6. Hautakivi

Aamulla tuli mieleeni asia missä haluan antaa oman neuvoni, mitä kannattaa edes miettiä.

Toivon että pystyn auttamaan jotain vanhempaa tässä asiassa. Tosin tiedän kokemuksesta että sokki on niin suuri että moni asia menee ohi ja tulee hoidettua jotenkuten , varsinkaan ellei ole ketään läheistä neuvomassa tai tukemassa.

Kuinka moni loppujen lopuksi tietää mitä ihmisen hautaaminen pitää sisällään. Pääpiirteittäin tietenkin jotain. Hautaustoimiston palvelut on hyvä, mutta maksaa myös maltaita. Kuolema on bisness siinä missä muutkin palvelut. Erona että useinmiten ainakin lapsensa menettänyt on syvästi järkyttynyt.

Itse olen perheemme suunnittelija melkeinpä asiassa kuin asiassa. Joten oli täysin luonnollista että minä hoidin pääpiirteittäin kaikki asiat jotka liittyi poikani hautaamiseen.

Pikkuveljen vointi oli ainoa asia joka meni kakkien asioiden edellä , halusin myös että koko perhe oli päättämässä hautaamisesta. Joten kiven valinnan päätin antaa veljen päätettäväksi. Jotta en mitenkään pystyisi vaikuttamaan asioihin en mennyt edes mukaan. Parempaa valintaa ja parempia perusteluita miksi kivi on juuri se mikä se on, en olisi voinut toivoa. Sanoin pojalle että hän oli vain ja ainoastaan sinun veljesi, ja sinä tänne maailmaan jäät kun meistä isän kanssa aika jättää, joten päätös on sinun.

Samalla tavalla valmistin Matiasta aikoinaan pikkuveljen syntymään, tosin taka-ajatuksena silloin oli että Matias kokee itsensä kaikkein tärkeimmäksi henkilöksi pikkuveljen syntymän johdosta.

Se missä asiassa itse mokasin oli nimenomaan se mistä se kivi kannattaa ostaa. Minähän tein sitä sun tätä koko ajan, ja vaikeimman kautta tavallaan. Minulle oli helpotus antaa yhden paikan hoitaa asioita, ja annankin melkein täydet pisteet palvelusta.

Nainen joka otti meidät vastaan ei ollut vakavan hiljainen , jopa hymyili ja puhui rennosti. Tämä asia ei häirinnyt minua laisinkaan. Toin jopa Matiaksen valokuvan hänelle näytettäväksi, koska halusin että hän tietää kenestä me puhumme. Emme ole vaan tapaus vaan me ollaan perhe joka suree menetettyä perheenjäsentä, eli ihmistä!

Mutta minä siis tein hyvinkin aktiivisesti töitä kaikkien asioiden kanssa. Ihan kun aika olisi loppunut. Aikaa on ja mikään ei todellakan muutu helpommaksi kun kaikki on tehty. Jollakin tavalla tietenkin hautaaminen on päätös, ja se että poika makaa siunattuna maassa ehkä vieläkin kuitenkin tuntuu paremmalta kun se että hän makaa ruumishuoneella. En oikein osaa selittää asiaa tämän paremmin ja tunnehan on minun omani eikä kaikkien lastensa menettäneiden vanhempien tunteet.

Hautakivet ovat kalliita. Vaikka kuinka jokainen ihminen haluaa valita kiven sydämen mukaan, takaan että löytyy ihmisiä kenelle se ei ole mahdollista. Me saimme hautaustoimistosta esitteen ja lopulta siis poika meni ja teki päätöksen. Mutta poika olisi yhtä’ hyvin voinut selata internetistä kiviliikkeitä ja ostaa sen kiven suoraan sieltä. tai katsoa esitteen jossa oli mainuttu missä se on hakattu siihen malliin kuin hän halusi. Olisimme säästäneet sievoisen summan , vaikken todellakaan ajatellut rahaa siinä kohtaa.

