Tavallinen päivä alkaa, ja ihan suht hyvinkin. Tiedän suurista muutoksista joka suomeksi tarkoittaa se että luultavasti minulla ei tule olemaan työtä jatkossa. Paikka on kuitenkin tärkeä koska satun viihtymään siellä. Hassua mutta se on juuri itse työ. Tajuan että saan paljon työstäni koska olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Olen aika ällistynyt tästä koska olenhan tottunut hoitamaan kaikki aina yksin, olen melkein aina ollut täysin vastuussa siitä että kaikki osat loksahtaa paikalle tapahtuipa mitä hyvänsä. Aina olen selvinnyt ja siihen olen joutunut käyttämään luovuuttani jollen ole saanut apua.

Ihan kuin ongelmat eivät olisi todellisia ennen kuin niistä puhutaan. Tänään niistä puhuttiin ja se kyllä masensi totaallisesti. Tottakai soitan taas ystävälle, mutta hänellä oli juuri perheen kanssa ruoanlaitto kesken ja puhelu loppuu. Se kuristava tunne kun tiedät ettei tämä asia järjesty puhumalla. Tässä iässä vakituinen työ toisi mielenrauhan. Ikää tulee ja joku turva olisi kiva olla, varsinkin kun periaatteessa olen se jonka varassa kaikki on.

Vaikka kuinka olisin saanut puhua, tiedän ettei mitkään lohdutukset tai tsempit olisi auttanut. Helvetti mikä ahdistus.

Olen niin uupunut ja teen virheen numero yksi, menen nukkumaan ja kun minä nukahdan minä en herää puolen tunnin kuluttua, vaan pari kolme tuntia sujahtaa unen maailmoissa nopeasti. Lopputulos on tietenkin se, että sekoitan rytmini.

Mieleni painuu pimeään makuuhuoneeseeni missä makaan 11 vuotta sitten, ihan täydellisessä sokissa ja tämä sama ahdistus, sokki mikä liekään painaa. Itken , rukoilen että älä annan tämän olevan totta. Koko ajan tiedät silti sen olevan totta, eikä kukaan ole vielä herännyt kuolleista henkiinkään. Kuollut on kuollut ja piste. Silti toivot kaiken olevan unta, jotain niin pahaa ei vaan voi tapahtua kenellekään. Voin pahoin jo ajatuksesta mitä se oli maata siinä. Ihan epätodellista.

Kun mietin näitä syviä mustia hetkiä, suutun kun ajattelen jollakin mukamas olevan jotain vitun ohjeita siitä miten tästä mukamas voi selvitä. Miten helvettiä tästä voi selvitä? MITEN???? Jos ajatus voisi tappaa, oisin tappanut itseni niinä hetkinä. Et todellakaan ajattele mitään kokonaisuuksia , mitään tulevaa, et todellakaan usko minkään ajan parantavan yhtään mitään, koska sun koko maailma on musertunut palasiksi , eikä sitä vaan voi korjata..osa paloista on ihan jauhetta, et jauhetta voi liimata..ei vaan voi..se oli tässä ja sillä siisti.

Mitä sitä selvittämään, tai analysoimaan. Tässä olen kuitenkin 11 vuotta myöhemmin. Ehkä se että olen tässä, onkin elämän suurimpia ihmeitä. En tiedä. Jälleen kerran uskon vain ja ainoastaan rakkauteen. Jollet sitä itse tunne tai mukamas ole ketään, jonkun on pakko rakastaa sinua niin paljon, että on osa sinun palapeliäsi, kohti ehjää kuvaa, eli elämää. Jos olet hengissä, etkä tiedä ketään tai muista ketään, sen on pakko olla kuollut lapsesi henki, muuta en keksi, koska silloin kuin uidaan niin syvissä vesissä, tarvitaan ihmeitä. Olkoot mikä on, mutta jollakin tavalla sieltäkin noustaan.

Palataan siihen kun herään. Mies hyöryttää paistinmakkaraa, mutta viimeksi kun söin, koostumus oli löysä ja muisto inhottaa minua vieläkin. En siis syö, vaan olin lämmittänyt vanhaa makkarakeittoa. Toki katson niitäkin makkaranpaloja, jotka oli niin kauniisti ruskistettu kun hän sen keiton teki. Söin ja hyvältä se maistui, ja silti jäi jotenkin vaja olo.

