Tekijä: Mth Page 1 of 4

On tapahtunut liian vähän ja kuitenkin todella suuria uusia ja yllättäviä asioita. Olin jo sitä mieltä että olen kirjoittanut kaiken mitä piti ja kaikki muu olisi vaan toistoa eri muodossa.

Elämä toden totta jaksaa yllättää minua tasaiseen tahtiin ja usein kysynkin mitä olen mokannut, mikä minulle ei mennytkään perille, tai mihin tässä pyritään?

Olen kokenut paljon asioita mitkä ei juuri sillä hetkellä ole ollut kivoja , mutta ajan kanssa olen ymmärtänyt mitä kaikesta opin.

Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä , ja yhtä monta kertaa olen niistä selvinnyt tavalla tai toisella. Ongelmathan on sitä varten että opitaan ja selvitään niistä eikö? Tai sitten ne vaan on paska flaksi ja elämä jatkuu kuitenkin tavalla tai toisella.

Näinhän se meni ja ongelmat loi tytön joka kasvoi naiseksi, eväänään taito seliviytyä. Sitten tuli kuolema, oman lapsen kuolema.

Onko oikein sanota että selviydyin?Kaikki muut asiat hoidin, tein jotain, ja kaikki tekemiset johti siihen että selviydyin. En minusta ole selvytyjä siinä mielessä miten asian käsitin kun selvisin kaikesta muista ongelmista mitä eteeni oli tullut.

Blogini on jo todistanut miten selvisin , mitä kaikkea olen kokenut, miten monet ajatukseni on matkan varrella muuttunut. Viha laantunut, odotukset kadonnut, oma uskoni vahvistunut .

Kun kuvittelit että haluat elää koska sinulla on syy elä kuitenkin.

Vastoinkäymisiä on ollut , mutta tiesin että selviän niistäkin.

Sitten tuli se päivä jonka piti olla etappi jolloin aloittaisin jälleen kerran taistelun jonka olin päättänyt voittaa. Koko mieleni on fokusoitunut yhteen asiaan, oma terveyteni ja vihdoin tuli se päivä kun olin raivannut kaikki esteet, tai niin minä luulin.

Sinä päiväni kaikki muuttui jälleen kerran, jälleen kerran vedettiin matto alta. Taas tuli jotain vastaan mitä ei voi parantaa. Miksi enää edes taistella, miksi edes yrittää löytää enää voimaa?

Eikä lapsen tappaminen riittänyt? Mitä hittoa , kuvitteleeko joku että vertaiset riittää, ei huusin , ei riitä enää. Ahdisti kaikki , ihan kaikki asiat. 6 päivää ja makaan sairaalassa ja sattuu, mumisen jotain jotta en keskity muuhun kuin itseeni koossa pysymiseen. Itkuttaa niin paljon että haluan oikeasti itkeä niin kovin kun vaan voi itkeä. Päätän itkeä hississä kun kaikki on ohi. Moni ei ottaisi tätäkään niin vakavasti, moni taatusti löytäisi vertaiset. On asia mistä en pääse eroon ikinä, en vaikka kuinka haluan, vaikka kuinka yrittäisin. Halusin oikeasti taas kuolla. Unohdin toden totta oma elävä poikani kun makasin puoliksi lattialla ja sattui ja ajattelin, jos tämä on lopun elämäni tila, haluan oikeasti kuolla.

Oli pakko kertoa pojallenikin tämän, kerroin muutaman muunkin asian. Tuntui kun poika oli aikuistunut ja ajttelin, olenko suorittanut sen minkä lupasin. Kasvattanut hieno poika joka pärjää itse. Nyt tuntui kun se hetki oli tullut. Silti jossain kohtaa tuli Matu mieleeni ja se vitunmoinen suru ja ajattelen niin, että niin pitkään yritän kun mahdollista ja toivon oikeasti että oma kuoleman on nopea ja minusta riippumaton kuolema. Jos edes sen verran voisi saada jotain hyvää elämältä.

En tee kuolemaa, mutta minulle tämä vaan oli viimeinen pisara ja vaati oikeasti ihan äärettömän paljon olla ahdistumatta enempää.

Kaverit merkitsee paljon, kiitos siitä. Kiitos elämän monelle hienolle ihmiselle ja hetkille. Tänään menin uimaan vaikken olisi millään jaksanut lähteä. Pääsin veteen ja uin edes takaisin. Jumppasin hetken ja taas uin. Viereisellä radalla ui tyttö joka selvästi harrasti uimista. Yrtin opetella kroolia tytön tapaan. Lopulta uin ja vedän niin syvään henkeä kuin voin ja taas menen eteenpäin , ja taas vedän isosti henkeä ja ja etenen. Josain kohtaa tunnen miten keho liukuu vedessä.

En voi ajatella asioita enempää koska ahdistun, en tiedä mihin uskoa enää,        pitääkö tässä kohtaa vihdoinkin elää tätä elämää todellakin hetkessä. En edes  halaua tai jaksa ajatella yhtään eteenpäin, en vuotta eteenpäin. En usko enää eläkkeeseen, en usko että tarvitsen kauan rahaa, pelkään jopa sairastuvani niin etten osaa järkevästi päättää omista asioistani.

Miksi valittaa täällä . Joo tiedän ja olen puhunut itselleni etten ole ainoa, moni ei edes ajattele asioita, lääkäritkin tsemppaa. Miksi näin raju alku, jollei tilanne ole enemmän kuin päivänselvää?

Lopputulos on että nyt koin että elämäni oikeasti ei tule koskaan rauhoittumaan, tulen kärsimään koko vitun loppuelämäni , jos hiukankin pääsen jaloilleni, tulee jotain uutta. Miksi siis edes yrittää?

Olen kohdannut ihmisiä joiden mielstä en ilmeisesti ole oikeutettu rauhalliseen tai jopa onneliseen elämään. olen kohdannut vaikka mitä paskaa. Kukaan ei kuitenkaan vieläkään ole ollut halukas vaihtamaan elämänkokemukseni. Siksi olen päättänyt pitää turpani kiinni.

Mitä järkeä on elää elämäänsä neljen seinän sisällä ja viihdyttää itse itsensä tavalla tai toisella? Käyt lähikaupassa, käyt lähiuimahallissa , tepastelet lähimetsässä talosi takana..YEEE

Onko järkeä enää tehdä yhtään mitään? En tiedä  mutta sen tiedän ettei ole juurikaan tällä hetkellä mitään sanottavaa , mitään toivottavaa, on vaan aika todeta että yritin ja tämän enempää en aikaan saanut.

 

 

Kuolema muutti minut eri tavalla kuin olisin uskonut. Alussa luulin että se muuttaa minun ajatusmaailmaani. Nyt ymmärrän että että se perusminä on edelleen olemassa, ja ehkä kun kaikki tavallaan palautui oletin ensin ettei kuolema muuttanut minua. Jossain asioissa tulin vahvemmaksi toisissa asiat meni täysin päinvastoin.

Kai se uusi minä myös ailahtelee sen mukaan miten se uusi elämä menee muuten. Alkuajathan oli asian sisäistäminen, kaikki pyöri vaan perheen ympärillä. Jollen itkenyt Matiasta , surin elävää poikaa tai miestäni ja jopa kai itseänikin. Oli opittava mikä olen itse ihmisenä.

Mutta kunnei kaikki asiat riipuu itsestäsi eikä kukaan voi ymmärtää miten pitkä matka ja miten rikki ihminen loppujen lopuksi oikeasti on pitkään. Pitkään ei todellakaan tarkoita viikkoa eikä kahta vuotta vaan prosessi on paljon pidempi. Tottakai puhun vaan itsestäni.

Vaikeinta kai on kohdata koko maailma uudestaan. Sitä on toisaalta aika suuria odotuksia hyvän jakson jälkeen, tai silloin kun aurinko tavallaan paistaa . Sitä on aika hauras ja heikko vaikka jopa kuvittelee välillä että on aika hyvin päässyt ns. eteenpäin.

Mikäli kohtaisin ihmisen joka kertoisi tarinansa johon voisin samaistua, ja hän väittäisi olevansa asiansa kanssa sujut, en uskoisi häntä. En edes usko että kohtaan sellaista ihmistä koskaan.

Arkikin on väistämätön ja kaikki ihmiset jotka ei ole kohdannut mitään vastaavaa , ei voi ymmärtää . En tavallaan edes halua että tietävät koska en halua mitään erikoiskohtelua, sääliä tai mitään joka tavallaan erottaa minut muista. Sitä vaan kai silti toivoo elämän kohtelevan itseään lempeämmin. Kun näin ei aina käy, toivoisin olevan mahdollisuuksia paeta sitä kaikkea.

Niin kai olenkin tehnyt . Pakenee tavallaan kotiin, tuttujen ja turvallisten asioiden ja ihmisten luokse, keneen voit luottaa ja olla ihan just sitä mitä on. Välillä rohkaisee itseään ja astuu ulos muille normaaliin maailmaan, mutta ei se aina ole helppoa. Joskus taas kaipaa että aidosti voisi nauttia ja suunnitella asioita mitä tekisi , kohtaisi uusia juttuja , ihmisiä , tapahtumia, ja toivoo että oikeasti pääsee siihen kiinni. Silti jos olen rehellinen, en oikein usko siihen, se on kuin haave joka silti pelottaa. Vaikeaa selitää.

Ehkä ne tutut ja turvalliset ihmiset vetää enemmän puoleensa kuitenkin. He kenen kanssa olet kokenut yhtä sun toista vuosien saatossa.

Tänään tulin töistä, olin hetken ulkona, syötiin, ja jäin lopulta yksin olohuoneeseen. Kävelin keittiöön ja pysähdyin katsomaan Matiaksen kuvaa. Jeesus miten se sattui ja tuntui yhä uskomattomalta että tämä tarina on oikeasti totisinta totta. Siksi en usko että kukaan joka on lapsensa menettänyt voi koskaan palata siihen vanhaan minään joka joskus oli. Eihän se ole pelkästään negatiivista, mutta ehkä enemmän kuin hyvää kuitenkin. Kyllä se hyvä on aika paljon itsensä lohduttamista ja hyvin pinnallista uskomusta jonka avulla pysyy pinnalla.

Mikä on se aika kun vanhempi joka katsoo omaa kuollutta lastaan valokuvasta ja vaan kävelee ohi tuntematta mitään? Kävelen minäkin ohi, mutta silloin en katso vaan olen uppoutunut johonkin omaan juttuuni. Voin siis todellakin kävellä keittiöstä olohuoneeseen ajattelematta mitään. Mutta sitten tulee aina se hetki kun pysähdyt, ja katsot tarkkaan sitä kuvaa joka ei vanhene, eikä kasvot ole muuttunut ja sinulla todellakin on vaan ne muistot, ne muistot mistä kaikki kirjoittaa niin kauniisti. Onhan meillä muistot. Kysyn vaan, kuka vaihtaa elävän lapsen kauniiseen muistoon jos on vaihtoehtoja? Ei kukaan. Se on meidän itsemme lohduttamista ja muiden lohduttamista eikä mitään muuta. Kunnei kertakaikkiaan ole sanoja joka oikeasti lohduttaa. Ei ole tekoja joka oikeasti lohduttaa. Ei vaan ole mitään joka korvaa elävän lapsen ja ihan tuiki tavallisen arjen, ja elämän joka menee jokaisella niin kuin menee. Sitä lasta kun ei oikeasti takaisin saa.

Silloin miettii ihmisiä joka ei ota kaikkea irti siitä mitä on. Heitä joka ei joka tilanteessa ensin ajattele lastaan ja sitten vasta kaikkea muuta ja muita. He jotka oikeasti muiden mielestään ”uhraa ” elämänsä perheelleen ja lapsiinsa, arvostan, koska mitään sen tärkeämpää ei voi tehdä. Vaikeaa on sanoa millainen elämä minulla olisi jollei koko onnettomuuttaa olisi tapahtunut. Olen varma siitä etten todellakaan olisi sen viisaammassa tilassa kun muut joka ei samaa ole kokenut. Olisin yksi heistä, olisin onnellisempi kuin ymmärtäisin. Ja jos voisin asioita muuttaa , olisin mielelläni yksi heistä.

Yleensä kirjoitan kun asiat ei ole hyvin ja joku asia painaa. Kai se on tapa yrittää kirjoittaa murheet pois ja saada sattumalta oikea oivallus joka kantaa taas pienen matkan. Jos on liian kivistä haluan siirtyä pois, takaisin johonkin vaikka tylsäänkin elämään , joka sekin on parempi kun epämukava olo , joka satuttaa.

Paljon hyvääkin olen kohdannut ja paljon arkisia kohtaamisia joka antaa voimaa. Noin niin kuin yleisesti pidän ihmistä ja parasta on se kun joku sanoo jotain mitä ei edes itse tajua olevan suuri merkitys minulle. Silloin kolahtaa kun koen jonkun näkevän sen ihmisen mikä todellakin olen. Naurattaa kyllä vieläkin se alkoholijuttu, kun joku ei oikeasti voinut uskoa totuutta 🙂 No se oli hauska juttu, mille olen nauranut monet kerrat jopa ajatuksissani.

Tapasin erään naisen muutama päivä sitten. Hän oli kova höpöttämään, oikeasti puhui niin paljon etten olisi millään jaksanut enää kuunnella, ja silloin ihminen todellakin puhuu urakalla. Hän selitti jotain omasta lapsenlapsestaan ja kuinka paljon hän sitä lasta rakastaa. Hän todellakin sai tunteet välitettyä minullekkin. Toisaalta oli lohduttavaa tavata ihminen jolla oli niin suuret ja voimakkaat tunteet, samaistuin tässä kohtaa häneen.

Tottakai ymmärrän että useimmat ihmiset rakastaa omia lapsiaan. Ja silti olen usein tuntenut että itselläni ei ole mitään rajaa kun tuntuu ettei ole sanoja kertomaan kaiken niin että joku oikeasti tajuaa miten valtavat ne on. Kun kohtasin Matiaksen ”tapaamisessa” silloin löysin rauhan , koska tiesin joka solullani että minua ymmärretään täydellisesti joka ainoalla solulla. Hienointa oli myös että tunsin hänen tunteet. Siinä ei ole varaa feikkiin, sitä ei voi feikata tai huijata millään tavalla. Kaikki on täydellistä.

Kun mietin kokonaisia perheitä jotka menehtyy, täytyy sanoa että ei oikeasti voi olla täydellisempää tapaa kuolla. Jollei siis ajatella isovanhempia ja muita rakkaita. Mutta jos kaikki on niin kuin on, perhe ainakin pysyy koossa yhdessä eikä ainakaan kenenkään perheenjäsenen tarvitse jäädä tänne suremaan ja suorittamaan tätä elämää loppun asti , odottaen ja toivoen että omat mielikuvat siitä mitä on sen jälkeen on totta.

Jos olen oikein rehellinen, en usko että tulen koskaan suremaan ketään niin paljon kuin suren omaa lastani. Toivon sydämeni pohjasta että elävä lapseni saa onnellisen elämän, ja että ehkä hänen tuleva perheensä säästyy kaikelta pahalta. Ennen ajattelin aina että olisi parempi jos minä olisin seuraava. Mutta en halua ajatella koko asiaa, koska tiedän että minunkin kuolema satuttaa sentään jotain. Lohdutan itseni kuitenkin sillä, että mikäli toivon mukaan kaikki menee niin kuin pitää, kuolen ennen lastani. Ja kuvittelen ja toivon että lapseni kokee sen luonnollisena. Kuolempa miten hyvänsä hän voi lohduttautua sillä että pääsin Matiaksen luokse. Järjestyskin on kuitenkin oikea. Jos mieheni kuolee ennen minua, tulen taatusti tuntemaan itseni yksinäiseksi. Olen monta kertaa ajatellut että olin onnekas. Minähän kuitenkin vaan rakastuin ja siitä se kaikki lähti. Minulla kävi todellakin onni että sain kunnollisen miehen. Toivon kuolevani suht selväjärkisenä ja nopeasti, silti haluan saada mahdollisuuden vielä järjestää asiat ja sanoa ne viimeiset neuvoni lapselleni joka taatusti olisi se, että lohdutan häntä sillä että kaikki on hyvin. Siksi tämä blogikin on hyvä asia. Jos kuoleekin yllättäin. Toisaalta olen aika hyvin hoitanut asiani, ja tärkeintä on kuitenkin se että hän tietää, että hän minut piti pinnalla ja rakkaus häntä kohtaa on niin suurta ettei millään muulla ole väliä. Toivon todellakin vaan että hän kasvaa tasapainoikseksi ihmiseksi jolla elämänarvot on kunnossa.Mitään muuta onneen ei tarvita.

Toisesta ihmisestä välittäminen on asia josta pidän itsestäni ja taatusti on yhtä paljon asioita mistä en itsessäni pidä. Mutta takerrun hyviin. Mietin vaan miksi , miksi ja mikä tarkoitus monessa asiassa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan on. Jotain se on. Välillä uskon että se selviää vielä, mutta yhtä monta kertaa epäilen kaikkea joksikin mielikuvaan jonka tarkoitus vaan on kannatella itseäni. Mutta silti ajattelen niin että jos aidosti jotain hyvää tunnen ja toimin aidosti, niin ei siitä ainakaan haittaa ole. Uskon myös että ihmiset vaistoaa sen. Olen kohdannut paljon kauniita ja surullisia hetkiä mitä koen olevan olleen tarkoitus kokea, sitä jotain varten. Toisaalta inhoan sanaa , tarkoitus. Se sana liittyy liian paljon kuolemaan.

Kun teen jotain aidosti, en heti hoksaa sitä. Toivon tottakai että niillä hyvin vaatimattomilla teoillani joka on tullut sponttaanisti aidosta sydäemstäni, on suurempi merkitys joka ehkä joskus selviää minulle. Jotenkin on sellainen kutku, että jossain kohtaa elämän mysteeri sekä kuoleman mysteeri aukeaa minulle.

Tänään siis todella viilsi sydämesssäni kun katsoin sitä valokuvaa, ja tänään toivon todellakin että saisin vielä monta ”tapaamista” ja jopa ihan tavallinen unikin kelpaisi jonka siis muistaisin vielä herättyäni.

Tovon itselleni ajatuksen jostain tulevasta joka olisi elämäni tarkoitus. Koska jos on päämääärä ei tarvitse kun pyrkiä sitä kohden. Päämäärän pitää vaan olla todella kiehtova juttu. Ei minusta välttämättä tarvitse tulla miljonääri, toki se auttaisi kokeilemaan monia asioita. Pystyisi auttamaan niin paljon ja sitä kautta saada elämälleen konkreettisesti merkityksellisempää elämää.

On hienoa kohdata muitakin ihmisiä jotka toimii samalla tavalla ja on todellakin hienoa kohdata ihmisiä jolla oikeasti on sydän paikallaan.

Tänään en oikein osaa toivoa itselleni tai kenellekään mitään. On aika tyhjä olo. Tunnen toki kaukaista kiitollisutta monia pieniä hetkiä kohtaan. Silti on aika tyhjä olo. Toivon ehkä että se joku asia selviää minkä takia elän. Toivon jotain mitä kohden pyrkiä ja haluan vaan tehdä jotain rauhassa niin kuin asioita kuuluisi tehdä. Haluan kokea sillä jollain olevan merkitys ihmisyyttä kohtaan.

Huomenna on uusi päivä ja taas nähdään mitä päivä tuo tullessaan.

Rauhaa sydämiin ja paljon hyviä ajatuksia ja oivalluksia heille joita niitä tarvitsee.

 

 

 

Surun alussa surin usein kaikkea mitä Matu ei enää saanut kokea. Ilmatkin oli yksi niistä. Jälleen yksi talvi lumineen, ilman laskettelua josta poika tykkäsi. Kesä ilman pellehyppyjä mereen kavereiden kanssa. Kevät nostatti ehkä eniten tunteita. Kevät eikä enää huolia miten poika voi siitepölyn seassa. Enään ei tarvinnut odottaa sadetta josta aina olin kiitollinen koska ilma puhdistui aina hieman. Nyt voi ostaa koivutuoksuja saunaan, muta en osta sitä silti. Ei pärise moottoripyörä. Hänestä ei tullut isä, eikä minusta mummi. Kuullostaa synkältä, ja niin se oli. Koska silti haluan myös antaa toivoa, enkä vaan kerätä tavallaan säälipisteitä, on pakko myöntää että jo kohta 12 vuoden jälkeen olen kaksi päivää nauttinut auringosta ihan aidosti, enkä oikeastaan ajatellut Matua. Tuntuu oikeasti kauhealta tunnustaa tämä, ihan kun olisi huono äiti kun olen ihan itse nauttinut jostain ilman surua tai syyllisyyttä. Mutta niin olisi Matias toivonut meille, ja nyt se on totta. Ei rakkauteni ole kadonnut eikä vähentynyt, ja tiedän ettei niin tule koskaan käymään.

Ajatus voi alkuvaiheessa tuntua mahdottomalta, mutta niin olisin ajatellut itsekkin aikoinaan. Mutta nyt voin sanoa että sekin on mahdollista ja totta.

Toinen asia joka vaivaa minua välillä on , on se mitä muut ajattelee minusta, tai kuvittelee. On aika hassua miten jotkut ketä et edes tapaa usein voi tehdä sinusta analyysin ja jopa arvostella. On aika montakin esimerkkiä. Eikä kaikki edes tarkoita pahaa . Sitä voi alkaa puolustamaan itseään tai selittämään, mutta itse olen jo todennut että totuus tulee aina aikanaan ilmi tavalla tai toisella. Eikä periaatteessa muiden mielipiteillä ole väliä kun itse tietää totuuden. Itse tuntuu vaan siltä että asia vaan paisuu suuremmaksi jos alkaa oikomaan ja helpostii tavallaan loukkaa heitä jotka näitä analyysejaan tekee, ja mukamas tuntee sinua paremmin kuin sinä itse. Vaikken nyt koskaan ole käynyt psykologilla, voisin kuvitella että siellä kestäisin paremmin analyysin itsestäni mikäli se olisi jotenkin rakentavaa. Pahin on kun joku sanoi että dissaan elävää poikaani kun puhun vaan Matusta. Olenko miettinyt miltä hänestä tuntuu jne..Jooo..asia nyt vaan on niin että kun yksi lapsi kuolee, ajatukset valitettavasti pyörii enimmäkseen kuolleen lapsen ympärillä. Toiseksi oliko kukaan katsomassa kun kaikki tapahtui? Ei ollut. Minä valitsin silloin elämän, muuten istuisin kuolleen poikani luona vieläkin , tai makaisin haudassa hänen vierellään, tai istuisin suljetulla. Minä valitsin elämän ja minä suojelin elävää jäljellä olevaa perhettäni. Jotenkin tuntuu että olin oikeutettu edes ajattelemaan kuollutta lastani, enkä muuta olisi voinut tehdäkkään..Luottakaa aina itseenne ja tunteisiinne , koska kun rakastaa mikään ei voi mennä väärin..eikä sitä tarvitse todistaa kenellekään ulkopuoliselle. Haaskaa tavallaan vaan energiaa mitä tarvitaan ihan elämiseen…näin tänään…

 

Matiaksen teemaksi tuli täysin sattumalta unelma. Lopusilauksen teemaan saan kiittää hautaustoimiston naista, joten kiitosilmoitukseenkin tuli – älä anna unelmiesi kuolla.

Tuntuu siltä kun monella asialla elämässäni on ollut asioita jotka alkaa ja loppuu ja tuntuu siltä kun ympyrä sulkeutuisi.

Matias jos joku uskoi unelmiinsa ja miten usein olenkaan kuullut kun muutkin muistelee omia menetettyjä rakkaintaan jostain piirteistä, sanomista tai tavoista.

Kun muistelemme näitä asioita , ne muuttuu viisaiksi sanoiksi tai teoiksi mistä muistelemme rakkaitamme.

Unelmat voi myös tavallaan antaa voimaa jaksaa, unelmat pitää hengissä ja antaa toivoa .

Unelmat itselläni on monta kertaa kaukana siitä mitä eniten haluan, mutta kun tiedän ettei kuollut herää henkiin, unelmat muuttuu joksikin muuksi joka pitää sinut hengissä , koska unelmat on tavallaan tapa lohduttaa itseään. Moni sanoo ettei kaipaa sääliä, mutta uskon silti monen surevan myös itseään.

Unelmat ovatpa mitä tahansa on minusta kuitenkin hyvä asia. Kaikki joka pitää sinut kiinni elämässä on hyväksi. Voi olla hyvä olla unelmia mitkä myös on tavoiteltavissa.

Kun mietin tavallista nuorta paria jotka alkaa rakentamaan omaa elämäänsä, perustaen perhettä, eläen sitä tavallista lapsiarkea, käydään töissä, maksetaan laskuja, järjestämme kaikkea ristiäistä, rippijuhlia, kihlajaisia, häitä ym. Elämme elämää joka lapsen menettäneiden mielestä on unelmaa. Toivoisin voivani saada monen ihmisen tajuamaan että perhe on se peruskallio , sinun unelmasi jonka halusit ja sait, olet rakentanut elämäsi pikkuhiljaa ja se on sisältänyt kaikenalista, jopa vastoinkäymisiä , silti se kaikki on täydellistä.

Pahinta on epäillä omia unelmiaan. Olen tuhannesti epäillyt niitä valheeksi ja joutunut tuuliajolle. Koska unelmat toden totta pitää sinut kiinni elämässä. Unelmat siitä miten kuollut lapsesi voi, ja missä hän on, ja miten te vielä tapaatte, pitää hengissä.

Unelmat kuoleman jälkeen, saa sinut jaksamaan eteenpäin. Ilman unelmia minua ei olisi, näin uskon.

 

 

Kun kuolema tulee yllättäen niin  kuin meillä, aloittaa ihan nollasta käsittelemään kuolemaa. Minulta kuoli elinvoimainen hyväkuntoinen nuori mies, enkä siis voinut kuvitellakkaan että näin voi käydä.

Jos on lukenut blogia alust asti löytyy taatusti ristiriitaisuuksia, itse en ole tutkinut , enkä mieti sen koommin miten ajoin kirjoittaa, tai mitä olen aikaisemmin kirjoittanut. Sen takia osa asioista toistuu ja taatusti jotkut suhtautumiseni on muuttunut.Alkuaikaa muistelen päiväkirjani mukaan juuri niillä fiiliksillä mitä silloin oli.

Sanotaan että aika parantaa haavat. Piileehän siinä pieni totuus. Omalta kohdaltani kun mietin miten olen ihmisenä muuttunut, johtuu kai enemmänkin siitä että on ollut aikaa käydä tapahtunutta läpi. Kuinka usein olettekaan kuullut ettei lapsensa menettänyt ole herännyt yhteenkään päivään etteikö hän jossain kohtaa mieti kuollutta lastaan. Allekirjoitan sen.

Ehkä muiden ihmisten on vaikeaa eritellä surua,ikävää  muistoista joka tavallaan muiden mielestä on suruun takertumista ja tavallaan annetaan ymmärtää ettei ole terveellistä ajatella omaa lastaan jos lapsi on kuollut. Olen siis monen mielestä vaurioitunut ihminen. Psyykkisesti sairas. Näin olen jopa itse ajatellut joskus. Toki kirjoitan usein että osa minusta on aina rikki, ja se johtuu siitä etten oikeasti voi koskaan saavuttaa sitä mitä haluan. En saa lastani takaisin, ja tottakai kehoni ja mieleni protestoi sitä vastaan. Olen oikeasti kuin uhmaikäinen lapsi joka reagoi kiukuttelulla, ehkä potkimalla ja sylkimällä saadaakseen jotain haluamansa , mitä se joku aikuinen häneltä kieltää. Aika opettaa häntäkin aikanaan, tulee muita keinoja. On syy ja seuraus tavallaan. Teini taas kokee ehkä uhmaa hänkin kun koettelee vanhempiaan kuka milläkin tavalla. Huijataan, paiskitaan ovia, tai ollaan maailman kiltein äidin tai isin lapsi, itketään kun tullaan jätetyksi ja se on vähintään maailmanloppu.

Minäkin olen ollut vihainen, olen oikeasti vihannut, protestoinut, olen käyttänyt kaikki tunnetilat mitä kehossani on. Itken, sulkeutunut itseeni, rauhoittunut, yrittänyt ottaa rauhallisesti. Tavallaan käynyt läpi kaikki se mitä uhmaikäinen lapsikin käy elämänsä aikana ja kasvaessaan läpi.

Olisin kai suostunut mihin vaihtokauppaan tahansa , jos olisin saanut poikani takaisin. Mutta kukaan ei voinut tehdä edes tarjousta. Kun sisimmässäsi tiedät että kuolema on peruuntumatonta, olet toivottomassa tilassa. Alkaa prosessi joka käynnistyy haluat sitä tai ei.

Ajatuksesi pyörii hyvin pienessä ympyrässä mitä yrität ymmärtää. Poika on kuollut, kuollut, kuollut, kuollut.

Mitä tapahtui? Miksi?

Ajatuksen piiri laajenee sitä mukaan kun aika kuluu kuoleman hetkestä. Sitä mukaan mitä kehosi jaksaa. Samalla imet monta asiaa itseesi , mitä tapahtuu ympärilläsi juuri kun maailma on romuttunut.

Aika tikittää edeelleen koko ajan eteenpäin, tulee hautajaiset, tulee paperihommia, ja asiat eteenee kaikesta huolimatta jollakin tavalla.

Kaikki se miten asiasi järjestyy vaikuttaa siihen miten reagoit, kun ajatukset laajenee. Millaisia ihmisiä kohtaat matkan aikana. Millainen vastaanotto on kun käyt lääkärissä, pankissa, soitat sinne ja tänne ja peruutat asioita, järjestät asioita monessa yhteydessä ja joka paikassa kohtaat ihmisiä.

Kaikilla näillä ihmisillä ketä kohtaat pakosta, on osa sinun prosessiasi.Kun tulee kiukku ja viha , on helppo ottaa heidät maalitauluksi ja purkaa vihaa heihin ja haukkua heidät pystyyn jollekkin .  Kun taas muistelet jotain kaunista , muistat taatusti jonkun kohtaamasi kauniit sanat, avun tai eleen. Silloinkin purat itseäsi ja lohdutat itseäsi heidän ansiota tavallaan.

Kun ajatukset laajenee ja aika kuluu koko ajan sitä mukaan eteenpäin, ymmärtää helpommin itseään ja omaa käytöstään sekä ajatusmaailmaa mikä oli ja mikä on nyt.

Siksi en itse halua vaurioittaa itseäni enemmän takertumalla huonoihin asioihin pelkästään. Hyväksyn täysin että olen toiminut niin kuin olen toiminut. 10 vuoden kuluttua voin ajatella eri tavalla kuin nyt, voin olla vielä enemmän sujut asian kanssa jonka edelleenkin toivoisin olevan toisin.

Mikäli en olisi menettänyt lastani, tuskin olisin koskaan syventynyt koko asiaan. Mikäli se olisi ollut koulutehtävä ja olisi ollut pakko , en siltikään olisi koskaan voinut oivaltaa ja ymmärtää mitä kaikkea lapsen kuolema muuttaa ihmisessä . Mitä kaikkea joudut kantamaan mukanasi haluat sitä tai et.

En tiedä luovuttaako joku joka on samassa tilanteessa kanssani. Työntääkö joku asian vaan pois? Sulkeutuuko joku vaan surunsa kanssa yksin, koska se on niin iso asia ymmärtää itse, saatikka ulkopuolisen? Oletan ainakin että suurin osa ihmisistä hakee jonkinlaista hyväksyntää muilta ihmisiltä, ja silloin ehkä vaikeneminen on paras tapa esittää jotain mitä et todellisuudessa ole. Joku ehkä haluaa erottaa elämän paikkoihin jossa saa olla se vanha minä jossa saa ajatukset pois. En tiedä.

Näillä ajatuksilla tänään kohti aurinkoista päivää.

Siis apua..lähetin kaverille tilannetiedotteen missä mennään, ja pelästyin vastausta. Hän ja puoliso ovat molemmat sairaat ja nyt ei ole mistään nuhakuumeesta kyse vaan tosi paikka edessä molemmilla. Eihän niin voi tapahtua että kaksi aikuista kuolee ja yksi lapsi jää orvoksi???Valitettevasti voi, olen kokenut sen kun menetin rakkaan ystäväni. Vaikka mies sairastui ensin , hän kuoli ensin ja heti perään puoliso. Onni tässä kohtaa oli se että lapset olivat sentään suht isoja jo. Ajattelin aina ettei näin oikeasti voi käydä, eikä ainakaan toistamiseen. yritin keksiä kaikkea millä tsempata ja saada kaikki ajatukset vaan hyvään ja positiiviseen. Onneksi oli tosi tarina kerrottavana naisesta joka selätti ensin rintasyövän ja heti perään aivosyövän…ammensin hänen tapansa selvitä kaikesta. Samalla häpeän omaa heikkoa itseäni joka vajosi näin alas asioista joka ei kuitenkaan vie henkeäni.

Sairaudet ei aina tule pikkuhiljaa eikä ole aina odotettavissa vaan oikeasti sairaudet voi tulla hiipien salaa, ja sekoittaa suunitelmasi  vaikka olisit keksinyt mitä ja päättänyt tehdä muutoksia elämässäsi.

Pelottaa toisen puolesta, ja kun oikein mietin pelkään eniten tosiaankin sitä että yksi lapsi tosiaankin jäisi orvoksi..

Tunnen itseni todellakin voimattomaksi. Nyt täytyy vaan auttaa henkisesti..hitsit miten pieneksi itseni tunnen..mutta tämä tositarinan on vaan loputtava hyvin ja onnellisesti…

Kirjoittelen enemmän, koska säästän itseäni vieläkin. Tänään on ihana ilma, mutta lenkit saa jäädä suosiolla. Hyvä syy antaa monen asian olla, jos nyt jotain positiivista. Töissä oli kivaa nuoren ihmisen kanssa , joka on hyvin herkkä . Töitä piisas ja sitä riittikin ihan koko päiväksi, mutta tuntui hän viihtyvän vaikka tekemistä riitti. Opetin muutamia kikkoja ja neuvoja tulevaa elämää varten.

Kun oma lapsi kuoli pidin puheen jossa kiitin monta ihmistä jotka auttoi häntä ja minua monessa asiassa. Joku kuskasi harkkoihin, jossain sai hakea nauloja magneetilla, monta juttua ja ehkä sitä ei aina tullut ajatelleeksi kuinka tärkeää on että on hyviä aikuisia lapsen elämässä omien vanhempien lisäksi. Hyvistä ihmisistä jäi hyviä muistoja ja suurta kiitollisuutta että näin on ollut.

Toivon ainakin itse jääväni mieleen hyvänä jollekkin nuorelle joka 20 vuoden kuluttua muistelee ensimmäisiä työpaikkojaan ja kokemuksiaan.  Samalla tavallaa kuin minutkin otettiin aikoinaan siipien suojaan tavallaan, ja hyvin neuvojen saattamana.

Kesä ja kaikenlaiset asiat jotka tapahtuu vuodenaikojen vaihtuessa herättää usein kaipausta. Varsinkin kun ensimmäinen joulu tuli, kun kevät tuli, kun oli parasta kesää ikinä. Ottaa tottakai koville viettää se ensimmäinen joulu ja samalla muistot palaa viimeiseen jouluun yhdessä, ja yrittää muista kaikki asiat mitä on tapahtunut.

Kun näet nuoria hyppimässä kikattaen mereen uimaan, muistan oman vesipetoni  joka ei ui enää ikinä. Joka ei koskaan saanut kokea uutta kesää. Ei odottaa että voi ottaa moottoripyörän tallista, ei juhlia ystävien kanssa, ei yöuinteja , ei sitä eikä tätä. Miten joku voi kuvitella että oman lapsensa unohtaisi? Miten sitä voi edes ajatellakkaan ettei ole tervettä muistella omaa lastaan. Miten se eroaa muistella tai kertoa omasta lapsestaan jotain, jos lapsi vaikka onkin aikuinen ja elää jo omaa elämäänsä tai muistella kuollutta lastaan? Ei mitenkään. Miten tämä voi olla niin vaikeaa ymmärtää? Olen pohtinut tätä asiaa monta kertaa. Jos minä olen synnyttänyt ja kerron siitä, se kaikki on totta. Yhtä totta kun jonkun muun äidin synnytys josta hän kertoo. Tapahtuneita kokemuksia josta naisilla usein riittää koska voimme samaistua , vertailla, ja jakaa muistojamme tai kertomuksiamme lapsistamme. Sehän on luonnollista . Tottakai ymmärrän että ihmiset olemme erilaisia luonteeltamme. On suorasukaisia ihmisiä, ujoja, epävarmoja, röyhkeitä, herkkiä  jne..

Oletan ainakin että ujo tai itkuherkkä ihminen ei itse ainakaan tieten tahtoen ehkä halua puhua omasta kuolleesta lapsestaan. Syy on se paha mieli jonka hän tuntee, hän ei ehkä halua itkeä julkisesti, tai pilata toisten ehkä iloista tunnelmaa. Hän ehkä poistuu mikäli lapsista tulee juttua. Ajattelematta asiaa syvemmin voisi kuvitella että kaikki syy on surevassa. Minusta asia ei ole näin. Minä itse päätän kerronko, koenko tilanteen sopivaksi, haluanko kohdata ympäröivät ihmiset ja heidän reaktiot tai jätänkö väliin. Haluanko pitää kaiken sisälläni ja jatkaa ns. normaalina ihmisenä jotta minuun ei kiinnitetä huomiota ai etten aiheuta mahdollisia piinaavia tilanteita. Pelkäänkö että puheeni joka usein ystävien kanssa on hyvin luontevaa , tuttua ja turvallista, ei sitä olekkaan vieraampien seurassa?

Itse olen kokenut ne kaikki tunteet. Työhaastatteluissa esimerkiksi. Tuskin otan ainakaan koskaan enään totuuden esille, enkä voita sillä mitään jollen häviäkkään. Mutta jos paikan haluan olen itse päätellyt että on parempi keskittyä olenaiseen, eli työpaikkaan. Kuollut lapsi ja siitä puhuminen kuin kävisi kaupassa ostamassa maitoa, ei tunnu,  ei- kokeneelle luontevalta. Silmien kostuminen taas herättä vieraissa pelkoa, hämmennystä, sääliä. Siksi olen päätellyt ettei se ainakaan ole asia jonka kerron ikinä. En halua tulla leimatuksia äidiksi joka ei romahda puhuessani lapsestani, jotenkin tunteettomaksi, enkä sellaiseksi joka on päässyt asian yli, koska se ei olisi totuus ja kuunteltuani itseäni en edes halua päästä lapsestani irti. Se ei ole sairaus, eikä se ole väärin. Herrajestas , se on sinun rakas lapsesi josta puhutaan jos puhutaan. Ei ole edes valehtelmista jollei kerro ihan kaikkea itsestään ja menneisyydestään. Ethän kerro muutenkaan kaikille koko elämäsi historiaa. Et rakasta lastasi vähemmän vaikket kerro että sinulla oli lapsi joka kuoli. En edes voisi itse kuvitella saavani työpaikkaa säälistä, lapseni kuoleman kustannuksella. Ei minä en lastani myy jonkun edun takia.

Kun ja jos puhut, olet päätöksen tehnyt itse. Se johtaa johonkin tai ei mihinkään. Luultavasti sitä ei edes tarvitse miettiä vaan kaikki tapahtuu silloin luonnostaan.

Oman lapsensa menettäneiden ei taas voi syyttää ympäristöä siitä että he pelkää, ei osaa sanoa mitään, hermostuvat, vaivaantuvat, voivat yrittää kömpelösti löytää oikeita sanoja. Minusta on väärin myös purkaa vihaamme heihin jotka ovat syyttömiä siihen etteivät ole kokeneet saman mitä me surevat olemme kokeneet. Minusta tuntuu että syyllistäminen ja viha kuitenkin kuuluu prosessiin , halutaan purkaa jotain pahaa oloamme , mitä ei aina voi kohdistaa. Ainakin itse  koen tehneeni näin. Olen halunnut huutaa jollekkin ja kertoa miten joku on kehdannut sanoa, ja miten hän voi sanoa minulle sitä tai tota. Suru on nin monta asiaa yhtä aikaa, ja kestää käsittää sitä mitä kaikkea se sisältää.

Toisaalta pidän itseäni ja monia muitakin syyttömiä siihen että jouduimme osaamme, olla kuolleen lapsen äiti tai isä. Yhtä syyttömiä kuin he joiden kaikki lapset ovat elossa. Olettaisi kuitenkin että suurin osa ihmisitä on kokenut pelkoa.

Olin kerran aika vieraassa ympäristössä isossa porukassa jossa tunsin vain kaksi ihmistä 15 ihmisten joukosta. Minulle vieraat ei ole ongelma, ja pääsen kyllä sisään juttuihin ja uskallan kysyä tai ottaa osaaa keskusteluihin jos haluan. Esittelin itseni kaverini lapsen kummitädiksi, eikä muuta. Ei mennyt kauan aikaa kun nämä kaksi oli infonnut muita kuka minä olen. Mieheni he tunsi lähes kaikki, mutta kun tämän huomasin sanoin ihan reilusti kenen vaimo olen.

Kyseessä oli tavallaan juhlista ja alkoholiakin oli kuvioissa. Itse en juo ollenkaan, eikä alkoholi vaan koskaan ole ollut minun juttuni. Kun muut juo, kukaan ei edes huomaa oletko selvä tai ei. Minulla ei ole alkoholia mitään vastaan, mutta olen todennut etten kestä krapulaa , ja toiseksi ei mene päiviä hukkaan maatessa pahan olon kourissa. Asun kauakana joten matkustamisen takia on kätevää kun voi autoilla. Suomeksi ja kyhesti olisin voinut kirjoittaa, olin siis selvin päin.

Ensin alkaa joku kertomaan syövästään ja miksi on lihonnut niin ja niin monta kiloa, ja miksi hikoilee koska plää plää plää..Tuli toinen syöpätapaus, ja se oli kaverini, ja siihen keskusteluun osallistuin koska se kosketti minua kun se tapahtui. No hänkin selvisi leikkauksesta josta moni kieltäytyi ja yksi otti riskin. Jäi toki muutama asia jonka kanssa piti elää , mutta pääasia oli että pienet lapset sai pitää isänsä. Sitten tuli siskon sairaudet. ja koko ajan minua tarkkailtiin, että miksen minä avaudu omasta  elämän tragediastani. No ihan siksi koska en tuntenut heitä tarpeeksi hyvin, enkä nyt vaan kokenut tarpeelliseksi puhua vaikka  tiesin heidän tietävän. No ilta kului ja lopulta alkoholi oli tehnyt tehtävänsä ja yksi nainen saa aasinsiltaa pitkin kiinni meidän menetykseen. -Miten sinä selvisit? Miten ihmessä sellaisesta voi selvitä? Miten sinä käsittelit asiaa jotta selvisit? Mitä teit ? Kysymyksiä sateli alkoholin tuomalla rohkeudella. Vastasin, elämä vaan vie sinua eteenpäin, ja koska olet niin sokissa et edes älyä tehdä mitään toimitasuunnitelmaa. ja niinhän se olikin. Tapahtui niin iso asia, että siinä kohtaa järki oli kaukana. Kun tuntuu että aika pysähtyy , kun tuntuu että elämää ei jaksa elää, kunnei tiedä vielä mitä on tapahtunut, miksi on tapahtunut, miksi meille, ja tuhatta muuta asiaa. Ei sillojn ajatella miten tästä selviää, vaan sitä elää kaikki tuskat ja toden totta elää hetkessä , ja ottaa vastaan kaikki tunteet sellaisena kuin se tulee, ja kokee sen juuri sillä hetkellä kun se on, et mieti eteenpäin, etkä taaksepäin , elät niin hetkissä. Periaatteessa olet kai aidoimmillasi juuri sinua itseäsi kun kaikki kokemukset kaatuu toinen toisen perään niskaasi. Kehosi , mielesi, ehkä Jumala, tai suurempi voima, aika, elämä vie sinua eteenpäin sekuntti sekunnilta teetpä sitten mitä , haluatpa sitten mitä. Ei ole kuin yksi asia. Tämä ei voi olla totta, miksi? Miten voin saada lapseni takaisin?

Pikkuhiljaa tekemättä mitään, periaatteessa tuntematta että edes teet jotain, teet koko ajan silti töitä päässäsi, ymmärtääksesi mitä on tapahtunut, mitä tästä eteenpäin. Äidinvaistosi tai isänvaistosi saa sinut suojelemaan mahdollisia sisaruksia tai puolisoita, vanhempia tai muita läheisiä. Rakkaus on sinun pelastuksesi tavallaan.

Kun pääset eteenpäin vaikket huomaakaan sitä itse, alat ajattelemaan edes pätkittäin eteenpäin, vaikka menetetty lapsi onkin suurimmaksi osaksi pääasia kaikista ajatuksistasi.

Kun päästään hiukan eteenpäin, tulee ajatukset ja siinä kohtaa kun alkaa suuttua muille tyhmistä sanoista jotka ehkä on loukannut, koen sen itse niin että se on pahan olon purkamista edes johonkin. Anna itsellesi anteeksi, olet täysin syytön ja jos myöhemmin kadut jotain, niin aina voi elävältä ihmiseltä pyytää anteeksi jälkeenpäin jos tuntee siihen tarvetta.

Sureva ihminen voi suuttua siitäkin ettei osata sanoa mitään, tai katkaistaan välit, tai vaihdetaan kadun puolta. Itse olen ainakin mennyt ensin itseeni ja ollut itselleni umpirehellinen. En voita sillä mitään että valehtelen itselleni miksi minulla on oikeus olla vihainen, vaikka sisimässäni tiedän totuuden jossain vaiheessa.

Tokihan lapsi voi kuolla niin että on syyllinenkin, mutta nyt puhuin syyttömien ihmisten reaktioista kun puhutaan kuolemasta.

Olen tavannut hyvinkin rohkeita ja suorasukaisia ihmisiä , ja tuntenut heidänkin epävarmuutensa ja pelkonsa kohdata surevaa. Toki myönnän että hyvien tapojen kannattajana ja surevan kunnioittamisen kannattajana , pitäisin sellaista ihmistä tyhmänä joka ei osaa käyttäytyä asianmukaisesti kun on kuolemasta ja menetyksestä kyse.

Me voimme aina auttaa surevaa omalla käytöksellämme ja sanoillamme jos haluamme, ja siihen ei vaadita kuin kuunnella omaa sydäntämme. Meidän suhtautuminen voi myös antaa lohtua ihmisille jotka menettää rakkaan ihmisen moneksi vuodeksi. Me voimme valita sanat jotka joku muistaa monienkin vuosien jälkeen lämmöllä ja hyvänä ja kiitollisuudella. Pienet tekomme voi tuntua olemattomilta , mutta surevalle voit olla se timantti kaiken kaaoksen keskellä. Vaikka sanot väärin, kehosi, kertoo meille miksi sanat meni väärin, ja tiedämme ennen kuin korjaat asian mitä tarkoitit.

Ruokin mieluummin hyviä muistoja ja ajatuksia kuin se että takerrun huonoihin asioihin. Toki olen blogissani kertonut myös asioista jotka juuri sillä hetkellä on tuntunut pahalta, väärältä , tyhmältä. Anteeksiantamattominakin, juuri silloin kun olen ne kohdannut. Ei ole mitään järkeä yrittää kaunistella tai esittää olevansa joku hiton guru siitä mitä olen kokenut. Joku surevien mestari joka mukamas on aina toiminut oikein ja oikeudenmukaisesti ja aina muita ajatellen. Jos niin tekisin en koe että kukaan voisi samaistua ja saada apua minun kokemuksistani. Olen vuorenvarma että kaikki mitä olen käynyt läpi, mitä olen ajatellut, sen on kokenut myös suurin osa surevista. Ehkä kaikki ei ole mennyt prikulleen juuri niin kuin minulla, mutta paljon yhteistä on.

Koska suru etenee , kenellä missäkin tahdissa, saavutamme jossain vaiheessa uusia asioita ja uusia tapoja ajatella koko surua ja tapahtunutta, ja jos minä voin edesauttaa ja löytää oikopolkuja jotka edesauttaa edes jotain, mitkään kirjoitukseni ei ole ollut turhaa.

Minun helvetistänikin olen selvinnyt siihen pisteeseen, että tiedän haluavani elää, ja niin teen jopa iloiten tänä päivänä, unohtamatta poikani joka aina on poikani mitä rakastan tänä päivänkin yhtä paljon kuin silloin kun kaikki oli hyvin. Rakkaudella ei ole rajoja , se menee kuolemankin läpi.

 

 

 

 

Oho, Eilen olin aidosti väsynyt ja kuukahdin uupuneena sänkyyn. Työpäivä oli ihan kiva ja tuntui kivalta palata johonkin tuttuun. Ilmeistä on että ajatukset harhaili, koska muistin ottaa aamulla ompelemani jutut mukaan, mutta en varsinaista asiaa 🙂 No ehkä tänään sitten.

Olen miettinyt miten joku ihminen tavallaan voi tuntua niin puhtaalta ja aidolta kun eilinen tapaamani lääkäri oli. Toisaalta uskon että ylemmät voimat järjesti tämänkin minulle, mutta jatko jää nähtäväksi.

Olen aikaisemminkin ihmetellyt näitä aidosti hyviä ihmisiä mitä onneksi maailmasta löytyy ja ihan omalta työpaikaltanikin. Naurattaa kun yritän aina löytää syyn ja tavallaan löytää joku selitys ja osittain oletan hiffaneeni sen . En usko että tässä maailmassa pystyy väkisin tekemään vaihtokauppaa. Uskon siis aitoon hyvään toimintaan toisia ihmisiä kohtaan joka tulee tavallaan ihan luonnostaan.

Sanotaan että hyvät ihmiset kuolee ensin. Toivon todellakin että eilinen lääkäri saa elää kauan, vielä kun jää eläkkeelle ja tavallaan saa nauttia elämästään ihan rauhassakin. Kun näen miten jotkut ihmiset kohtaa auttavaisin käsin toisia , mietin aina että onneksi asia on näin hänen omankin elämänsä kannalta. Tyyliin, jos tarjoat jotain kun ihminen on pulassa , sinuakin autetaan vastaavasti kun olet samassa tilanteessa.

Hassuin ajatus on se että onko nämä hyvät ihmiset melkein valmiita sieluja , tavallaan sielujen koulun loppusuoralla olevia, vanhoja sieluja? Ja taas että onko ikävät ihmiset koulutuksen aloittelijoita jolla on paljon opittavaa. Sen teorian mukaan tänne maan päälle tullaan monta kertaa. Toisaalta tuntuu raskaalta ajatukselta palata uudestaan tänne. Koska ei tämä elämä nyt ihan helpoimastakaan päästä ole ollut. No kaikki selvii aikanaan kun itse kuolen, ja toivon ainakin olleen sen verran hyvä ihminen että Matun tapaan , ja silti olen siitä varma.

Totuushan on sekin että ellei olisi pahoja ihmisiä , hyvät ei erottuisi. Kun mietin koiraani, siitä olisi hyvä ottaa mallia. Koira kun jaksaa aina iloita minusta, ja hyvästä. Nauttii häpeilemättä kun rapsutan ja kerjää sitä lisää. Osaa siis ottaa hyvää vastaan luonnollisena asiana. Mutta antaa sitä myös itse omalla tavallaan.

Eilen myös sain tukea ihmiseltä joka on itse todella sairas. Sanoinkin etten itse halua valittaa mistään, ja yritänkin olla kiitollinen siitä että omat asiani on aika hyvin. Kuuntelin häntä eilen koko ruokatauon ja on ihanaa kun voi lopettaa puhelun hyvin mielin. Lupasin pyytää hänelle voimaa ja jotta en unohtaisi, tein sen automatkalla kotiin ja pyysin vielä hänen lapselleen kaikenlaista hyvää.

Tyhmiä, hassuja, pimeitä ajatuksiako. Tuntuu itsekkin siltä kun lukee tekstiä että olen joku hörhö ja vähintään ääres outo 🙂 Naurattaa.

No en ehkä aina ole ajatellut näin syviä, mutta ajatusmaailma on kyllä aina tätä luokkaa ollut. Kun Matias kuoli koko tämä teoria romuttui ja olin ihan tuuliajolla. Siksi kai se itseni syyttely oli pahin ja raskain ongelmani joka pyöri päässäni . Mitä minä tein väärin kun lapseni tapettiin? Valittiin kuolemaan rangaistukseksi jostain mitä minä olen tehnyt väärin. Toisaalta istuuhan vankiloissakin porukkaa murhistakin , elossa mutta vangittuna. Kun rangaistus on suoritettu loppuun , koittaa vapaus ja saat toisen mahdollisuuden. Minä en saa lastani takaisin. Onnekseni huomaan teorioiden mitä yritän löytää ontuvan. Minulla oli kaksi lasta, minkä perusteella Matias valittiin kuolemaan?