Kun on menettänyt lapsensa tuntuu siltä kuin rahan ajatteleminen olisi syntiä ja väärin. Asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä tavalla tai toisella ja paljon on myös siitä kiinni, miten asiat tuot itsellesi selväksi.

Toinen neuvoni on, että kuunelkaa oman perheen toivomuksia ja mene oman sydämesi mukaan . Pääasia on että te olette päätöksiinne tyytyväisiä ja asiat tuntuu teistä oikealta.

Haudalla käyminen on toisille tärkeä asia. Älkää välittäkö siitä jos joku yrittää tosistaa itsellesi ettei se auta mitään, tai että palvotte kiveä, tai ettei ole normaalia käydä haudalla viisi kertaa päivässä joka päivä. tai että jos teistä tuntuu pahalta että kynttilä sammuu haudalla. Käykää hyvät ihmiset ihan niin paljon kuin haluatte. Siinä ei ole mitään väärää, koska sydämenne käskee teidät menemään. Ainoa asia jonka tein itselleni selväksi oli etten asettanut mitä’än rajoja itselleni mikä on normaalia ja mikä ei. Tein heti itselleni selväksi että jos se päivä tulee kunnen enää käy viisi kertaa päivässä haudalla, siinä ei ole mitään tuomittavaa, enkä ole huono äiti vaikken aina toista samaa rituaalia.

Älkää myöskään syyttäkö jos joku perheestä ei halua käydä. Kukaan ei voi tuntea sitä mahdollista tuskaa mitä joku voi kokea käydessään haudalla ja nähdessään maailman kamalimmat kirjaimet. Oman lapsen nimi hautakivessä on kamalin kirjoitus mitä olla ja voi. Kenelle se viiltää enemmän sydämessä me emme voi tietää. Suru on silti aina 100% oikein toimimme kuinka eri tavalla eri tilanteissa.

En edelleenkään ole koskaan ostanut juustopalloja. Miksi? Siksi koska se oli Matiaksen juttu, mutta ei tulisi mieleenikään mainita millään tavalla asiasta isälle tai veljellä jos he niitä ostaisivat. Minulle kaiken hyvän syöminenkin oli alussa vaikeaa. Olin aina tottunut jakamaan kaiken kaikkien kesken, jollei Matiaskaan saanut syödä, en syönyt minäkään. Kai siihen liittyy jotain psykologistakin juttua , ettei voi tuntea mielihyvää mistään kun oma lapsikaan ei sitä voi tehdä.

Minä olen aina ollut kova tyttö syömään, ja varsinkin herkkuja. Olen ollut hyvin korkeassa kuumeessa jollen ole syönyt. Mutta kun Matias kuoli, aivot kävi niin kierroksilla muista asioista ja aika riensi vaikka se tuntui pysähtyneen. En ehtinyt syödä, en edes ajatellut ruokaa, koska en edes tuntenut nälkää. Kaikki pyöri koko ajan tavalla tai toisella Matiaksen asioissa.

Sattuma tai ei, mutta vanha tuttumme menetti poikansa tasan viikko ennen Matiaksen kuolemaa. En edelleenkään voi käsittää mistä sillä parikunnalla jotka olivat samassa suossa kun itse nyt olin , sai voimia tulla lohduttamaan meitä. He myös jäi pitämään huolta miehestäni kun minä lähdin pojan kanssa parturiin. Hän sanoi ne viisaat sanat jotka ehkä olen jo kertonut. Suruja ei voi ikinä verrata. Se joka suree , suree taatusti 100% aina. Vaikka meille jäi yksi lapsi, surin taatusti niin maksimissa kun äiti surra voi.

Uusi lapsi, ei olisi mitenkään korvannut meidän Matiasta. Käsillä olisi tietenkin ollut töitä ja varmasti se saisi ihmisen nousemaan sängystä ylös. Nämäkin vaan siis minun omia olettamuksia, koska me jäimme nyt kolmihenkiseksi perheeksi.

