Pompin asiasta toiseen, alusta tähän päivään. Eilen mökötin ja toisaalta ihan suotta. Mutta sanoppa se kun on juuri se fiilis kun oli, ihan turhaa sanoa mitään kun minä mökötän. Kolmen päivän vapaa ja suuret odotukset että kaikki on otettava irti siitä vaikkei muita suunitelmia ollutkaan kun perjantaielokuva ja kampaaja.

En ole läheisriippuvainen, ja miehelläni on aina ollut vapaus mennä ja tulla omien menojensa mukaan. Hän ei ole myöskään koskaan kieltänyt minua menemästä mihinkään, mutta minä taas olen aina viihtynyt aika hyvin kotona. Paitsi silloin kun meillä oli hevonen. Hevonen oli kaverini tallissa ja matkat plus hoidot ja ratsastus vei aikaa. Silloin muistan miehenikin mököttäneen, koska hänen mielestä olin aina poissa.

Kun Matias kuoli koti oli turvapaikka meille kaikille, ja pysyimme hyvin tiiviisti yhdessä.  Ihan kunnei ketään meistä uskaltanut päästää ketään silmistämme. Ei sitä ajatellut, mutta niin se käytännössä oli. Ja voi sitä sokkia kun poika alkoi käymään jossain. Toisaalta se oli merkki siitä että jonkinlainen parantuminen oli alkanut, ja vaikka sitä omalle lapselleen toivoi, se lisäsi pelkoa.

En oikein tiedä pystyykö sitä edes neuvomaan mitenkään, miten pitää toimia. Minusta vaan tuntuu että osa asioista vaan on pakko kokea. Kaikkea ei voi hallita tai ohjata , eikä mennä minkään ohjeen mukaan. Mikään ei kuitenkaan tunnu hyvältä tai helpottavan.

En tiedä lohduttaako sekään että joku tietää että itse olen kokenut nämä samat asiat. Mitä siitä, jos joku selvisi, koska fiilis itsellään on ihan toivoton. Koska juuri meidän tapaus , ja koska juuri minä äitinä tai isänä. Miten sitä luulee että joku muu pääsee helpomalla. Sitä fokusoituu niin omaan menetykseen ja omaan lapseen, ettei minusta ole edes tarpeen miettiä kenenkään muun menetyksiä, ennen kuin sen aika on.

Ahdistavintahan on se aika kun tuntuu ettei missään ole hyvä olla. Kotona ahdistaa ja jää liikaa aikaa ajatuksille. Siellä on myös paljon muistoja eletystä elämästä yhdessä kokonaisena perheenä. Joka kerta kun asetat lautaset pöytään, laitan yhden vähemmän. On paljon rutiineja jotka muuttuu koska jokaisella lapsella on jotain. Ehkä se oli harrastus, ehkä joku tapa tehdä jotain joka aamu, iltapäivä. Ehkä se vaan on ne kuraset saappaat eteisessä, tai tavara mikä taas lojuu siellä missä sen ei pitäisi.

Päätät ehkä ulkoilla. Ulkoilu on oikeasti hyväksi, mutta sanoppa se lapsensa menettäneelle. Että ulkoile nyt vaan, niin kyllä sinä siitä piristyt. Taatusti se on hyvä vaihtoehto verrattuna sohvan nurkkaan. Mutta kunnei ole mielenkiintoa, ei ole oikein voimiakaan ja päivät tuntuu kiitävän pikavauhtia ja tuhannet asiat jäi tekemättä.

Kauppaan tai uimahalliin tai yleensäkin sinne missä on muita, voi pelottaa. Voi pelottaa kohdata ihmisiä. Ei jaksa selittää, ei kestä edes nähdä kenenkään katseita ja kuvitella mitä he päässään ajattelee.

Oma aika kaveriporukan kesken. Joo lähtihän miehenikin mökille kaveriporukalla. Mökki ja kaverit on aina ollut se juttu. Lähti hän ja onneksi kaverit oli siinä. Mutta kun hän pääsi perille hän halusikin kotiin takaisin. Juuri kun halusit vetää henkeä ja päästä pois kotoa, mieli muuttui tunnin sisällä päinvastaiseen.

Töissäkin pitäisi käydä. Monelle juuri tämä on iso kynnys. Painitaan omien ajatustemme kanssa. Koemme usein että meiltä odotetaan jotain, mitä kukaan ei kuitenkaan ole sanonut. Odotamme kenties että on oltava jo työkuntoinen. Hävettää ottaa taas sairauslomaa kunnemme jaksaneetkaan olla töissä. Päässä on niin paljon ristiriitoja koska tiedämme ja ehkä pelkäämme jäävämme sohvalla makaamaan ikuisiksi ajoiksi. Emme halua olla kotona, mutta työssäkin on liian raskasta.