Tuntuu vaan ehkä helpommalta antaa asioiden välillä olla, yrittää uskoa että vielä tulee se looginen selitys että kaikki on mennyt niin kuin pitikin. Vaikkei se lohduta minua pätkääkään nyt , ehkä se lohduttaa jos saan selityksen kun kuolen.

Helpoin tie olisi jos pystyisin uskomaan että kaikella on tarkoitus, uskoa sit ihan joka solulla ja antaa elämän vaan viedä eteenpäin luottaen että saavun juuri siihen paikkaan minne kuulun. Kohdata kaikki mitä kohtaan, ja vaan pitää oma ajatusmaailmani tärkeänä ja yrittää elää tätä elämää sen mukaan mitä itse arvostan , ja yrittää saavuttaa jotain parempaa. Luottaen siihen että se joku hoitaa kaiken puolestani.

Btw, olen opetellut luottamaan omaan intuitiooni. Edistystä sekin. Töiden suhteen olen osunut nappiin, ja yritän lopettaa sen miettimisen , ja sanon todellakin yritän. Yritän myös olla miettimättä mitä kaikkea pahaa minulle on tehty ja siinä olen onnistunut. En voi väittää etteikö se nosta päätään, mutta ainakin on ollut ilo olla töissä. Pitää vaan keskittyä oikeasti enemmistöön joka on ollut ilo, todellakin ilo ja keskittyä niihin hyvin asioihin mitä tapahtuu. Jos sanoisin että toivon että paha saa palkkansa ja niin kyllä uskon, se kuitenkin todistaa etten itse ole se ihminen mikä haluan olla. Yritän antaa ajatustenkin olla, koska muutenhan tavallaan toivon pahaa joillekkin ja silloin en ole itse hyvä ihminen. Annan tavallaan maailmankaikkeuden hoitaa asiat omalla tavallaan , koska eihän se minulle kuulu.

Äiti Teresa kai oli pyytetön ihminen kaikin puolin. Mutta siitä olen kaukana, enkä usko koskaan ehtiväni kehittyä edes sinnepäinkään tämän elämäni aikana. Tiedän sen jo nyt , ja sen tulee todistamaan tulevat päivitykseni. Mitä se elämä sitten tuokaan eteeni vielä.

En vaan nyt tiedä miksi olen niin itkuinen. Kesken kirjoituksen muistan yhden työkaverin, ja yhden pienen kommentin joka ei tavallaan ollut mitään erikoista, ei mielistelyä, ei mitään yliyrittämistä vaan aitoa hyvää ihmistä. Taitaa olla joku hyvien ihmisten puolesta itkemiskausi ja se että olen heistä kiitollinen. taitaa joku hormooni olla taas väärinpäin. Onko se pelkoa tulevasta , tai menettämisestä?? En tiedä.

Olen miettinyt yrittäjyyttäkin, siinä on omat hyvät puolet, mutta tajuan että olen liian sosiaallinen ihminen. Ainakin sen tulevan mahdollisen yrittämisen pitää olla sosiaallista , koska se antaa minulle sitä jotain.

Nyt kuteet niskaan , muistan kuistilla olevat tavarat, ja menoksi kohti uusia seikkailuja…

Radio päälle ja odotan merkkejä taivaalta 😀

 

 

Aloin miettimään olenko astunut askeleen eteenpäin taas. Elämä nyt on pieni askelia ja takapakkeja, mitä en hirveästi mieti, vaan ne on pysähtymistä , välipitämättömyyttä, kunhan nyt elän tavallaan.

Pyydän säännöllisesti voimaa ja lähetän toivomuksia sinne jonnekkin tämän tästä. Nämä ajatukset putkahtaa päähäni milloin missäkin.

Töissä kun käy, se auttaa olemaan kiinni arjessa ,  sielläkin kyllä tunnen suurta kiitollisuutta monesta asiasta. Joskus mainitsen työkaverille että olipa kiva päivä. Ei hyvään päivään tarvita mitään joka menee överiksi. Voi vaan olla hyvä päivä joka poikkeaa hyvin vähän peruspäivästä.

Nyt olen ollut kotona muutaman päivän, enkä saisi tehdä juuri mitään. Olin jo tilannut erikoislääkärin, mutta aikoja oli vaikeaa saada ja osui tietenkin työpäivään, niin peruin senkin. Huomenna taas lääkäriin hänen pyynnöstään, joka tietenkin on positiivinen asia että ottaa todesta. En ihan hevillä sairauslomaa ota, enkä sitä pyytänyt tälläkään kertaa, mutta ehkä nyt kannattaa hoittaa tää homma kuntoon, mutta kun en usko siihen. Kinkkinen homma.

No istuin ekan päivän ja kudoin liinaa, kunnes lanka loppui ja totesin että se tulee turhan kalliiksi ostaa vielä kolme kerää. Jotain papereita olen laitellut mappeihin , surffaillut.

Oletin että nukun kun tukki ja keskityn liikaa ajattelemiseen , joka ei aina ole paras juttu minulle. Ihme kyllä en nukkunut kahteen päivään edes päiväunta joka on todella outoa. Totesin että ehkä työni sittenkin on fyysisesti niin raskasta että se onkin syy väsymykseen, eikä olekkaan saamattomuutta.

Pari päivää meni istuessa kunnes tulin hulluksi ja hain rullaverhot kaupasta. Toimin sitten lähinnä työnjohtajana mieheni asentaessaan ne. Toki minä leikkasin niitä ikkunoihin sopivaksi.

Hommasin aikaisemmin verhojen jälkeen sohvan. Sitten ajattelin että ehkä vihdoinkin on aika ostaa uusi vessanpytty. Olen venyttänyt sitä vaikka kuinka kauan, ja nyt tuli mittari täyteen. Vanhassa on yksi laikku joka häiritsee minua . Kiilto on mennyt eikä se juurikaan näy, mutta minä tiedän että se on siinä ja se riittää. Ei kiiltävään kohtaan voi tarttua pöpöjä ja niitä inhoan. Tuli joku hulluuskohtaus ja otin puhelimen käteeni ja tilasin pytyn miettimättä yhtään mitään. Onko järkevää, onko töitä, ja ehkä säästöilläni olisi ollut järkevämpääkin tekemistä turvallisuuden tunteeni vuoksi.

Tänään mapitettuani papereita ja käytyäni läpi niitä kurkkasin myös omaan askarteluhuoneeseen joka pursuaa tavaraa. Nyt ahdistaa kätevä kirjoituspöytä missä periaatteessa on kaikki mitä tarvitsen jos ompelen tai jotain. Tilava siis. Ahdistaa hyllykkö joka myöskin on kätevä , mutta vie tilaa. Mietin mihin saisin ne tavarat mahtumaan jollei sitä hyllykköä olisi.

No vedin oven kiinni, ja lopulta annoin periksi ja pesin muutaman ikkunan. Minusta se ei ole liikkumista.

Lopulta kun ajatukset hiipi mieleeni kesken kaiken tajusin että olen viime ajat saanut aika paljonkin aikaiseksi. Värimaailma on muuttunut totaallisesti ja ensimmäinen kerta elämässäni ehdotin että ompelisin vihreät tyynyt sohvalle. Mies vitsaili että eikö valkoinen olisi parempi, kun tietää että se on mielivärini.

En tunne mitään suurempaa voimaa itsessäni. Ehkä olen ollut niin kipuni vankina viime ajat , ja silti olen jotenkin edennyt monessa asiassa pikkuhiljaa. Fyysinen tekeminen ja sunnittelu ei todellakaan kuulu surun vaikempiin hetkiin. Silloin keskitytään tiedostamatta vaan perusasioihin.

Joten kun 12 vuotta kohta on plakkarissa , minä jo sunnittelen sentään jotain, joskin hitaamassa tahdissa, mutta kuitenkin. Ensin verhot pois jotka ahdisti, sitten verhojen osto, taas meni aikaa ja ompelin ne. Sohva ja nyt vielä pytty tulossa. Soitin vielä edesmenneen ystäväni pojalle jospa tulisi katsomaan meidän kattoa , tietää katon maalauksesta aika paljon. NO ihan hirvittää mutta soitettu mikä soitettu.

Sohva on valkoinen ja olen kai halunnut valkoista sohvaa viimeiset 25 vuotta , mutta aina perustellut itselleni että se on vihoviimeinen ostos koiraperheeseen.

Sitten tuli ajatus. Haloo , jos meinaan sellaisen koskaan saada se pitää ostaa nyt. Mitä hiton väliä sillä on jos se likastuu ja menee huonoksi. Se on käyttötavara eikä mitään muuta. Sitäpaitsi voin opettaa koirat siihen etteivät mene sohvalle. Tokihan se on vaikeampaa koska ovat tähänkin asti saanut olla sohvalla. Tajusin että minulla on yksi elämä, joka ei ole laadultaan ihan 100%  sitä mitä haluan sen olevan, mutta tiedostan ettei se Matun kuoleman jälkeen sitä voi koskaan ollakkaan. Tajusin kai oikeasti että on vaan yksi elämä ja jos haluan edes hiukan edesauttaa itseäni , minun on vaan elettävä rohkeasti miettimättä liikaa tulevaa.

En voi sanoa ettenkö pelkää mitä nyt ajatellaan kun jouduin sairauslomalle. Eikä asiaa mitenkään helpottanut että mieheni sanoi ensimmäiseksi- että se siitä työpaikasta. Kyse on kuitenkin vaan 4 työpäivästä ja lääkäri oikeasti melkeinpä pakotti, koska en ole pyytänyt sairauslomaa kertaakaan. Nyt kai ymmärsin itsekkin että hän on oikeassa. Siihen en luota että hän keksii ratkaisua. Se ottaa päähän, mutta katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Jotenkin tuntuu että pitäisi olla iloista kerrottavaa joka on toivoa täynnä. Jos ei tätä pientä ongelmaa olisi, olisin kai paremmalla tuulella. Mutta kuka sen tietää, kuka tarvitsee näitä rivejä omassa elämässään. Jos yritän poistaa ajatuksen , ahdistuksen ja se mikä häiritsee mielenrauhani, olen kyllä tyytyväinen. En superonnellinen, en superinnostunut. Mutta on tässä hitaassa olohuoneen muutoksessa ollut paljon hyvääkin. Hetkittäisiä iloja, tyytyväisyyttä.

Kun mietin vanhaa olohuonettani tai oikeasti niitä ruskeita masentavia verhoja voin huonosti, enkä voi ymmärtää miksen tehnyt mitään aikaisemmin. Kai se vaan on niin ettei itseään vaan voi pakottaa edistymään nopeammin kuin keho haluaa ja jaksaa. Toisaalta lohduttaa että näiden vuosien aikana, on kyllä ollut niin sumussakin ettei kyllä mikään ole kiinnittänyt huomiota siihen miksi voi huonosti. Kaikkihan johtuu lapsen kuolemasta. Silloin vaan verhot ja värit ei ole olemassakaan, ei niitä edes ajattele. Joten siihen nähden , olen edistynyt.

Tässä istuessani ja googlaamalla keittiönkaappeja sun muuta, olen toki jotain miettinytkin, mutta onneksi aika vähän. Ymmärsin kyllä työn merkityksen itselleni. Kaipaan työkavereitakin. Kun on tehnyt niin paljon töitä elämässäni kun olen , ei oikein osaa vaan olla. Huomaan ajattelevani tätä kaikkea iloa menneessä muodossa. Joten kai stressaan sittenkin.

Joo, jos huomenna kaivan vihreän kankaan esille ja ompelen muutaman tyynyn, niin onhan sekin sentään jotain. Kehoni tarvitsee väriä, ja se on ainakin hyvä merkki sekin.

Toivon väriä kaikkien mustissa vesissä oleville, toivon hitusen innostusta jostain kivasta. Ainakin haluan herättää uskon siihen että edistymistä on edessä vielä vaikkei se siltä tunnu. Jossain kohtaa jopa minä tajusin että haluan toteuttaa jotain haaveitani. Tälläkin kertaa se oli valkoinen, enkelin väri, puhtauden väri, valoa harmauteen…

 

 

Kaikenlaista on ollut ja taas kevät tekee tuloaan. Kevät on alkusysäys kuolemanpäivään. Kevät on kukat ja tähän aikaan vuodesta alkaa odottaa että maa sulaa jotta voi laittaa haudan kuntoon. Taas lähestyy yksi luku joka tällä hetkellä on 11 vuotta , mutta lähestyy 12:sta.

En tiedä mikä siinä niin ottaa päähän, ehkä se että mitä suurempi luvusta tulee, se kertoo kaikista menetetyistä vuosista. Vuosia mitä Matias ei saanut elää ja vuosia jotka tuhoutui suruun. Vuosia elämää jotka oli täysin pilalla, tai mennytt sumussa ohi. Ei laadukasta elämää tavallaan. Ei kenenkään pitäisi joutua kokea tällaista.

Viime aikana on myös tapahtunut paljon huonoa, joka tuo epävarman olon tulevaisuutta ajatellen.Ikä ja terveys ei vaan ole itsestäänselvyys. Jos niin olisi se toisi turvallisen olon. Mutta se kaikki on yhtä sattumaa, kun Matiaksen elämäkin, ja varsinkin hänen kuolema. Joskus pystyy ottamaan asiat rauhallisemmin, mutta yleensä kaikki muut asiat on suht hyvin silloin. Keskustelin mieheni kanssa siitäkin että minä itse saan vakuutettua itseni, tai lainani, jonka edunsaaja hän tietenkin olisi, sen kaiken varalta, eli kuolema, tai työkyvyttömyys. Mutta elämä toi meille myös hänen onnettomuuden johon hän oli syytön. Hän ei saa koskaan terveytensä takaisin, mutta ei myöskään vakuutuksen vakuutusta , koska on niin paljon vammoja. Kuka siitä kärsii? MINÄ! Joten ihminen joka aiheutti hänen kolarin pilasi myös minun turvallisuudentunteeni ja tavallaan turvanikin kaiken varalta. Matiaksen kuolema taas kylvi siemenen totuudelle että onnettomuuksia tosiaankin voi sattua. Se on todella helppo kun on nuori ja terve todeta kahvipöytäkeskustelussa, että kaikkea voi sattua , eikä niin voi elää ettei pelkää.

En tiedä mitä ajattelisin jos olisimme vaan kohdanneet yhden onnettomuuden. Mutta kun tuli toinen heti perään joka johti kuolemaan, asioita vaan miettii ihan eri tavalla. Se ei vaan ole spekulointia tai ohikiitäviä keskusteluita joka unohtuu ennen kuin on edes päänsä tyynyyn laittanut.

Onhan se totta ettei elämää voi pelätä, sekin on totta ettei voi elää täysipainosta elämää miettimällä liikaa näitä asioita. Mutta takaan että kun on tapahtunut liian paljon onnettomuuksia elämässä ja varsinkin kuolemaan johtava onnettomuus, asiat ei vaan unohdu iltaan mennessä.

Yksi aamu töihin ajaessani itkin, kesken itkun joka kesti yllättävän kauan aloin analysoimaan itkua tavallaan. Mitä minä itken? Itkin itseäni totesin. Näin jälkeenpäin ja ehkä siinä hetkessäkin tunsin kai syyllisyyttä siitäkin, pidin kai itseäni itsekkäänä että murehdin ja säälin itseäni. Kumma oli myös se että halusin itkeä, koska jotenkin koin että ne kaikki pienet mustat pisteet joka on elämässäni, oli kasvanut isoksi massaksi tavallaan ja halusin siitä eroon. Ihan kuin itku puhdistaisin itseni. Uutta oli miettiä kesken itkun ja tosiaankin analysoida sitä mitä itken, ja kysyä itseltäni, itkenkö Matiasta?.Itku loppu hetkeksi ja olevinaan rauhoituinkin, kunnes tietenkin aloitin itkemisen uudelleen, ja se oli tavallaan jatko-osa ensimmäiselle itkukohtaukselle. Nyt itkin Matiasta.

11 vuotta ja 8 kuukautta ja 8 päivää. Juuri luin puolivuotispäivityksen. Mietin mahtaako he jonka menetyksestä on puoli vuotta ymmärtää minun suruani ja uskoa että se on yhä niin tuoreessa muistissa. Johtuuko ajatus siitä että itse ei todellakaan voinut ymmärtää tätä kun oma onnettomuus sattui. Aika tosin toden totta on tehnyt oman tehtävänsäkin, mutta ei mikään ole liian kaukana, eikä mikään ole unohtunut, ja ärsyttää kun vuosien määrä kasvaa , mutta keho ja suru ei tunnu olevan yhtä kaukana kun kohta 12 vuotta on. Se on pitkä aika kun miettii vaikkapa että joutuisi istumaan vaikkapa vankilassa. Paljon mahtuu 12 vuoteen. Kun mietin tätä aikaa, tuntuu silti ettei paljonkaan ole tapahtunut, koska liian paljon vuosia meni sumussa, ja siihen että kuluttaa aikaa miettimällä vaan yhtä asiaa. 12 vuoden aikana moni synnyttää , kasvattaa vauvansa , palaa töihin, valmistelee lastaan tarhaavuosiin, ja lopulta koulutiehen , ja sitten ollaankin yläasteella. Tuntuu että 12 vuoden aikana tapahtuu suuria asioita jotka myös fyysisesti tuntuu vuosilta , johon mahtuu paljon suuria muutoksia ja kasvua. Kun on 12 vuotias lapsi, tuntuu kun hän olisi aina ollut osaa elämääsi , ainakin suuren osan elämääsi. Mutta mihin meni minun 12 vuotta?

Tietoisuus on turvaa. Onneksi tiedän jo 85% jotain työmahdollisuuksistani, kun onneksi omin korvin sain siitä tietoa. Silti en ole tehnyt mitään asian hyväksi.

Naurattaa oikein kun mietin sanoja,- kuunnella itseään.

No kirjoitin myös että kaikki tuntuu kestävän tässä uudessa elämässäni . Saamattomuuttakin on esiintynyt. Sittenhän sain kuin sain vihdoin ne ahdistavat verhoni pois, josta olen enemmän kuin onnellinen. En ollut suunnitellut yhtään mitään sen enempää. Pyysin töistä 3 vapaapäivää peräkkäin jotta saisin viettää ne mieheni kanssa. Tarkoitus oli lähteä ”lomalle” serkkuni luokse ja mennä yhdessä pilkille. No yllättävä asia muutti sen päivän suunnitelman, ja päätimme seuraavana päivänä lähteä kahdestaan pilkille. Yksi puhelinsoitto muutti senkin suunnitelman ja miten minulle tuli sellainen olo ettei mieheni ollut pahoillaan asiasta. Hän joutui ajamaan tarkistamaan yhtä asiaa johon meni tasan 10 minuuttia, mutta matkaan kuitenkin puoli tuntia. Piipahdimme sitten äitini luokse, mutta meidän yhteisymmärrys miten kämppä saadaan kuntoon eivät jälleenkään kohdannut. Siellä on tehty isompi remontti. No totesin vaan etten keksi muuta ratkaisua kun että hän lähtee kahdeksi päiväksi pois ja minä hoidan homman. En saanut vastausta , joten lähdimme ja totesin itsekseni etten ainakaan ala kantamaan hänen asioista huolta sen enempää kun on pakko. Ymmärrän toki tavallaan häntä , mutta en voi opettaa äitiäni koska prosessi olisi liian pitkä ja minä en jaksa sitä nyt. Totean vaan että hyvin on äitini pärjännyt ja jotenkin en näe hänen muuttavan talostaan koskaan.

Suuntasimme poikaa moikkaamaan, ja hämmästyin miten fiksusti hän itse ottaa neuvoja vastaan tai se tyyli miten ehdotuksiin suhtautuu. Luojan kiitos !!!! Fiksumpi kun minä. No taas istuimme autossa ja minusta tuntui että pyysin vapaat täysin turhaan. Ehdotin kesken matkan kotiinpäin että piipahtaisimme yhteen liikeeseen jonka ohitimme.Mies ajoi pitkän matkan vielä eteenpäin, jonka aikana minä taas kirosin päässäni turhia vapaapäiviä. Kunnes hän heittikin u-käännöksen. Astun liikeeseen ja näen sen heti, eli unelmieni sohvan. Minulla ei ole ollut tarkoitustakaan ostaa sohvaa, eikä ainakaan valkoista. Ihailen ja myyjä on loistava nuori mies. Mutta enhän minä voi ostaa ensimmäistä sohvaa vertaamatta sitä muihin. Mies puhuu , mutta minä otin järjen käteeni, ja poistumme liikkeestä.

Kotona selaan nettiä ja käyn vielä katsomassa miltä se minun sohvani näyttää. Googlaan ja yksi kaksi valkoinen unelmani löytyy myytävänä 1/5 osaan hinnasta jonka liike pyysi , mutta siihen kuului vielä rahikin. Soitan mutta mies sanoo että joku on tulossa sitä katsomaan. Mesetän puhelun loputtua hinnan minkä tarjoan, nostan sitä jopa muutamalla kympillä. Löydän toisen unelman, vaaleanruskean joka on hulppean iso ja erikoinen. Molemmat ihastumme, mutta lähtöhinta on huima. Laitan silti pokkana tarjouksen, joka on puolet pyydetystä.

Pyydän lopulta Jumalalta apua. Jos on tarkoitus että saan uuden sohvan, päätä se puolestani ja jollei ole tarkoitus että tarvitsen sohvaa, nuori pari ostaa valkoisen unelman ja minä jatkan elämäni.

Seuraavana päivänä meseen tulee viestiä että tarjoukseni on hyväksytty. Kolmas vapaapäivä menee sohvanhakuun ja illalla putsaan huolellisesti kaikki osat ja minulla on sohva joka on kuin tehty minulle.

Minä joka aina on järkeillyt ettei valkoinen sovi koiraihmiselle, järkeilin nyt että olen jo niin vanha että jos joskus haluan kokea valkoisen sohvan, ostan sellaisen nyt, koska minulla on vaan yksi elämä. Yksi unelma jonka oikeasti voi toteuttaa.

Jotenkin koen että se joku aina ohjaa minua, tavallaan lohduttaa ja  piristää minua kun eniten sitä tarvitsen. Mikään ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. Mutta käytännössä kaikki meni juuri niin kuin oli tarkoitus. Jopa mies oli tyytyväinen. Minä pidin pääni ja toimin niin kuin olisin toiminut ennen Matun kuolemaa. Mies väitti ettei sohva tule mahtumaan autoon ja peräkärryyn, minä taas luotin että mahtuu taatusti, koska olen ennenkin saanut kaiken mahtumaan. Niin tai sitten oli hyvä tuuri. Sitten alkoi pilkunviilaaminen. Halusin kaiken olevan millileen juuri niin kuin piti. Se tarkoitti valokuvaamista, vertaamista ja kuvien lähettämistä serkulleni , sekä puhelinanalyysia. Sain vahvistusta ajatuksilleni. Seuraavana päivänä laitoin omat sohvani lahjoitukseen, tein päivän hommia, tarkistin ilmoituksia ym. Kunnes tuli kuningasidea ja peruin kaiken. Tänään korjasin koirien kopan jonka ystäväväni virkkasi, ja lopulta heitin sen pesukoneeseen. Meni suteen tai saveen tyyliin. Harjasin koirien lampaantaljan ja otin imurin esille laittaakseni vierashuoneen kuntoon.

Yksi asia johti toiseen ja mitä enemmän tein, sitä enemmän sain energiaa. Vanha minä joka hotkaisee ruoan koska on niin kiire tehdä se ja se ja sitten vielä se. Silti ei ole stressiä, vaan teen systemaattisesti asioita ja hyödynnän joka minuutin tavallaan. Imurikin oli juuri otettu esille kun mies pyytää syömään. Ja lopulta oivallaan taas paljon asioita surustani ja tulee pakottava tarve kirjoittaa se talteen. Imuri jäi lattialle , mutta huomenna on uusi päivä.

Töissäkin oli periaatteessa ongelmatilanne. Mutta en hermostunut ja kaikki sujui paremmin kuin koskaan ja sain vielä tehtyä ylimääräistäkin. Ehkä juuripa sen takia että olin yksin , en tiedä. Mutta itse koin että kun on epätoivoinen, ja on murehtinut liikaa , tavallaan odottaa ihmeitä. Niin joku vaan laittaa volet hiljemmaksi, antaa rauhan sieluun, ja tuo pienen ilon kiitokseksi jostain hyvästä mitä olen ehkä tietämättäni tehnyt. Näin uskon. Vaikka juuri hetkiä sitten murehdin ja se oli täysin totta juuri tänäänkin, silti se tavallaan pyyhkiytyy taka alalle ja uskon taas itseeni. Jotenkin minulla on sellainen kutku että minusta vaan tulee yrittäjä. Joku minussa sanoo että se aika mitä teen duunia voisin muuttaa rahakkaammaksi. Mikä se asia on, sitä en tiedä. Mutta sellainen olo minulla vaan on. Aika näyttää mikä minusta tulee isona.

Elän minä miten hyvänsä, koen vahvasti etten kuitenkaan ole yksin. En ole yksin vaikkei asiat aina mene hyvin, kunhan oivallaan miten tulisin aina kuulluksi.

Uskon edelleen hyvään , ja jollakin tavalla haluan uskoa että vielä oivallan jonkun asian joka tuo sen viimeisen silauksen jonkinlaiseen rauhaan ja hyvän oloon, kuolemankin hyväksymiseen. Vielä se on liian kaukaa, mutta pitää kai vaan olla malttia.

Toinen asia joka vaivaa, on kykyni vaistota asioita. Nyt mietin vaan miksi fiilikseni on huonot. Mutta vaistoni sanoo myös että kun annan ajan kulua ja annan sen jonkun isomman voiman hoitaa tämänkin asian pois, oloni tulee paremmaksi.

Voi kunpa kaikki tosiaankin olisi totta !

Tänään lähetän toivomukseni sinne ylös , että se hyvä joka alkoi sattumalta vaan kasvaa. Toivon tätä itseni hyväksi. Toivon että tunteet jotka oivalsin tänään jatkuu ja kasvaa. Uskon että kaikki mitä olen kyennyt antaa olla on tuottanut hedelmää ja haluan sen jatkuvan. Toivon myös tätä samaa kaikille muille. Toivon todellakin että jokainen ketä kamppailee surun syvimmissä vesissä saisi kokea kiitollisuutta itsestään, oppia itsestään, kokea oivalluksia itse, ja ennen kaikkea saada syvä rauha sydämeensä nopeammin kuin itse olen saanut. Silti olen kiitollinen että edes saan valonpilkahduksia ja apua siihen mitä tarvitsen eniten.

Kun on rauha sydämessä kaikki on enemmän kuin hyvin, mitä ikinä se onkaan.

 

 

 

 

 

 

Tulin todella vihaiseksi kun luin vertaisten sivuilla muutamasta tapauksesta jossa oikeus ei ole vielä ole voittanut. Toinen asia oli ihminen joka sai tietää että hänen perheensä on joutunut urkinnan kohteeksi. On se kumma miten uteliaita ihmisiä löytyy , joka haluaa tietää kaiken sinusta . Mitä hoitoja olet mahdollisesti saanut, mitä on tapahtunut lapsellesi jne. Mitä joku edes hyötyy siitä että lukee jonkun ihmisen tietoja . Onko se hienoa spekuloida toisen surulla tai jakaa ja keskustella niistä jonkun kanssa salaa. Ei jessus paloi melkein pinna. Uskomatonta.

On myös surusisaria jotka ei koe saaneensa oikeutta. Yksi asia joka tuntuu yhdistävän on se että moni ei koe että oma lapsi on tärkeä. Kun tuntuu että oma lapsi on vaan osa byrokratiaa.Joku tapaus joka hoidetaan pois mahdollisimman nopeasti ja tyydytään vaan johonkin selitykseen, tai diagnoosiin ja sitten se mappi suljetaan ja tapaus on ohi . Voi kiesus mua ottaa välillä päähän. Kaiken paskan keskellä pitäisi vielä olla voimia vaatia oikeutta ja tehdä ihan hirveä työ, joka usein on mahdotonta, koska ei ole oikeuksia , eikä voida vaatia lisätutkimuksia koska joku vaan päättää että tapaus oli nyt niin kuin me päätimme.

Koska en voi puhua tapauksista on vaikeaa selittää mikä eniten oikeasti pelottaa ja suututtaa.

Itsekkin koen että koska me emme ole julkkiksia , ei tunnettuja politiikkoja tai tärkeitä virkamiehiä, meidän tapaus käsitellään ihan eri tavalla. Monessa tapauksessa mistä olen lukenut , olen miettinyt , miten tämäkin tapaus olisi tutkittu mikäli kyse olisi jonkun virkamiehen lapsi. Millaisia tuomioita olisi tullut mikäli kyseessä ei olisi tavallisen perheen lapsi . Monessa asiassa koen ainakin itse että pitää olla se joku juttu joka tavallaan nostaa juuri sen kuolleen lapsen massasta jotta asiat tutkitaan juurta jaksain. Omista papereistani kaipasin ainakin paljon asioita mitkä olin itse selvittänyt.

Olen miettinyt että vaadinko liikaa, koska olen itse luonteeltani tarkka? Mutta ei, se on vaan heikko selitys itselleni joka ei mene läpi. Minä en oikeasti koe meidän oikeusvaltiota oikeudenmukaiseksi. Olen tasan tarkkaan varma että jopa meidän onnettomuutta olis tutkittu ja esitetty kirjallisena paremmin ja tarkemmin mikäli kyse olisi ollut joku muu kuin Matias. Ihan pikkujuttuja, oletan ainakin itse että raporteissa pitisi lukea ihan kaikki tieto mitä on oleellista. Minä löysin itse yhden silmiinnäkijän. Häntä ei mainita ollenkaan raportissa. Eikö hitto vie raportit ole juuri sitä varten?Pahinta, häntä ei edes kuultu!!!!

Eikä jumankauta ole joku ohjeistus minkä mukaan mennään?

Sama juttu mieheni kolarissa. Miten voitiin unohtaa tutkia esimerkiksi lonkkaa. Ymmärrän hiton hyvin että oli tärkeää hoitaa hengenvaaralliset asiat pois josta luonnollisesti tuli merkintää. Mutta miten hitossa voidaan tässäkin tapauksessa jättä joku lonkka tutkimatta? Oikeesti heeeei. Sen virheen takia, lonkkatutkimukset jää vajuutusyhtiön ulkopuolelle. ja siksi olen sanonut että heitän sen vitun lonkan vakuutusyhtiön pöydälle paperipussissa . (joo kiihdyn kun ottaa päähän). Ja jos olisi rahaa mun mies kävisi  niin monella lääkärillä joka todistaisi monta asiaa oikeaksi. Vain suomessa lonkka todetaan murtumaksi kuvissa, mutta vakuutusyhtiössä se muttuu kulumaksi. Kannataisiko jonkun ottaa jo loparit tai vaihtaa ammattia. Oletan ainakin että murtuma on aika helppo oppia tulkitsemaan kuvasta.

 

On monta juttua mitä ihmettelen monessa kuolemassa. Esimerkiksi miten voidaan sulkea pois oikeus saada tietää laskelmia ja todennäköisyyksiä. Tämä juttu olisi ollut matemaattisesti mahdollista laskea. Kukaan ei vaan halunnut laskea? Miksi? Kyse oli lapsi joka lensi auton törmättyä niin ja niin monta metriä , jolla olisi voitu todistaa yliajajan auton nopeutta. Nyt tyydyttiin uskomaan ajajan väittämää nopeutta.

Eikä meillä ole oikeus saada oikeutta lapsemme kuolemaan johtaneisiin syihin? Lapsemme kuoli jo? Me emme todellakaan saa lapsiamme enää henkiin , niin onko oikeus ja kohtuus saada edes se olo että joku tekee kaiken mitä voi todistaakseen , mitä tapahtui ja miksi. Jos on syytön, ei pitäisi olla mitään pelättävää. Meidän lapset ei herää henkiin vaikka syyllinen tuomitaan, ei ne herää henkiin vaikka tapahtuisi mitä, ja mitään niin kamalaa ei vaan ole kuin on jo tapahtunut.

Vakuutusyhtiöiden valtakin on aivan mieletöntä jo. Onko enää ihmisiä jotka oikeasti tekee työtään vakuutusyhtiöissä hyvällä omatunnolla eikä vaan säästääkseen yhtiöidensä rahoja? Tuntuu siltä että mitä enemmän säästät , sen paremmin kai tulee liksaa. Mitä enemmän annat oikeutta , sen turvattomampi on työpaikkasi. Aina saat tapella , ja aina tuntuu siltä että vain sinulta vaaditaan aktivisuutta, ja joudut todistamaan sitä sun tätä.

Jos jostain hitsaan kiinni, niin näistä asioista.

Voi sitä vihan määrää mikä minussa pursuaa kun näitä tapauksia lukee. Ei siinä paljon sydämenkuvat lohduta. Kun oikeasti olet menettänyt lapsesi,ja ketään ei kiinnosta periaatteessa pätkääkään, olet vaan tilastonumero, olet vaan tapaus. Kukaan ei mieti sitä helpotuksen tunnetta kun joku edes ottaisi juuri sinut ja tapauksesi tosissaan , niin että tunnet että juuri sinut on hoidettu ja käsitelty, oikeudenmukaisesti, perusteellisesti niin että koet aidosti että nyt on kaikki tehty mitä voidaan. Onko se liikaa vaadittu? ON näköjään.

Vaikkei mitään pahaa saisi toivoa kenelle, toivon silti että suurimmat kusipäät, suurimmat juonittelijat ja kieroimmat paskapäät, saisi maistaa omaa läkettään. Mutta en voi kun luottaa siihen että hekin saa jotain kannettavakseen ja kuolemakin on liian helppo tie heille.Toivon todellakin että ne kusipäät joutuu elämään oman omatuntonsa kanssa ja miettivänsä että tuli todellakin elettyä ihan paskaa elämää. Toivon että jäävät omien paskojen ajatustensa vangeiksi.

Suomeksi sanottuna, vituttaa !

Jos minusta tulee miljonääri, perustan taatusti sellaisen firman joka ajaa tavallisten lasten etuja ja heidän oikeuksiaan. Sen on jokainen lapsi ansainnut ja varsinkin heidän vanhempansa jotta jaksavat koota itensä ja saavat edes kokea, että edes joku ulkopuolinenkin voi välittää !!!!

 

 

Herään yöllä kun nenä vuotaa ja sitten alkaakin niistäminen. Lähden silti töihin kun tuntui jo hellittäneen. Muhii siis edelleen se joku hiton tauti kai. Kuumetta ei ole vaikka naama tuntuu kiristävän , ja on minulle usein kuumeen merkki.

Pikkukoiralle aloitin antibiootin ja taas sain apua kavereilta jotka laski annoksen tarkasti. Olen supertarkka jossain asioissa, kun taas jossain menen ihan vaistoni varassa. Mieluummin yksi turha antibioottikuuri kun se että se joku mahdollinen tulehdus saa edetä ja pahentua.

Tänään olen ihan hiton kiitollinen niin monelle joka jaksanut kuunella ja paneutua yhden vieraan tesun vaivoihin. Sama kun yksi heistä antoi vielä mahalääkettä ihan vaan varmuuden vuoksi, jos siis alkaa oireilla. Minusta on niin mahtavaa kun on oikeita kavereita ja aina ihmettelen taas heitä jonka elämässä ei muuta tunnu olevan kun nokkia toisia. Ihan tulee oikeasti ajatus mieleen, että on kuin lastentarhassa paitsi että tyypit on + 50 vee. Oma ongelmanihan on aina että haluan selvittää asioita, nostaa kissan pöydälle. Useinmiten  siitä ei hyvää seuraa, ja aika turhaa jos muut lyöttäytyy yhteen. No oletan että määrätyt ongelmat toistuu kunnes itse pystyy kohtaamaan ne olan kohauksella. Nyt ainakin tuntuu siltä. Jos joku haluaa leikkiä lastentarhaa, niin sopii minulle, olen kuitenkin vaan töissä.

Hauskaa miten helppoa toisten on hakea virheitä aina muista, kuin itsestään. Tänäänkin kuuntelin miten yhtä onnettomuutta analysoitiin , kostoksi jostain mitä on tehnyt aikaisemmin. Teki mieli sanoa ettetkö itse pelkää kostoa, koska se tulee, miten se kostetaan sinulle. Mutta olin hiljaa.Itse vaan haen ensin vikaa itsestäni, joka on raskasta, varsinkin silloin kun Matias kuoli.

Olin kerran töissä yhdessä paikassa jossa oma työkuvani muuttui ihan alle kahden viikon sisällä ja myös työvuoroni. Marssin saman tien isoimman pomon juttusille aikaa varaamatta ja sanoin just niin kuin asiat on, ja että teen vaan työsopimukseni loppuun ja piste. Tiesin hyvin ettei näin kuuluusi tehdä, mutta kun on lapsensa menettänyt , tulee kyllä määrätynlaista rohkeutta tehdä ihan mitä haluaa. En ollut vihainen , en huutanut, en uhannut, vaan kerroin etten hakenut tänne vuorotöihin . Kerroin ymmärtäväni pomon tilanteen, mutta etten pysty nielemään koko asiaa siitä huolimatta. Minusta on puhdistavaa kun sanoo asiat just niin kuin se on, ilman vihaa, mikäli haluaisi kehittää jotain se oli kaikki mahdollista. Kun pystyy seisomaan omien sanojensa takaa, selkä suorana ja tietää mitä haluaa , tällainenkaan ei ole ongelma. Ymmärrän hyvin että monella pomollakin on tarve olla pomo ja osoittaa määräysvaltaansa. Tein lupaamani työ loppuun ja suljin oven, eikä kaduttanut pätkääkään. Kummallisinta tässä oli että paljon myöhemmin soitettiin minulle ja tarjottiin paikkaa haettavaksi. Kiitin kauniisti mutta sanoin etten ole kiinnostunut. Myöhemmin olen miettinyt olinko hullu. Mutta vaikka kuinka mietin ymmärsin etten viihtynyt siellä , eikä ainakaan tuo yksi siirto asiaa parantanut. Tavallaan soitto oli parasta kiitosta itselleni siitä että tiesin etten ainakaan huonosti ole työtäni hoitanut. Jotenkin koko asia sai hyvän päätöksen ja ajattelen niin, ettei isommat voimat tai mitkä liekään ajatellut että minun tieni kulkevan sinne suuntaan.

Olen todellakin taikauskoinen ja jotenkin tuntuu kun minun pitää kohdata erillaisia tunteita jotka kokee vaan eri tilanteissa. Koen vahvasti että minun yksi asia joka on tullut elämääni on oppia luottamaan itseeni ja siihen tunteeseen /intuiitioni joka tulee. Suomeksi sanottuna, tulla paremmaksi ihmiseksi itse. Hallita omaa mieltäni ja löytää ratkaissut itse ja päästä asioiden yläpuolelle tekemättä liikaa työtä.

Kumma juttu miten itsekkin huomaan kehittyneeni edes hitusen verran. Vertaan omaa käytöstäni niihin ihmisiin jotka koen hyviksi ihmisiksi. Haluan olla aidosti hyvä ihminen toiselle, se joka auttaa kun tarvitaan, se joka hymyilee ja tsemppaa muita. Eli kun nyt mietin tätä koirajupakkaa, sain niin paljon apua monelta ihmiseltä kun olla ja voi. Henkistä tukea ja korvat jotka jaksoi kuunella ja miettiä mitä sitä koiraa oikein voisikaan vaivata. Sain lääkettä pyytämättä, kaksi ihmistä laski minulle oikean määrän antibioottia, ja yksi kaveri otti yhteyttä tyttönsä kummitätiin joka on eläinlääkäri, joka vahvisti omat epäilykseni oikeaksi.  On oikeasti suuri ilo kohdata näitä ihmisiä elämässäni, ja olla aidosti iloinen ja kiitollinen heille että ovat osaa minun elämääni.

Miten tämä tähän asti kirjoittaminen liittyy Matun kuolemaan ja minun suruuni? Se liittyy siihen hyvinkin paljon, koska ei elämäni loppunut Matun kuolemaan, vaikka olisin mieluummin toivonut itse kuolleeni Matun sijaan.

Minun uusi elämäni on mitä on, ja se sisältö mitä se ikinä päivittäin onkaan, on eheyttävämpää kun on hyviä ihmisiä ympärillä joka elää tätä arkeani minun kanssani tavalla tai toisella. Ei sitä aina mieti ja aina jaksa muistaa, mutta ainakin itselleni on todella tärkeää luottaa ja saada jakaa kokemuksia ja hetkiä jonkun kanssa. Jollei minulla olisi yhtään kaveria, eikä yhtään luotettavaa ystävää , elämä ei todellakaan olisi yhtä helppoa. Hyvät ihmiset jotka kohtaat vaan hetken, on osa kokonaisuutta yhden päivän aikana. Enempää ei kai tarvitsekkaan elää, yksi päivä kerrallaan.

Tässä katsellan televisiota, tai mies katsoo, ja vaikka kirjoitan tuntuu hyvältä että hän on tässä vieressä. Kuolleen ystäväni kutomat villasukat jalassaan. Näinkin kuolema on läsnä, kun katsoin että ahaa, vihdoinkin hän otti ne käyttöönsä. Tulin todella iloiseksi kun hän sanoi että ne on hyvin tehty , oikean malliset jotka istuu jalassa hyvin, kaiken lisäksi vielä sopivan pitkät varret. Tajuan että olisin tullut surulliseksi ystäväni puolesta jos hän olisi kristisoinut niitä sukkia. Olen jopa onnellinen kaverin puolesta että mieheni kertoi sen minulle, eikä yrittänytkään mielistellä minua sen takia että ne oli kaverini tekemät.

No toiseksi mietin tuliko tämä paremmaksi ihmiseksi idea Matun kuoleman jälkeen tarkoituksella , en edes muista koska tämä alkoi, oletan kyllä että ennen kuolemaa. Ainakin se vahvistui hyvin paljon kuoleman jälkeen. Taas kysyn itseltäni, miksi? Voiko Jumala uhrata minun poikani , koska oli päättänyt että minusta tule parempi ihminen? Mitä järkeä siinä on että minä koen surua, itken siis, kaipaan , eikä elämä tunnu aina kivalta? Voiko joku asia olla niin tärkeä että tavallaan Matias oli uhri? Voiko edes ajatella näin? Mikä minun tarkoitukseni on? Miksi minä synnyin tänne, löytääkseni mieheni, saadaakseni niin ihanan pojan, vaan jotta menettäisin hänet.

Mikä asia olisi niin arvokas jotta Matiaksen piti kuolla? Onko kuolema edes kenenkään käsissä? Onko elämä kuitenkin yhtä hiton arpapeliä?

Tuntuu tavallaan väärältä elää, kun Matiaksella olisi ollut kaikki edessään. Toisaalta koen itseni tärkeäksi elävälle pojalleni. Mutta jos mietin että 19 ja 16 vuotiaat pojat olisivat jääneet ilman äitiä. Olisi ollut suru, minua oltaisiin muisteltu. Mutta silti se olisi vaan ollut tragedia josta he olisivat päässeet yli. Jotenkin tuntuu että nuoret pääsee helpommin jaloilleen kuolemasta kuin me aikuiset jotka olemme lapsemme menettäneet. Heillä olisi ollut isä, heillä olisi ollut toisensa kuitenkin.

Kun mietin sitä aikaa kun aloitin kirjoittamaan, sillä oli suurempi vaikutus elämääni kuin olisin uskonutkaan. Olen kehittynyt ihmisenä, olen käsitellyt suruani ja päässyt paljon syvemmälle ja paljon eteenpäin ymmärryksessäni. Joskus taas tavallaan ajatuksissaankin palaa taaksepäin , sortuu siihen sekamelskaan missä mikään ei tunnu järkevältä. Mietin oikeasti, miksi edes kirjoitan. Pystynkö näin itse kehittymään ihmisenä vieläkin? Voinko löytää jotain vastauksia ja mihin kysymyksiin? Kuoleman ja oman lapsen menettäminen on niin iso asia etten edes tiedä miten suuri asia se lopulta onkaan. Olenko käynyt kaikki asiat läpi jo, tai kirjoitanko nyt vaan siksi tosiaankin ettei sanani ole enään minua varten vaan toisia varten. Toivon niin, oli miten oli. Toivon ainakin että oli tämä mitä varten vaan, että se toisi edes jonkun oikopolun jollekkin tässä pitkässä matkassa joka kuoleman käsitteleminen on. On kai vaan luotettava siihen johonkin , eikä protestoida sitä vastaan. Vaan kirjoittaa kun siltä tuntuu ja luottaa että sillä on joku tarkoitus. Aina sisäisesti protestoin edelleen, tämäkö on lapseni hinta, sovitus ..en halua vajota niihin aatoksiin.

Kello siiretään ensi yönä taas, onneksi kai että on iltavuoro, ei vaikuta silloin juuri nimeksikään. Saisivat jo luopua tästäkin tavasta siirellä kelloja tämän tästä.

Nuhaisena huomiseen…

 

 

 

 

Joo, ajattelin jo eilen kirjoittaa kun oli mukamas hyvä päivä. Usein tulee kirjoitettua kun on vaipunut sohvalle eikä mikään kiinnosta. Tai just ennen synttäreitä tai jotain muuta mikä nostaa Matun erikoisesti esille.

Tietenkin mulle iski toistamiseen bakerinkysta joka on niin sairaan kipeä kun olla ja voi. Oli pakko hakea kipulääkettä siihen, enkä edes pyytänyt sairauslomaa, vaan sidoin molemmat polvet tiukasti ja yritin välttää ihan kaiken ylimääräisen liikkumisen töissä joka on mahdoton tehtävä. No se siitä sattuu ihan &%€€## kuitenkin..

No niin ihania ja niin paljon elämänsisältöä kun koirani onkaan saanut , on ne kyllä totuuden nimessä harmaita hiuksiakin tuonut. Onhan tämä raskasta kun kaksi ei tule toimeen. Enemmän toki ärsyttää sanomiset mitä tulee kun toinen kokee teheneensä enemmän asioiden hyväksi. Minähän olisin keskustelija, mies ei, revi siitä sitten. Mutta harrastan siis yksinpuhelua , lue saarnaamista. On ainakin sanottu niin kuin asiat on. Jollei siihen tartu ei voi mitään. En siis syyllistä häntä, mutta en myöskään niele että minua syyllisestään . Sinänsä tietty positiivista ettei huudeta, ja se että on jotain normaalia kai sekin, kun on edes jotain ns. mitä surevana ihmisenä pitäisi toisarvoisena asiana. Elämme siis ainakin hetkittäin ihan tuiki tavallista elämääkin.

Mutta aina kun on pyhä tai jos minulla sattuu olemaan iltavuoro tapahtuu jotain koirien kanssa. Niin nyttenkin. Sain mieheni viemään kaksi koirista eläinlääkäriin, oireena pissaaminen ja hullun tavalla juominen. Kohtutulehdustahan minä epäilin. Ultrat eikä kummalkaan mitään. Toinen tokenikin, mutta pienin oireilee edelleen.

No eilen meni siihen kun yritän keksiä miten saa niin pikkuiselta otettua pissanäyteen. Onnistui kelmuttamalla paperin lattialle ja ottaa sokeritesti siitä. Tänään sama juttu, tosin eri testi. Ihanat kaverit jeesi ja tulkitsi testin puolestani ja kaikkea muuta. Minun jonka piti hitto vie ommella yhdet verhot, piti ulkoilla, piti siivota ja vika vapaa taas.

Kaamee stressi koska mies sapuu kotiin, koska olkkari näyttää lähinnä ydinkatastroofilta. Verhoja siellä sun täällä. Muovit uusista verhoista lattialla ja äääh..kaameeta siis..

Mutta kaiken hiton kaaoksen keskellä ja tuhansien kuvien lähettäneenä, pissojen pyydystämistä pipetillä imien kelmulta lattialta jne..minä kirjoitan sitten blogia. Jos totta puhutaan tämä sekä eilinen päivä on ollut ihan peestä. Mutta minä psyykkaan itseni että olen onnellinen kuitenkin. Niin kuin olenkin, minähän elän hitto vie normaalia elämää kuitenkin.

Pakko päivittää korttijupakkaa, josta ne ketä on lukenut tietää. Niin lapsellista kuin olla ja voi. Mutta nyt se yksi oli poistanut sen MUN lottovoittokortin ha haa haaa..arvasin ihan oikein, ja en voi kun ihmetellä. Luotin omaan vaistooni tästäkin tyypistä, mutta en aijo sanoa mitään , vaan olen maininnut toisen kortin lottokortiksi. Tulen hehkuttamaan sitä ihan simona…joo osaan minäkin olla. Mutta myönnän että tekisi mieli sanoa asiasta. Ihan vaan huvi ja urheilun vuoksi. On kahdella ollut hauskaa. Aivan sama, on niitä kivojakin ihmisiä onneksi, muuten en siellä olisi päivääkään duunissa.Loukkaavinta kai on kun esitetään jotain muuta kun ollaan ja kun itse aina tuntuu olevan se puheenaihe.

Onhan sitä tällä viikolla vaipunut epätoivoonkin, jotain pelkoa omaa tulevaisuutta ajatellen. Mutta kun sattuu niin hitosti kun olla ja voi, eikä puhuta särystä vaan kivusta, minä ainakin meinaan seota. Vaikka kuinka silloin yrittää järkeillä miten asioita tekis , mikään ei tunnu onnistuvan livenä kuitenkaan. On sitä ja tätä ja lisäksi kaikki yllätykset. Juuri silloin jollei toinen ymmärrä menee vaan hermot ja tekis oikeasti mieli pakata kassinsa ja jatkaa jotain ihan uutta elämää. No kun mietin uutta elämää, se tuskin muuttuisi muuten kun että ei olisi ketään kelle kertoa mitään, eikä kiukutellakkaan. Tässä kohtaa astuu yleensä Matu jälleen kerran mieleeni ja vaipuu helposti itsesääliin ja ajatukset on niin mustia ja sairaita ettei edes kehtaa kirjoittaa. Aina se kuolema tulee esille, ihan aina kuitenkin. Ja tämän kanssa sitten pitää vaan oppia elämään.

Joo aurinko paistaa, tikka hakkaa talipalloa, ja pikkulinnut istuu maassa nyppien itselleen syötävää. Loistava päivä, just sellainen päivä joka näyttää täydelliseltä. Minulla vapaapäiväkin vielä. Mutta kunnen halua rasittaa jalkaa, niin en oikeasti vaan viitsi mennä ulos seisomaankaan. Kun on huono päivä joksi tämäkin päivä näköjään muuttui, se vaan on, ja taas jatkat samaa rataa. Töihin , illasta aamuun , puolikuollut, kipuja jne.

No mitä tässä jatkaa valittamista, koska oikeasti pitäisi iloita tästäkin päivästä, ja innokkaana vaan odottaa jotain hyvää tapahtuvan.

Elämä on tällaistakin kun on enään 5kk aikaa siihen kunnes Matun kuolemasta on jo 12 vuotta !!! En olisi uskonut jollen olisi kaiken kokenut. En voisi ymmärtää jos jollekkin toiselle olisi näin tapahtunut ja minun pitäisi yrittää ymmärtää. Joskus jopa miettii olenko jotenkin poikkeava surijanakin?

No huomista odotellessa..

 

Herään aamuyöstä vessareissuun ja olen niin väsynyt että normaalisti olisin nukahtanut saman tien. Takana on raskas ja erittäin hektinen työpäivä. Kun on niin poikki että harkitsee onko ihan pakko käydä kaupassa, kunnei fysiikka jaksaisi. Ensimmäinen ajatus joka tuli, oli onnellisuus eilisestä työpäivästä. Kun tiedät mitä tehdä ja ennakoit asioita ja kaikki menee putkeen. Ihme paljon sitä ehtii miettimään lähes puoliksi nukkuvanakin ajattelin. Vilkasen kelloa ja tajuan että olen nukkunut todella syvää unta, eli olen todellakin todistetusti ollut kaikin puolin väsynyt. Hyvä väsymys on minulle ainakin hyvä asia. Taisin lukea jostain heti Matun kuoleman jälkeen että miehet usein purkaa suruaan fyysiseen tekemiseeen. Tämä ajatus tuli mieleeni kun siis kävelen vessaan, muutama metri siis.

Muistin pojan joka oli ostanut sen mönkijän minkä Matu oli tulossa koeajaamaan. Mietin uutta mönkijää mitä poika ruuvasi ja räpläsi . Mietin omaa suruani lastani kohtaan ja sitä voimattomuutta etten voinut muuttaa asioita hyväksi . Muistan naapuria joka pyysi meidän poikaa ”crossaamaan” uudella mönkijällä pellolla joka on talomme edessä. Hänen poika ja serkku omisti viimeisen päälle olevat mönkijät , ja nyt meidänkin poika ajeli yhdessä heidän kanssa. Ei meidän poika muuta tehnyt kun ajeli, eikä varsinaisesti jutellut tai huudellut mitään muiden poikien kanssa. Naapurin isäntä ja me seisoimme pellon laidalla ja katselimme.

