit, haluan että hän käy eikä aina ajattele kaikkia valokuvia sen ihmeemmin, en halua että hän murehtii. Haluan iloisen pojan joka katsoo eteenpäin, iloitsee aidosti elämästään. Joka elää tätä elämää itsensä vuoksi, omien haaveidensa vuoksi ja omien tekojensa takia. Onneksi voin sanoa että olen ylpeä hänestä. Vaikka olen sanonut että hän on ollut tavallinen kakara. Kakara joka huusi kun auto pysähtyi, kakara jolla oli vaikka mitä juttuja, aina särki pää lapsenakin. Siksikö hän huusi aina pienenä ?Tuntuu kun tavalliset kakarat pysyy hengissä.

Silti pelottaa, pelottaa hänen kokokin. Miksi ihmeessä siitä pojasta tuli niin iso? Miksi hänen pulssi takoo tuhatta ja sataa? Onkohan kaikki kuitenkaan hyvin? Meillähän on harvinaisen paljon sydänvikaakin suvussa. Kuoleeko hänkin ja minä en tee mitään, koska en enää voi, ei minulla ole mitään oikeutta pakottaa häntä mihinkään. Mitä mä sitten teen? Mitä järkeä olisi elää jos niin käy? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Hajoaisin. Mietin oikeastaan vaan sitä hautaanko ensin lapseni, tai tapanko itseni ja annan jonkun hoitaa tuplat. Entä mieheni joka aikoo katsoa tän pelin loppuun, sitä en edes jaksa miettiä.

Kuulostaa kai siltä että olen psyykkisesti sairas, täysin vauroitunut ja traumaattisoitunut. Silti elän ihan suht normaalia elämää ja suurin osa on ajatuksia, jotka paperille kirjoitettuna kuulostaa kamalalta.

Onko sitä sitten vaan tottunut tähänkin elämään? Ei oikeastaan jaksa miettiä sitä .

Ilo oli ystäväni joka nyt on jo poistunut luotani. Harmittaa etten kai oikeastaan edes ymmärtänyt miten hieno ihminen hän oli. Fiksu.Hänet sain hyvästellä, ja jääkaapissa on kuva missä seisomme mieheni kanssa hänen takanaan ja me kaiki tiedämme että tästä tulee muistokuva. Hänellä on kädet ristissä rintansa päällä ja toisella kädellään pitää minua kädestä kiinni ja toisella mieheni kättä. Yksi ystävistäni kenelle pystyi puhumaan mitä vaan, hän jolle soitin kun halusin kahville.

Miksi hänenkin piti kuolla? Ainoa hyvä asia oli että sain sanottua kaiken mitä halusin. Sain itkeä ja sanoa että tulee ikävää ja kertoa miten paljon hänestä pidän. Kun viimeisen kerran mennää absille ja saadaankin liian isot annokset jäätelöä, ja siihen vielä strösselit, mitä ei edes oltaisi haluttu. Hän jos joku olisi tehnyt minut ehjäksi parhaiten. Ihan siksi ettei hän tehnyt mistään asiasta mitään numeroa. Hän lähti katsomaan koiranpentuja, hän lähti ostamaan kukkia vain ja ainoastaan niiden takia. Hyviä muistoja.

Itkin kun ystäväni eli, mutta sen koomin en ole itkenyt. En minä pelkää kuolemaa, olen nähnyt kuolemaa ja suurimmaksi osaksi täytyy kai sanoa ettei juurikaan hetkauta. Mutta kunnoitan jokaista joka on kuollut , koska se oli jonkun elämä vaikken sitä surekkaan. Ymmärrän ihmisten ja läheisten surua, silti tiedän että useimmissa tapauksissa tullaan hyväksymään tapahtunutta. Onnekseni en ole kohdannut lapsensa menettäneen . Toki surevia jotka olen löytänyt sururyhmästä netissä. Kuolema ei itsessään ole minulle ongelma, vaan oma suruni on kai se ongelma, eli minä itse.

Tuntemattomana on helppo olla, ihmiset kohtelee sinua juuri niin kuin kohtelisivat muutenkin. Tokihan voin sääliä itseäni jos kohtaan ongelmia, mutta sekin on ihan eri asia. Minua on kuitenkin kohdeltu kuin normaalia ihmistä. Jos on jotain negatiivistä voin toki ajatella , että pitikö tällainenkin mulkku kohdata. Mutta reilua peliä puolin ja toisin tavallaan sekin. Tosin ihmisten elämät voi ihmetyttää. Mutta uskoisin että on ihmisiä jotka ihmettelee muiden elämää vaikkevät ole lastaan menettänyt.

Tänään käveltiin metsässä mieheni kanssa. Metsä on minun kirkkoni 🙂

Ei me nyt mitään syviä keskusteluja käydä, ja ehkä parempi niin. Mutta jonkinasteen juttua kuitenkin oli. Ihmeteltiin miten moni ei ole onnellisia elämäänsä vaan aina pitää saada jotain uutta, ollaan kateellisia ja tuntuu kunnei mikään ole koskaan täydellistä ellei taas pidä saada sitä ja tätä. Kai se meidän keskustelu liippaa läheltä sitä että vaikkemme sitä sano, kerromme kuinka onnellisia ollaan ja miten osaamme arvostaa sitä, että meillä sentään on katto pään päällä,  meillä on metsä vieressä ja saamme sentään omin avuin kulkea siellä.

Onni tänään oli aivan upea ilma, enkä halunnut mennä sisälle vaan toin mehulingon ulos , tehdääkseni mehua aroniasta. Yhtä sotkuahan siitä tuli, linkokin lopetti toimintansa. Mies stressasi että sotken, niin kuin teinkin. Lopulta istahdin kuistille ja päätin lopettaa. Toivoin salaa että mieheni menis sisälle ja antaisi minun touhuta omiani. Ihme kyllä en ollut ärtynyt, vaan katselin kun hän haki pesusienen ja hankasi terrasin lautaa mehusta ja meni vielä toisen kerran autotalliin sienen kanssa . Puhuinkin siinä vaiheessa serkkuni kanssa ja ihmettelin , miten joku jaksaa. Ei mennyt kauan aikaa kun hän hakee palan pressua jonka tarkoitus oli suojata lautoja.  Mieshän tässä stressasi, ja varoitti minua siitä ettei tiiliin lennä mehua. Lopulta päätin jättää leikin sikseen ja pakastaa loput marjat ihan suosiolla. En suutunut, en huutanut, vaan keräsin kaikki pois tyyneen rauhallisena. Ja aloin miettimään koko juttua kesken touhun. Koin suurta onnea.

Se että oltiin metsässä, koirat sai juosta. Mehushow, ukko juoksi kuin jostain pilailuelokuvasta edes takaisin ja minä olen aina se joka aiheutan kaiken 🙂 Voi hitsit miten hauskaa minulla oli taas loppujen lopuksi ja oikeasti voin sanoa että oli yksi parhaimmista päivistä aikoihin, vaikkei mikään mennyt putkeen.

Eletty elämä tuo muistoja, ja jollei mitään tapahdu siinä ei yleensä ole mitään muisteltavaa. Olen toki onnekseni oivaltanut tämän aikaisemminkin ja jopa neuvonut muita ymmärtää iloita ja nauraa asioille, juuri silloin kun tapahtuu. Yleensä sellaiset asiat jotka harmittaa, mutta naurattaa jälkeenpäin on niitä tähtihetkiä, ja sen muistan onnekseni aika usein juuri kun seison keskellä jotain ns. katastrooffia.

Pitäiskö myös tätä blogia pitää jonkinasteen edistyksenä ihmisenä? Ehkä vastaan kyllä. Eihän lapsen kuolema ole häpeän asia, meillä se oli onnettomuus. Minä voin onneksi sanoa näin, ja siitä olen onnellinen. Kaikilla ei ole sama tilanne. Lapsi joka kuolee uhrina on täysin eri tarina, se ei poista minun 100% suurta menetystä ja surua. Se tuo muita sävyjä ja prosesseja sille ihmiselle, mistä minä en voi tietää yhtään mitään.

Lapsi joka kuolee sairauteen tuo sekin eri tarinan. Kaikkia yhdistää täydellisen 100% menetyksen ja surun ja niiden asioiden käsittelemisen. Kolikolla on kaksi puolta ja minun itseni takia on käännettävä se kiiltävämpi puoli esille. Oletan että moni tekee niin jaksaakseen käydä läpi omaa tarinaansa.

Jos kysyn sinulta miten itse toivot kuolevasi. Vastaat jotain. Mutta se on vaan toive. Kun lapsi kuolee, on pakko löytää se paras selitys, se joku asia mikä juuri tässä tapauksessa oli hyvää. Kuolema ja menetys ei ole hyvä asia, mutta kun totuutta on katsottava silmiin etkä asiaa voi muuttaa ja ehkä jopa ymmärrät ettei lapsesi herää henkiin ja on oikeasti lopullisesti poissa luotasi, on keksittävä tapa selvitä ja jotain joka lohduttaa sinua siinä totuudessa.

Tänään kun kastoin ohjelman lapsesta joka kuoli ja jäljelle jäi vanhempien lisäksi isoveli sekä kaksoisveli. Haastattelija kysyi jotain mikä meni hiukan ohi, mutta kaksoisveli vastasi, -Paras tapa on kunnei niin ajattele koko asiaa.

Aika hyvä vastaus loppujen lopuksi.

Mietin itse voiko ihminen tulla ehjäksi enää koskaan. En usko. Itse kai koen että on uskallettava olla se mikä on, se rikkinäinen ihminen joka pala palalta on koottu. Elää ne hetket kunnei mieti asioita onnellisena siitä ja syyllisyyttä tuntematta. Ymmärtää että ajatukset tulee ja menee . Ymmärtää ettei kukaan voi käsittää tätä ja antaa heille anteeksi ja olla onnellinen ettei he kuulu joukkoon. Ymmärrettävä että jollekkin tuli muita ongelmia elämäänsä joiden kanssa taistella elämänsä aikana.

Sitä voi jossitella ja kuvitella ja miettiä mihin minä olisin ollut valmis vaihtamaan oma elämäni. Elävään lapseen on luonnollisesti vastaukseni. Mutta muita kohtaloita en edes halua ajatella. Meidän perheen suru näyttää tältä. Jonkun muun perheen suru on jotain aivan muuta. Mutta ehkä he kenellä asiat on suht hyvin kuitenkin, olisi hyvä jos he osaisi arvostaa sitä. Ehkei huono todistus koulusta ole maailman loppu kuitenkaan, tai jos jää luokalle. On paljon asioita mitä on turhaa surra, koska niin kauan kun on elämää on kuitenkin sykkivä sydän. Monet asiat voi muuttaa, toiset asiat vaatii vaan sopeutumista.  Omasta mielestäni minulla on kyllä ihan tarpeeksi mietittävää tulevaisuutta ajatellen ja varsinkin siitä mitä oli.

Olen onnellinen hyvistä päivistä, hyvistä ihmisistä, aidoista naurusta. Toivon itselleni rauhan sydämeeni, ilon ja toivon tulevastakin.

Toivon eläväni juuri niin kauan kun poikani tarvitsee minua, kunnes hän on tarpeeksi vahva selviäkseen täysin yksin ilman veljensä tukea ja turvaa, kohdataakseen minun kuolemani täysin luonnollisena asiana.

Herään ja haluan mieheni mukaan kauppaan koska tupakat on loppu. Ostan kynttilät  ja kolme munkkia koska meille on tulossa mies auttamaan yhdessä hommassa. Ostan jopa kahvikermaa, eka kerta itseasiassa. Ajamme pikkutien ohi , koska haluan mennä yhdessä hautausmaalle. Haluan sitä pojan takia., hullu ajatus, mutta isän ja äidin kuuluu tehdä niin , olla yhdessä yhteisen pojan haudalla. Mies sanoo että pitää osta kultakynä korjataakseen tekstin joka on jo tummunut. Sytytän kynttilän ja ravistan havun neulaset kukista jotka suurin osa on jo lakastunut. Siellä täällä kukkii kuitenkin joku kukkanen . Näyttää ihan hylätyltä haudalta sanon. Pitää ostaa uusi kukka. Ensimäinen vuosi kunnen ole vaihtanut kukkia kevään jälkeen. On kuolleiden lasten muistopäivä.

Lähdemme pois ja ajamme takaisin päästääksemme todella pienelle tielle joka kulkee metsän läpi, Tullessamme nähtiin tatteja. Mies pysähtyy pariin otteeseen ja saalis on kaksi pientä kuusen herkkutattia.

Mies jää pihalle minä keitän itselleni kahvit. Syön yksin munkin, ja jotenkin mietin miksi juuri tänään haluan munkin, en erityisemmin edes pidä niistä, enkä juurikaan koskaan juo edes kahvia kotona. Munkki oli aikamoinen pettymys, joten teen itselleni pari leipää. vatsa alkaa kipristää, niin kuin olikin odotettavissa. Oliko se tämän arvoista. Oli oli, minulla oli kova nälkä. Ihan kun juhlin tätä päivää. Ristiriitaista.

Selaan nettiä joka on täynnä kuolleiden lasten kuvia, runoja ja sanoja jotka kertoo suuresta surusta ja ikävästä. On pieniä lapsia  ja isompia. Sairaita lapsia, onnettomuudessa kuolleita lapsia, kuolleina syntyneitä lapsia. Silti tuntuu kunnei tämä ole reilua. Ei lasten kuulu kuolla. Lapset on tämän maapallon tulevaisuus ja jokaisella pitäisi olla oikeus elää ja jatkaa tätä, taata meidän vanhuus, ja parantaa tätä maailmaa. Heistä piti tulla päättäjiä, lääkäreitä , lapiomiehiä , tutkijoita ja vaikka mitä. Heidän piti kaikki pelastaa tämä maapallo hulluudelta joka nyt vallitsee.

On kuolleiden lasten muistopäivä. Mietin kuinka paljon vettä tulisi jos kaikkien meidän vanhempien kyyneleet voisi kerätä yhteen paikkaan.

Olen töissä yrittäjänä. Minuahan ei koske samat säännöt kun muilla. Silti minua on käytetty hyväksi kauan ennen kuin hoksaan sen.

Mietin ulkona että päivä alkaa olla pulkassa mutta koska muut kuvittelee että tienaan huimia summia koska olen yrittäjänä olen aina kauemmin töissä kuin pitäisi. Silti juuri sinä päivänä haluan lähteä. Olen ulkona ja tähyilen korkeita ikkunoita takapihalla. Tekee mieli soittaa Matulle. Mutta en tiedä missä hän on, enkä halua  soittaa ettei kukaan voi sanoa minun pojastani että roikkuu vaan puhelimessa.

Vaikka kuinka hyvää olen aina tarkoittanut kasvatuksessani , joskus  kaikki menee vaan mönkään. Muistan kaikki keskustelumme ja siitä että millä hän meinaa itseään elättää kun nyt on muuttamassa. Olen jopa vihainen että ulkopuolinen ihminen sekoittaa minun lapseni päätä . En soita vaikka mieli tekis.

Päässäni soi sanat- Ei elämä ole pelkkää työntekoa äiti.

Jälleen kerran minun lapseni piti opettaa minua.

Pidän luuria kädessä ja mietin nyt jälkeenpäin laitoinko juuri sinä päivänä kysymyksen haluaako hän osallistua yhteen kurssiin jonka päätin maksaa. Ei vastasi poika kohteliaasti tekstariini.

Koko ajan on sellainen olo että soitan. Taas pidätän itseäni ja lopulta päätän että odotan vielä viisi minuttia ja sitten vaan lähden, koska en saa edes palkkaa tästäkään ajasta. Vihdoin lähden. (miksen lähetynyt heti)

Lähden hakemaan poikaa jonka kanssa tuli erimielisyyksiä edellisenä päivänä . Huusin siis kurkku suorana isälle että hän antaa kaiken periksi, kyse oli mönkijä jonka nuorin osti omilla rahoillaan salaa, kielloistani huolimatta.

_-Haluatko seistä poikasi haudalla, huudan miehelleni. Päivää ennen siis.

Minä, minä ja aina vaan minä. Minä järjestän, muistan , pelastan ja te kaikki vedätte yhtä köyttä ettekä välitä mitään, motkotan . Minä teen töitä mutta vien aina pojan töihin ja ajan kamalan kiertomatkan, ja minä hänet myös haen, hoitakaa itseänne miten tykkäätte, minä olen lakossa, kun mitään ette usko.

Aamulla kuulen kun isä nousee ja lähtee viemään poikaa kesätöihin.