Mies näytti minulle kuvia kyttäyskopistaan jonka oli laittamassa kuntoon kaverinsa kanssa. Olin itse sunnuntaina pikapikaa mukana pitämässä levyjä runkoa vasten kiinni, mittauksia varten. Olin todella yllättynyt että siitä jotain tuli. Hyvä ettei mennytt pieleen ajattelin. Ärsytti kun aurinko paistoi ja silti oli jäätävä tuuli, enkä siis jäänyt ulos kun hetkeksi koiraa juoksuttaen. Taputin käsiä ja olevinaan ajoin sitä takaa, jotta se kuluttaisi mahdollisimman paljon energiaa. Nuori koira kuitenkin.Olin siinä hetkessä aidoimmillani onnellinen, koiran puolesta ja mietin miten onnekkaita koirani onkaan kun saa aina juosta vapaana. Olla koira aidoimmillaan.

No hetken ilo, ja taas lamauttava pelko tulevaisuudesta. Tuntuu kun kaikki asiat mihin uskoin on pelkkää mielikuvitusta jaksaa. Samalla tavalla kun se mihin uskoin aikoinaan ja joka romuttui kun Matias kuoli. Miten uskoin että elämällä oikein, säästyisi joltain pahalta.

Siinä minä olin, kuolleen lapsen äitinä. Elämä olikin vaan faktaa. Pahojakin asioita vaan tapahtuu jos olet epäonnekas.Ei ollutkaan mitään ”hyvä saa hyvän ja pahaa saa palkkansa”. Senkun jyräät kyynerpäätekniikalla, valehtele ja esitä feikkiä ja hymyile vaan oikeissa paikoissa. Mitä sikamaisempi olet,  sen paremmin menee. Olin todellakin tuuliajolla. Kunnes se vanha minä pikkuhiljaa palasi . En ole syventynyt raamattuun, mutta noin niinkuin mututuntumalla olen ainakin sanonut, että se joka raamatun keksi ja kirjoitti, oli kuitenkin nero. Koska jos niitä oppeja noudattaisi, kaikki olisi suht hyvin oletan. Siis sen mitä nyt tiedän.

No taas tähän päivään. Herään iltapäiväuniltani , otan läppärin ja luen uutisia . Osun otsikkoon jossa kerrotaan nuoren naisen kuolleen sairauteen vain 27 vuotiaana. Siinä oli hänen kertomus mitä ajattelee elämästä. Kaikki klassiset asiat, mitkä me kaikki taatusti allekirjoitamme, mutta emme silti elä niin.

Miten hän olisi toivonut vielä yhden syntymäpäivän. Miten hän eli vuoden koska sai muiden ihmisten luovuttamaa verta, mistä oli kiitollinen. Miten se että saa vaan mennä ulos ja vetää henkeä on onni. Viimeinen kolahti koska olen usein ajatellut juuri sitä, miten onnekas olen kun saan mennä ulos kun haluan ja vaan vetää raitista ilmaa henkeeni. Aina näen mielikuvissani ihmisiä katsomassa sairaalan ikkunoista ulos, ja osa heistä ei pääse ikinä sieltä pois. Kerros kerroksen päällä, ja satoja ihmisiä.

Juuri kun itse melkein itkin, siitä että minulla ei ehkä ole työpaikkaa. Kun minä vajosin niin alas että ajattelin ettei minun salaisilla kiitoksillani ollut merkitystä, että elämä on vaan kylmää faktaa. Kun tuntuu että se mitä olet yrittänyt tehdä hyvin, onkin ollut turhaa. Oikeasti ahdistuin ja haloo, minähän olen kuitenkin hengissä.

Pointti ei ole elämäni, vaan se että olen vaan ihminen. Ihminen joka elää ja suree jo jotain muutakin kuin lastani. Onko se hyvä tai huonoa? Ehkä molemmat. Sitä vaan on hauraampi, eikä jaksaisi enää murehtia näinkin tavallisia asioita. Rehellisesti ajattelin vaan minun tulevaisuuttani ton ukkoni kanssa. En ajatellut Matiasta.

Elin sen ahdistukseni aidoimmillaan, hyvin itsekkäästikin tavallaan. Olin aidosti vain ja ainoastaan huolissani omasta tulevaisuudestamme. Joten jos minä pystyn suremaan jotain niinkin maallista kuin työpaikkaa, siihen pystyy kyllä muutkin.

