Kuukausi: tammikuu 2018

Tänään heräsin ja hitto vie edelleen lämpöä, tosin olo suht hyvä. Räkä on nyt jumittunut toiseen poskionteloon ja on niin sitkeässä ettei tahdo niistämällä tulla ulos..

Nyt on ongelmia josta en aijo avautua täällä, kunhan nyt mainitsen . Jääkaappi oli tyhjä ja aamupala olikin broilerinkoipi ja raejuustoa, muuta ei ollut. Pakkohan se on kauppaan lähteä, nappaan vanhimman koirani mukaan , jotta vastapeluri saa olla kauemmin vapaana koko talossa muiden kanssa. Vanhus on vanhus , eli oikein virkeä tapaus, kuulo reistaa joka on vaan ollut eduksi kun salakuljetan toisen khh:een kautta ulos.

Minun on ihan pakko saada myös kengät ja päätän yhdistää nämä kaksi asiaa. En ollut edes ulos päässyt kun  mietin jaksanko sittenkään ajaa pidemmälle kuin lähikauppaan. Haen ensimmäisen kenkäkaupan ja koitan tasan kahdet parit josta toiset on sikahyvän näköiset, mutta toiset tuntuu jalassa paremmilta, ostan paremmin tuntuvat enkä edes jaksa koittaa molempia. Venytän ne jollei sovi. Huomaan siis todellakin olevani heikossa kunnossa kuitenkin.

Tarvitsen myös lämpimän puseron joka ulottuu pidemmälle kuin napaan asti. Minä en vaatteilla koreile, mutta kun vaihtoehdot kaapissa alkaa olemaan yksi vaihtoehto , on vaan pakko. Voi sitä tuskaa, rullaportaat ylös ja löydänkin ikkunasta heti alusvaatteita, koitan ja kaikki on topattua ja ihania, mutta kunnen nyt satu olemaan A70, kiukuttelen hieman jopa myyjälle. Oikeasti ärsyttää vieläkin. Tässäkö pienessä hyllyssä teillä on kaikki ei topatut sanon. On meillä täälläkin, näyttää jotain mustaa ja yhdet valkoiset. Onpa värikästä tokaisen ja lähden pois. Tajuan että olen puolikuntoinen koska olen jo ihan poikki. No pusero sitten,. Kiroan miksei kaupoissa ole mallinukkeja miten kuuluu pukeutua jotta ei näytä siltä kun olisi tullut suoraan 80 luvun vaatekaapista. Löydän yhden ihanan paidan. – Onko näitä lisää? – Valitan viimeinen kappale, mutta keskustassa on plää plää plää.. Kiitos ei ajattelen ja laitan xs:n paidan henkariin takaisin.  Miesten osasto on ennenkin pelastanut minut, ainoa ongelma on kaula aukot jotka yleensä aina on pyöreäkaulaisia ja pieniä. Ne ahdistaa ja tämän kokoinen nainen näyttää lähinnä maatalouslomittajalta 60 luvulta jos iskee sellaisen päälleen. Ostan silti pari paitaa.

Jalat huutaa hoosiannaa ja ruokakauppaanhan tässä pitäisi vielä mennä. Suuntaan kauppaa kohtaan, kun iskee kammo. Ei, ei ,ei. En oikeasti jaksa kävellä kilometritolkulla jonkun hiton rahkan, vihannesten sun muiden juttujen takia. Pakokauhu ja poikkean suorinta tietä ulos. En vaan kestä enää yhtään ihmistä , enkä jaksa olla ystävävällinen , väsyttää jo vaikka olen ollut vajaa tunnin liikenteessä jos sitäkään.

Maksoi mitä maksoi, nyt suorinta tietä johonkin pikkukauppaan. Ulos ja huh huh. Toki mietin näitä nopeita ostoksia, olisinpa aina yhtä nopeaa kun jotain tarvitsen. Mutta missä autoni on?

Minä joka aina katson tolpan merkin, katson aina liikeen seinää ja painan aina mieleeni jonkun mainoksen jonka mukaan löydän autoni.

Pää lyö täysin tyhjää, ei mitään muistikuvaa miten päin autoni edes olen ajanut. Jalat särkee yhä enemmän ja sattuu. Kuljen rivi riviltä toiseen päähän, mutta en ihan loppuun asti, taas rivi riviltä takaisin , kunnes totean etten näin kauan ole voinut autoani jättää. Taas toiseen suuntaan, ja mietin katsonko oikeasti näitä autoja tai haahulenko vaan nyt jossain ihme tilassa. Alkaa itkettää joka ei todellakaan kuulu tapoihini. Nielen ja jatkan. Mietin keneltä voin pyytää apua, koska en jaksa kohta enää hakea autoa, eikä aivoissa tapahdu yhtään mitään. On täysin mysteeri mihin sen jätin. Mitä olen miettinyt, mistä ovesta menin edes sisälle? Ihan mustaa, täysin tyhjää. Näen mopoauton, erikoisen näköisen, ihan kuin olisin sen nähnyt aikaisemmin. Lopulta olen jo sanonut kahdelle ihmiselle että olen hävittänyt autoni. Lopulta päätin että haen yksinäisen naisen ja pyydän päästä kyytiin, vedoten muistiini tai jotain. Pyydän jopa enekelitä avukseni. Suuntaan lopulta neljennen kerran ihan toiseen päähän hallia yhtä naista kohtaan, ja siinä se minun autoni oli.

Siinä kun kävelin edes takaisin tuli mieleeni Matun kuolema ja aikaa ennen hautajaisia. Oltiin hakemassa valokuvia, eikä löydetty autoa silloinkaan. Miksi tällainen tapahtui nyt, 11 vuotta myöhemmin?

Hitto miten ahdistavaa ja vaikka mietin tilannetta edelleenkin on kuin filmi olisi katkaistu siinä kohtaan kun lukitsin autoni oven. Black out!

Ajan kauppaan jonka oven eteen pääsee mahdollisimman lähelle auton kanssa. Haen ruokatarvikkeet mitä tarvitsen. Koira ulisee autossa, vaikka olin vaan hetken poissa. Olen ilmeisesti stressaantunut kun sairastin aika kauan . Alkaako keho pettämään, enkö enää kestä mitään joka kuluttaa kroppaa? Olenko heikompi kaiken kokemani jälkeen? En tiedä.

Kotona paistan äkkiä itselleni ruokaa ja syön sen alta ajan ilman perunaa tai riisiä, koska nälkä on valtava, haluan vaan lepäämään.