No seuraavana päiväni siis lopetan jo työt ja lähden tietenkin hakemaan poikaa. Eihän äidit nyt loputtomiin kiukuttele. Ja ehkä jotain meni perille. Nuorin poika on päättänyt ainoana kesätyöntekijöistä tehdä töitä ihan siihen asti kunnes koulu alkaa.

Hiukan harmittaa hänen puolesta, mutta saa ainakin sitten enemmän rahaa ja sehän motivoi minun poikaa. Ahkera lapsi kun on.

Tulen risteykseen ja näen miten poliisi lähtee pillit huutaen, ja mietin että nyt taisi jäädä ruoka kesken ja vaan tiesin että nyt on joku iso juttu. Sitä seuraavissa valoissa ambulanssi tulee takaani ja väistän niin tien reunaan kun voin, ja ajattelen etten ikinä enää aja vasenta kaistaa.

Minneköhän ne on menossa. Usein lähetän päässäni ajatuksen että toivottavasti se joka apua tarvitsee sitä nyt myös saa.

Tulee erittäin jyrkkä mäki ylös ja tie kaartuu hiukan oikealle mäen päällä, minä vasta lähestyn kun huomaan kaksi autoa pysähtyneen minun edessäni ja ajaneen hieman sivulle. Niin minäkin siihen perään kolmantena.

En näe mitään koska mäki on niin jyrkkä. Näen ettö mäen päällä on auto josta nainen juoksee tien yli. Vaikken mitään autoa näe, tiedän että hän juoksee katsomaan tilannetta. Nainen juoksee takaisin omalle autolleen. Odotan ja laitan pojalle viestiä. Täällä on onnettomuus ja voi mennä aikaa. Kun painan lähetän alitajuntaani iskee ajatus, ei hitto vie se on meidän Matu.Soitan eikä kukaan vastaa. Soitan kai uudestaan eikä edellenkään kukaan vastaa. On se Matu, minä sen vaan tiedän. Soitan kirjanpitäjälleni ja sanon että Matulle on sattunut jotain. Mieleni oli tehnyt mennä ulos katsomaan.Mutta minulle on pienenä opetettu että niin ei kuulu tehdä, vaan pysyä poissa jotta pelastushenkilökunnalle jää tilaa tehdä työtään. Näen toisella puolella pyörätiellä moottoripyörän joka ajaa ylemmäksi ja palaa hetken kuluttua alas samaa tietä.

Poliisi ilmestyy ja sanoo edellä olevalle autolle että on pakko tehdä u-käännös ja poistua koska on sattunut onnettomuus ja siinä voi mennä aikaa. Hän menee seuravaallekkin autolle , minulle hän ei ehdi koska olen ymmärtänyt asian jo. Käännän autoni ja näytän muille merkkiä että kääntykää ympäri. En tunne kaikkia pikkuteitä, enkä siis, ehkä valitettavasti ymmärtänyt että kiertotie olisi ollut ihan siinä vieressä.

Kirjanpitäjäni lohdutukset ja vakuuttelut ei lohduta , joten soitan miehelleni. Matu on ollut onnettomuudessa lähden nyt hakemaan poikaa. – Mitä vittua tänne soitat ja pelästytät häntä? Mistä sä sen voit tietää? – No minä vaan tiedän. – Onko joku soittanut sinulle ? – Ei ole eikä minulla ole aikaa nyt puhua koska minun pitää hakea poika.

Jälkeenpäin koen että se etten noussut autosta oli tarkoitus säästää minua siltä sokilta mistä en ikinä olisi selvinnyt järkevien kirjoissa edes tähän pisteeseen.

Ajan ja itken, laitan kädet ristiin ja rukoilen ääneen tai päässäni. Vaikka mitä pahaa olen tehnyt, älä kosta sitä lapselleni. Ympyrä on sulkeutunut. Saman rotlan mumisin kädet peton alla kun Matu syntyi.

Yritän ottaa järjen käteen , mutta pidän kädet ristissä varmuuden vuoksi. Minä joka en todellakaan kuulu äiteihin jotka ylireagoi. Minä joka otan asiat faktoina olenkin hysteerinen. Miksi? Siksi koska minä vaan tiedän.  Takaan ja alleviivaan että niin tiesi pikkuvelikin. Vaikkemme ole siitä asiasta koskaan puhuneetkaan, vielä.

Meillähän oli ollut se riita, mitä ei edes sovittu, mikä sekin on ihmeellistä. Siksi poika vastasi tekstiviestiini-Ei tarvitse tulla , Matu hakee.

Tiesin ettei Matu tule, ja kierrän pikkuteitä pitkän kiertotien joka menee talomme ohi. Mies soittaa ja sanon etten ole lähimainkaan pojan työpaikkaa ja älä soittele koska minusta ei ole mitään apua jos nyt ajan ojaan. Ikuisuuden jälkeen kurvaan pojan työpaikan pihalle ja säälin heti poikaani, hän ei sano mitään ja ollaan ihan hiljaa.

Lähden taas onnettomuustietä kohti onnettomuuspaikkaa , mutta tulen eri suunnalta. Poika ei edes kysy miksi ajamme sinne, koska tietää saman minkä minäkin tiedän. Poliisi on sulkenut tien ja ajan sivutielle ja pysähdyn. Poika jää autoon. Kävelen kohti poliisia joka seisoo korokkeella ja kysyn kuka on ajanut kolarin ja minkä merkkisestä autosta on kyse. Hän ei vastaa. Selitän nopeasti miksi kysyn ja mitä epäilen. Hän sanoo- Kyllä omaisiin sitten otetaan yhteyttä.

Voi vitun vittu vittu mikä mulkku, ja minua ei estä yksikään poliisi, minähän menen sinne ja selvitän asian heti. Haluan myös osoittaa sen hänelle, että yritä perkele minua pysäyttää niin en takaa mitä teen, mutta tämän taistelun voitan minä.

Huudan pojalleni- Ota laukku ja osoitan minne päin mennään, just ja nyt ja heti. Poliisi ei tee mitään. Marssin kovin ja määrätietoisesti ja poika saa minut kiinni. Tulee pyörilijä ja aivot sanoo että säästän aikaa . Pysäytän hänet ja kysyn.- Mikä auto on ojassa?

-valkoinen bmw.

-Takaisin ja käännyn kohti omaa autoani. Hyppään autoon ja ihan kun joku olisi ohjannut minua kohti lyhyintä kiertotietä mitä ei tässä vaiheessa edes ole merkitty mitenkään. Sairaalaan ajattelen.

Päässäni suunnitelen jo joka askeleen , mihin ajan, minne ryntään. Mietin että joudun odottamaan ja minulla tulee ajatus etten siellä ehdi edes vessaan. Pysähdyn tien viereen jossa on jalkakäytäväkin, vedän housut alas ja pissaan, ihan sama kuka näkee tai mitä joku ajattelee, Tämä on nyt pakko suoritta koska minulla ei todellakaan tule olemaan aikaa siihen sitten kun pääsen perille. Taas hyppään autoon ja jatkan. Poika ei edelleenkään sano yhtään mitään.

Ajan ja kuin enkelit olisi ollut kanssani istuu mies polkupyörän tarakalla ja ohjaa minut oikealle tielle. Pääsen isolle tielle taas ja nyt vaan suoraan. Näen mieheni auton tien poskessa. Pysähdyn ja repäisen oven auki.      -Mä näin Matun auton, mä näin Matun auton.

Mieheni istuu täydessä sokissa ja hokee samaa asiaa kerta toisen jälkeen.

Hän oli uskonut minua ja heittänyt työhanskat maahan ja lähti kohti onnettomuuspaikkaa.

-Pystytkö ajaamaan? Periaatteessa tätä autoa ei voi jäättää tähän, mutta jollet pysty ajaamaan se jää tähän, ymmärrätkö? -Vastaa.

Mies nyökkää ja hyppään autooni. Jatkamme kohti sairaalaa. Puhelin soi. -Matu on kuollut. Ilmeisesti olen jotain kysynyt, koska jossain kaukaa kuvittelen ainakin että hän on varmistanut asian, tai sitten siitä on ollut puhetta jälkeenpäin.

Vauhti hiljenee ja vastaan siis kai jotain. Laitan käden poikani polven päälle ja sanon. Matu on kuollut ja se ei ole sinun vikasi.

Ymmärsin saman tien että kaikella mitä nyt teen,  tulee olemaan merkitystä. Minä aloin heti suojelemaan poikaani mahdollisilta syytöksiltä itseään kohtaa. Käännän jossain ja jotenkin löydän takaisin ja jälleen kerran muuttuu suunta.

Mieheni on ollut pakko sanoa että Matu on viety terveyskeskukseen. Löydän paikan ja mieheni joka on ehtinyt sinne ennen minua. Nousen autosta ja menen hänen luokse toteakseni että mies on aivan kuutamolla. Hän istuu autossaan , pää retkottaa alaspäin ja suussa on tupakka mikä ei edes pala, vaan se roikkuu alaspäin leukaa pitkin.

Tule ulos, mennään. Mutta mies ei reagoi, ja katse on ihan jossain muualla. Voi hyvä sylvi sentään, tämäkin vielä , mitä mä teen? Mä tarviin apua, en vaan millään voi osata kaikkea. Totean että kauniit pyyntöni ja maanitteluni ei nyt auta yhtään, mies on poissa , jossain ihan muualla. Marssin terveyskeskukseen. Menen ensimmäiselle luukulle ja ilmoitan lyhyesti ja ytimekkäästi. Poikani on juuri kuollut ja mieheni istuu sokissa autossan enkä saa häntä sieltä pois, voitko hakea apua heti?

Nainen poistuu ja kohta tulee kaksi hoitajaa joka menee mieheni autolle ja saa kun saakin jotain kontaktia ja miestäni talutetaan sisälle istumaan käytävälle tuoliin, mihin hän istahtaa ja pää rotkahtaa alas. Kaikki katoaa ja minä vaan ihmettelen. Poika on kuin varjo minussa kiinni. Minä kaikkien äitien sankariko..voi jeesus…

_

Tänään juttelin kaverini kanssa, kohtalotoveriksi kutsun häntä. Meillä on vuosia välillä menetyksistämme joten hänen menetys on paljon tuoreempi kuin minun. Tottakai puhumme paljon lapsistamme mikä sinänsä on ihan hyvä juttu. Kun peilaan hänen juttuja omiini , ymmärrän onnekseni joskus edes että olen inan verran edellä jossain. Tottakai lapsensa menettäneiden vanhemmissakin on eroja siinä missä muutkin ihmiset eroaa toisistaan.

Ei edes kuolema aina yhdistä. Ajatusmaailmamme voi olla erilaisia. Tänään kysyin häneltä että kertooko hän ihan kaikki asiat oman lapsen onnettomuudesta. Itse jännittää tämä blogin kirjoittaminen jostain syystä. En tiedä miksi. Ehkä pelkään jotain joka paisuu enkä enää pysty hallistemaan tätä. Ehkä pelkään paljastuvani vaikken koskaan Matun kuolemaa salaakkaan . Tokihan valitsen aina ihmiset kenelle kerron. Varsinkin jos huomaan että joku tietää jotain asioita , mutta haluaa tietää enemmän, silloin voin mennä ihan lukkoon.

Sanoinkin kaverilleni tänään etten edelleenkään ole kertonut täälläkään ihan alusta , miten se kaikki meni , mitä koin, mitä tein, kuka sanoi mitä jne.

On eri asia sanoa, poikani kuoli liikenneonnettomuudessa kun alkaa kuvailla miten hän oli loukussa, miten hänet leikattiin irti, mitä näin lehdestä, mitä se kertoi minulle, tuliko verta tai ei, ja jakaa niitä syviä aitoja tuskan hetkiä.

Vaihdoimme ajatuksia siis ja sanoin etten vieläkään ole pystynyt kertomaan ihan kaikkea varsinaisesta onnettomuudesta. Hän taas sanoi ettei hänelle ole mikään ongelma puhua siitä. Mutta kauan juteltuamme, tulimme kai samaan lopputulokseen. Kerromme mutta emme kaikkia yksityiskohtia.

Minulla oli yksi asia mitä en kirjoittanut edes kirjaani, vaikka se olisi ollut hyvä ja tavallaan kauniskin yksityiskohta joka olisi mennyt tunteisiin surullisuudessaan. En edes tiedä miksi joskus päätin että se jääkööt minun ja Matun väliseksi asiaksi. Joku kunnioitus etten revi ja jaa poikani kuolemaa joka piirtoa myöden. En halua että poikani kuolemalla mässäillään.

Blogin kirjoittaminen oli iso askel, ja mies ystäväni kehoitti kirjoittamaan jo vuosia sitten. Nyt sitten olin vasta valmis. Sekin alkoi ihan sattumalta kun näin että tuttuni kirjoitti.

En ole itse lukenut blogeja , mutta jotenkin kuvittelin että ne on lyhyitä ja täynnä kuvia. Kai blogien aiheet menee laidasta laitaan. No en tiedä, toki tutustuin tuttavani blogiin päällisin puolin.

Sanoin sitten tänään kaverilleni että minun kirjoitukset ovat sekavia ja hyppii laidasta laitaan, ja aika pitkään kirjoitan kun aloitan. Joten minusta on oikein hyvää etten tiedä onko jotain sääntöjä tai tapoja millainen blogin pitää olla. Mutta sen tiedän että mikäli joku tarvitsee minun kirjoituksiani, hän on luultavasti menettänyt lapsensa. Jos tiedonjano on yhtä suuri kuin minun oli, mikään teksti ei ole liian pitkä. Tärkeysjärjestys on että jos tästä on hitusenkaan vertaa apua, hyvä niin. Joten en meinaa lukea muiden blogeja , tuskin laitan kuvia ainakaan perheestäni. Ehkä jotain kukkia tai luontojuttuja, en tiedä enkä aijo haskata energiaa siihen pohtimiseen. Jos muutan mieleni, sittenpähän muutan .

No puhuminen. Puhuminen repii aina tavalla tai toisella sen ikävän tunteen esiin mitä olet jo kerran kokenut. Aina sanotaan että puhuminen on kaiken a ja o. Onko se niin sittenkään?

Ymmärrän jollakin tasolla että jos on asia mitä pitää selvittää, tai että ymmärtää itseään paremmin. Se voi olla hyvää. Mutta olen sitäkin mieltä että joskus on ihan hyvää elää ihan tavallista elämää ja ottaa hieman etäisyyttäkin kuolemaan. On saatava hengittää, saatava olla ihan rauhassakin kaikilta ajatuksiltaan.

Kaksi minun työpaikoistani ovat olleet oikein hyviä tähän. Molemmissa paikoissa oli todella kivoja ihmisiä töissä. Toinen oli miesvaltainen paikka , Ja miehethän nyt tuntuu pelkäävän varsinkin naista joka on menettänyt lapsensa. Joten he ei todellakaan ota edes riskiä itkuttaa minua 😀 ja hyvä niin. Silti heidän käytös kieli monta kertaa siitä että he säälivät minua tai halusivat auttaa minua omalla tavallaan. Voi liikutuksen liikutus miten mä niitä äijiä rakastan omalla tavallani juuri tästä syystä. Lämmöllä muistelen heitä.

Toinen paikka taas oli niin hektinen ja ihmisiä täynnä ettei siellä nyt ehdi edes paljon syventyä mihinkään kun taas mennään.

Se aika mitä oli , oli usein kivaa täynnä. Kun on paljon ihmisiä on paljon juttuja. Koko porukka tuntuu isolta perheeltä kun oivalsin millaista siellä on. Hassua myös sekin että joskus jopa tunnun kuuluvani porukkaan 🙂

Ymmärrän että puhuminen voi olla tärkeää jollekkin vanhemmalle ihmiselle jolle on tapahtunut jotain pahaa lapsuudessa. Käydä asiat läpi ja saada joku selvitys aikuisena , että ei ehkä ollutkaan syyllinen siihen että veli hukkui tai jotain muuta..

No ehkä kallistun siihen että puhuminen on hyväksi kun on sen aika. Mutta joskus on oltava hiljaa ja elää niin peruselämää kun olla ja voi..

Tänään juttelin jälleen kerran serkkuni kanssa ja tuli juttua haudoista. Tätini toivoi ettei häntä haudattaisi perushautapaikalle vaan muistolehtoon ilman mitään sen ihmeempää. Serkkuni halusi kunnoittaa hänen toivettaan, mutta hänen veljensä ei antanut periksi ja niin tätini haudattiin ja hän sai oman hautapaikan.