Onhan se tavallaan onni sekin, kaiken paskan keskellä. Vaikka edelleenkin allekirjoitan senkin että koen saaneeni oman annokseni paskaa elämääni, ja todellakin toivon edelleenkin asioiden järjestyvän jotta saan vaan viettä suht vaatimatonta elämää, nauttien todellakin vaikkapa vaan siitä että näen koirani olevan onnellinen, ja se että saan vetää raitista ilmaa keuhkoni täyteen kun haluan.

Jos on selvinnyt lapsen kuolemasta, miksen selvisi tästä eteenpäinkin?

Miksei se silti tunnu lohduttavan? Ehkä siksi että olen päässyt niin paljon eteenpäin, että tavallinen elämä on jo ottanut suuremman tilan kaikesta. Pitäisi kai olla siitäkin kiitollinen kun mietin niitä mustia hetkiä kun olen maannut lamaantuneena sängyssäni.

Joskus kun kirjoitan , tuntuu kun asiat on liian synkkiä, eikä valaa mitään valoa tai toivoa kehenkään, ja sehän on tarkoitus. Mutta elämä rehellisyydessään on aika julmaa kun oikeasti katsoo totuutta silmiin. Ehkä kuitenkin minun elämäni tällä hetkellä juuri nyt, ei silti ole toivoa täynnä. Olen oikeasti edelleen huolissani, todella huolissani.

Nyt pitää tavallaan palata siihen pisteeseen mistä suurin suru alkoi, eli Matiaksen kuolemaan ja kaikkeen siihen mitä siihen liittyi.

Kaikki ne kyyneleet , kaikki ne toivomukset että hän heräisi henkiin, kaikki ne ihmeet mitä tapahtui ja jopa siihen että olen jopa ollut onnellinen. On asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Jopa ne lupaukset mitä olen heittänyt taivaalle. Anna minulle kaikki murheet jos elävä poikani vaan saa elää. Oltava rohkea ja uskoa että asiat järjestyy ja jos tämä on se hinta, että saan pitää lapseni hengissä, kärsin ilomielin . On käänettävä kolikon kiiltävä puoli esille ja sanottava itselleni että minä sentään saan mennä ulos kun haluan. Minä en valvo sairaan lapsen kuolinvuoteen äärellä. En ole laiha, en ole rikas, en ehkä koskaan koe suurinta rauhaa sydämessäni koskaan.

Mutta minulla on kuitenkin vapaus, vielä ainakin elossa oleva terve poika, ihana mies jolle kuitenkin voin kiukutella vain ja ainoastaan saadakseni aina anteeksi. Minulla on ihania ystäviä joka kerta toisen jälkeen jaksaa kuunella ja jakaa myöskin ilot kanssani. Olen saanut paljon hyvää elämässäni ja ehkä se uusi ovi joskus avautuu jossa on jotain paljon parempaa, mihin en nyt vaan usko, koska haluan turvaa edelleen, ja jotain pysyvää. Ehkä tämä on vaan joku pyskoloogisesti selitettävissä olotila joka menee ohi 🙂 On pakko keskittyä hyviin asioihin, ehkä ottaa vaan päivä kerrallaan ja katsoa mihin tämä johtaa. Unohtaa se etten aina voi pelata varman päälle. Olla rohekampi, ja luottaa elämään enemmän vaikka se tuntuu mahdottomalta. Unohtaa kaikki pahat uskomukset.

Tuli vanha työkaveri mieleeni joka aina nauroi kun sanoin että sain taas sen hyvän kortin, sen lottovoiton. Mitä ikinä se onkaan, toivon että hän oli oikeassa kun sanoi. Hoet tota korttia koko ajan, pakkohan sen on käydä toteen kun aina siitä puhut. Toivotaan että hän on oikeassa.

Näin minä työstän asioita niin radolliselta kun se tuntuukin olevan, mutta kun käy kaikki asiat läpi juuri niin kuin se on, ja siltä miltä se oikeasti tuntuu, ja väen väkisin hiukan alkaa tunkea niitä hyviäkin asioita joukkoon, eikä vaan jäädä siihen mustaan murheisiin olevaan tilaan, pääsee ainakin hetkeksi eteenpäin.