Aina ei tarvita sanoja, eikä aina tarvitse keskustella. En muista kuinka monta päivää oli kulunut kuolemasta, oliko se päivä , kaksi tai kolme. Oliko se ele ja yritys auttaa? Oliko se syy lähestyä meitä jonka maailma oli romahtanut? En tiedä mutta tällainen tapahtui ainakin.

Aina ei tarvitse sanoja auttaakseen. Sitä mietin mitä poika mietti ajellessaan siinä. Oletan että ajatteli , mutta ajatukset oli jossain muualla, eikä sitä iloa ollut mikä normaalisti olisi ollut. Ei mitään kommenttia miten se mönkijä kulki , ei keskustelua siitä mikä pitäisi säätää , eikä ylipäätänsäkään mitään. Eikä sitä ajelua kestänyt kovinkaan kauan vaikka mönkijä oli ihan uusi. Jeesus tällaiset muistot syö ihmistä elävältä, ja silti tiedostan etten olisi voinut tehdä mitään auttaakseni poikaani omassa surussaan. Hyvä yritys kymmen niiku. Kun kaikki perheessä elää tavallaan väkisin. Silti tämä episodi oli parasta mihin me kykenimme, ja tunnen silti vaan hyvää naapuriamme kohtaan.

Koko hiton juttu sai myös ymmärryksen tänään, ettei kukaan voi tajuta ettei kuolema ole vaan iso ja vakava asia joka kohtaa perhettä. Vaan suru on jotain niin suurta ja syvää , eikä se mene hetkessä ohi, etkä pääse sitä pakoon. Ja näemmä kaikki mitä olen ajatellut on totta. Että suru kulkee mukana , jopa kun heräät puoliksi zombiena kävellessäsi vessaan jatkaaksesi minuttin päästä unta.

Tuli oikeasti mieleeni pyskologit. Mietikkää asiaa joka on täysin mahdotonta selittää tunnetasolla , mitä se oikeasti on. Millaisen diagnosin mahtaisinkaan saada ? Millaisen juuri nyt? Kun itse tiedät että tämä oikeasti ei satu nyt, elät oikeasti ja kykenet käymään töissä, on hetkiä kun et mieti, vaan kekityt työpäivääsi , käyt kaupassa miettien vaan että ostat pakolliset, ajat miettimättä kuolemaa kotiisi ja nukahdat miettimättä mitään. Mutta sitten heräät ja oivallat toivottomuuden selittää tätä tunnetta mitä ei voi ymmärtää kukaan.

Kuulostaa ehkä itsekkäältä sanoa että oikeasti silti koen itseni jo olevani ns. selvillä vesillä, ja silti todellakin kuljet lopun elämäsi  tämän asiasi kanssa koko ajan. Koet jopa eläväsi normaalia elämää. Eihän sillä ole väliä periaatteessa mitä muut ajattelee. Mutta en aidosti haluasi tulla diagnoisoiduksi sairaaksikaan. Koska en oikeasti koe asian olevan niin, vaan tämä on minun uusi elämäni. Jollen kirjoittaisi ja jollen puhuisi näin suoraan, kukaan ei ajattelisi minusta yhtään mitään. Mikäli joku puhuisi minusta ja meidän onnettomuudesta, enkä olisi puhunut, oletan että joku kokisi minun olevan terve. Täysin terve ja täysin toipuneena Matun kuolemasta, ja olisin vaan ehkä muisto monelle kun lukevat vastaavista onnettomuuksista. Voin hyvin kuvitella miten meidänkin onnettomuus ehkä vaan mainittaisiin.

Mitä minä sitten haluan? Haluan todellakin asian olevan niin, haluan kai jollakin tasolla elämän vaan jatkuvan omalta osaltani, mutta ehkä kuitenkin niin että asiat todellakin olisi niin, että olen muillekkin vaan ohikiitävä ajatus. Tajuan että vaikka asia olisi niin, se ei ole sitä itselleni. Asian täydellinen ymmärtäminen on vaan mahdotonta.

Kun kirjoittaa asiasta joka tuntuu mahdottomalta, oletan sen herättävän jotain luontaista pahaa mieltä muissa , ajatusta josta kaikki sen ei kokeneena haluaakin päästä irti ja jopa unohtaa syventymättä siihen sen enempää. Miksi edes kirjoittaa asiasta jonka koen olevan näin? Miksen vaan anna ihmisten olla, ja elää elämäänsä tietämättä mitä tämä on? Ehkä osittain siitä että oletan aivojen kuitenkin tallettavan nämäkin sanani sinne jonnekkin ja ehkä toivon mukaan joku osaa arvostaa omaa hyvää elämäänsä ja perhettään sekä sitä ihan tuiki tavallista elämäänsä. Vaikka asiat olisi kuinka huonosti hyvänsä niin kuin normielämässä. Oli ne ongelmat mitä hyvänsä , ne on kaikki tavallaan voitettavissa. Koska niin kauan kun kaikki on elossa, on mahdollisuus tehdä jotain. Voi aloittaa ihan nollasta , voi tehdä sopimuksia, voi hakea apua suurimmaksi osaksi asioille mitä ihmisille tulee eteen elämässä. En väheksy tavallisia ongelmia, ja tiedän tasan tarkkaan että ne ongelmat voi olla raskaitakin käydä läpi, voi joutua tekemään isoja päätöksiä ja silti, se ei ole kuolemaa mille ei voi enää tehdä mitään.

Koet todellakin kuoleman, olet sokkitilassa, kapuat ylöspäin pikkuhiljaa, käyt maailman raskaimman prosessin läpi mitä olla ja voi, eikä se lopu kuolemaan, se ei lopu hautajaisten jälkeen, eikä ainakaan itselleni edes 11 vuoden jälkeenkään.

Nainen johon törmäsin sattumalta työssäni yrittäjänä, joka oli täysin dementoitunut, ei hänkään unohtanut omaa poikaansa. Nainen joka viikasi silakoita vaatteidensa väliin kauniisti, nainen joka, joka aamu vei puurokattilan poikansa sängyn alle, nainen joka nousi kahvipöydästä keittääkseen kahvia ja unohti sen saman tien, ei kuitenkaan koskaan unohtanut että oma poika oli kuollut.

Nainen jonka muut vaan oli ymmärtänyt olevan sairas, ja kaikki kummalliset käyttäytymiset oli luonnollista. Siihen saatiin diagnosi joka todellakin oli totta, häntä autettiin, ja minä olin yksi pieni osa sitä ketjua. Nainen joka toki hymyili ja halusi juoda kahvia myrnakupeistaan. Nainen joka hoiti kotiaankin omasta mielestään hyvin, mutta eli ja teki asioita niin hyvin kuin kykeni, eli kuitenkin omasta mielestään hyvin.

Ei hän itkenyt, eikä surkutellut elämäänsä. Hän oli kohtelias ja vieraanvarainen. Hänessä todellakin oli sitä samaa ihmistä mikä oli aina ollut ennen sairastumistaankin jollei oteta huomioon näitä toistuvia unohduksiaan ja kummallisia toimintojaan. Arvio oli täysin oikein, ja hän todellakin tarvitsi apua ja onnekseen sitä saikin. Silti kaiken tämän keskellä hän vielä muisti poikaansa. Hän muisti myöskin edesmennyttä miestään. Toki hän välillä sekoitti pojan ja miehensä toimia ja nimiä. Hänen sanojensa takaa paistoi kuitenkin suuri suru siitä että mies menetti ainoan poikansa. Sieltä tuli myös elävästi esille sitä suurta rakkautta mitä heillä oli kun kaikki oli hyvin. Rakkaus mikä vallitsi heidän eläessään ei kuollut. Suru oman miehensä surusta ei kadonnut, eikä rakkaus omaa menettettyä poikaansa kohtaan.

Olen onnekas kun löysin tämän naisen  tai oikeasti omaiset jotka löysi minut. Uskon että tälläkin oli tarkoitus että me kohtasimme. Hän sai apua mutta niin sain minäkin, koska minun piti tallettaa ne hetket, muistaakseni sitä jälkeenpäin voidaakseni ymmärtää omaa suruani myöhemmin. Oletan hänen jo siirtyneen tuonpuoleiseen, kävin toki häntä kerran katsomassa, vein kukkakimpun. Mutta miten turhalta se tuntuikaan , koska ei hän minua muistanut. Toki hän oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin , vaan siksi että hän oli sen luontoinen ihminen.

Toinen erittäin kummallinen asia oli joka tapahtui yli 10 vuotta sitten. Tapasin naisen, joka vaan makasi,  jos voi sanoa omissa maailmoissaan. Hän hoki samaa asiaa koko ajan. Jeesuksen kristuksen nimessä minä sanon ….isäni pyyhki minua sieltä, jeesuksen kristuksen nimeen,  ja jotain joka toistui ihan koko ajan.

Ensimmäinen ajatus oli että hänellä on pakko olla jano. Selitin silti asiallisesti , miksi tulin ja keventääkseni tunnelmaa  jotta hän kokisi jotain normaalia ja edes se että huomioin häntä siinä missä muitakin, juttelin niitä näitä. Nainen jatkaa hokemaansa. Minä taas jatkan omia selityksiäni säästä ja miten vein pikkulinnuillekkin ruokaa, millainen sää oli jne. Välillä tuli tauko hänen hokemissa asioissa ja minä jatkan jutustelua. Lopulta otan häntä kädestä kiinni ja silitän peukalolla hänen kättään samalla kun hän pitää kädestäni kiinni. Juttelen niitä näitä, ihan kun keskustelisimme yhdessä ja ymmärryksessä. Välillä hokemat jatkuu , välillä hän on ihan hiljaa. Muistaakseni hän piti silmiäänkin kiinni koko ajan. Kunnes hän kysyy- Miksi sinulla on niin karhea peukalo? Selitin hänelle senkin ja lopulta poistun ja hänkin jatkaa hokemaansa vielä senkin jälkeen kun itse poistun. Seuraavan kerran kun törmään häneen, hän istuu ja tuttu hokema saavuttaa minunkin korvani vaikka olen hyvin kaukana. Hän nostaa kätensä osoittaen minua ja sano kuuluvalla äänellä       – Hän on minun ystävä. Kunnes kaikki jatkuu molemmilla niin kuin aina ennenkin.

Kolmas kummallinen asia johon törmäsin samoihin aikoihin  oli hauska mies. Oikein hassuttelija olikin. Virkeä vanha mies, joka toi hymyn huulille joka kerta kun tavattiin. Kerran tuli kuitenkin se eteen etten enää saanut selvää mitä hän puhuu, ääni oli lähes kuiskaus, kaikki hassu oli poissa. Esitän silti reipasta omaa itseäni ja esitän etten huomaa mitään ihmeellistä. Puhun niitä näitä kunnes hän sanoo lähtevänsä matkalle. Tajuan heti mistä on kyse, mutta en uskaltanut tuoda sitä esille jos kuitenkin ymmärsin väärin. Hän vinkkaa minut luokseen, ja minä menen. Hän ojentaa minulle karkin ja painaa sen kämmeneeni, sanomatta mitään. Kiitän ja  soperran että mikä matka?

Hän ei pysty sanomaan mitään , mutta nostaa käden ylös kattoa kohden ja kyynel valuu silmäkulmasta. Otan häntä kädestä kiinni ja hän tuijottaa minua suoraan silmiini. Sanoin hänelle. – Nyt kerron sinulle yhden asian mitä en yleensä kerro kenellekään, sinulla ei ole mitään pelättävää. Hän tuijottaa minua mutta näen hämmästyksen.

-Minun poikani on kuollut ja hänen nimensä oli Matias, ja kun sinun aikasi on, annan sinulle tehtävän. Lähetä pojalleni terveiset että rakastan häntä ja kaikki on hyvin, ja kerroin miten hän on kertonut minulle miten ihana paikka se on, ja miten sitä ei olisi saanut kertoa. Kerroin miehelle jotain mistä olen täälläkin jo kertonut kun sain sen tapaamisen Matun kanssa unessa. Katson häntä silmiin ja vakuutan kaiken olevan juuri näin , jotta jäisi vakuuttava tunne ja silti niin normaali kuin olla ja voi. Pyyhin kyyneleen hänen poskeltaan ja jatkan omaa iloista höpötystäni touhuten omiani niinkuin aina ennenkin. Yks kaks kuulen niin kirkkaalla kuuluvalla ja täysin normaalilla äänellä. -MATIAS. Käännyn ja sanon, kyllä hänen nimensä oli Matias.

Tätä muistellessa itkettää , miten ihmeellinen onkaan tämä maailma. Miten tämä oli edes mahdollista? Käheä ääni, voimaton kuiskaamalla puhuva mies, joka keräsi kaikki voimansa, ja sai sitä jostain. Silloin vaan tiesin etten tehnyt mitään väärää, ja tiesin että kaikki pelko oli poissa ja kaikki oli niin hyvin kuin olla ja voi, juuri sillä hetkellä.

Me emme tavanneet koskaan enää ja olen varma että hän suoritti tehtävänsä. Tajusin myös miten ihmiset käyttää intuitiotaan kunnei ole mitään muuta mahdollisuutta. Miten suuri ymmärrys ja luottamus voi syntyä kahden ihmisen välille, kunnei ole enää sanoja ja miten täydellistä kaikki voikaan olla. Miten suurta onkaan hyvyys, aitous ja toisesta välittäminen. Miten pientä voikaan olla niin suurta. Miten tärkeää onkaan tämä kaikki kun on tosi kyseessä. Miten ymmärrän että toivon ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin. Miten tärkeää on että ihmiset saisi puhua tai välittää siltä miltä tuntuu. Miten iso merkitys on  pienet asiat millä voi osoittaa kiitollisuutta, välittämistä ja rakkautta toista ihmistä kohtaan. Yksi paperiin kääritty karamelli. Pistinkö sen suuhuni ja nautin siitä? En laitoin sen taskuuni, mutta se mitä jäi oli iso muisto joka ei ainakaan vielä ole unohtunut ja ne muistot siitä isosta hetkestä kun koet olevasi oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä. Hänelle taas se pieni karkki oli ainoa tapa osoittaa minulle että olin hyvä tyyppii ja se oli isoin kiitos ikinä..yksi pieni karkki!

Nämä elämäni pienet hetket on juuri se minkä takia minä elän. Nämä pienet hetket on aidointa elämää , ja nämä asiat tuo tarkoituksen jatkaa elämää vaikkei se aina niin ruusuilla tanssimista olekkaan.

Ja ehkä nämä pienet kertomukset, voi kasvaa, pienestä karkista, sanoiksi blogissa, lohdutukseksi, oivalluksesi jollekkin joka tarvitsee lohdutusta omaan elämäänsä. Toivon mukaan tietenkin myös ymmärrykseksi heille joka ei ole koskaan kokenut oman lapsen kuolemaa ja sitä elämää sen jälkeen.

Älä koskaan väheksy ajatuksia ja tekoja jotka vaan tuntuu oikealta , kun tiedät että se lähtee hyvästä sydämestäsi. Kun voi seistä omien sanojensa ja tekojensa takaa, minusta kaikki on hyvin.

Kun mietin ihmisiä ketä olen kohdannut elämäni aikana ja josta moni on jo poissa, voin sanoa että silti tunnen suurta helpotusta heidän puolesta. En ole itkenyt heidän puolesta, vaan todellakin tuntenut vaan vapauttavan tunteen. Vaikka asia on näin ja jopa Matias on yksi kaikista ihmisistä jotka on kuollut, oman lapsen kuolema ei ole yhtä helppoa ymmärtää.

Omaan lapseen muodostuu vahva side ja tunnetaso. Se on sinun lapsesi, jonka elämää olet jakanut, on muistoja jotka on niin syvällä sydämessäsi. Siksi en voi kokea helpotusta ja hyvää oloa. Matias oli myös nuori ja terve poika, joten kuolema tuli yllättäin, en voinut käsitellä tätä kuolemaa etukäteen millään tavalla vaan kaikki lähti nollasta. Oli ihminen minkä ikäinen tahansa, oli sitten terve tai sairas. Kuolema tuo silti monelle surua ja kaipausta. Mutta ainakin itse olen hyväksynyt omien isovanhempieni kuoleman paremmin kuin nuorena menehtyneiden ystävieni kuoleman. Kaipaan ystävääni enemmän kuin isovanhempiani, koska olimme enemmän yhteydessä. Harmittelen monet kerrat sitä ettei hän saanut tavata lapsenlapsiaan, maan päällä eikä lapsenlapset saanut kokea oman isoäitinsä rakkautta ja arkea.

Oma lapsi on kuitenkin oikeasti osa sinua , joten osa sinua kuolee todellakin samalla. Ihminen on luotu huolehtimaan lapsistaan. Se on synnynäistä ja luonnollista. Siksi en kykene ajattelemaan kuolemasta samalla tavalla kun ystävieni tai kenenkään muun kuolemasta ajattelen. Koen sen olevan täysin normaalia. Jos kykenisin tähän silloin vasta tuntisin itseni tunteettomaksi ihmiseksi , ja jopa jotenkin sairaaksikin. Oma lapsi on vaan ainutlaatuinen, ja niin myös oman lapsen kuolema.

On onni voida olla onnellinen omasta työstään. Tällä hetkellä en usko koskaan voivani löytää mitään vastaavaa. Yritän miettiä miten monta kertaa olen ajatellut näin, ja silti on aina tullut jotain uutta vastaan, ja taas mietin näin. Mutta nyt jotenkin tuntuu että tätä ei voi mikään voittaa.

Ehkä vaan on uskottava omia ajatuksiaan ja elettävä päivä kerrallaan, tulee mitä tulee, pääsee kai jotenkin helpommalla.

Kiitollisena eilisestä työpäivästä, hyvästä fiiliksestä, kun elämä melkein oli normaalia.

 

 

 

 

 

 

Viimeisin juttu jonka luin koski äitiä jotta on kovisteltu siitä että suree omaa lastaan vielä vuosien jälkeen. Meille ketä olemme menettäneet lapsemme se on luonnollista ja kun oikein aloin miettimään asiaa luulen että näin on aina ollut. Ehkä ennen ei vaan olla puhuttu ja tavallaan vaiettu asioista painostuksen alla tavallaan.

Kuka haluaa kokea itsensä epänormaaliksi tai tulla leimatuksi suruun takertuneeksi , epänormaaliksi, sairaaksi ja mitä sitä nyt onkaan.

Miksi näin on? Olisihan se hienoa voivansa sanoa että se mistä kirjoitan pohjautuu tutkimuksiin tai johonkin joka on 100% todistettua faktaa. Minä siis spekuloin ja mietin asioita omassa päässäni, joka ehkä täällä lukiessa tuntuu siltä ettei elämääni muuta mahdukkaan. Mahtuu onneksi toki, mutta tottakai jos blogia kirjoitan kuolemasta kaikki tulee tiivistettyä yhteen paikkaan tavallaan. Toki olen mietiskelijä ja toisaalta voin kai tässä vaiheessa sanoa onneksi. Nyt en voisi kuvitella kelaavani asioita liian pinnallisesti, koska koen että mietiskelemällä asioita syvemmin ja takertuvansa asioihin jotka tulee eteeni , olen saanut sellaisia vastauksia jotka on auttanut ymmärtämään omaa suruani ja paljon asioita on selvinnyt itselleni joka on auttanut.

Se miksi joku tuomitsee oletan liittyvän siihen kun ihminen joutuu kohtaamaan itselleen epämukavia asioita, kunnei oikeasti voi käsittää, eikä oikeasti ymmärtää, saatikka löytää vastauksia jotka mahdollisesti lohduttaa hyvää ystävää tai läheistä.

Jos kuvittelisin itseni keskustelemassa ihmisten kanssa jonka aiheena on jokin erikoisala, jotain minulle täysin vierasta, ja olisin ainoa ihminen jolle käsitteet ja sanat olisi vieraita , tuntisin itseni todellakin kiusaantuneeksi ja pelkäisin kai että joku kysyisi minun mielipidettäni. Kyllästyisin mikäli näitä keskusteluita jatkuisi ja hakeutuisin mieluummin muualle . Ehkä kuolema on vieläkin pelottavampaa monelle, asia mitä moni vanhempi oikeasti pelkää, asia mitä ei oikeasti voi kuvitella tapahtuvan itselleen. Kuka oikeasti ajattelee oman lapsensa kuolevan tai sairastuvan nuorena. Kuka uskoisi että juuri minun lapseni saa kuolemaan johtavan diagnoosin? Epäilen ettei monikaan. Kyllä oletan että suurin osa perheistä johon lapsi syntyy vaan elää siinä hetkessä ja ovat onnellisia, lapsen kasvaessa suunnitellaan ja ehkä on jopa odotuksia opintojen suhteen.

Tämä aikakausi kun media on niin voimakkaasti mukana kaikessa mitä teemme työssämme ja vapaa aikana on kai yksi asia joka tavallaan antaa meille kaikille mahdollisuuden hakeutua niihin piireihin saamaan tukea, apua, vastauksia ja kontakteja.

Siksi uskon että me lapsensa menettäneiden on luontevampaa myös puhua lapsistamme muiden kanssa, eikä vaan olla hiljaa. En usko että tämäkään aikakausi on niin avoin kuin se tulee olemaan. Mutta olen onnekas kun itse elän tätä aikakautta monessaki suhteessa. Minun ei tarvitse olla hiljaa, ja jos haluan puhua ja jakaa ajatuksia lapsestani , se on mahdollista tehdä anonyymisti tai liittyä suljettuihin ryhmiin, jollen halua keskustella avoimesti. Mutta kuka ei lapsensa menettänyt liittyy ryhmiin jossa käsitellän lapsen kuolema? Taatusti löytyy heitäkin. Mutta oletan kuitenkin että suurin osa on kokenut lapsen kuoleman joko itse tai lähipiirissään. Itse en halua jakaa ajatuksiani yleisellä tasolla kaikkien luettavana. Joten pysyn ”omieni ”parissa mieluummin.

Miksi sitten kirjoitan blogia? Oletan kaiken alkaneen ihan itseni takia, tai niin se oli, kaikki alkoi päiväkirjasta mitä kirjoitin unohtamisen pelosta. Mutta kun miettimällä olen löytänyt itselleni vastauksia haluan  jakaa ajatuksiani, ja toivon mukaan siitä voi olla apua, ja jopa heille jolle kuolema on pelottava ja vierasta , tästä löytää ainakin yhden version siitä mitä suru voi olla. Jospa kuolemasta tulee aikanaan helpompi asia ymmärtää ja lähestyä.

Tänään satuin katsomaan ohjelmaa jossa vainajien luita säilytettiin , vinteillä ja katoksissa, jotta vainajat tavallaan olisi mukana arjessa. Kuva jossa kokonainen vainaja makaa vintillä ja näkyy vaan sääriä ja jalat, ei nyt mennyt ihan ymmärrykseen. Mutta ehkä kuolema on joidenkin kansojen piirissä läheisempää kuin meillä kuitenkin. Normaalimpaa kai voisi sanoa.

Surun alkuvaiheessa lukee paljon katkeraa ja jopa vihaista tekstiä.

Ymmärrän asian ihan täysin, koska kuoleman käsitteleminen kestää oma aikansa. Kuka sitten vuosien saatossa edes alkaa työstämään suruaan syvällisemmin, kuka antaa luonnon hoitaa asiat omalla tavallaan, tai kuka haluaa jäädä siihen vihaan ja katkeruuteen. Kaikkia meitä taatusti löytyy. Siksi pidän surun ymmärtämistä mahdottomalta vaatimukselta sellaiselta joka sitä ei  itse ole kokenut. Miten minä joka olen lapseni menettänyt voin edes olettaa saavani mitään ymmärrystä?

Asia on kaksipiippuinen. Noin äkkiseltään tuntuu että surevaa pitää ymmärtää koska on kokenut sen mitä on. Onhan se niin, ja jopa minusta tuntusi todella kohtuuttomalta alkaa vaatimaan mitään erityistä käyttäymistä tai arvostella surevan tapaa surra. Mutta jos ajattelen itseäni , en koe että minulla on oikeutta olettaa kaikkien ihmisten ymmärtävän minua. Tähän tulokseen olen tullut vuosien saatossa.

Täytyykö kuolemaa sitten ymmärtää? Jollakin tasolla kyllä itse koen sen olevan tarpeellista. Jos kuolema olisi vierasta ja kaukainen asia ja kohtaisi sen vasta aikuisena, oletan sen olevan vaikeampaa käsitellä , kun jos kuolemasta voisi puhua jo lapsille luontevasti. Selittää miksi ihmiset muistelee, itkee ja kaipaa.

En usko että elämäni lapseni kuoleman jälkeen olisi ollut yhtään sen tuskattomampaa. Ehkä olisin edennyt samassa tahdissa kuin nyt, tai sitten olisi vaan ollut hitusen verran nopeampaa. Oletan kaiken riippuvan ihmisten luonteista aika pitkälti myös. Jos puhuminen yleensäkin on vaikeaa , oletan ettei sellainen ihminen ehkä tunne sen olevan luontevaa puhua avoimesti kaikkien kansssa.

En voi puhua kuin itsestäni koska vain minä tiedän mitä itse ajattelen ja miten koen asioita. Saman kokenut taatusti samaistuu helpommin ja ymmärtää ne hulluimmatkin ajatukseni helpommin kuin ei kokenut.

En tiedä miten pitkällä olen omassa prosessissani, onko edes mitään päätepysäkkiä tavallaan olemassakaan ? En usko siihen, vaan uskon että käsittelemme asiaa niin kauan kuin jaksamme ja elämme kuitenkin kuoleman kanssa omaan loppuumme asti, onhan lapsen kuolema meidän omaa historiaa. Itse en halua puhua kuolemasta joka päivä, enkä tänä päivänä tietoisesti halua edes miettiä asioita sen tarkemmin, vaan ajatukset elää kanssani luontevasti. Ei se aina tule sopivaan paikkaan. Yritän elää niin normaalisti kuin voin, ajattelematta aina menneisyyttäni ja kokemaani. Ajatukset, surun aallonpohjat tulee kun on tullakseen . Mutta sen myönnän että elämän tavalliset vastoinkäymiset helposti nostaa surun pintaan.

Kun luen jonkun toisen menetyksestä ja sitä suurta tuskaa joka rivistä paistaa läpi , tunnen usein suurta tuskaa siitä että joku toinen joutuu saman kokemaan. Haluaa tavallaan löytää heille helpomman tien mitä itse on kulkenut.

Tunnustan myös sulkevani itseni monesti ulkopuolelle, koska en voi elää surua yhä uudelleen ja uudelleen läpi ja vaipua omaan suruuni samalla. Minä synnyin elämään, niin kuin kaikki muutkin. Toisten elämä päättyy jo kohdussa, toisten elettyään oman aikansa maan päällä. Elääkseni onnellista elämää on elettävä myöskin tavallista elämää. Elän kai pätkissä tavallaan. On niitä täydellisiä päiviä ja sitten on ne vähemmän täydelliset. Olen vaipunut niin moneen tunnetilaan etten edes jaksa niitä luetella. Olen kai jo lopen kyllästynytkin miettimällä miettiä kaikkea ja koen sen olevan tervehtymisen merkki. Toisaalta vaikken jaksa perehtyä jokaiseen tapaukseen, en koe siitäkään huonoa omatuntoa. Heitän pallon joillekkin, ja annan luonnon hoitaa loput. Joko saan vastapallon tai sitten en , enkä jää sitä miettimään sen enempää. Tiedän kuitenkin surun polun olevan ainutlaatuinen kokemus jokaiselle sen kohdanneelle ihmiselle. Kuljet tietäsi loppujen lopuksi kuitenkin yksin. Terveyhdyt omien ajatustesi takia ja kun olet siihen valmis. Kun mietin miten pinnallisia ajatuksia itselläni oli , miten ne syventyi vuosi vuodelta, ja mitä kaikkea tämä on tuonnut mukanaan. Mitä kaikkea olenkaan kokenut, haluan enemmän kuin koskaan olla se ihminen joka sysää ihmistä eteenpäin, jos on jäännyt junnaamaan paikoileen tavallaan.

Mikäli minä olen se ihminen keltä joku apua haluaa, en voi, enkä ole jättänyt ketään. En kuvittele olevani kaikkein paras apu. Paras apu jokaiselle on se ihminen ketä tulee mieleen, se kenelle soitat, se ketä puhuttelee sinun sydäntäsi eniten.

Kun kohtaa arjessa ihmisiä , luotan vaistooni eniten. En halua salata poikaani, mutta en myöskään halua puhua hänestä väkisin, vaan jos puhun se tulee luotevasti ja oletan silloin luottavani niihin ihmisiin tavallaan. Poikani ei ole salaisuus, eikä siksi tulekkaan. Hän on minun poikani edelleen, hän vaan on kuollut poikani, mutta omani siitä huolimatta. En koe olevani sairas, en koe olevani hullu, enkä kuolemaan takertuneena.  Mutta olen kuolleen pojan äiti, surun rikkonut ihminen joka ei ikinä tule täysin ehjäksi.

Näin tänään ainoana vapaapäivänäni.  Toivoa ja uskoa tähän päivään.

 

Tänään tuli kuluneeksi 14 vuotta mieheni kolarista. Kun saavuin iltavuoron jälkeen kotiin hän oli leiponut pullaa ensimmäistä kertaa elämässään, jollei lapsena koulussa ole joutunut kotsantunnilla leipomaan. Hyvin olivat litteitä mutta koti tuoksui pullalle. Jauhot oli kuulema loppunut kesken ja penslaaminen unohtui, ohjeen oli katsonut netistä. Olivat kyllä todella pehmeitä, joten onneksi ne jauhot loppui. Mielessäni ajattelin kuinka onnellinen olinkaan kun sain pitää mieheni.

Töistä lähtiessä poikkesin kaupan kautta hakemaan pari nippua tulppaaneita ja yhden kimpun ruusuja. Onhan Matun 31 vuotis syntymäpäivä huomenna. Miten tuo 31 tuntuu vanhalta, ihan aikuiselta siis. Silloin 14 vuotta sitten istuimme sairaalassa , isää katsomassa joka makasi letkuissa morfiinin sekoittamana. Matias istui aika kaukana tuolilla kun oli muitakin vierailijoita samalla kertaa , enkä muista menimmekö mieheni siskon luokse kahville tai mitä teimme. Tajusin että olen elämäni aikana kokenut suuria sokkeja kolme kertaa. Kun herää ja kokee kauhua ja huutaa , onkai ilmeistä että on järkyttynyt. Tosin huudan edelleen öisin ja luin artikkelin joka koski lähinnä uniapneaa että voi teipata suun kiinni, jotta hengittää nenän kautta. Tuli mieleeni että voisihan sitäkin koittaa.

Tuntuu hiton tyhmältä ettenkö tekisi mitään ihmeellistä Matun kunniaksi joten päätin leipoa jotain. Päädyin appelsiinituorejuusto kakkuun. Piti vielä  sulattaa suklaata ja tehdä hienot raidat päälle. No se osio epäonnistui ja tuli epämääräisiä klimppejä. Onpahan ainutlaatuinen ainakin, yhtä ainutlaatuinen kuin poikanikin oli. Jännittää tavallaan. Sanonko mitään tai pidänkö pääni kiinni? Hmm..viimeksi kun vein kakun töihin, tosin päivän myöhässä tilanne oli hiukan huonompi ja oli aika rumia ajatuksia puhuttu, ja kerroin lopulta totuuden miksi sen kakun toin. Tämä on hyvä tapa kuitenkin saada tehdä jotain , ja tuntuu hyvältä saada tehdä jotain ihan konkreettisesti , nähdä hiukan vaivaa. silti on joku ihme olo, jos joku nyt kysyy , niin tottakai voin sanoa totuuden, mutta meneekö fiilis koko kakusta silloin? Ehkä olisi hyvä vaan laittaa kakku kahvipöytään ja itse häipyä paikalta. No ans kattoo , eihän herrajestas yhden kakun tuomiseen kuole. ÄÄÄÄ tollainen olo on nyt 😀

Huomaan että pidän traditioista. Asiat jotka toistuu luo muistoja . Kuinka moni mahtaa edes arvostaa omien lastensa synttäreitä? Useimmat toki viettää niitä ja usein kahvitellaankin. Veikkaan että moni kokee senkin työlääksi ja huokaavat kun kaikki on ohi.Minua liikuttaa ystävieni kakku kuvat facessa , ja parhaat on ne todellakin itsetehdyn näköiset.

Ainnii, koska en koskaan kerro missä olen työssä tai mitä teen työkseni, mutta tänään paljastan sen verran että olen tanssinut töissä !!!Hitsit kun oikein harmittaa kun haluaisin kertoa miksi ja kaikkia ihania yksityiskohtia. Partneriin oikein syttyi palo ja vaan alkoi tanssituttaa, ja mikäs siinä, minulla riitti pokkaa 😀 Ihana kun joku nauttii niin että koko sielu nauttii. AAAhhhh..Awwww.

Sunnuntaina kun olimme mieheni kanssa ”pikku” lenkillä lumisissa metsissä löysin vaaleanharmaan höyhenen hangen päällä. Minä ajattelin tietenkin heti taas että se oli merkki Matulta, joka oli onnellinen meidän puolesta kun hänen omat vanhemmat on yhdessä ulkoilemassa. Mies taas mietti kuka tappoi linnun. Olin hiljaa, enkä sanonut mitään, tosin voi olla että mieheni eeeehkä arvasi mitä minä mietin. Hänelle tuntuu todellakin olevan vaikeaa joskus puhua Matusta. Tosin hän sanoi että muistanko kun Matu vauvana aina puri meitä nenänpäähän ikenillään . Muistinhan minä. Ja se oli sitten siinä.

31 vuotta..outoa että minulla olisi jo sen ikäinen poika. Mutta ei ole. En haluaisi vajota synkkyyteen muistelemalla mitä kaikkea en saanut kokea, enkä halua päästä ajatuksiani liian syvälle. Mutta saa katsoa miten käy kun menen nukkumaan. Kukat on maljakossa kuvan vieressä ja toivotin jo etukäteen hyvää syntymäpäivää ja toistan sen heti herättyäni. En vaan voisi olla sanomatta mitään. Pakko kai ajaa kotikautta huomenna töiden jälkeen koska on niin kylmää että kukat kuolisi autossa .

Yleensä olen niin väsynyt ja poikki töiden jälkeen etten oikeasti voi muuta kun mennä heti istumaan sohvalle poikittain ja lepuutella jalkojani. Nyt oli kummasti energiaa. Hoidin muutamat meilit pariinkin paikkaan , maksoin parit laskut , enkä hosunut missään. Sitten oli se kakku ja tässä sitä vielä ollaan. Kyllä iltavuorosta aamuun on raskasta. Varsinkin jos vuorot menee aamu, ilta, aamu , ilta ja pitkä putki yhdellä vapaalla. Nooh, on sitä ennenkin tehty pidempiäkin työvuoroja ajattelen.

Joo 31 vuotta sitten olen kai nukkunut tähän aikaan , herätääkseni muutaman tunnin päästä ihmetellääkseni , joko NYT on se aika. Muistan miten joka askel sattui ja tavallaan hiihdin rappukäytävässä rappuja kohden. Miten pelotti, et oikeestiko tämä on pakko suorittaa. Matun syntymä oli kyllä niin huippujuttu kun olla ja voi kaikkine muistoineen.  Suurin asia koko elämässäni ja ihan ekaa kertaa vielä. Hitsit miten kaunis ilmakin oli silloin.

Tänään kuin kysyin mieheltäni siitä pullahommasta vähän niin kuin haastattelin häntä , hän sanoi ettei tee koskaan mitään suttapaskaa . Et mieti miten kauniit lapsetkin sinulla on . Ihan kuin Matu eläisi.

Jotenkin tuntuu kuin Matu pyörisi aika paljon hänen päässään, enkä ihmettele. On vaikeaa tietää , eikä aina tule puhuttua, enkä edes tiedä auttaisiko se mitään tai onko se hyvä tai huono asia. Itse kyllä olen aika keskustelija, mutta en koe että me oltaisiin mitenkään käyty asiaa läpi sillai mitenkään parantuvassa mielessä. Suru on yhteinen , ollaan suojeltu ja kai suojellaan edelleenkin toisiamme. Puhutaan Matusta jos puhutaan. Miten sen selittäisi. Aina suru ei todellakaan ole yhdistänyt , eikä aina olla menty samoilla aaltopituuksilla. Olen sanonut että yksi asia on varma. Matun haudalle ei raahata ketään vierasta ihmettelemään. Koen asian niin ettei kukaan pysty tätä ymmärtämään ja haluan että Matu on meille pyhä asia , jotain puhdasta ja aitoa kaikkine kyynlienkin kera. Sitä ei voi ymmärtää kuin veli , mieheni ja minä ja piste.- Vain me voidaan kokea asia 100% kaikkine vivahteineen. Elämä voi tuoda mitä hyvänsä eteemme, mutta Matu on meidän.

Tämä ei tarkoita ettenkö halua että kukaan muu käy haudalla. Mutta jos kuolema tai joku ero meidät erottaa , sinne ei raahata mitään uusiojuttuja. Pojan tyttöystävä on eri asia , koska kuuluu meihin. No enpä nyt ole eroamassakaan, mutta kuka sitä tietää mitä tosiaankin elämä tuo tullessaan. Enpä olisi uskonut että tulen olemaan ystävienkään hautajaisissa.

Jos nyt jotain hyvää on, koen että aina kun me halataan ja tehdään jotain hyvää perheen kesken, Matu olisi onnellinen, tai sanotaanko että ON onnellinen.

Minulla todellakin on kaksi ihanaa poikaa.

Näihin tuleviin syntymäpäiviin menen maate. Hyvää yötä.

Olkoot ajatukseni siellä missä sitä tarvitaan voimana uskoa huomiseen. Otan osaa suruun joka kohtasi nuoren pojan joka hukkui jäihin.

Voimia kaikille tänäänkin. Äiti joka oli raskaana vielä muutaman tunnin 31 vuotta sitten.

 

 

 

Piti tässä yksi ilta jotain kirjoittaa , ja kun elää hetkessä ja ilot on hetkiä ja tajuaa sen, tajuaa myös sen että ehkä kaikille se hetki ei ole ihme vaan ohikiitävä hetki. Tunnen niin hyvin, hyvin vahvasti ja se on minun totuuteni ja jos rehellisesti sanon, pidän sitä täydellisenä totuutena.

Sain puhelun serkultani, joka hermoili lapsistaan jotka kaksi on matkoilla eri paikoilla. Miten hän on pitänyt yhteyttä ja tietää mitä on tapahtunut kuvien kera, sekä ihan puhlimitse. Hän kertoo miten on neuvonut ja varoittanut ja silti toivonut mukavaa reissua ja uusia juttuja. Oli ihan hyviäkin juttuja mihin toinen heistä meinasi osallistua. Ja silti vaikka hän haluaa heidän kokevan juuri sitä, on pelko. Tiedän tunteen, onhan omakin poikani ollut matkoilla, pitikilläkin ja jopa ihan yksin. Olen pelännyt siinä missä hänkin ja huokaissut kun poika on kotona. Tottakai oletan että meidän tapaus on vaikuttanut asioihin, vaikken sillai koe että matkaa ja onnettomuutta voi verrata. Mutta tietoisuus siitä että voi tapahtua mitä vaan ja koska vaan.

Minun pelkoa ei oikein kukaan ymmärtänyt. Vaan minun piti iloisin mielin antaa pojan elää ja kokea tätä maailmaa. Kysyin  mitä hän oikein pelkää. Ehdotin kai jotain ryöstöistä hakkamiseen. Hänpä läväytti että hän pelkää että heidät tapetaan. Nyt oli kyse tutustuminen ihan arkijuttuun jonka joku on kehittänyt bisnekseksi. Yritin rauhoittaa sillä että hyvin on lyhyet bisnekset jos joku haluaa nuorta ihmistä tappaa. Mutta ei , toisaalta lohduttavaa kuulla että joku oli ajatellut vielä pidemmälle koko asian. Hän pelkäsi että tapetaan siksi että halutaan sisäelimet. Tätähän tapahtuu, ja on siis totta, mutta sillä hetkellä minä nauroin kyyneleet silmissä. Ei ihan tullut mieleeni tällainen vaihtoehto. Itseäni toki lohdutti että joku keksikin tällaisen vaihtoehdon. Itse olen enemmänkin ollut peloissani hakkaamisesta jonka seuraukset voi johtaa kuolemaan. Olen pelännyt vangituksi tulemista ja sitä että joku ujuttaa huumeita lapseni reppuun, ja poika joutuu kamaliin olosuhteihin jossa taas voi tapahtua mitä vaan.

Ymmärsin jälleen kerran oman totuuteni olleen myös totta, ettei kukaan äiti tai isä unohda lapsiaan vaikkakin ovat ns. aikuisia. Kukaan äiti ei vaan ole kunnei mitään taphtuisi, ja jokainen myös odottaa lapsiaan kotiin. Luonnollista , ja tästä olen kirjoittanut monesti aikasemminkin.

Se mikä ärsyttää on se, että se on hyväksytty tapa olla äiti ja luonnollista reagoida näin. Mutta kunnet halua etkä kertakaikkiaan voi unohtaa kuollutta lastasi , se luokitellaan jo kuolemaan takertumiseksi.  Annetaan ymmärtää ettei ole terveellistä ajatella lastaan vaan pitää päästä irti ja jatkaa tätä elämää. Samoin kuin se nainen kertoi kun olimme kahvilla, ystävästään joka oli kokenut lapsen menetyksen, että sitä kelataan vieläkin. Silti äänensävyssä oli pieni kyllästymisen merkki. Vaikkakin lisäsi ettei siitä ole ihan helppoa päästä irti ja olla sujut asian kanssa. Joten koen vaistoneeni asiat ihan oikein. En usko että monikaan heistä jotka olen tavannut tai kenen kanssa olen keskustellut ole päässyt mihinkään totaalliseen rauhaan asian kanssa, tai se ettei asia ole aina mukanasi.

Elämä taas on selventänyt asioita itselleni, koska puhun, kenelle puhun ja puhunko ollenkaan. Tämä kokemus ja tunne on mahdoton selittää , sen täytyy kokea ihan iholla ja livenä. Siihen uskon kyllä että moni sulkee koko asian pois , jopa itseltään, jotta ei sattusi liian paljon.

Elän tavallaan hiukan veitsenterällä työn suhteen. Isoja muutoksia on tapahtumassa ja jokaiselle ei riitä töitä siinä muodossa kun ne on nyt. Itse työssäkin on tapahtunut suuria muutoksia jotka aiheuttaa suuria paineita ja lisätöitä jotka välillä alkaa olemaan niissä mittakaavoissa ettei niitä ainakaan pysty toteuttamaan niin kuin niiden kuuluisi tehdä , jos ollenkaan. Siksi jäin eilen auttamaan kaveria, vaikka tiedän hänen pystyvän moneen ja venymään ja hänellä on se tatsi. Mutta henkisesti se on niin iso taakka, mikä ei oikeasti ole mukava. Minulla oli alkamassa vapaat jolloin olisi ollut kivaa lähteä heti kuin mahdollista.

Tuli ihmeellinen tunne jo ennen sitä kun jollain oli ehkä hieman huonompi päivä ja astuin täysin tietämättä siihen tavallaan. Kuulin jotain selityksiä ja seison tyyneenä eikä mikään solu suutu tai hermostu , nyökkään vaan ja sanon kai vaan jaaaaaa. Jonka jälkeen otan ekan työn haltuuni ja alan toimia, eikä siltikään ole paniikki. Kaveri huikkaa että nyt olisi se ja sitten se ja teemme kaiken yhdessä. Ymmärrän hyvin työkaverin paineen ja sen olotilan missä hän oli. Rauhoitin että minulla ei ole kiire mihinkään ja jään auttamaan ihan just niin kauan kun on tarvetta. Joku jo luuli että olen tekemässä tuplavuoroa kun olin eri pisteessä kuin olin aamussa.

No se oli sellainen päivä, normaalisti olisin kuitannut päivän, niitä kaaospäiviä jotka on revitty suoraan helvetistä. Mutta, itse olin aivan äimän käkenä omista fiiliksistäni. Se rauha ja tyyneys mikä minulla oli , kun otan yhden asian kerralla, kunnei muutakaan mahdollisuutta ole. Hämmästyin todellakin itseäni, ja hauskinta on että taas ajattelin autossa ajaessani että tässä oli pakko olla suuremmat voimat kanssani. En suuttunut, en hermostunut  vaan olin tyyni. Mieleni oli täysin tyyni.

Juuri tällainen suhtauminen asioihin toivoisin ja olenkin toivonut ja se on osa sitä mihin pyrin kun kirjoitan että haluan tulla paremmaksi ihmiseksi. Joskus ei tarvitse miettimällä miettiä vastuksia omiin ajatuksiin tai ongelmien ratkaisimeksi. Vastukset voi tulla yllättävällä tavalla niin kuin eilen. Olen kiitollinen siitä päivästä koska oivalsin aika monta asiaa. On monta asiaa jotka on väärin ja olen niistä maininnut, mutta ymmärsin ettei kaikkia ihmisiä pysty muuttamaan ja sen että tavallaan kun luovuttaa taistelemaan ja vaan ottaa asian niin kuin se tulee ja tekee sen minkä pystyy , elämä kai järjestyy myöhemmin kunnei sitä mieti liikaakaan. Sain monta vahvistusta siitä mitä koen oikeaksi elämäksi johon pitäisi voida luottaa. Sain vahvistuksia ajatuksilleni mitä pidän oikeana. Se kun oikeasti voi rauhassa ja hyvällä omatunnolla painaa päänsä tyynyyn illalla. Se että oikeasti olen ollut oikeilla jäljillä koko ajan, vaikkei kaikki aina olekkaan mennyt jakeluun , eikä livenä aina onnistunut toimimaan niin kuin sen olen oivaltanut. Vahvistui sekin ettei ajatteleminen ja päämäärään pyrkiminen edes ajatuksisaan ole turhaa tai huono asia. Ja parasta että joskus tulee jopa vahvistus kaikkeen.

Tiedostan että tuskin elämäni muuttuu lopullisesti täydelliseen minääni. Tulen hermostumaan edelleen, tulen ajattelemaan rumia, taatusti suutun ja tulen kokemaan asioiden olevan väärin . Mutta aina olen menossa parempaan suuntaan ja aina olen ottanut edes yhden askeleen kohti parempaa minää ja sitä kautta minulle parempaa elämää.

Koen todellakin jonkun enkelin olleen kanssani, koin että joku voima oli autamassa eilen, ja se on hieno lohduttava tunne. Kun mietin olisko tämä oivallus ollut mahdollista ilman Matun kuolemaa, uskon sen kyllä olevan niin. Mutta suuremmat mahdollisuudet ehkä nyt. Se oliko Matun kuolema sen arvoista, niin vastaus on selvää, ei ollut.

Eniten mietin vaan heitä jotka huutaa, syyttää, hermostuu ja haaskaa elämäänsä tavallaan vihaan, on säälittävää ja haaskaavat oikeasti hyvää elämää. Kun on olemassa vaihtoehtoja. Kun oikeasti voi katsoa asioita muutakin kuin omasta näkökulmastaan. Nyt kuulostaa siltä että minulla on paska työpaikka. Ei todellakaan ole muuta paskaa kuin palkka. Tänään koen että oli tarkoitus joutua sinne. Kokea kaikki mitä olen kokenut ja varsinkin oivaltaa se, että vaikka ihmisiä on erilaisia , se on rikkaus. Koen jopa yleisen hengen olevan enmmän hyvä kuin paha. Minusta on suorastaan ihmellistä miten niin monta erilaista ihmistä pystyy pitämään yllä niin hyvää henkeä kuitenkin, missä niin moni viihtyy. Kun on hyvä olla , kun on hauskaa, kun annetaan anteeksi toisen huonoja päiviä ja kohdataan tavallaan uusi päivä puhtaalta pöydältä, se vaan on minusta hyvää.

Toinen pieni ihme tapahtui kaksi päivää sitten. Tulen kiiressä ja vaikka kävelen eteenpäin puhun jollekkin jotain päätäni kääntäen taaksepäin. Eli kiirettä on. Kun lopulta jatkan ja katson jopa eteeni, näen mun entisen pomon !!!!!!WHYYYY????????????

Ehdin nanosekunnissa miettiä , sanonko jotain, tai kiidänkä ohi mukamas huomaamatta kuka hän oli. Päädyin vaan sanomaan hei, ja jatkan matkani . Mutta ha haa pienessä päässäni mietin, miksi suuremmat voimat halusi minun kohtaavani hänet. Oliko tämä hetki vaan joku lohdutus hänelle itselleen, että sai rauhan siitä että minun elämäni kyllä jatkui sittenkin. En tiedä. Ehkä yllätyin omasta tyyneydestäni ja siitä ettei ajatukset karannut tai oikeastaan mikään ei hetkauttanut tätä tapaamista. Hänellä kun oli hiukan raskasta aikaa , mutta ilmeisesti asiat ei ole ollut niin suuria , koska hengissä siinä oli kuitenkin. Tavallaan kai sain päätöksen monelle ajatukselle , kun kohtasin eikä mikään muuttunut. Olen päässyt eteenpäin ja muistoihin on vaan jäännyt ne hyvät asiat jotka ammensin ja mitä tarvitsin silloin enemmän kuin koskaan. Nyt mietin olenko tullut päätökseen tämänkin työni kanssa ja saanut oppimani asiat jonka jälkeen on jälleen jatkettava matkaani oppiakseni uusia asioita. Nyt kyllä tuntuu siltä etten halua menettää näitä työkavereitani jotka näyttelee pääosaa omassa hyvinvoinnissani tällä hetkellä, jolloin jopa palkka jää toiseksi.

Meillä kun on tapana nostella energiakortteja kahvitauoilla. Eikai kukaan meistä oikein takerru niihin, mutta siitä on tullut tapa. Meillä on myös pieni kirja , kuka olet jos olisit puu. Kaikki perustuu syntymäpäiväämme ja vuoteen ja sen mukaan haetaan mikä puu sinä olet. Kaveri haki minun puuni joka oli pyökki.Tämä siis on pelkkää hupia meille josta syntyy keskusteluja , toteamuksia tai ihmettelyä miksi jälleen kerran  sama kortti.

Kaveri luki puukirjasta minun kohtaa ääneen jolloin yksi meistä huutaa innostuneena että toi kyllä on niin totta kun olla ja voi. Ilmeistä on ettei hän oikein pidä minusta ja omasta mielestäni hän usein toivoo kaiken hyvän vaan kohtaavan häntä, eikä ketään muuta. Minusta hän on huvittava siinä, enkä oikeasti tunne mitään häntä kohtaan, en siis negatiivistakaan, koska olen niin sujut omien ajatusteni kanssa ja minusta hän haaskaa turhaa energiaa asioille jolle me ei voida mitään.Jos olen rehellinen koen hänet vahingoniloisena joka kätkee omat ajatustensa korttien taakse tavallaan. Kortithan todistaa mikä minä olen , vaikka se on hänelle tapa sanoa mitä toivoo ja millaisena ihmisenä minua pitää.

Kirjassa luki että raha menee rakkauden edellä. Oi sitä riemua, ja hän ei pysty pitämään innostustaan hiljaa vaan iloistee suureen ääneen, että toi on niin totta kun olla ja voi, toi on totta, se on totuus.

Minä komppaan joo totta se on, totta joka sana. Ja sisäisesti nauran ääneen. Kaikki juontaa kortteihin ja olemme päättäneet että yksi kortti on se paras kortti. Jolloin minä aina sen saadessani hehkutan että nyt menen lottoamaan tai jotain ja hän hermostuu joka kerta. Heitän siis vettä kiukaasen ja paljon koska reaktio on aina sama. Kun taas vastaavasti toinen työkaveri aina muistuttaa että olen luvannut hänelle osan voitosta ja yksi sanoo että hoen sitä aina, jotta sen on pakko toteutua. Ha ha haa..Pelkkä muisto saa minut aidosti hyvälle tuulelle.

Mutta minä menen ajatuksisani aina edemmäksi. Mitä meidän työpäivä olisi ilman näitkin hetkiä? Ilman niitä jotka poikkeaa omasta itsestäsi tai siitä mitä pidät hyvänä työkaverina tai hyväntahtoisena. Tiedostan että hän jos joku olisi ja on aina vahingoniloinen jos mahdollista ja silti se ei paina minua pennin vertaa. Siksi koska olen hänen suhteen täysin sinut itseni kanssa ja hänen mielipiteillään tai toiveillaan ei oikeasti ole mitään merkitystä. Pystyn jopa pitämään hänestä aika ajoin, eikä hän ole edes piikki lihassani, en toivo hänelle pahaa, ja itseasiassa mitä minunkaan kahvihetkeni olisi ilman häntä? Aika tylsiä. Enkä aijo kertoa että hän, juuri olemalla sitä mitä on, tuo minulle väriä elämään ja jopa sisäistä iloa ja sitähän minä tarvitsen elämääni. Pointtihan on itse oivaltaa ettei tarvitse muuttaa ketään saadaaksen silti hyvän työpäivän ja minulle siis elämän jossa on sisältöä 🙂 Voin todellakin sanoa että tämä työpaikka on ollut lottovoitto kuitenkin, enkä tarkoita sitä palkkaa.