Keskustelumme lähti siitä kuka hoitaa ja kuka maksaa kulut hautapaikasta. En nyt voi sanoa että hän kokee suurta vääryyttä, mutta jotenkin vaistoan että hänkin olisi toivonut äitinsä toiveen toteutuneen..

Ehdotin että hän kertoisi veljelleen että hoitaa hautaa tämän vuoden loppuun ja seuraavana vuotena hän ei hoida sitä. Laittaa tavallaan veljensä seinää vasten. Se ei käynyt koska hän murehti miten eräs sukulainen ajattelisi jollei hauta ole hoidettu. Hän ei todellakaan ymmärrä hautakiven palvontaa.

Sanoin etten itse koe poikani haudan hoitoa palvonnaksi. En myöskään ajatuksissani koe niin  vaikka siinä olisi äitini hauta, ettenkö voi ostaa kukkia ja laittaa sitä ihan omasta pussistani ja omaa aikaani uhraten. Olisihan se oman äitini hauta. En mieti sitä omankaan laspeni haudalla. Joskus aikoinaan olen rehellisyyden nimissä toivonut mieheni käyvän enemmän haudalla. Mutta ei sen takia että hän hoitaisi sitä , jotta itse pääsisin siitä . Vaan sen takia että se on niin luonnollista minulle ja ehkä koen että se on konkreettinen teko jonka kai koen kunnioittavan poikaamme. Jotain tuon tapaista.

Ainoa asia mitä murehdin on kai sitä että mahtaako poikamme hoitaa Matun hautaa kun itse kuolen. Mielessäni näen itseni vanhana ja huonojalkaisena , poika taluttaa minua haudalle. Mielikuvissani murehdin eniten sitä jaksaako poika odottaa niin kauan kun hoidan sitä hautaa. Mietin kuinka huonossa kunnossa polveni on silloin. Ihan hullua siis, mutta nämäkin ajatukset on ihan totta. En halua huomata että poikani olisi kärsimätön tai että hän hoputtaisi minua siellä. Koska jos Matu eläisi, käytäisiin hänen luona kylässäkin. En osaa selittää, mutta itse en voisi kuvitellakkaan etteikö pojallani olisi hautaa.

Serkkuni kuitenkin oli sitä mieltä että hautakivipaikka ei ole hänen juttunsa, sitä voi sytyttää kynttilän kotonakin ja ajatella vainajaa niinkin. Tottahan se on, niin voi oikeasti tehdä eikä siinä ole mitään väärää, mutta minun ajatusmaailmaani se ei uppoa.

Kysyin että mitä jos sinun lapsesi kuolisi, haluaisitko oikeasti että hänellä ei olisi mitään omaa paikkaa, vaan olisi jossain, joko meressä tai ehkä levitettynä vuorille. Hän ei periaatteessa olisi missään. Ehkä hautapaikka olisi siinä tapauksessa tapetilla, vastasi serkku.

Siis tässä kohtaa ihan tässä kirjoittaessakin ahdistaa. Ihan todella paljon siis. Miksi? Siksi etten voi millään löytää niitä sanoja jotka kuvastaa sitä tuskaa ja tunnetta mitä sinulla on kun päätät lapsesi hautatapaa. Sitä ei kertakaikkiaan voi kuvailla. Toki tiedän että on vanhempia jotka oikeasti ovat päättäneet haudata lapsensa monella eri tavalla kuin minä tein. Jotenkin vaan ajattelen niin, että kun vanhemmat päättää asiasta , se tehdään juuri niin kuin se perhe kokee olevan oikein lapselleen ja kaikki päätökset tulee aidosta rakastavasta sydämestä tai kunnoituksesta omaa lastaan kohtaan.

On julmaa ja kamalaa sanoa että vaan tiedän etten tule koskaan suremaan äitiäni niin paljon kuin suren omaa lastani. Koska mikäli äitini kuolee minua ennen, se menee kuitenkin niin kuin sen kuuluukin mennä. Voin huoletta toteuttaa äitini toivetta tulla haudatuksi muistolehtoon ilman nimilaattoja tai muuta. Voin jopa etukäteen tuntea helpouksen tunnetta etten tarvitse hoitaa hänen hautaa.Osasyy on myös sekin että asumme eri paikkakunnilla. Oletan äitini toiveen olevan meitä ajattellen, ettei hän sitten ole kuollessaankaan vaivaksi, ja se on asia joka surettaa minua eniten. On helppo vedota siihen että omaisen oman tahdon takia jne..Mutta toisaalta onhan se reilua toteuttaa toisen toivetta.

Mutta poikani hautaa haluan hoitaa, olen tyytyväinen että hänellä on hautapaikka. En koe hänen olevan siellä vaan kanssani ja aina ylempänä minua siellä jossain. En varsinkaan alussa ajatellut rahaa, enkä vaivaa, vaan istuin siellä oikein mielelläni. Ehkä rehellisyyden nimissä, aika kuvasti sitä, että oli hyvä omatunto kun olen uhrannut aikaani hänen muistopaikalle, koska en voi antaa aikaani muuten. En voi antaa hänelle rahaa, en voi ostaa joululahjoja , en yllättää häntä enää, enkä tehdä hänelle ruokaa. Siksi kukat on halpa hinta jopa liian halpaa verrattuna siihen että hän eläisi .

Jos äidilläni olisi hautapaikka ja siis jos olisi kuollut, ymmärrän hyvin että jakaisin laskut mitkä tulisi veljeni kanssa. Mutta ei tulisi mieleenikään pyytää rahaa siitä että ostaisin omalle äidilleni kukkia.

Ajatukseni poikii muita. Keskusteluni serkkuni kanssa johti minun kysymykseeni jossa siis kysyin – Mitä jos sinun lapsesi pitäisi haudata.

Lue lause hitaasti uudestaan.

Mieti lausetta hitaasti uudestaan.

Mieti miten haluaisit oman lapsesi haudattavaksi?

Jessus miten tunnen itseni sairaaksi sadistiksi. Tunnen niin suurta mielipahaa. Tunnen miten sinun tekee mieli heittää läppärin kiinni eikä enää koskaan palata tähän blogiin. EIKÖ?

Nämä on juuri niitä ajatuksia mitä ei kuulu ottaa esille. Nämä on niitä ajatuksia mitä sysätään pois, koska ne pelottaa ja ne on kamalia asioita. Eihän minulle käy niin, ei meille voi käydä niin, et halua edes hitusenkaan verran ajatella asiaa. Helpomalla pääsee kun lopettaa koko jutun ja jatkaa elämää mukavampien ajatusten ja asioiden parissa, EIKÖ?

Tämä tunne potenssiin tuhakuuskyt satamiljoonaa on minun totuuteni .Ymmärrän hyvin ahdistuksesi jos tunnet juuri niikuin kirjoitan. Lupaan ja takaan etten ikinä toivo kenekään kohtaavan tätä , samalla kuin tiedän etten ikinä pysty estämään sitä, että aina kuolee lapsia ja nuoria , jotka on jonkun äidin ja isän lapsi. Ja se ahdistus , toivottomuus, ikävä on ihan niin totta kun olla ja voi, ja se ei mene yhdessä yössä ohi vaan elät sen kanssa haluat tai et. Ajatuksesi elää ihan omaa elämäänsä, ja sinun on vaan pakosta elettävä sen asian kanssa ihan tasan tarkkaan niin kauan kun elät.

Mutta jotta jaksat, sinun on tehtävä paljon työtä itsesi kanssa.

Niin kuin olen aikaisemmin kertonut, olen siis varman päälle eläjä. Taikauskoinen ei ole oikea sana. Mutta yritän elää tätä elämää niin hyvin kun voin, yritän tehdä pieniä hyviä tekoja, usein ihan siksi että pidän siitä, mutta myös senkin takia että en ainakaan halua että minulle kostetaan pahoja tekojani sillä, että toinenkin poikani kuolisi.
Takaan että pelkkä ajatus pelottaa minua yhtä paljon kun sen lauseen mitä pyysin lukemaan uudelleen.

Kun joskus olen jossain netissä seilannut ja joutunut johonkin keskustelupalstoille missä jotkut ivaa tai provoaa tahallaan. On suorastaan ilkeitä tai antaa hyvin kärkkäitä mielipiteitä jotka taatusti voi loukata jotain ihmistä , ajattelen aina. Pidä varasi, ole oikeasti hiljaa , älä manaa itsellesi meidän totuutta, oikeasti voit joutua kokemaan tämänkin. Koska kuolema ei katso aikaa, ei rotua, ei asemaa, se ottaa kenet se haluaa. Minä olen ainakin valmis nöyrtymään ja olemaan hiljaa.Takaan että se ihminen joka ilkkuu ja tahtoo jollekkin pahaa niinkin suurten asioiden edessä, kuin oman lapsen kuolema, varmasti muistaa oman ilkeytensä oman lapsensa haudalla, jos siis niin käy. Elä sitten sen kanssa. Huh huh

Voin rehellisesti sanoa että pelkään joskus omia ajatuksianikin.

Silti tässä blogissa ei olisi mitään järkeä jollen ole täysin rehellinen siitä mitä tämä elämä on nyt, ja mitä olen ajatellut nyt ja silloin. Huh huh..raskaita asioita.

Keventääkseni tunnelmaa, en silti oikein keksi mitään joka lohduttaa nyt. Voin perua kirjoituksen, ja silti en niin tee, en edes tiedä miksi.

Tästä paskasta on selvittävä, mutta ehkä nyt, joku voi hitusen verran paremmin ymmärtää meitä lapsensa menettäneiden vanhempia.

Toisaalta ei tätä elämää voi pelätä, mitä elämä olisi jos koko ajan pitäis pelätä. Ei mitään.

Elämässä on paljon kauniita asioita. Jopa meille jotka lapsemme olemme menettäneet, voi vaan kestää tovin jotta ne asiat taas näkee.

Mekin nauramme ehkä vielä, mekin elämme täällä samalla tavalla kuin tekin. Itse koen että perustavallinen elämä on parasta lääkettä. Ehkä olemme herkempiä ottamaan vastaan ns.lisäongelmia.

Kun palaan aiheeseen , siihen minun totuuteen, toivon aina vaan että ihmiset ymmärtäisivät enemmän toisiaan. Toivoisin enemmän ymmärrystä että olemme kaikki vastuussa siitä miten elämme tätä elämää ja miten kohtelemme toisiamme.

Tänään mietin päässäni miten paljon olenkaan oppinut lapsiltani. Kun poikani osti omilla rahoillaan itselleen sekä veljelleen vesipyssyt, koska jakaamalla omastaan, he voisivat leikkiä kahdestaan. Ei ole yhtä kivaa juosta ympäri pihaa yhden vesipyssyn kanssa kuin se että molemmilla on. Ei ole yhtä kivaa kokea joku kiva asia jollei sitä voi jakaa jonkun kanssa tai jopa kokea jotain yhdessä. Ei ole yhtä hauskaa nauraa jotain asiaa yksin,  kun nauraa samasta asiasta yhdessä. Ei ole mistään pois jos jaan hymyn tai autan jotain.

Maailmani ei kuole siihen jos pysähdyn ja kuuntelen.

Joskus kun mietin ihmisiä mitä elämässäni on tullut vastaan jotka aina jaksaa valittaa, ja nähdä aina sen huonon puolen. Muistan erään ”pihapoliisin” joka aina jaksoi vaan valittaa ihan kaikesta. Lapset ei saanut juosta nurmikolla, ei leikkiä nurmikolla,. Maailma meni sekaisin jos joku oikaisi puskien läpi. Joku pesi venettään autopesupaikalla. Oli yhtä sun toista ja mekin olimme hänen hampaissaan. En jaksa miettiä miksi hän oli sellainen, mutta itse mietin miten tylsää sellainen elämä on. Elämähän menee ihan haaskuun. Miten joku jaksaa elää elämäänsä niin että on silmäkulmat kurtussa aamusta iltaan. Eikö vastakohta olisi mukavampaa? Siihen pyrin, haluan tervehtiä naapureita, haluan auttaa, haluan voivani pyytää apua ja olla kiitolinen siitä. Haluan jakaa kahvihetken jonkun kanssa. Haluan nauraa. Haluan olla kiitollinen jollekkin , hymyillä kun ajattelen jotain ihmistä. Haluan ostaa kortin ja lähettää sen jollekkin.

Älkää vaan kuvitelko että elän jotain pyhimyselämää. En todellakaan, teen virheitä siinä missä muutkin vaikka poikani on kuollut. Tunnen itseni epäonnistuneeksi monestakin asiasta. Haluan muuttaa itseni ihmisenä paremmaksi, vaikka kerta toisen jälkeen epäonnistun. Olen vihannut ihmisiä, suuttunut ja kaikkea mahdollista. Mutta aina ajattelen niin että kun onnistun ja se tulee aidosta sydämestäni, silloin voin olla onnellinen.On parempi edes tiedostaa omat puutteensa ja onnistua edes yksi kerta kunnei ollenkaan.

Olen onnellinen kun huomaan etten tee jotain hyvää väkisin. Voin joskus jopa olla itsestäni ylpeä, koska kelpaan itselleni. Mutta olen myös tehnyt kompromisseja. On parempi tehdä jotain hyvää vaikka väkisin, kun se etten tee mitään. Mutta tykkään enemmän siitä jos kaikki on aitoa.

Uskoit, toivoit , rakastit…sen tekstin laitoin poikani hautakiveen, enkä kadu, enkä haluaisi sitä muuttaa. Sellainen poika hän oli ja maailma olisi hitusen verran parempi jos itsekkin pystyy sitä noudattamaan.

Kun menettää lapsensa, sitä tosiaankin joutuu elämään käsi kädessä kuoleman kanssa tahtoo tai ei. Niin kuin olen sanonut aikaisemmin uskon että me ihmiset sopeudumme ja yritämme jollakin tavalla kääntää asioita päässämme jotka lohduttaa meitä. Pakkohan se tavallaan onkin, eihän sitä jaksaisi muuten.

On niin paljon tunteita jotka tulee käyttöön ja ne tunteet vaihtelee laidasta laitaan. Vaikka on kulunut 11 vuotta joku voisi kuvitella että pahin on ohi. Osittain se onkin totta, onhan se suurin sokki ja sekavuus jollakin tavalla selkiintynyt. Alkuvaihe tuntuu vieläkin ihan kertakaikkiaan jäätävän kamalalta ja ehkä vasta nyt osaan  sääliä jopa itseään. Ajattelen sitä kaikkein kamalinta alkuvaihetta , käsittämättömäksi ajaksi , mitä tuskin näin jälkeenpäin voi ymmärtää. Miten ihmeessä selvisin???

Minun elämäni meni niin kuin meni, enkä oikeastaan tiedä miten se olisi voinut mennä’ paremmin. Se on sokkia, se on vihaa, se paljon asioita mihin ei saa vastauksia. Yritin löytää vastauksia, ihan konkreettisiakin. Totuus on kai hyvä asia, ja onneksi joku sen ymmärsi.

Elämä kaiken arjen keskellä oli kuin karuselli joka on seonnut , yhtä sekamelskaa. Mietit tapahtunutta ihan koko ajan , samalla kun yrität suoriutua tavallisista asioita. Jossain kohtaa on pakko mennä töihin, on pakko maksaa laskuja, ostaa ja laittaa ruokaa. Pitäisi levätä ,mahdollisesti käydä puhumassa. Ei hitsit sanon minä, miten ihminen edes kykenee keskittymään kaikkeen. Mutta niin vaan olen jollakin tavalla selvinnyt, enkä ole ainoa.

Mietin miten voisin antaa jotain hyviä neuvoja. En usko että kykenen siihen. Päästääkseen helpomalla voisi sanoa että turhaa edes miettiä . heittäydy niikuin virran vietäväksi tavallaan ja toivo parasta.

Kaverisi Kuolema, kulkee kanssasi tahdot sitä tai et.

Alkuajan jälkeen asiat kyllä selkiintyy jollakin tavalla , mutta kerron myös senkin että jopa 11 vuoden jälkeen asiat voi putkahtaa esille ja palautta niitä tunteita mitkä olet kokenut alkuaikoina. Lohdullista on että aika tosiaankin tekee tehtävänsä tavalla tai toisella.

Sitten tulee se tavallinen elämä. Ihan tavallisille ihmisille jotka ei ole menettänyt lapsensa kokee myöskin vastoinkäymisiä . Kaikki tunnemme näitä ihmisiä jotka valittaa ja kokee jos jonkinlaisia ongelmia elämässään. Täyty sanoa että joskus olen kateellinen heille. Voi kunpa voisin olla se valittaja , enkä tietäisi miten huonosti asiat voisi olla. Ehkä pieni edistymisen merkki on juuri se, kun valitat jostain tuiki tavallisesta ongelmasta.