Perhe on sana mitä inhosin pitkään, vasta nyt pystyn oksentamatta puhua perheestä. Tiedän että kolme henkisiä perheitä on olemassa, ja siinä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta minä olin muodostanut käsityksen meidän kohdalla että siihen kuuluu nelje ihmistä. Tuntuu kun meidän perhe oli pöytä josta puuttuu yksi jalka, se on siis rikki, se ontuu, se ei pysy tasapainossa. Rikkinäisistä pöydistä pitää päästä eroon, tai yrittää korjata. Tämä tilanteemme oli asia mistä ei voinut päästä eroon, ja alussa tuntui siltä ettei sitä voi edes korjata. Vaikka korjaisikin, se on aina korjattu eikä ehjä.

Nyt 11 vuotta myöhemmin, en edelleenkään ajattele että me olemme kolmihenkinen perhe. EI, me ollaan edelleen nelihenkinen perhe, sillä erolla että Matias asuu jossain muualla , mutta kuollut, unohdettu hän ei ole. Olen siis edelleen kahden lapsen äiti.

Moni pohtii miten pitää vastata kun joku kysyy kuinka monta lasta sinulla on. Siihen ei ole mitään oikeaa vastusta, jälleen kerran kehoitan kuuntelemaan omaa sydäntänne. Alussa minä selitin että kaksi josta toinen on kuollut. Suora vastaus kysymykseen .

Jos tuntuu siltä ettei halua selitellä tai pelottaa mahdollisia jatkokysymyksiä, vastatkaa niin kuin parhaaksi koette. Sitä voi oikeasti myös vastata että yksi lapsi on elossa toinen kuollut mutta en halua puhua siitä juuri nyt. Toinen vaihtoehtohan on sanoa että mahdolliset jäljelle jäävien lasten lukumäärän.

Alussa minulle on todella tärkeä asia huomioida Matiaksen oli kyse mistä tahansa. Niin kuin aikaisemmin olen kirjoittanut olen raadollisen rehellinen istelleni. Joskus kun pohdin vastauksia siitä mitä oikeasti ajattelen tai tunnen , en aina löydä vastauksia. Silloin kannattaa hiljentyä. Ne vastukset on siellä kuitenkin. Yleensä ainakin minulla putkahtaa sellainen aha-elämys. Esimerkkinä onko elämää kuoleman jälkeen?

Joku uskoo joku ei, ja sillä ei minusta ole mitään merkitystä miten kukin ajattelee. Sanon sitä totaalikuolemaksi, joka tarkoittaa minulle sitä että ihminen kuolee, maatuu, ja muuttuu mullaksi, eikä ole yhtään mitään enään. Mikä sen parempaa loppujen lopuksi. Eipä tarvitse syntyä uudelleen ja elää tätä paskaa elämää joka on tuskaa täynnä. Se kieltääkö ihminen  sen ajatuksen sillä että oikeasti uskoo niin, tai siksi että kuolemaan liittyy niin paljon tuskaa , sitä en voi tietää.

Miten minä sain vahvistuksen siihen miten oikean oikeasti uskon. No minä jään kiinni määrätyistä ajatusmalleista. Jos istun haudalla ja pesen kiviä, huomaan ajattelevani että Matias katsoo minua ylhäältäpäin. En voisi uskoa ettei elämää ole kuoleman jälkeen jos luonnollisesti tunnen näin. Jos se on minun kehoni joka suojelee minua, hyvä niin. En minä puhuisi mielessäni lapselle joka olisi totaallikuollut. Joten jälleen olen ratkaissut yhden totuuden itselleni, eli minun oman totuuteni.