On hienoa että näin entisen pomoni jotta ymmärsin olevan sujut monien asioiden kanssa. On hyvä että pääsin tänne sattumalta oppiakseni jälleen kerran jotain. Taas tuntuu siltä etten halua jatkaa oppiakseni lisää. Mutta nyt olen onneksi päättänyt katsoa peli loppuun tavallaan ja olla murehtimatta ikääni ja tulevaisuuttani.

Kaikki mistä olen tänään kertonut liittyy kyllä suruunkin koska peilaan niin monia asioita kuolemaan. Niin moni asia olisi jäänyt huomaamatta , ja vaikken ole kiitollinen kuolemasta totuus on että lapseni on kuollut. Niin inhottavalta kuin se tuntuukin jopa kirjoittaa. Se on totuus joka sattuu joka kerta kun sen sanoo ääneen. Tekisi mieli poistaa nämä rivit.

Niin monta asiaa mitä minun pitää ymmärtää vielä Matun kuolemasta, työstän elämän kautta. Uskon että se mikä olen ihmisenä, kehittyy sen mukaan millaista elämää kohtaan, millaisia ihmisiä kohtaan. Joten koska koen  elämällä jo olevan väriä, voin kiittää jokaista ihmistä kenen kanssa teen töitä. Paha tekee sanoa jopa että ehkä jopa alan luottamaan elämään, hyvään elämään. Kuuntelen juuri nyt omaa itseäni ja kun kirjoitan voi tuntua väärältä kirjoittaa, pelottavaa, koska jos pelottaa sanat, pelottaa elämä. En halua pettyä enää, en halua kohdata kuolemaa enää. Ehkä siksi en uskalla toivoa liikaa , en iloita liikaa, koska pessimisti ei pety.

Yksi lukijoista joka on antanut palautetta tästä blogista ja kertonut paljon asioita miten hän kokee asiat.  On sekin antanut voimaa ja uskoa siihen mitä minä teen ja miten minä koen ja mietin asioita. Tiedän että matka on pitkä, ja jatkuu itsellänikin vielä pitkään eteenpäin , luultavasti kuolemaani saakka. Joten mitä muuta voin tehdä kuin jatkaa? Vaikkei minun totuuteni ole sinun, voit saada omia oivalluksia omasta totuudestasi ja vahvistusta siihen miten itse haluat elää tätä elämää , kuolema rinnallasi. Vaikka oma totuuteni olisi päinvastainen, iloitse siitäkin, koska vastakohdat on kuitenkin herättänyt ajatuksia ja omia ajatuksia, ja vain omat ajatukset merkitsee hyvää elämää tai ainakin alkua sille.

Kaikki me katsomme tätä elämää omin silmin, koemme kaiken joko oikeaksi tai vääräksi. Arvostamme eri asioita ja mikään hyvä ei erotu jollei ole jotain pahaa mihin verrata.

Sitä pitää todellakin olla rohkea, ja tehdä asioita juuri niin kuin itseltään tuntuu hyvälle. On oltava rohkea ja välttää pahat asiat tai yrittää saada muutosta aikaan, ja jopa poistua tai poistaa pahat asiat. Kun on kohdannut kuoleman , ikävän ja suuren surun, tajuaa elämän rajallisuuden. Tajuaa etteä elämä on tässä ja nyt, eikä huomisesta todellakaan tiedä mitään.

Siksi kysyn, millaisen elämän haluaisit elää ? Millaisena ihmisenä haluat että sinua muistellaan? Millaisia ihmisiä toivot elämääsi?

Haluatko vihata , haluatko olla se joka puhuu aina pahaa, haluatko haaskata aikaasi katkeruuteen lopun elämäsi. Haluatko olla se joka oikeasti antaa anteeksi jollekkin ? Haluatko omalla panoksella olla se joka omalla käytökselläsi ja valinnoillasi parantaa tätä maailmaa. Haluaisitko elää paikassa jossa ihmiset auttaa, iloitsee yhdessä ja hyväksyy kaikki sellaisina kun ovat? Haluatko olla se joka ymmärtää eikä lähde kaikkeen mukaan? On tuhatta kysymystä mihin voi vastata itselleen rehellisesti. On ihan oma valinta jos haluaa pyrkiä eteenpäin.

Suru yrittää nujertaa , se voi jopa myrkyttää sinua pahoilla asioilla tai lannistaa. Mutta aina tulee hetkiä joita kannataa ottaa talteen. Aina on hyviä hetkiä kun olemme siihen valmiita, kun mielemme ei enää jaksa kaikkea paskaa.

En tiedä koska itse uskallan luottaa elämään. En tiedä koska uskallan iloita täysin ajattelematta että matto vedetään jalkojeni alta. On tuhatta asiaa jotka on minun ongelmani tai minun traumani. Mutta pienin askelin olen päättänyt mennä eteenpäin, luottaen että tapaan ja kohtaan juuri ne oikeat asiat.

Nyt kuorimaan juureksia ystävien kasvisosekeittoa varten. Tapaan kohtalotoverini livenä tänään kolmannen kerran ja minä kun kuvittelin herääväni ajoissa jotta kaikki on niin kuin haluan kun hän saapuu.

Olkoot tämä aurinkoinen päivä sinunkin sydämessäsi. Olkoot kylmä pakkanen se joka tuhoaa kaikki huonot asiat tänään.

😀

 

 

Juurikin niin. Joskus olisi helppo kun tietäisi mikä on kaiken tarkoitus tai edes sitä että on täysin jotain mieltä ja oikeasti kokee sen ainoaksi oikeaksi totuudeksi. Törmäsin naiseen ihan sattumalta netin kautta, joka myös oli menttänyt lapsensa. Miten jotkut ihmiset vaan jotenkin tuntuu siltä että heihin on joku yhteys…

Tänään päätin ihan kysyä miten hän jaksaa, ja lopputulos oli uskomaton. Saan vastuksen ja kaikki, ihan kaikki on niin kuin olisi puhunut itsensä kanssa. Ajatusmaailma natsas, elämänarvot meni yksiin , ihan uskomatonta oikeasti.

Kirjoitmme pitkiä pätkiä vuorotellen ja huomasin taas miten paljon taas oli kertynyt kuonaa itseeni joka on kuin saastaa sisälläni.

Kun tietää että oikeasti toinen vaan ymmärtää ihan asian kuin asian , kun vielä molemmat puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Kunnei tarvitse miettiä miten kaunistella tai säästää toista. Kunnei tarvitse pelätä olevansa hullu , tai se ettei tee kenenkään oloa epämukavaksi. Kunnei tarvitse pitää ainuttakaan ajatusta sisällään.

Kaikkihan puhuu vertaistuen merkityksestä, tänään ymmärsin sen paremmin kuin koskaan.

Hitsi miten vapauttavaa..ihan eri fiilis…

 

Joo pakkohan tästäkin on kertoa…

Eilen Iivo hihtii kultaa ja kilpanumero Iivolla oli 8 , venäläinen hiihti hopean kilpanumerolla 7.

Tänään Norjalainen hiihti numerolla 8 ja voitti kultaa, Pärmäkoski sai kilpanumerolla 7 hopeaa …

Joo tällainen minä olen, enkä näköjään muuksi muutu 😀

Toivon iloa elämäänne tänään ja hyviä oivalluksia..ehkä hiukan järkevämmässä mittakaavassa kuin minulla.. 🙂

Matias on syntynyt 7pv. ja numero 7 on aina pelleillyt meidän elämässä hyvin vahvasti. Häät 7pv, vaikka tähtäsin 9pv:ään. Sormuksessa oli 7 kiveä, sattumalta, poika syntyy 7 pv, ja toinen jonka piti käynnistää 18pv, syntyykin itsellään 17sta päivä, eli taas seiksa mukana..ja paljon muutakin jossa 7 on mukana.

Työpäivä pukkas ja sattumalta näen televisiosta 50km hiihtoa ja iivo Niskanen hiihtää numerolla 8. venäläinen joka ihan kintereillä hiihtää numerolla 7.

Usein olen kertonut täälläkin miten surullinen olen siitä kunnei oma poika voi enää osallistua mihinkään ja kokea kaikkia ihania juttuja. Olen myös kertonut miten itken onnesta varsinkin kun näen ilon urheilijoiden silmissä kun voittavat.

Katson lopun missä Niskanen hiihtää etumaisena ja pelottaa ettei hän jaksa. Huomaan numerot ja kas kumma venäläinen ohittaa Niskasen. Mikä ristiriita näin Matun nimipäivänä. Kannustan muita toivomaan Niskasen voittoa , eikä epäillä hetkeäkään etteikö Niskanen silti vie kultaa. Olen ainoa joka hokee Iivon nimeä kovaan ääneen ja kannustan kuin hullu. Yks kaks minulla tulee Matias mieleeni. Puhun hänelle ajatuksissani. Ole Iivon matkassa nyt, suorita tämä nyt ihan kuin se olisi sinä joka kisaat. Tavallaan kuvittelen Iivon olevan Matias. Ainoastaan Iivon numero hämää, mutta käännän senkin tavallaan jotenkin niin, että 7 merkitys on lopullisesti ohi, ja se tulee aina merkitsemään sen kaiken mitä se on merkinnytkin ja se kaikki on tapahtunut menneisyydessä.

Iivo ohittaa venäläisen ja yks kaks venäläinen tavallaan luovuttaa, mietin sattuuko jo mahaan kun kumartuu ja vauhti hiipuu ja Iivo menee kirkkaasti johtoon. Hurraan ihan hulluna, kun saan olla todistamassa 50km voiton, kultaaaaaaaaaaa…Kiitos Matias ajattelen, että olit hetken Iivon matkassa ja annoit hänelle voimaa, sinun nimipäivänäsi vielä. Aina sattuu kummasti kummallisia yhteensattumia. Olen juuri todistanut oikeata historiaa, Matun nimipäivänä.

Kävelen toiselle osastolle missä yleensä olen, ja työkaveri tulee vastaan ja heilutamme käsiämme , että YESS YESS YESS…kahvihuoneen pöydällä on jo suomen pienoislippu, ja jostain joku on taikonut kakkuakin. Sekin on uskomatonta, miten ihmeessä???? Kakkua Matun nimpparina <3

Muistan kauniin runon ja kopsaan sen töissä. Miksi muistin sen juuri tänään ajattelen.

Näin sitä elää hullujen ajatustensa kanssa joka jollakin tavalla kai on feikkiä, kuka sen tietää. Mitä ihmeellisiä juttuja tulee mieleeni, ja silti täytyy sanoa että se vaan tuntuu oikealta ja rehelliseltä. En halua väittää että Matias hiihti, mutta uskon vakavasti että Matu kuuli minua. Tämän päivän ajatukset on sitä todellista aitoa elämää minulle , koska olen menettänyt lapseni. Olettaisi oikeasti juuri nyt ajateltuna että olisin vaan keskittynuyt hiihtoon, enkä ajatellut lastani. Mutta taas siinä kävi niin kuin olen kirjoittanut.Ei tarvittu kun kaksi numeroa. 8 ja 7.

Tämä päivä on hyvä lopettaa runoon jonka on kirjottanut ihminen jonka nimeä en voi kertoa. Kylmät väreet meni kuin luin sen ja hämmästyn miten joku vaan osaa niin kauniisti kirjoittaa.

Hyvää nimipäivää rakas poikani siellä pilven takaa, kiitos kun olet sydämessäni aina . Olkoot Iivon voitto myös sinun ja olkoot runo nimipäivälahjasi. Rakkaudella äiti.

Oi, armas, mikä ilta kuutamon.

Oi, armas autuus meitä läsnä on.

Kuin lumottuna lehdet viinipuun

he värähtelevät hopeassa kuun.

Kuten lumottuna sydän vaikenee, ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.

Oi, armas mikä ilta kuutamon, on taivas niin kuin meri rannaton.

On niin kuin ikuisuuden, kellot sois,

kuun veneessä me soudamme pois.

P.L

 

Rakkautta ja voimia kaikille tänäänkin. Iivoa onnitellen sydämeni kautta ja Matiakselle oikein hyvää nimipäivää <3 <3 <3 Olet rakas <3

 

 

11 1/2 vuotta kulunut kuolemasta. Kun on surullinen ja huolissaan ja ikävä hiipii sydämeen, tekisi mieli itkeä jotain , eikä aina tiedä miksi itkettää. Kun tämä uusi elämä mitä kohtaat joka päivä tuo kaikenlaista eteen , mikä ei aina tarkoita sitä että on huono päivä, se ristiriita tavallaan sekoittaa pakan . Olisi helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan tavallaan. Kun sydän ei tiedä millainen se uusi toive-elämä edes pitäisi olla jotta olisi tasapainossa. En ainakaan itse halua unohtaa, mutta ajatuskin siitä että joku pitää tätä epänormaalina suututtaa. Ei se ole suruun takertumista vaan minun oikeata elämää, jonka kanssa vaan on elettävä. Ei se tarkoita että mietin enää joka sekuntti poikaani.

Kun kohtaat vanhan ihmisen, tai luet jutun satavuotiaasta joka antaa vinkkejään onnelliseen elämään, miettii pääseekö toiset vaan helpommalla. Jotenkin tuntuu kyllä siltä. En ole katkera heille että saivat elää sata vuotta, ei ollenkaan, päinvastoin.

Kun luen viimeisen uutisen että jälleen 15 vuotias poika on löydetty kuolleena pakkasesta, mietin vaan sen perheen surua ja luultavasti taas niin turhan kuoleman armottomuutta. MIKSI?

Kun ajan töihin vaihdan kanavaa koska biisi oli niin typerä, huomaan kuuntelevani seuraavan biisin sanoja eri kanavalla, ja taas se iskee. Se on jo luonnollinen osa minun toimintaani. Mitä tässä biisissä oikeasti sanotaan, mietin? Alussa biisien sanat tai tuttu kappale oli merkki. Taas huomaan hakevani merkkejä. Sekin on jo osa minua, eikä kai koskaan poistu.

Kun näen esityksen netistä , kun näen urheilijan suorittavan osuutensa kilpailuissa, kun näen onnistumisen, tai sen nuoren ihmisen ilon, kaipaan Matua. Itken toden totta ilosta heidän kaikkien puolesta , samalla kun itken poikaani ja kaikkia menettettyjä mahdollisuuksia iloita ystäviensä , meidän ja itsensä takia.

Kalenteri tuntuu kulkevan Matun nimpparien ja synttärien ja kuolinpäivän mukaan. Aika mitataan niiden välissä. Taas odotan ensin nimppareita. 24 pv se on. Mitä siitä? En tiedä, mutta odotan silti. Mitä väliä niillä on? En koskaan opettanut lapsiani edes juhlimaan nimipäiviä. Silti se on Matun NIMIpäivä. Taas mietin oliko huono antaa hänelle se nimi, yhdistettynä toiseen nimeen. Olisiko hän elossa ilman sitä nimeä? Tyhmää, tiedän ja silti tunnustan ajattelevani näin. Aika pian nimpparien jälkeen tuleekin seuraava odotus ja vuosi on alkanut tavallaan, se on vuoden eka päämäärä, mitä odotan. Matu tuo kevään tullessaan, ja aina näen sen saman näyn. Kun olen tullut laitokselta kotiin ja katson miten vesi virtaa mäkeä alas ja on kevät. Kuulinkin jo lintujen laulua kaupungilla.

Kun kuuntelin tänään niin hyvän biisin jossa ei edes laulettu ja se upposi niin moneen sydämeen, olisin halunut jakaa sen biisin ja antaa sen tunteen pojalleni. Nyt on pakko kuvitella ja uskoa että on olemassa se paikka, missä on vielä ihanampaa. Silti en voi jakaa mitään poikani kanssa. En nauttia hänen menestyksistä, iloista, ja tunteista . Pitää elää kuvitelmilla johon on pakko uskoa.

Iloitsen minä ihanista hetkistä, ne antaa minulle uskoa ja voimaa, ja silti ne ei korvaa lähimainkaan sitä mitä kaipaan eniten elämääni, kun suru on tullut pintaan ja taas vaan odotan jotain päivää, joka kiitä ohi yhtä nopeasti kuin tämäkin päivä.

Voin olla niin kiitollinen monelle että itkettää. Ja se voi olla pieni pieni hetki joka kiitä ohi sekunneissa, ja niitä sitten vaan muistan kiitollisena että sain kokea senkin, ne pienet sekunnit.

Mutta kun suru on pinnassa ja säälit jopa itseäsi ja itket kiitollisuudesta, ne kaikki on vaan niin pientä, kuin eläisi muruilla. Kun koet kohdelluksi väärin tai joku on vääristeltyä, haluaisit oikeasti kertoa kuka olet ja mitä oikeasti ajattelet. Mitä oikeasti ajattelet. Tai haluat kysyä joltain, missä sinun mittarissa onnelliseen elämään on, tai olenko minä ansainnut tuon sinulta. Mutta tajuat että se on sitä tavallista elämää niin monelle. Otat tavallaan potkuja vastaan ja nielet niin paljon , koska et ole valmis myymään lapsesi kunniaa, etkä sitä yksityisyyttä ja sidettä mikä sinulle edelleen on olemassa lastasi kohtaan. Olet edelleenkin odottanut, olet edelleenkin synnyttänyt lapsesi, mutta olet myös menettänyt hänet ja olet aina rikki. On kuin veristä maassa makaavaa potkittaisi säälittä.

Kun palaat hyvään hetkeen, ja muistat siniset silmät ja huoleton ihminen katsoo sinua hymyilleen, ja elät vaan sen hetken. Mietit tajuaako hän miten tärkeä se hetki voi olla sinullekkin, itket iltaisin kiitollisuudesta. Kun muistelet elämääsi , tätä uutta ja niitä hetkiä jotka ei unohdu , tunnet kiitolisuutta elämää kohtaan joka antoi mahdollisuuden arvostaa jotain. Jopa itseäsi.

Vaikka kiitoksella elää ja se tuntuu hyvältä , tajuan haluavani itseltäni vielä enemmän. Haluan olla vielä pyytettömämpi. Haluan että pienet tekoni on vielä enemmän jotain suurempaa minua, jotain joka riittää minulle itselleni juuri sellaisena kuin se eteeni tulee. Haluan todellakin olla vielä parempi ihminen, joka ei sorru mihinkään joka tavallaan on inhimmillistä. En halua ärsyyntyä , mutta huh huh, kaukana ollaan.

Miten asettaa rajat ja sitä ettei tule hyväksikäytetyksi tavallaan ja silti olla täysin puhdas omissa ajatukisssaan, ja mitä hittoa tällä on tekemistä koko kuoleman kanssa?

Onko se kuitenkin pelkoa? Pelkoa elämää kohtaan? Ettei se aurinko voi paistaa tämän enempää? Miksi edes haaveilen? Miksi uskon että haaveet pitää hengissä? Pitää ne, koska muuten ei jaksa. ja silti haluan elää tässä hetkessä, enkä miettiä mitään murheita tai mahdollsiisa onnettomuksia enää. Miten voin sulkea silmäni uutisista, ja vaan ottaa se tieto tyyneesti vastaan? Haluanko edes niin? Silloinhan olisin tavallinen ihminen mitä en halua olla. Haluan tuntea ja tietää mitä suru on. Haluan ymmärtää toisten tunteita, enkä vaan sulkea lehti tai netti unohtaen juuri sen pojan joka kuoli pakkaseen.

Oikeasti kun miettii, niin miten hiton helppo elämä monella ihmisellä oikeasti on. Miten paljon turhaa mustaa mönjää moni kantaa mukanaan täysin turhaan. Miten helppoa on korjata niin moni asia jos haluaa.

Miten ihmeessä voin itse saavuttaa omat päämääräni ja pysyä ulkona tällaisista asioista? Olla murehtimatta täysin tyhjänpäiväisiä asioita loppujen lopuksi. Kuinka paljon pitää tapahtua että ihminen oikeasti alkaa miettimään omaa elämäänsä juuri nyt kun kaikki loppujen lopuksi on aika hiton hyvin kuitenkin? Jopa ihan omilla aivoillaan, antamatta muiden vaikuttaa siihen mitä oikeasti itse haluaa elämältään ja millainen ihminen oikeasti itse haluaa olla.

Arvostan jotain piirteitä itsessäni, mutta vain ne asiat jotka tulee luontaisesti puhtaasta sydämestäni. Petyn itseeni kun huomaan itsessäni piirteitä mitä en haluaisi tuntea. Jos pystyisin olemaan juuri se haave-minä jolla olisi puhdas kultainen sydän joka ei ajattelisi mitään pahaa, olisinko sujut kuoleman kanssa? En tiedä.

Koska nyt satun olemaan tavallinen ihminen, monilla periaatteilla, tunnen olevani aika kauakana toive minästä. Nyt mietin kuvittelenko saavani jotain hyvistystä jos olisin parempi ihminen? Mikä voi olla niin hyvä että se kuittaa Matiaksen kuoleman, en oikeasti usko siihen. Joku supersyvä uskonnollinen vakaumus joka muistuttaisi lähinnä jotain aivopestyä, eeeehkä voisi auttaa. He he…jeesus mitä ajatuksia.

Ehkä ei aina kannattaisi miettiä niin syvällisiä ajatuksia. Elää vaan       niin hyvin kun kykenee, iloitsee niistä murusista, itkee kun itkettää, sitähän kuitenkin itkee, nauraa kun naurattaa , murehtii huomista jos sitä tekee ja ottaa hitto vie päivän kerrallaan ja tavallaan vaan ihmettelee että kohta se kuolema tulee kun on tullakseen, on sitten rahaa tai ei, on sitten töitä tai ei. Elääkö hernekeitolla tai pihveillä. Silti kuolema tuntuu kai jotenkin jo päätöksenä aika vapauttavalta , koska joko on elämää kuoleman jälkeen, tai sitten ei ole. Kallistun kuitenkin sen puoleen että on, ja sen verran ihmisiksi olen kai elänyt että jos se on , tapaan ainakin Matun. Mutta alkaako tämä maanpäällinen helvetti sitten toisiinpäin? Kaipaanko taivaassa sitten maanpäällistä poikaani? Jeesus maaria sentään, se vasta kauhea olisi.

Täytyy kai psyykata itseni siihen että olen todellakin osa luontoa ja se nyt menee juuri niin kuin menee. Kukat kukkii ja herää keväällä taas kukkimaan tyyliin. Joo enempää en jaksa miettiä koska mahassa on taas joku möykky joka on musta ja haluan päästä siitä eroon. Huoli tai suru, en tiedä sitäkään. Joten toivossa on hyvää elää että huominen olisi parempi taas vaihteeksi.

Olkaa kiitollisia siitä mitä teillä on. Rakkautta ja voimia heille joka sitä tarvitsee. Osanottoni kyyberyhteyttä käyttäen perheelle joka menetti rakkaan poikansa. Toivoen että suuremmat voimat tuo heille lohtua, ja voimia jatkossa. Olen niin pahoillani ja niin surullinen että jälleen syntyi yksi enkeliperhe.  <3

 

 

 

Tässä on ollut ihan sikakivaa töissä. Parit oli viimeiset kolme päivää ihan huipputyyppejä. Joskus oikein hävettää tämä sponttaani pursuava luonteeni. Kun olen iloinen se näkyy. Olen halaaja, höpöttäjä ja joskus tuntuu ettei kaikki aina oikein ymmärrä tätä yli-iloista minua.

On onni viihtyä työssään ja tietää mitä kuuluu tehdä ja mitä voi tehdä omien halujensa mukaan. Ehkä siinä piilee se entinen yrittäjä joka teki kaiken itsenäisesti ja ehkäpä kun on asioita mitä ei jaksa ymmärtää, on niitä huonojakin päiviä. Silloin pärisen kun pieni ampiainen tikkuaskissa , kunnes tulee se etten voi vaan jättää asiaa siihen ja teen sen sitten itse.

Hassua oli tässä kun yksi töissä oleva nainen kysyi minulta miksi näytän niin surulliselta. En siis ollut surullinen. Hämmästyin ja tuli todella vanha työpaikkani mieleeni jossa kysyttiin samaa kun olin uppoutunut ajatuksiini. Ilmeisesti siis näytän iloiselta , tai olenko sitä luonnostaan? En tiedä kunhan tuli mieleeni.  Mutta hyvä jos näin on.

Kun olen iloinen siis erityisen iloinen , maailma todellakin hymyilee. En oikeasti voi tajuta miten joku edes viitsii olla töissä jossa ei viihdy , tai luumuilla ihan työkseen. Miksei oikeasti voi yrittää ottaa työ iloisesti vastaan. En tiedä pystyisinkö olemaan työssä missä en viihdy. Olenhan ollut paikoissa jossa suoritan työni. Mutta vaikka usein on tehnyt sen minkä kuuluu, yritän aina jotenkin saada merkitystä työhön. Nyt kuulostaa siltä että viihdyn liiankin hyvin töissä ja elämä on jotenkin laiffii. Kyllä niitä paskojakin päiviä ON.

No pursuin edellispäivänä taas ja melkein leijuin duunissa ilosta, eikä siihen ollut edes mitään syytä, olin vaan oikeasti todella onnellinen. Tänään ajoin töihin ja lähdin ilolla töihin, saavun parkkipaikalle ja ajan yhden naisen viereen joka alkaa pakittamaan. Hämmästyin ja taatusti näytin iloiselta. Mietin hetken miksi hän lähtee tähän aikaan. No hän vaan suoristi autoaan. Noustaan molemmat autoistamme kun hän ilmoittaa ettei siinä ole parkkipaikkaa mihin ajoin autoni. Siis mitä?

Sanoin että huomasitko kenties että puolet parkkipaikasta oli suljettu. Hän katsoo minua tuimasti ja näyttää että tuolla takana on paikkoja. Oli niin niin lähellä etten käskenyt sen pitämään omista asioistaan huolta ja painuis oikeasti &%€#”n.

Jeesus oikeasti kuohahti. Mikä hiton oikeus hänellä oli pilata mun hyvän olon putki???Jeesus eikä ihmisellä ole muita murheita kun miettiä mihin joku parkkeeraa? ÄRSYTTÄVÄ IHMINEN.

Nyt en oikeasti jaksanut hallita mieltäni, että sinänsä pieni pettymys. No aivan sama. Yritin koota itseni jotta saisin sen eilisen ja aamuisen onnen huumani takaisin. Minulla oli kiire ja kun minulla on kiire, teen töitä kuin hullu , olen systemaattinen ja menen kohti päämääräni. Työkaveri oli täysin eri aaltopituudella. Joten tein oman osuuteni ja hän jäi jälkeen, eikä minua hetkauttanut pätkääkään, päämärä oli suorittaa oman osuuteni hyvin ja tehokkaasti , koska minun oli pakko poistua määrättynä aikana. Toisaalta JOS olisin ollut sikamainen, olisin vetkutellut ja työt olisi jäänyt hänelle. Mielessäni kävi että näin olisi käynyt jos osat olisi ollut toisiinpäin. Joskus tekisi mieli antaa potut pottuina, joten ehkä sinänsä olen tyytyväinen että tein niinkuin tein ja luonnostaan, enkä jättänyt häntä pulaan.

Nyt on tietenkin hyvää hehkuttaa että tein oikein , mutta sitä en mene allekirjoittamaan että ajatukseni oli niin aidosti rehtejä. koska en pidä siitä ettei ajatukset ole tasapainossa sen kanssa miten toimin elämässä.

Ihan kuin että pyydät anteeksi ja et sittenkään ole mielessäsi anatanut anteeksi.

Täti parkkipaikalla ärähti minulle vuosi sitten. Pyysin niinkin yksinkertaista asiaa kuin kahvikuppeja mitä meillä ei vaan ollut. Ihan nätisti ja asiallisesti. Hän ärähti ettei voi muuttua kahvikupiksi ja hups minä taas, no sitten minä tuskin tarvitsen kahviakaan. Ja se pölö kantaa ilmeisesti vieläkin kaunaa tollaisesta pikkujutusta. Joskus oikeasti tekis mieli sanoa , tiedäksä hei et sää oot tosi onnellinen kun sulla on niin hiton suuret murheet, että pilaa ihmeessä elämäsi niillä ja ole katkera lopunelämäsi minulle. Jos ihan totta puhutaan tekis kyllä mieli haistattaa pitkät &%&%€%& :kin. No karma vastasi ja hän mokasi omassa työssään josta minun oli pakko sanoa, tosin sanoin ihan nätisti. Mutta mahtoi sitä ottaa päähän.

Koska pääsin hyviin fiiliksiin edellispäivänä, yritin hiukan väkisinkin saada se fiilis takaisin. Onnistuin jotenkuten.

Kun pääsee maistamaan elämän aitoja iloja voi oikeasti jotenkin kokea elämän olevan kevyttä.Silloin toivoo että se tunne olisi pysyvää.

Kun miettii kotona päiväänsä ja noita ”suuria ongelmia” joita monella tuntuu olevan, on hyvä miettiä vaan itseään ja miten itse suhtautui asioihin. Silloin koen vasta että punnitaan miten itse olen onnistunut. Päivä oli siis kuitenkin tänään kaikesta huolimatta 8+.

Miksi kirjoitan näinkin typeristä asioista? Siksi koska mikäli en olisi ollut niin syvissä vesissä, epäilen vahvasti etten ehkä osaisi arvostaa tätä elämää niin paljon kuin teen tänä päivänä.

Minä joka olen ollut se hirmu energiapakkaus , joka pursui ideoita . Toki taatusti myöskin se joka oli väsynytkin jossain kohtaa, mutta silti minulla oli tavallaan eri mahdollisuus korjata asioita, niin kuin tein.

Oman lapsen kuolemaa ei voi paeta , eikä korjata koskaan entiselleen, millään elämän muutoksilla täydelliseksi elämäksi. Voi silti tehdä parhaansa kun sen aika on, kun on kerännyt edes osan paloista yhteen. Kun keho vasta alkaa toipumaan ja alkaa näkemään edes jotain värejä ja iloja elämässä. Silti, kannat kaiken mukanasi .

En tiedä voinko kehittyä tästä onnellisemmaksi tai täydellisemmäksi sen suhteen miten kuljen kuoleman kanssa käsi kädessä, sen näyttää aika. Mutta ehkä on hitunen toivoa vielä saavuttaa hiukan enemmän aitoa keveyttä elämään. Juuri niin kuin edellispäivä oli.

Ihan itkettää kun mietin sitä kevyttä päivää. Kun pysähdyt ja vaihdat pari sanaa jonkun kanssa , joka hymyilee ja ottaa hetkeksi osaa siitä jostain mitä puhut. Oikeasti itkettää, miten onnellinen voin olla kun kelaan hyviä päivä. Olisi helppo haistattaa ja kääntää asiat aina siihen negatiiviseen suuntaan. Eli kelata vaan sitä mitä joku esim. parkkipaikan tätikin sanoi ja käyttäytyi. Vaikka olisin voinut sanoa, että kannattaako sinun ehkä vaihtaa alaa jos on noin elämä päin persettä heti aamusta, ja tuntuu olevan sitä melkeinpä joka päivä. Kannattaisiko oikeasti korjata elämäsi ja muuttaa jotain ja tulla onnelliseksi, koska sinulle se oikeasti on mahdollista saavuttaa ihan 100% takuulla. Paitsi tietty jos on umpikusipää joka näkee kaiken aina mustana.

Siksi suosittelen oikeasti itsekkäästi mieluummin omaa tapaani. Keskity hyviin ja muistele päivän helmiä ketä kohtaat. Opi näkemään ne hitusen pienet ilot mitä on olemassa kuitenkin. Kun keskityt niihin, se lisääntyy. Älä tuomitse muita sen mukaan, mitä mieltä joku toinen on. Älä tuomitse ketään, muuta kun omien kokemusten perusteella. Anna mieluumin yksi mahdollisuus enemmän kuin ei ollenkaan. Koita nollata ja mieluumin unohtaa asioita ja ihmisiä jotka oikeasti ärsyttää. Yritä kääntää asioita eduksesi.

Nyt tuntuu kun analysoin kaikkea töissä ja elämässäni. En todellakaan tee sitä. Johtuen siitä että olen liian sponttaani. Reagoin ehkäpä valitettavasti aika nopeasti ja haluan selvittää asioita heti. Sitten on hyvä olla. Ihan kuin saisi vedettyä henkeä taas eri tavalla. Jos epäonnistun omasta mielestäni töissä tai muualla, en mieti sitä juuri sillä hetkellä, vaan usein vasta kotona jos ollenkaan. Kyllä sitä ihan tavallinen tallaaja on , vaikka toivookin muuttuvansa paremmaksi ihmiseksi. Aina voi yrittää.

Surussa kuitenkin on se joku yleiskaava minkä mukaan kaikki menee, variaatiot vaan on hiukan erit. Ensin on vaan saatava se oma voima takaisin. En voi sanoa koska se ilo on tultava elämään, tai koska se tulee. vastakohdat erottaa asioita toisistaan.

Kun alkaa olemaan itsestään huolissaan, tai kyllästyy siihen että kaikki on tylsää, tai aina suuttuu, tai kaikki on menettänyt merkityksen. Kun kuolema ei pelota tai se ei tunnu surulliselta jos itse ajattelisi kuolevansa. Kuolemahan voi tuntua helpottavalta ajatukselta jossain vaiheessa.

Ainakin minä voin tunnustaa että kuolema ei olisi ollut yhtään huono ajatus jollei minulla olisi ollut poikaa. Silti voi ajatella näin ja silti elää pakosta. Se ei ole reilua omaa elävää lastaan kohtaan, mutta minkäs teet kun olet liian väsynyt ja pettynyt elämään? Ärsyttää sekin kun oikeasti kuolemasta puhuminen tuntuu oikeasti olevan sellainen peikko monen mielestä. Olet taatusti jossain mielenvikaisen ja riskiryhmän kärjessä jos kerrot että olet ajatellut omaa kuolemaasi tai toivoneesi sitä helpotuksena . Hymyillyttää, koska minulle kuolema on jo niin tuttu kaveri. Arvaamaton kaveri. En hätkähdä ollenkaan enään kun vertaiset kertoo miten on ajatellut jopa itemurhaa. Itsemurhan ajatteleminen ei ole sama asia, kuin suunnitella itsemurhaa tosissaan. Ei me leikitä näillä asioilla , ei todellakaan. Mutta olen keskustellut monen kanssa siitä asiasta , eikä se ole vierasta monellekaan.

En tiedä tuleeko ihminen herkemmäksi , mutta itse ainakin koen luottavani ihmisiin kenen kanssa on puhunut. Koen että todellakin ymmärrän ettei tässä ole mitään vaaraa tai pelättävää. En ole koskaan jäänyt pohtimaan mahtaako joku näistä ihmistä tehdä itsemurhan.

Minä ainakin elän, ja haluan elää. Se on jo paljon, joten kiitos edes siitä.

Toivon todellakin että jokainen ihminen ketä ei vielä ole nähnyt valoa, uskoo minua että se on mahdollista, jopa kokea kevyttä elämää. Tässä kohtaa herää enemmän epätoivo saada sellainen ihminen uskomaan että olen oikeasti kokenut saman kuin sinäkin joka menetit lapsesi. Sillä ei ole mitään merkitystä miten lapsesi kuoli, minkä ikäisenä.Yhteistä on menetys, kuollut lapsi, suru, rakkaus, ikävä.

Tässä kohtaa toivon että ylemmät voimat, enkelit, kuolleet lapset, ihan kuka vaan antaa sen ymmärryksen mitä pidän tärkeänä saada jollakin tavalla välitettyä teille joka painii suossa , hukkumassa suruunne, tai siihen epäuskoon ettei mikään koskaan voi olla elämisen arvoista. SE ON MAHDOLLISTA.

Voin sanoa että yksi hyvä päivä, sillä elää monta päivää. Koska muistot siitä hyvästä päivästä tuo ilon takaisin, niin kuin myös kiitollisuuden siitä miksi se päivä oli niin hyvä.

Hassua miten silloin tällöin koen että Matias hymyilee. Mietin juuri tällä hetkellä häntä , enkä vaan kirjoita.

Kun tuntuu että elämä on ollut suhteellisen paljon vastoinkäymisiä täynnä, palaan aina johonkin hetkeen. Viimeksi se oli ohjelma naisesta joka istui halvaantuneena pyörätuolissa ja yritti mennä kauppaan yksin- Kädetkin toimi hyvin vajavaisesti, mutta pystyi kuitenkin jotenkuten menemään kauppaan kokeeksi. Hänellä meni 20 minuutin juttuun 2 tuntia. Silloin ajattelin olevani onnellinen. En vertaa hänen kohtaloa omaani, koska niin ei voi tehdä, eikä ongelmilla ja surulla vaan voi alkaa leikkimään mitään vertauysleikkiä. Kaikki ongelmat ja surut on aina 100% todellisuutta, jos ihminen niin kokee. Se mitä minä koen ongelmaksi on eri asia. Ja juurihan kerroin parkkipaikkatädistä.

Nyt voin jopa ajatella asiaa niin, että ehkä oli tarkoitus tavata niinkin tyhmä ihminen, jotta olisi jotain mistä kirjoittaa 😀 Oikeasti naurattaa jo itseni , miten voin edes hermostua tuollaisesta ja uhrata elämästäni edes niiden pahojen ajatusteni verran aikaa.

En voi kieltää sinua joka olet lapsesi menettänyt olla surematta, eikä tuntea niin kuin juuri tunnet. Olen kokenut kaiken itse. Uskon että kaikki tunteemme mitä meissä on tulee esille jossain vaiheessa. En tiedä yhtään tunnetta mitä en olisi kokenut. Mutta ehkä jo tiedostaminen siitä että ne kuuluu osana koko hommaan , voi saada pienen ajatuksen ja pienen toivon kytemään, ja ehkä pienen ymmärryksen siinä helvetissä mistä et usko pääseväsi pois.

Jos niin tunnet, että olotilasi missä et juuri nyt viihdy, on lopullista, voin taata ettei se ole niin. Seuraava askel ei ehkä ole sekään mitään hyvää, mutta se on askel muutokseen. Kun tulee se pieni hyvä hetki, vaikkapa hymy, sekin on askel . Koita muistaa se silloin että askelia on monta , kuoppia on paljon, mutta se yksikin hyvä asia on parempi kuin ei mitään. Palaa uudelleen siihen hyvään jonka koit. Elä se hetki mielssäsi niin kauan kun haluat ja jaksat. Yritä löytää niitä hetkiä kun astut seuraavana päivänä ulos tähän maailmaan. Menetpä kauppaan tai töihin tai ihan minne vaan. Jollei muuta kiitä siitä että saat edes vetää raitista ilmaa keuhkoihin , joka sekin puhdistaa surua. Ne on niin nanojuttuja mistä voi iloita , mutta ne on suuria asioita nyt. Kun oppii näkemään näitä iloja , niitä tulee elämääsi yhä enemmän ja enemmän.

Päämäärä emme voi tietää, emme voi tietä mihin asti pääsemme, emme tiedä huomisesta mitään loppujen lopuksi. Me vaan kuvittelemme miten asiat todennäköisyydellä tulee olemaan. Siksi kannattaa keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään. Kun aika  on oikea tulee jotain lisää , eikä se aina ole mitään huonoa. On turhaa keskittyä kuoppiin, kun voi elää tätä hetkeä.

Ei ole pimeää , jollei ole valoa.

Tänään toivon että ylemmät voimat kuuntelee minua ja lähettää juuri sinulle valoa, voimaa ja uskoa siihen että elämä voi tuntua kevyeltä.

 

 

 

 

 

Olen pitänyt hiukan taukoa , koska elän jo tätä elämää. Tänään oli huippukiva päivä , mutta taisin olla aika väsynyt koska kaikki nauratti. Latasin siis naurukuplia itseeni. Elämä surun kanssa on sitä vuoristorataa ja tiedän jo etukäteen että alamäkikin on tulossa. Tässä vaiheessa missä itse olen, mitä ei voi ajassa mitata, suon siis itselleni nautinnon myös nauraa ja nauttia elämästä.

En tiedä voinko sanoa eläväni hetkessä tietoisesti. Kyllä minä jo mietin tulevaa ja joskus jopa kelaan vanhaakin. Mutta kyllä kuitenkin osaa ajatella elävänsä hetkessä. Välillä menee paremmin , välillä en kai oikeastaan mieti yhtään mitään.

Yksinhän tätä matkaa tekee vaikka kuinka olisi ystäviä kenet päästät lähellesi. Matkani aikana olen toki tarvinnut juttukumppania, vaikkei olo juuri sillä synkällä hetkellä tunnu valaistuvan mitenkään. Kunhan saat oksentaa pahaa oloasi jollekkin. Olen toki myös halunnut puhua ja kokenut senkin kunnei se joku ole jaksanut syventyä samalla tavalla juuri silloin, vaikka olisikin vertainen. Pettyyhän sitä , loukkaantuu. Mutta mietittyään hetken ymmärrän että jos itsellä on hyvä päivä haluaa todellakin nauttia siitä, eikä tavallaan väkisin halua mennä mukaan suohon.

Joskus mietin jopa mitä mieheni miettii, varsinkin kun istumme saunassa mietin kuinka paljon sanomattomia ajatuksia hänkin nielee.

Jotenkin tuntuu siltäkin että kun oikein haluaa miettiä ja puhua syvällisiä asioita, itsellään on yleensä aikamoinen alamäki tulossa tai menossa. Ehkä se on terveen merkki kun oikeasti ei aina jaksa puhua tai ajatella sen enempää koko asiaa. Ajatukset on siitä monimutkaisia ettet voi estää niitä kun ne haluaa hiipiä sisimpääsi. Voit olla missä vaan, kun se ajatus tulee. Mikä vaan voi sen laukaista. En minä ainakaan kerro jokaista ajatustani miehellenikään. Joten siksi koen että suru on yksinäinen tie.

En edes tiedä mikä loppujen lopuksi on se eheyttävin tie kulkea eteenpäin, joten kai sitä vaan pitää kuunnella sydämensä ajatusta. Itseltäni ainakin tuntuu ettei kuitenkaan ole hyväksi tehdä suurempaa draamaa itselleenkään koko asiasta. Itse ainakin haluan kunnioittaa poikaani sillä että olen itselleni rehellinen. Ei minulla ole tarvetta saada mitään huomiota , mutta en myöskään hyssyttelyä tai pelkkää hiljaisuutta. Matias eli , haudattiin ja elää edelleen omalla tavallaan ajatuksissani , ja rakkaus on ja pysyy.

Juttelin tässä kaverin kanssa joka oli leikkauksessa , minkä itsekkin olen kokenut muutamia vuosia sitten. Sanoin hänelle. Tuntuuko sinusta että aina kun on jotain , niin mikään ei mene niinkuin sen kuuluisi mennä? Hän nauroi ja sanoi ettei kai ole koskaan ollut missään leikkauksessa tai toimenpiteessä joka oikeasti olisi mennyt niin kuin kuuluisi mennä.

Kai suru on jotain samaa. Kun ajatukset hyppii ja olotilakin vaihtuu ilosta, suureen suruun hetkessä.

Se sekavuus ja arvattomuus on raskasta. Varsinkin jos on tottunut mukamas hallita tilanteen kuin tilanteen. Mitään ei oikein voi suunnitella , koska keho voi tehdä tepposet, missä vaan, koska vaan.

Se toivottomuuden tunne kun on asioita jotka tuntuu sellaisilta ettei niitä voi ikinä hoitaa pois tai ottaa haltuun. Ja se että tätä helvettiä mitä elät , ei vaan lopu. Mietit miten oikeasti jaksaa elää tällaista elämää koko lopun elämäsi. Miten tätä tunnetta voi selittää, miten joku voi ymmärtää, ja tuhatta vastaavaa ajatusta hiipii päähäsi kun ahdistaa.

Kun vuosia on mennyt ja alat ymmärtää että sinun on pakko jotenkin tulla toimeen tämän uuden elämän kanssa, vaikka tuntuu kun haluaa saada joku asia päätökseen, kun haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, hoitaa tämä asia, ja ainoa joka toimisi olisi saada oman lapsensa henkiin, ja tiedät jo ettei kuolleet herää. Tajuat totuuden joka ahdistaa.

Jeesus maaria sentään että joskus sapettaa. Silloin voi vajota vielä syvemmälle, voin suuttua koska ei oikeasti jaksa sitä ajatusta että oikeasti tämä on minun totuuteni, minun uusi elämäni ja minä en halua, en hitto vie halua !!!Haluan oikeasti painia normimurheilla.Haluan kiukutella ihan tavallisten asioiden parissa , mutta en elää tämän totuuteeni kanssa. Jotain on vaan niin rikki kun olla ja voi, ja tässä kohtaan ei vaan ole liimaa joka korjaa yhtään mitään, koska kuolema on ja pysyy jotenkin täydellisenä aina.

Vaikka olen menettänyt molemmat isovanhempani, olen ollut surullinen, on ollut sairauksia ja sitä sun tätä. Heidän aika oli kuitenkin mielestäni ennen minua. Heidän sairaudet hyväksyin , koska koin että he ovat vanhemmasta päästä ja sairauksia tulee vanhoille. Jos mietin isoäitiäni nyt, hän kuoli nuorena. Minulla itselläni olisi vaan 8 vuotta elämää jäljellä jos kuolisin saman ikäisenä. Mutta hän kuoli kun itse olin aika nuori ja minä hyväksyin sen asian. Se oli kuitenkin luonnollista minun ajatuksissani.  En minä heitä kaipaa samalla tavalla, en ole koskaan kai oikeasti edes toivonut heidän olevan elossa nyt. JOS he eläisivät, kyselisin asioita, mutta tiedän että he ovat kuolleita ja se ei vaivaa minua millään tavalla. Olen täysin sujut kuoleman kanssa jos mietin isovanhempiani. Lapseni kuolema , on yhtä lopullista kuin heidän, mutta tässä kohtaa täytyy sanoa etten usko että tulen koskaan hyväksymään Matun kuoleman 100% sesti. Ei koska jos niin olisi, en ikävöisi , en itkisi, ei tulisi surullisia hetkiä kun romahdan.

Olen vihainen elämällä. Eikö oikeasti ihmisellä ole oikeus nauttia elämästään täysillä eikä vajaasti? Miksi hitossa synnyin jos tarkoitukseni on surra elämääni. Miksi hitossa edes synnyin?

Yksi asia joka oli tapetilla oli lapsenteko. Minä en halunut lasta koska en halunut sitoa itseni elämään. En halunut rakastua kenenkään ja joutua elämään sen takia että minulla on lapsi. Minä en voinut rakastaa lasta joka ei ollut olemassa, ja pelosta elämää kohtaan joka on ollut julmaa minua kohtaan, en halunut yhtään elämää enää josta minä olisin vastuussa. Koska jos nyt ainoa elävä lapseni kuolisi niin minulla olisi taakka jonka takia minun pitäisi elää. Minä en halunut elää, tulpasurun kanssa, vahingossakaan väkisin, siksi että olisin tehnyt lapsen joka istoisi minut elämään. Raadollista mutta niin totta. Olin jopa ennen Matun kuolemaa harkinnut ruveta sijaisperheeksi, puhuimme siitä usein mieheni kanssa. Sekin asia hautautui, pitkälti sen takia etten tiennyt onko minulla voimia ja energiaa olla mahdollisimman normaali äiti . Tottakai tunne itseni ja innostukseni, ja varsinkin rakkauteni. Tiedän että otan vastuuta, tiedän että tekisin kaikki, yrittäisin ehkä jopa olla parempi monessa asiassa. Mutta kun tiedän että elämä oikeasti on yllätyksiä täynnä ja minä en enää luota elämään, ja en halua olla se joka pilaa jonkuin ihmisen elämää, siksi me ei edes harkittu asiaa sen koommin.

Kauheaa sanoa että minulla on yksi lapsi ja asiat on aika hiton selvät nyt. Jos hän kuolee, kuolen minäkin. Joku asia joka todellakin on selvää. Jotain mitä minä hallitsen ja jotain minkä voin itse päättää. Kamalaa kirjoittaa näin, enkä uskalla edes miettiä mitä tapahtuisi, joten siksi stop tälle ajatukselle. Liian pelottavaa. Ihan kuin joku ruoskisi minua, rankimman kautta. Niin kauan tulee piiskaa kunnes oppii tai jotain. Miten sitä edes uskaltaa tehdä/elää , saatikka ajatella?

Huh huh..jotenkin pelkään sitäkin että kuolen, sattumalta. Olisin yksi kylän puheenaihe.  Se oli se perhe jonka poika kuoli ja nyt sitten voi voi, kuoli äitikin ja sen toinenkin poika oli kolarissa ja mieskin invaliidi. Samapa tuo mitä puhuvat, kuolleena se tuskin paljon puristaa. Surullista vaan ettei meidän perhellä ollut mitään merkitystä tässä maailmankaikkeudessa. Minusta ainakin on hienoa kun ihmiset muistelee ja suree ihmisiä jotka teki jotain hyvää ihmisten eteen, tai isoja hyviä keksintöjä joka auttaa tätä maailmaa. Ottaa oikein pattiin ajatella että kuolisin mitättömänä pikkupilkkuna joka vaan oli hetken ja sitten poistui. Toivoisin todellakin saavani elää ja kokea jotain jonka koen merkityksellisenä. Vaikkei muuta kun nauttisin itse tästä elämästä täysillä.

Mutta näinhän se ei ole..elän hetkissä..onneksi tänään oli hyvä päivä..onneksi..

 

Raskas päivä. Surullinen kun hyvä työkaveri oli viimeistä päivää. En osaa sanoa miten suhtautuisin muihin asioihin jollet meidän onnettomuuttaa olisi tapahtunut. No tuskin ainakaan kirjoittaisin blogia. Muutenkin muutoksia työssä. Pari työkaveria on jo ollut poissa jonkun aikaa ja väki vähenee koko ajan. Surettaa sekin tavallaan. Tiedän että on turhaa surra, eikä näitä asioita tietenkään voi verrata lapsen menetykseen. Silti hyvät kaverit on jotain joka tuo turvallisuuden tunteen , on jotain joka ei muutu. En vaan halua mitään tavallista työpaikkaa hakea ja vaan suorittaa. Toisaalta voin kai olla onnellinen että suren näin pieniä asioita kuitenkin…Töitä pitää saada ja elämän jatkua , oli sitten kivaa tai ei.

Tänään heräsin ja hitto vie edelleen lämpöä, tosin olo suht hyvä. Räkä on nyt jumittunut toiseen poskionteloon ja on niin sitkeässä ettei tahdo niistämällä tulla ulos..

Nyt on ongelmia josta en aijo avautua täällä, kunhan nyt mainitsen . Jääkaappi oli tyhjä ja aamupala olikin broilerinkoipi ja raejuustoa, muuta ei ollut. Pakkohan se on kauppaan lähteä, nappaan vanhimman koirani mukaan , jotta vastapeluri saa olla kauemmin vapaana koko talossa muiden kanssa. Vanhus on vanhus , eli oikein virkeä tapaus, kuulo reistaa joka on vaan ollut eduksi kun salakuljetan toisen khh:een kautta ulos.

Minun on ihan pakko saada myös kengät ja päätän yhdistää nämä kaksi asiaa. En ollut edes ulos päässyt kun  mietin jaksanko sittenkään ajaa pidemmälle kuin lähikauppaan. Haen ensimmäisen kenkäkaupan ja koitan tasan kahdet parit josta toiset on sikahyvän näköiset, mutta toiset tuntuu jalassa paremmilta, ostan paremmin tuntuvat enkä edes jaksa koittaa molempia. Venytän ne jollei sovi. Huomaan siis todellakin olevani heikossa kunnossa kuitenkin.

Tarvitsen myös lämpimän puseron joka ulottuu pidemmälle kuin napaan asti. Minä en vaatteilla koreile, mutta kun vaihtoehdot kaapissa alkaa olemaan yksi vaihtoehto , on vaan pakko. Voi sitä tuskaa, rullaportaat ylös ja löydänkin ikkunasta heti alusvaatteita, koitan ja kaikki on topattua ja ihania, mutta kunnen nyt satu olemaan A70, kiukuttelen hieman jopa myyjälle. Oikeasti ärsyttää vieläkin. Tässäkö pienessä hyllyssä teillä on kaikki ei topatut sanon. On meillä täälläkin, näyttää jotain mustaa ja yhdet valkoiset. Onpa värikästä tokaisen ja lähden pois. Tajuan että olen puolikuntoinen koska olen jo ihan poikki. No pusero sitten,. Kiroan miksei kaupoissa ole mallinukkeja miten kuuluu pukeutua jotta ei näytä siltä kun olisi tullut suoraan 80 luvun vaatekaapista. Löydän yhden ihanan paidan. – Onko näitä lisää? – Valitan viimeinen kappale, mutta keskustassa on plää plää plää.. Kiitos ei ajattelen ja laitan xs:n paidan henkariin takaisin.  Miesten osasto on ennenkin pelastanut minut, ainoa ongelma on kaula aukot jotka yleensä aina on pyöreäkaulaisia ja pieniä. Ne ahdistaa ja tämän kokoinen nainen näyttää lähinnä maatalouslomittajalta 60 luvulta jos iskee sellaisen päälleen. Ostan silti pari paitaa.