Onhan ongelmia riittänyt, jos on 4 kolaria selvittänyt niin takaan että niitä on. Mutta riittikö minulla voimaa selvitä niistä? EI

Huomaan ainakin itse etten oikeasti jaksa ottaa härkää sarvista kiinni samalla tavalla kuin ennen ”sitä” päivää.  Luovutan helpommin ja voin jopa sääliä itseäni, voin vaipua omiin ajatuksiini, ja ajatella että tämä elämä on pelkkää paskaa täynnä ja mitä tässä enää yrittääkään saada elämästä kiinni.

Yksi asia on mieheni kolari, ja se suuri epäoikeudenmukaisuus mitä olemme siinä kokeneet, se ei ole vaan henkistä pahaa oloa vaan ihan isoja oikeuksia mitä koen loukatuksi. Asiat tuntuu suuremmilta, toivottomilta, ei jaksa taistella tuulimyllyä vastaan ja koen että minut pistetään seinää vasten. Tunnen itseni ja perhettäni niin olemattomaksi, ihan kun maailma juonittelee sinua vastaan, ihan kun joku laskemoi ettet kuitenkaan mahda mitään..ja niinhän se on mennytkin. Meilä se oli mieheni kolarin jälkipyykkiä selvittellessä. Kelan lääkäri oli sitä mieltä ettei tämä mies kykene enään työhön, mutta koska oli liikenneonnettomuus vakuutuslääkärit päätti asiasta toisin. Itse en tiennyt miten edetä asiassa , en tiennyt meidän oikeuksia, ja kun prosessit meni automaattisesti eteenpäin, se meni sen mukaan joka oli liikennevakuutusyhtiön edun mukaisesti. Ainoa mahdollisuus olisi haastaa vakuutusyhtiön ja samalla ottaa se riski että häviät asiasi ja maksat viulut itse. Kuka vaarantaa ainoan omaisuutensa joka on oma koti? Me ei uskallettu, ja kärsin henkisesti siitä että miehelläni on kipuja, ettei hän nuku ja paljon paljon muuta.

Sitten on pienempiä ongelmia tai mielipahoja. Voit kohdata hankalan ihmisen. Ainakin minä perään aina päässäni rehellisyyden perään.

En tiedä mutta joskus kai luon vaan valheellisen toiveen päähäni. Joten ajattelen , että kyllä se oikeus vielä voittaa jos vaan itse olen rehellinen. Pettymys on joskus suuri kun huomaa että häviät taas.Jos on paljon huonoa on myös onneksi joskus valoakin.

Paljon on omasta ajattelutavasta kiinni. On vaan selvitettävä mitkä asiat on tärkeitä ja mitkä poistat tai yksinkertaisesti unohdat. Ainakin yrität tehdä niin. Kun on ihan varma jostain asiasta ja teet itsellesi omat säännöt , pääsee helpommalla.

Siksi minusta rehellisyys on se peruskivi. Rehellisyys itseäsi kohtaan on ihan parasta. Kun on rehellinen , ei tarvitse miettiä mitä sanoa. Kun on rehellinen itselleen voit alkaa työstää asioita ihan eri tavalla. On hienoa mennä nukkumaan kun on hyvä omatunto.

Elämässä on tietenkin isoja asioita jotka vaikuttaa elämääsi. Se voi olla työpaikka. Jos menetät sen, ei tule rahaa. Ja se vaikuttaa taatusti elämääsi. Silloin kun on vaikeaa, kuolema tulee ainakin minulle hyvin usein siihen ihan, ihan liki. Tuntuu että olet jo saanut oman annoksesi paskaa niskaan, et oikeasti koe että olet vielä ansainnut lisää ongelmia, vaikka ovatkin ihan eri kategoriasta. Jos joku sanoisi – selviä tästä niin saat lapsesi takaisin, kaikki me ottaisimme lapsemme takaisin, vaikka sitten ryvettäisi missä tahansa ongelmissa.

En ole lukenut tilastoja mutta kun itse kelaa näitä asioita jälkeenpäin, mietin kuinka moni luovuttaa? Kuinka moni vajoaa niin alas että sairastuu , luovuttaa. Kuka alkaa juomaan itsetuhoisesti? Kuinka monta ??

Synkkää tekstiä ja sekavaa , niin sekavaa se ”uusi” elämä onkin.

Teksi mieli taas sanoa että turhaa on miettiä , anna virran viedä ja luota siihen että selviät tavalla tai toisella. Kävikö minulla tuuri kun olen tässä tänään ja menee kuitenkin suht hyvin?

En todellakaan ole tuntenut itseni vahvaksi, en koe että olen löytänyt minkään kikka kolmosen. En ole edes erityisen viisas ihminen. Pelkään paljon asioita. Lomakkeita, oikeudenkäyntejä ja sitä että joudun maksumieheksi, pelkään menettäväni taloni eli kotini , ja siksi olen luovuttanut. Päässäni lohdutan itseni sillä että paha saa palkkansa ja joskus saan kiitoksen. Mietin onko se vaan tapa jaksaa jatkaa tätä elämää ja uskonko loppujen lopuksi edes itseeni?

Asiat mistä olen varma tuo rauhan ja lohdun.

Kun olen töissä ja minua kohdellaan hyvin. Kun itse olen reilu ja joku arvostaa sitä. Kun joku haluaa auttaa minua jossain asiassa. Kun oikeasti päätän että joku asia on tarpeeksi kelattu ja jätän tämän asian tähän. Silloin koen rauhaa.

Moni ihminen sanoo että katkeruus on asia josta pitää päästä irti ja se ei johda mihinkään hyvään. Surussa olen kokenut kaikenmaailman tunteet, varmasti kaikki mitä ihminen voi kokea. En koe olevani erityisen pessimistinen . Moni sanoo myös ettei viha ole ratkaisu ja sillä että tunnet vihaa, syö sinua eikä ole hyväksi.

Olen tuntenut vihaa, katkeruutta ja kaikenlaista huonoa. Aina en ole kyennyt kohdistamaan sitä mihinkään ja silti tuntenut niin.

Minun mielestä saa olla vihainen. Saa olla katkerakin. Tuskin se auttaa , mutta jos niitä tunteita on ihmiselle annettu niin kai niitä saa hitto vie tuntea !Kun tilanne rauhoittuu voi alkaa kehittämään itseään.Älä vaadi itseltäsi liikaa, et ole epäonnistunut jos olet katkera tai vihainen. Olet ehkä matkasi puolivälissä, joten aikaa on.

Jos naapurin kakara rikko lapsesi uuden polkupyörän tahallaan, takaan että moni tuntee suuttumusta, vaikka asiat ehkä kykenee selvittämään asiallisesti. Silti olet tuntenut suuttumusta.

Niin miksen minä saisi tuntea vihaa kun lapseni kuoli? Jos taas elämäni keskittyisi pelkästään vihan tunteeseen, toivoisin itselleni ammattiapua. Mutta en minä ainakaan syyllistä ketään joka tuntee myös negatiivisia asioita oman lapsen kuoltua.

En niin suunnitelmallisesti mieti kaikkia asioita, ei oikein riitä energiaa siihen. Usein analysoin joitain juttuja jälkeenpäin ja joko huomaan olleeni erittäin typerä , tai jopa viisas. Voin katua asioita tai sitten en..

Siksi toivon usein elämältäni vaan jotain tasapaksua elämää joka on mahdollisimmaan rauhallista ilman mitään draamaa tai suuria mullistuksia.

Iloitsen pienistä ilonpilkahduksista, joka perustuu siihen että minä saan olla vain ja ainoastaan oma itseni ja minut hyväksytään sellaisenaan, ilman että siihen vedetään kuolema mukaan.

Loukkaannuin juuri tällä viikolla eräästä asiasta. Koin suurta epäoikeudenmukaisuutta ja koin että minut tahrattiin tavallaan. Tunsin vaikka mitä, puhuin ja halusin muilta ihmisiltä tukea siitä että MINÄ olen oikeassa. Tiesin mitä voin menettää jollei totuus tule esille. Silti tulee selityksen maku, ja luovutan usein ja taas aloitan nollasta. Ei hitto sentään.

Pohdin, pähkäilin ja jaoin asiani monen kanssa. Kunnes yksi kaksi päätin että nyt se loppui. Päätin että minun on luotettava siihen että totuus voittaa, en jaksa edes olla vihainen, olin lopulta tavallaan luovuttanut ja ajattelin että otan elämäni vastaan just niin kuin se tulee.

Olen saanut tukea ja pelkästään se lohdutta minua. Tuntuu ihan hiton hyvältä kieltämättä. Silti tiedän ettei se minua pelasta . Mutta ajattelin etten pohdi asiaa yhtään sen enempää,  en tiedä onko se hölmöä tai ei, en todellakaan. Mutta kun tulee asioita vastaan mille et mitään voi , niin miksi edes haaskata ajatustakaan sellaisille asioille? Tulee mitä tulee ja sen mukaan mennään. Kuulostaa ihan sikatyhmältä sanoa näin. -Kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. Näin sen nyt vaan ajattelen.

Soitin pojalle ja hän oli hyväntuulinen ja asiallinen,  koin niin suurta onnea taas kun olla ja voi. Silloin ajattelin taas. Jos tämä on hinta minkä minun pitää maksaa siitä että poikani on onnellinen, olkoot elämäni näin, minä voin soittaa hänelle. Suon ilomielin onnen pojalleni ja otan sitten ne paskat loppujen lopuksi ilolla vastaan. Minä en luovuta..en hitto vie luovuta, ja taas jaksan jatkaa, taas jaksan himpun verran mennä eteenpäin, tuo se elämä mulle sitten mitä hyvänsä eteeni.

Minun poikani on todellakin minun oljenkorteni. Hiukan olen ehkä joskus hidas muistamaan sopimukseni jonka tein elämän kanssa. Sopimuksen että annan minulle kaikki paska, jos vaan annat lapseni saada sellaisen elämän joka on mahdollisimman onnellinen. Jos poikani voi hyvin, voin minäkin. Siksi elän , siksi jaksan. Ja aina, niin kuin juuri tänään sain puhua ja olla ihanien ihmiset kanssa sekä viettää ihan tuiki tavallista peruselämää missä ei ole mitään ihmeellistä, ei juhlaa eikä glamouria vaan ihan pirun tavallista elämää. Se riittää minulle, se on minun uuden elämäni rikkaus.

Minulla on maailman ihanin serkku. Melkein voisin toivoa että hän olisi minun siskoni. Olenkin miettinyt oltaisiinko vielä läheisempiä jos hän oikeasti olisikin minun siskoni. No ei nyt ole , siis on serkku.
Soitan lähes päivittäin vaikka joskus yritän säästää häntä olemalla soittamatta. On hienoa kun on edes yksi ihminen joka ymmärtää minua, koska voidaan aina vedota siihen että kaikki on vaan sukuvika 🙂

Elämässäni nyt, sisältää paljon hyviäkin asioita jo, edistystäkin on tapahtunut. Jos laihdun koen iloa ( sen hetken ), jos tapahtuu jotain pientä saan jakaa sen hänen kanssaan. Juuri kerroin miten sain soiton poimimaan marjoja kaverin pihalta. Kerroin serkulleni että oli niin, niin kivaa.

Menin poimimaan marjoja , kaveri auttoi pyytämättä ja siinä höpöteltiin niitä näitä samalla. Yllättäen hänen ystävä tuli käymään ja siinä sitten höpöteltiin kolmestaan, kunnes kaverini sanoi että menee keittämään kahvit. Lopulta istumme kaikki kolme ja jutellaan. Ihan siis jotain perusjuttua. Ei ollut draamaa, ei mitään ihmeellistä siis, kunnes lopulta lähden kotiini. Siis mikä päivä, aivan ihanaa. Olin ulkona, oli ystäviä, sain marjoja..Kuka oikeasti miettii ja maalaa näinkin supertavallisesta asiasta näin suurta ja ihanaa? Äiti joka on menettänyt lapsensa ja elämänilon, ajattelee näin. En ajatellut kuollutta lastani kun ihan hetken, se hetki oli kun se yllätysvieras tuli ja minua esiteltiin.

Silloin mietin, tietääkö hän? Ei sillä että sillä olisi ollut mitään merkitystä. Enhän minä sitä asiaa olisi edes voinut muuttaa. Joko kaverini on kertonut tai sitten ei. Mitä väliä. Mutta kerron tämän siksi että te ymmärtäisitte että näin sinä kuljet kuoleman kanssa haluat tai et. Ei se pilannut sitä päivää mitenkään, en vaipunut masennukseen, mutta silti ajattelin jälleen kerran poikaani jonka olen haudannut.

On aika kummalista miten jotkut ihmiset tavallaan pelkää sinua, tai kokevatko he että suojelevat minua. Jos nyt jostain ehkä järkyttyisin se olisi kai ihmisen teloitus edessäni tai pahoinpitely. Eli oletan sen olevan ihan yhtä kamala ajatus ns. normi ihmistenkin mielestä.

Pahjin painajaiseni olisi olla niin sairas etten itse kykenisi päättämään oman elämäni, vaikken nyt itsemurha ajattelekkaan. En omalla kohdallani näe mitään järkeä olla elossa joko tuskissani tai täysin toivottamassa tilanteessa missä ei enää ole toivoa parempaan. Jos on täysin selvää että tulisin kuolemaan kahden viikon sisällä ja elämäni olisi yhtä tuskaa, en näe mitään järkeä elää sitä kahta viikkoa. Luultavasti olisin yhdessä sängyssä samassa huoneessa ja vain odottaisin. Mitä elämää se on? Niin kauan kun minulla on järki päässä ja pystyn edes kommunikoimaan haluaisin luultavasti jättää pojalleni jäähyväiset. Haluaisin kai antaa viimeiset neuvoni ja toivon katsoa tätä elämää eteenpäin. Antaisin kaikkeni lohduttaakseni poikani ja olisin kai niin reipas kun pystyisin. Toivoisin että olisin siihen mennessä kyennyt opettamaan kaiken sen mitä koen tärkeäksi. Toisaalta tiedän että hän pärjäisi. Silti tekisin sen vielä kerran. Kyllä me osaamme lapsiamme tsempata eteenpäin. Toivon että hän on silloin parisuhteessa ja elää omaa onnellisinta aikaansa. Perhe , ystävät, rakkaus ne on onnellisuuden salaisuus. Ihminen joka jakaa ilon kanssasi. Perhe jonka luokse voit mennä kun on juhlapyhä. Vaikka ne monen mielestä on pakollista ja vie aikaasi jne..niin jos olisit yksin, oletan että kaipaisit sitä. jollei ikinä tulisi kutsuja , jollei kukaan soittaisi, jollet ikinä voisi kenellekään kertoa mitä sattui. Silloin en ainakaan itse koe oleavani onnellinen. Minun perheeni on pienin mahdollisin , mutta pidän siitä kynsin hampain kiinni. Kukaan muu kuin me kolme ei voi rakastaa ja ikävöidä Matiasta niin kuin vain me osaamme.

Muistan kun me Sarin kanssa vaihdoimme kuvia lapsistamme. Kun näkeekuvan nuoresta pojasta ja vaan tuijotat sitä kuvaa. Näet vaan kuvan, ja silti näet siinä elämän virtaavan , siinä juuri silloin kun se kuva otettiin, veri kulki suonissa, ihminen oli täynnä voimaa, elämää. Tuijotat etkä voi ymmärtää että tämäkin poika on kuollut.

Päivät kuluu ja vaihtuu vuosiksi. Joka päivä olet yhden päivän lähempänä omaa kuolemaasi. Kukaan ei voi tietää koska se tapahtuu, onko se huomenna tai elätkö 100 vuotiaaksi. Ystäväni sanoi että alkaa heti nostamaan eläkettä heti kun se on mahdollista. Minusta se on yksi parhaimmista päätöksistä mitä hän on tehnyt. Ymmärrän ettei elämää voi elää pelossa , mutta kyllä muuten on täysin turhaa odottaa sitä että kun …kun jään eläkkeelle, kun saan sen maksettua, kun ja kun ja kun..

Tästä asiasta meille tulee joskus erimielisyyksiä. Minä mietin kai liikaa ja mieheni elää toki tässä päivässä mutta on niin paljon omia juttuja. Jos nyt kuolisin huomenna, en haluaisi että hän potisi huonoa oma tuntoa siitä ettei tehty enemmän yhdessä.