Minun totuuteni on että Matias elää. Tuomitkoon uskovaiset minua kuinka paljon tahansa. Itse asiassa en edes tiedä onko se syntiä ajatella näin 🙂 Mulle on aivan sama mikä mukamas on oikein tässä asiassa. Jos Jumala on olemassa ja minut teki, antoi minulle tämän luonteen, niin miksi hän antoi nämä ajatukset jos ajatukseni on niin vääriä vaikka ne on täynnä rakkautta , ja sitäpaitsi jos se minut pitää hengissä ja tuo minulle tavan selvitä, niin voiko kukaan minua siitä tuomita? Sitäpaitsi olen saanut omiin uskomuksiini vahvistuksen, josta kirjoitan joku kerta myöhemmin.

Muutenkin kaikki asiat jotka saa teidät tuntemaan elämän helpommaksi, on aina hyvää, pitäkää omista hyvistä asioista kiinni.

Ihmettelen muutenkin miksi sellaiset ihmiset jotka ei ole lastaan menettänyt yleensäkin on pakonomainen tarve todistaa että ajattelet väärin. Keskutellahan toki voi, mutta alussa sokkivaiheessa josta seuraa suruvaihe on melko turhaa minusta rasittaa ihmistä joka on niin kovia kokenut. Fiksu kuuntelee ja on hiljaa mikäli ajattelee eri tavalla kuin sureva äiti. Vaikka suret ja elämä on yhtä sumua sekasortoa, väsymystä, itkua ja kaikkea mahdollista ikävää, meilläkin on kirkaat hetkemme. Vaikkemme muista mihin muistilappumme edes laitoimme , jotkut asiat voi silti olla kristallinkirkkaita.

Itse halusin alun alkaen tuntea suruni aidosti. Jotenkin ymmärsin että juuri minä en halua turruttaa mieltäni millään lääkkeillä. Silti ei todellakaan ole väärin pyytää apua ja lääkkeitä jos itse kokee ettei ilman selviä. Olisin taatusti jäänyt sohvalle makaamaan siihen makeaan uneen, josta monta kertaa sain väkisin kammeta ylös. Olisi ollut todella helppoa jäädä siihen makaamaan. Vaikka arki oli raskas ja työläs, se oli ehkä kuitenkin juuri se joka sai minut nousemaan ja selviämään. En edes muista missä vaiheessa surua päätin uuden säännön itselleni. Itsesäälisääntöni. Itsesääli iskee jossain vaiheessa, usemmankin kerran, silloin käperryin johonkin ja olisin vaan halunut haihtua pois, tai nukahtaa enkä ikinä herätä. Olisin monet kerrat toivonut etten olisi edes syntynyt. Miksi syntyä tähän kauniiseen maailmaan, jollei siitä kykene nauttimaan? Niin minä ajattelin.

Miksi joku halusi minun tulla tänne ja surra ja voida huonosti?

Annoin alussa itselleni päivän aikaa sääliä itseni ja ryvetä siellä mustassa tai makeassa melkeinpä tiedottomassa tilassa.

En myöskään ollut valmis millään tavalla hyötyä lapseni kuolemasta. En rahallisesti, en minkään edun tavoittelemiseksi, en siitä että saisin sääliä. Olin totaalikieltäytyjä siinä kohtaa. Minähän en lastani myy ajattelin. Silloin oli ne hetket kunne maininnut että minulla on kuollut lapsi. Tunsit että sain tasaarvoista kohtelua ns. normaalina äitinä. Hullua eikö? Minusta tuntuu ettei minulla muuta ollutkaan päässäni kuin hulluja ajatuksia, sellaisia jotka ääneen sanottuna olisi jo johtanut suljetun osaston piiriin. Mutta ne hullutkin ajatukset on oikeasti normaalia 😀

Kun on rohkea ja jakaa ajatuksia jonkun kanssa, huomaatkin pian ettet ole ainoa. Minäkin hain tietoa kuolemasta netistä. Tilasin jonkun ”ufolehdenkin” soitin toimitukseen ja sanoin että haluan tilata kaikki vanhat numerot missä käsitellään kuolemaa jollakin tavalla. Rahaa puhuu ja rahalla saa, ja minulle oli aivan sama mitä mikin maksoi kunhan saisin jonkun totuuden selville.