Jalat huutaa hoosiannaa ja ruokakauppaanhan tässä pitäisi vielä mennä. Suuntaan kauppaa kohtaan, kun iskee kammo. Ei, ei ,ei. En oikeasti jaksa kävellä kilometritolkulla jonkun hiton rahkan, vihannesten sun muiden juttujen takia. Pakokauhu ja poikkean suorinta tietä ulos. En vaan kestä enää yhtään ihmistä , enkä jaksa olla ystävävällinen , väsyttää jo vaikka olen ollut vajaa tunnin liikenteessä jos sitäkään.

Maksoi mitä maksoi, nyt suorinta tietä johonkin pikkukauppaan. Ulos ja huh huh. Toki mietin näitä nopeita ostoksia, olisinpa aina yhtä nopeaa kun jotain tarvitsen. Mutta missä autoni on?

Minä joka aina katson tolpan merkin, katson aina liikeen seinää ja painan aina mieleeni jonkun mainoksen jonka mukaan löydän autoni.

Pää lyö täysin tyhjää, ei mitään muistikuvaa miten päin autoni edes olen ajanut. Jalat särkee yhä enemmän ja sattuu. Kuljen rivi riviltä toiseen päähän, mutta en ihan loppuun asti, taas rivi riviltä takaisin , kunnes totean etten näin kauan ole voinut autoani jättää. Taas toiseen suuntaan, ja mietin katsonko oikeasti näitä autoja tai haahulenko vaan nyt jossain ihme tilassa. Alkaa itkettää joka ei todellakaan kuulu tapoihini. Nielen ja jatkan. Mietin keneltä voin pyytää apua, koska en jaksa kohta enää hakea autoa, eikä aivoissa tapahdu yhtään mitään. On täysin mysteeri mihin sen jätin. Mitä olen miettinyt, mistä ovesta menin edes sisälle? Ihan mustaa, täysin tyhjää. Näen mopoauton, erikoisen näköisen, ihan kuin olisin sen nähnyt aikaisemmin. Lopulta olen jo sanonut kahdelle ihmiselle että olen hävittänyt autoni. Lopulta päätin että haen yksinäisen naisen ja pyydän päästä kyytiin, vedoten muistiini tai jotain. Pyydän jopa enekelitä avukseni. Suuntaan lopulta neljennen kerran ihan toiseen päähän hallia yhtä naista kohtaan, ja siinä se minun autoni oli.

Siinä kun kävelin edes takaisin tuli mieleeni Matun kuolema ja aikaa ennen hautajaisia. Oltiin hakemassa valokuvia, eikä löydetty autoa silloinkaan. Miksi tällainen tapahtui nyt, 11 vuotta myöhemmin?

Hitto miten ahdistavaa ja vaikka mietin tilannetta edelleenkin on kuin filmi olisi katkaistu siinä kohtaan kun lukitsin autoni oven. Black out!

Ajan kauppaan jonka oven eteen pääsee mahdollisimman lähelle auton kanssa. Haen ruokatarvikkeet mitä tarvitsen. Koira ulisee autossa, vaikka olin vaan hetken poissa. Olen ilmeisesti stressaantunut kun sairastin aika kauan . Alkaako keho pettämään, enkö enää kestä mitään joka kuluttaa kroppaa? Olenko heikompi kaiken kokemani jälkeen? En tiedä.

Kotona paistan äkkiä itselleni ruokaa ja syön sen alta ajan ilman perunaa tai riisiä, koska nälkä on valtava, haluan vaan lepäämään.

Lepään ja viimeiset nuhatkin alkaa poistumaan. En jaksa edes hakea kuumemittaria. Huokaan koska nyt on vielä kaksi päivää aikaa levätä.

Kaveri soittaa ja pyytää huomiseksi ikeaan, vastaus tulee saman tien, ei käy. Yskin ja yskin ja siitäkin tulee hiki, tai sitten viimeisetkin kuumeet purkautuu ulos, en tiedä enkä edes jaksa miettiä.

Pienin koirista kiipeää rinnalleni ja paijjaan sitä. Tulee suunnaton rakkaus sitä kohtaan. Näykin sen samettisia korvia huulillani. Kehun maailman ihanimmaksi koiraksi, kerron monta kertaa kuinka paljon rakastan just häntä.  -Mamman rakas, mamman paksumaha, mamman silkkupupu, mamma rakastaa niiin kovin sinua ja lässyn lässyn.

Halaan ja suukotan koko ajan ja mietin miten näin pieni voikaan parantaa niin paljon asioita. Kahden kilon klimppi 🙂

Mietin mikä onni oli että juuri tämä koira tuli luokseni . Sekin oli sattuma. Halusin ensin pienen koiran ja ostin sen. Hääräsin sen kanssa vaikka mitä ja ostin kaikkea ihan hölmöä sille. Mutta vanhuushan ei leikkinyt vaan opetti sen hakemaan hiiriä pressujen alta tai puupinojen lähettyviltä. Toi pikkuiselle hiiren valmiiksi tapettuna. Lopulta suostui leikkimään kerran päivässä mutta maks. puoli tuntia. Hän sai olla, mutta ei tulla ns. iholle. Pikkuinen oli nimeltä Sweet xxxx

Sitten töissä hajosi se pieni boksi, minkä nimeä en nyt muista, liittyy tietokoneeseen. En voinut uskoa että se oli taas hajonnut. Soitan asiakkaalle joka tuo koneen minkä kanssa testaamme asian. Rikkihän se oli. Pyydän häntä hakemaan uuden kaupasta ja niin hän lähti ja jätti oman koneensa minulle. Surffaan koirasivuille ja yksi paikkakunnan kenneli kiinnosti ja löydän tämän pikkuisen kuvan sieltä ja minä joka en rakastu pentuihin ja pystyn todellakin lähtemään pentulaatikolta jollei sydän kerran värähdä heti. Minä rakastuin. Soitan miehelleni voinko ostaa koiran. Päätä itse. Just juu. Soitan ja nainen on valmistujaismatkalla ja saapuu vasta seuraavana päivänä kotiin. Sanoo että pari ihmistä on tulossa kello 14 katsomaan pentua. Suljen puhelimen, kun iskee paniikki. Jollen NYT tee jotain se joku kello kaksi ihminen ostaa sen heti. Laitan viestiä.

-Voi tuntua hullulta, mutta varaisin koiran ja maksan sen käteisellä heti jos se teille sopii ja kerron lyhyesti enemmän koirataustastani.

-Vastaus tulee että sopii.

Hermostun ja soitan silti miehelleni että hänen on pakko hakea se, en luota siihen että koira pidetään. Mies kieltäytyy. Aaaaarghhhhhh !!!

Soitan vielä seuraavana päivänä ja varmistan että koira on varattu. kunnes hermo pettää ja suljen kipsani ja lähden hakemaan meidän uutta vauvaa yksin.

Saan koiran paperit ja silmäni suurenee. Nimi on Sweet sweetheart. En meinaa uskoa silmiäni. Kaksi pikkukoiraa ostettu eri kaupungeista ja molempien nimi alkaa Sweet:llä.  Kaiken lisäksi kuulen että juuri meidän pentu oli varattu, mutta pelästyivät kun oli siskoaan puolet pienempi ja ottivat mieluummin hiukan isomman pennun. JESS !

Seuraavaksi katson syntymäpäivää. Meidän hääpäivä !

Olen vakuuttunut että tämä pentu syntyi juuri minua varten ja kas kumma hän on koiristani se joka on ns. minun koira. Mamman lellikki.

Vanhus ja meidän maahanmuuttaja on molemmat mieheni perään, ja fanittaa häntä enemmän kuin kukaan. Mutta pikkuriikkinen on mamman näppy. Miten niin pieni voi antaa niin paljon rakkautta ja parantaa niin paljon mielipahaa.

No palaan toiseen elämäni koiraan. Minun rotunihan on aina ollut saksanpaimenkoira. Surffailin niitä ja puhuin, mutta mieheni oli jo aikoja sitten ilmoittanut että joko koira tai hän. Kyseinen rotu on arvaamaton, lapsentappajia, ovelia , ym ym ym.

Joten unohdin haaveeni sellaisesta. Kunnes kerran hän katsoi olkani yli ja sanoi,. taasko sinä katsot noita koiria. Heitin vitsillä että juu tilasin sellaisen jo. ”mutinaa” Juoksen perässä ja mies istuu ruokapöydässä. -Tarkoittiko tuo mumina kyllä?”mutinaa”

Haen paperin ja raapustan. Annan kirjallisen lupaukseni että vaimoni saa kihlapäivänämme (saattuma) tilata saksanpaimenkoira nartun ja lupaan etten ikinä valita siitä . Mies vetää nimensä paperiin. Minä taas soitan ja tilaan kyseisestä kennellistä nartun jonka syntymää vasta odotetaan. Käsken soittamaan välittömästi kun narttu syntyy. Eräänä yönä syntyi yksi narttu ja loput uroksia. Kysyin. Syntyikö se 20 pv tai 21 pv. 20 pv vastaa kasvattaja.Kasvattaja pidettään tiukkana ja ehkä hieman outona josta en onneksi tiennyt mitään. Perustaa pääasiassa käyttökoiriin. – Myytkö minulle koiran vaikka en tekisi sen kanssa mitään? ( en koskaan lupaa mitään mitä en taatusti pidä) .

-No kai nyt voit vaatia sen tekevän töitä ruokansa eteen? Ja kai voit ulkoilluttaa sitä -Joo lupaan istuttaa sen ennen kun saa ottaa ruoan, mutta jollei koira itse älyä ovea avata , niin aika tyhmä on käyttökoiraksi. Sain varata koiran.

Koirani syntyi 20 tammikuuta 2001. ELI 2001 2001 !!! Magic!

Koira vei mieheni sydämen mennessään ja oli maailman viisain otus. Hän todellakin meni ulos kun halusi ja jouduin ostaman oveen ovipumpun koska ei koskaan oppinut sulkemaan oven mennessään. Se oli niin viisas että pääsi jopa mieheni kanssa sorsastamaan. Nouti kauniisti ensimmäisen sorsan käskystä. Taas odotettiin saalista ja pumm..NOUDA.. ja koira sukeltaa mereen ja tuo miehelleni sorsakuvan 🙂

Ehto oli että koira on aina kanssani. Joten kun lähdin töihin laitoin viljanvärisen palleron povariin. Liikeessä se makasi aina hyllyjen alla , mutta mittasi aina katsellaan ihmisiä. Alle 140 cm tyypit, sai hänet poistumaan takahuoneeseen. Hän oli liikkeeni ja muiden yrittäjien turva. Hän haki postit muillekkin aamuisin kanssani. Hän oli minun ja lasteni turva sekä lähinaapurin turva.

Jos epäilin jotain yksin ollessani , avasin vaan oven ja päästin koiran ulos, kuulin haukusta oliko syytä huoleen. Hän kiersi naapurin mökin, meidän pihan sekä naapurin talon iltaisin.

Kun Matu pääsi ripiltä Matu istui koiran vieressä ja otimme kuvan. Kun Matu kuoli vein koiran salaa hautausmaalle, jotta se ymmärtäisi miksei Matu tule enään kotiin.

Yhtä asiaa en kaipaa ja se oli se valtava karvanlähtö. Koirasta kasvoi iso narttu ja moni luuli sitä urokseksi. Mahtava kaulus , mutta mahtavat oli karvatupotkin jotka tuntui lähtevän vuodet ympäri.

Kun koira aikoinaan oli pakko lopettaa, tiesin sen siitä että se meni ulos nukkumaan sepelin päälle hakien kylmää kipuihinsa. Olin luvannut sille että niin kauan saa elää kunnes kivut vie pilkkeen silmistä. Joten eräänä pyhänä lähdimme molemmat, koira takapenkillä johon ihme kyllä sen saimme autettua. Itse hän käveli ilman remmiä ja nukahti kyynelten saattamana pöydälle, ja kuiskasin vielä että lähetä Matulle terveiset.

Kun mietin poikia ja kaikkia koiriamme, muistan niin paljon hauskoja ja vähemmän hauskoja juttuja. Aina oli pojat ja koirat.

Koirat toi elämää tähän taloon silloin kun kaikki oli hyvin. Kun Matu oli kuollut ja oli vaan vanhus jäljellä, elämä todellakin tuntui pysähtyneen. Helppo koira joka tyytyi olemaan isännän vieressä, olipahan hän autotallissa odottamassa Matua tai sohvalla teveetä katsoen.

Kun haimme piiperoisen numero yksi, tuli jotain mietittävää ja kun pikkarainen tuli, oli vielä enemmän elämää, ja kun pelastimme maahanmuuttajan, elämä vasta alkoi olemaankin, ehkä enemmän kuin tarpeeksi.

Joskus tuntuu sekin väärältä ettei Matu koskaan saanut tutustua näihin uusiin koiriin. Tuntuu kun koiramme todellakin on menettänyt hienon kokemuksen. Koira on koira enkä olisi epäröinnyt lopettaa heidät kaikki jos olisin Matun takaisin saanut. Vaikka olen haudannut heistä monta, en voi koskaan verrata sitä siihen mitä koin. Tätä ei muut kuin koiria rakastavat voi ymmärtää, että edes vertaan. Mutta kun Matu kuoli , minulle tultiin jopa kertomaan, miten hekin suree omaa kuollutta koiraansa, ja miten he ymmärtää. Minä en ymmärtänyt.

Kun poika tule kotiin , puhun aina että veli tuli 🙂 Vaikka poika uhkasi lopettaa äiti/poikasuhteemme jos otan piiperöiset, hän kuitenkin ottaa ne syliin ja tiedän että tavallaan hänkin palaa lapsuudenkotiinsa jossa aina vaan on ja luultavasti aina tulee olemaan koira.

Vhf videoita katsellessani poika kaivaa hiekkalaatikkoa mummin pihalla, ja ajokoira kaivaa samaa kasaa. Poika osaa juuri ja juuri puhua, mutta kohtelee koiraa kuin siskoaan. Tönien sitä välillä pois kun se pilaa hänen kaivauksiaan, ja puhuen sille kuin se oikeasti olisi sisar.

Koirat ja pojat vaan on aina ollut elämäni. Ja nyt koirat pelasti elämäni sai minut nousemaan sohvaltani.

Kun minä en kyennyt korjamaan kaikkea mitä tapahtui, ehkä koirani teki sen puolestani. Ehkä se auttoi vain ja ainoastaan olemaan koira pojalleni. Vanhus on meillä viimeinen rotunsa edustaja ja se symbolisoi enemmän kuin rotua meille, hän on meidän lasten rotu, meidän perheen elämä kuvastuu ja tulee aina muistuttamaan Matusta kun sellainen tulee joskus vastaan, kun vanhus on siirtynyt sinne jonnekkin, toivon mukaan Matun koiraksi.

Näillä jo rauhallisten ajatusten kanssa, haikeana Matua muistelleen ja rakasten jälleen kerran ja ikuisesti myös koiriamme rakasten.

Tänään nuhanenä miehen vaimona.

 

 

Tässä oltu pelistä pois kun iski niin kova tauti että nukuin melkein puolitoista vuorokautta putkeen. Vielä on hieman kuumetta mutta silti aika voittaja fiilis jo.

Mutta itse asiaan. Kaverin kanssa hiukan mesetettiin kuulumisia kunnes hän varovasti kyseli, ettei halua loukata mutta olenko käynyt kallonkutistajalla pojan kuoleman jälkeen.

Kiitin rohkeasta kysymyksestä , koska se aidosti oli yksi rohkeimmista kysymyksistä aikoihin. En siis todellakaan loukkaantunut, en alkanut itkemään tai mitään muutakaan , ehkä  suuri hämmästys siitä että rohkeni kysyä. Kiitinkin häntä siitä ja vastasin etten nyt varsinaisesti, jollei ne kolme nelje kertaa lasketa missä olin juttelemassa, sen ei-psykologin kanssa.

Hän toisti pariinkin otteeseen etten ole saanut tehdä surutyötäni, ja se on kesken.

En nyt mitenkään halua häntä loukata , eikä oman lapsen kuolema ole koskaan hauskaa. Mutta tässä kohtaa täytyy myöntää että melkein hymyillyttää. Suurin tunne mikä tuli oli vaan ehkä toivottomuus yleensäkin elää ja yrittää kertoa mitä suru todellakin on oman lapsen menettämisen jälkeen.

Voiko oikeasti oman lapsen kuolemaa koskaan käsitellä jotenkin täydellisesti? Mitä se edes tarkoittaa? Ilmeistä on että se että puhun rohkeasti pojastani ja hänen kuolemasta eri yhteyksistä mihin se sopii, vaan saa ihmiset niin hämilleen. Kun puhun kuolemasta ja elämästä saman kokeneen kanssa, hän ei niinkään hämmästy. Vaikka aikaa olisi kulunut vasta henkäyksen verran tai 10 vuotta sillä ei ole mitään merkitystä. Vähän kokenut ehkä yrittää kysellä enemmän tai jopa itkeä tirauttaa ja jopa voi ymmärtää jotain mihin samaistua. Enemmän kokemusta omaavaa taas jakaa enemmän kokemuksiaan ja pystyy myöskin samaistumaan, mutta yleensä saman kokeneet ei järkyty vaikka itse on kokenut saman. Tottakai mekin jotka olemme asian kokeneet voidaan hämmästellä uusi tapauksia kauhullakin, mutta pohjana on aina tieto tuskasta ja mitä tämä kaikki sisältää, me tiedämme mitä uusi ”jäsen” todellakin joutuu kokemaan kunhan alkusokistaan toipuu.

Keskustelumme pohja liittyi tsemppaamiseen ja yritin luoda toivoa ja vertasin sitä itseeni, että jos minä olen selvinnyt omasta ”ongelmastani” hänkin selviää.

No voihan olla väärässäkin, voinhan olla niin ”sairas” ja traumaattisoitunut etten sitä itse tiedosta. Kuka sen loppujen lopuksi tietää, mutta jos näin on, oletan suurimman osan kavereistanikin jotka on lapsensa menettänyt olevan samassa tilassa.

Tuntuu olevan niin, että jos haluaa olla ns. terveiden joukossa, älä puhu vahingossakaan kuolleesta lapsestasi.

En siis ole katkera tai vihainen vaan päinvastoin, taas sain syyn kirjoittaa jostain.

No selasin hiukan facea ja piti katsoa joku klippi missä kaksi papukaijaa tanssii, mutta se ei auennut ja näin sitten toisen klipin, pojasta joka oli joutunut vakavaan onnettomuuteen . Poika oli erittäin vaikeasti loukkaantunut, menettänyt uskomattoman määrän verta, kolme elintäkin ja luita poikki ym. Hänet elvytettiin 8 kertaa ja makasi koomassa ilman mitään toivoa periaatteessa. Kunnes isän sanat sai hänet  jälleen kerran tsemppaamaan ylös . Lopulta komea poika istuu vanhempiensa kanssa kertomassa siitä ajasta ja miten hän jo treenaa ja kaikki on hyvin .

Tottakai mietin silloin omaa poikaani. Miksei hän voinut selvitä. Kuinka paljon enemmän hän menetti minuutissa verta kuin tämä poika teki? Miksei Matu vajonnut koomaan , olihan hän nuori ja hyvänkuntoinen kaveri, lainataakseni patologin sanoja. Kuinka kauan ihminen elää jos aortta menee poikki? Miksi Matulla kävi niin, miksei vaan monet muut elimet mennyt , mitkä olisi voitu korjata ?

Toisen surullisen mietinnän luin vertaiseni sivuilta. Olisko lapseni jäänyt henkiin jos turvaistuin olisi ollut toisiinpäin?

Vastasin että kokemusta näistä kolareistahan on enemmän kuin yksi. Törmäys voi tulla myös takaapäin, se voi tulla sivuttain niin kuin minun miehelleni kävi. Se voi tulla edestäpäin niin kuin molemmilla pojilla tuli. Vaikka Matiaksen nopeus oli olematon, massa joka tuli vastaan vaan ratkaisi asian. Jos ajatellaan elimiä ja luita, niin miehenihän loukkaantui aika pahastikin. Ja jäi silti henkiin.Kuinka paljon pitää vuotaa verta keuhkoon jotta tukehtuu vereen?  Kuinka paljon heillä oikeasti oli aikaa silloin? En tiedä vastauksia. Sen tiedän että kiire tuli sairaalassa ja mies punktoitiin . Mietin sitäkin kumpi kuvattiin ensin, häntä tai kaveria, en tiedä sitäkään. Mietin jopa miten he sai otettua kuvat, koska kylkiluut oli selän puolella poikki. Luuthan puhkaisi keuhkopussin.

Mietin pieneten lasten pään retkahdusvammoja. Millä muulla keinolla niitä edes pystyy estämään, muuta kuin niskatuella?

Joo kaikenlaista tuli taas mietittyä ja tämäkin on osaa sitä uutta elämää. Olen vaan todennut että onnettomuus on aina onnettomuus, ja mysteeriksi jää miksi jotkut selviää kuin ihmeen kaupalla , kun taas toiset kuolee heti.

Yskien kohti uutta ja toivon mukaan kuumeetonta päivää.

 

 

 

 

 

No nyt on joku pöpö iskenyt. Vaikka on lääkekuuri , se iski minuun. Aamulla oli ihan inan verran lämpöä joka päivällä oli jo laskenut. Ruoka ei oikein maistu, mutta söin jotain duunissa ja tuli hiukan huono olo iltapäiväkahvilla kun otin hyvin pienen palan kakkua. Ukko sai sätkyt kun saavuin kotiin ja passitti minut makkariin. Pöpökammoni on siis tarttunut jo häneenkin. No tällainen viluinen puolikuntoisen oloinen olo. Saas nähdä mihin suuntaan etenee. Mittasin kolmella eri mittarilla josta kaksi näytti samaa, hyvin lievää lämpöä.

Kaveri olikin laittanut faceen aiheen josta pitikin kirjoittaa lyhyesti. Aikamoinen sattuma.

Takapakit. Surussa on eri vaiheita ja vaikka ne tiedostaa se ei tarkoita että sen ymmärtää. Suru on toisaalta tunteista rehellisin. On sokki kun kaikki tapahtuu, ja hallitsematonta itkua ja järkytystä. Kun on tarpeeksi itkenyt tulee turtunut olo ja elää kuin zombie. Sitä voi jopa kokea itsensä tunteettomaksi kunnei edes itketä enää. Ja sitten tulee yllätys yllätys mukamas reipas surija kuvaan. Kun kuvittelee että työt sujuu kuin vettä vaan, ja juuri minä osaan ajatella tämän asian realistisella tavalla, silloin voi jopa epäilä omia tunteitaan. Rakastinko edes lastani tarpeeksi paljon kun näin pystyn toimimaan, ajattelee itsekseen. Yleensä kun kaikki tuntuu liian hyvältä ollakseen totta kaikki saakin täyskäännöksen ja koko korttipakka romahtaa tavallaan ja jälleen kerran aletaan kerämään paloja yhteen.

Välillä en tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi edes sanoa. Kun se musta syvä vie sinua alas, ei tajua että sekin kuuluu asiaan, vaikka olisit juuri lukenut asiasta , se musta vaan tuntuu voittavan . Ne on pieniä maailmanloppuja, kun tuntuu ettei jaksa tätä ikuisuuksia. Ei ihminen oikeasti usko että vielä voi olla päiviä jotka jopa näyttää niitä kauniita värejä.

On muutama asia mistä olisin huolissani, ja se on jollei itse nouse muutamaan päivään pystyyn. Mikäli on lapsia talossa apua pitää hakea mitä suuremalla syyllä. Parempi että ulkopuolinen hoitaa lapsia kun väsynyt vanhempi joka ei taatusti osaa feikata edes lapselleen voivansa hyvin. Lapset on ihmeellisiä koska he kyllä vaistoaa asioita enemmän kun uskommekaan. Jos on aivan uupunut , nosta kädet pystyyn ja luovuta hetkeksi. Luovuta vastuu kodistasi ja lapsistasi jollekkin joka jaksaa. Minulla oli 16 vuotias, joka periaatteessa osaa laittaa itselleenkin ruokaa. Jotenkin osa pojan suhteen on mennyt ohi. Muistan ainakin ystäväni laittaneen ruokaa yhden kerran. Ja toisen kerran mieheni istutti minua pöytään valvoen että todellakin syön. Hirveän paljon yhteisiä ruokahetkiä en muista, joten siksi päiväkirjakin voi olla hyvä mistä voi tarkistaa mitä on minäkin päivänä tehnyt. Hampurilaisia syötiin tämän tästä. Mies kai hoiti koirat ja ruoanlaiton. Noin äkkiseltään tuntuu että oli kauhean kiire koko ajan. En kai luottanut että kukaan muu osaa hoitaa asioita kuin minä. Jotain olen miehelleni delegoinut , olisiko ollut hautajaisten ohjelmalehtinen, ja pieleen meni sekin. No aivan sama.

Vaikka mahdolliset perheen muut lapset on rakkaita eikä heitä halua päästä silmistään. He vie myös voimia. Kunnei itse ole kunnossa ja tottakai sitä vanhempana aina löytää ne voimat mukamas hoitaa heitä, joskus tekee kyllä hyvää saada olla tekemättä yhtään mitään muutamaan päivään.

Kaikki apu mitä saa jostain on hyväksi. Hiljaisuus ja tyhjä talo tekee kummia. Loputtomiin ei vaan jaksa vastata puhelimeen ja selittää juurta jaksain kaikki yhä uudelleen ja uudelleen eri ihmisille. Loputtomiin ei myöskään jaksa vieraita ihmisiä omassa kodissaan. Puhelimessa on onneksi ääntön ja sitä voi oikeasti laittaa viestin, otan yhteyttä kun jaksan.

Muistan itse tytön olleen täällä, ja lopulta olin niin väsynyt että oli vaan pakko nukkua, kaukaa unessani kuulen kun tyttöä haetaan kotiin ja silloin vasta huokasin, kun sain olla ihan omaissa oloissani eikä stressata mitään. Saako hän ruokaa, haluaako hän puhua juuri nyt , ei ollut mitään muuta kun minä ja sänky ja se oli helpotus.

Nyt on aika olla itsekäs …

Nyt taidan mennä kuumaan suihkuun jospa nämä poskiontelot avautuisi ja paine hellittäisi …

 

 

Eilen oli aika haikea fiilis, taisi muutama kyynelkin tirahtaa. Olen niin tunneihminen kun olla ja voi. Aamu alkaa sillä että muistan laittaa jotenkuten hienomman paidan päälleni, meikit ja kiharrin matkaan. Olenhan menossa juhlistamaan ystävän 50vuotispäivää. Matkalla kuulen taas biisin let you down. Rakastan sen naisen lapsenomaista ääntä . Räppi ei ole koskaan ollut minun juttuni, koska en juurikaan ehdi aina ymmärtää mitä sanotaan, varsinkaan englanniksi. Tämä kai on ainaoa missä on räppiä ja sopii kontrastina naisen ääneen.  Tykkään silti biisistä. Mitä sitä muutakaan tekee kun kuuntelee radiota ajaessaan, ja ihan tyhmää kun voin itkeä onnesta joka sekoittuu suruun. Mietin taas nuoria, ja tätä naista joka laulaa. Miten onnellinen olen heidän puolesta jotka oikeasti saa elää tätä elämää, ja toteuttaa unelmiaan. Niin olisi minunkin poikani halunnut. Mietin työkavereita jotka piti minua pinnalla, kun oli aika kova aika töissä. 1-10 suhde suunnilleen ja kun yritin vaan miettiä faktoja jotta kestän, realistisesti mulla oli kuitenkin isot tukijoukot tavallaan. Ajattelin että suurin osa on kuitenkin hyvää. Meinasin kyllä luovuttaa, nyt voin sanoa että onneksi en niin tehnyt ja sydän pakahtuu kiitollisuudesta taas.

Mietin näitä ihania naisia, ja mielessäni järjestin jo tuhannen kerran isot juhlat, mietin jo teemankin. Kiitollisuuden juhla, kahden elämän juhla, kaverijuhla. DJ on valmis, sitä sun tätä. Hullua, mutta kuka sen tietää vaikka toteutuisikin joskus. Haluan niistä erikoiset juhlat, ja mukaansa tempaavat. Ja taas itken silmät päästäni. Itken ilmeisesti taas Matua ja kavereita. Se ettei Matu saanut toteuttaa kaikki unelmansa niin kuin taustalla laulava ihana nainen, ja kiitollisuutta heitä kohtaan ketä piti minua pinnalla. Kutsulista päässäni alkaa monesta työpaikasta. Mäen pojista alkaen ja loppuu nykyiseen työpaikkaani.

Puoli kilsaa ennen työpaikkaa iskee ajatus- AINIIIII se LAHJA, joo siellähän se on kotona. Däääm, miten ihmeessä saan sen sieltä? Pysähdyn parkkipaikalla ja on vielä pimeää, joku nousee omasta autostaan toisella puolella parkkipaikkaa ja jäämme tuijottamaan toisiamme. Joko molemmilla on näössä vikaa tai sitten todellakin oli liian pimeää vielä. Kunnes molemmat tajuaa kuka toinen on. Ja repeän nauramaan vaikka kyyneleet ei ole edes kuivunut ja silmät punoittaa.

Molemmat nauraa  ja höpötellään. Mietin huomasiko hän kyyneleet tai kiiltävät silmäni. Just tämän takia viihdyn, ihan just vain ja ainoastaan siitä että joku saa minut nauramaan. Päivä alkaa ja on kummallinen päivä , liian rauhallinen. Työt on tehty alta ajan, ja minä en oikein osaa olla jollei ole tekemistä. Aloitan ruokatauon ajoissa meikkaamalla. työt jatkuu, mutta joudun hieman viivyttelemään koska on niin rauhallista.

Teen loppuun työt mutta vielä jää aikaa. Päätän täyttää varaston yhdellä häkillisellä joka ei mukamas eilen mahtunut, mutta minä päätän saada kaiken mahtumaan, toista tuntia meni kun vaan sinnikäästi jatkan aika tylsääkin hommaa periaatteessa.

Sain yhden ohjeen, jonka välitän eteenpäin tekijälle. Asia väänettään ihan toiseksi mitä se oikeasti oli ja mietin, eikö tämä ikinä lopu, että miksi? Ihme kyllä en menetä hermojani , mutta harmitti ja olisi tehnyt mieli kysyä, että oikeesti miksi? Mutta koska oikeasti en hitsannut kiinni, päätän antaa asian olla ja piste. Tiedän itse miten asia oli ja se saa nyt riittää ja piste.

Soitin aamulla miehelleni ja kerroin lahjasta joka unohtui ja kysyn mikä on päivän suunnitelma. Hän ei tiennyt ja kysyn kuka sen sitten tietää? Lopulta mies soittaa ja kertoo jättäneensä unohtuneen lahjan paikalliseen kauppaan. Yess, ja lopulta lähdenkin jo juhliin. En tunne sieltä ketään ja istun yksin yhdessä pöydässä, kunnes sankari sanoo että vaihda pöytää siihen missä hän itse istuu. Tajuan että hän kokee minun kärsivän vaikkei asia niin ollut. Jutellaan naisen kanssa joka tyyliin heti kättelyssä ilmoittaa että eka mies hirtti itsensä ja toinen kuoli sänkyyn nukkuessaan. En todellakaan järkyty , juu totta. En nyt sanoisi että naurattaa, asiahan on surullinen. Mutta silti, mietin, että joo, lähden syntymäpäiville ja heti joku avautuu kuolemasta.

Joku kutku sanoo että ehkä nainen tiesi minun menetyksestä, koska tuntuu aika hullulta puheenaiheelta syntymäpäivillä. Mutta eipä se aihe minua nyt järkyttänyt tai pilannut tunnelmaa. Juhlat alkaa ja loppuu syömisiin, ja sitä riitti. Päässäni totesin, miten helppoa laihdutuspäätöksiä onkaan tehdä vatsa täynnä 🙂

Nainen joka puhui kanssani on rehevä ja hänellä oli todella kaunis puku, tai erikoinen, ja mietin vaan, miten naisellinen hän on, ja miten kauniisti hän kantaa pukuaan. Hänen vanhempansakin istuu samassa pöydässä ja mukavia hekin. Lopulta tuntuu kun nainen kauniissa puvussa oli jo tuttu. Syön ja juon kahvia kunnes yllätys, yllätys hyydykekakun päällinen valuu rinnuksille. Miten tyypillistä 😀 Mietin heti työkavereitani jotka nauraisi, koska se on enemmän faktaa että jos joku sohlaa, se olen minä. Nämä ihmiset ei naura, ja minua huvittaa sekin tavallaan. Vedän vaan kädelläni ilmeisesti vadelmasosetta joka valui ihan ylhäältä alas paitaani pitkin. Onni onnettomuudessa sanoin että minulla on musta paita päälläni. Nainen sanoo että sitä on hiukan suunpielessäkin 🙂 Jeesus enkö koskaan osaa käyttäytyä niin kuin aikuinen ja sanon että on olemassa paperisia ruokalappuja josta saa taitettua vielä taskunkin. Pitäisikö investoida ettei mene ruokaa haaskuun. Vanhempi rouva hihittää hiukan ja suosittelee miehelleenkin sellaista. Toteamme ettei silloin ainakaan menisi muruakaan hukkaan. Löytyihän sitä huumoria, joskin hiukan hillitymmässä muodossa.

Töissä mietin koko aamun sitä biisiä ja hyräilen sitä koko ajan. Kerroin siitä työkavereille että nyt on kaksi asiaa joka vaivaa. Kuka esittää sen kappaleen, kuka se nainen on, ja onko se nainen se joka lauloi joskus x-facoryssä ja toinen asia on, missä ihmeessä pojan hopeinen juustoveitsi on. Googlamalla löysin lopulta naisen mitä epäilen ja kirjoitin lapulle hänen nimensä, vaan unohtaakseni sen työpuseron taskuun. Mutta pakko se on olla hän.

Juhlien jälkeen mietin alanko käymään läpi keittiön kaapit, koska 10 laatikkoa on jo pesty ja järjestetty ja siellä se veitsi ei ole.

Tottakai soitin myös tänään vertaiselle ja kerroin että itkin ja vaihdettiin pikapikaa kuulumiset.Kysyin ymmärsikö hän pointin viimeisistä selityksistäni blogissa ja hän ymmärsi, ja meidän on vaikeaa tietää ymmärtääkö joku ei lapsensa menettänyt edes hitustakaan tunteista mihin yritän löytää sanoja. Todettiin että ainakin me ymmärretään toisiamme ja se riittääkööt, ja epäiltiin ettei tätä voi ymmärtää 100% ainakaan. Se on pakko kokea, ja sitä kumpikaan ei halua kenenkään joutuvan kokemaan.

Ihan loistopäivä siis. Vaikka oli vajaa kaksi vuorokautta lievää matalapainetta tavallaan, se on kuitenkin ihan eri asia kun pudota kuoppaan alkuvaiheessa. Mukana on tietoisuus kuitenkin, vaikka se vie toivon ja tsempit hetkeksi totaallisesti. Ne hetket on mustia, ja toivottomuutta täynnä. Mutta tässä sitä taas ollaan. Mietin miksi koen päiuvän onnistuneeksi, ja se kai johtuu siitä että olen sentään saanut paljon aikaiseksi. Jaksoin tehdä ylimääräistä töissä, senkin ansiota tietenkin että oli historian rauhallisin päivä ikinä. Mutta sen jälkeen olin vielä juhlissa. En nyt vatsa täynnä ole missään energisessä tilassa, mutta en ainakaan ole ihan takki tyhjä ja olen saanut kokea jotakuinkin normaalin ihmisen, normaalin päivän ja se on jo iso asia.

Koska sitä on ollut niin kauan voimaton ja liian kauan poissa normaalista elämästä että jokainen mukamas normaali päivä vaan on voitto. Ehkä löhöily muistuttaa liikaa siitä ajasta kun ei todellakaan ollut voimia. Ehkä kaipaan sitä tervettä minää joka jaksoi puurtaa pitkää päivää. Tai sitä kun oli energiaa järjestää kaiken maailman juttuja ja suunnitella ja toteuttaa vaikka mitä.  En tiedä, mutta hyvä näin, ja aika turhaa onkin suunnitella tai vaatia itseltään liikoja.Ehkä siksi tykkään olla töissä koska silloin saan usein jopa energiaa. Kaverihan sanoi kun varastoa järjestin edellispäivänä, että sinähän olet sellainen joka tykkää järjestyksestä, ja se on kyllä osuvasti sanottu. Jäin oikein miettimään, että hän oli kyllä oikeassa. Mietin miten se on edes mahdollista ettei se näy kotona? Vaikka järjestän ja putsaan ja kuvittelen joka kerta että kaikki pysyy sellaisena, ja silti se ei juurikaan koskaan toteudu. Nyttenki keinutuolissa lojuu pyyheliina, mokkatakki joka oli päälläni tänään, villatakki joka oli päälläni eilen jne.

Olisikohan se raskasta ja kuinka paljon loppujen lopuksi veisi jos aina laittais kaiken paikoilleen heti, eikä vasta sitten kun keinutuoliin ei kerta kaikkiaan mahdu enempää? Jos voisin lainata jonkun tarkan ihmisen elämää päiväksi , tekisin sen, olisi kiva kokemus tai sitten ei.

No nyt alkaa kai viiramaan liikaa joten parempi todeta että itkut on itketty ja ilot iloittu. Toivon mukaan huominen työpäivä on yhtä antoisa kuin tämä päivä.

Rakastan mun työkavereita , ihanaa kun voi sanoa näin !!!

 

 

Kun surussa pääsee eteenpäin, kun aika on kulunut ja ymmärtää että on harpannut ison askeleen eteenpäin, sekin voi olla hämmentävää.

Kun mietin itseäni voi tuntua väärältä olla onnellinen , koska se on vienyt niin ison elämästäni, puhutaan vuosista tavallaan, tai ainakin minulla, koska joko olen hidas tai sitten oivallaan hitaasti. Itse elämäkin vaikuttaa siihen miten edistyy. En usko oikopolkuihin. Jotain asioita on vaan käytävä läpi ja mitä kenellä onkaan siinä arjessa vaikuttaa sekin , miten ehdit tai kykenet syventymään itseesi.

Surusta tulee niin arkea ja osaa sinua että tuntuu lopulta vaikealta irtaantua siitäkin tavallaan. Toisista asioista tulee myös tavallaan tapa. Huomaat selittäväsi samoja asioita ihmisille. Toisaalta se voi olla osa prosessiakin tavallaan. Kelaa niin kauan kunnes itsekkin kyllästyy. Kun sanat ei tahdo riittää , kun epätoivoisesti yrittää selittää jotain , mikä on lähes mahdotonta.

Tavallaan se kun kertoo omasta surustaan, voi jopa tuntua väärältä sanoa että hyvin tässä menee jo. Ihan kun pitäisi todistaa olevansa niin rikki kun olla ja voi, jotta toinen osapuoli ei pidä sinua kylmänä ihmisenä . Ihan kun se olisi ainoa tapa todistaa että rakasti omaa lastaan yli kaiken muun, sillä että kertoo miten vaikeaa on.

Tämä on todella kinkkinen osa prosessia. Miten voi olla uskottava ja sanoa iloisesti että voin hyvin , pieni hymy kasvoillaan ja vielä vaan ohimennen sanoa että kyllä se suru siinä silti on. Tai vielä pahempaa, ettei mainitse surusta mitään. Mietin kuinka moni oikeasti pelkää tulla tuomituksi huonoksi isäksi tai äidiksi sen takia että sanoo asiat rehellisesti niin kuin ne on. Ihan kuin suru olisi rakkauden mittari.

Kuka haluaa kuulla – Hyvin hänellä menee, äkkiähän hän pääsi siitä yli. Tai että verrataisiin johonkin toisen ihmisen suruun.

On aika vaikeaa olla umpirehellinen itselleen. Vaikka toinen vakuuttaa sinua miten ikävä hänellä on ja miten paljon hän itkee omaa lastaan. Tuntuu luonnolliselta lähteä siihen mukaan. Jollei lähde , ei olisi kiva kuulla, miten toinen osapuoli ei tossa vaiheessa kyllä kyennyt siihen mihin sinä. Ainakin itse tulisi kai sellainen olo ettei mukamas rakastaisi omaa lastaan yhtä palavasti kuin toinen osapuoli jolla ei mene niin hyvin.

Mutta kun asia ei ole niin yksinkertainen. Ihmiset on tottunut lukemaan toista ihmistä monesta asiasta. Ilmeet, äänensävy, eleet ja tietenkin sanat. Kun itse olen se mikä olen tässä ja tänään ja voin yleisesti aika hyvin. Pystyn puhumaan lapsestani, pystyn todistamaan kehollani olevani suht tasapainoinen, en itke, en edes meinaa itkeä, ja silti samaan syssyyn silti surra. Kun koko olemukseni on ristiriitaisessa tilassa sen kanssa mistä puhun. Miten silloin voi olettaa että ihminen joka ei tiedä mistä puhutaan voi edes ymmärtää ja tulkita asioita oikein? Niin ihmeellinen on suru. Niin monimutkainen asia on suru.

Jos joku kysyisi minulta tuleeko se päivä kunnen enää sure, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä, tulen aina suremaan omaa menetettyä poikaani. Hän tulee aina olemaan sydämessäni ja niin kauan kun järkeni pelaa, tulen aina muistamaan oman poikani ja niin haluan myös tehdä. Jopa 11 vuoden jälkeen on niitä hyviä hetkiä, mutta myöskin niitä huonompia. Mutta verrattuna samoihin hyviin ja huonompiin hetkiin 9 vuotta sitten , asiat on kuitenkin muuttunut.

Jos joku kysyisi minulta juuri nyt miltä tuntuu? Vastaukseni olisi taatusti vaisumpi, koska ei ole ehkä niin suurta tarvetta selittää enään mitään, ei tarvitse vakuuttaa muita enään niin paljon. Ehkä en uhraisi niin paljon sanoja mihinkään. Ei surua näy aina päällepäin, ei sitä voi lukea sinusta mitenkään, surussa on niin monta kasvoa kuin on surijaakin.

Itse elän sanoissa ja kirjoituksissani juuri ne hetket kuin ne silloin oli tai miten olen ne muokannut päässäni muistona. Jos juuri nyt kun on hiljainen suru kehossani , alkaisin miettimään jotain tapahtumaa josta tulin vihaiseksi, pääsen siihen tilaan mikä joskus oli minulle totta.

Tällaiset hetket kun istun ja mietin on hyvin helppoa jäädä kiinni suruun , olla hyvin lähellä jotain hiljaista itkua. Sääliä itseään koska on joutunut kohtaamaan tällaisen surun, ja joutua elämään elämää joka ei koskaan tule täysin ehjäksi. Voin oikeasti joskus itkeä itsenäni ja omaa suruani, mutta vielä enemmän poikani surua joka joutui jatkamaan tätä elämää ilman ihanaa isoveljeään. Se on suruista suurin.

Kun hauskat asiat mitä tapahtui tänäänkin , on olemassa ja tavallaan kuitenkin suru menee niidenkin hetkien yli, ihan kuin katsoisit välillä itseäsi kuin filmistä. Silloin epäilee jopa omia sanojaan, ja tuntuu kuin oikea elämä välillä vaan on väkisin yrittämistä ja feikkiä. Tuntuu väärältä ettet ikinä voi kokea mitään täydellistä elämää, ei koskaan. On kuin eläisi palapeliä välillä. Kokoat elämäsi hetkistä, mutta se tärkein pala puuttuu.

Kun hiljaa vajoaa ja suree omaa elämäänsä, ilon hetketkään ei tunnu juuri miltään, ne katoaa liian kauas sinusta ja koko ajatusmaailmasta, koska tiedät ettei mikään niistä hetkistä kuitenkaan koskaan korvaa sitä mitä eniten toivot.

Olenhan minä reipas, olen aidosti iloinen, ja silti se kaikki menettää merkityksen kun tulee se hiljainen ikävä ja se totuus on edessäsi taas, se että oikeasti joutuu elämään elämänsä loppujen lopuksi niin vajaassa elämässä, mikä ei koskaan tule täydelliseksi vaikka mitä tekisit. Vaikka kuinka yrittää hakea niitä iloja ja oikeasti on niistä kiitollinen, vaikka kuinka tiedän että kokemuksesta että taas tulee hyviä päiviä kun nauran  aidosti, se vaan katoaa niinä hetkinä kauas, ihan kunnei se elämä ole voinut olla totta , vaikka elit ne hetket juuri muutamia tunteja sitten.

Kun väkisin silmät kosteana yrität muistaa minkä takia elät ja silti osa sinua hymyilee kun mietit lähes aina omaa elävää poikaasi, yrität saada fiiliksen takaisin, ja se ei silti onnistu ja kaikki muuttuu molliksi . Suret omaa lastasi ja elävää lastasi yhtäaikaa. Suret itseäsi , miestäsi ja koko elämääsi. Suret vielä uusi tapahtumia ja heidän uutta elämää. Silloin tuntee itsensä valehtelijaksi, ja miettii onko minulla oikeus valaa muihin uskoa paremmasta elämästä? Onko sitä edes enää olemassa tai johdatanko ihmisiä tähän samaan valheiden kuplaan missä itse ehkä elän.

Ajatukset siirtyy sisaruksiin , ihmisiin, lapsiin jotka elää tätä elämää vaikka yksi heistä on poissa. Miten minä voisinkaan luovuttaa kuitenkaan. Miksen voisi antaa toivoa vaikka palat on irrallaan, eikä vielä löytäneet paikkansa. Miksen saa antaa toivoa, ja kuka loppujen lopuksi tietää totuuden. Haluan oikeasti että jokainen lapsi joka menetti sisaruksen tulee onnelliseksi. Haluan oikeasti ettei kukaan elävä lapsi joudu siihen asemaan missä niin monet lapset on.

Lasten kuuluu elää tätä elämää. Heidän kuuluu nauraa ja leikkiä. Heidän kuuluu saada kokea kaikkea mitä joku kokee raskaalta. Heidän kuuluu toistaa ikuisia joulujuhlia tarhassa ja koulussa. On oltava lapsia  joka tuo niitä huonoja todistuksia ja silti on joku joka heitä rakastaa. On oltava neroja jotka jatkaa tätä maailmaa ja ottaa aikanaan vastuun kaikesta. Heidän tulee kasvaa ja koettava ne ensisuudelmansa.

Ja jotta he siksi tulee, on oltava vahvoja lapsensakin menettäneitä ihmisiä jotka  tekee kaikkensa heidän takia. Siksi on uskottava juuri siihen mikä tuntuu oikealta, on noustava siitä hiljaisestakin surustaan. Uskottava vaikka väkisin ja noustava kerta toisen jälkeen.

Koottava ne palat taas kasaan ja uskoa että vielä suurin osa löytää paikkansa.

Jokainen lapsi on siunaus.

 

Ajattelin etten kirjoita enää, koska haluan pysyä aiheessa, enkä alkaa pitämään mitään päiväkirjaa. Uutiset kertoo taas kahden pienen lapsen menehtyneen Lohjalla liikenneonnettomuudessa. Otsikko mitä moni lukee ja kauhistelee hetken, kunnes se unohtuu ja uusi uutinen peittää kaiken alleen.

Kun on tässä pisteessä missä minä olen, eli mielestäni voin jo hyvin. Mutta se on minun mittapuuni, itsestäni ja yleensäkin muista joka on saman kokenut kuin minä. Hyvin vaikeaa on ainakin kuvitella että joku pääsisi siihen normaaliin tilaan joka on vallinnut kun kaikki on hyvin.

Tämäkin uutinen pysäyttää ja se on se ystäväsi jonka kanssa kuljet käsi kädessä tavallaan. En minä ole itkenyt heidän vuoksi , mutta oli eilen ja oli tänään mielessäni. Toki olin duunissa ja vietin itseasiassa aika mukavankin työpäivän taas. Tosin jalka sidottuna ja ihan hiton kovissa kivuissa, koska unohdin ottaa lääkkeen. No kuuri loppuun niin eiköhän se siitä tai ei. En jaksa miettiä mutta ehkä olisi pitänyt ottaa muutama päivä sairauslomaa.

Joo, näin äkkiä toisen suru voi vaikuttaa muihin. Toteaa asian ja ehkä kauhistelee ja sitten taas elämä jatkuu. Niin sen tietenkin pitääkin mennä, eihän kaikki voinut minukaan lastani surra. Mutta minä tiedän jälleen kerran mistä on kyse, ja suren sitä vaikken heitä edes tunne. Tänään en oikeasti edes halua miettiä heidän surua, koska se on niin lohdutonta tietää että joku menetti kaksi lasta.

Mies soitti ennen kuin lähdin ja käski ajaa varovasti koska oli liukasta.

Mies oli soittanut ja soitan takaisin , ja nyt se oli se ortopedin käyntikin ohi. Leikkaus tulossa ja proteesi tulossa, mutta yritetään venyttää aikaa jopa vuodella, mutta lääkitys muuttui ja sai jopa 3kk satsin kerralla vaikka kyse on erittäin voimakkaista lääkkeistä. Näemmä aika tehokkaita kunnei ole kertaakaan vielä noussut ylös ja jopa kuorsaa. Ei herännyt vaikka koirat jostain syystä aloitti turhanpäiväsen mörköhaukkumisen. Tunnistan haukusta jos on tosi kyseessä tai sellaista turhanpäivästä mukamas mörkö haukkua.

No sairaalassa oli ollut ainakin 20 kandia paikalla 🙂 Josta yksi sai vääntää ja kääntää tota ukkoa lääkärin lisäski. Kasvoista kuulema näki enemmän kuin hyvin että sattui, ja sitähän tuo aina valittaa kun lääkärit aina vääntää, niin että on omien sanojen mukaan osat irti taas viikon. Mies vaan sanoi että pitää heidänkin oppia kuitenkin. Säälitti jotenkin . Sanoinkin kaverille että , eipä sekään tyyppi joka päälle ajoi tajua että mies kärsii edelleen, eikä sitä mitä kaikkea tämä on tullut maksamaan . Työpaikka , lääkkeet, ja hermoja, kipuja ym ym ym..

Tämäkin kolari muistuttaa aina myös Matusta. Mies sai elää, poika ei. Muistuttaa että pikkusällin piti lähteä isän kanssa , ja jos niin olisi tehnyt minulla ei olisi poikaa. Onkohan suuremmat voimat päättänyt että minä olen joku kuoleman ekpertti tai mistäköhän on kyse?

No koko kirjoituksen pointti oli se että te kenelle kuolema on kohdannut pienen ajan sisällä, kun olette juuri pääseet hiukan jaloillenne. Kun tulee se pohjasukellus josta taas noustaan ja pystyy kuitenkin ehkä tuntemaan nälkää ja jopa nukkua.

Asia on niin iso, että vaikka pystyy elämään ns. normaalia elämää, mistä minäkin kirjoitan, niin täydellistä, tavallaan entistä olotilaa ei vaan voi saavuttaa. Hetkittäin, ajoittain kyllä, mutta ei täydellistä. Se täydellinen elämä oli, ja vasta kun kykenette itse hyväksymään asian, ja vasta kun olette oppineet elämään tätä uutta elämää, hyväksyen että se mikä on ollut , tulee aina olemaan kanssanne , mutta eri tavalla . Hitsit miten vaikeasti yritän selittää. Eli kun tämäkin valitettava onnettomuus tapahtui, se muistuttaa aina teitä omasta menetyksestänne. Alussa se repii tuoreen haavan esille, voi jopa itkeä ja vajota itsekkin. Kestää kauemmin nollata toistenkin surut tavallaan.

Ns. normaali ihminen joka ei ole kokenut mitään vastavaa voi unohtaa koko uutisen heti noustuaan ja korkeintaan todeta asia kahvipöydässä jollekkin. Me emme unohda, en minäkään vieläkään kykene siihen, mutta paljon rauhallisemmin kuitenkin. Mutta olen minäkin tätä asiaa miettinyt monet kerrat eilen, ja monet kerrat tänään. Mietin sitä kun mieheni soitti, mietin sitä kun ajoin jyrkkää mäkeä ja totesin että se oli hiekoitettu ensimmäisen kerran minun muistini mukaan. Mietin sitä kun laitoin pojalle tekstarin kun kiitin häntä koneeni putsauksesta. Mietin sitä illalla sängyssä. En mieti sitä koko ajan, taukoamatta. En menetä yöuniani enää. Mietin jopa rakkaaan serkkuni lasten puolesta peläten. Poikani puolesta peläten. Pieniä hippusia sataa koko ajan. Joka kerta kun mieheni sanoo.- Aja varovasti, mietin ja tiedän miksi hän niin sanoo. Kun työmatkalla näin kuorma auton pysähtyneen tien sivuun koska puhui puhelimessa, kiitin ja mietin että onpa järkevä mies. Tunsin myös kiitollisuutta pojan tyttöystävää kohtaan joka on tarkka näissä asioissa. Tunnen kiitollisuuttaa häntä kohtaan että he puhuu ja he kunnioittaa toisiaan. Kaikki asiat linkkityy niin moneen asiaan jota kai kutsutaan elämäksi.