Mieheni sanoi aina että haluaa perhekuvan. Sitä ei koskaan otettu, minähän olin aina liian lihava ja oli vaikka mitä tekosyitä tai saamattomuutta ettei sitä koskaan otettu. Voisihan sen tehdä muokata tietokoneella. Mutta sydämessäni tietäisin aina että se on feikkiä ja aitoa ei enää ole mahdollista ottaa.

Kun äsken suljin läppärin kirjoitettuani hulluista ajatuksista, nousin ylös ja kävelin olohuoneeseen. Kuului kumaus kun isohko lintu lensi päin ikkunaa. Koirat haukkui ja minä menin ikkunan eteen ja katsoin ulos pyörtyikö lintu tai kuoliko jopa. En nyt ainakaan ikkunasta nähnyt mitään, mutta tämän tapaiset taphtumat jotka tulee täysin yllättäin saa minua ajattelemaan että se oli merkki.

Koska se tapahtui heti läppärin kannen sulkeuduttua koen että se liittyi siihen mitä äsken olin tekemässä. Nyt en kyllä rehellisyyden nimissä tiedä oliko tämä hyvä tai huono asia. Joten jos pihalle mentyäni löydän kuolleen linnun se kai on huonoa , jos taas en , se kai oli merkki että olen oikealla tiellä.

Tämä on just sitä minua tänä päivänä !!

Oletan että kaikkein hulluimmat ajatukset mitä pyörii päässäsi on normaalia.

Ne ajatukset mitä et kehtaa kertoa on minusta ainakin ihan normaalia. Ainoa asia mistä itse olisin huolissani on jos tietoisesti alat suunitella että teet itsellesi pahaa, ja uskon että vaikka olemme tässä tilassa erotamme kyllä ne ajatukset.

En usko että juuri se ihminen edes lukisi kenenkään blogia, mikäli haluaa vahingoittaa itseään. Vaikka maailma tuntuisi kuinka mustalta, niin aina, siis oikeasti ihan jossain kohtaa näet valoa. Mikään päivä ei ole eilisestä kopio. Vaikka tuntuu ettei sinua voi auttaa, et voi sitä tietää koska luultavasti et ole koskaan kokenut mitään näin kamalaa ennen.

Soita heti apua itsellesi jos tunnet että tilanne on ylitsepääsemätön.

Takaan että minäkin olen miettinyt vaikka mitä. Takaan että on tuntunut siltä ettei tästä enää jaksa nousta. Ja silti on aina tullut voimia jostain , ei se ole välttämättä mikään ahaa elämys.

Puhu, kirjoita, mene lenkille, hakkaa puita, tee ihan mitä vaan, on siinä sitten järkeä tai ei. Sari ja minä surimme omilla tavoillamme. Silti kuljimme tavallaan samaa matkaa, mutta eri polkuja pitkin.

Se mikä auttoi häntä ei sopinut minulle, ja aika usein asiat vaan tulee luonnostaan. Mitkään neuvot ei sovi kaikille, joten vain ja ainoastaan kertomalla todellisen totuuden , voi antaa mahdollisuuden että osaat samaistua minuun . Siksi kerron nyt ihan kaikki, jollekkin joku pieni yksityiskohta mitä minä olen kokenut ja miten pääsin jostain yli,  voi jollekkin kolahtaa.

Matiaksen kolarissa ei ollut kyse ylinopeudesta, eikä itsemurhasta.

Silti minulle tuli huomaamatta pelko liikennettä kohtaan.

Muistan kun ajelin moottori tiellä ja ajoin kai 70 -80km/h

Pelkäsin ja autot tuntui vilistävän ohi ja näin tuhansia vaaratilanteita. Tuntui kun liikenne oli venäläinen ruletti, ja olisin todella onnekas mikäli pääsisin hengissä kotiin. Tämä episoodi on jäänyt mieleeni. Miten ajatuksissani päätin etten välitä siitä kuinka hitaasti ajan.

Tuskin mietin sitä silloin, mutta nyt jälkeenpäin se oli kuitenkin todiste itselleni että halusin selvitä hengissä. Kai minä itse valitsin elämän kun poikani soitti minulle kappeliin.

Ymmärrän ettei kirjoittaminen ole kaikkien juttu, mutta itselleni se on ollut parasta terapiaa, sekä varsinkin nyt jälkeenpäin, voin palata siihen aikaan koska haluan, ja olen varma että puolet siitä mitä silloin olen kirjoittanut olisi kadonnut jäljettömiin muististani ellen olisi silloin kertonut päivän tapahtumista tai sen hetkisistä ajatuksistani.

Tässä kohtaa voi kai ajatella itsekkäästi että oliko tarkoitus kirjoittaa jotain suurempaa varten? Minä ainakin ajattelen myös niin että Matu ei saa unohtua, eikä tietenkään unohdu meiltä perheenjäseniltä. Kuka tietää mitä lapseni saa joskus aikaan. En tiedä haluaako hän lapsia, millaisia heistä tulee, tai mitä poikani tekee minun jäämistöllä. Luulen ettei hän arvosta materiaa, joten ehkä siksikin on järkevää siivota kaikki pois, pitäisi kai oikein puhua asiasta . Se mikä merkitsee minulle jotain voi olla pojalleni yhdentekevää.

Mutta minun kuollut poikani on kuitenkin osaa tämän maapallon historiaa. Yhtä arvokas kun jokainen ihminen ja jokainen kuollut lapsi. Siksi jos suku jatkuu haluan jättää nämä aidot kirjoitukset jälkipolville.

Hulluista ajatuksista vielä. Palaan siihen ajatukseen että mikäli sielu palaa tänne kun on siellä ylhäällä jotain oppinut, niin onko se sittenkään hyvä asia? Onko maailman meno sitä luokkaa että edes haluaisin sukuni jatkuvan?  Silti jos saisin lapsenlapsen koen että se on uusi mahdollisuus saada rakastaa , hoitaa, opettaa.

En edes aina jaksa omiakaan ajatuksiani, ja saa nauraa, saa pitää minua hulluna. Mutta miten minusta tuntuu että he jotka on lapsensa menettänyt ei pidä minua hulluna.

Olen sitäkin miettinyt että mikäli oikean psykologin puheille olisin joutunut , olisi ollut vaara joutua hoitoon ja kai lapsenikin olisi huostaanotettu silloin. he he..

Ne muruset mitä minä mukamas sain hoitoa, eli kun kävin juttelemassa sen kolme nelje kertaa ei ainakaan auttanut minua mitenkään. Hassuinta oli että silloin koin vieväni paikan joltain ihmiseltä joka oikeasti tarvitsee apua. Vasta nyt ymmärrän että olisi kai oikeasti ollut hyvää saada puhua ja ymmärrän että olin siihen oikeutettu.

Pyskoloogeille neuvoksi. Kaikille ei ole tärkeintä että sinua vaan kuunellaan. Ainakin minä jäin kaipaamaan vuorovaikutusta, mahdollisia neuvoja. Siksi turhauduin ja ajattelin oikeasti niin, että jos on sellaisia ihmisiä jotka ei ole saanut ulos omat traumansa mitä ovat kokeneet, puhuminen taatusti auttaa. Koen myöskin sen että kunnen saanut ammatti ihmistä jolla oikeasti oli titteli, minun suruani vähäteltiin. Vaikka hän kuinka vakuutti että on kokenut kuuntelija se ei ainakaan minua auttanu, yhtä lailla olisin voinut puhua naapurini kanssa. Olihan siinä monta muutakin syytä miksen jatkanut, yksi oli epäsäännölliset työvuoroni. Tein alihankintatöitä ja koskaan en tiennyt minne ja koska joudun töihin, minua nolotti aikojen muuttaminenkin ja lopulta koko jutusta tuli enemmän riesaa kun apua minulle. Kai ajattelin että minähän pärjään itse ja piste.

Takerru omiin hyviin ajatuksiisi , toteuta ajatuksia , kokeile ajatuksiasi konkreettisesti, jos tuntuu että joku idea voisi toimia sinulle avuksi.Taisin lukea jostain silloin että miehet usein tekee käsillään jotain kun käsittelevät surua.

Kun luin kuolemasta, kun ajattelin kuolemaa, kun kirjoitin kuolemasta niin ainakin minulle tuli joskus yliannostus kuolemaa.

Kerran kun ajelin ystäväni luokse osuin kolaripaikalle jossa nuori poika oli jäänyt auton töytäisemäksi mopollaan. Sydän alkoi lyömään kiivaasti ja mietin miten pojan kävi. Näin vaurioituneen auton ja mietin, miksi? Miksi hitossa se joku halusi että jälleen kerran näin pian meidän oman onnettomuuden jälkeen  kohtaisin tämän tavallaan uudelleen. Ymmärsin että toden totta koen että joku ylempi taho ohjaa tätä rulettia, koska miksi muuten olisin ajatellut että on epäreilua että juuri minä kohtasin tämän tapahtuman. Kai se miten ajattelen on minun totuuteni. En tiedä lohduttaako oma ajatusmaailmani minua tai ei, mutta kai minä kallistun sen puoleen että siinä on enemmän hyvää kun huonoa.

11 vuotta on mennyt, ja paljon on tapahtunut, enää en mieti asioita liian syvällisesti tai koko ajan. Elän ihan suht taviselämää ja taistelen vaan tavallisten ongelmien kanssa. Silloin voi olla onnellinen. Jos minulta olisi palanut talo, mennyt työpaikka , olisin täysin rahaton se on monen mielestä aivan järkyttävää. Onhan se tietenkin kauheata. Jos minulta olisi kysytty vaihdanko sen kaiken poikaani, niin tottakai niin olisin tehnyt. Jos minulle tapahtuisi tämä kaikki juuri nyt, voin rehellisesti sanoa että olisihan se kamalaa ja ajattelisin taatusti , kuinka paljon ihmisen pitää kestää. Jos se siitä huolimatta tapahtuisi luulen kuitenkin että selviytyäkseni ajattelisin niin että onneksi poikani kuitenkin on elossa ja niin kauan kun ihminen on hengissä on kuitenkin toivoa. Et sinä kuole siihenkään vaikka kaikki palaisi poroksi.

En kiellä etteikö jotkut vastoinkäymiset millä loppujen lopuksi ei ole mitään merkitystä saa minua ajattelemaan, eikö mikään riitä, miksen saa vaan elää rauhassa.

Kuitenkin kun mietin omaa elämääni , olen onnekas kun voin kävellä metsään, voin maata siellä selälläni ja katsella taivasta, katsella puiden lehtiä, hätistää itikoita. Voin itse päättää koska sieltä lähden tai koska sinne haluan. Niin mistä pitää oikein valittaa ? Olen terve ja periaatteessa voin tehdä elämälleni mitä haluan. Minulla on vapaus ja se on minulle todella tärkeää. Vaikken nyt mitään ihmeempää olekkaan saanut aikaan, en ainakaan ole kahlittu. Pelkkä ajatus siitä että olen vapaa tekemään mitä haluan on lohduttava.

Melkein aina kun ajan ison sairaalan ohi, mietin kuinka monet kasvot seisoo ikkunoiden äärellä ja katsoo päivästä toiseen samoja maisemia ja vaan toivoo että pääsisi sieltä ulos ja kaikki olisi hyvin. Ehkä suojelen itseäni mutta hyvin usein keksin monta asiaa mistä saan olla onnellinen. On monta ihmistä maailmassa jolla on asiat  paljon huonommin kuin minulla. Joten usein kun pääsen ulos, vedän syvää henkeä raitista ilmaa ja se riittää minulle usein tunteakseni itseni onnelliseksi.

Kun makaat sängyssä pilkkopimeässä eikä uni tule, ja iskee suuri suruaalto. Itket niin kovin, ja sydämeen sattuu , toivot vaan että itku loppuu koska koet ettet enää kestä sitä. Makaat lopulta täysin uupuneena ja jos käy hyvä tuuri voit jopa nukahtaa.

Kun kaikki toivo on mennyt niin mieleesi tulee että näkisimpä edes unta lapsesta. Olen ristinnyt käteni ja toivonut enemmän kun mitään muuta että näkisin edes unen. Pettymys on suuri kunnet siltikään näe unia. En ole lukenut mitään faktaa tästä , mutta omalla kokemuksellani ja ajattelutavallani tulin siihen tulokseen, että kehoni teki työtä puolestani jotta pysyisin hengissä. Aivojenkin on levättävä.

Keho, mieli ja ihan joka solu tekee niin kovin työtä että kaikkeen se ei pysty, tai sitten se todellakin osaa asiansa. Ehkä se sittenkin päättää säästää sinua joltain jollei unia tule.

Sitten se tuli, se ensimmäinen ”uni”.

Matias seisoo seinään nojaten ja aivan ihana pilke tai loiste silmissään. Hän ei sanonut mitään, ja silti ymmärsin kaiken. Katse sanoi todella iloisella ”äänellä” – hei äiti, et olisi ikinä uskonut että tulen käymään, ja tunsin sen ilon ja veikeän huumorin mikä hänellä oli eläessäänkin.  PUFF ja kaikki katosi.

Aamulla tunnen suurta pettymystä , kaikki oli ohi sekunneissa, miksei se uni voinut kestää kauemmin? Herääminen myös sattui ja ihan kuin sydämeni olisi vuotanut verta.

Odotan taas unia, rukoilen ja toistan toiveita, mutta mitään ei tule uniini ja herään joka kerta pettyneenä.

Olenko niin paha ihminen etten edes saa kokea mitään edes unissani?

Tulee toinen kerta. Matias istuu nojatuolissa rennosti. Heittäydyn siihen jalkojen juureen ilmeisesti lattialle. Hoen vaan iloisena että – Miten voit tiedäthän kuinka paljon minä rakastan sinua. Onko kaikki hyvin ja jotain sinne päin. Ja taas Puff kaikki oli loppu. Joku minussa kertoi että aika loppui.

Vihdoin tulee se kolmas kerta. Tiedän heti että Matiaksella on aikaa.

Halaan häntä kovin ja tunnen kaikki mitä hän tuntee minua kohtaan , tiedostan että hän tuntee kaikki mitä minä tunnen häntä kohtaan. Emme puhu mutta silti ymmärrän ihan kaiken paremmin kuin tässä maan päällä voi ymmärtää. Ymmärrys on niin täydellistä kun olla ja voi. Olen kai lukenut jostain että kun ihminen on siirtymässä rajan toiselle puolelle voi tavallaan myös pyytää luvan tulla takaisin. Tai sitten siellä voi joku tulla sanomaan että on palattava. Voi siis valita haluatko siirtyä tai et.
Olen rauhallisempi koska tiedän että meillä on aikaa. Matias kertoo että periaatteessa nämä vieraillut ovat kiellettyjä mutta hän sai erikoisluvan. Hän sanoo ettei voinut vastustaa sitä paikkaa kun oli siirtymässä, hän myönsi että tavallaan hän meni lankaan koska houkutus oli vastustamaton. Hän selitti että jokaisella siellä on oma tehtävä. Hänen tehtävä on rakentaa talo. Tätä kohtaa ihmettelin koska se ei ollut Matun juttu, vaan moottorivehkeet ja suksihypyt.

Hän myönsi että siellä joskus on jopa tylsää, ja jotain he opiskelee.

Hänet on kielletty kertomasta minulle liikaa, ja totesi etten edes ymmärtäisi jos hän selittäisi minulle siitä. Hän ei lähettänyt mitään terkkuja veljelleen tai isälleen. Hän ei myöskään antanut mitään ohjeita. Syvä hyvänolontunne välittyi ja suuri rauha huokui hänestä.

Hän sanoi myös että onnettomuus oli hänen huolimattomuutta. Matuhan nukahti ilmeisesti, tosin hän ei sitä vahvistanut. Tämä tieto perustuu onnettomuus rapottiin sekä poliisin kertomuksiin jolle soitin . Ei ollut jarrutusjälkiä vaan 5cm mustaa renkaista joka on aiheutunut siitä kun rekka on työntänyt hänen autoa taaksepäin.

Voi sitä heräämisen tuskaa. Itket surusta ja samalla kiität Jumalaa siitä ”tapaamisesta”. Äitinä olin enemmän kun halukas tuntea sitä viiltävää ikävää ja suurinta tuskaa mitä kokea voi , yhdestä tapaamisesta.

Nämä kohtaamiset vetää kehon aika tyhjäksi.

Neljes uni. On yhtä sekavaa tapahtumaa. tätä en tiedä kutsunko uneksi tai tapaamiseksi, ehkä kallistun unen puolelle kuitenkin.