Mitään ei voita että keskittyy vaan siihen mustaan, se ei auta sinua eikä sinun läheisiä, koska sinun paha olosi heijastuu väkisin toisiin, ja sitä ei kukaan ketä läheisiään rakastaa halua. Toivon todellakin että minun blogini jonka olen kuvitellut loppuvan hetkenä mihin hyvänsä saa sen jatkon että tulee se päivä että todistan, että minullakin meni kaikki hyvin loppujen lopuksi. Koska jos tästä suosta missä olen rämpinyt noustaan, niin nousee kuka hyvänsä omasta suostaan.

Vaikka itkisin kun mietin Matua ja omaa suruani. Silti näen mielessäni nauravat kasvot. Haluan todellakin olla se leijonaemo vieläkin, joka tekee mitä hyvänsä poikani hyväksi. Jos se on se, että elän ja saan homman pelittämään, teen sen tavalla tai toisella. Ihan vaan Matiaksen takia ja hänen veljensä tulevaisuutta ajatellen. Niin kauan kun minä elän, elän lasteni takia. Vaikka Matias onkin kuollut. Ei ole mitään väliä minne joudun, kuinka ankeeta minulla on, kunhan elän. Tässä kohtaa voin todellakin olla marttyyri, mutta vain ja ainoastaan poikani takia.

Jos olet pohjalla, käy elämäsi läpi, raapusta vaikka sanoja ylös jotta hahmotat tilanteen. Laita haaveet, totuus, nykyhetki, ihan mitä vaan jotta tajuat itse missä mennään, mitä toivot, mitä haluat tuntea. Kysy itseältäsi asioita ja vastaa niihin. Näin tein minäkin äsken. Tosin en tiennyt mistä kirjoittaa kun aloitin, mutta oma fiilis on ainakin paljon parempi kuin aloittaessani. En taatusti alussa uskonut siihen, mutta en antanut periksi. Olen aina rehellinen itselleni, vastaan rehellisesti, mutta yritän myös soveltaa itseltäni oppimiani asioita. Jos jään siihen mustaan, hämmenän vaan soppaa edes takaisin mikä ei johda mihinkään. Joskus pitää vaan antaa asioiden hoitua tavalla tai toisella. Kohdata se mikä tulee. Asiat ei ainakaan parane sillä että pelkää.

Vaikka olisin nauranut siitä asti kun Matias kuoli, hän ei olisi herännyt henkiin. Vaikka olisin maannut sohvalla 11 vuotta , lopputulos olisi ollut sama. Vaikka olisin tappanut itseni, hän ei edelleenkään olisi herännyt henkiin, mutta olisin pilannut läheisteni elämät.

Jos tämä kirjoitus ahdistaa sinua, kirjoitus mitä en edes miettinyt vaan kirjoitin, ja minä olen tässä, kaikesta selviää tavalla tai toisella.

En usko että selviät ilman kyyneliä, en usko että selviät sormia napsauttamalla. Mutta selviät, löydät oman polkusi, kohtaat ne hyvät ihmiset niin kuin minäkin olen kohdannut. Sinäkin naurat vielä, vaikka et siihen usko. Ja joskus tulee se päivä kun murehdit ihan hiton arkipäiväisiä asioita milllä loppujen lopuksi ei ole mitään merkitystä. Kun niin teet ja ehkä muistan tämän blogin, nosta peukkua itsellesi. Tiedät että olet voittaja, tiedät että olet selvinnyt ennenkin, ja jostain kumman syystä sitä voimaa saa jostain, vaikkei se aina siltä tuntunutkaan. Se on hiljainen voima, se ei näy, se ei juurikaan tunnu, ja silti olet noussut sieltä jostain.

Jatkan silti uskomista haaveisiini ja siihen elämänkatsomukseen mikä minulla on. Olkoot mikä hyvänsä haavekupla, mutta jollei mitään muuta ole, sekin on parempi kun ei mitään. Haaveita pitää olla, uskomuksia jotka on hyviä pitää olla, koska ilman uskoa ja toivoa, meillä ei ole mitään minkä eteen mennä eteenpäin.

Silmissäni näen sen keltaisen kortin, jossa on sininen penkki, ja kaikki mun kaverit tietää mitä se merkitsee minulle 🙂 WIRN

Mielessäni näen poikani , siellä jossain nauravan, nostavan minulle peukkua. Taas hän on ylpeä siitä että pääsin yhdestä kuopasta ylös, ja minä taas olen iloinen siitä jos saan poikani onnelliseksi, vaikka onkin kuollut. Rakkauteni menee kuolemastakin läpi ja tulee aina niin menemään. Tulen aina rakastamaan poikiani, ja se on minun voimani.