Minullahan ei ollut paljon vaihtoehtoja. Miehelläni oli se onni onnettomuudessa että hänet leikattiin kaksi päivää hautajaisten jälkeen.

Miksi edes kirjoitan asiasta johon ei vaan ole mitään järkevää neuvoa antaa? Ihan kai vaan siksi että tiedostatte että ette ole ainoita ketä tuntee näin. Tiedän ettei se lohduta, tiedän ettei se helpota tätä myllerrystä, ahdistusta ja suurta sekamelskaa.

Kai se vaan on käytävä läpi ja odottaa sitä aikaa joka tuntuu tikittävän liian hitaasti. Kumma kun joskus aika tuntuu kiitävän. Katsot päivämäärää, etkä meinaa uskoa todeksi ettei sinun lapsesi ole saanut elää kuukauteen, tai että hän on jo ollut kuollut kolme kuukautta.

Näitä samoja tuntemuksia sain illalla kun tulimme kotiin ja mies ilmoitti jälleen kerran lähtevänsä seuraavana päivänä metsään kauemmaksi, eli tiesin ettei kolme tuntia riitä. Soppa oli valmis. Koin itseni hylätyksi, minun viikonloppuni oli piloilla ja sehän kostetaan. Soitan kaverille joka ei tietenkään vastaa puhelimeen. Soitan toiselle ja vuodatan elämäni kurjuutta ja olen jo valmis muuttamaan , koska mitä se eroaa tästä tilasta ajattelen. Mies tulee myöhään iltapäivällä kotiin, ehdottaa jotain ruokaa, sanon etten syö, enkä syö sitäkään, enkä ainakaan sitä. Eikä se ääliö edes pyytänyt anteeksi. Suolet huutaa , mutta jos olen sanonut etten syö, niin minähän en syö. Martyyrinä otan muutaman palan silliä, mistä en edes pidä. Kaveri kysyi, mitä olisit halunuyt tehdä sitten?

En tiennyt edes sitä, mutta halusin vaan tuntea itseäni tärkeäksi, joka edes joskus menisi kaiken muun ohi. Uhkasin jo kaverille että jos sairastuisin en edes kertoisi siitä, vaan sanoisin sairasvuoteella et painu sinä vaan metsään, et vittuks täällä istut kunnen ole tähänkään asti mitään merkinnyt. Ilmoitin tietenkin myös ketä ei kutsuta hautajaisiin. Joo..olen todellakin vihainen kun olen, ja oikein draamakuningatar. Sen verran olen kai kehittynyt etten enää heitä tavaroita seinään, niinkuin 30 vuotta sitten. Se fiilis kunnei oikein tiedä mitä haluaa , ja kuitenkin haluaa kostaa tämä suuri vääryys, eikä kuitenkaan jaksa itsekkään lähteä minnekkään.

Jos olisin ollut järkevä aikuinen mitä nyt todellakin koen että yli viiskymppinen kuuluisi olla, olisin tietenkin sanonut että on ollut ikävä ja olisin toivonut että olisit ollut kotona joskus. Ja olisin lopulta sitten heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanonut kuinka iloinen olen että tulit ehjänä kotiin ja lässyn lässyn.

No näinhän tämä homma ei siis mennyt, eikä tule kai koskaan menemäänkään. Tulen luultavasti aina uhkailemaan ettei minua kannata pitää itsestään selvyytenä ja minulle ei todellakana riitä että hän kerran kaksi vuodessa lähtee johonkin markkinoille jotta kuvittelee että olen tyytyväinen.

Jotain tämäntapaista ristiriitaa tosiaankin on kun lapsikin kuolee. On vaan paha olla, eikä aina osaa sanoa mitä toiselle miltä tuntuu, eikä ainakaan tiedä  mikä auttaisi. Toivo on mennyt eikä sitä usko että mikään tule koskaan muuttumaan. Kun haluaa huutaa kurkku suorana eikä sekään auta vaikka koittaa.

Muuta en voi sanoa kun sen että ainakin unohtaa täysin mitä muut ajattelee. Jos olisit sairastunut syöpään ja joutuisit olemaan poissa töistä, sitä ei mieti kukaan, ja itsekkin hyväksyy poissaolon koska sinulle on tehty diagnoosi. Olet sairas. Mikä hitto siinä on niin vaikeaa ymmärtää että surukin oikeasti on sairaus tavallaan. Mikä siinä voi joidenkin lääkäreiden mielestä olla niin vaikeaa ymmärtää ettei kaikki saa edes sairauslomaa. Joten jos sitä saat, ole poissa ja hoida itseäsi. Vaikket edes tiedä miten, sekin on parempi kuin polttaa itsensä loppuun töissä. Mikäli siis enemmän voi itseään enää loppuun polttaa.