Lepään ja viimeiset nuhatkin alkaa poistumaan. En jaksa edes hakea kuumemittaria. Huokaan koska nyt on vielä kaksi päivää aikaa levätä.

Kaveri soittaa ja pyytää huomiseksi ikeaan, vastaus tulee saman tien, ei käy. Yskin ja yskin ja siitäkin tulee hiki, tai sitten viimeisetkin kuumeet purkautuu ulos, en tiedä enkä edes jaksa miettiä.

Pienin koirista kiipeää rinnalleni ja paijjaan sitä. Tulee suunnaton rakkaus sitä kohtaan. Näykin sen samettisia korvia huulillani. Kehun maailman ihanimmaksi koiraksi, kerron monta kertaa kuinka paljon rakastan just häntä.  -Mamman rakas, mamman paksumaha, mamman silkkupupu, mamma rakastaa niiin kovin sinua ja lässyn lässyn.

Halaan ja suukotan koko ajan ja mietin miten näin pieni voikaan parantaa niin paljon asioita. Kahden kilon klimppi 🙂

Mietin mikä onni oli että juuri tämä koira tuli luokseni . Sekin oli sattuma. Halusin ensin pienen koiran ja ostin sen. Hääräsin sen kanssa vaikka mitä ja ostin kaikkea ihan hölmöä sille. Mutta vanhuushan ei leikkinyt vaan opetti sen hakemaan hiiriä pressujen alta tai puupinojen lähettyviltä. Toi pikkuiselle hiiren valmiiksi tapettuna. Lopulta suostui leikkimään kerran päivässä mutta maks. puoli tuntia. Hän sai olla, mutta ei tulla ns. iholle. Pikkuinen oli nimeltä Sweet xxxx

Sitten töissä hajosi se pieni boksi, minkä nimeä en nyt muista, liittyy tietokoneeseen. En voinut uskoa että se oli taas hajonnut. Soitan asiakkaalle joka tuo koneen minkä kanssa testaamme asian. Rikkihän se oli. Pyydän häntä hakemaan uuden kaupasta ja niin hän lähti ja jätti oman koneensa minulle. Surffaan koirasivuille ja yksi paikkakunnan kenneli kiinnosti ja löydän tämän pikkuisen kuvan sieltä ja minä joka en rakastu pentuihin ja pystyn todellakin lähtemään pentulaatikolta jollei sydän kerran värähdä heti. Minä rakastuin. Soitan miehelleni voinko ostaa koiran. Päätä itse. Just juu. Soitan ja nainen on valmistujaismatkalla ja saapuu vasta seuraavana päivänä kotiin. Sanoo että pari ihmistä on tulossa kello 14 katsomaan pentua. Suljen puhelimen, kun iskee paniikki. Jollen NYT tee jotain se joku kello kaksi ihminen ostaa sen heti. Laitan viestiä.

-Voi tuntua hullulta, mutta varaisin koiran ja maksan sen käteisellä heti jos se teille sopii ja kerron lyhyesti enemmän koirataustastani.

-Vastaus tulee että sopii.

Hermostun ja soitan silti miehelleni että hänen on pakko hakea se, en luota siihen että koira pidetään. Mies kieltäytyy. Aaaaarghhhhhh !!!

Soitan vielä seuraavana päivänä ja varmistan että koira on varattu. kunnes hermo pettää ja suljen kipsani ja lähden hakemaan meidän uutta vauvaa yksin.

Saan koiran paperit ja silmäni suurenee. Nimi on Sweet sweetheart. En meinaa uskoa silmiäni. Kaksi pikkukoiraa ostettu eri kaupungeista ja molempien nimi alkaa Sweet:llä.  Kaiken lisäksi kuulen että juuri meidän pentu oli varattu, mutta pelästyivät kun oli siskoaan puolet pienempi ja ottivat mieluummin hiukan isomman pennun. JESS !

Seuraavaksi katson syntymäpäivää. Meidän hääpäivä !

Olen vakuuttunut että tämä pentu syntyi juuri minua varten ja kas kumma hän on koiristani se joka on ns. minun koira. Mamman lellikki.

Vanhus ja meidän maahanmuuttaja on molemmat mieheni perään, ja fanittaa häntä enemmän kuin kukaan. Mutta pikkuriikkinen on mamman näppy. Miten niin pieni voi antaa niin paljon rakkautta ja parantaa niin paljon mielipahaa.

No palaan toiseen elämäni koiraan. Minun rotunihan on aina ollut saksanpaimenkoira. Surffailin niitä ja puhuin, mutta mieheni oli jo aikoja sitten ilmoittanut että joko koira tai hän. Kyseinen rotu on arvaamaton, lapsentappajia, ovelia , ym ym ym.

Joten unohdin haaveeni sellaisesta. Kunnes kerran hän katsoi olkani yli ja sanoi,. taasko sinä katsot noita koiria. Heitin vitsillä että juu tilasin sellaisen jo. ”mutinaa” Juoksen perässä ja mies istuu ruokapöydässä. -Tarkoittiko tuo mumina kyllä?”mutinaa”

Haen paperin ja raapustan. Annan kirjallisen lupaukseni että vaimoni saa kihlapäivänämme (saattuma) tilata saksanpaimenkoira nartun ja lupaan etten ikinä valita siitä . Mies vetää nimensä paperiin. Minä taas soitan ja tilaan kyseisestä kennellistä nartun jonka syntymää vasta odotetaan. Käsken soittamaan välittömästi kun narttu syntyy. Eräänä yönä syntyi yksi narttu ja loput uroksia. Kysyin. Syntyikö se 20 pv tai 21 pv. 20 pv vastaa kasvattaja.Kasvattaja pidettään tiukkana ja ehkä hieman outona josta en onneksi tiennyt mitään. Perustaa pääasiassa käyttökoiriin. – Myytkö minulle koiran vaikka en tekisi sen kanssa mitään? ( en koskaan lupaa mitään mitä en taatusti pidä) .

-No kai nyt voit vaatia sen tekevän töitä ruokansa eteen? Ja kai voit ulkoilluttaa sitä -Joo lupaan istuttaa sen ennen kun saa ottaa ruoan, mutta jollei koira itse älyä ovea avata , niin aika tyhmä on käyttökoiraksi. Sain varata koiran.

Koirani syntyi 20 tammikuuta 2001. ELI 2001 2001 !!! Magic!