Netistä löysin myös sururyhmän. Olisiko silloin ollut joku suomi.24 sivusto. Sieltä löysin Sarin, ellen väärin muista. Hän vastasi minun kommenttiin ja siitä se lähti. Lopulta huomasin että keskustelemme enemmän privaatisti siellä kuin kaikkien muiden kanssa. Kunnes kerran töistä päästyäni päätin soittaa. Numerotiedustelusta sain numeron Sarin erikoisen sukunimen ansiosta. Puhuimme kai kuusi tuntia putkeen ja sen jälkeen soittelimme lähes päivittäin ja soitellaan vieläkin. Pojat ja kuolema oli pääasia tietenkin ja miltä meistä tuntuu. En muista loppuiko ryhmä mutta me liityimme toiseen ryhmään joka on suljettu. Yleiset ryhmät on aina täynnä niitä kuolemalla mässäilevien ihmisistä ja minähän en halua loukkaantua, enkä muutenkaan jakaa jotain niin pyhää kun oma poikani on minulle. Kerrankin löysin  ryhmän joka ei kritisoinut minua , jos kirjoitat liian pitkää, ehkä jos sinulla on paha päivä, tai edes siitä, jollei sinusta kuulu mitään.

Sari oli kuitenkin minun henkireikäni. Poikamme kuolivat kuukauden erolla. Eräs kesä Sari päätti tulla tapaamaan minua ja se oli kylläö parasta terapiaa. Voidaan koska vaan mainita lapsemme. Jos näemme ihan Matiaksen näköisen paidan , voin sen sanoa ilman että teen jonkun ihmisen vaivautuneeksi, se jos jotain on tunne mitä inhoan.

Minulla ei ollut voimia miettiä kenekään muun surua kun oman perheen jäsenten. en todellakaan jaksanut lohduttaa ketään muuta, koska oikeesti haloo MINUN poika kuoli. Minua ei kiinostanut miten jonkun serkun lapsi on kuollut , se ei lohduttanut minua millään tavalla. Mutta se kiinnosti miten Sari koki asioista, miten hän ajatteli jostain asioista. Sain todellakin elää tätä elämää niin normaalisti kun olla ja voi miettimättä yhtään mitään turhaa. Pystyin sanomaan- hei katso tossa on ihan Matun näköinen takki, ja seuraavaksi pohtia jotain ihan muuta arkipäiväistä asiaa ihan kunnei mitään olisi sanottukkaan kuolemasta. Todella helpottavaa olla sellaisen ihmisen seurassa.

Hermoni ei taatusti ollut ihan sitä parasta heti kuoleman jälkeen. Myönnän olleeni herkempi ja jopa raadollisempi, itsekkäämpi. Ihme kyllä en oikeastaan kadu mitään mitä on tullut sanottua, mikä sinänsä on ihme. Vaikkakin myönnän että joskus olisi voinut valita sanansa paremmin.

Kunnei oikein voi kohdistaa vihansa mihinkään, koska kyseessä oli puhdas onnettomuus, niin silti sitä vihaakin löytyi ja jonnekkin sekin on joskus purettava, tai se purkautui itsellään, ei sitä aina niin suunitellutkaan. Mutta onneksi olen sanonut asiasta, ainoa lohtu itselleni kun olen ollut vihainen.

Jollakin tavalla kai me hoidimme toisiamme, mutta ei meidän suru mikään esimerkkijuttu kai ollut, kunhan nyt kahlattiin se läpi jollakin tavalla. Minulle tärkein oli poika ja hänen hyvinvointi. Hänet piti saada  jaloilleen hinnalla millä hyvänsä, ja jollen itse voi hyvin takaan ettei se aina ollut helppo. Peitellä omia ajatuksiaan tai suruaan. Hyvä yritys kai on oikea sana suoritukselleni. Toki poikani voi olla eri mieltä, eipä olla puhuttu siitäkään.