Juuri kun tuntuu että kyllä se tästä, niin silloin iskeekin se uusi syvä aallonpohja vastaan. Vaikka arki on raskas, siis todella raskasta. Siinä on kuitenkin joku joka pitää sinut pinnalla. On tsempatta mahdollisten muiden lasten takia, ja on hoidettava velvollisuuksia kaikesta huolimatta. Arki oli ainakin minulle osittain yksi pelastus.

Kaikillahan on huonoja päiviä niikuin minunkin kiukkupäiväni. Miten ihanaa onkaan herätä seuraavaan päivään kun kaikki on hyvin ja ukko hymyilee ja elämä on niin kuin ennenkin. Taas elän ja huokaan että saan tehdä juuri sitä mitä haluan. Jos nukun, niin nukun. Hän ei herätä minua koska on oppinut että se on virhe numero yksi. Jos lähden kaverin luokse hän vaan toteaa sen. Ensinäkin hän tietää ettei minua estä kukaan, toiseksi hänellä ei ole varaa sanella minulle yhtään mitään. Huojentavaa, ihanaa vapaata elämää vaikka onkin naimisissa.

Mutta suru ei poistu seuraavana päivänä. Kaikki ei ole hyvin ylihuomennakaan. On vaan parempia päiviä ja huonoja.  Ahdistus ei poistu halaukseen. Jos itselläsi on parempi päivä, niin ei välttämättä ole muilla. Perheenä kuitenkin vedetään yhtä köyttä enemmän kuin koskaan. Huoli toisesta on suurempi kuin koskaan. Toisen suru on oman surun lisäksi tavallaan lisätaakka vaikkei sitä taakaksi koe.

Enemminkin se on rakkautta toisia kohtaan, pelkoa että toinen romahtaa, suru toisen surusta.  Voimattomuutta kunnei pysty toisia auttamaan niin että kaikki olisi hyvin. Voi vaan elää tätä hetkeä. Auttaa tässä hetkessä, puhua tässä ja nyt. Viettää ja iloita siitä hyvästä hetkestä jos on parempi päivä. Lohduttaa ja yrittää elää tätä elämää jotenkuten. Teet sä mitä hyvänsä, ajatuksesi on aina samaan aikaan kuolleessa lapsessa.

Itse en voi puhua terapiasta. Sen kolme kertaa mitä kävin, koin suureksi pettymykseksi. Minä en ollut edes pyskologin arvoinen. Minun suruani ei otettu todeksi. Minulle ei ollut aikaa. Siispä en voi sanoa olisiko sekään auttanut. Luonteeni tuntien, en usko että saisin puhuttua kerran viikossa tunnin ajan kaikkia niitä ajatuksia mikä minua painaisi. En usko että kukaan pystyisi sanomaan minulle mitään, mitä olisin voinut uskoa tai en ainakaan kokea livenä hyväksi.

Yhden asian mistä olen kiitollinen ja jonka koen olisi voinut olla avuksi olisi ollut se että lapseni olisi saanut apua. Koska se yksi kerta kun kriisipalaveri pidettiin, auttoi ainakin poikaani ymmärtämään minun käytöstäni. Yksi lause. Joten siksi suosittelen ottamaan vastaan kaiken avun mitä voi saada. Se mikä ei mahdollisesti auttanut minua, voi auttaa jotain toista. Ja jotenkin oletan että nuoria tai lapsia ulkopuolinen apu voi tehota paremmin. Oletan että lapset kuitenkin hädän kesken uskoo paremmin aikuisia, koska he ovat tottuneet siihen että me aikuiset autamme, turvautuuhan lapsi usein aikuiseen yleensäkin.

Usein sanotaan että kyllähän sitä ennen vanhaankin selvittiin. Pakkohan se oli selvitä muodollisesti. Mutta kuka loppujen lopuksi tietää millaisia vauroita on heillekkin aihutunut. Miten se muutti monen ihmisen elämän lopullisesti. Koska siihen en usko etteikö rakkaus omaan lapseen olisi muuttunut aikojen saatossa. Kyllä se itkevä lapsi äitinsä syliin kiipesi silloinkin jos pipi tuli.

Kun katson isoäitini kuvaa missä kaksi pientä arkkua on vierekkäin, jo pelkkä kuva kertoo sen että on ollut jotain mikä on ollut ikuistamisen arvoista.

Näitä ajatuksia tänään, kun rauha on laskeutunut taloon, mutta ajatukset linkkittyi jälleen kerran Matiakseen.