Koira vei mieheni sydämen mennessään ja oli maailman viisain otus. Hän todellakin meni ulos kun halusi ja jouduin ostaman oveen ovipumpun koska ei koskaan oppinut sulkemaan oven mennessään. Se oli niin viisas että pääsi jopa mieheni kanssa sorsastamaan. Nouti kauniisti ensimmäisen sorsan käskystä. Taas odotettiin saalista ja pumm..NOUDA.. ja koira sukeltaa mereen ja tuo miehelleni sorsakuvan 🙂

Ehto oli että koira on aina kanssani. Joten kun lähdin töihin laitoin viljanvärisen palleron povariin. Liikeessä se makasi aina hyllyjen alla , mutta mittasi aina katsellaan ihmisiä. Alle 140 cm tyypit, sai hänet poistumaan takahuoneeseen. Hän oli liikkeeni ja muiden yrittäjien turva. Hän haki postit muillekkin aamuisin kanssani. Hän oli minun ja lasteni turva sekä lähinaapurin turva.

Jos epäilin jotain yksin ollessani , avasin vaan oven ja päästin koiran ulos, kuulin haukusta oliko syytä huoleen. Hän kiersi naapurin mökin, meidän pihan sekä naapurin talon iltaisin.

Kun Matu pääsi ripiltä Matu istui koiran vieressä ja otimme kuvan. Kun Matu kuoli vein koiran salaa hautausmaalle, jotta se ymmärtäisi miksei Matu tule enään kotiin.

Yhtä asiaa en kaipaa ja se oli se valtava karvanlähtö. Koirasta kasvoi iso narttu ja moni luuli sitä urokseksi. Mahtava kaulus , mutta mahtavat oli karvatupotkin jotka tuntui lähtevän vuodet ympäri.

Kun koira aikoinaan oli pakko lopettaa, tiesin sen siitä että se meni ulos nukkumaan sepelin päälle hakien kylmää kipuihinsa. Olin luvannut sille että niin kauan saa elää kunnes kivut vie pilkkeen silmistä. Joten eräänä pyhänä lähdimme molemmat, koira takapenkillä johon ihme kyllä sen saimme autettua. Itse hän käveli ilman remmiä ja nukahti kyynelten saattamana pöydälle, ja kuiskasin vielä että lähetä Matulle terveiset.

Kun mietin poikia ja kaikkia koiriamme, muistan niin paljon hauskoja ja vähemmän hauskoja juttuja. Aina oli pojat ja koirat.

Koirat toi elämää tähän taloon silloin kun kaikki oli hyvin. Kun Matu oli kuollut ja oli vaan vanhus jäljellä, elämä todellakin tuntui pysähtyneen. Helppo koira joka tyytyi olemaan isännän vieressä, olipahan hän autotallissa odottamassa Matua tai sohvalla teveetä katsoen.

Kun haimme piiperoisen numero yksi, tuli jotain mietittävää ja kun pikkarainen tuli, oli vielä enemmän elämää, ja kun pelastimme maahanmuuttajan, elämä vasta alkoi olemaankin, ehkä enemmän kuin tarpeeksi.

Joskus tuntuu sekin väärältä ettei Matu koskaan saanut tutustua näihin uusiin koiriin. Tuntuu kun koiramme todellakin on menettänyt hienon kokemuksen. Koira on koira enkä olisi epäröinnyt lopettaa heidät kaikki jos olisin Matun takaisin saanut. Vaikka olen haudannut heistä monta, en voi koskaan verrata sitä siihen mitä koin. Tätä ei muut kuin koiria rakastavat voi ymmärtää, että edes vertaan. Mutta kun Matu kuoli , minulle tultiin jopa kertomaan, miten hekin suree omaa kuollutta koiraansa, ja miten he ymmärtää. Minä en ymmärtänyt.

Kun poika tule kotiin , puhun aina että veli tuli 🙂 Vaikka poika uhkasi lopettaa äiti/poikasuhteemme jos otan piiperöiset, hän kuitenkin ottaa ne syliin ja tiedän että tavallaan hänkin palaa lapsuudenkotiinsa jossa aina vaan on ja luultavasti aina tulee olemaan koira.

Vhf videoita katsellessani poika kaivaa hiekkalaatikkoa mummin pihalla, ja ajokoira kaivaa samaa kasaa. Poika osaa juuri ja juuri puhua, mutta kohtelee koiraa kuin siskoaan. Tönien sitä välillä pois kun se pilaa hänen kaivauksiaan, ja puhuen sille kuin se oikeasti olisi sisar.

Koirat ja pojat vaan on aina ollut elämäni. Ja nyt koirat pelasti elämäni sai minut nousemaan sohvaltani.

Kun minä en kyennyt korjamaan kaikkea mitä tapahtui, ehkä koirani teki sen puolestani. Ehkä se auttoi vain ja ainoastaan olemaan koira pojalleni. Vanhus on meillä viimeinen rotunsa edustaja ja se symbolisoi enemmän kuin rotua meille, hän on meidän lasten rotu, meidän perheen elämä kuvastuu ja tulee aina muistuttamaan Matusta kun sellainen tulee joskus vastaan, kun vanhus on siirtynyt sinne jonnekkin, toivon mukaan Matun koiraksi.

Näillä jo rauhallisten ajatusten kanssa, haikeana Matua muistelleen ja rakasten jälleen kerran ja ikuisesti myös koiriamme rakasten.

Tänään nuhanenä miehen vaimona.

 

 

Tässä oltu pelistä pois kun iski niin kova tauti että nukuin melkein puolitoista vuorokautta putkeen. Vielä on hieman kuumetta mutta silti aika voittaja fiilis jo.

Mutta itse asiaan. Kaverin kanssa hiukan mesetettiin kuulumisia kunnes hän varovasti kyseli, ettei halua loukata mutta olenko käynyt kallonkutistajalla pojan kuoleman jälkeen.

Kiitin rohkeasta kysymyksestä , koska se aidosti oli yksi rohkeimmista kysymyksistä aikoihin. En siis todellakaan loukkaantunut, en alkanut itkemään tai mitään muutakaan , ehkä  suuri hämmästys siitä että rohkeni kysyä. Kiitinkin häntä siitä ja vastasin etten nyt varsinaisesti, jollei ne kolme nelje kertaa lasketa missä olin juttelemassa, sen ei-psykologin kanssa.

Hän toisti pariinkin otteeseen etten ole saanut tehdä surutyötäni, ja se on kesken.

En nyt mitenkään halua häntä loukata , eikä oman lapsen kuolema ole koskaan hauskaa. Mutta tässä kohtaa täytyy myöntää että melkein hymyillyttää. Suurin tunne mikä tuli oli vaan ehkä toivottomuus yleensäkin elää ja yrittää kertoa mitä suru todellakin on oman lapsen menettämisen jälkeen.