Olen motocrosstapahtumassa jossa on iso tramppi. Hiukan kuin iso skeittitramppi. Ylhäällä on todella iso tasanne jossa seisoo ihmisiä. Mieheni ja minä olemme siellä. Näen uuden pyörän läehstyvän tramppia ja mietin onko se Matu. Pyörä ajaa kovin ylös ja pysähtyy tasanteelle. Oli se Matu, joo ihanaa se on Matu. Petyn mieheeni joka ei innostu, yritän sanoa hänelle, ettetkö tajua Matu on täällä. Ihan kunnei hän ole koskaan ymmärtänytkään että Matu on jossain vaiheessa edes kuollut. Taidan epätoivoissani ravistaa häntä takin hihastakin, et halooooo..

Uni hyppää kotipihalle, ja Matu on nuorempi . – hei äiti sanoo naurava poika. Voinko mennä kummityttöni luokse leikkimään? Matu hei etkö tiedä että olet kuollut?

Uni hyppää taas olen ruohoisen mäen päällä jossain rinteessä. Matu näkee kummityttöni ja he ovat niin iloisia että he vaan pitävät toisistaan kiinni ja nauravat samalla kun pyörivät yhdessä ympyrää. Ymmärrän että kummityttöni iloitsee siitä että kuollut tulikin takaisin.

Jotakuinkin nämä oli ne unet tai tapaamiset olleet. Voi olla että olen jonkin unohtanut. Mutta jossain kirjoituksissani olen ne tallettanut.

Minusta on edelleenkin epäreilua etten enempää ole saanut, olen pohtinut miksi. En syönnyt niitä nukahatamislääkkeitä kuin ehkä maksimissa 3kk. Ne ei ainakaan saa unia aikaan koska katoan ihan johonkin mustaan mitä ei ole olemassakaan.

Suurin sumuaika on ohitettu , nukahdan jo itse. Herää kysymys paloiko osa aivoistani pois surussa. Siitä olen varma että jotain on tuhoutunut onnettomuuden seurauksena ja siitä suuresta surusta joka sai kaiken menevän yli äyräiden.

Positiivistä on että jossain kohtaa ymmärsin unien ja tapaamisten erot.

Uni on uni ja ymmärrät sen kun heräät. Voit jopa ymmärtää näkeväsi unta kesken unen.

Jos koet tapaamisen tai sinua halutaan varoittaa jostain koet erilaisen unen mitä itse sanon tapaamiseksi. Tapaamiset erottaa siitä että ymmärrys toista ihmistä kohtaan siis on täydellistä ja joka solu sinussa ymmärtää kaiken. Vaikka olen pettynyt etten ole nähnyt tai kokenut enempää mitä sain, olen niistäkin enemmän kuin kiitollinen.

Nämä kokemukset vahvistaa että on olemassa elämää kuoleman jälkeen vaikkakin se on eri muodossa. Lohdullista on myös se että siellä on niin ihanaa, seesteistä, huoletonta.

Hassua myös että tiedän muidenkin tuttujeni ja ystävieni jotka ovat kuolleet saa olla minun Matuni kanssa. Olen jopa hieman mustasukkainen että edesmennyt kaverini saa huolehtia Matusta.

Tiedän myös että joskus tavataan ja olen kieltänyt häntä tulemasta takaisin maahan jos uudelleensyntymistä on olemassa. Tiedän varmasti että joku päivä saan selityksen miksi Matu vietiin minulta, tiedän varmasti myös senkin että tulen olemaan selitykseen tyytyväinen ja tavallaan saan sitten olla ylpeä siitä että poikani valittiin.

Sairastako? Miten sen tiedän? Olkoot mitä vaan, mutta minä vaan tiedän ja se on 100% totta minulle. Se ei tarkoita että jos saisin valita , ottaisin pojan takaisin, tekisin mitä vaan saadaakseni kaiken ennalleen. Mikään ei ole niin hienoa kun se että olet edes jostain 100% varma.

Tähän kohtaan palaan viimeiseen kesään. Makaan kaverin kanssa uimapatjoillamme meressä. Pyydän häntä ottamaan minua kädestäni kiinni koska patjat liukuivat muuten eri suuntiin.

Pohdin kaikkea pahaa mitä oli tapahtunut. Minä elvytin yhden tytön , miehen pelasti yhden miehen merestä ja mitä kaikkea olikaan sattunut. Muistan tarkalleen mihin suuntaan katsoin, puiden yli taivaalle. Sanon jotain mitä en oikeasti halunut sanoa. Ja silti sanoin sen. Miten minusta tuntuu että vielä tapahtuu jotain kamalaa, jotain aivan järkyttävää. Tämä asia vaivasi minua muutaman päivän ja minua kaduttaa vieläkin, miksen saanut pidettyä suutani kiinni. Tuntuu kun en päättänyt itse siitä mitä sanoin. Siis oikeesti pelottavaa..ihan kuin olisin ennustanut/manannut kuoleman luokseni.

Siksi nämä tavalliset unet ja tapaamiset sekä ajatukset mistä olen 100% varma ovat lohuttavia ja tunnen edes jossain asiassa jotain hyvää.

Joo eiköhän nämä nyt ollut tässä. 🙂

Otsikko ärsyttää jo, koska oletan sen herättävän sellaisen mielikuvan että siitä on jo niin paljon aikaa ja asian yli on jo päässyt.

Mikä on muuttunut tässä ajassa?

Monikin asia on muuttunut. En ole ruvennut tekemään mitään erityistä. En liittynyt mihinkään pelastakaa jotain…en puhu onnettomuudessa lapsensa menettäneiden omaisille, en kuulu mihinkään ryhmään muuta kun netissä samassa veneessä olleiden kanssa. En osaa edes ajatella itseäni siinä asemassa, kun he jolla on kaikki lapset elossa.

Elämä on hiljaisempaa. Elämä keskittyy melko pitkälle omaan kotiin. Ei ole mitään tarvetta pitää mitään sirkusta yllä. Nämä olosuhteet voi tietenkin liittyä ikäänkin. Pelkoja on edelleen. Aina kun luen tekstiteevestä onnettomuudesta, kelaan pikapika missä poikani on, ja voin jopa mennä niin pitkälle että mietin, olisiko hänellä ollut jotain asiaa johonkin paikkakunnalle.

En soita pojalle koska haluan hänelle niin normaalin elämän kun olla ja voi, ja koska poika jo on aikuinen en halua rasittaa häntä sillä että hän huolestuu minustakaan millään tavalla.

Rehellisesti voin myös kertoa että minulla on ollut ihan aidostikin hauskaa ja jopa nauranut niin kuin joskus ennen onnettomuutta.  Mun haaveet on jo sinänsä saavutus, unelmia pitää olla tai edes jotain minkä eteen tekee jotain saavuttaakseen jotain mielekästä, hyödyllistä tai ihan mitä vaan.

Minä ostin koiran vanhemman koirani seuraksi, ja eniten itsemme takia. Se toden totta pakotti meidät liikkeelle. Pentuvaiheessa meni kai hiukan ylikin. Kuvasin , syötin, jouduin nousemaan ylös sohvalta milloin mistäkin syystä. Eihän meidän muuten tarvinnut kun elää ja hoitaa pakolliset asiat.

Yksi asia johti toiseen , mutta edelleen pääelämä pysyy  kotioloissa.

Suurimmat pelkotilat on kai poissa, mutta aina on sellainen pieni pelko, tai nyt kun oikein mietin, enkai yllättyisi enää jos jotain sattuisi. Mitä pelkään, pelkään niitä kaikkia tunteita, sitä kaaosta, sitä elämisen mennettämisen merkitystä ja voin oikeasti sanoa etten silloin enää halua elää. Miksi edes pitäisi? Silloin kun menetti sen hoivattavan, isostakin lapsesta pitää huolta. Jos sen kaiken menettäisi taas, en usko että pystyisin näkemään mitään kaunista enää. Mieheni sanoi kerran että on katsottava tämä peli loppuun. Olen rehellisesti ollut siinä tilassa ettei ollut väliä elänkö tai kuolenko. En todellakaan ole koskaan suunnitellut tekeväni itselleni mitään, mutta olen toki ajatellut asioita ja niin uskon monen muunkin ajatellen.

En oikein tiedä mitä ajatella siitä mitä tapahtuu kun ihminen kuolee. Mutta jotenkin pelkään etten näkisi Matua jos asian päätän itse. Matu haluaisi minun elävän, ja koen että Matun ymmärrys on jotain paljon suurempaa kun mitä me täällä maan päällä voidaan edes käsittää.

Vaikka kuinka rakastan Matua säälin enemmän hänen veljeään. Vaikka hän on kuinka aikuinen jo, ja vaikka hän on itsenäinen omillaan toimeen tuleva miehenalku, niin silti tiedän että olen se turva siellä taka alalla. En halua jättää häntä tänne yksin, en halua hänen surevan minua tai isäänsä. En halua edes miettiä mitä jonkun meidän menetys toisi toisillemme tullessaan.

Uskon kohtaavani niitä ihmisiä mitä tarvitsen. Mutta onhan sitä kohdannut paljon minkä olisin mieluusti jättänyt kokematta.

Minulle sopii sellainen tasainen elämä missä ei tapahdu liikaa eikä liian vähän. Siihen ripaus sponttaania aitoa iloa.

En halua sääliä eikä Matun kuolema ole minulle mikään ongelma. Mutta ehkä kuitenkin mieluummin pysyn hiljaa. Puhun Matusta jos se sopii asianyhteyteen luonnollisesti. Lapseni on niin pyhä asia minulle etten halua millään tavalla hyötyä tai saada sääliä hänen kustannuksella.

Hyvä esimerkki oli yksi pankkipäivä jossa kävimme keskustelemassa lainoista. Kyselimme kuinka paljon lainaa ja mihin me sitä ajattelimme.  Huomasin ettei nainen  innostunut kun ehdotin todella pitkää laina aikaa. En nyt ihan tarkkaan muista mistä puhuimme, mutta vastasin kuitenkin että tämä asia on meille pieni askel eteenpäin, ja tuo hiukan iloa ja tekemistä elämäämme. Että on tässä ollut hiukan vaikeaa tai miten sen mahdoinkaan muotoilla. Mutta en maininnut että lapseni on kuollut siinä toivossa että se edesauttaisi hänen päätöstään antaa meille lainaa. No hän suostui kun keskustelimme asiat läpi, toki emme koskaan edenneet asiassa. Mutta se tunne että riitän omana itsenäni omilla selityksilläni ja perusteluillani oli jo minulle voitto.

Nyt kun asumme kahdestaan voisi periaatteessa tehdä mitä vaan. Paljon haluan tehdä , mutta ajatuksiksi ne jää. Nautin siitä että voin nukkua koska haluan, kukaan ei herätä minua, minun ei tarvitse hakea ketään, ei minun tarvitse edes pukea vaatteita päälleni jollen halua. Voin mennä metsään koska se on ihan talon takana.

Joskus innostun ja saan enemmän energiaa. Sen puran yleensä töissä. Vielä jos on kivoja työkavereita ja kaikki sujuu , olen niin tyytyväinen.

Innostun silloin tällöin jostain pienestä projektista. Haluan oppia uutta ja silloin yritän oppia ja voin jäädä hetkeksi koukkuun vaikkapa virkkaamiseen.

Töissä saan myös sen sosiaallisen tarpeen tyydytettyä ja voin onnekseni sanoa että osa työstäni on niin hienoa ja on antanut minulle suunnatonta voimaa ja iloa. Eihän kaikki päivät ole hyviä , mutta noin niinkuin yleisesti voin sanoa että tykkään työstäni.

Tosin lopetin yrittämisen. Minulla ei enää riittänyt sellaisia paukkuja repiä jotta jaksaisin pyrkiä eteenpäin ja kohti parempia tuloksia. Elämä on muutakin kuin pitkiä päiviä. Suurimmat haaveet on kadonnut, ja tilalle tullut hyvin pieniä. Lapsenlapsia tietenkin toivon, mutta ne tulee jos on tullakseen.

Hiukan haaveilen jo jostain remontista, mutta mitään emme ole saaneet aikaiseksi. Ja jollei saa edes muutamaa listaa ostettua onkai melko turhaa miettiä suurempia asioita 🙂

Minulla on koti, mies ja elävä lapsi. Muutama koira jotka pitää sopivasti liikkeellä. Muutamia hyviä ja erittäin tärkeitä ihmisiä kenen kanssa olen tekemisissä pääasiassa puhelimitse. Joskus hyvin harvoin kylläkin joku käy tai minä piipahdan. Aika perustylsää elämää monen mielestä.  Iloitsen kun niitä energiapiikejä tulee.

Arvostan hyviä ihmisiä mistä huokuu aito välittäminen tavalla tai toisella. Tykkään kun asiat on aitoa ja rehellistä.

Joskus minulta kysyttiin mitä minä toivon. Toivoin pojalle ja miehelleni liudan asioita, kuten tasapainoa, iloa ja voimaa. Mutta en oikeasti keksinyt mitään mitä itselleni toivon. Tulen aika surulliseksi kun mietin sitä keskustelua. Jotain edistystä kai sekin kun on päässyt tässä asiassa edes hiukan eteenpäin.

Minulla on tasan tarkkaan yhdet farkut jotka mahtuu päälleni, tiedän hyvin että olisi aika loogista ostaa toiset. Mutta en vaan saa aikaiseksi mennä ostamaan uusia kun yksilläkin olen pärjännyt. Tavarat on alkanut ärsyttää ja olen hävittänyt paljon tavaraa ja se tuntuu hyvältä. Liian paljon on kuitenkin vielä tavaraa mitkä tosin olen poistanut päivttäisistä kaapeistani , mutta lojuvat varastossa laatkoissa.

Mutta hyvä asia on että on ollut sen verran energiaa että olen edes sitä saanut tehtyä.

Oikea sana tähän tilaan missä elän nyt on kai luovuttaminen. Vaikka mitä teen , poika ei eloon herää, ehkä olen vasta nyt ymmärtänyt tämän.

Luultavasti kärsin kai jostain traumoista, koska pidän aikamoista sirkusta nukkuessani. Heilun ja heitteln jalkoja sinne tänne, voin huutaa jotain epämääräistä kovaa örinää, mihin mieheni on heräänyt monet kerrat ja pelästynyt kuoliaaksi. Itse en tiedosta mitään , en herää siihen itse ja voin omasta mielestäni enemmän kuin hyvin . Joskus ranteita tai kyynerpäitäni särkee. En tiedä nukunko hyvin tiukassa sikiöasennossa mutta väännän käsiäni luonnottomaan asentoon. En osaa sanoa liittyykö tämäkin oma yöelämäni mitenkään Matun kuolemaan. Mutta en nyt ihan ekana menis mihinkään missä pitäisi olla yötä jonkun vieraan kanssa 🙂 Nyt ihan naurattaa.

Joo nauru on ihan parasta, ja se aito kupliva tunne joka lähtee mahasta ylöspäin.

Joskus kun koen epäoikeudenmukaisuutta voin miettiä sitä kauan. Haluan selvittää asioita . En tiedä johtuuko se siitä että kaikki asiat paitsi kuolemaa voi selvittää , muuttaa, parantaa, saada oikeutta, käsitellä tavalla tai toisella. Mutta kun lapsi kuolee, hän on ja pysyy kuolleena vaikka tekisit mitä. Joten luovutan aika usein näissä useinmiten ääres tyhmissä ongelmissa mitä ei oikeasti jaksaisi edes jauhaa. Mutta toisaalta voin sanoa että onnelliset ovat he jolla ei muita ongelmia elämässään ole 🙂

Nykyään minulle riittää kun saan todistettua jotain asiaa vain ja ainoastaan itselleni. Toki myönnän että muiden ihmisten tuki näissä tavisasioissa tuntuu hyvältä ja lohduttavalta.

Olen joskus heittänyt toiveen tonne yläkertaan, että jos meidän perhettä on pakko koetella, niin antakaa ne ongelmat sitten minulle.

Onhan niitä ollut, ja joskus jopa muistan kiittää siitä että ne tuli minulle, koska silloin poikani säästyy niiltäkin. Kuulostaa hullulta mutta 4 kolarin jälkeen luottamus elämään on suht heikkoa.

Elämä on niin onnellinen kuin siitä teet sanoi joku. Onhan se niinkin, mutta kaikkeen mitä tapahtuu ei johdu sinusta joten ei se niin helppoa ole aina kokea olevansa onnellinen.

Olen monesta asiasta kiitollinen. Ja koen olevani monessa asiassa onnekas. Mutta voinko sanoa itseni onnelliseksi? Rehellisyyden nimissä en voi niin väittää.