Mutta voin myös kuvitella miten joku lukiessaan minun kokemuksia on turhautunut kun kerron tästä omasta uudesta elämästäni tänään.

Ketä kiinnostaa jos minulla oli hyvä päivä? Ketä kiinnostaa mistä olen onnellinen, kiitollinen? Ei ketään kenen suru on vasta ns. työn alla. Mutta siksi kirjoitan siitäkin hiukan, koska vain sillä pystyn todistamaan että minäkin olin se joka makasi vessan lattialla ja oksensin. Minäkin vapusin sinne syvään. Mutta tässä minä olen tänään ja mietin jopa miten lihava minä olen, tai mitä siivoan seuraavaksi kotona, tai sitä sun tätä ns. ihan huuhaajuttua mikä ei kiinnosta ketään. Normi ihmisten mielestä vietän ihan älyttömän tylsää elämää , joskus jopa omasta mielestäni. Lastensa menettäneen ihmisen mielestä, elämäni nyt ei ole mahdollista, tai se ei kiinnosta koska juuri minä rakastin niin ja niin paljon, eniten koko maailmassa. Juuri minä en voi saavuttaa tuollaista elämää.

Jos niin tunnet, et ole valmis hyväksymään että voit kokea näin, et ehkä usko sen olevan mahdollista. Tunnen suurta surua ja aitoa surua muidenkin puolesta että teidänkin pitää käydä tämä kaikki läpi . Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Niin kuin jossain kirjoitin. Kuljemme tavallaan tiemme yksin vaikka päämäärä tavallaan on sama. Kuljemme kaikki kohti omaa kuolemamme niin kurjalta kuin se tuntuukin, mutta joskus me kaikki kuolemme. Mutta sitä ennen on elämää, ja minun voimani oli poika, minun maanpäällinen voimani. Hänen takia minä elän. Hänen takia olen tässä tänään. Oman itseni takia olen myöskin tässä, koska minä itse olen tämän työni tehnyt, ja se on kestänyt kauan.

Onnekseni voin kai sanoa että suren jo muitakin asioita. Kuten mieheni tulevaa leikkausta. Olen tänään hiton onnellinen että pääsi hyvälle lääkärille, olen onnellinen niistä pienistä pillereistä. Olen onnellinen että pääsin ehjänä kotiin. Olen onnellinen ihanista työkavereista jotka jälleen teki tästä päivästä hyvän. Ei he sääli minua, ei he yritä mitään väkisin, he vaan on ja se riittää minulle.

Minä jos joku olen itselleni sadisti. Joten en todellakaan ole teko-onnellinen mistään. Olen aidosti onnellinne jos olen. Onnekseni voin olla sitä aika usein.

Olen oppinut kulkemaan niiden pienten ajatusteni kanssa. Ne ei hallitse elämääni enää. En tunne huonoa omatuntoa siitä että olin onnellinen ja nautin jostain tänään. Näin työkaverin ihanan kuvan mekosta josta hän puhui. Olin onnellinen hänen puolesta. Olin onnellinen ja oli hauskaa kun koluttiin varastoa kavereiden kanssa , autoin kaveria loppuillasta ja oli kivaa tehdä niin. En nauranut vatsa kippurassa ja silti oli keskimääräistä parempi iltavuoro.

No tänään suostuin jälleen kerran palaamaan makuuhuoneeseen nukkumaan, ja luojan kiitos koira ei ole pierinyt. Suunnittelin jo muuttavani toiseen huoneeseen, mutta jostain syystä nukun parhaiten tässä makuuhuoneessa. Toiseksi yritän säästää kuluissa ja olisi tyhmää nostaa lämpöä siellä toisessa sen takia että nukun muutaman tunnin.

No täällä ollaan, ja äsken mies heräsi. Joo lasken usein ja olen tottunut siihen. Mies joka ei osaa olla hiljaa. Jostain syystä kun iltavuoro vaihtuu aamuvuoroon en saa unta, tämä on joku psykologinen juttu kai, kun pitäisi nukkua en sitä sitten tee. No sitten lasken vaan vuoroja , että kyllä se siitä, tarkoittaa että nukun huomenna duunin jälkeen päikkärit.

No tossa kun kuvittelin ettei mies taatusti herää, laskin käden hänen päälle ja yritin siirtää hyvää energiaa hänelle. Tosin mietin siirtyykö huonot minulle. Siis minulla ei ole hajuakaan toimiiko se, mutta eipä siinä mitään häviäkkään. Koitimme sitä kaverin jalkaankin kun se oli kipsissä. Hän sentään uskoo sen olevan mahdollista. Hän tunsi varpaissa jotain lämpöä vaikka käteni oli sääressä. Joo saa nauraa, ja toivon mukaan niin tapahtuukin, tai kelpaa isot huokauksetkin 😀

Eipä taida pillerit auttaa, koska ukko nostaa taas jalkaa pystyyn ja vaikeroi hiukan. Toivottavasti ne on sellaisia jotka auttaa kun on ottanut niitä muutaman päivän.

Täytyy varmaan alkaa hieman hieroa joten malttia ja uskoa huomiseen. Voimaenergiaa kaikille jotka sitä tarvii, yritän lähettää sitä 😉  Voimia

Syvä ja lämmin osanottoni kahden pienen lapsensa menettäneille    <3 <3

Iltavuoroa pukkaa. Menen ulos koirien kanssa, ihan pikkulenkki vaan, ja miten juuri silloin ilma tuntuu olevan juuri parasta kunnei ehdi kauemmin olla ulkona. Poikakin tulee iltapäivällä käymään, ja sekin harmittaa etten näe häntä. Menen kai kaupan kautta ostamaan jotain hänelle, jos vaikka ajaisi duunipaikan ohi. Täydellinen ratsastusilma, ilma on raikas eikä tuule liikaa. No sain ainakin haistella ulkoilmaa hiukan. Kun koko elämänsä on tottunut tekemään pitkää päivää ulkoilma vaan on niin minun juttuni.

Mies pyysi tekemään lasagnea, mutta ei onnistu koska heitin pois lasagnelevyt kun päiväys oli mennyt aikoja sitten. Toki ihmettelin pyyntöä koska hän on perunamies, eikä todellakaan ole pyytänyt sitä koskaan. Poika kuulema tykkää. TÄH? – Koska mukamas poika on niin sanonut ? Mies väitti että on joskus kysynyt pojan lempiruokia josta toinen on äidin tekemää lasagnea. Tätä en ihan nielle ennen kuin kysyn pojalta. Mikäköhän tota ukkoa nyt vaivaa ?

Matias olisikin voinut pyytää lasagnea, mietin.

Mietin miksi metsä on se minun juttuni , ja on aina niin ollut. Metsässä on vaan joku taika, ja paikka missä olen viettänyt aikaani lapsesta asti, jopa ihan yksin. Olen jopa eksynyt metsään ja silti en pelkää sitä. Toki mies on varustanut minut useasti koiratutkalla, jotta löytää minut jos eksyn, missä olen aika hyvä. Nykyään kuljen vaan ns. ”meidän metsässä”, mutta onnistuin tietenkin  sielläkin kerran eksymään, juuri kun tyttö oli tulossa ensimmäistä kertaa kylään.

Kaipaan mun hyvää entistä naapuri päivä päivältä enemmän. Hänellä on nykyään enemmän kuin yksi hevonen. Miten minusta tuntuu että vielä hän tänne muuttaa. Toivotaan niin. Täytynee kai lähettää toivomus-enkelille viestiä että hän löytää täältä ison paikan jossa voi hevosia pitää. Toki ”meidän” metsäkin on muuttunut paljon hakkuiden takia.

Lapsena minulla oli iso vuori, joka siis luultavasti oli korkeampi kallio. Siellä oli minun ”timanttivuoreni” jossa oli kuningastuolikin, mikä siis oli kaatuneen puun runko joka näytti ihan tuolilta.

Toivottavasti pojillakin on jäänyt jotain taikaa muistoiksi omasta lapsuudestaan. Tässä kohtaa säälin kyllä niitä lapsia jotka ei muuta teekkään kun kulkee nenä kiinni kaiken maailman koneissa ja peleissä.

Kerran äiti kävi täällä kaverinsa kanssa sienessä ja minä erkaannuin istuakseni hetki ihan omassa rauhassani. Istahdin ja oli kuin pieni tyhjä tyhjä tila minkä puut ympäröi. Ihan oli alkusyksyä ja ilma ihan kuiva ja lämmin. Yksi kaksi alan katsomaan yhtä puunrunkoa että hetkinen, ihan kuin valkoista usvaa olisi kurkkinut minua. Ihan alkoi maasta ja ylettyi taatusti puoilitoista metriä, se ei ollut ihan suoraa vaan tavallaan leveni jostain kohtaa. Ei ihmisihahmo mutta kuitenkin edes jotain sinnepäin. Mietin onko silmissäni vikaa ja räpsyttelinkin muutaman kerran, mutta siinä se oli. Ihme kyllä en pelännyt yhtään, koska se oli niin kummalista ja oli ihan rauhallinen olo. Otin silmälasit pois päästäni , koska ajattelin onko ne niin likaiset että tulee tuollainen vääristymä tavallaan. Putsaan lasit paitaani , mutta usva oli siinä ja pysyi. Tuli mieleeni ne hetket kun öisin ajelin ja pyysin ääneen, – et hei sinä joku, oikeasti en halua nähdä mitään kummalista, vaan tyydyn hyvin tähän elämääni mikä minulla on.

Siellä metsässä on jo lapsena tuntunut siltä etten ole yksin , mutta en ole takertunut ajatukseen miksi niin ajattelin ja koin. Silloin istuessani ihan aikuisena tuli tavallaan outo fiilis, et hei haloo, mitä nyt? Aikani sitä siinä ihmettelin ja olisiko joku koirista tullut mihin katseeni kohdistui ja lopulta usva oli kadonnut. Tsekkasin kaikki puunrungot läheltä , mutta poissa se oli.

Tänään tämäkin tuli mieleeni, eikä tätä ole tapahtunut koskaan sen jälkeen. Toisaalta se olisi kiva kokea uudestaan. Harmi on etten aina pysty itsekkään ymmärtämään kun kokee jotain ns. oudompaa. Kuten esimerkiksi jotain minkä koen selviksi merkeiksi. Ettei näin voi tapahtua oikeasti. Olen toki voinut sanoa jotain joka on toteutunut, mutta en ole tiennyt sen olevan merkillistä juuri sillä hetkellä kun niin sanon. Siitä ei ole kovinkaan paljon aikaa, alle viikko kun sanoin yhden asian työkaverille , -minä olen varma että tässä käy näin ja piste. Unohdin koko jutun ja kun tulen yhtenä päivänä töihin hän tuli heti luokseni ja kysyi minulta. Arvaa mitä, että pakko kysyä tiesitkö tästä asiasta jotain?Tässä kävi juuri niin kuin sinä sanoit. Olin ihan äimän käkenä koska olin unohtanut koko lauseeni.

Nyt olen sanonut sinne jonnekkin, että olen valmis ihan mihin vaan. Mutta toistaiseksi en ole mitään ihmeempää huomannut ainakaan. Toki mieleeni palautuu siihen kun kävin erään näkijän luona , hänellä oli vesiastia ja kristalli mitä hän piti kädessään ja upotti sen välillä veteen. En oikein muista mitään ihmneempää tai vakuuttavampaa tapahtuneen, enkä vakuuttunut mistään. Mutta sen muistan että hän sanoi. – Metsä on sinun kirkkosi.

Joten olkoot niin. Minua oikeasti vahvistavat asiat surussa on siis todellakin ehdottomasti ykkösenä ollut sekä metsä ja hevoset. Vaikka itse olen aina ollut koiraihminen ja siis omistan niitä edelleen, en silti ole koskaan kokenut heillä olevan niin suurta maagista voimaa, joka on kuin taikaa. Koska itse olen kokenut hevosten parantavan voiman , suosittelen todellakin hakeutumaan niiden luokse. Vaikka et uskaltaisi ratsastaa, niin pelkkä kosketus riittää. Juttele niille ja koe jotain aitoa tiedonsiirtoa ajatuksillasi, koska he ei tarvitse sanojakaan ymmärtäkseen. Vaikka tuntuu alussa ettei mitään tapahdu, takaan että ne antaa sinulle jotain maagista joka aina on parantavaa.

Sen täytyy kokea uskoakseen tähän. Siksi aikoinaan annoin yritykseni nimeksi erään hevosen nimen. Koska he pelasti minut kerran ja siksi tiesin kun Matias kuoli että niiltä minä saan voimaa. Ne vapauttaa suuria mustia kohtia jotka on kuin saastaa sisälläsi. Se voi purkautua jopa itkuna, ja jos niin käy annan sen kaikki tulla ulos. Minä siis en ole puunhalaaja vaan hevostenhalaaja. Jos sinua naurattaa ja tunnet itsesi typeräksi , niin anna tulla se nauru, sekin on hevosten voima ja enrgiaa mitä tarvitset. Takaan ja alleviivaan että vaikka hevonen väistää sinua silläkin on tarkoitus.

Viimeksi minua nauratti kun kolme iso hevosta hamuilee minua ja kaikki tuli niin läehlle että omistaja jo käski häätää niitä kauemmaksi . Joo ei ne tyhmiä ole, onhan he hyvinkin tietoisia siitä että nameja löytyy yleensä taskusta.

Metsä taas antaa rauhan omille ajatuksillesi ja on tärkeää saada omat aivot lomalle silloin tällöin. Kun koet että on voimia sinne mennä, mene ja mene yksin. Katsele sammalten eri sävyjä. Oletko koskaan ymmärtänyt miten monta eri väriskalaa luonnossa on? Kerran en voinut vastustaa itseäni, upotin kasvot niin ihana pehemään sammaleeseen ja vaan ihmettelin. Toki totuus oli jotain aivan muuta mitä olin kuvitellut. Se tuoksuu vahvasti mullalta. Toki olen vuorenvarma että sekin kokemus oli hyvä, ainakin tein sen mitä olen usein ajatellut tekeväni. Jos on kaunis ja lämmintä olen myös maannut selälläni , vaan takki allani ja katellut ylös odottaneeni ihmeitä.

Mitään ihmeitä en vielä ole kokenut , mutta aika jännää putoaako juuri se lehti mitä katsot juuri kun sinä sitä katsot. Ei se mitä teet tai et tee, ole oleellista. Minusta hiljaisuus itsessään on se juttu mitä kaikki ei osaa kohdata. On vaikeaa istua hiljaa ja vaan olla, yrittää olla ajattelematta yhtään mitään, kokeilkaa, se ei todellakaan ole helppoa vaan olla. Se voi tuntua jopa turhauttavalta tai ääres tyhmältäkin. Mutta kun säännöllisesti käy tulet tietämään mitä se sinulle antaa.

Vaikka lapsesi on kuinka tärkeä ja koko ajan ajatuksissasi, tarvitset itse voimia , joten mene sieltä mistä pääset helpoiten , kunhan saavutat jotain muuta kuin sitä samaa mikä myllertää päässäsi. Katkaise surun kaavaa joka tuntuu pyörivän samaan suuntaan ja ei tunnu edistyvän. Tai tuntuu liian surulliselta tavallaan. Pienin askelin jotain uutta.

Parantuakseen ei todellakaan tarvitse kävellä 10km jos se tuntuu ylivoimaiselta. Ei tarvitse ns. purkaa pahaa oloaan rehkimällä salilla jos on vaikeaa poistua kotoa, tai jollei halua kohdata ketään. Minä olen jopa maannut terassilla , koska halusin ulkoilla, mutta en jaksanut. Sen verran pinnistin että otin aurinkotuolin patjan alleni ja peiton päälleni. Sekin on parempaa ulkoilua kunnei mitään.

Ole rohkea hullu itsesi ja tee mitä päähäsi tulee. Koska uskon että jokaisella ajatuksella on joku tarkoitus. Saadaaksesi voimaa mitä tarvitset pitää kuitenkin muistaa , että mikään ei tapahdu hetkessä. Ole sinnikäs. Pikkuhiljaa saat voimasi kun jaksat uskoa itseesi ja myös totella itseäsi. Jos se on se punttisali, mikään ei sinua estä menemästä sinnekkään. En voi kuin kertoa miten itse olen voimani saanut , mutta niin monta kuin on ihmistä on myös ajatuksia potenssiin jotain.

Hyviä ajatuksia teille tähän päivään, minä suuntaan kauppaan.

Lisäys illalla:

istuin siis aamupäivän ja kirjoitin ja kuvittelin että minulla on rutkasti aikaa, vilasen jopa kelloa tämän tästä ja hups huomaan että kello onkin  puoli jo, ja tajuan et haloo, eihän minulla ole yhtään aikaa, vaan tasan vartti kunnes työpäivä alkaa, ja niin minä MYÖHÄSTYIN!!!!!En oikeasti kuulu ihmisiin jotka myöhästyy.

Tottakai soitan pomolle että tulossa ollaan. No vartin verran myöhästyin. Työpäivä oli onneksi taas kiva, aika seesteinen vaikka olikin hommia. Kun työt oli tehty jäi vielä puolisen tuntia ja päätin auttaa muita hiukan yhdessä varastossa, on eteenpäin heille huomiseksi ja taas tavallaan unohdin ajan kulun, täysin omissa ajatuksissani, eli työssä. Meni vahingossa muutaman minuutin yli työajan, no hyvä niin pientä tasoitusta . Mitenpäin kuu mahtaa olla kun näin sohlaan aikojen kanssa?

Kotona mies sanoi, teit sitten juuri niin kuin en sanonut. Ohje oli, sammuta valot, ota laturit pois töpseleistä ja ota patja pois lattialta missä nukuin kaksi yötä kunnen kestänyt olla makkarissa missä minusta haisi joku outo haju. No en kai alkanut miettimään mitään muuta kun että vedin farkut jalkaan ja tukka ponnarille ja menoksi.

Saavun töistä kotiin, hauskinta oli että talo oli tyhjä. Mietin missä ihmeessä mies mahtaa olla kun yksi koiristakin oli poissa. Ajattelin lähteä ulos muiden koirien kanssa kun päätin soittaa miehelleni . Puhelin soi keittiön tasolla. Kurkkaan varmuuden vuoksi kodinhoitohuoneeseen , ja näen saunan valon. Mies olikin saunassa. No unohdan ulkoilut ja menen itsekkin sinne.

Tällaiset päivät on minun normiarki, ja minulle ne sopii enemmän kuin hyvin. Ei mitään liikaa , ei dramaa, vaan sopivan tylsän rauhallista 🙂 Tähän voi päästä ja se riittää vallaan mainiosti 🙂

Ainii kuuntelin pari biisiä pianonsoittoakin,(ihan nousee karvat pystyyn kun se musa uppoaa ) ja mietin pitisikö opetalla edes lukemaan nuotteja. Yritän ottaa järjen käteeni, ettei meille vaan ilmesty piano, mihin sitten kyllästyn kunnei riitä sinnikkyys opetella. Vaikka eihän sitä tiedä. Lapsenlapselle maksan ainakin soittotunnit jos häntä kiinnostaa joskus. Siis jos joskus sellaisen saan. Pakkohan se on, koska minullahan on jo tuhatta suunitelmaa mitä kaikkea me sitten tehdään 🙂

Joo tähän on hyvä päättää päivä. Poika putsasi koneeni ja pelittää taas sikahyvin , lähetti vielä kaksi videota miten putsata kone ihan itse 🙂 Mä vaan rakastan mun poikaa 😀 Ihan paras poika 😀

 

 

 

 

 

 

Ehkä on syytä aloitta hyvistä asioista. Työsoppari maaliskuun loppuun. Jotenkin yritän nyt vaan ottaa päivä kerrallaan, ei ainakaan pety. Toisaalta koen itseni tyhmäksi, kun voisi tehdä asioille jotain, edes yrittää. Häpeän tunnustaa että joskus tunteet menee järjen edellä. Ottaisin koska vaan lottovoiton , ajaisin mieluummin bemarilla ja maasturilla . No käännän tämänkin että ainakin kulutan tätä elämääni nyt mukavien ihmisten seurassa, enkä vedä hampaat irvessä pakosta jossain missä en viihdy. Otetaan kaikki irti mitä saa 🙂 Se siitä, asiat ei parane sillä että ruikuttaa tai stressaa, joten i try to forgett.

Usein mietin missä poika mahdollisesti on ennen kuin soitan, joka tuntuu hullulta kun on jo kerran jättänyt sen tärkeimmän soiton soittamattaa. Epäilen etten olisi soittanut autosta vaan vielä töistä, joten olisiko se puhelu sittenkään pelastanut Matun? Miksen lähtenyt 2 minuttia ennen. Tässä kohtaa voisin vetää Jumalan mukaan, miksei hän antanut minulle sitä oloa..ääh..en oikeasti edes jaksa kelata asioita enää.

Ostin kaupasta jugurttia joka sisälsi sokeria. Miten idootti voikaan nainen olla. Potee huonoa omatuntoa siitä että syö jugurtin kun on koko joulun puputtanut suklaata rasiakaupalla. Tässä kohtaa ei ehkä pitäisi mainita että se oli kilon purkki 🙂 Aivan sama, enkä siis ole mitään laihdutus päätöksiä tehnyt vieläkään. Positiivista että jopa täällä tunnustan että olen jopa päässyt tähän pisteeseen että edes silloin tällöin mietin näinkin typeriä asioita.

Onnellinen oivallukseni on pitänyt aika hyvin ja on oikeasti aika puhdas olo sisäisesti. Mutta en mene vannomaan että se olisi mitään 100% vapautumista tai mitään. Mutta hiton hyvä oivallus ainakin. Enemminkin kallistun sen puoleen, että ”herranpelko” on ja pysyy jossain muodossa, joten tuskin elämäntapani ainakaan suuresti muuttuu.

Töissä oli kivaa tai surullista miten sen nyt sanoisi. Hyvä että tutustuin yhteen huipputyyppiin, joka valitettavasti sai duunipaikan muualta. Harvoin haen ihmisiä varta vasten sanoakseni heipat, mutta tässä kohtaa tein poikkeuksen halauksen kera. Tykkään ihmistä jotka on juuri sitä mitä ovat, mieluummin tietenkin hiukan outoja. Ei hän nyt silleen outo muuten ollut, mutta sanotaanko että teki lähtemättömän vaikutuksen ja huumori oli just parasta. Sellainen ihminen jonka tiedät olevan aito tavallaan. Joo eli kun mietin miten kuvailisin hänet, sanoisin kai, asiallinen, määrätietoinen, oman tiensä kulkija, hauska , ei mielistelijä. Huippuyksilö joka taatusti pärjää. Silmissäni näen ison hymyn. Tulin todellakin iloiseksi pelkästään muistosta 😀 Kumma miten kehoni muuttuu sitä mukaan mistä kirjoitan. Eli nyt kuplii iloa sisälläni ja jopa hymyilen itsekkin. Hyvä niin, täänks to my body.

Kun taas mietin Matua, näen tottakai kaikki se mistä olen kirjoittanut. Hymyilevä ja nauravainen, siis todellakin iso nauru , suu ihan auki ja pää kallellaan taaksepäin.

Mietin mitä kaikkea oltaisiin tehty, ja tuntuu kummalliselta että se viimeinen joulunaika mikä meillä oli, vaan oli niin erikoinen arkisuudessaan. Joo mietin miksi ihmeessä hän pyysi minua mukaan ostoksille. Tottakai kävin hänen kanssa kaupoissa kun asui kotona ja piti ostaa luistimia, jäkiskamoja, kaupassa pienenä poikana ruokaostoksilla jne. Mutta ei me juurikaan käyty kahdestaan shoppailemassa. Ja se yksi viesti,- joo mennään, äiti ja poika yhdessä. Se ei tavallaan edes kuullostanut Matulta. Tässä kohtaa voisin taas vetää Jumalan mukaan. Halusiko Jumala että minulle jää jotain mitä muistella , koska kaikki oli ennalta kirjoitettu? Tai se megapitkä halaus, kun isi laittoi ruokaa ja me vaan seistään siinä halaamassa, ja jäädään vielä roikkumaan toisiimme liimautuneena pitkäksi aikaa vieri vieressä kädet toisiimme kietoutuneena. Miten ihana poika minulla olikaan.

Olisiko tämä ollut joku uusi alku , joku uusi käyttäymismalli kun hän oli muuttamassa pois, ja majailikin paljon tyttöystävänsä luona muutenkin, jolleivät olleet täällä. Miksi Matu ei voinnut viettää viimeiset päivät enemmän kotona, jotta olisin saanut kaikki imettyä itseeni tavallaan? Mitä hyötyä jollekkin tytölle oli tästä,että hän sai ne muistot? Nuori ja tiesin jo silloin että hänen elämä jatkuu, lapsineen ja kaikkea mitä siihen aikuisuuteen kasvamiseen kuuluukin.

Toinen asia mitä olen miettinyt on tämä joulu. Äiti kysyi, kuka toi toinen poika on noissa kuvissa. Kuvissa oli Matu. Vastasin vaan nopeasti , äryyntyneenä että Matuhan niissä on molemmissa. Tein niin kuin selväksi että se oli siinä. En loukkaantunut siitä ettei hän mukamas tiennyt, tai oliko se tapa ottaa Matu puheeksi? Kolmas kuvahan oli joulupöydässä. Pappasta oli yksi kuva, jossa pitää edesmennyttä koiraamme sylissä. Aika sopivasti ja täysin vahinko. No mitä sitä periaatteessa miettimään, miksi reagoin niin kuin tein, joulu oli ja meni jo. Silti olen vaan niitä ihmisiä joka tutkii ja miettii ja analysoi ja kääntää ja vääntää asioita joka kiinnostaa, ja ihmismieli on juuri yksi asioista joka kiehtoo. Silti päätin että ensi jouluna ollaan ihan vaan ydinperheen kesken, jos nyt elossa ollaan siis.

Ainoa ns. ulkopuolinen joka minua ei häiritse on pojan tyttöystävä. Minua ei paina pätkääkään että hän tulee esim. Matun haudalle. Hän tavallaan kuuluukin olla siellä , ihan kuin esitellä itsensä Matulle, tai ehkä se onkin enemmän se että me olemme ottaneet hänet jo perheesemme niikuin omaksi tytöksi. Niin se taitaa olla.

Jos Matu eläisi oltaisiin tietenkin vietetty joulut isommassa porukassa koska olisi kaksi tyttöäkin mukana. Viimeinen lause on se miksi taas päätin kirjoittaa. Minä siis oletan näin, minä kai haaveilen että se olisi ollut niin. Totuutta en saa koskaan tietää. Kuka sen tietää olisiko Matu ollut lyhyessä narussa tulevan siippansa ohjattavissa, joka olisi päättänyt että he käy meillä vaan vaikkapa joulupäivänä.  No niin en halua uskoa että se olisi ollut niin. Koska ainakin ainoa elävä poikani kunnioittaa aina minua äitienpäivänä, jouluaattona ainakin tähän asti, isänpäivänä . Soittaa meidän synttäreilläkin. Muistaa myös isovanhempansa. Mietin mahtaako Matun kuolemakin olla syy siihen ettei hän voisi kuvitellakkaan olevansa poissa jouluaaton. Joulu ilman poikaa ei olisi mitään, menisi tavallaan koko vuosi hukkaan. Nämäkin ajatukset on ihan turhia periaatteessa, koska lapseni on aikuinen, miten kamala sana se onkaan.

Kaveri tossa päivitti faceen että poika aloitti autokoulun koska täytti 18 vuotta. Muistan kun haimme Matulle kortin tai jotain joka liittyi autokouluun ja minä näen vaan tietokoneruudussa jonkun tekstin mitä en muista tarkkaan miten se meni. Jotain etten ole enää vastuussa pojastani tyyliin. Apua, naps ja se on virallista. Se oli aika kauheaa lukea. Kuvastaa kyllä juuri minun äitiyttä. Äiti hoitaa, järkkää, soittaa . Nyt minulla ei ollut mitään oikeutta mihinkään, enkä voinut edes kuolemankaan jälkeen edes sulkea puhelinliittymää todistamatta että poikani todellakin on kuollut. Siis ymmärrän tämän täysin ja se on luonnollista, mutta kyllä se riipaisi silti.

Mietin miten Matun luonne olisi muuttunut tai olisiko se muuttunut ?Kuinka paljon hän olisi ollut tekemisissä veljensä kanssa ? Olisiko tytöt ja pojat viettäneet keskenään paljon aikaa? Oletan että ainakin pojat olisi ollut, ja se vasta riipaiseekin sydäntä ettei se ole enää mahdollista. Pojalla ei vaan ole ketään , vaan me kaksi ja jos kaikki käy niikuin toivon , että me kuollaan ensin, kaikki paska jää hänelle selvitettäväksi. Vaikka kuinka olen järjestänyt kaikki asiani helpottakseen häntä , jää silti tuhatta asiaa. Ei lapset sitä ehkä mieti, kun he luulee pärjäävänsä itse, ja onneksi tiedän ettei poikani ole mikään tumpelo joka ei pärjää, mutta silti on aika tyhjän päällä kunnei vanhempia ole. Me ollaan vanhempina kuitenkin tavallaan se vahva vuori ja taustatuki , keneen voi ottaa yhteyttä jos on jotain.

Uusi vuosi oli ja meni ja eletään alkuvuotta. Kohta on taas Matun synttärit, koska vuosi alkaa aina hänen synttäreillä. Ihan kun vaihde napsahtaa toiseen asentoon automaattisesti , kun oikeasti joka kerta mietin heti perään ja sitten ei olekkaan paljon aikaa kun vietetään pojan synttärit, sitten se on siinä tavallaan.

Toinen asia mikä joskus hiukan surettaa on se että kun on joku päivä. Kuten synttärit tai joulu , niin minusta kuuluu tehdä jotain konkreettisesti. Ei tulisi mieleenikään esimerkiksi jättää haudalla käymisen väliin, se on niin päivänselvää kun olla ja voi. Mietin mahtaako edes kukaan muu osata surra meidän lasta edes sinnepäinkään , miten me tätä oikeasti kannamme. Jos ajatellaan vaikkapa omaa äitiäni. Mahtaako hän edes sytyttää kynttilää Matun kunnaiaksi esimerkiksi syntymäpäivänä? En halua edes kysyä.

Joskus halauankin vaan Matun tavallaan meille, enkä jakaa häntä tavallaan. Tämä on noloa tunnustaa mutta ajattelen niinkin että tyttö joutui tyytymään vaihtoehtoon B:hen .

Olen huomannut että totuus ei aina ole hyväksi, eli voisko sen sanoa suorasukaisuudeksi. Se on usein ihmisten mielestä yhtä kuin vahvuus , jopa pelottavaa. Mutta en minä mitään kaunoa olekkaan kirjoittamassa. Mielestäni ei tarvitse loukata, ja asioita voi esittää monella tapaa. On joskus hyvinkin pienestä kiinni kun asioiden merkitys muuttuu , tai sävy ainakin .

Mutta he ketä minut tuntee oikeasti tietää minut, eikä he ole onneksi koskaan loukkaantunut , koska perustelen kyllä kantani jos joku jää epäselväksi. Yleensä en selittele yhtään mitään, jollen itse epäile että on voinut tulla väärinymmärrys. Blogiahan ei onneksi tarvitse lukea, enkä itsekkään lukisi jotain mikä ei tunnu hyvältä.

Elämä vaan on itselleni aika paljon selkeämpää kun kysyy ja saa vastauksen suoraan. Livenä minusta – sopiiko sinulle, mitä mieltä olet , tehdäänkö, onko sinulla ehdotuksia, on asioita mitä itse käytän ja ehkä siksi voin itse vetää herneen nenään jos joku vaan toteaa- tee, tai tämä on just näin, jne.

Tosin minulla on pitkä pinna, ja jos alkaa ottamaan päähän on kaksi vaihtoehtoa. Poistun ja olen hiljaa tai kysyn suoraan tai puolustan oman näkemykseni. Siksi olen vetänyt aika paljon takavasempaan , eli poistunut areenalta. Ne ihmiset kenelle minulla yksinkertaisesti ei ole enää mitään sanottavaa, tai jos olen loukaantunut, saavat minun puolestani elää elämänsä ihan rauhassa ilman minun läsnäoloa.

Koska olen vuosia ollut kiinnostunut mielenhallinasta , olen yrittänyt soveltaa tätä ihan livenäkin. Ne ihmiset jotka on loukannut minua, eikä edes ole ollut pokkaa tulla eteeni joko pyytämään anteeksi sikamaisuuttaan, tai omaa tyhmyyttään, enkä omista yrityksistäni huolimatta, ole kyennyt itse pääsemään asian yli, poistan vaan listalta tavallaan.

Esimerkkinä. Se yksi nainen joka leivtti väärää tietoa kuolleesta pojastastani. Suomeksi, levitti työpaikallaan väärää tietoa,  valitettavaa on että törmäsin häneen kyllä pari kolme kertaa. Kykenin kyllä olemaan kun ei mitään, mutta omassa pääkopassani en ole antanut tätä anteeksi 100%. Suurena tyhmyytenä pidän myös omaa sukulaistani siitä hiton kirouksesta, tekisi oikeasti mieli ihan ystävällisesti sanoa, ettei ehkä kannata ”lohduttaa” muita samalla tavalla. Tästä päästään taas minun omiin uskomuksiini, mistä nyt siis kuvittelin ainakin saavani rauhan. Eli Jumalan kostoon. Itsemurhalevittäjän oma tytär kuoli, ja toisen mies kuoli heidän oman kodin sohvalle. Sattuma??En tiedä.

En todellakaan suosittele jäämään vihaan ja katkeruuteen kiinni. Mutta nyt täytyy muistaa että minä pääsin sillä tavalla ”helpomalla ” että Matun kuolema oli puhdas onnettomuus, joten en myöskään tuomitse ketään joka vihaa tai on katkera, en vaan voi, koska en itsekkään ole täydellinen.

Viha ja katkeruus ei koskaan johda mihinkään hyvään. Se syö ihmistä ihan turhaan, koska yleensä itse kohde ei tiedä asiasta yhtään mitään, vaan elelee ihan tuiki tavallista elämäänsä tietämättä mitä sinä kannata sisälläsi. Itse koen heidän tavallaan olevan voittajia, ja siihen minä en suostu. Siksi annan myöskin vähintään kerran anteeksi jollen jo ole heidät poistanut elämästäni. Jos joskus meinaan langeta laitan itseni ruotuun alta ajan . Mikäli tilanne on äkillinen, poistun tai sanon mitä ajattelen, kyllä minä itseäni puolustan jos siihen on tarvetta.

Kunnioitan myöskin omaa kuollutta poikaani sen verran , etten puutu millään tavalla asioihin mitä hän kunnioitti tai rakasti. Siksi en myöskään tule koskaan kirjoittamaan hänen rakkaudesta, josta olen onnellinen että hän koki. Kuulun ihmisiin joka jotain lupaa, sen pidän.

En uskalla, enkä halua ajatella mitään pahaa, mutta voin sanoa että pelkään niiden ihmisten puolesta joka tahallaan tekee väärin kerta toisen jälkeen. Ajattelen aina niin, että kyllä minä kestän, ja niin yritänkin kestää viimeiseen asti, että kyllä tämä maailmankaikkeus vielä stopin laittaa kun aika on oikea.

Iloisempiin harjoituksiini oman mieleni kanssa taas on ollut aika hauskojakin. Toki on ollut kurjiakin treenejä. Varsinkin ne 10 vuotta kipsassa kun kahden jälkeen yöllä suurin osa asiakkaista oli enemmän tai vähemmän humalassa.

Siellähän minä odotin näitä nälkäisiä sankareita jotka yksin palasi kotiiaan kohti. Jollen ollut prinsessa olin lehmä, huora, sika, ja vaikka mitä. Ja oli ehkä mielenpainuvin treenini, kun kalju , lyhyt mies saapuu nälkäisenä valittamaan hinnoista tai mistä lie valittanutkaan. Kun vaan hymyilin ja totesin että kannattaa varmasti mennä muualle syömään tähän aikaan, jos noin paha mieli on. Siis oikeasti onnistuin sanomaan kaiken jotenkin kauniimmin. Mutta pääasia oli se että pääsin täysin asian päälle. Katsoin vaan tuntematta mitään, en yhtään mitään. Lopulta kun totean että olen pahoillani että olet tota mieltä minusta , suljen luukun ja olen aloittamassa siivoaamaan paikat kuntoon , tämä mies koputtaa ikkunaan  ja levittää vaan kätensä. Hänellä oli niin paha mieli siitä mitä oli sanonut minulle. Minua oikeasti melkein säälitti se tyyppi, vaikka juuri hetki sitten olin ollut huora ja mitä nyt sinä iltana mahdoinkaan olla. Oli aika hieno fiilis olla ihan lunki siinä kohtaa 🙂

Iloisempi treeni taas oli kun tulin kotiin ja bensa loppui, mitä en meinannut ymmärtää ollenkaan. En saa edes autoa ajettua ihan sivuun, eikä lohduttanut yhtään että olen vielä motarilla aika lähellä tramppia. Totean akunkin olevan melkein loppu ja soitan miehelleni, että olen siinä ja siinä kohtaa tuo bensaa, akku kohta loppu heeeeei.

Pelotti todella paljon koska minun pieni autoni heilui joka kerta kun rekka ajoi ohi. Mutta totesin kylmänviileästi että tilanne on mikä on. Onneksi oli kirja autossa, ja niin minä otan kirjan käteeni ja alan lukemaan. Tilannekatsauksessa olin todennut että miehelläni menee vähintään puoli tuntia ennen kuin minut pelastaa pinteestä. Ovesta en uskaltanut edes mennä ulos, joten minä vaan päätin lukea kuluttaakseni tämänkin ajan. Minä joka normaalisti olisin kironnut ja päärränyt omaa tyhmyyttäni. Aika olisi tuntunut pitkältä ja stressitasoni olisi noussut huippulukemiin.

Uppouduin siis kirjaan ja kesken lukemisen joku koputtaa hanttimiehen puoleiseen sivuikkunaan.

-Jaahas, sinulla taitaa olla joku ongelma?

-Joo, bensa loppui, että soitin jo miehelleni.

-Niin, olet kyllä aika pahassa paikassa että sopiiko jos me hinataan sinut tohon bensa asemalle?

– Sopii se, jos teillä on köysi eikä minun tarvitse poistua täältä.

Niin ne miehet lähti hinaamaan minua sellaista vauhtia tramppia ylös etten ole ikinä pelännyt niin paljon. Ei ne tainnut ihan muistaa ettei kaikki ihmiset ole mestareita olemaan hinattavana. Bensaasemalla mieheni sitten olikin juuri tankkaamassa kanisteria.Maksoin miehille jonkun kympin ja jäätiin juttelemaan kahvikupin ääreen vielä kaikki nelje.

Miten nämä treenit liittyy Matuun. Paljonkin minusta. Koska surussa oletan muidenkin käyvän läpi sellaista tunneskaalaa, ettei siinä kylläkään jää yhtäkään tunnetta käyttämättä.

Varsinkin kun kaikki on uutta, kun loukkaantuu , suuttuu, tuntee vihaa, ajattelee sopimattomia asioita. Hyväksyn senkin, koska tiedän että olen itsekkin  tuntenut niin. Olenhan niistä täälläkin kertonut, olen todellakin sanonut rumasti, olen vihannut, ollut katkera ja vaikka mitä. Se oli minun totuuteni, se oikeasti tapahtui vaikka se onkin rumaa ja sopimatonta. Mutta voiko sitä vaatia että ihminen käyttäytyy joka tilanteessa kuin normaali ihminen, jos on lapsensa menettänyt?

Jos minun pitäisi antaa itselleni pisteitä , antaisin silti itelleni aika korkean arvosanan. En minä ole ketään haukkunut pystyyn joka päivä, en ole vihannut joka päivä, enkä mitään muutakaan rumaa. Mutta olen minulla ollut ne huonot päivät ja huonot jaksot. Mitä sitä kieltämään.

Asioita pitää käsitellä ennen kuin asiat voi muuttua. Joten hyvä neuvo on antaa itselleen anteeksi. Ei ihminen edes voi muuttua jollei oivalla jonkun asian olevan pielessä. Jollei ihminen itse kärsi omasta itsestään tai asiasta joka vaivaa, tuskin tulee mitään muutosta tapahtumaankaan. Jos olet päättänyt vihata jotain, se asia vaan on niin, niin kauan kun haluat sen olevan niin. Syy muutoksen on aina oivallus ja se taas voi tulla mistä vaan, ulkopuolinen apu tai oma ajatus.

Kehokin on aika hienosti suunniteltu, joten sekin hoitaa asioita puolestasi. En vaan ite koe olevani parempi äiti, enkä koe rakastavani lastani enemmän sillä että jään kiinni johonkin asioihin mikä ei edistä omaa hyvinvointiani. Hyviä asioita voin kunnioittaa, en huonoja.

Omilla opeillani olen oikeasti pystynyt kohtamaan näitä ihmisiä jotka joskus rikkoi oman mielenrauhani, sai minut surulliseksi. En ole miettinyt heitä öisin, en menettänyt yöuniani enää, en edes kiihtynyt. He on enää korkeintaan mainita miehelleni että törmäsinpä siihenkin taas tai jotain vastaavaa, lähinnä toteamus.

Kun treenaa omaa mieltään, ei aina voi onnistua. En minäkään ole edelleenkään mestari, kaikissa asioissa mitä tapahtuu nyt, tässä uudessa elämässä. Mutta suurimaksi osaksi vanhan elämän ongelmat on tullut kelattua niin paljon etteivät juurikaan vaivaa minua millään tapaa. Ihmiset on minun ongelmista pienimmät kun mietin vanhaa elämääni, lähes olemattomat.

Kyllä ne asiat mitä vieläkin voi satuttaa on ne asiat jotka liittyy Matun kuolemaan konkreettisesti ja silloin otan vaan sen mun oman ajatusmaailmani esille , millä suojelen itseäni . On se sitten totta tai ei, on se sitten suojelukeino tai ei, sillä ei ole mitään merkitystä. Ne asiat mitkä viiltää sydämessäni on ehdottomasti se, tunsiko Matu kipua, ehtikö ymmärtää koko asiaa, tai sen ymmärsi että nyt hän kuolee. Pahaa tekee jopa kirjoittaa. Nämä asiat viiltää ja syvälle menee. Jos joku joskus alkaisi tietoisesti kaivamaan näitä ja kokisin että hän oikeasti tekee sen satuttaakseen minua tahallaan, epäilen etten ehkä pysty olemaan kohtelias, en käyttää mielenhallintaani. En ainakaan heti.

Se aiheuttaisi uuden prosessin, jotta kykenisin poistamaan sen kivun mitä joku minulle haluaisi aiheuttaa tahallaan. Villinä veikkauksena olisin kyllä lyönnyt hänet ns. vyön alle, koska kyllä sana on hallussa jos tarve vaatii. Edesmennyttä ystävääni lainaten, silloin puhutaan kirjakieltä. Hallittu isku tehoaa aina paremmin.

Pakko kertoa tilanteesta jossa eräs ääres typerä tyyppi alko selittämään jotain omista peloistaan yhtä paikkaa kohtaan. Hän pelkää kuolemaa ja se ja se oli kuollut ja hän ei voi mennä yksin ja diibadaabaa. Monella on se kyky ja se on minullakin hyvin vahvana, että nöäen tällaisten paskapuheiden läpi. Kun annetaan hiukan narua ja toivotaan että alan avautumaan ihan kelle vaan jostain. Vähiten tällaisille idiooteille jotka valehtelee päin naamaa. Minulla ei ole mikään ongelma kertoa tai puhua lapsestani, miksi pitäisi olla? Mutta kun aletaan esittämään tyhmää, sitä en vaan voi sietää. Kun tiedän mitä ihminenhaluaa minusta en anna sitä piruuttanikaan, vaan esitän ihan hiton tyhmää, silmät suurena ja annan sen mitä se ihminen ei halua. Minä hymyilin vaan ja katsoin silmiin ja sanoin, -ai, voi miten ikävää, mulle se ei ole ongelma, mä hoidan sen. Sisäinen minä usein kieltämättä nauttii, jollei ole niin typerä että kiehun, harvemmin niin onneksi. Ei ole valehtelimista jos pitää suunsa kiinni, olen todennut. Toinen hyvä kikka on sanoa suoraan kuten, – en halua puhua tästä juuri nyt, tai ihan pamauttaa kovemmilla panoksilla, kuten, vaikka poikani on kuollut tämä ei ole ongelma, tai sitten sanoa että näistä asioista keskustelen vaan läheisteni kanssa, jolloin ihminen ymmärtää enemmän kuin hyvin ettei ole minulle tärkeä. Toki se loukkaa, joten yleensä heittäydyn mieluummin tyhmäksi.

Rehellisen ja hyväntahtoisen ihmisen vaan tunnistaa heti. Yleensä hyväntahtoisimmat ihmiset ei tuo itsensä mitenkään esille, niin kuin ei myöskään viisaimmat ihmiset. Viisas tietää kyllä olevansa viisas itsekkin eikä hänellä ole tarvetta lytätä ketään alemmaksi tunteakseen itsensä hyväksi tai älykkääksi.

Kun minä kirjoitan surusta, kivusta sisälläni, painajaisista ja vaikka mistä asioista joissa on suuria tunteita. Ne asiat mitkä kannata mukanasi tai elät ne hetket uudelleen kun mietit juuri niitä asioita, niihin ei vaan löydä tarpeeksi hyviä sanoja, ei niitä vaan voi välittää sellaiselle ihmiselle joka ei koskaan ole kokenut mitään vastaavaa.

En halua mitään pahaa nyt. Mutta jos minä kysyisin sinulta joka ei ole kokenut mitään vastaavaa taakaa, miten sinä toivosit lapsesi kuolevan jos niin olisi pakko käydä? Tai kenet valitsisit omista lapsistasi tai hyvin rakkaittesi ihmisistä. Ehdottaisin ehkä erillaisia vaihtoehtoja. Mikä on sinun reaktiosi kun jo pelkästään kirjoitan näin sairasta? Ei sinun tarvitse tätä kenellekään kertoa, kunhan vastaat itsellesi. Mitä teet?

Tämähän on pelkkää mielikuvaa, leikkiä. Epäilen vahvasti että jo nyt pidät minua hulluna, sairaana, ja ajattelet minun olevan todella sairas . Haluat ehkä unohtaa koko juttuni jollet jo paiskannut sivuni kiinni, eikö?

Haluatko edes alkaa miettimään? Eipäilen ettet niin halua vaan haluat unohtaa, suuttua minulle, pitää minua hulluna, vihata minua, syyttää minua vaikka miksi. Juuri siksi surun murtama ihminen ei ole ehjä, koska me koimme sen, ja me emme pääseet siitä irti ennen kuin olimme tehnyt todella paljon työtä itsemme kanssa. Me emme voi vaan sulkea sitä asiaa mielestämme ja jatkaa elämäämme.

Jos joku todellakin vielä jatkaa lukemista, ehkä on helpompi ymmärtää että jos minun sanani edes hipaisi teitä ja sai edes jonkunasteen reaktion, se sama on tapahtunut livenä meille joka menetimme lapsemme. Jos joku vielä tämän jälkeen on sitä mieltä että me emme saa jäädä suruun roikkumaan, tai että se on asia joka vaan tapahtuu ja lässyn lässyn, niin faktaahan te puhutte, mutta käytännössä nämä asiat ei vaan pysty hoitamaan pois päiväjärjestyksestä sormia napsauttamalla. Jos edelleen sinulla on kaikki hyvin, sinulla todellakin on lapsesi elossa voisin yhtä hyvin kysyä, miksi sinä edes hermostuit muutamasta rivistä jonka jo kerroin olevan pelkkä ajatus? Mikset jäänyt miettimään, vaan torjuit tämän asian heti, mikset halunnut lähteä asiaan mukaan joka oli vaan leikkiä, miksi protestoit vieläkin, ja miksi pidät minua hulluna?

Mikäli lastasi rakastat, vaikka kerroin että tämä vaan oli tapa yrittää löytää jotain joka kuvailee surevan ihmisen elämää ja tunteita mihin ei ole sanoja, me elämme tätä helvettiä. Teidän on helpompaa ajan kuluessa ymmärtää että minun kirjoiotukseni oli vaan sanoja joka ei kohdistunut kenenkään, en kohdistanut sitä kenenkään vaan se oli yleinen ajatus joka minulle tuntemaaon ihminen voi lukea ja kokea. Hänen on myös helppo jos haluaa työstää sitä aivoissaan ja todeta oman mielipiteensä minusta ja kirjoituksestani. Samalla tavalla mekin joudumme työstämään asiaa. Kenelle menee enemmän aikaa ymmärtää totuus , se että kysymykset oli vaan epätoivoinen yritys saada jonkun ymmärtämään asiaa mihin ei ole sanoja.

Epäilen kuitenkin että he jotka loukkaantui ja koki edes jotain negatiivista, mutta lopulta ymmärsi jotain, joutui kuitenkin tekemään miniprosessin ymmärtääkseen koko asiaa , ymmärtää ehkä kuitenkin että niin mekin joudumme tekemään asioiden eteen töitä, jaksaaksemme elää tätä elämää asian kanssa mitä ei voi poistaa kirjaa sulkemalla.

En tykkää kehua itseäni, koska en oikeasti pidä itseäni mitenkään muita fiksumpana tai että olisin mitenkään onnistunut huippuhyvin edes suoriutumaan omasta surustani. Mutta olen kuitenkin edistynyt, olen kuitenkin saanut elämästäni kiinni, nautin oikeasti jo elämästä ja se on kuitenkin paljon minusta. Se on vienyt aikaa ja olen tuottanut niin paljon ajatuksia päästääkseni tähän pisteeseen, mutta kuitenkin totuus on, että olen elossa kuitenkin. En ole katkera tai vihainen heille jolla on kaikki hyvin, päinvastoin. Jokainen uusi jäsen on aina iso suru ja me tiedämme mitä kaikkea se sisältää jokaikisellä solullamme mitä meissä on. Jokainen onnellinen lapsi joka saa jatkaa elämäänsä on aina voitto.

Arvostan jokaista ihmistä joka pystyy rakastamaan lapsia olivatpa millaisia hyvänsä. Ihminen joka kykenee rakastamaan toisen lasta niin kuin omaansa on kultaakin arvokkaampi. Sellainen ihminen jolla on niin iso sydän, etteä pystyy antamaan anteeksi, rakastaa ja olemaan toiselle hyvä on ihme. Siksi minun päämäärä on vaan yrittää kehittää itseäni paremmaksi ihmiseksi kuin olen. Tiedostan olevani pieni piste valtameressä, mutta jos onnistun edes kerran, se on parempi kun ei mitään.

Anteeksianto on hyvää ja olen minä antanut monet asiat anteeksi entisessä ja nykyisessä elämässänikin. Mutta luottamus on yleensä mennyttä. Kyllä asioita tuppaa nostamaan päätään välillä , mutta silloin keskityn ja päätän saada homma haltuun tavallaan.

Minulla kai meni lyhkäisyydessään asiat niin että ensin tuli

-suru (ikuinen)/sokki

-ymmärrys

-asioiden sisäistäminen/loukkaukset ym vihat

– asioiden työstäminen (pisin vaihe kai)

-asioiden hienosäätö /jonkinasteen hyväksyminen

Ton vedin ihan lonkalta niin kuin teen koko ajan täällä. Mutta noin niinkuin suurinpiirtein.

En voi tietää mikä auttaa ketäkin, oletan että jokainen löytää kyllä oman tiensä kulkea eteenpäin. Enhän minäkään ole tehnyt kaikkia asioita työkseni kuntoutaakseni itseni mitenkään nopeasti. Itseasiassa ei kai ole ollut mitään toimintasuunitelmaa. Sitähän elää tätä elämää koko ajan , käydään töissä, maksetaan laskuja, hoidetaan lapsia, mitä nyt kenelläkin on elämässään. Mutta kun se suru kulkee kanssasi teetpä mitä hyvänsä, eikä se jätä sinua rauhaan. Kun etenee oppii vaan kulkemaan käsi kädessä surun kanssa. Ajan kanssa suru ei aina häiritse yhtä voimakkaasti. Se on aina mukana mutta on jo tavallaan osa sinua ja mitä enemmän etenee sen vähemmän se häiritsee , ei se ota samalla tavallaa tilaa. Mikään ohje ei myöskään uppoa jollei ole sen aika ottaa sitä vastaan. Kukaan ei voi pakottaa, tai väittää tai edes vakuuttaa. Kun ensin hyväksyy ja haluaa ottaa apua vastaan, pääsee eteenpäin. Joten jos kelaat jotain nyt, se prosessi vaan on kesken vielä.

Juuri nyt, tänään, Matu on läsnä rauhallisena ajatuksena, paitsi se kun kirjoitin ne mikä saa minua surulliseksi. Mutta vaikka se on ainoa asia joka sattuu juuri nyt, se on hiukan enemmän taka alalla kuin kaksi vuotta sitten.

Kun mieluummin täyttää sen tilan hyvällä ja keskittyy siihen, se vie tilaa siitä mustasta joka alussa otti lähes kaiken tilan.