Voiko oikeasti oman lapsen kuolemaa koskaan käsitellä jotenkin täydellisesti? Mitä se edes tarkoittaa? Ilmeistä on että se että puhun rohkeasti pojastani ja hänen kuolemasta eri yhteyksistä mihin se sopii, vaan saa ihmiset niin hämilleen. Kun puhun kuolemasta ja elämästä saman kokeneen kanssa, hän ei niinkään hämmästy. Vaikka aikaa olisi kulunut vasta henkäyksen verran tai 10 vuotta sillä ei ole mitään merkitystä. Vähän kokenut ehkä yrittää kysellä enemmän tai jopa itkeä tirauttaa ja jopa voi ymmärtää jotain mihin samaistua. Enemmän kokemusta omaavaa taas jakaa enemmän kokemuksiaan ja pystyy myöskin samaistumaan, mutta yleensä saman kokeneet ei järkyty vaikka itse on kokenut saman. Tottakai mekin jotka olemme asian kokeneet voidaan hämmästellä uusi tapauksia kauhullakin, mutta pohjana on aina tieto tuskasta ja mitä tämä kaikki sisältää, me tiedämme mitä uusi ”jäsen” todellakin joutuu kokemaan kunhan alkusokistaan toipuu.

Keskustelumme pohja liittyi tsemppaamiseen ja yritin luoda toivoa ja vertasin sitä itseeni, että jos minä olen selvinnyt omasta ”ongelmastani” hänkin selviää.

No voihan olla väärässäkin, voinhan olla niin ”sairas” ja traumaattisoitunut etten sitä itse tiedosta. Kuka sen loppujen lopuksi tietää, mutta jos näin on, oletan suurimman osan kavereistanikin jotka on lapsensa menettänyt olevan samassa tilassa.

Tuntuu olevan niin, että jos haluaa olla ns. terveiden joukossa, älä puhu vahingossakaan kuolleesta lapsestasi.

En siis ole katkera tai vihainen vaan päinvastoin, taas sain syyn kirjoittaa jostain.

No selasin hiukan facea ja piti katsoa joku klippi missä kaksi papukaijaa tanssii, mutta se ei auennut ja näin sitten toisen klipin, pojasta joka oli joutunut vakavaan onnettomuuteen . Poika oli erittäin vaikeasti loukkaantunut, menettänyt uskomattoman määrän verta, kolme elintäkin ja luita poikki ym. Hänet elvytettiin 8 kertaa ja makasi koomassa ilman mitään toivoa periaatteessa. Kunnes isän sanat sai hänet  jälleen kerran tsemppaamaan ylös . Lopulta komea poika istuu vanhempiensa kanssa kertomassa siitä ajasta ja miten hän jo treenaa ja kaikki on hyvin .

Tottakai mietin silloin omaa poikaani. Miksei hän voinut selvitä. Kuinka paljon enemmän hän menetti minuutissa verta kuin tämä poika teki? Miksei Matu vajonnut koomaan , olihan hän nuori ja hyvänkuntoinen kaveri, lainataakseni patologin sanoja. Kuinka kauan ihminen elää jos aortta menee poikki? Miksi Matulla kävi niin, miksei vaan monet muut elimet mennyt , mitkä olisi voitu korjata ?

Toisen surullisen mietinnän luin vertaiseni sivuilta. Olisko lapseni jäänyt henkiin jos turvaistuin olisi ollut toisiinpäin?

Vastasin että kokemusta näistä kolareistahan on enemmän kuin yksi. Törmäys voi tulla myös takaapäin, se voi tulla sivuttain niin kuin minun miehelleni kävi. Se voi tulla edestäpäin niin kuin molemmilla pojilla tuli. Vaikka Matiaksen nopeus oli olematon, massa joka tuli vastaan vaan ratkaisi asian. Jos ajatellaan elimiä ja luita, niin miehenihän loukkaantui aika pahastikin. Ja jäi silti henkiin.Kuinka paljon pitää vuotaa verta keuhkoon jotta tukehtuu vereen?  Kuinka paljon heillä oikeasti oli aikaa silloin? En tiedä vastauksia. Sen tiedän että kiire tuli sairaalassa ja mies punktoitiin . Mietin sitäkin kumpi kuvattiin ensin, häntä tai kaveria, en tiedä sitäkään. Mietin jopa miten he sai otettua kuvat, koska kylkiluut oli selän puolella poikki. Luuthan puhkaisi keuhkopussin.

Mietin pieneten lasten pään retkahdusvammoja. Millä muulla keinolla niitä edes pystyy estämään, muuta kuin niskatuella?

Joo kaikenlaista tuli taas mietittyä ja tämäkin on osaa sitä uutta elämää. Olen vaan todennut että onnettomuus on aina onnettomuus, ja mysteeriksi jää miksi jotkut selviää kuin ihmeen kaupalla , kun taas toiset kuolee heti.

Yskien kohti uutta ja toivon mukaan kuumeetonta päivää.

 

 

 

 

 

No nyt on joku pöpö iskenyt. Vaikka on lääkekuuri , se iski minuun. Aamulla oli ihan inan verran lämpöä joka päivällä oli jo laskenut. Ruoka ei oikein maistu, mutta söin jotain duunissa ja tuli hiukan huono olo iltapäiväkahvilla kun otin hyvin pienen palan kakkua. Ukko sai sätkyt kun saavuin kotiin ja passitti minut makkariin. Pöpökammoni on siis tarttunut jo häneenkin. No tällainen viluinen puolikuntoisen oloinen olo. Saas nähdä mihin suuntaan etenee. Mittasin kolmella eri mittarilla josta kaksi näytti samaa, hyvin lievää lämpöä.

Kaveri olikin laittanut faceen aiheen josta pitikin kirjoittaa lyhyesti. Aikamoinen sattuma.

Takapakit. Surussa on eri vaiheita ja vaikka ne tiedostaa se ei tarkoita että sen ymmärtää. Suru on toisaalta tunteista rehellisin. On sokki kun kaikki tapahtuu, ja hallitsematonta itkua ja järkytystä. Kun on tarpeeksi itkenyt tulee turtunut olo ja elää kuin zombie. Sitä voi jopa kokea itsensä tunteettomaksi kunnei edes itketä enää. Ja sitten tulee yllätys yllätys mukamas reipas surija kuvaan. Kun kuvittelee että työt sujuu kuin vettä vaan, ja juuri minä osaan ajatella tämän asian realistisella tavalla, silloin voi jopa epäilä omia tunteitaan. Rakastinko edes lastani tarpeeksi paljon kun näin pystyn toimimaan, ajattelee itsekseen. Yleensä kun kaikki tuntuu liian hyvältä ollakseen totta kaikki saakin täyskäännöksen ja koko korttipakka romahtaa tavallaan ja jälleen kerran aletaan kerämään paloja yhteen.