Tässä kuin kirjoittelen telkussa pyörii murhamysteeri, ajatukseni seilaa silloin tällöin niihin vanhempiin jotka juuri ovat saaneet surun taloonsa . Sen kamalimman tiedon. Ahdistaa ja ymmärrän kuitenkin että olen päässyt aika pitkän matkan eteenpäin kuitenkin. Olen todella surullinen että tätä ei voi pysäyttää, niin ettei enää koskaan kenenkään vanhemman tarvitsisi kokea tätä samaa mitä itse olen käynyt läpi.

Haluaisin valaa uskoa ja toivoa, sanoa että selviät. Haluaisin sanoa että moni keksii jotain joka tuo merkityksen elämään joka jatkuu kaikesta huolimatta. Haluan sanoa että meidän lapset jotka on siellä jossakin toivoo meille vain ja ainoastaan hyviä asioita. Haluan sanoa että elämä missä pidät kuolemaa toisessa kädessäsi onnistuu. On vaan opittava elämään sen asian kanssa koska ei ole vaihtoehtoja. Ainoa vaihtoehto on uskoa siihen joka parantaa. Jollakin tavalla hakea apua jollei koe pärjäävänsä. On pidettävä itsestään huolta jotta voi auttaa muita läheisiään. Jos on lapsia on vaan jaksettava jotta emme tuota enempää tuskaa heille jotka menettivät sisaruksen. Koska jos me rakastamme , rakkaus on se avain.

Minä kirjoitin ja sen kautta ymmärsin etä aika menee eteenpäin. Surukin menee eteenpäin vaikka se tuntuukin pysähtyneen. Sanonkin aina, kello tikittää koko ajan tik tak tik tak..Muutosta ei vaan huomaa, koska se todellakin matelee. On epätodellinen olo että oikeasti tuntiin kuluu 60 minuttia. Onko tunti lyhyt tai pitkä aika? Onko 11 vuotta pitkä tai lyhyt aika?

Muistan kun itse luin netistä muiden ihmisten kohtaloita ja siinä mainitaan usein kuinka paljon aikaa on kulunut kun oma lapsi kuoli. Muistan ajatelleeni että joku on selvillä vesillä jo kun oli kulunut vaikkapa 5 vuotta. Oma suru tuntuu siltä ettei kukaan voi surra enempää kuin minä suren nyt. Jos nyt jotain olen oppinut omasta surustani , niin se on että jotain menee eteenpäin. Tiedän ettei 5 vuotta ole mikään taikaraja. Mutta jotain menee eteenpäin kuitenkin. Jotain parantuu . Suruni on  kai ollut terävä kivi rannalla, aallot on hionnut terävimmät reunat sileämmäksi.

Voi apua, ei tästä pitänyt tulla epätoivoa täynnä vaan uskoa huomiseen kirjoitus. Joten muistutan, luo itsellesi se totuus josta saat voimaa jos olet lapsesi menettänyt.

On myös hyvää muistuttaa että me ihmiset olemme niin erilaisia.

Jokainen kuitenkin löydämme sen jonkun polun ja ei se voi olla kuoppia täynnä.

Voimia kaikille joka on menettänyt lapsensa. <3

Minä äitinä tekisin ihan mitä vaan lasteni puolesta jos heitä jollakin tavalla uhattaisi . Puff..nyt ei ollutkaan enää poikaa. Mutta äidinvaistot ei katoa vaikka poika kuoli. Äidit hoitaa asian kuin asian, ja niin tein minäkin.

Missä minun poikani on? Minähän aijoin selvittää asian, on saatava vastauksia keinolla millä hyvänsä maksoi mitä maksoi, ja sehän maksoi.

Menin uskovaisten sivuille nettiin , vastauksia sateli miten hukassa olen, ja monet luetteli ulkoa opittuja juttuja, sekä minua paheksuttiin monessa asiassa. Minä päätin vaan että minä synnyin jostain syystä tällaiseksi ja joku tarkoitus silläkin vaan sitten on.

Menin spirituaalliseen istuntoon. En itkenyt, enkä avautunut kenellekään, halusin pitävät todisteet siihen että tämän on oltava totta Mönkään meni vaikken voi väittää etteikö joku saa yhteyttä henkiin. Matu ei ilmaantunut meediolle. Itseasiassa aloin siinä istuessani itse saada sellainen olo että eräs pariskunta jotka istuivat siinä oli menettänyt pienen tytön. Mielessäni näin pienen tytön joka repi äitinsä takkia ja yritti saada humiota. Mietin toki itsekkin olenko tulossa hulluksi. Ei ollut paljosta kiinni ettenkö istunnon loputtua mennyt kysymään, pitikö se paikkansa.

Menin yksityisesti meediolle. Hymyillen istuin naisen eteen ja odotin mitä tulisi tapahtumaan. Olin jo varautunut siihen etten kerro mitään, enkä annan itseäni tulla johdatetuksi niin että olisin paljastanut yhtään mitään. Pettymys suoraan sanottuna. Kun poistun huoneesta asunnon omistaja kysyi miten meni ja silloin kerroin totuuden. ja juuri silloin hän näki jonkun seisovan takanani. Mutta ei mennyt läpi. Kävin toisella ja kolmannellakin. Ei auttanut. Paras oli Naantalissa oleva nainen joka etukäteen näki että olen menettänyt lapsen, tosin hän luuli että olin saanut keskenmenon ja surin sitä.

En kadu että laitoin rahani siihen, koska olin ainakin kääntänyt kaikki mahdolliset kivet saadaakseni tietää totuuden tai edes jotain pojastani. Taas olin vetänyt yhden viivan yli ja siiryin seuraavaan haasteeseen.

Huuhaatako? Taatusti, mutta en minä heitäkään tuomitse, tai ala arvostelemaan, itsehän sinne menin.

Silti minä itse puhuin Matiakselle. eli kyllä minä uskon yliluonnollisiin asioihin. Kaikki  ns. oudot jutut tapahtui ihan meillä kotona tai töissä tai ihan missä vaan ilman meedioita.

Ymmärrän ja ymmärsin myös silloin että olin välillä hieman sekaisin. Mutta en nyt ihan kuitenkaan seonnut 100%.

Yksi tapaus oli kun menin khh:seen laittamaan pesukonetta päälle. Koirani joka on syntynyt siellä ja viettänyt pentuaikansa siellä seisoi oviaukossa ja tuijotti minua kohden , mutta katse tuijotti hieman minusta sivuttain. Koira tärisee ja seisoo ihan jäykkänä. Alan puhuttelemaan koiraa tyyliin- et ooksä nyt hiukan hölmö, tämä on pesukone. Koira ei liiku ja häntä menee jo ihan vatsaa pitkin. Päätin nousta ja otin koiran kainaloon ja sanoin, TÄMÄ ON PEEESUUUKONE. Päästän koiran maahan jolloin se ryntää ulos khh:sta ja minä perään. Olohuoneessa se menee kuin sitä olisi joku ajanut takaa. Hermostun koska nyt koira läähättää ja vilkuilee taaksepäin koko ajan juostessaan. Päästän sen ulos terrasille ja sinne se jäi moneksi tunniksi. Kun lopulta saan sen tulemaan sisälle , se kurkkii varovasti ovensuusta sisälle ihan kuin katsoakseen joko se joku on kadonnut. Koira myös tärisi läähättäen yli puolen vuoden jälkeen tästä tapahtumasta, joka kerta kun laitoin pesukoneen päälle. Nyt on taas kaikki ollut niinkuin ennenkin.

Toisella kertaa minun piti sammutta ulkovalot. Katkaisija sijaitsee tuulikaapissa. Ei sammu ulkovalo. Avaan oven ja katson onko siellä joku ettei vahtijussi tee tepposiaan, mutta ei siellä ketään ollut. Epäilen etten muista mistä valot sammutetaan ja lopulta kokeilen kaikkia katkaisijoita. Ei sammu. Luovutan , mutta palaan kuitenkin hetken kuluttua , kosken katkaisijaa ja valot sammui.

Meillä on myös todella ruma lamppu jossa on tyttö ja poika vierekkäin ja molempien yllä siis lasikuvut. Lamppu on ollut meillä monta vuotta. Kas kumma melko pian pojan kuoleman jälkeen,  pojan kupu putoaa palasiksi ja menee rikki.

Sitten alkoi höttöpallot lentämään. Höttöpallo on jonkun kasvin siemen joka muistuttaa voikukan valkoista sateenvarjoa. Tämä vaan on täysin pyöreä, se ei paina nanogrammaakaan.

Tulimme juuri mökille joka sijaitsi korkealla kalliolla ja merellä tuulee aina hieman. Istun tapani mukaan kuistilla odottaen etteä mieheni saa omat rituaalinsa tehtyä. Usein tein sillä aikaa ristikoita tai istuin vaan ja katselin merelle. Istun siinä kun yksi kaksi huomaan aika leveällä kaiteella höttöpallon. Se alkaa rullaamaan sivuttain kohti toista päätä kaidetta pitkin. Hetken kuluttua se rullaa takaisin ja tätä jatkui. Tässä on jotain outoa ajattelen.,toi höttö on niin kevyt ettei se oikeasti voi rullata siinä edessäni , katseeni on vangittuna siihen, kunnes se lentää minua kohden. En edes ajatellut asiaa mutta nappaan sen käteeni ja laitoin äkkiä lompakkooni vetoketjun alle. En tiedä miksi niin tein.

Sitten tuli se ajankohta että minun oli saatava auto itselleni. Katsellaan autoja ja ajatuksena oli ostaa farmarimallinen auto. On iso halli ja ovet on auki . Autoja on monessa rivissä siististi vieri vieressä. Oli ainakin 4 riviä . Jostain syystä ihastun pieneen autoon. Päätän ostaa sen mutta silti epäilen teenkö viisasti. Myyjä tulee ja ohjaa meidät takaseinällä oleviin pieniin toimistokoppeihin. Istun heti ovensuun viressä olevassa tuolissa ja mieheni lähti tupakalle.Myyjä poistuu hakeakseen jotain. Edessäni on kirjoituspöytä. Yks kaks höttöpallo leijailee oviaukosta sisälle, se kiertää kirjoituspöydän vasemmalta ihan kuin myyjänkin on  pakko tehdä jos meinaa pöytänsä taakse päästä. Ei hitto voi olla todellista ajattelen. Höttö kiertää pöydän taakse ja laskeutuu pikkuhiljaa. Samassa huomaan että nousen tuolista ja konttaan lattialla yrittäen löytää hötön. Kunnes aivoni sanoo että mies luulee minua hulluksi jos kohta ilmestyy. Palaan tuoliini ja nyt olen ostanut auton koska myyjä todellakin tuli hetki sen jälkeen kun tuoliini pääsin takaisin.

Töitä oli vähän, ja minä jaan mainoksia omakotialueella. Saan sen ansiota kaksi asiakasta. Yksi asiakas ( en kerro koskan nimiä) oli vanha ihana mummo joka asui omakotitalossa. Hän on leski ja oma poika oli kuollut ennen hänen miehensä. Toinen asiakas oli myös leski koska vaimo oli menehtynyt. Sattumaako? Ehkä.

Rouva on muistisairas ja tekee kaikenlaista hassuakin sen johdosta. Päätimme omaisten kanssa että laitan kodin kuntoon ja aikaa menee mitä menee, ja sen jälkeen pidämme vaan yllä siivousta kerran viikossa. Tyhjennän kirjahyllyä kaikista tavaroista, ja siellä oli edesmenneen miehen palkintoja ja kunniakirjoja. Mummeli on pirteä ja haluaa ehdottomasti auttaa. Joten minä kiikutan laseja ja maljakoita hänelle keittöön missä hän niitä tiskaa pölyistä. Joka kerta kun palaan meinaan kompastua lattiamaljakkoon. Joten päätän nostaa sen turvaan lattialta. Silloin näen taas höttöpallon. Siinä se oli kirjahyllyn nurkassa . Ilahdun ja kerron mummolle löydöstäni ja miksi olen niin iloinen. Olihan se jo merkki pojaltani. Tiesin että juuri minun oli tarkoitus auttaa tätä naista. Lopuksi laitan pystit lasikaappiin ja viimeiseksi päätän laittaa ison kunniakirjan niin että se näkyy lasiovien läpi. Siinä kun katson sitä jään suu auki ihmettelemään. 1 palkinto siit ja siitä ja lopulta allekirjoitus ja pvm joka oli 7.3-ja joku vuosi. 7.3 on poikani syntymäpäivä. Vakuutuin että tämä nainen ei tullut elämääni turhaan, vaan syystä.

Koska mummo oli muistisairas hänellä kävi kotihoito antamassa lääkkeet ja joskus tuli ruokapalvelustakin väkeä. Muuten olimme useinmiten kahden. Mummo selitti että hänen ystävätär on kuollut. Sama tarina jatkui viikon päästä. Jos löysin jotain kuten koruja tai rahaa soitin heti omaiselle ja kerroin siitä ja sovittiin että laitan ne meidän piiloon. Taas soitin ja mainitsin taas että rouva puhui hautajaisista. Sovittiin että hänen on sinne päästävä , mutta päivä oli juuri se minun päivä viikon päästä. Ihanaa ajattelin että kerrankin voin huoletta siivota kaapit nolaamatta rouvaa. Hän keräsi kaikkia astioita ja rasioita, oli niissä sitten ollut silakoita tai jauhelihaa. Aloitin keittiön kaapeista. Rouva paheksui muutamia asioita ja ne oli tupakkaa, kiroamista ja viinaa.

Pitkät kaapit ja kun lopulta pääsin alimmalle hyllylle menin istumaan lattialle koska pyyhin myös kaapit. Siirrän laatikon ja nyt näen monta pulloa viinaa. Viinaa??? Avaan yhden pullon ja kamala kitkerä haju pöllähtää. En tiedä onko se pilaantunutta mehua , joten roskiin. Seuraava pullo, roskiin. Kolmas pullo on sinistä ainetta täynnä ja pullossa lukee Bols…No tämän kyllä tiedän on pakko olla viinaa. Ja samassa kuuluu kamala pamaus. Kuin joku olisi nostanut ison raskaan laatikon joka putoaa suoraan lattialle. Pelästyn mutta jatkan ja taas otan pullon käteen ja sama juttu. Minä täällä yksin, hei haloo, jos nyt päästän pelon valloileen mummeli jää ilman apua. Katson taakseni oviaukkoa päin enkä näe mitään, sydän hakkaa, ja on ihan hiljaa. Sitten kerään rohkeuteni ja sanon kovalla kiukkuisella äänellä.

Nyt loppui äijät, en ole koskaan tehnyt mitään väärää ja te ette näitä viinoja tarvitse, ja jos mummeli nämä juo hän tulee kipeeksi, ja jos kerrankin vielä kuulen jonkun kumauksen , niin lähden enkä taatusti tule koskaan takaisin. Pelkäsin silti ja istuin ja kuuntelin tovin, lopulta sain siivota rauhassa.

Näitä ihmeitä en pelkää, vaikka toi oli kieltämättä aika inhoittavaa.

Sarin kanssa oikeasti iloitaan näistä mitä me kutsumme merkeiksi.

Olenhan Matulle sanonut ettei minulle riitä mikään peruslintukatsooikkunasta merkki 🙂

On aika hassua sanoa että olen syntynyt onnellisten tähtien alla. Synnyin muuten vuoden pimeimpänä päivänä. Vitsailenkin että joko oli niin ruma että Jumala sammutti valot, tai sitten tulin valaisemaan pimeyttä.

Ystävien merkitys on ollut  selviytymiseni kannalta todella tärkeä asia. Olen myös kiitollinen heille jotka lähti mieheni kanssa mökille tuulettumaan, vaikka mieheni halusikin heti seuraavana aamuna kotiin. Tärkeät ystävät erottaa siitä että he on aina ollut ja on siinä kun jotain näin kamalaa tapahtuu. Eräs ystäväni lähetti aina kutsuja juhliin vaikka totesi etten koskaan tullut. Koti vaan on se turvalinnake, eikä sitä vaan osaa pitää hauskaa. Itselleni riitti hyvinkin pienet ilot.

Monet asiat mitkä ei tuntunut sillon hyvälle sai kuitenkin merkityksensä jälkeenpäin. Muistan miten eräänä päivänä ihmeteltiin mieheni kanssa missä eräs miespuolinen ystävämme on kunnei ole soittanutkaan. En muista kuinka monta päivää oli mennyt. Tulee vaan tyhjiö. En myöskään koe tarpelliseksi moittia heitä jotka monen mielestä sanoo väärin. Eihän tuollaiseen asiaan ole sanoja, mitkä lohduttaisi. Eräissäkin juhlissa nuori nainen yritti väen väkisin saada minut piristymään ja pyysi lattialla tanssimaan. Se kai oli ainoa kerta kun ajattelin lähteä. Koska en itsekkään aina tahdo ymmärtää tätä tapahtunutta, niin miten sen voisi ihminen tietää jolle ei koskaan ole tapahtunut vastaavaa.