Kun alussa kirjoitin siitä miltä tuntuu kehossa kun ajattelee jotain hyvää, jotain mistä tulee iloiseksi, edes seesteiseksi, se vaan vie sinut siksi hetkeksi pois pahasta ja mustasta. Koska jos mahassa on niitä ilon kuplia, se on totta juuri se hetki ja niin ei voi tuntea jos on vaan pahaa. Yritän siis todistaa että vaikka se ilo on hetkellistä, mutta kerätessäsi sitä lisää koko ajan, sitä mustaa surua ei ehdi valumaan takaisin elämääsi.

Huokaan tässä itsekkin itseäni. Jos joku ei osaa esittää asiansa lyhyesti, se olen minä 😀 Wirn.

Mutta jos edes menee hermot tai ärsyyntyy tähän, on sekin parempaa kun miettiä niiltä pahempiakin asioita.

Siis apua, kello on vaikka mitä, enkä ole tehnyt juurikaan mitään.

Tulin kotiin ja on lauantai, söi sitä jugurttia, torkahdin hetkeksi  ja aloitin kirjoittamaan. Näinhän taatusti moni ihminen viettää lauantai iltaansa joka jo vaihtui sunnuntaiksi.

Jepp..näin tänään

 

 

 

 

 

 

 

 

Siis olen niin fiiliksissä siitä oivalluksesta että pelot voisikin johtua jostain lapsuuden hoitopaikan tädistä. Olen ollut tosi pieni enkä ainakaan muista mitään varsinaista pelkoa siellä tai pahaa. Oliko se tavallaan aivopesua? Hitto miten pelottavaa oikeasti, mutta pitkän nenän sai ainakin, koska oivalsin ehkä toivon mukaan tämän. Senhän näkee huomenna ja tulevaisuudessa miten käy.

No olin niin iloinen etten meinannut uskoa tämän olevan totta. Kerroin tietenkin vertaisille asiasta, hehän on tavallaan toinen perheeni osittain. Sitten mesetin kaverilleni joka luki asiasta ja kysyin mitä hän ajattelee asiasta. Hänkin erosi kirkosta koska oma lapsi kuoli.

Pohdittiin asioita ees taas, ja kysyin voisko hänen Jumalavihansa ja kirkosta eroaminen johtua siitä, ettei hän pelännyt Jumalaa ja sitten kun tapahtui se mitä kukaan ei halua kokea, on pakko syyttää jotain. Minä taas aivopesty pelkuri, jolla kokemusta sekä hyvästä ja sitten siitä helvetistä jonne voi joutua, mitä en ole edes tajunnut, koska se on tapahtunut kun olen ollut niin nuori.

Olen todellakin ymmärtänyt miten paljon apua todellakin voi saada. Onneksi oivalsin että tämä on mahdollisesti syy. Taas todistin itselleni että rehellisyyteni itselleni oikeasti on ollut hyväksi, joskin myös taakka. Olen onnekas kun on kavereita jotka ei pelkää totuutta ja oikeasti tajuaa että vain ja ainoastaan puhumalla  voi jotain saavuttaa henkisesti ainakin.

Ensimmäisen kerran täytyy sanoa että joku iso musta möykky katsoi ja tuntuu oikeasti aika vapauttavalta. Mietin silti ja epäilen voiko tunne kestää , ihan vaikkapa lopun elämän.

Nyt voin todistaa että jotain niistä omista menetelmistäni ainakin toimii, tai ei nuollaista ennekuin tipahtaa 😀 Uskomatonta jos niin olisi..tässä olen mukamas kelannut asioita yli 11 vuotta ja sitten se tapahtuu..olen niin onnellinen kun olla ja voi. Koskaan ei tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Tässä kohta tekisi mieli sanoa, että ehkä tämä musta möykky oli tarkoitus olla , jotta voin auttaa muitakin. No kaikillahan nyt ei ole samoja ongelmia eikä ole joutunut sellaiseen hoitopaikkaan. Mutta hiukan soveltamalla juttuja ..

Olen ainakin todella onnellinen , enkä ois ikinä uskonut kokevani jotain tällaista. Miten monta kertaa olen kuullut tai lukenut sanat, tuntui kun iso taakka olisi otettu hartioiltani. Olen ainakin kokenut sen jo noin tunnin verran siis 🙂 helppohan on sanoa että onneksi, ja siis eletty elämä on jo mennyttä, ja mieluummin nyt kunnei koskaan, ja jos siitä jotain hyötyä on jollekkin niin aina parempi.

Periaatteesa voin olla siitäkin kiitollinen että hitsasin niin kiinni että oli pakko kertoa siitä..kerrankin jostain paskasta jotain hyötyäkin siis.

Uskon siis edelleen hyvään..mun kaveri btw voitti 39000 lotossa, oli kimppa. Hän käy aina intiassa ja auttaa siellä ollessaan aina muita . Hänellä on pari perhettä ketä jeesii rahallisesti. No tosin hän on aika varakas, mutta juuri silloin kuin voitti oli hiukan tiukempaa, enempää en voi raottaa suojellaakseni ystävääni.

Kun tekee jollekkin hyvää se palaa luoksesi tavalla tai toisella. Ehkä en sittenkään ole ihan niin paha kun joskus itsensä tuntee. Joillekkin kyllä totuus tuntuu olevan ongelma, mutta onneksi ei kaikille, sen todistin tänään kahden naisen takia..

Elämä vaan on joskus laiffii ja tänään ainakin 🙂 HAPPY <3

Kiitos äidilleni joka kerrankin oli fiksumpi kun luulin ja otti meidät pois sieltä hoitopaikasta ennekuin olin ihan mennyttä 🙂

 

 

 

Huh huh mikä päivä, mutta hauska toisaalta. Tänään osui parityöskentelyä ja hyvä pari olikin. Kunnei sanoja tarvita ja työt vaan sujuu. Ei odottamista tai ihmettelyä, turhia selityksiä vaan normaalia toimintaa. Oikein hyvä fiilis jälleen kerran.

No oli taas yksi ärsyttävä juttu joka kerääntynyt siihen pisteeseen että tuli puheeksi serkkuni kanssa, joka oikeasti kai on enemmän sisko kun serkku, ainakin kuvittelen että sisko olisi juuri sellainen. Parasta on että oli sitten kyse mistä vaan, asioista puhutaan suoraan juuri niinkuin se on, kiertelemättä. Me ollaan hyvinkin usein eri mieltä asioista tai ainakin voi olla näkemyseroja, silti meille ei tule koskaan riitaa niistä vaikka taatusti välillä niellään tai sitten puhutaan niin kauan että vaan toteamme olevamme eri mieltä.

Sanoin etten voi ymmärtää (tämä on vaan esimerkki ) että jos lukee että ota yksi karkki pöydältä, ja joku ottaa kaksi, niin se ei vaan mene mun jakeluun. Että jos kaikki tekis väärin, idea koko kehoituksella menettää merkityksen. No kelattiin sitä sitten kauan ja sanoin etten aina kyllä ymmärrä edes itseäni , miten voinkaan nähdä niin typeristä asioista edes vaivaa. Koin että minussa on vikaa ja minun itse pitäisi kyllä kehittyä ihmisenä. No koska en halua kertoa mistä oli kyse, lopetan sen tähän.

Yksi asia johti toiseen ja lopulta puhumme uskonnosta ja kirkkoon kuulumisesta. Mainitsen erään sukulaiseni sanoneen sen jonkun jutun ilmeisesti raamatusta että olen ehkä kirottu seitsemän sukupolven ajan. Eipä siinä mitään, mutta totesin että kuka idiootti edes on niin vatiaivo että sanoo näin surevalle ihmiselle? Osui ja uppos kyllä, ja sen sanon ettei se ainakaan mitenkään minua auttanut, eikä se ollut edes huono selitys miksi Matias kuoli. Serkku oli oikeasti järkyttynyt koko asiasta.

Sitten tuli uskonto puheeksi ja kuka kuuluu kirkkoon ja kuka ei. Sanoin että on aika iso summa minkä maksaa kirkollisveroa. Serkkuni joka aikoinana oli aika aktiivinenkin, jossain jutuissa puolusti kantaansa ja sitä miksi kuulutaan kirkkoon jne. Sanoin että jos olen rehellinen en usko että Jumala asettaa meitä eri arvoiseen asemaan kuulutaan me kirkkoon tai ei. Hän oli tässä asiassa samaa mieltä. Moni kuuluu taatusti ihan tavankin vuoksi kirkkoon. Serkku sanoi että sehän on tavallaan kannatus jotta kirkko pystyy auttamaan ja tarjoamaan omia palveluitaan. Sanoin että onhan se niinkin, mutta jos olen itsekäs, en tarvitse iltapäiväkerhoja, enkä kyllä rehellisyyden nimissä ole muuta saanut kun sen yhden kriisipalaverin, jos se edes liittyi mitenkään kirkkoon , oletan näin, naapurihan sen järjesti.

Yhteinen summa meidän kaksihenkisessä perheestä on kuitenkin aika iso raha jolla saisi kuukaudessakin aika paljon ruokaa. Yritän siis aina ajattelemaan asioita realistisesti. Serkku hiukan tuhati että sehän on oma valinta, että yhtä hyvinhän minä sitten voin erota kirkosta.

Sanoin etten edes uskaltaisi erota kirkosta, ja maksan siis mielenrauhasta vaikka en silti usko että se on Jumalalle mikään ehto, mutta varma on varma. Hänen mielestä Jumala on anteeksiantava ja kaikkea hyvää vaan.

Sanoin etten ole lukenut raamattua että voin perustela tai ottaa mitään esimerkkiä, mutta kyllä kaverini mukaan raamattu oli julmin kirja minkä hän on lukenut. Eihän Jumalakaan voi kaikkea antaa anteeksi. Silloinhan täällä voisi sikailla ihan niin paljon kun haluaa ja vaan luottaa siihen ettei mistään tule mitään seuraumuksia. Ihmettelin miten hänellä oli niin hyvä kuva uskosta ja minulla taas täynnä pelkoja. OIkeasti eroaisin ihan rahan takia kirkosta , mutta voisin henkisesti niin huonosti etten niin tule tekemään. Pelaan tässäkin kohtaa enemminkin varman päälle.

Siksi huudan tolle ukollekkin ettei se saa puhua pahaa tai arvostella , koska poika on yhteinen, enkä halua että poikani tapetaan sen takia ettei hän osaa käyttäytyä.

No ihmeteltiin miten koko uskonto on tullut kuvioihin. Sanoin että ihan pienenä abt. 3-4 vuotiaana mutsi kyllä kiikutti minut tunniksi seurakunnan kerhoon ja minä onnelisena hypin katuja pitkin laulaen ulkoa opittua virttä täysillä, tajuamatta mitä edes teen. Muistan sen kun eilisen. Siitä päätelleen olen kai siellä muutaman kerran käynyt, vaikka en muista kun sen yhden , ilmeisesti ensimmäisen kerran. Minua pelotti vaikka se täti puhui ystävällisesti, istuin kuitenkin silti ison pöydän alla koko session. Siksi lapsille pitää oikeasti minusta selittää asiat juurta jaksain eikä vaan heittää kerhoon, että kyllä se siitä (sivuajatus Matun päiväkoti, jossa hän todellakin viihtyi ekasta päivästä lähtien). Pahin painajainen on aina että jättäisin ihmisen pelkäämään jotain, ja yritän aina keksiä kaikkeni jotta pelko poistuu ja ihminen rauhoittuu.

No toinen mielikuva on minun ihana kesä äiti joka oli hyvinkin uskovainen. Ihminen joka taatusti oli rehellisin ihminen maan päällä. Ei ollut yhtään kysymystä mihin hän ei olisi vastannut juuri niin kuin asia on. Uskon että hänellä oli suurempi tarkoitus ja vaikutus elämääni kun olen koskaan ymmärtänytkään, ehkäpä tämäkin oivallus tuli juuri tänään. Hän vaan oli niin ihana ihminen kun olla ja voi, joka kuunteli , ja teki kaikkensa meidän lasten eteen. Ei meitä hemmoteltu , mutta yllätykset oli aina ihan superhyviä, hän lauloi, soitti kitaraa, luki rukouksia mutta saatiin myös jäähyä jos huudettiin naapurin pojalle jotain rumia. Tähän asti kaikki hyvin. Minä tyttö opin yhden rukouksen ulkoa , mutta se toinen oli niin vaikea etten koskaan oppinut sitä kunnolla. Seinällä oli enkelistä kuva ja rukous.Kesät tuntui kesältä ja hän jos joku antoi minulle ne kultaiset lapsuusmuistot.

Äiti vei meidät perhepäivähoitajalle joka asui kadun toisella puolella kun aloitti työt. Ei täti ollut ilkeä, ja omisti jopa mäyräkoiran, josta tykkäsin. Mutta hän oli jehova. Minä aloin selittämään äidille miten me päästään paratiisiin kun se päivä koittaa ettei kukaan sodi ja plää plää plää. Veljeni oli hyvin pieni ja oli laittanut leegoja housuihin, ei siis taskuihin. Ja silloin muistan hänen väittävän minulle että veljeni on varastanut leegoja, ja kertoi tästä äidillenikin. Minä pelkäsin, enkä uskaltanut sanoa mitään vaikka olisin halunut sanoa ettei noin pieni poika edes tiedä mikä on varastaminen , vaan hän on istunut ja vaan laittanut niitä housujen kuminauhaa venyttäen housuihin, että se on ollut leikki. Olin hiljaa, mutta ajattelin että se nainen ei ymmärrä ja minua suretti veljeni puolesta. Ärsyttää vieläkin. No siellä emme olleet kauan hoidossa koska äiti kyllästyi kai minun paratiisi ja helvettijuttuihin. Minähän uskoin kaiken mitä aikuiset sanoi. Olin jopa hieman surullinen kun äiti selitti jotain jollekkin ettei voi meitä siellä pitää hoidossa.

Silloin me oivallettiin serkkuni kanssa että se on taatusti minun Jumalan pelkoni syy että ajattelen niin kuin ajattelen ja kärsin näistä traumoista. Sen on oikeasti pakko olla näin. Ehkä tämä blogi ei ollutkaan niin huono loppujen lopuksi. 😀

Kysyin serkultani että uskallatko itse tehdä jotain tietoisesti väärin, ilman pelkoa ja sen lisäksi vielä tuhatta kysymystä jotka tarkentaa mielipiteemme miten kuuluu elää ja miten ei,  saako kaiken anteeksi vai ei. Onko kostoa vai ei jne. Serkku jaksaa vastata ja täytyy sanoa että on kyllä yksi kärsivällisimmistä ihmistä minkä olen koskaan tuntenut. Minulle ei riitä että asioita silotellaan, vaan ne pitää perustella myös. Minua ei siis myöskään lohduta jos joku löytää jonkun hyvän lauseen raamatusta jossa lukee, esim. että saat kaikki syntisi anteeksi. Joten minähän intän loppuun asti .-Väitätkö etteikö raamatussa ole mukamas mitään pelottavaa tai joka viittaa rangaistuksiin? Ehkä tässä syy siihenkin miksen ole lukenut raamattua sen tarkemmin. Kauheaa tunnustaa että olen käyttänyt raamattua ihan toiseen tarkoitukseen. Nauratta oikein tämäkin idioottitunnustus.

Olen siis (sisäinen kikatus, anteeksi siitäkin) varsinkin kun Matu kuoli joskus miettinyt että mitäköhän Jumala haluaisi sanoa minulle ja sitten avaan raamatun summissa ja luen juuri sen sivun mikä avautuu. Usein teksti ei anna mitään vastauksia ja olen huomannut että uudessa testamentista saa paremmat vastaukset tai selvempää tekstiä ainakin. Tosin en voi sanoa että tekstit aina mitenkään valaise minua. Ooou mai gaad, nyt hävettää ja naurattaa 🙂 Tämän saan taatusti anteeksi silti 🙂 Vihkiraamattu tuli ainakin käyttöön.

Sen verran pelkään jopa raamattua että löysin poikien raamatun tai olisiko ollut virsikirja, en muista joka oli aikalailla tuhottu. Joten olen jopa miettinyt alkuaikoina että oliko se sitten niin iso synti, että pitää kai Juamalan tajuta millaiset pojat voi olla. Voidaanko toisen lasta tappaa sen takia ettei hän kunnioittanut ns. pyhää kirjaa. tai olenko minä tehnyt väärin kunnen ole rankaissut lastani tämän takia tai ja tai ja tai.

Herää uusi kysymys. Jollei äiti olisi meidät koskaan viennyt jehovantodistajalle hoitoon, olisko minun suruni ollut erilaista, jollakkin tavalla lempeämpää itseäni kohtaan. Minähän olen se suurin syyttäjä itseäni kohtaan, koska olen tuhannet kerrat kierinyt ja miettinyt mitä minä tein väärin koska minun lapseni valittiin kuolemaan, hänet tavallaan tapettiin koska joku on tehnyt syntiä. Totean vaan että ei se uskonto ihan joka tapauksessa aina ole helpotuskaan vaikka olen niin kuvitellut tähän asti. Pakkohan noin niinkuin psykoloogisesti ajateltuna, ihmisen tausta vaikutta siihen miten käsittelin Matun kuolemaa.

Hyvä oivallus, totean vaan olevani kai itse paras psykoloogini , no he he , enpä rehellisyyden nimissä ole kertaakaan sellaisella edes ollut. Onneksi kaveri on psykologi, mutta olen aina ajatellut niin että hän tekee sitä työkseen, joten minä en häntä haluaa rasittaa lisäduuneilla tavallaan. Mutta tämä on ehkä pakko kysyä. Ans kattoo mitä teen.

Ongelma jonka juuri äsken oivalsin on kai , miten tätä sitten voi muuttaa? Miten voin muuttaa jotain joka juontaa niinkin kaukaa, koska nyt alan olevan vuorenvarma että hoitopaikka on kaiken pahan alku ja juuri. Eihän tämä ole Jumalan syy varsinaisesti vaan tuiki tavallisen ihmisen vika. Nyt ymmärrän toisaalta hyvinkin yhtä kaveriani joka ei muuta tehnytkään kun kävi kirkossa kun oma lapsi kuoli. Tosin olen ollut hyvinkin huojentunut hänen puolesta aina että hän löysi oman tiensä tavallaan. Todella huojentunut että edes jollain ihmisellä on joku lohtu, turva ja rauha kaiken paskan keskellä, meinaan hänen suru oli musertava. Toisaalta en kyllä ole tavannut ketään kuka ei sitä olisi ollut.

Aikaisemmin olen sanonut että olipa usko mikä hyvänsä , jos siihen uskoo ihan täysillä koen sen olevan hyvä voimavara joka on hyväksi surevalle. Allekirjoitan sen tänäänkin.

Minun uskomukseni ilman faktaa, on kuitenkin se, että oletan aika suuren osan ihmisistä kuuluvan kirkkoon muodonkin vuoksi. Osa elää silti aika tavallista elämää mihin ei usko tule voimakkasti esillä. Ei käydä kirkossa, ei rukoilla eikä muutenkaan oikeastaan kai edes ajatella asiaa sen koomin. Ehkä minä kuulun eniten tähän ryhmään ja ehkäpä juuri siksi ajattelen että moni muukin näin elää ja ajattelee. Voin olla väärässäkin.

Uskon myöskin sen ett kun oma lapsi kuolee , se oma usko tulee taatusti mieleen,  jollei muuta ja jollei koskaan ole rukoillut, niin veikkaan aika monen niin tekevän ja odottavan ihmettäkin.

Omaksi onnekseni voin sanoa uskovani, mutta uskon omaan ajatusmaailmaani joka minusta kulkee aika hyvin käsi kädessä peruskristityn ajatusmaailman kanssa.

Nyt siis jää nähtäväksi ”vapaudunko” traumastani että Jumala kosti minulle tai miehelleni tai vejelle tai jopa Matiakselle. Uskon että traumat on aika vaikeaa purkaa ja poistaa. No ainakin helpotus oivaltaa jotain, enpä olisi uskonut.

Olen kyllä tänäänkin tehnyt syntiä koska oikeasti oli pakko sanoa serkulleni asioita joka vaan ärsytti niin paljon kun olla ja voi. Ehkäpä pitää pyytää anteeksi sitäkin tänään.

Kirkosta noin niin kuin muuten, voisi kyllä olla iloisempi paikka, hiukan rennompi. Kunnioitus on ihan hyvä juttu eikä kaikki tarvitse minunkaan mielestä olla pelkkää showta, mutta kun katsoo televisiosta miten ulkomailla lauletaan ja tavallaan bailataan seisaaltaan, en voi kun hymyillä. Tulee oikeasti aika iloiseksi kun katsoo miten kivaa ihmisillä on.

Kaveri taas erosi kirkosta oman lapsen kuoltua, minkä ymmärrän hyvin. Mikä sellainen Jumala on joka antaa lapsen kuolla?

Olen miettinyt näitä samoja asioita. Missä oli Matiaksen suojelusenkeli. Missä oli Jumala? Miksi Matias valittiin kuolemaan? Miksi minulle annettiin ihan poika jonka piti ottaa pois ja tuottaa niin paljon tuskaa meille kolmelle? Meidän perhe rikottiin. Miksei meidän perhe saanut nauttia ja iloita tästä elämästä täysillä?

Samalla kun mietit missä suojelusenkeli oli, olen luonut mielikuvan että juuri enkeli Matun haki ja sattoi sinne jonnekkin.

Joskus elämä vaan on niin syvältä kun olla ja voi. Vaatii kyllä aika paljon pitämään itseään kasassa, eikä oikeasti tarvittaisi enempää vaikeuksia , tässä on kyllä ihan tarpeeksi.

Siksi haluan aina auttaa jos vaan voin. Toki tunnen suurta riittämättömyyttä, mutta olen oppinut etten voi auttaa kaikkia suoraan, vaan tavallaan kannatella matkan aikana kunnes joku on sen verran vahva että pärjää paremmin. En osaa sanoa oliko se minun syntymäni tarkoitus, ehkäpä Matias kuoli sen takia, en tiedä sitäkään enää.

Toivon itselleni nopean kuoleman. En vaan itseni takia vaan läheisten. En halua heidän miettivän miten voin, enkä jättää muistoksi mitään surullista. En halua itse pelätä, ja valitettavasti tiedän että niinkin voi käydä, koska tiedän mitä ystäväni kysyi juuri ennen kuolemaansa. Jokaisen pitäisi saada kuolla kivuitta, ja sydän rauhassa ilman pelkoja tai huolia. Ainoa asia joka oikeasti lohduttaa , on että uskon ihmisen sielun lähtevän periaatteessa hiukan ennen maanpäälistä virallista kuolinaikaansa. Uskon täysin että jotkut näkee hakijansa. Itse toivon että minun hakijani on Matias. Kuolenpa miten hyvänsä toivon että kuolen niin että aiheutan mahdollsimmaan vähän surua läheisilleni. Siksikin kirjoitan, koska tämä on tavallaan vahvistus aika moneen kysymykseen, mitä ajattelen kuolemasta, mihin uskon joutuvani ja varsinkin sen että saan silloin tavata Matiaksen , en siis ole yksin. Tämä lohduttaa taatusti eniten, uskoipa sitten poika itse mitä hyvänsä. Tietoisuus siitä että minä’ uskon riittää.

Haluan että poikani tietää että koen myöskin kuoleman olevan joskus armollinen, vapauttava hyvä asia. Joten jos sairastun, toivon todellakin kuolevani mahdollisimman nopeasti siihen, ja ainakin niin järjissäni että pystyn itse vaikuttamaan asioihini, mikäli sairauteen alkaa liittyä kipua ja toivottomuutta parantumisesta. Minun elämä on omassa kodissani ja läheisteni kanssa.

Olen pahoillani jos loukkasin jotain mahdollista jehovaa, mutta tämä on minun kokemukseni ja minun totuuteni. Tunnen jopa ihan mukavia  ihmisiä jotka siihen uskoo. Minulle se vaan on liian pelottava juttu joka ei lohduta minua ollenkaan, että mukamas on huonompikin vaihtoehto kuin taivas. En kiellä enkä tuomitse ketään uskomaan mihin ikinä uskottekaan, kaikki mihin uskotte kuin vuoreen, on teidän voimavaranne.

Niin kuin uskon että koirankin opettaa ennemmin hyvällä ja palkinnoilla , uskon myöskin enemmän hyvään kuin pahaan. Uskon ihmisten rohkaisuun, lohdutukseen, ja tukemiseen enemmän kuin pakottamiseen ja uhkailuun. Hyvä voittaa aina pahan ja vahvin voimavara edelleenkin rakkaus.

Näin tänään yhden puhelun jälkeen jälleen kerran 🙂

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitin tosa aikaisemmin miehestä jolla oikeastaan ei ole mitään, vanha kaveri joka nykyään istuu pyörätuolissa yhden jalan amputoinnin takia.

Onneksi luin omia juttujani, kun muistin että tänään on se kartoitus hänellä.

soitan.

-Moi, muistaksä et tänään on se tapaaminen siellä sossussa?

-Jooh.

-Onksulla varmasti se osoite tallessa ja oletko tilannut taksin jo?

-Eiiihän tarvii kun tilata vähän ennen, ei sinne aja kuin vartin.

-Niin mut nyt olisi tosi tärkeää olla ajoissa sitten, et sä voit tilata taksin tulemaan vaikka puoleksi jos haluat, mutta itsehän tiedät.

-Juuh

-No muistatko nyt mistä puhuttiin, että sun oikeuksia nytten pitää kertoa eikä vaan olla samaa mieltä?

-Juuh

-No mikä nyt sitten on tärkein?

-Kyl mä muistan.

-Muistatko kun sanoin että sinulla on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan, ja joku joka ajaa sinun etujasi mistä me ei tiedetä kumpikaan kaikkea. Sitten oli se hammalääkäri koska oikeasti pitää käydä useammin kuin kerran 20ssa vuodessa, silmälääkäri ja se pyykkipalvelu. Voisitko nyt kirjoittaa ne lapulle?

-Kyyyl mää muistan.

– No tehdään silti nyt niin että kirjoitat ne lapulle, ja minä soitan vartin päästä, niin luettelet sitten kaikki mulle varmuuden vuoksi.

-Jooh (nauraa)

-Nonnii tehdään näin, soitan kohta että ala nyt vaan kirjoittamaan, moi.

Kiire pukkaa koska ajattelin tehdä muutaman homman duunissa joka vaatii enemmän, mutta kyllä nyt jännittää. Harmi ettei ollut vapaata, mutta ehkä parempikin että saavat oman kuvan hänestä, ja siitä miten asiat todellakin on. Kiva toisaalta olla jotain minkä kokee tärkeäksi. Kivaa odottaa mitä kaikkea hyvää , toivon mukaan tulemaan pitää.

Koirat pissatettu , tukka hyvin, meikkasin..miksi , en tiedä 🙂 Mutta silmät paikoillaan duuniin, iloisin mielin..tästä on vaan pakko tulla paras päivä ikinä 🙂

Ihan kuin joulupukkia odottaisi..en malttais odottaa vastauksia..

Kyttään kelloa ja tasan kello 13 se alkaa…jännääääää

illalla :

Soitan kaverille taas.

-Moikka, miten siellä meni ?

-hiljaisuus. Juuh ihan hyvin.

-No mitä ne sanoi?

-Ei siinä mitään, ihan hyvin meni.

-Puhuitko nyt kaikesta mitä lapulla oli? Hammaslääkärit sun muut?

-Juu, menen huomenna kelaan, hammaslääkäristä ja silmälaseista? Joo ja sanoin siitä pyykkipalvelusta, ehkä saan pesukoneen, jonkun lapun lupasi laittaa eteenpäin.

-No kai sä ymmärrät ettet tee pesukoneella mitän, miten meinaat esimerkiksi lakanoita ripustaa? Entä vaihtovaatteet?

-Juuh, ne lupas kysyä diakonissalaitokselta miksi ne lopetti käymisen. Ja sieltä saa sitten käytettyjä vaatteitakin. (olin valistanut että ei ole hyötyä mennä suihkuun jos laittaa likaiset vaatteet takaisin päälle).

_niin entä se joku joka hoitaisi sinun asioitasi.

-Ei sellaista ole enää.

-Miksei muka olisi, onhan meilläkin ja tämä on sentään vaan kunta.

-Joo siellä onkin (keksittyä juttua taas), mutta ei meillä täällä ole.

-haluatko edes sellaisen ihmisen joka sinua auttaisi?

-En.

-No sittenhän asia on ok. Kysyivätkö he minusta jotain?

-Eeeeeih.

-Jaaa, minusta heidän olisi kuullut kysyä koska en ole lähiomainen.

-Niino kysyi ne mistä minä sinut tunnet, ja kuinka kauan olen tuntenut. Vastasin sitten vaan että mä olen tuntenut sinut pienen ikuisuuden. (nauraa reteenä)

-Ymmärrätkö että heidän kuuluukin kysyä kuka olen, etten huijaa sinua tai jotain muuta, koska en ole sinulle sukua tai vaimo tai mitään. Että se oli oikein heiltä. Ymmärrätkö että on ihmisiä jotka oikeasti saa myös uusia vaatteita, ettei ihminen pärjää yhdellä paidalla, koska vaatteita pitää vaihtaa ja olla hiukan sään mukaisetkin välillä. Mutta hyvä jos kaikki on sinun mielestä nyt hyvin. Nyt loppui ruokatauko täytyy mennä jatkamaan, soitellaan taas kun olet siellä kelassa käynyt.

-moi mooooi (nauraa iloisesti)

Niimpä niin, mitä tässä nyt pitäisi sanoa. Mies joka tyytyy mihin vaan, ja on aina yhtä onnellinen. Oli kuin juhlapäivällisellä olisi ollut kun pääsi vaan juttelemaan asioistaan. En ole edes harkinnut alkamaan hoitamaan hänen asioitaan virallisesti vielä ainakaan. Odotan mikäli tulee jotain sähköpostia, ehkä annan hiukan palautetta. Olen varma ettei hammaslääkäriä saa , enkä usko silmälaseihin tai silmälääkäriinkään. Pesukoneen ehkä saa, ja ehkä käytetyt vaatteet, mikä nipistii niin paljon että kiehuu päässä. Joten tämän asian suhteen ehkä teen pikkusoiton , heidän iloksi taas. Onhan hän sentään aikoinaan ollut töissä ja maksanut verojakin.

Mutta hyvä alku , enkä masennu. Seuraavaksi jos he vetoaa johonkin typerään, menen ihan paikan päälle . Vaikken kauheasti tiedä vammaislaista, tiedän ainakin sen verran että hänellä on oikeuksiakin, mistä kukaan ei tänään puhunut mitään. Jepp. Mielenkiintoista sanoisinko. Hyvä kun välillä saa keskittyä muuhun kuin omaan elämään, se on hiukan niin kuin lomaa 🙂

Töissä oli kiirettä ja nyt jalat tuntuu lähinnä muusilta, mutta kivaa oli jälleen kerran. Tässä heiluttelen varpaita ja mietin että olen aika onnekas. Dietti hiukan pissis, koska mies oli laittanut ruokaa, enkä kehdannut sanoa etten syö, koska oli kerrankin kunnon evästä töissä.

Töissä sain yhden tyypin onneksi nauramaan. Niin tyhmä juttu kun että vastasin yhteen kysymykseen miettimättä mitään. Totta se on sanoin , -lupaan ja vannon tai mörökölli minut vieköön. No tyypillä oli niin hauskaa että minua lähinnä huvitti hänen reaktio, no kiva kun niin ”mahtavan” vitsin murjasin. Nauraen loppuilta.

Nyt kipinkapin saunaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tavallinen päivä alkaa, ja ihan suht hyvinkin. Tiedän suurista muutoksista joka suomeksi tarkoittaa se että luultavasti minulla ei tule olemaan työtä jatkossa. Paikka on kuitenkin tärkeä koska satun viihtymään siellä. Hassua mutta se on juuri itse työ. Tajuan että saan paljon työstäni koska olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Olen aika ällistynyt tästä koska olenhan tottunut hoitamaan kaikki aina yksin, olen melkein aina ollut täysin vastuussa siitä että kaikki osat loksahtaa paikalle tapahtuipa mitä hyvänsä. Aina olen selvinnyt ja siihen olen joutunut käyttämään luovuuttani jollen ole saanut apua.

Ihan kuin ongelmat eivät olisi todellisia ennen kuin niistä puhutaan. Tänään niistä puhuttiin ja se kyllä masensi totaallisesti. Tottakai soitan taas ystävälle, mutta hänellä oli juuri perheen kanssa ruoanlaitto kesken ja puhelu loppuu. Se kuristava tunne kun tiedät ettei tämä asia järjesty puhumalla. Tässä iässä vakituinen työ toisi mielenrauhan. Ikää tulee ja joku turva olisi kiva olla, varsinkin kun periaatteessa olen se jonka varassa kaikki on.

Vaikka kuinka olisin saanut puhua, tiedän ettei mitkään lohdutukset tai tsempit olisi auttanut. Helvetti mikä ahdistus.

Olen niin uupunut ja teen virheen numero yksi, menen nukkumaan ja kun minä nukahdan minä en herää puolen tunnin kuluttua, vaan pari kolme tuntia sujahtaa unen maailmoissa nopeasti. Lopputulos on tietenkin se, että sekoitan rytmini.

Mieleni painuu pimeään makuuhuoneeseeni missä makaan 11 vuotta sitten, ihan täydellisessä sokissa ja tämä sama ahdistus, sokki mikä liekään painaa. Itken , rukoilen että älä annan tämän olevan totta. Koko ajan tiedät silti sen olevan totta, eikä kukaan ole vielä herännyt kuolleista henkiinkään. Kuollut on kuollut ja piste. Silti toivot kaiken olevan unta, jotain niin pahaa ei vaan voi tapahtua kenellekään. Voin pahoin jo ajatuksesta mitä se oli maata siinä. Ihan epätodellista.

Kun mietin näitä syviä mustia hetkiä, suutun kun ajattelen jollakin mukamas olevan jotain vitun ohjeita siitä miten tästä mukamas voi selvitä. Miten helvettiä tästä voi selvitä? MITEN???? Jos ajatus voisi tappaa, oisin tappanut itseni niinä hetkinä. Et todellakaan ajattele mitään kokonaisuuksia , mitään tulevaa, et todellakaan usko minkään ajan parantavan yhtään mitään, koska sun koko maailma on musertunut palasiksi , eikä sitä vaan voi korjata..osa paloista on ihan jauhetta, et jauhetta voi liimata..ei vaan voi..se oli tässä ja sillä siisti.

Mitä sitä selvittämään, tai analysoimaan. Tässä olen kuitenkin 11 vuotta myöhemmin. Ehkä se että olen tässä, onkin elämän suurimpia ihmeitä. En tiedä. Jälleen kerran uskon vain ja ainoastaan rakkauteen. Jollet sitä itse tunne tai mukamas ole ketään, jonkun on pakko rakastaa sinua niin paljon, että on osa sinun palapeliäsi, kohti ehjää kuvaa, eli elämää. Jos olet hengissä, etkä tiedä ketään tai muista ketään, sen on pakko olla kuollut lapsesi henki, muuta en keksi, koska silloin kuin uidaan niin syvissä vesissä, tarvitaan ihmeitä. Olkoot mikä on, mutta jollakin tavalla sieltäkin noustaan.

Palataan siihen kun herään. Mies hyöryttää paistinmakkaraa, mutta viimeksi kun söin, koostumus oli löysä ja muisto inhottaa minua vieläkin. En siis syö, vaan olin lämmittänyt vanhaa makkarakeittoa. Toki katson niitäkin makkaranpaloja, jotka oli niin kauniisti ruskistettu kun hän sen keiton teki. Söin ja hyvältä se maistui, ja silti jäi jotenkin vaja olo.

Mies näytti minulle kuvia kyttäyskopistaan jonka oli laittamassa kuntoon kaverinsa kanssa. Olin itse sunnuntaina pikapikaa mukana pitämässä levyjä runkoa vasten kiinni, mittauksia varten. Olin todella yllättynyt että siitä jotain tuli. Hyvä ettei mennytt pieleen ajattelin. Ärsytti kun aurinko paistoi ja silti oli jäätävä tuuli, enkä siis jäänyt ulos kun hetkeksi koiraa juoksuttaen. Taputin käsiä ja olevinaan ajoin sitä takaa, jotta se kuluttaisi mahdollisimman paljon energiaa. Nuori koira kuitenkin.Olin siinä hetkessä aidoimmillani onnellinen, koiran puolesta ja mietin miten onnekkaita koirani onkaan kun saa aina juosta vapaana. Olla koira aidoimmillaan.

No hetken ilo, ja taas lamauttava pelko tulevaisuudesta. Tuntuu kun kaikki asiat mihin uskoin on pelkkää mielikuvitusta jaksaa. Samalla tavalla kun se mihin uskoin aikoinaan ja joka romuttui kun Matias kuoli. Miten uskoin että elämällä oikein, säästyisi joltain pahalta.

Siinä minä olin, kuolleen lapsen äitinä. Elämä olikin vaan faktaa. Pahojakin asioita vaan tapahtuu jos olet epäonnekas.Ei ollutkaan mitään ”hyvä saa hyvän ja pahaa saa palkkansa”. Senkun jyräät kyynerpäätekniikalla, valehtele ja esitä feikkiä ja hymyile vaan oikeissa paikoissa. Mitä sikamaisempi olet,  sen paremmin menee. Olin todellakin tuuliajolla. Kunnes se vanha minä pikkuhiljaa palasi . En ole syventynyt raamattuun, mutta noin niinkuin mututuntumalla olen ainakin sanonut, että se joka raamatun keksi ja kirjoitti, oli kuitenkin nero. Koska jos niitä oppeja noudattaisi, kaikki olisi suht hyvin oletan. Siis sen mitä nyt tiedän.

No taas tähän päivään. Herään iltapäiväuniltani , otan läppärin ja luen uutisia . Osun otsikkoon jossa kerrotaan nuoren naisen kuolleen sairauteen vain 27 vuotiaana. Siinä oli hänen kertomus mitä ajattelee elämästä. Kaikki klassiset asiat, mitkä me kaikki taatusti allekirjoitamme, mutta emme silti elä niin.

Miten hän olisi toivonut vielä yhden syntymäpäivän. Miten hän eli vuoden koska sai muiden ihmisten luovuttamaa verta, mistä oli kiitollinen. Miten se että saa vaan mennä ulos ja vetää henkeä on onni. Viimeinen kolahti koska olen usein ajatellut juuri sitä, miten onnekas olen kun saan mennä ulos kun haluan ja vaan vetää raitista ilmaa henkeeni. Aina näen mielikuvissani ihmisiä katsomassa sairaalan ikkunoista ulos, ja osa heistä ei pääse ikinä sieltä pois. Kerros kerroksen päällä, ja satoja ihmisiä.

Juuri kun itse melkein itkin, siitä että minulla ei ehkä ole työpaikkaa. Kun minä vajosin niin alas että ajattelin ettei minun salaisilla kiitoksillani ollut merkitystä, että elämä on vaan kylmää faktaa. Kun tuntuu että se mitä olet yrittänyt tehdä hyvin, onkin ollut turhaa. Oikeasti ahdistuin ja haloo, minähän olen kuitenkin hengissä.

Pointti ei ole elämäni, vaan se että olen vaan ihminen. Ihminen joka elää ja suree jo jotain muutakin kuin lastani. Onko se hyvä tai huonoa? Ehkä molemmat. Sitä vaan on hauraampi, eikä jaksaisi enää murehtia näinkin tavallisia asioita. Rehellisesti ajattelin vaan minun tulevaisuuttani ton ukkoni kanssa. En ajatellut Matiasta.

Elin sen ahdistukseni aidoimmillaan, hyvin itsekkäästikin tavallaan. Olin aidosti vain ja ainoastaan huolissani omasta tulevaisuudestamme. Joten jos minä pystyn suremaan jotain niinkin maallista kuin työpaikkaa, siihen pystyy kyllä muutkin.

Onhan se tavallaan onni sekin, kaiken paskan keskellä. Vaikka edelleenkin allekirjoitan senkin että koen saaneeni oman annokseni paskaa elämääni, ja todellakin toivon edelleenkin asioiden järjestyvän jotta saan vaan viettä suht vaatimatonta elämää, nauttien todellakin vaikkapa vaan siitä että näen koirani olevan onnellinen, ja se että saan vetää raitista ilmaa keuhkoni täyteen kun haluan.

Jos on selvinnyt lapsen kuolemasta, miksen selvisi tästä eteenpäinkin?

Miksei se silti tunnu lohduttavan? Ehkä siksi että olen päässyt niin paljon eteenpäin, että tavallinen elämä on jo ottanut suuremman tilan kaikesta. Pitäisi kai olla siitäkin kiitollinen kun mietin niitä mustia hetkiä kun olen maannut lamaantuneena sängyssäni.

Joskus kun kirjoitan , tuntuu kun asiat on liian synkkiä, eikä valaa mitään valoa tai toivoa kehenkään, ja sehän on tarkoitus. Mutta elämä rehellisyydessään on aika julmaa kun oikeasti katsoo totuutta silmiin. Ehkä kuitenkin minun elämäni tällä hetkellä juuri nyt, ei silti ole toivoa täynnä. Olen oikeasti edelleen huolissani, todella huolissani.

Nyt pitää tavallaan palata siihen pisteeseen mistä suurin suru alkoi, eli Matiaksen kuolemaan ja kaikkeen siihen mitä siihen liittyi.

Kaikki ne kyyneleet , kaikki ne toivomukset että hän heräisi henkiin, kaikki ne ihmeet mitä tapahtui ja jopa siihen että olen jopa ollut onnellinen. On asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Jopa ne lupaukset mitä olen heittänyt taivaalle. Anna minulle kaikki murheet jos elävä poikani vaan saa elää. Oltava rohkea ja uskoa että asiat järjestyy ja jos tämä on se hinta, että saan pitää lapseni hengissä, kärsin ilomielin . On käänettävä kolikon kiiltävä puoli esille ja sanottava itselleni että minä sentään saan mennä ulos kun haluan. Minä en valvo sairaan lapsen kuolinvuoteen äärellä. En ole laiha, en ole rikas, en ehkä koskaan koe suurinta rauhaa sydämessäni koskaan.

Mutta minulla on kuitenkin vapaus, vielä ainakin elossa oleva terve poika, ihana mies jolle kuitenkin voin kiukutella vain ja ainoastaan saadakseni aina anteeksi. Minulla on ihania ystäviä joka kerta toisen jälkeen jaksaa kuunella ja jakaa myöskin ilot kanssani. Olen saanut paljon hyvää elämässäni ja ehkä se uusi ovi joskus avautuu jossa on jotain paljon parempaa, mihin en nyt vaan usko, koska haluan turvaa edelleen, ja jotain pysyvää. Ehkä tämä on vaan joku pyskoloogisesti selitettävissä olotila joka menee ohi 🙂 On pakko keskittyä hyviin asioihin, ehkä ottaa vaan päivä kerrallaan ja katsoa mihin tämä johtaa. Unohtaa se etten aina voi pelata varman päälle. Olla rohekampi, ja luottaa elämään enemmän vaikka se tuntuu mahdottomalta. Unohtaa kaikki pahat uskomukset.

Tuli vanha työkaveri mieleeni joka aina nauroi kun sanoin että sain taas sen hyvän kortin, sen lottovoiton. Mitä ikinä se onkaan, toivon että hän oli oikeassa kun sanoi. Hoet tota korttia koko ajan, pakkohan sen on käydä toteen kun aina siitä puhut. Toivotaan että hän on oikeassa.

Näin minä työstän asioita niin radolliselta kun se tuntuukin olevan, mutta kun käy kaikki asiat läpi juuri niin kuin se on, ja siltä miltä se oikeasti tuntuu, ja väen väkisin hiukan alkaa tunkea niitä hyviäkin asioita joukkoon, eikä vaan jäädä siihen mustaan murheisiin olevaan tilaan, pääsee ainakin hetkeksi eteenpäin.

Mitään ei voita että keskittyy vaan siihen mustaan, se ei auta sinua eikä sinun läheisiä, koska sinun paha olosi heijastuu väkisin toisiin, ja sitä ei kukaan ketä läheisiään rakastaa halua. Toivon todellakin että minun blogini jonka olen kuvitellut loppuvan hetkenä mihin hyvänsä saa sen jatkon että tulee se päivä että todistan, että minullakin meni kaikki hyvin loppujen lopuksi. Koska jos tästä suosta missä olen rämpinyt noustaan, niin nousee kuka hyvänsä omasta suostaan.

Vaikka itkisin kun mietin Matua ja omaa suruani. Silti näen mielessäni nauravat kasvot. Haluan todellakin olla se leijonaemo vieläkin, joka tekee mitä hyvänsä poikani hyväksi. Jos se on se, että elän ja saan homman pelittämään, teen sen tavalla tai toisella. Ihan vaan Matiaksen takia ja hänen veljensä tulevaisuutta ajatellen. Niin kauan kun minä elän, elän lasteni takia. Vaikka Matias onkin kuollut. Ei ole mitään väliä minne joudun, kuinka ankeeta minulla on, kunhan elän. Tässä kohtaa voin todellakin olla marttyyri, mutta vain ja ainoastaan poikani takia.

Jos olet pohjalla, käy elämäsi läpi, raapusta vaikka sanoja ylös jotta hahmotat tilanteen. Laita haaveet, totuus, nykyhetki, ihan mitä vaan jotta tajuat itse missä mennään, mitä toivot, mitä haluat tuntea. Kysy itseältäsi asioita ja vastaa niihin. Näin tein minäkin äsken. Tosin en tiennyt mistä kirjoittaa kun aloitin, mutta oma fiilis on ainakin paljon parempi kuin aloittaessani. En taatusti alussa uskonut siihen, mutta en antanut periksi. Olen aina rehellinen itselleni, vastaan rehellisesti, mutta yritän myös soveltaa itseltäni oppimiani asioita. Jos jään siihen mustaan, hämmenän vaan soppaa edes takaisin mikä ei johda mihinkään. Joskus pitää vaan antaa asioiden hoitua tavalla tai toisella. Kohdata se mikä tulee. Asiat ei ainakaan parane sillä että pelkää.

Vaikka olisin nauranut siitä asti kun Matias kuoli, hän ei olisi herännyt henkiin. Vaikka olisin maannut sohvalla 11 vuotta , lopputulos olisi ollut sama. Vaikka olisin tappanut itseni, hän ei edelleenkään olisi herännyt henkiin, mutta olisin pilannut läheisteni elämät.

Jos tämä kirjoitus ahdistaa sinua, kirjoitus mitä en edes miettinyt vaan kirjoitin, ja minä olen tässä, kaikesta selviää tavalla tai toisella.

En usko että selviät ilman kyyneliä, en usko että selviät sormia napsauttamalla. Mutta selviät, löydät oman polkusi, kohtaat ne hyvät ihmiset niin kuin minäkin olen kohdannut. Sinäkin naurat vielä, vaikka et siihen usko. Ja joskus tulee se päivä kun murehdit ihan hiton arkipäiväisiä asioita milllä loppujen lopuksi ei ole mitään merkitystä. Kun niin teet ja ehkä muistan tämän blogin, nosta peukkua itsellesi. Tiedät että olet voittaja, tiedät että olet selvinnyt ennenkin, ja jostain kumman syystä sitä voimaa saa jostain, vaikkei se aina siltä tuntunutkaan. Se on hiljainen voima, se ei näy, se ei juurikaan tunnu, ja silti olet noussut sieltä jostain.

Jatkan silti uskomista haaveisiini ja siihen elämänkatsomukseen mikä minulla on. Olkoot mikä hyvänsä haavekupla, mutta jollei mitään muuta ole, sekin on parempi kun ei mitään. Haaveita pitää olla, uskomuksia jotka on hyviä pitää olla, koska ilman uskoa ja toivoa, meillä ei ole mitään minkä eteen mennä eteenpäin.

Silmissäni näen sen keltaisen kortin, jossa on sininen penkki, ja kaikki mun kaverit tietää mitä se merkitsee minulle 🙂 WIRN

Mielessäni näen poikani , siellä jossain nauravan, nostavan minulle peukkua. Taas hän on ylpeä siitä että pääsin yhdestä kuopasta ylös, ja minä taas olen iloinen siitä jos saan poikani onnelliseksi, vaikka onkin kuollut. Rakkauteni menee kuolemastakin läpi ja tulee aina niin menemään. Tulen aina rakastamaan poikiani, ja se on minun voimani.

 

 

 

 

 

 

 

Pompin asiasta toiseen, alusta tähän päivään. Eilen mökötin ja toisaalta ihan suotta. Mutta sanoppa se kun on juuri se fiilis kun oli, ihan turhaa sanoa mitään kun minä mökötän. Kolmen päivän vapaa ja suuret odotukset että kaikki on otettava irti siitä vaikkei muita suunitelmia ollutkaan kun perjantaielokuva ja kampaaja.

En ole läheisriippuvainen, ja miehelläni on aina ollut vapaus mennä ja tulla omien menojensa mukaan. Hän ei ole myöskään koskaan kieltänyt minua menemästä mihinkään, mutta minä taas olen aina viihtynyt aika hyvin kotona. Paitsi silloin kun meillä oli hevonen. Hevonen oli kaverini tallissa ja matkat plus hoidot ja ratsastus vei aikaa. Silloin muistan miehenikin mököttäneen, koska hänen mielestä olin aina poissa.

Kun Matias kuoli koti oli turvapaikka meille kaikille, ja pysyimme hyvin tiiviisti yhdessä.  Ihan kunnei ketään meistä uskaltanut päästää ketään silmistämme. Ei sitä ajatellut, mutta niin se käytännössä oli. Ja voi sitä sokkia kun poika alkoi käymään jossain. Toisaalta se oli merkki siitä että jonkinlainen parantuminen oli alkanut, ja vaikka sitä omalle lapselleen toivoi, se lisäsi pelkoa.

En oikein tiedä pystyykö sitä edes neuvomaan mitenkään, miten pitää toimia. Minusta vaan tuntuu että osa asioista vaan on pakko kokea. Kaikkea ei voi hallita tai ohjata , eikä mennä minkään ohjeen mukaan. Mikään ei kuitenkaan tunnu hyvältä tai helpottavan.

En tiedä lohduttaako sekään että joku tietää että itse olen kokenut nämä samat asiat. Mitä siitä, jos joku selvisi, koska fiilis itsellään on ihan toivoton. Koska juuri meidän tapaus , ja koska juuri minä äitinä tai isänä. Miten sitä luulee että joku muu pääsee helpomalla. Sitä fokusoituu niin omaan menetykseen ja omaan lapseen, ettei minusta ole edes tarpeen miettiä kenenkään muun menetyksiä, ennen kuin sen aika on.

Ahdistavintahan on se aika kun tuntuu ettei missään ole hyvä olla. Kotona ahdistaa ja jää liikaa aikaa ajatuksille. Siellä on myös paljon muistoja eletystä elämästä yhdessä kokonaisena perheenä. Joka kerta kun asetat lautaset pöytään, laitan yhden vähemmän. On paljon rutiineja jotka muuttuu koska jokaisella lapsella on jotain. Ehkä se oli harrastus, ehkä joku tapa tehdä jotain joka aamu, iltapäivä. Ehkä se vaan on ne kuraset saappaat eteisessä, tai tavara mikä taas lojuu siellä missä sen ei pitäisi.

Päätät ehkä ulkoilla. Ulkoilu on oikeasti hyväksi, mutta sanoppa se lapsensa menettäneelle. Että ulkoile nyt vaan, niin kyllä sinä siitä piristyt. Taatusti se on hyvä vaihtoehto verrattuna sohvan nurkkaan. Mutta kunnei ole mielenkiintoa, ei ole oikein voimiakaan ja päivät tuntuu kiitävän pikavauhtia ja tuhannet asiat jäi tekemättä.

Kauppaan tai uimahalliin tai yleensäkin sinne missä on muita, voi pelottaa. Voi pelottaa kohdata ihmisiä. Ei jaksa selittää, ei kestä edes nähdä kenenkään katseita ja kuvitella mitä he päässään ajattelee.

Oma aika kaveriporukan kesken. Joo lähtihän miehenikin mökille kaveriporukalla. Mökki ja kaverit on aina ollut se juttu. Lähti hän ja onneksi kaverit oli siinä. Mutta kun hän pääsi perille hän halusikin kotiin takaisin. Juuri kun halusit vetää henkeä ja päästä pois kotoa, mieli muuttui tunnin sisällä päinvastaiseen.

Töissäkin pitäisi käydä. Monelle juuri tämä on iso kynnys. Painitaan omien ajatustemme kanssa. Koemme usein että meiltä odotetaan jotain, mitä kukaan ei kuitenkaan ole sanonut. Odotamme kenties että on oltava jo työkuntoinen. Hävettää ottaa taas sairauslomaa kunnemme jaksaneetkaan olla töissä. Päässä on niin paljon ristiriitoja koska tiedämme ja ehkä pelkäämme jäävämme sohvalla makaamaan ikuisiksi ajoiksi. Emme halua olla kotona, mutta työssäkin on liian raskasta.