Välillä en tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi edes sanoa. Kun se musta syvä vie sinua alas, ei tajua että sekin kuuluu asiaan, vaikka olisit juuri lukenut asiasta , se musta vaan tuntuu voittavan . Ne on pieniä maailmanloppuja, kun tuntuu ettei jaksa tätä ikuisuuksia. Ei ihminen oikeasti usko että vielä voi olla päiviä jotka jopa näyttää niitä kauniita värejä.

On muutama asia mistä olisin huolissani, ja se on jollei itse nouse muutamaan päivään pystyyn. Mikäli on lapsia talossa apua pitää hakea mitä suuremalla syyllä. Parempi että ulkopuolinen hoitaa lapsia kun väsynyt vanhempi joka ei taatusti osaa feikata edes lapselleen voivansa hyvin. Lapset on ihmeellisiä koska he kyllä vaistoaa asioita enemmän kun uskommekaan. Jos on aivan uupunut , nosta kädet pystyyn ja luovuta hetkeksi. Luovuta vastuu kodistasi ja lapsistasi jollekkin joka jaksaa. Minulla oli 16 vuotias, joka periaatteessa osaa laittaa itselleenkin ruokaa. Jotenkin osa pojan suhteen on mennyt ohi. Muistan ainakin ystäväni laittaneen ruokaa yhden kerran. Ja toisen kerran mieheni istutti minua pöytään valvoen että todellakin syön. Hirveän paljon yhteisiä ruokahetkiä en muista, joten siksi päiväkirjakin voi olla hyvä mistä voi tarkistaa mitä on minäkin päivänä tehnyt. Hampurilaisia syötiin tämän tästä. Mies kai hoiti koirat ja ruoanlaiton. Noin äkkiseltään tuntuu että oli kauhean kiire koko ajan. En kai luottanut että kukaan muu osaa hoitaa asioita kuin minä. Jotain olen miehelleni delegoinut , olisiko ollut hautajaisten ohjelmalehtinen, ja pieleen meni sekin. No aivan sama.

Vaikka mahdolliset perheen muut lapset on rakkaita eikä heitä halua päästä silmistään. He vie myös voimia. Kunnei itse ole kunnossa ja tottakai sitä vanhempana aina löytää ne voimat mukamas hoitaa heitä, joskus tekee kyllä hyvää saada olla tekemättä yhtään mitään muutamaan päivään.

Kaikki apu mitä saa jostain on hyväksi. Hiljaisuus ja tyhjä talo tekee kummia. Loputtomiin ei vaan jaksa vastata puhelimeen ja selittää juurta jaksain kaikki yhä uudelleen ja uudelleen eri ihmisille. Loputtomiin ei myöskään jaksa vieraita ihmisiä omassa kodissaan. Puhelimessa on onneksi ääntön ja sitä voi oikeasti laittaa viestin, otan yhteyttä kun jaksan.

Muistan itse tytön olleen täällä, ja lopulta olin niin väsynyt että oli vaan pakko nukkua, kaukaa unessani kuulen kun tyttöä haetaan kotiin ja silloin vasta huokasin, kun sain olla ihan omaissa oloissani eikä stressata mitään. Saako hän ruokaa, haluaako hän puhua juuri nyt , ei ollut mitään muuta kun minä ja sänky ja se oli helpotus.

Nyt on aika olla itsekäs …

Nyt taidan mennä kuumaan suihkuun jospa nämä poskiontelot avautuisi ja paine hellittäisi …

 

 

Eilen oli aika haikea fiilis, taisi muutama kyynelkin tirahtaa. Olen niin tunneihminen kun olla ja voi. Aamu alkaa sillä että muistan laittaa jotenkuten hienomman paidan päälleni, meikit ja kiharrin matkaan. Olenhan menossa juhlistamaan ystävän 50vuotispäivää. Matkalla kuulen taas biisin let you down. Rakastan sen naisen lapsenomaista ääntä . Räppi ei ole koskaan ollut minun juttuni, koska en juurikaan ehdi aina ymmärtää mitä sanotaan, varsinkaan englanniksi. Tämä kai on ainaoa missä on räppiä ja sopii kontrastina naisen ääneen.  Tykkään silti biisistä. Mitä sitä muutakaan tekee kun kuuntelee radiota ajaessaan, ja ihan tyhmää kun voin itkeä onnesta joka sekoittuu suruun. Mietin taas nuoria, ja tätä naista joka laulaa. Miten onnellinen olen heidän puolesta jotka oikeasti saa elää tätä elämää, ja toteuttaa unelmiaan. Niin olisi minunkin poikani halunnut. Mietin työkavereita jotka piti minua pinnalla, kun oli aika kova aika töissä. 1-10 suhde suunnilleen ja kun yritin vaan miettiä faktoja jotta kestän, realistisesti mulla oli kuitenkin isot tukijoukot tavallaan. Ajattelin että suurin osa on kuitenkin hyvää. Meinasin kyllä luovuttaa, nyt voin sanoa että onneksi en niin tehnyt ja sydän pakahtuu kiitollisuudesta taas.

Mietin näitä ihania naisia, ja mielessäni järjestin jo tuhannen kerran isot juhlat, mietin jo teemankin. Kiitollisuuden juhla, kahden elämän juhla, kaverijuhla. DJ on valmis, sitä sun tätä. Hullua, mutta kuka sen tietää vaikka toteutuisikin joskus. Haluan niistä erikoiset juhlat, ja mukaansa tempaavat. Ja taas itken silmät päästäni. Itken ilmeisesti taas Matua ja kavereita. Se ettei Matu saanut toteuttaa kaikki unelmansa niin kuin taustalla laulava ihana nainen, ja kiitollisuutta heitä kohtaan ketä piti minua pinnalla. Kutsulista päässäni alkaa monesta työpaikasta. Mäen pojista alkaen ja loppuu nykyiseen työpaikkaani.

Puoli kilsaa ennen työpaikkaa iskee ajatus- AINIIIII se LAHJA, joo siellähän se on kotona. Däääm, miten ihmeessä saan sen sieltä? Pysähdyn parkkipaikalla ja on vielä pimeää, joku nousee omasta autostaan toisella puolella parkkipaikkaa ja jäämme tuijottamaan toisiamme. Joko molemmilla on näössä vikaa tai sitten todellakin oli liian pimeää vielä. Kunnes molemmat tajuaa kuka toinen on. Ja repeän nauramaan vaikka kyyneleet ei ole edes kuivunut ja silmät punoittaa.