Kertokaahan minulle jos joku tietää. Puhuminenhan on päivän sana. Se aukaisee kaikki solmut ja ongelmat sekä helpottaa olotilaa kun kaikki paha tulee ulos ja asioista puhutaan .

Jos sinulla on lapsi joka suree omaa veljeään, oireilee ja voi selvästi huonosti. Otatko juuri sillä hetkellä aaiaksesi keskustella lapsesi kanssa? Tai kun on hyvä päivä ja lapsesi voi hyvin, ehkä jopa nauraa, pilaatko sitten senkin päivän keskustelemalla veljen kuolemasta?

Ei 16 vuotiasta pakoteta mihinkään, näin se ainakin meillä meni. Ne mitä ollaan puhuttu on puhuttu niin että heitin kysmyksen mihin sai vastata jos halusi. Olisin taatusti yhtä neuvoton kuin olin silloin 11 vuotta sitten. Joten tässä asiassa en todellakaan voi antaa mitään neuvoja vaikka kuinka haluaisin. Ehkä neljevuotias lapsi on helppo kuskata terapiaan ja johdatella, en tiedä, koska minun lapsi ei ollut neljevuotias. Muuten suosittelen kyllä puhumista yleensäkin.

Minusta tuli ylisuojeleva. Ainoa ihminen joka oikeasti yritti auttaa minua terapialla oli kaverini joka haki automme kun totesin ettei mieheni ole ajokunnossa. Olin niin ulalla kun joku nainen soitti kun olla ja voi, etten edes tajunnut että meidän olisi pitänyt mennä jonnekkin, vaan toivotin heidät tervetulleeksi meille. Poika ilmoitti heti ettei hän ainakaan osallistu millään tavalla. Isä oli samaa mieltä ettei kukaan vieras ihminen voi tietää miltä meistä tuntuu ja koko homma on pelkää hömpötystä. Mieheni sain ylipuhuttua ja poikani siihen että suostuu istumaan edes 10 minutin ajan siellä. Minä olin siis ainoa jonka mielestä ajatus oli hyvä. Toki täällä oli myös Matiaksen kihlattu sekä hänen vanhempansakin meidän lisäksi. Se oli ehkä kuitenkin jos ihan rehellisiä ollaan asia joka ei tuntunut ihan niin hyvältä. Asiathan koski juuri meidän lasta eikä heidän. 50/50 siis..hmm..No tänne siis tuli kaksi henkilö josta toinen oli pappi ja toinen oli jonkinlainen kriisityöntekijä. Kriisinainen oli niin luonnoton kuin olla ja voi, pappi nuorehko mies joka selvästi meni tämän jutun läpi fiilispohjalta, eli itse koin sen aidoksi välittämniseksi ja jostain huokui halu auttaa meitä. Koin että hän oli suht hankalassa asemassa kun kolleega haluaa vaan edetä tämänkin asian läpi kohta kohdalta niin kuin opetettu on. Sori nyt vaan hänellekin. Mutta yhden asian hän oli opetellut hyvin. Hän sanoi, että täällä ei tarvitse sanoa mitään, täältä voi poistua jos haluaa ja sanoa mitä haluaa. SE oli se juttu mitä minun poikani tarvitsi. Koska hän ei pakottanut mihinkään, ja niin minun poikani istui kuin tatti paskassa koko session ajan. Toinen asia joka oli hyvä on että sanottiin että useinmiten äideistä tulee ylihysteerisiä. Eli pieni varoitus pojalleni, ja niinhän siinä kävikin.