Minullahan ei ollut paljon vaihtoehtoja. Miehelläni oli se onni onnettomuudessa että hänet leikattiin kaksi päivää hautajaisten jälkeen.

Miksi edes kirjoitan asiasta johon ei vaan ole mitään järkevää neuvoa antaa? Ihan kai vaan siksi että tiedostatte että ette ole ainoita ketä tuntee näin. Tiedän ettei se lohduta, tiedän ettei se helpota tätä myllerrystä, ahdistusta ja suurta sekamelskaa.

Kai se vaan on käytävä läpi ja odottaa sitä aikaa joka tuntuu tikittävän liian hitaasti. Kumma kun joskus aika tuntuu kiitävän. Katsot päivämäärää, etkä meinaa uskoa todeksi ettei sinun lapsesi ole saanut elää kuukauteen, tai että hän on jo ollut kuollut kolme kuukautta.

Näitä samoja tuntemuksia sain illalla kun tulimme kotiin ja mies ilmoitti jälleen kerran lähtevänsä seuraavana päivänä metsään kauemmaksi, eli tiesin ettei kolme tuntia riitä. Soppa oli valmis. Koin itseni hylätyksi, minun viikonloppuni oli piloilla ja sehän kostetaan. Soitan kaverille joka ei tietenkään vastaa puhelimeen. Soitan toiselle ja vuodatan elämäni kurjuutta ja olen jo valmis muuttamaan , koska mitä se eroaa tästä tilasta ajattelen. Mies tulee myöhään iltapäivällä kotiin, ehdottaa jotain ruokaa, sanon etten syö, enkä syö sitäkään, enkä ainakaan sitä. Eikä se ääliö edes pyytänyt anteeksi. Suolet huutaa , mutta jos olen sanonut etten syö, niin minähän en syö. Martyyrinä otan muutaman palan silliä, mistä en edes pidä. Kaveri kysyi, mitä olisit halunuyt tehdä sitten?

En tiennyt edes sitä, mutta halusin vaan tuntea itseäni tärkeäksi, joka edes joskus menisi kaiken muun ohi. Uhkasin jo kaverille että jos sairastuisin en edes kertoisi siitä, vaan sanoisin sairasvuoteella et painu sinä vaan metsään, et vittuks täällä istut kunnen ole tähänkään asti mitään merkinnyt. Ilmoitin tietenkin myös ketä ei kutsuta hautajaisiin. Joo..olen todellakin vihainen kun olen, ja oikein draamakuningatar. Sen verran olen kai kehittynyt etten enää heitä tavaroita seinään, niinkuin 30 vuotta sitten. Se fiilis kunnei oikein tiedä mitä haluaa , ja kuitenkin haluaa kostaa tämä suuri vääryys, eikä kuitenkaan jaksa itsekkään lähteä minnekkään.

Jos olisin ollut järkevä aikuinen mitä nyt todellakin koen että yli viiskymppinen kuuluisi olla, olisin tietenkin sanonut että on ollut ikävä ja olisin toivonut että olisit ollut kotona joskus. Ja olisin lopulta sitten heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanonut kuinka iloinen olen että tulit ehjänä kotiin ja lässyn lässyn.

No näinhän tämä homma ei siis mennyt, eikä tule kai koskaan menemäänkään. Tulen luultavasti aina uhkailemaan ettei minua kannata pitää itsestään selvyytenä ja minulle ei todellakana riitä että hän kerran kaksi vuodessa lähtee johonkin markkinoille jotta kuvittelee että olen tyytyväinen.

Jotain tämäntapaista ristiriitaa tosiaankin on kun lapsikin kuolee. On vaan paha olla, eikä aina osaa sanoa mitä toiselle miltä tuntuu, eikä ainakaan tiedä  mikä auttaisi. Toivo on mennyt eikä sitä usko että mikään tule koskaan muuttumaan. Kun haluaa huutaa kurkku suorana eikä sekään auta vaikka koittaa.

Muuta en voi sanoa kun sen että ainakin unohtaa täysin mitä muut ajattelee. Jos olisit sairastunut syöpään ja joutuisit olemaan poissa töistä, sitä ei mieti kukaan, ja itsekkin hyväksyy poissaolon koska sinulle on tehty diagnoosi. Olet sairas. Mikä hitto siinä on niin vaikeaa ymmärtää että surukin oikeasti on sairaus tavallaan. Mikä siinä voi joidenkin lääkäreiden mielestä olla niin vaikeaa ymmärtää ettei kaikki saa edes sairauslomaa. Joten jos sitä saat, ole poissa ja hoida itseäsi. Vaikket edes tiedä miten, sekin on parempi kuin polttaa itsensä loppuun töissä. Mikäli siis enemmän voi itseään enää loppuun polttaa.

Juuri kun tuntuu että kyllä se tästä, niin silloin iskeekin se uusi syvä aallonpohja vastaan. Vaikka arki on raskas, siis todella raskasta. Siinä on kuitenkin joku joka pitää sinut pinnalla. On tsempatta mahdollisten muiden lasten takia, ja on hoidettava velvollisuuksia kaikesta huolimatta. Arki oli ainakin minulle osittain yksi pelastus.

Kaikillahan on huonoja päiviä niikuin minunkin kiukkupäiväni. Miten ihanaa onkaan herätä seuraavaan päivään kun kaikki on hyvin ja ukko hymyilee ja elämä on niin kuin ennenkin. Taas elän ja huokaan että saan tehdä juuri sitä mitä haluan. Jos nukun, niin nukun. Hän ei herätä minua koska on oppinut että se on virhe numero yksi. Jos lähden kaverin luokse hän vaan toteaa sen. Ensinäkin hän tietää ettei minua estä kukaan, toiseksi hänellä ei ole varaa sanella minulle yhtään mitään. Huojentavaa, ihanaa vapaata elämää vaikka onkin naimisissa.

Mutta suru ei poistu seuraavana päivänä. Kaikki ei ole hyvin ylihuomennakaan. On vaan parempia päiviä ja huonoja.  Ahdistus ei poistu halaukseen. Jos itselläsi on parempi päivä, niin ei välttämättä ole muilla. Perheenä kuitenkin vedetään yhtä köyttä enemmän kuin koskaan. Huoli toisesta on suurempi kuin koskaan. Toisen suru on oman surun lisäksi tavallaan lisätaakka vaikkei sitä taakaksi koe.

Enemminkin se on rakkautta toisia kohtaan, pelkoa että toinen romahtaa, suru toisen surusta.  Voimattomuutta kunnei pysty toisia auttamaan niin että kaikki olisi hyvin. Voi vaan elää tätä hetkeä. Auttaa tässä hetkessä, puhua tässä ja nyt. Viettää ja iloita siitä hyvästä hetkestä jos on parempi päivä. Lohduttaa ja yrittää elää tätä elämää jotenkuten. Teet sä mitä hyvänsä, ajatuksesi on aina samaan aikaan kuolleessa lapsessa.

Itse en voi puhua terapiasta. Sen kolme kertaa mitä kävin, koin suureksi pettymykseksi. Minä en ollut edes pyskologin arvoinen. Minun suruani ei otettu todeksi. Minulle ei ollut aikaa. Siispä en voi sanoa olisiko sekään auttanut. Luonteeni tuntien, en usko että saisin puhuttua kerran viikossa tunnin ajan kaikkia niitä ajatuksia mikä minua painaisi. En usko että kukaan pystyisi sanomaan minulle mitään, mitä olisin voinut uskoa tai en ainakaan kokea livenä hyväksi.

Yhden asian mistä olen kiitollinen ja jonka koen olisi voinut olla avuksi olisi ollut se että lapseni olisi saanut apua. Koska se yksi kerta kun kriisipalaveri pidettiin, auttoi ainakin poikaani ymmärtämään minun käytöstäni. Yksi lause. Joten siksi suosittelen ottamaan vastaan kaiken avun mitä voi saada. Se mikä ei mahdollisesti auttanut minua, voi auttaa jotain toista. Ja jotenkin oletan että nuoria tai lapsia ulkopuolinen apu voi tehota paremmin. Oletan että lapset kuitenkin hädän kesken uskoo paremmin aikuisia, koska he ovat tottuneet siihen että me aikuiset autamme, turvautuuhan lapsi usein aikuiseen yleensäkin.

Usein sanotaan että kyllähän sitä ennen vanhaankin selvittiin. Pakkohan se oli selvitä muodollisesti. Mutta kuka loppujen lopuksi tietää millaisia vauroita on heillekkin aihutunut. Miten se muutti monen ihmisen elämän lopullisesti. Koska siihen en usko etteikö rakkaus omaan lapseen olisi muuttunut aikojen saatossa. Kyllä se itkevä lapsi äitinsä syliin kiipesi silloinkin jos pipi tuli.

Kun katson isoäitini kuvaa missä kaksi pientä arkkua on vierekkäin, jo pelkkä kuva kertoo sen että on ollut jotain mikä on ollut ikuistamisen arvoista.

Näitä ajatuksia tänään, kun rauha on laskeutunut taloon, mutta ajatukset linkkittyi jälleen kerran Matiakseen.

Kolme päivää vapaata. Ihana työkaveri vaihtoi työvuoron jotta sain tämän päivän vapaaksi elokuvailtaa varten. Kunnen yllätys yllätys saanut kampaamoaikaa kaksi päivää ennen joulua varasin sen tähän päivään. Herään taas ajoissa ja syön yhden viilin ilman sokeria tällä kertaa. Janne on saanut jotain aikaan ajattelin ja totesin ettei se viili niin pahaa ole vaikkei siinä sokeria ollutkaan.

Päätin jopa meikata jotta hiukset näyttää paremmalta, ja hups vilasen kelloa ja tulikin kiire. Kuulun ihmisiin joka ei myöhästy ja perillä katsoin että hilkulle meni, kun olin vaan 5 minuuttia etuajassa.

Matkalla jo totesin että onpa ihanaa kun on vaan viien minuutin matka kampaajalle. Kun folioliuskat on poistettu ja hiuksia kuivatetaan hän kysyy haluanko oikein kampauksen. sanoin ettei tarvitse koska elokuvissahan istutaan kuitenkin pimeässä. Hä’n laittoi silti raudan kuumenemaan ja haluaa laittaa minulle kiharoita, koska minulla on menoa. Liikutun kyllä tästä eleestä enemmän kun suorituksesta. Päätin silti antaa kiharoiden olla, koska tiedän ettei ohuissa hiuksissani pysy kiharat kuitenkaan kauan.

Moni taatusti käy lasillisella tai ehkä jopa ravintolassa silloin tällöin, meille pelkkä elokuva on jo suoritus. Tätä ei todellakaan tapahdu edes kerran vuodessa, vaan ja ainoastaan jos on jotain minkä minä todellakin haluan katsoa.

En osaa sanoa onko tämä hyvä tai huono asia olla niin kotihiiriä kuin me olemme. Oletan että joillekkin se että pystyy tekemään asioita mitä on tehnyt ennen menetystä voi olla mittari siitä että on saanut elämästä kiinni tavallaan. Mieheni toki iloitsi suunnattomasti kun meillä oli ruokavieraita joulun jälkeen. Iltahan oli täynnä ruokaa, juttuja ja naurua. Minun mittarini tuntuu olevan nauru koska hoen sitä koko ajan. Mies sanoi että oli todella piristävä ja hauska ilta ja pitäisikö kutsua ihmisiä useamminkin. No pikkuhiljaa mennään. En osaa edes sanoa pitäisikö olla itsestämme huolissaan, mutta en usko.

Näitä ilon päiviä kun on, otan siitä kaiken irti kuitenkin. Ehkäpä pitäisi yrittää hiukan puoliväkisin jotain keksiä. Huolissani olisin mikäli en olisi kiinnostunut mistään ja vaan makaisin tekemättä mitään. Helposti niinkin käy kyllä kun ei tarvitse miettiä mitään menoja, ja sitä hössötystä mitä en tunnu jaksavan vieläkään. Jollen kävisi töissä pelkäisin kai sitä että päiväni menisi ihan vaan maatessa , korkeintaan telveisiota katsellessa.

Elokuvien jälkeen en tiedä mitä tehdään, mutta oletan että ajamme suorinta tietä kotiin taas.

Kumma juttu yleensä on että vaikka meidän menot on hyvin pieniä se vie edelleen tavallaan mehut ja olen usein todella uupuneen oloinen. Nyt taidan ottaa nokoset ja ladata itseäni kunnolla.

Hauskaa elokuvailtaa odotellessa 🙂

 

Hullua herätä puolitoista tuntia ennen töihin menoa kunnen syö mitään enkä lue lehtiä. Silmät ristissä ihan tööt olo ja ajatus iskee. Ne on salaiset toivomukset / rukoukset, mksi ikinä niitä haluaa sanoa.

En tiedä liittyykkö tämä mitenkään Matuun , mutta ei tässä häviä mitään kuitenkaan. Harrastin tätä jo ennen Matun kuolemaa. Eli kun elän ja tallustan täällä maan päällä ja kohtaan jonkun ihmisen kenelle oikeasti toivon jotain, esitän usein toivoumksen päässäni, sanomatta yhtään mitään. Joskus liikkeessä kiitin usein omassa päässäni jotain ihmistä joka eksyi minunkin kauppaani tai toivoin hänelle jotain hyvää koska oli kertonut jotain minulle joka ehkä kosketti.

Ajaessani autoa ja joku ohittaa kovin voin pelätä hänen puolestaan ja toivon turvallista matkaa. Varsinkin kun eläin hyppää eteeni ja selviää kiitän että eläin sai elää. Tämä oli yksi opetus jonka opetin pojille. Usein tuntui kun opetukset meni ohi , kunnes kerran ajoimme ja sain juuri ja juuri väisettyä fasaania. Tokasin pojille ettei saatu fasaanipaistia. En muista kumpi vastasi minulle. – Olipa äiti hyvä ettei se kuollut koska sillä voi olla omassa kotonaan poikasia jotka odottaa äitiään.

Toki olen rehellisyyden nimissä ajatellut pahaakin, mutta sitä häpeän ja siinä minulla onkin suuri työ saada peruttua ne ajatukset , koska se ei oikein onnistu täydellisesti. Olen voinut suuttua tosiaankin jollekkin sikamaiselle ohittajalle ja kiroillut , mutta sitten olen muuttanut toivomukseni esim. toivon että hän saa opetuksen jonka muistaa. Silloin en ainakaan ole vastuussa hänen mahdollisesta kuolemasta. Hullua eikö? Näitä opetuksia toivon kun koen vääryyttä tai vihaa.

Kun Matu kuoli ensimmäinen ajatus oli kuitenkin konkreettisesti soittaa kuskille joka oli vastakkainen osapuoli. Ja niin soitin firman toimitusjohtajalle ja sain kuskin numeron .

On yksi asia mitä melko suurella todennäköiyydellä tiedän etten pystyisi ajattelemaan mitään hyvää, ja se on jos joku olisi tahallaan tehnyt Matiakselle jotain. Joten siksi en lähde edes spekuloimaan tätä. Vaan totean että olen onnekas suuressa surussanikin että meidän kuolema oli puhdas onnettomuus..

Ajatukset ovat kaikkien kanssa jolla tällä hetkellä on vaikea kausi, ja toivon rauhaa sydäömiinne ja sitä että oivallatte jotain joka auttaa teitä itseänne matkalla eteenpäin.

Nyt silmät auki ja menoksi, parempaa tätä päivää kaikille.

Tähän päivään. Aamu alkaa tietenkin sillä että herään aikaisin vaikka ei ole pakko, miten tyypillistä kun kerrankin saisi nukkua. Piinapenkki odottaa eli hammaslääkäriin menossa ennen iltavuoroa. Avaan koneen ja ilokseni huomaan Jannen laittaneen viestin minulle. Hän ilmoittaa oman painonsa kun heitin läppälläni että voin koska vaan lyödä vetoa siitä että laihdun enemmän kuin hän. Tuskin uskomme kumpikaan tähän ja kaikki perustuu yhteiseen kokemukseen yhteisellä työpaikallamme joskus aikoinaan. Työpaikka oli hyvin miesvaltainen, ja moni hämmästeli miten edes uskalsin sinne mennä aikoinaan. Mutta täytyy sanoa etten kauheasti ole muistellut niitä harvoja naisia  ketä siellä oli duunissa, vaan nimenomaan nämä  miehet. Matun kuolemasta ei ollut kauheasti aikaa ja eka kokemus oli ruokala jonne yksi miehistä pyysi minua istumaan samaan pöytään. Ehkäpä siellä olleet naiset sitten halusi tietää jotain elämästäni ja tiesivätkin. Ja lopputuloshan oli se että minä itken kun kerron Matusta, koska kyselivät. Täytyy sanoa että minussa on kyllä sellainen fiilis tai vaisto että ainoa siinä pöydässä joka oikeasti tavallaan kärsi minun kärsimyksestä oli tämä pellavapää mies. No enivei Janne oli yksi muiden joukossa ja löimme vetoa siitä kuka laihduttaa eniten määrätyn ajan kuluessa. Terveydenhoitajan huoneessa oli vaaka ja sinne me marssimme viikon välein ja jollei Jannen hukit osunut omiini, laitoimme lapun terkkarin kirjoitusalustan alle. Janne hehkutti aina miten hyvin hänellä menee ja nauroikin minulle miten pesee minut mennen tullen. En oikein päässyt fiilikseen, mutta aika lähestyi loppuaan ja minäkin sitten pääsin jotenkuten jyvälle ja sitten olinkin tiukkana kun taas Janne repsahti hyvästä alusta huolimatta. Voitin ja sain palkintoni, reilusti niikuin sovittiin.

Siitä asti meidän ystävyys vaan jatkui vaikka lopetin kilpailutuksen myötä. Törmättiin mieheni kanssa häneen kirpparilla minne pakotin ukkoni ja Jannen vaimo taas Jannen.

Tänään sitten tuli viesti ja minähän en ole tehnyt mitään asioiden hyväksi. Vedosta ei oikeasti edes puhuttu ja herää kysmys ollaanko edes tosissamme. Mutta se että hän on olemassa silloin tällöin on hyvä juttu kuitenkin ja hän on se linkki niihin muistoihin mitä sieltä jäi ja ne on pelkästään hyviä jos mietin niitä työkavereita.

Se oli hyvää aikaa ja niinkuin itse sanoin vaistoneeni asioita , niin teki myös nämä miehet. Ei me juurikaan koskaan sen koomin puhuttu Matusta, mutta tuhannet asiat kertoi minulle että pojat piti minusta tavallaan huolta. Jokaisella oli omat kaapit, jossa oli henkilökohtaisia tavaroita, mm. evästä. Mikäli omat unohtui kotiin joku tarjosi aina jotain tai olivat vaan ilmoittaneet että voin koska vaan ottaa mitä tarvitsen. Se jo merkitsi paljon vaikken kai koskaan ottanutkaan mitään itse. Siellä oli myös niin vanha pöytägrilli kun olla ja voi ja siellä he paistoi vaikka mitä minun kauhukseni. Yleensä makkaraa, ja sattumalta äidilläni on samanlainen peltihökötys kotona ja siitä haaveilen vieläkin, ihan vaan siksi että olin siellä työpaikalla jossa oli samanlainen. Yksinkertaisempaa laitetta saa hakea. Peltiä, vastus ja töpseli seinään ja se oli siinä. Kun lopetin tein viimeisen päivän oharit koska en olisi mitenkään voinut lähteä sieltä itkemättä. Pojat taas päätti ettei se onnistu etteivät he saa jättää hyvästiä, joten he kiikutti kukkansa ja pakettinsa minulle kipsalle. Helpompi silti minulle kun olin tavallaan toisessa ympäristössä eikä minun tarvinnut lähteä minnekkään.

Pojat oli siitä kivoja ja minä kun tykkään höösätä välillä laitoin heille joka joulu joulupöydän omista rahoistani. Joka joulu pojat sai myös oman joulukalenterin, ja koristelin paikkoja omilla koristeillani. Laitoin toki myös ns.konttoriväen kahvihuoneen, ja etuna oli vapaus tehdä oikeasti mitä halusin. Tulin ja menin niin kuin minulle sopi ja minä tulin aina mieluummin ajoissa kuin myöhässä. Määrätyt työt tietenkin rajoitti jotain ajan suhteen, mutta muuten heille oli aivan sama koska hommani suoritin. Minulla oli yleensä joku väriteema, ja kerran se oli yllätys, yllätys valkoinen. Pöydät oli täynnä kristalleja, kuivakakkuja, kakkua, pasteijoita , torttuja, piirakkaa keksejä ja tietenkin karkkia.

Pomo oli enemmän kun tyytyväinen koska juuri sinä päivänä tuli isompi pamppu käymään ja ainahan silloin kahvia keitettiin , oli kuulema ollut aika äimän käkenä ja miten se kiitos vaan mieltä lämmitti. Pomo sanoikin että on tottunut saamaan viinapullon, mutta tämähän ilahdutti kaikkia. Jätin mainitsematta että sehän oli tarkoituskin 🙂

Mutta kyllä se oli kivaa että niin iloiseksi tulivat kaikki. Pääsiäinen oli sama juttu mutta pienempänä versiona. Koska en itse kotona kyennyt viettämään mitään täydellistä joulua tai muutakaan, suoritin sen tavallaan näin. Yksi porukasta kuoli kun olin lähtenyt mutta törmäsin toisen työn merkeissä hänen tyttäreensä. Siinä sitten muistelimme hänen isäänsä ja muuta kuin hyvää ei vaan ollut. Kerroin myös hänelle miten onnellinen hänen isänsä oli lapsenlapsestaan ja miten hän töissä kopsas kuvia ja laminoi niitä. Miten hän aina kertoi tästä pienestä lapsesta. Hän sanoikin ettei kukaan hoitanut lasta enemmän kuin isä teki. Hänen lapsellaan oli todella tiivis yhteys isoisäänsä ja koska se rakkaus oli niin valtava tätä lastaan kohtaan kuviakin löytyi milloin mistäkin tilanteesta. Onneksi tytär sai lisää konkreettista tietoa isästään , mikä ei taatusti ollut yllätys mutta taatusti ilo näin jälkeenpäin. Kerroin myös että olen käynyt hänen haudallaan jättämässä kynttilän ja takaan että siellä palaa monen ihmisen tuomat kynttilät aina. Hienoja muistoja.

Mieheni mainitsee tekstiteeveetä lukiessaan että viikarille haetaan asiakapalvelijaa. Haen viikkarin sivut enkä ensin löydä mitään, kunnes huomaan että työ onkin laivalla. Joku kutku kuitenkin on, ettei se kuitenkaan ole minun juttuni. Työ sinänsä voisi olla , mutta se että olisin poissa viikon ja viikon vapaata taas on ristiriitaista. Vapaus on aina ollut minulle se juttu, ja laivalla en sitä olisi. Oletin työn olleen jotain puhelimessa neuvomista lähinnä tai jotain ajanvarausta tai ns. konttorihommia. Vastapaino tietenkin olisi pitkä vapaa, mutta sitten taas viikko vankeutta. Suljin läppärin ja ajattelin että annan ajan kulua ja uskon kerrankin sisäistä ääntäni 🙂 Lapsia ei ole kotona enää, mies pärjää kyllä koirien kanssa, mies laittaa muutenkin ruoat. Periaatteessa ei olisi mitään estettä, mutta nyt on vaan se joku mitä en osaa selittää.

Klikattuani itseni pois, jouduin yllätys yllätys taas x-factoriin ja moniin musavideoihin. Mietin avaanko koska musa vie niin mennessään että helposti tulee kiire kun uppoutuu eikä huomaa ajan kuluvan nopeammin kuin pitäisi. Kuuntelen mahtavia laulajia joka tulkitsee Celineä , Rihannaa ja vaikka mitä. Kunnes tulee pieni intialainen tyttö jolla on niin vallioittava hymy kun vaan ihmislapsella olla ja voi. Intialainen aksentti kuuluu selvästi läpi ja antaa ihan oman mausteensa koko biisiin. Tyttö hymyillee kappaleen lopussa niin aidosti kuin olla ja voi, ja muistan nähneeni tämän klipin aikaisemmin ja Simonin sanoneen ettei ole koskaan nähnyt valloittavampaa hymyä.

Ja sitten alan itkemään niin ettei meinaa loppua tulla. Peruskamaa minulle, mutta nyt ajattelin kaikkia kuolleita lapsia ja kaikkien ihmisten surua. Yritin sanoa , ajatuksilla siis, sinne jotain lohduttavaa, ja silti tavallaan näin heidän kaikkien olevan onnellisia, jolloin itkin siitä huolimatta vielä enemmän. Ajatukset on siitä ihmeellisiä että pystyy ajattelemaan tavallaan kahta asiaa samaan aikaan. Samalla kun mietin niitä lapsia, näen tavallaan ihmisten surun täällä. Ajatukset kiiti eteenpäin ja siinä onkin päässä aikamoinen sekamelska kun miettii ja tuntee kiitollisuutta niin monesta asiasta ja niin monelle.

Verrattuna alkuaikoihin nämä itkukohtaukset menee onneksi aika nopeasti ohi, eikä vie tavallaan kaikki mehut itsestään. Itku on enemmänkin todellakin pieni hetki joka on ohi ja kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Ehkä jää sellainen lempeämpi seesteisempi tyhjyys hetkeksi leijailemaan.

Syön tässä samalla viiliä, eikä mitään 0% rasvaa vaan ihan peruskevyttä. Mietin todellakin miten ihminen voi tulla toimeen ilman leipää. No sen näkee kohta. En ota stressiä koska tiedän kokemuksesta miten meidän käy.

Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ihan perustavallisten ihmisten merkityksen elämässäni. Ja se kai on huojentavaa tietää heille jolle surun kokeneen vanhemman kohtaaminen voi tuntua kiusalliselta. Ei oikeasti tarvitse oikeasti tehdä mitään jollei halua. Koska näitä tavisarki-ihmisiä tarvitaan siinä missä niitä lohduttajiakin. Kun yrittää päästä elämään kiinni voi oikeasti tehdä hyvä päästä pois kotoa missä kaikki muistot on voimakkaammat. Päästä hiukan tuulettamaan aivojaan eri ympäristöön missä arki elää niin kuin aina ennenkin.

Vaikka koti oli minun turvasatamani jossa koin olevani turvassa se kyllä joskus oli myös se musta säkki.

On koti tuntunut siltä että palaa vaan siihen samaan, missä kaikki ajatukset van pyörii yhden asian ympärillä. En tiedä olisinko niin yrittänyt muuttaa mitään täällä niin nopeasti kuin tein, ellei poika olisi ollut siinä. vaikka emme muuttaneet kuin huoneenjärjestystä se tuntui ainakin äitinä olevan hyvä ratkaisu poikaa ajatellen. Oli tavallaan kuin uusi raikas ilma toisessa huoneessa. En oikeasti juuri nyt muista koska maalasin Matun huoneen täysin valkoiseksi, mutta uskokaa tai älkää, listat on edelleen irti ja jo pois heitetty. 11 vuotta 5kk ja edelleen kesken. Muistan kuin eilisen kun maalasin Matun huoneen sinivalkoiseksi, raitoineen ja ne teippaukset sun muut. Matun huone on nyt lähinnä mun harrastehuone missä siis en ole, vaan säilytän kaikkea mahdollista. Omeplukone, miljoonat helmilaatikot, pihdit ja työkalut. Kirjanpitojen kymmenet mapit on rivissä kirjahyllyssä. On sementtiä, kipsiä, koristeita sitä sun tätä varten. Kaikki hyvin tiiviisti ja järjestelmällisesti kaapeissa. Paitsi se viimeinen kaappi. Siellä roikkuu Matun puku edelleenkin, se puku mitä hän käytti ollessaan bestmanina ja yhden parhaan kaverinsa ylioppilasjuhlissa. Olen jopa koittanut sitä paitaa päälleni. Kengät on edelleen kaapissa, tosin ylimällä hyllyllä. Uskomatonta miten paljon kaappeja minulla on eikä ole yhtään tyhjää hyllyä. Kaksi ihmistä ja silti kaapit pursuaa mukamas todella hyödyllistä jotain-varten.Mikäli keräisin kaikki Matun jutut ne mahtuisi enemmän kuin hyvin yhteen kaappiin. Joku jäkismaila löytyy toki varastossa edelleen.

Ne laatikot mihin keräsin se mitä oli, tulee kai aina olemaan täällä . En ole kiintynyt mihinkään tavaraan varsinaisesti, mutta tuntuu ainakin vielä siltä etten voi kaikkea hävittääkään. Vaikka puku on kuin kaupasta ostettu, en saisi siitä kuitenkaan kuin muutaman kympin, enkä todellakaan tarvitse niitä kymppejä. Lahjoittaa voisin, mutta en koe tarpeelliseksi väen väkisinkään hakea sille käyttäjää. Tulee jos on tullakseen.

Jepp mutta nyt loppuu aika ja pitänee pissattaa koirat ja vetää lumput niskaan ja sitten kohti kidutusta.

Näillä ajatuksin tähän päivään.

 

 

 

Kun alkoi uusi elämä ilman Matua  huomio ja pelot kohdistui meillä pikkuveljeen niin hyvässä kun pahassakin. Pikkuveli oli 16 vuotias. Pelokas pikkupoika jolla tavallaan oli helppo vaan antaa meidän hoitaa kaikki. Toisaalta 16 vuotias on taas iso poika joka toimii jo aika itsenäisesti. Minusta tuli aika ylihysteerinen ja täytyy sanoa ettei se pelko ole kadonnut kokonaan tänä päivänäkään. Me vanhemmat jotka olemme menettäneet lapsemme, todellakin tiedämme että se on mahdollista. On hiton helppoa sanoa että ota päivä kerrallaan, ja jos sattuu niin sattuu. Sehän on sanomattakin selvää meille, mutta oletan ainakin että he ketä näin neuvoo ei oikeasti tiedä mitä ne sanat sisältää. Enemminkin ymmärrän ihmisiä jotka pelottaa koko aihe ja mieluummin haluaa vaihtaa puheenaihetta.

En usko että kukaan ketä on lapsensa menettänyt säästy miltään vahingolta joka vauroittaa jotain meissä ihan lopullisesti. Vaikka kuinka osaan nauraa ja nauttia tästä elämästä aika hyvinkin, niin jotain on vaan niin rikki kun olla ja voi. Uskon että jokinlainen trauma jää aina , miten se ilmenee, kuinka vahva se on, miten se hallitsee elämääsi riippuu kai yksilöstä.

Itse pelko, kosto, kirous, ehkä jopa viha on asioita mistä en usko koskaan pääseväni irti. Pelkään jopa välillä omia ajatuksianikin, ihan kuin ne toisi jotain pahaa uudelleen. Ihan kunnen osaisi elää tätä elämää niin etteikö minua rangaistaisi jostain. Ihan kun olisin töpännyt kerta toisen jälkeen ja kunnen uskonut niin tapettiin sitten lapsi. Kaikki saaxxxn juttuja ulkopuolisetkin päästää suustaan mitä voi jäädä kummittelemaan päähän. On tässä ollut aika hiton paljon koottavaa, jotta pystyy jotenkuten elämään suht ehjänä ja täysjärkisenä.

En todellakaan halua takertua kuolemaan, en, haluan oikeasti elää jo. Joskus tuntuu kun muut ovat niitä parhaita asiantuntijoita mitä on elämä lapsen kuoleman jälkeen. Jollei olisi  väärin ja jollen olisi niin taikauskoinen, vainoharhainen mikä sitten ikinä olenkaan, olen kyllä joskus toivonut voivani siirtää kaikki tunteet jollekkin superidiootille.  Antaa palaa sitten vaan jokaisen ajatukseni kanssa , ja ihan tällä kaikella mitä tämä elämä minulle on antanut, ottanut, kiusannut, ihan vapaasti otan lomaa elämästäni. Varmuuden vuoksi en päästä ajatuksiani kehenkään, en halua saada kenenkään kasvot edes mieleeni, en ajatustakaan päähäni kenestäkään. Hullua, mutta tämä on minun traumani , minun totuuteni nykyään niin miksen kirjoittaisi siitä.

Kirjoittaessani koen ottavani ison vastuun. Ainahan on mahdollisuus että joku minua piinaava ajatus tavallaan siirtyy jollekkin. Pelottaa tavallaan myös olla niin rehellinen ja kertoa kaiken. Ehkä leimautumisen vuoksi. Olenko nyt monen mielestä hullukin joka on joku pipipää joka esittää elävänsä ns. normaalia elämää?

Otan sen riskin. Ärsyttää että monta kertaa toistan asioita että kirjoitan todellakin siitä elämästä joka alkoi tasan tarkkaan 2006 elokuun toinen päivä.  Kaikki mitä kirjoitan ei ole tätä päivää enää, osa on eletty , koettu, käyty läpi jo tavallaan. Kokonaisuudesta mitä elämäni on , on aivan eri asia tänään 1pv 2018. Koen olevani suht normaali, mutta vaurioitunut, muuttunut osittain lopullisesti. Minusta on mahdotonta olla sama ihminen enää jos on kokenut tällaisen menetyksen.

Kirjoittaminen on avannut omat silmäni. Opetan itseni koko ajan vielä tänä päivänäkin tavallaan. Lukemalla , olemalla mukana vertaisryhmissä, opettaa sekin.

Joskus tuntuu rehellisesti siltä että jopa vertaiset kisaa keskenään kuinka surkeaa meillä on, miten juuri minun suruni on suruista suurin. Miten juuri meidän sydän vuotaa eniten verta tavallaan. Ihan samalla tavalla kun voin kokea että on mahdotonta olla sinut asian kanssa ihan 100%sti.

Ollaan me millaisista lähtökohdista tahansa, oli onnettomuutemme millaisia vaan, olimme ihmisinä minkä luontoisia tahansa uskon kuitenkin puhtaaseen suruun joka on jokaiselle ihan niin täydellistä jos sitä sanaa voi edes käyttää. Me todellakin suremme yksilöinä juuri omalla tavallamme. Miten me sitten itse määrittelemme asioita on eri asia. Mikä on pärjääminen elämän kanssa sinulle tai minulle. Mikä oikeasti on se suurin pohjanoteeraus? Tykkään verrata asioita saadaakseni erot esille. Menen usein ihan arkisiin asioihin.

Kuka häpeää silmät päästään jos asunto on mullin mallin ja tuleekin yllätysvieras kesken kaiken. Kuka samassa tilanteessa iloitsee siitä että sai yllätysvieraat ja kaivaa kaiken kaaoksen keskellä vaan kahvikupit tiskiaaltaasta keittääkseen vieraalle kahvia.

Kenelle on lapsen huono todistus maailmanloppu, kenelle se on vaan toteamus? Kenelle 10,- lompakossa on järkytys, kenelle onni. Typeriä vertauksia mutta muuta ei nyt mieleeni tullut. Mitä kenelläkin oli taustalla ennen onnettomuutta tai menetystä. Ainakin omassa surussani peilasin paljon asioita ajasta joka oli ennen kuolemaa. Mistä asioista olin onnellinen että tapahtui, mitä surin että piti sekin kokea ennen kuin Matias kuoli. On aika vaikeaa vaan olla neutraali ja keskittyä vaan kuolemaan ja menetykseen.

Joku oma väylä uskon olevan hyväksi löytää , minkä kautta saa päästää surun ulos , koska vaikka kuinka mukamas osa kokee että kyllä se tästä, ja puuramme eteenpäin koska on pakko, en usko että on hyväksi kerätä sitä pientäkin surua itseensä.

Olen joskus kysynyt itseltäni uskonko kykeneväni parantua tästä pisteestä missä olen nyt? Oletan olevani aika tapissa asioiden kanssa ja se mitä jäi traumaksi on ja pysyy. En usko voivani mitenkään parantua enemmän kuin jo olen. Uskon tavallaan saavuttaneeni sen mikä on mahdollista. Oletan tosin että elämä mistä en tiedä vielä mitään, kuten esimerkiksi lapsenlapsia parantaa elämänlaatuani. Ikääntyminen tuo luonnollisia muutoksia. Mikäli muisti menee varsinkin. Silti tuntuu mahdottomalta että jopa vakavankin muistisairauden kesken voisin unohtaa Matun. Enemmänkin pelottaisi se, että jos poika puhuu kanssani ja puhuttelisin poikaa Matuna. Tai että höpöttäisin vaan Matusta. Jotenkin tuntuu että Matu on tavallaan polttomerkitty aivoihini. Toivon todellakin ettei poika luule että rakastin Matiasta enemmän kuin häntä jos näin käy. Toivon että hän ymmärtää että se oli niin iso asia elämässäni että se on syy , mikäli siis niin käy.

Toivon että poikani ymmärtää että Matias sai sen rakkauden ja sen elämän kanssani mitä sai, mutta hän sai enemmän live elämää. Hän sai kaikenlaista sellaista mitä Matias ei voinut saada , koska ei saanut elää sen ja sen ikäiseksi.

Uskon terveeseen sisarkateuteen. Kun mietin esimerkiksi perinnönjakoa, uskon toki olevan olemassa epäreiluja perinnönjakoja jossa oikeasti kai riidellään ihan rahallisista asioista. Mutta enemmän uskon riitojen olevan enemmän kyse siitä kuka kokee itsensä enemmän tai vähemmän rakastetuksi.

Tavara tai raha on vaan väline jollla mitataan kuinka paljon perinnön jättäjä mukamas arvostaa/rakastaa toista. Joskushan voi olla perusteltuakin miksi haluaa jättää juuri jonkun tavaran jollekkin. Niin kuin oma äitini sanoi kahdesta lasisesta kynttiläjalasta mitä ihalin. Minulle ne kaksi kynttiläjalkaa oli vaan mukamas aina ollut olemassa yhden pienen kristallisen kipon kanssa. Muistan vaan että kipossa oli aina karkkia, valo taittui aina kauniisti siihen ja se vaan merkisti minulle haaveita , kauneutta ym.

Kunnes sitten aikuisena mainitsen että minä ainakin haluan nämä joskus. Äiti sanoo, ei kuule nämä kuuluu veljellesi. TÄÄH??? Juu kuule kun veljesi syntyi hän osti nämä kynttilänjalat ja kipon, mihin sai kukkiakin laitettua sellaisen lasiseen möttiin jossa oli reikiä. NIIKU ET MITÄÄÄH???Joo hän halusi jotain kaunista poikansa ristiäisiin, ja piste. MUN kauniit lapsuusmuistot huuhtoutui kertaheitolla viemäristä alas , koska totuus oli just se mikä se oli. No se oli selitys, se oli totuus. No jos järjen kanssa mietin , ymmärrän hyvin että äitini mielestä ne kuuluukin veljelleni. No, enpä nyt niitä totuuden kuultunai edes halua , koska oikeasti ajattelisin vaan aina että ne on ostettu veljeni ristiäisten kunniaksi. Pitäkööt kipponsa 🙂 Oikeasti tämäkin esimerkki on typerä enkä todellakaan ole katkera tai tule sitä olemaankaan, mutta se on selvä etten enää halua niitä, jollei nyt veljeni kieltäytyy ottamasta niitä jostain syystä. Mutta totuuden ja tarinan hän saa kaupan päälle ja menkööt perintönä hänen lapsilleen jos ne mitään heille merkitsee aikanaan.

No kysyin että mitä ostit kun minä synnyin? No juotiin me kahvit. Olen varma että äitini oli pahalla päällä tai halusi tavallaan loukata minua. Totuus sekin että aika oli mitä oli, olosuhteet ja kaikki . Ehkä äiti oli enemmän sopeutunut äitiyteen, saanut järkättyä asiansa jne..joten syytön minä olen syntymääni ja olosuhteisiin.

Veljeni on äidin poika tai toisaalta miten oliskaan voinut olla muuta. Mutta on niin edelleen. Itse koin aina olevani oman tieni kulkija ja pärjääväni yksin. Sanoin veljelleni etten tule koskaan riitelemään mistään tavarasta , ettei mikään raha ole sen arvoista.

Kun ajattelen omaa poikaani, valehtelisin jollen olisi ajatellut ettei minun lapseni ole saman arvoinen jonkun kanssa, koska ei ole saanut jotain mitä muut on saanut. Mittaan oikeasti joskus rakkautta itsekkin. Äitini on kyllä aina ollut hyvin oikeudenmukainen ja se juontaa kai siitä.

Matiaksen kuolema on vahvistanut sellaisen asian, että huomio, omaa aikaansa, rakkaus, tavara on asioita mitä voi antaa toiselle kun hän elää, mutta sitä ei voi hyvittää jäljelle jääville jälkeenpäin. Siksi arvostan heitä jotka eli Matun kanssa, viettivät hänen kanssaan aikaa, pitvät hauskaa hänen kanssaan, muisti kortilla joskus, sanoi jotain kivaa, kunnioitti asioita jotka olivat hänelle tärkeitä.

Hitsit kun on vaikeaa selittää. Yritän sanoa, että se mitä Matulle on annettu, tuotti hänelle sinä hetkenä iloa, ei vaan voi siirtää meille , koska Matun ilo ja onni, on minun muistoissani tärkempi kuin se että minä saisin sen ehkä aijotun jutun/ajan/kokemuksen /tavaran . Lapseni kokemukset, eli nyt vaan muistot kannattaa minua enemmän kuin hyötyisin siitä itse millään tavalla. Siksi olen hiton onnellinen siitä ettei Matun tilille jäänyt juurikaan mitään vaan että hän eli elämänsä melkein joka sentin edestä. Olen onnellinen jokaikisestä paidasta jonka hän osti, jokaikisestä tavarasta ja suunnitelmasta ja ilosta minkä hän koki juuri silloin kun eli ja osti, koki, eli tätä elämää.

Olen onnellinen heistä jotka oikeasti voi sanoa että arvosti minun lastani ja osoittivat sen teoillaan minun lapselleni. Siksi on hienoa että voin sanoa että poikani , mieheni ja minä rakastimme Matua niin täydellisesti kuin olla ja voi, ja teemme niin edelleen.

Ja tämän kaiken voi kääntää toisiinkin päin ja siinäpähän elävät elämäänsä , minua ei kiinnosta.

On asioita mitä ei voi hyvittää millään muotoa enää. Itsekkin olen menettänyt tilaisuuksia mistä en ole ottanut kiinni kun oli mahdollisuus. Olinhan yrittäjä ja pyydettiin esimerkiksi kaverini luokse joka oli aloittanut uuden elämän. Hän sairastui ja uskoin vuorenvarmasti että hän selviää. Kun olin valmis ottamaan sen ajan, oli liian myöhäistä, ja sain ottaa sen ajan hautajaisia varten. Kun toinen kaverini sairastui olin viisaampi ja siitä olen tänä päivänäkin kiitollinen.

Jokunen aika sitten sain synttärikutsun, emme ole mitään läheisiä ystäviä, ei suurta historiaa takana, mutta minulla on hyviä ajatuksia hänestä. Siksi menen juhliin mistä hän hämmästyi, ihan vaan kunnioittaakseni häntä hänen eläessään.

Niin kuin alussa kerroin, minua kritisoitiin siitä että nostan Matun veljeään ylemmäksi. On aika vaikeaa kirjoittaa tätäkin blogia jollen voisi kirjoittaa pääasiassa Matusta . Matu nyt vaan sattui olemaan meidän onnettomuuden päähenkilö, eli uhri, se kuollut. Haluaako joku lukea mitä minun elävälle pojalle kuuluu, ja hänen lapsuudestaan tai mitä hän harrastaa.

Oletan itsekkin lukiessani kirjaa että otsikko johdattaa minut siihen aiheeseen mikä minua kiinnostaa. Siksi on aika typerää tuomita minua siitä että puhun vaan Matiaksesta jos minulta kysytään miten jaksan nyt Matun kuoleman jälkeen. Sain siis arvostelua siitä että unohdan elävän poikani, kun kysytään kuolleesta pojastani. Vittu sanon ihan suoraan. Se taas on eri asia että velikin kuuluu koko prosessiin. Ilmeisesti pitäisi välillä olla ajatustenlukija, että tietää että vastaa juuri niin kuin kysyjä haluaa. Tuntuu välillä siltä että tämä on kuin lastenkasvatus, mielipiteitä on just niin monta kun on vanhempaa, ja juuri itse on aina se kuka on oikeassa.

Itse mainitsen kyllä elävääkin lastani koska hän nyt vaan sattuu kuulumaan perheeseen ja oli osa ja on edelleen osa tätä prosessia. Mutta hän on jo aikuinen ja minusta ei ole reilua ruotia hänen elämää enemmän kuin on tarpeen, ja se on tässä blogissa se alku. Hänkin on yksilö meidän perheessä omine ajatuksineen josta en taatusti tiedä kaikkea juuri niin kuin se on. Voin vaan olettaa asioita, mukamas lukea poikaani, ja päätellä asioita hänen käyttäytymisestä. Taatusti on asioita mistä hän ei ole puhunut minullekkaan, taatusti on asioita mistä hän ei ole kertonut kenellekään, on varmasti käyttäytymistä minua kohtaan millä hän myöskin haluaa suojella minua. Hänellä oli myös se oma elämä Matun kanssa , ne omat kokemukset josta minäkään en tiedä kaikkea prikulleen. Ei joka hetkeä voi äidilleen kertoa, ne pulpahtaa taatusti hänenkin mieleensä samalla tavalla, kuin itse muistan jotain yksityiskohtia pitkin elämääni.

Joskus kun on hienoja elämänkatsomuksia, niitä on helppo ihailla mielessään ja toivoa muidenkin elävän niin. Miten hienoa tämä elämä oliskaan jos niin olisi. Mutta elämä on elämä ja ainakin minä olen todennut että tosipaikan tullessa moni syö sanansa , ja niin olen taatusti minäkin tehnyt enemmän kuin kerran.

Rakkaus on siitä ihmeellinen juttu, että se toimii koska ja missä vaan. Se on voima joka ei lopu edes kuolemaan. Mitään sen vahvempaa ei vaan ole. Rakkaus lisääntyy mitä enemmän sitä antaa. Se parantaa ja saa oikeasti ihmeitä aikaan.

Kun minulla jäi yksi lapsi, minulla ei luonnollisestikaan ole mitään ongelmia perinnön kanssa. Se on mitä on ja hyvinkin maallista kuitenkin. Se että nyt osoitan live-rakkautta lapselleni joka elää, ei ole pois siitä mitä tunnen Matiasta kohtaan. Jos saisin Matun takaisin sillä että joku meistä luopuisi kaikesta, me kaikki tekisimme niin, rakkaudesta sekin. Muistaisimme aina vaan ilon siitä että saisimme Matun takaisin, eikä millään muulla olisi mitään väliä, sen uskallan sanoa pojan ja miehenikin puolesta. Me jopa eroaisimme täysin sovussa ja lupaisimme vaikka mitä saadaksemme hänet takaisin.

Niin kuin me tekisimme kaikkemme ja suostuisimme mihin vaan, niin tekisi Matiaskin. Siksi tiedän ettei ole mistään pois jos elän tätä elämää elävää poikaani rakastaen, ilolla tätä elämääni eläen. Mikään ei myöskään parane sillä että keskityn täysin kuolemaan ja lopetan elämään tätä elämää. Ei Matias oikeasti toivoisi niin. En usko sen ilahduttavan häntä mikäli hän sieltä tänne katsoo ja näkee vaan itkevää äitiä, joka lopettaisi elämään. Ei hän nauti siitä tai koe olevansa enemmän rakastettu jos kierin surussani ja puhun vaan hänestä.

Kysyn itseltäni. Mitä Matias toivoisi veljelleen? Mitä hän toivoo minulle ja isälleen? Mikä saa hänet iloitsemaan juuri nyt , sieluna siellä jossain? Mitä hän kokee jos itken? Miltä tuntuu kun vietämme unettomia öitä? Näin kun kysyn itseltäni asioita, saan vastauksia.

Uskon Matiaksen itkevän kun minä itken. Uskon hänen voivan huonosti kun mekin voimme huonosti. Uskon hänen ymmärtävän tuskamme ja itkumme, mutta ei se hänen toiveensa ole. Hän rakastaa meitä liikaa.

Joten haluanko minä että rakkain poikani joka on siellä jossain vuorten taa, siellä korkealla pilvien yllä, itkisi, murehtisi, olisi surullinen vuoksemme. En halua. Haluan nähdä hänet siellä iloisena, rauhallisena, ja rakkauden tunteita täynnä.

Siksi minä elän.

Rakastan sinua Matias niin paljon ettei sanoja ole, ja pyydän anateeksi näitä kyyneleitä mitkä silloin tällöin tulee. Yritän parhaani ja johdata minua toimimaan oikein, laita sanoja suuhuni lohduttaakseni itseäni ja monia muita. Anna meille ymmärrys miten toimia, ja miten elää tätä elämää niin kuin sinä toivosit meidän elävän. Suojele isääsi ja veljeäsi, pyydä muidenkin lasten suojelevan heidän rakkaita jotka nyt itkee ja kaipaa ja anna heidän sydämiin syvä rauha ja ymmärrys.

Tulkaa kaikki meitä vastaan kun meidän aika on, älkääkä vaan tulko sieluna sieltä pois , ennen kuin me olemme saaneet tavata teidät siellä jälleen kerran. Voikaa hyvin te kaikki ihanat lapset jotka jostain syystä lähditte sinne, missä kaikki on täydellistä. Tulkaa uniimme ja kertokaa meille juuri se mitä milloinkin tarvitsemme, koska teihin me voimme luottaa.  Jos olemme vuodattaneet kyyneliä, olemme rakastaneet vielä enemmän ja rakastamme päivä päivältä yhä enemmän.

Parhaamme yritämme ja niin kuin tiedät, me ollaan vaan ihmisiä.

Rakastan sinua Matias, niin paljon kuin vaan voi. Voi hyvin rakas poikani. Iskältä terkkuja, veljeltäsi myös. Oot niin, niin rakas. Mun ikioma Matias <3

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi vuosi alkaa muutaman tunnin päästä. Ristiriitaisin tunnelmin. Rakas vertaiseni pojan kuolinhetki lähestyy. N’mä on juuri niitä niin paskoja ristiriitaisuuksia kun olla ja voi.

Suurimmalle osalle tämähän on juhlaa ja iloa , yhdessäoloa jne..Ei kukaan unohda oman lapsensa kuolinpäivää, mutta täytyy sanoa että on tässä aikamoinen pala mietittäväksi miten tämänkin kääntää positiiviseksi. Laitoin tottakai kaverille viestiä, ja ihan kuin nettikin oli puolellani , kun löysin valosydäemen gifeistä joka piirisi taivaalle sydämen..

No ainakaan ei tätä päivää voi unohtaa. Mielessäni ajattelen niin että pojat yleensä tykkää ilotulituksista, joten olkoot jokainen valonäytelmä ystäväni pojan elämän kunniaksi, ei kuoleman.

Itse tulin töistä ja lepuuttelen tässä jalkojani sohvalla , ruokaa odottaen. Kaupassakin kävin ja loppujen lopuksi mietin mitä siellä tein. Muutama viili , juustoa koska oli loppunut ja pullon limsaa uuden vuoden kunniaksi. Hullua vaikken edes niin välitä limusta..no ostin kuitenkin.

Paljon on surua ja toisaalta kai jokainen vuosi helpottaa inan verran jokaisen vanhemman surua, vaikkei se taatusti siltä aina tunnu. Mutta niin se ainakin minulla on mennyt. Aika parantaa haavat. Miten voinkaan ylensäkin inhota kaikkia sanontoja. Mutta on siinä pieni totuus kuitenkin.

No nyt on yksi juttu mitä oikeasti odotan ja se on aitoa iloa. odotan meinaan elokuviin pääsyä. Hyvin harvoin tulee käytyä, mutta nyt en malta odottaa että pääsen tilaamaan liput. Työkaveri vaihtoi jopa työvuoron kanssani jotta pääsemme. SOLSIDAN aijon mennä katsomaan. Olen nauranut niitä jaksoja niin paljon kuin olla ja voi ja oikeasti tekis mieli ostaa aiemmatkin jaksot.

Viimeksi kävin katsomassa Bridget Jonesia ja hänkin on niin ylivetomuija ku olla ja voi..paska vaan jos se nyt on menny operoimaan itteensä..Koska jotenkin samaistun hyvinkin paljon häneen. Siis mulla kuplii iloa jo ajatuksesta jo. Ja se on harvoin kun odotan jotain näin paljon.

Tarvitsen iloa elämääni ja tässä sitä sitten taatusti tulee. Lataan itseeni iloa ja vaikutus on jo alkanut, sit on varsinainen päivä ja sit nauran viel jälkeenkinpäin.

Pojalle soitan ja toivotan uusia vuosia ja pelkään tietty että hän menee jonnekkin jossa joku heittää jonkun raketin ja huh huh..joo pelko ei poistu vaikka tekis mitä. Kun sen vaan tietää että koska vaan, milloin vaan, ja nyt on kuitenkin uusi vuosi.

Eipä tässä muuta kohta syömään ja sitten tuskin mene kauan kun sippaan ja herään ensi vuonna.

Hetki kerralla eteenpäin, vuosi vuodelta <3