Molemmat nauraa  ja höpötellään. Mietin huomasiko hän kyyneleet tai kiiltävät silmäni. Just tämän takia viihdyn, ihan just vain ja ainoastaan siitä että joku saa minut nauramaan. Päivä alkaa ja on kummallinen päivä , liian rauhallinen. Työt on tehty alta ajan, ja minä en oikein osaa olla jollei ole tekemistä. Aloitan ruokatauon ajoissa meikkaamalla. työt jatkuu, mutta joudun hieman viivyttelemään koska on niin rauhallista.

Teen loppuun työt mutta vielä jää aikaa. Päätän täyttää varaston yhdellä häkillisellä joka ei mukamas eilen mahtunut, mutta minä päätän saada kaiken mahtumaan, toista tuntia meni kun vaan sinnikäästi jatkan aika tylsääkin hommaa periaatteessa.

Sain yhden ohjeen, jonka välitän eteenpäin tekijälle. Asia väänettään ihan toiseksi mitä se oikeasti oli ja mietin, eikö tämä ikinä lopu, että miksi? Ihme kyllä en menetä hermojani , mutta harmitti ja olisi tehnyt mieli kysyä, että oikeesti miksi? Mutta koska oikeasti en hitsannut kiinni, päätän antaa asian olla ja piste. Tiedän itse miten asia oli ja se saa nyt riittää ja piste.

Soitin aamulla miehelleni ja kerroin lahjasta joka unohtui ja kysyn mikä on päivän suunnitelma. Hän ei tiennyt ja kysyn kuka sen sitten tietää? Lopulta mies soittaa ja kertoo jättäneensä unohtuneen lahjan paikalliseen kauppaan. Yess, ja lopulta lähdenkin jo juhliin. En tunne sieltä ketään ja istun yksin yhdessä pöydässä, kunnes sankari sanoo että vaihda pöytää siihen missä hän itse istuu. Tajuan että hän kokee minun kärsivän vaikkei asia niin ollut. Jutellaan naisen kanssa joka tyyliin heti kättelyssä ilmoittaa että eka mies hirtti itsensä ja toinen kuoli sänkyyn nukkuessaan. En todellakaan järkyty , juu totta. En nyt sanoisi että naurattaa, asiahan on surullinen. Mutta silti, mietin, että joo, lähden syntymäpäiville ja heti joku avautuu kuolemasta.

Joku kutku sanoo että ehkä nainen tiesi minun menetyksestä, koska tuntuu aika hullulta puheenaiheelta syntymäpäivillä. Mutta eipä se aihe minua nyt järkyttänyt tai pilannut tunnelmaa. Juhlat alkaa ja loppuu syömisiin, ja sitä riitti. Päässäni totesin, miten helppoa laihdutuspäätöksiä onkaan tehdä vatsa täynnä 🙂

Nainen joka puhui kanssani on rehevä ja hänellä oli todella kaunis puku, tai erikoinen, ja mietin vaan, miten naisellinen hän on, ja miten kauniisti hän kantaa pukuaan. Hänen vanhempansakin istuu samassa pöydässä ja mukavia hekin. Lopulta tuntuu kun nainen kauniissa puvussa oli jo tuttu. Syön ja juon kahvia kunnes yllätys, yllätys hyydykekakun päällinen valuu rinnuksille. Miten tyypillistä 😀 Mietin heti työkavereitani jotka nauraisi, koska se on enemmän faktaa että jos joku sohlaa, se olen minä. Nämä ihmiset ei naura, ja minua huvittaa sekin tavallaan. Vedän vaan kädelläni ilmeisesti vadelmasosetta joka valui ihan ylhäältä alas paitaani pitkin. Onni onnettomuudessa sanoin että minulla on musta paita päälläni. Nainen sanoo että sitä on hiukan suunpielessäkin 🙂 Jeesus enkö koskaan osaa käyttäytyä niin kuin aikuinen ja sanon että on olemassa paperisia ruokalappuja josta saa taitettua vielä taskunkin. Pitäisikö investoida ettei mene ruokaa haaskuun. Vanhempi rouva hihittää hiukan ja suosittelee miehelleenkin sellaista. Toteamme ettei silloin ainakaan menisi muruakaan hukkaan. Löytyihän sitä huumoria, joskin hiukan hillitymmässä muodossa.

Töissä mietin koko aamun sitä biisiä ja hyräilen sitä koko ajan. Kerroin siitä työkavereille että nyt on kaksi asiaa joka vaivaa. Kuka esittää sen kappaleen, kuka se nainen on, ja onko se nainen se joka lauloi joskus x-facoryssä ja toinen asia on, missä ihmeessä pojan hopeinen juustoveitsi on. Googlamalla löysin lopulta naisen mitä epäilen ja kirjoitin lapulle hänen nimensä, vaan unohtaakseni sen työpuseron taskuun. Mutta pakko se on olla hän.

Juhlien jälkeen mietin alanko käymään läpi keittiön kaapit, koska 10 laatikkoa on jo pesty ja järjestetty ja siellä se veitsi ei ole.

Tottakai soitin myös tänään vertaiselle ja kerroin että itkin ja vaihdettiin pikapikaa kuulumiset.Kysyin ymmärsikö hän pointin viimeisistä selityksistäni blogissa ja hän ymmärsi, ja meidän on vaikeaa tietää ymmärtääkö joku ei lapsensa menettänyt edes hitustakaan tunteista mihin yritän löytää sanoja. Todettiin että ainakin me ymmärretään toisiamme ja se riittääkööt, ja epäiltiin ettei tätä voi ymmärtää 100% ainakaan. Se on pakko kokea, ja sitä kumpikaan ei halua kenenkään joutuvan kokemaan.

Ihan loistopäivä siis. Vaikka oli vajaa kaksi vuorokautta lievää matalapainetta tavallaan, se on kuitenkin ihan eri asia kun pudota kuoppaan alkuvaiheessa. Mukana on tietoisuus kuitenkin, vaikka se vie toivon ja tsempit hetkeksi totaallisesti. Ne hetket on mustia, ja toivottomuutta täynnä. Mutta tässä sitä taas ollaan. Mietin miksi koen päiuvän onnistuneeksi, ja se kai johtuu siitä että olen sentään saanut paljon aikaiseksi. Jaksoin tehdä ylimääräistä töissä, senkin ansiota tietenkin että oli historian rauhallisin päivä ikinä. Mutta sen jälkeen olin vielä juhlissa. En nyt vatsa täynnä ole missään energisessä tilassa, mutta en ainakaan ole ihan takki tyhjä ja olen saanut kokea jotakuinkin normaalin ihmisen, normaalin päivän ja se on jo iso asia.