Miksi tämä oli niin hyvää minusta, no huh huh tunnen vieläkin helpotuksen. Joku sai sanottua pojalleni edes jotain ja se kaikki oli enemmän kuin totta .Ettei varmasti voi käsittää mikä helpotus se oli minulle. Niin kuin monet tietää joskus vieraan ihmisen opetukset uppoo paremmin lapsiin kuin omien vanhempien sanat.

Huono asia oli se että meidän suru mieheni kanssa oli täysin erillaista. huono asia oli kun pappi kertoi kuvista jotka oli poliisin hallussa ja otettu onnettomuuspaikalla, ja alkoi siitä selittää miten Matu oli maannut ja miltä hän näytti, mieheni huusi ettei hän kuuntele enää sanaakaan siitä asiasta ja se oli sitten siinä , piste.

Varaudu myös siihen ettet todellakaan saa apua jollet sitä itse osaa hakea. Kukaan ei sujauta sinulle mitään lappuja, kukaan ei välttämättä ymmärrä että olet sokissa , kukaan ei mieti miten pääset kotiin, ajatko itse tai käveletkö. Hyvällä tuurilla voi tietenkin saada apua mikäli henkilökunta on koulutettu näitä asioita varten. Jos olet tilastonumero eli tavallinen tavis ketään ei oikeasti kiinnosta juurikaan nimeksikään miten lapsesi kuoli, tai miten te ihmisinä pärjäätte. Apua toki saa jos tajuat sitä pyytää. Jälleen kerran huomautan että meille kävi näin. Kuulostanko katkeralta, kyllä ja niin olin pitkään. Kukaan ei myöskään välttämättä saa apua kavereiden kautta niin kuin minun ystäväni yritti meidän puolesta. Kaverit minut on pitänyt pystyssä ja pitää vieläkin.

Toki kohdallesi voi osua joku älykäskin. Kuten poliisi jonka kanssa puhuin ainakin kai tunnin jollei kaksi. Hän otti aikaa huolehtiakseen minusta. En tänä päivänäkään tiedä soittiko se nuori poliisi hänelle kotiin tai oliko töissä, mutta parempaa poliisia sa hakea. Hän jos joku hiffas et hän tekee todella tärkeää työtä puhumalla minun kanssani. Osa asioista joka tapahtuu kaaoksen keskellä auttaa sinua koko loppuelämäsi. Voiko enää lähimmäiselle tehdä parempaa palvelusta? Joten kiitos hänelle. Kiitos rehellisyydestään, kiitos jopa siitä että hän kertoi mitä epäili, mihin Matias oikeasti menehtyi. Eihän niin kai kuulu protokollan mukaan tehdä, koska ruumiinavaustahan ei oltu tehty vielä. Tämä poliisi sanoi että omien kokemustensa takia hän epäilee että Matias kuoli jne…se riitti minulle. Samoin se ele että hän sanoi, että tämän keskustelun perusteella hänen ei tarvitse kuulla miestäni enää ja asia on niikuin pihvi. Suunnaton helpotus minulle, Koska halusin suojella isää joka oli ihan palasina. Kiitos siis siitäkin.

Kiitos myös patologille joka lopulta selitti kaiken juuri niin kuin asia oli. Mehän vain pohdimme mihin Matias kuoli ja miksi hän kuoli.

Asioita on vaan helpompi käsitellä kun tietää miksi joku kuoli. Tuliko allergiakohtaus, tuliko aivoverenvuoto, kuinka yleistä on että nuori saa aivoverenvuodon, kärsikö hän, ehtikö ymmärtää, oliko kuinka kauan kipuja..kysymyksiä,  tuhansia mitä kelaat päivästä toiseen.

Faktakysymyksiä riitti yhtä paljon kuin vähemmän faktaa.

Taas huomaan ettei otsikko vastaa lainakaan kaikkea mitä sisimmistäni vaan pursuaa ulos , mutta minä kirjoitan ja kirjoitan . Nyt haluan vaan sanoa että Matias rakastan sinua vieläkin ihan yhtä palavasti kuin aina.-äiti-