Kun mietin taaksepäin muistan suurella kiitollisuudella eräitä henkilöitä jotka tuli meille, varsinkin heidät jotka huolehti mun ainoasta elävästä pojastani jollakin tavalla. Tunnen suurta epäonnitumista kun poika jäi välillä liian sivulle. Hän oli siinä tarkkailijana.

Sain myös onnekseni kyydin kaupunkiin , sekin oli iso apu , koska en ollut ajokunnossa. En siis käytä alkoholia mutta uskoisin ajavani jopa paremmin kännissä kun siinä tilassa missä olin surun takia.

Kuinka monet kerrat olen ajanut 40km matkan näkemättä mitään kyynelten takia.

Muistan katsoneeni itseäni peilistä ja vaan seisoin siinä tuijottaen. Tältäkö näyttää lapsensa menettänyt äiti.

Ei ystävien tarvitse ylisuorittaa mitään. Riittä kun soittaa, laittaa tekstaria, tulee käymään jaon ihan oma itsensä. Toki alussa on niin paljon asioita hoidettavana ja se on aika iso voimia vievä juttu, koska kuntohan on täysin nollassa. Melko paljon kehokin kestää, sitäkin olen ihmetellyt.

Muistin minä joskus mennä kauppaankin, mutta pää lyö niin tyhjää ettei edes tiedä mitä pitäisi ostaa. Minullakin oli 11 pkt tomusokeria kaapissa. Kun ensimmäisen kerran tunsin nälän tunteen ostin hampurilaisen. Niillä elin pitkään ja jollei mieheni olisi laittanut ruokaa, niin en minä sitä olisi muistanut laittaa.

Väsymys iski välillä niin kovin ettei jaksanut edes päätään nostaa. Ei jaksanut vastata viesteihin tai edes aina puhua puhelimessa. Onneksi mulle jäi niitä ystäviä kaiken pahimman jälkeen.

Jos on jotain mistä olen onnellinen, niin se on etten koe että elämänkatsomukseni olisi kovinkaan paljon muuttunut. Olihan se koetuksella, ja tunsin olevani täysin hukassa.

He ketkä auttoivat minua silloin , ja se kaikki tuli aidosta hyvästä sydämestään, heille olen ikuisesti kiitollinen. Se ei todellakaan tarkoita että pitää ostaa ruokaa tai käydä koko ajan. Ihan tavallisia asioita. Kaveri tuli haravoimaan , itse kuljin vaan edestakaisin asunnossa , sain kahvi kuppeja lainaksi nuoria varten , sain ison kynttilän muistopöytään lainaksi sekä pöytäliinan. Pojalla oli seuraa. Likat siivosi olohuoneen . Minua ei unohdettu vaikka minä unohdin kaikki.

Siksi olen onnekas kun minusta välitetään.

Kun lapsi kuolee alkaa uusi elämä, mutta ei niin positiivisessa mielessä. Ihmiset jotka ei tiedä mitä se on , ovat onneksi siihenkin syyttömiä. Siksi en juurikaan ärsyynny siitä mitä suustaan päästävät. Tunnet kyllä sydämessäsi jos joku haluaa sinulle hyvää.

Tunnistat kyllä heidät jotka haluaa jollakin tavalla mässäillä tai nähdä sinun murtuvan, ääh en osaa selittää. No enivei, olin kaupassa kerran kun joku puolituttu naama näkee minut kaupassa. – Otan osaa kun teillä oli juuri ne häät. Okkei, ei kaikki mennyt niin kuin strömsössä. En minä siitä loukkaantunut, koska aistin jotain hyvää siinäkin.Tämä  ihminen on kai häkeltynyt nähdessään minut että sanat sekoittuvat. Muutenkin olen sitä mieltä että on itselleen helpompaa kunnei lisää aivojaan turhilla negatiivisilla asioilla, niitä kyllä riittää omasta takaa ihan tarpeeksi.

Häitä minä en siis luultavasti omien lasteni kohdalla ainakaan saa ikinä kokea. Joten itkin senkin edestä kummityttöni häissä.

Kaikki Matiaksen ja veljen kaverit ovat hyvin rakkaita minulle, koska elin heidän kanssa elämäni onnellisinta aikaa yhdessä lasteni kanssa. Myöskin kaikki he jotka olivat kivoja lapselleni kun hän eli. He jotka eivät silloin osaneet arvostaa Matua ihmisenä, tai kunnioittaa häntä eläessään, niin nyt se on myöhäistä.  Minulle oli turhaa selitellä mitään puutaheinää, koska tiesin kyllä ketkä olivat läheisiä ihmisiä, poikani eläessä. Minä en ainakaan lohduta yhtään sellaista ihmistä. Koska en oikeasti edes halua ajatella näin kenestäkään , enkä usko vihaan tai katkeruuteen, yritän vaan sivuttaa nämä jutut ja ajatukset jotka silloin tällöin putkahtaa päähäni. Joku käsittelemätön trauma taatusti 😉

Ainakin itse arvostan muiden ihmisten syntymäpäiviä uudella tavalla. Onhan se juhlaa kun on saanut yhden vuoden lisää tätä elämää.

Musta huumori pelastaa myös, ja uskokaa tai älkää olen jopa nauranut ennen lapseni hautaamistakin. Eksyin tai tein jotain ihan hassua, kuten että kävin lehden toimistolla tekemässä hautailmoituksen vaikka sen juuri olin laatinut hautaustoimistossa.

Kun olen ajellut väärin , tai vaihtanut kaistaa väärin ja mitä kaikkea olenkaan sählännyt, vitsailin vaan että sit sanon vaan että lapseni on kuollut , koittakaa ymmärtää. Onnekseni ei tapahtunut lisää onnettomuuksia ja vielä tänäkin päivänäkin kiitän korkeimpia voimia kun orava pääsee elävänä tien yli, enkä osu.

Mutta itse aiheeseen. Juhlat.

Ulkopuoliset ottaa usein sen asian esille. -Kun teille on nyt tulossa SE päivä ja se on taatusti kamalaa. Onhan se KYLLÄ.

Mutta sanoin juuri kaverille että älä nyt vaan psyykkaa itsesi siihen kuntoon että se on 100% joku maailman kamalin päivä. Ei se ole, koska se oli jo !

Kyllä minua pelotti kaikki isot merkkipäivät, kuten syntymäpäivät, joulut, ja kuolinpäivä. Voin usein huonosti ennen varsinaista ”sitäpäivää” . Jotenkin en haluaisi olla silloin töissä, kun on Matun kuolinpäivä. Mutta kuka ymmärtäisi jos kertoisit pomolle ettet halua olla silloin töissä. Varsinkin kun aikaa on kulunut JO 11 vuotta. Vaikka itse sanonkin, olen aika tunnollinen työntekijä, eli en harrasta mitään huvi ja urheilun vuoksi sairauslomaa..Toinen syy on että olen erittäin taikauskoinen. Uskon että jos minä teen väärin se kostetaan, joten ainakin pelaan tätä elämää nykyään enemmin varman päälle kuin otan sen riskin että teen väärin maailmaa kohtaan ja toinenkin lapsi tapetaan.

Suru siis tosiaankin on prosessi, kuljet sitä tietä aivan yksin loppujen lopuksi. Vaikka itse haluan auttaa muita ihmisiä samassa tilanteessa, kerron etten pysty vaikka haluaisin auttaa. Voin vaan olla tukemassa ja luoda pienen asteen turvaa, ja kertoa mitä voi olla odotettavissa. Mutta yksin sen teet, teet omat valintasi, tunnet mitä tunnet, olet ainutlaatuinen surija mitä kukaan ei voi kopioida. Kompastut vain ja ainoastaan noustaaksesi. Juhlapyhiä tulee ja menee.

Lohduttaakseni edes jollain tavalla, voin sanoa että usein pelkään sitä päivää enemmän etukäteen,  usein varsinainen päivä on mennyt ihan hyvin.

Jälleen kerran olen myös aivopessyt itseni niillä mun omilla säännöilläni. Eli minun ei tarvitse itkeä, minun ei tarvitse mennä haudalle (olen melkein aina siellä käynyt). Miksi oikeasti edes pitäisi viedä kukkia kuolinpäivänä, eihän se mikään juhla ole muistaa sitä kamalinta päivää. Mieluummin poistaisin koko päivän kalenterista jos se olisi mahdollista.

Joulu on ehkä minulle pahin mahdollinen päivä. Miten ihmeessä ihminen voi pitää hauskaa kun yksi on poissa? Kun minä sanon jotain , osaan sanoa sen niin, ettei toista kertaa tarvitse kysyä. Kehoni sanoi minulle etten halua lähteä kotoani mihinkään.

En halunut pilata kenekään joulua pelkästään sillä että ilmestyn paikalle. Tuntui että pelkkä läsnäoloni aiheuttaa tukalan tilanteen muille ihmisille. Taas ajattelen muita, siis todella ärsyttävää sekin.

Mutta on parempi tehdä niin kuin sydän sanoo. Minusta tuntuu vielä kurjemmalta katsoa kun muut yrittää olla niin kuin kuuluu olla toisten seurassa. Joten iloitkoot he ketä on niin onnellisessa asemassa että kaikki lapset on elossa. En todellakaan ole mustasukkainen, enkä koe mitään pahaa siinä.

Päätin kysyä lapsia lainaksi jouluaatoksi, ja niitähän sain.

Miedän joulut oli yleensä poikien naurua ja läpänheittoa. Toinen kertoo mitä toisen paketissa on, koska ovat identtisen näköiset. Pojat nauroivat ja pilkkasivat minua ja isää kuinka typeriä lahjoja keksimmekään aina heille. Eli pakolliset sukat ja kalsarit .

Pojilla oli myös omat tehtävänsä. He laittoivat aina ulkokuuseen valot, saivat jotain muuta miettivää kun itse valmistelimme jouluruokia.

Kuusi on vuosien saatossa kasvanut (apua nyt en voi ikinä kaataa sitä kuusta ) ja lopulta tarvittiin tikkaat jotta pojat saivat valot ylhäältä asti laitettua. Mitäs luulette, laitoinko poikani yksin laittamaan valoja kuuseen?

No EN todellakaan. Miltä minun pojastani tuntui kun me istuimme siinä kolmestaan,  lensikö läppä? Ei todellakaan. Kaksi aikuista istuu ja kuvittelee että yksi lapsi kiljahtelee riemusta kun avaa paketit, tai että hän siinä sitten yksin vitsailisi, ei kyllä ilon joulut oli ja meni. Kuuseen ei ole sen koomin valoja laitettu. Joten voin kai kuitenkin hitto vie kaataa koko kuusen, ja eihän siihen enää yksi valosarja edes riittäisikään. Tosin olen aina Matun hautahavut ottanut omista kuusistani , siitäkin kuusesta.

Onneksi sain niitä lapsia lainaksi. Siis nuoria. Piti keksiä jotain joka ei ole traditiota, he olivat juuri sitä mitä tarvittiin. Minä joka aina tykkään yllättää muita sai elämäni ekan yllätyksenkin. Sain kameran , koska vanha oli rikki.

Tosin olisin tarvinnut sen puoli vuotta aikaisemmin. Juhannuskuvat jäi sen takia ottamatta ja se oli Matun viimeinen juhannus.

No palataan jouluun. Lopulta saan siis kameralaatikon, missä siis oikein kuva, että tässä on kamera . Avaan sen ja se oli tyhjä. Voi kiesus ajattelen, että voi mies olla tyhmä.- Onko sulla edes kuitti tallessa kysyn?  En halua riidellä mutta harmitti että mies on niin tyhmä ettei katso onko laatikossa edes kameraa. Kunnes tajuan ettei se kuitti mitään todista ettei siinä laatikossa olllut kameraa. Yritin siinä sitten fiksuna jotain selittää, että ehkä ne sitten kuitenkin uskoo siellä kaupassa. Harmitti kai enemmän mieheni puolesta kun sitä ettei kamera ollutkaan laatikossa.

No lopulta poika tuo kameran minulle, se oli ladattu jotta pääsin heti sitä käyttämään. Minua vedätettiin ihan kuus nolla, että sikseen voi sanoa että olihan siinä sentään ripaus jotain meidän näköistä joulua, vaikka olikin täysin erilainen joulu.

Tosin mieheni ei juurikaan enään halua kotoamme lähteä aattona, mutta kai se johtuu enemmän siitä että hän haluaa rauhoittua jouluksi ja varsinkin syödä ajoissa.

On helppo sanoa että älkää pelätkö. Vuosien saatossa vaan oppii miten ne pyhät menee. Jouluaattona haluan että minä olen ensimmäinen joka vie haudalle kukka asetelman ja kynttilän, ja haluan ehdottomasti sinne vielä yöllä , haluan nähdä koko hautausmaan, se on niin kaunista ja niin surullista , se on minulle tavallaan vainajien juhlapäivä. Kaiken lisäksi oma äitini on syntynyt silloin, eli on aika ristiriitaista olla käymättä hänen luonaan , koska minusta toisen syntymäpäiviä pitää muistaa. No meille kävi paska flaksi.

Moni ihmetteli minua alussa ja pitivät minut positiivisena. Kun oikein mietin niin ehkä olenkin vaan sellainen perusluonteeltani. Kuulostaa kehumiselta mutta en sitten poista kun kerran se nyt tuli kirjoitettua.

Sellaisia ekoja juttuja mitä sanoin oli esim. Olen onnellinen että Matu ehti kokea rakkauden.

Mutta kun mielessäni mietin paljon enemmän kun ehdin kirjoittaa , enkä edes kaikkea saa paperille. Miten on edes mahdollista kirjoittaa jotain kun miettii samalla sitä ihanaa poikaa ja silmät on täynnä kyyneliä kun muistelen sitä poikaa???EN TIEDÄ…

Sanotaan että ihminen ei saa enempää kantaakseen kun jaksaa. Kyllä minun pitää olla vahva. Mutta olisin ihan mikä tahansa luuseri jos poikani saisin takaisin.

Kai tässä käy kaikenlaista omaa traumaa läpi millainen on ihmisenäkin. Kun on tämän helvetin käynyt läpi ei oikeasti aina jaksaisi enää puolustaa sitä mikä on oikein, eikä aina jaksa ottaa sellaisia muita vastoinkäymisiä vastaan mitkä ei oikeasti maailma kaada, mutta vituttaa. Sitä kokee että on jo saanut sen suurimman annoksen paskaa yhdellä kertaa, että eikö mikään riitä?

Mutta jollei ole vastakohtia ei voisi verrata mitään.

Ei ole onnea jollei ole surua. Ei ole valoa jollei ole kokenut pimeyden.

Ostin tässä juuri uudet matot makuuhuoneeseen. Olihan ne sitten peräti ollut kaksi päivää lattialla kun koiralla tuli maha kipeäksi ja kolme pientä kakkatahraa siinä sitten oli.

Noo, mies oli kyllä nostanut maton kuivaustelineen päälle ja se oli pesuhuoneessa. Hetken jo ilahduin koska kuvittelin että se oli pesty. Mutta se siitä ilosta, eipä ollut,  vaan odotti minua. No siinä sitten harjaa käteen ja paskaa pesemään. Kunnes ajattelin että onneksi ostin tällaiset räsymaton tapaiset eikä karvaisia mattoja, koska silloin olisin joutunut kaivelemaan paskaa karvojen seasta. Ajatus jatkui. Niin ja onneksi minä olen terve enkä makaa sairaalassa odottamassa esimerkiksi kuolemaa. Tässähän ei mene kun 15 minuttia kun tämän pesee, että mitä siitä loppujen lopuksi. Ei se koira sitä nyt tahallaankaan tehnyt.

Silti me ollaan kaikki vaan ihmisiä , on huonoja päiviä ja on hyviä. Itse olen muuten tällä hetkellä sairauslomalla, joten tekstiä voi syntyä koska en saa tehdä mitään. Hiukan saan kävellä. Olen laiminlyönnyt itseni täysin ja nyt kai kroppa päätti sanoa STOP. Nooh aikaa miettiä ja varsinkin kirjoittaa, mikä aina on ollut minun tapani. ja tietenkin voi soittaa maratonipuheluita 🙂

Tosin täytyy myöntää että melkin poistin tämän jo. En tiedä miksi, tai aavistan sitä hiukan. Mutta pitääkö nyt kohdata sitä mitä pelkää? IIK