Koska sitä on ollut niin kauan voimaton ja liian kauan poissa normaalista elämästä että jokainen mukamas normaali päivä vaan on voitto. Ehkä löhöily muistuttaa liikaa siitä ajasta kun ei todellakaan ollut voimia. Ehkä kaipaan sitä tervettä minää joka jaksoi puurtaa pitkää päivää. Tai sitä kun oli energiaa järjestää kaiken maailman juttuja ja suunnitella ja toteuttaa vaikka mitä.  En tiedä, mutta hyvä näin, ja aika turhaa onkin suunnitella tai vaatia itseltään liikoja.Ehkä siksi tykkään olla töissä koska silloin saan usein jopa energiaa. Kaverihan sanoi kun varastoa järjestin edellispäivänä, että sinähän olet sellainen joka tykkää järjestyksestä, ja se on kyllä osuvasti sanottu. Jäin oikein miettimään, että hän oli kyllä oikeassa. Mietin miten se on edes mahdollista ettei se näy kotona? Vaikka järjestän ja putsaan ja kuvittelen joka kerta että kaikki pysyy sellaisena, ja silti se ei juurikaan koskaan toteudu. Nyttenki keinutuolissa lojuu pyyheliina, mokkatakki joka oli päälläni tänään, villatakki joka oli päälläni eilen jne.

Olisikohan se raskasta ja kuinka paljon loppujen lopuksi veisi jos aina laittais kaiken paikoilleen heti, eikä vasta sitten kun keinutuoliin ei kerta kaikkiaan mahdu enempää? Jos voisin lainata jonkun tarkan ihmisen elämää päiväksi , tekisin sen, olisi kiva kokemus tai sitten ei.

No nyt alkaa kai viiramaan liikaa joten parempi todeta että itkut on itketty ja ilot iloittu. Toivon mukaan huominen työpäivä on yhtä antoisa kuin tämä päivä.

Rakastan mun työkavereita , ihanaa kun voi sanoa näin !!!

 

 

Kun surussa pääsee eteenpäin, kun aika on kulunut ja ymmärtää että on harpannut ison askeleen eteenpäin, sekin voi olla hämmentävää.

Kun mietin itseäni voi tuntua väärältä olla onnellinen , koska se on vienyt niin ison elämästäni, puhutaan vuosista tavallaan, tai ainakin minulla, koska joko olen hidas tai sitten oivallaan hitaasti. Itse elämäkin vaikuttaa siihen miten edistyy. En usko oikopolkuihin. Jotain asioita on vaan käytävä läpi ja mitä kenellä onkaan siinä arjessa vaikuttaa sekin , miten ehdit tai kykenet syventymään itseesi.

Surusta tulee niin arkea ja osaa sinua että tuntuu lopulta vaikealta irtaantua siitäkin tavallaan. Toisista asioista tulee myös tavallaan tapa. Huomaat selittäväsi samoja asioita ihmisille. Toisaalta se voi olla osa prosessiakin tavallaan. Kelaa niin kauan kunnes itsekkin kyllästyy. Kun sanat ei tahdo riittää , kun epätoivoisesti yrittää selittää jotain , mikä on lähes mahdotonta.

Tavallaan se kun kertoo omasta surustaan, voi jopa tuntua väärältä sanoa että hyvin tässä menee jo. Ihan kun pitäisi todistaa olevansa niin rikki kun olla ja voi, jotta toinen osapuoli ei pidä sinua kylmänä ihmisenä . Ihan kun se olisi ainoa tapa todistaa että rakasti omaa lastaan yli kaiken muun, sillä että kertoo miten vaikeaa on.

Tämä on todella kinkkinen osa prosessia. Miten voi olla uskottava ja sanoa iloisesti että voin hyvin , pieni hymy kasvoillaan ja vielä vaan ohimennen sanoa että kyllä se suru siinä silti on. Tai vielä pahempaa, ettei mainitse surusta mitään. Mietin kuinka moni oikeasti pelkää tulla tuomituksi huonoksi isäksi tai äidiksi sen takia että sanoo asiat rehellisesti niin kuin ne on. Ihan kuin suru olisi rakkauden mittari.

Kuka haluaa kuulla – Hyvin hänellä menee, äkkiähän hän pääsi siitä yli. Tai että verrataisiin johonkin toisen ihmisen suruun.

On aika vaikeaa olla umpirehellinen itselleen. Vaikka toinen vakuuttaa sinua miten ikävä hänellä on ja miten paljon hän itkee omaa lastaan. Tuntuu luonnolliselta lähteä siihen mukaan. Jollei lähde , ei olisi kiva kuulla, miten toinen osapuoli ei tossa vaiheessa kyllä kyennyt siihen mihin sinä. Ainakin itse tulisi kai sellainen olo ettei mukamas rakastaisi omaa lastaan yhtä palavasti kuin toinen osapuoli jolla ei mene niin hyvin.

Mutta kun asia ei ole niin yksinkertainen. Ihmiset on tottunut lukemaan toista ihmistä monesta asiasta. Ilmeet, äänensävy, eleet ja tietenkin sanat. Kun itse olen se mikä olen tässä ja tänään ja voin yleisesti aika hyvin. Pystyn puhumaan lapsestani, pystyn todistamaan kehollani olevani suht tasapainoinen, en itke, en edes meinaa itkeä, ja silti samaan syssyyn silti surra. Kun koko olemukseni on ristiriitaisessa tilassa sen kanssa mistä puhun. Miten silloin voi olettaa että ihminen joka ei tiedä mistä puhutaan voi edes ymmärtää ja tulkita asioita oikein? Niin ihmeellinen on suru. Niin monimutkainen asia on suru.

Jos joku kysyisi minulta tuleeko se päivä kunnen enää sure, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä, tulen aina suremaan omaa menetettyä poikaani. Hän tulee aina olemaan sydämessäni ja niin kauan kun järkeni pelaa, tulen aina muistamaan oman poikani ja niin haluan myös tehdä. Jopa 11 vuoden jälkeen on niitä hyviä hetkiä, mutta myöskin niitä huonompia. Mutta verrattuna samoihin hyviin ja huonompiin hetkiin 9 vuotta sitten , asiat on kuitenkin muuttunut.

Jos joku kysyisi minulta juuri nyt miltä tuntuu? Vastaukseni olisi taatusti vaisumpi, koska ei ole ehkä niin suurta tarvetta selittää enään mitään, ei tarvitse vakuuttaa muita enään niin paljon. Ehkä en uhraisi niin paljon sanoja mihinkään. Ei surua näy aina päällepäin, ei sitä voi lukea sinusta mitenkään, surussa on niin monta kasvoa kuin on surijaakin.

Itse elän sanoissa ja kirjoituksissani juuri ne hetket kuin ne silloin oli tai miten olen ne muokannut päässäni muistona. Jos juuri nyt kun on hiljainen suru kehossani , alkaisin miettimään jotain tapahtumaa josta tulin vihaiseksi, pääsen siihen tilaan mikä joskus oli minulle totta.

Tällaiset hetket kun istun ja mietin on hyvin helppoa jäädä kiinni suruun , olla hyvin lähellä jotain hiljaista itkua. Sääliä itseään koska on joutunut kohtaamaan tällaisen surun, ja joutua elämään elämää joka ei koskaan tule täysin ehjäksi. Voin oikeasti joskus itkeä itsenäni ja omaa suruani, mutta vielä enemmän poikani surua joka joutui jatkamaan tätä elämää ilman ihanaa isoveljeään. Se on suruista suurin.

Kun hauskat asiat mitä tapahtui tänäänkin , on olemassa ja tavallaan kuitenkin suru menee niidenkin hetkien yli, ihan kuin katsoisit välillä itseäsi kuin filmistä. Silloin epäilee jopa omia sanojaan, ja tuntuu kuin oikea elämä välillä vaan on väkisin yrittämistä ja feikkiä. Tuntuu väärältä ettet ikinä voi kokea mitään täydellistä elämää, ei koskaan. On kuin eläisi palapeliä välillä. Kokoat elämäsi hetkistä, mutta se tärkein pala puuttuu.

Kun hiljaa vajoaa ja suree omaa elämäänsä, ilon hetketkään ei tunnu juuri miltään, ne katoaa liian kauas sinusta ja koko ajatusmaailmasta, koska tiedät ettei mikään niistä hetkistä kuitenkaan koskaan korvaa sitä mitä eniten toivot.

Olenhan minä reipas, olen aidosti iloinen, ja silti se kaikki menettää merkityksen kun tulee se hiljainen ikävä ja se totuus on edessäsi taas, se että oikeasti joutuu elämään elämänsä loppujen lopuksi niin vajaassa elämässä, mikä ei koskaan tule täydelliseksi vaikka mitä tekisit. Vaikka kuinka yrittää hakea niitä iloja ja oikeasti on niistä kiitollinen, vaikka kuinka tiedän että kokemuksesta että taas tulee hyviä päiviä kun nauran  aidosti, se vaan katoaa niinä hetkinä kauas, ihan kunnei se elämä ole voinut olla totta , vaikka elit ne hetket juuri muutamia tunteja sitten.

Kun väkisin silmät kosteana yrität muistaa minkä takia elät ja silti osa sinua hymyilee kun mietit lähes aina omaa elävää poikaasi, yrität saada fiiliksen takaisin, ja se ei silti onnistu ja kaikki muuttuu molliksi . Suret omaa lastasi ja elävää lastasi yhtäaikaa. Suret itseäsi , miestäsi ja koko elämääsi. Suret vielä uusi tapahtumia ja heidän uutta elämää. Silloin tuntee itsensä valehtelijaksi, ja miettii onko minulla oikeus valaa muihin uskoa paremmasta elämästä? Onko sitä edes enää olemassa tai johdatanko ihmisiä tähän samaan valheiden kuplaan missä itse ehkä elän.

Ajatukset siirtyy sisaruksiin , ihmisiin, lapsiin jotka elää tätä elämää vaikka yksi heistä on poissa. Miten minä voisinkaan luovuttaa kuitenkaan. Miksen voisi antaa toivoa vaikka palat on irrallaan, eikä vielä löytäneet paikkansa. Miksen saa antaa toivoa, ja kuka loppujen lopuksi tietää totuuden. Haluan oikeasti että jokainen lapsi joka menetti sisaruksen tulee onnelliseksi. Haluan oikeasti ettei kukaan elävä lapsi joudu siihen asemaan missä niin monet lapset on.

Lasten kuuluu elää tätä elämää. Heidän kuuluu nauraa ja leikkiä. Heidän kuuluu saada kokea kaikkea mitä joku kokee raskaalta. Heidän kuuluu toistaa ikuisia joulujuhlia tarhassa ja koulussa. On oltava lapsia  joka tuo niitä huonoja todistuksia ja silti on joku joka heitä rakastaa. On oltava neroja jotka jatkaa tätä maailmaa ja ottaa aikanaan vastuun kaikesta. Heidän tulee kasvaa ja koettava ne ensisuudelmansa.

Ja jotta he siksi tulee, on oltava vahvoja lapsensakin menettäneitä ihmisiä jotka  tekee kaikkensa heidän takia. Siksi on uskottava juuri siihen mikä tuntuu oikealta, on noustava siitä hiljaisestakin surustaan. Uskottava vaikka väkisin ja noustava kerta toisen jälkeen.

Koottava ne palat taas kasaan ja uskoa että vielä suurin osa löytää paikkansa.

Jokainen lapsi on siunaus.

 

Ajattelin etten kirjoita enää, koska haluan pysyä aiheessa, enkä alkaa pitämään mitään päiväkirjaa. Uutiset kertoo taas kahden pienen lapsen menehtyneen Lohjalla liikenneonnettomuudessa. Otsikko mitä moni lukee ja kauhistelee hetken, kunnes se unohtuu ja uusi uutinen peittää kaiken alleen.

Kun on tässä pisteessä missä minä olen, eli mielestäni voin jo hyvin. Mutta se on minun mittapuuni, itsestäni ja yleensäkin muista joka on saman kokenut kuin minä. Hyvin vaikeaa on ainakin kuvitella että joku pääsisi siihen normaaliin tilaan joka on vallinnut kun kaikki on hyvin.

Tämäkin uutinen pysäyttää ja se on se ystäväsi jonka kanssa kuljet käsi kädessä tavallaan. En minä ole itkenyt heidän vuoksi , mutta oli eilen ja oli tänään mielessäni. Toki olin duunissa ja vietin itseasiassa aika mukavankin työpäivän taas. Tosin jalka sidottuna ja ihan hiton kovissa kivuissa, koska unohdin ottaa lääkkeen. No kuuri loppuun niin eiköhän se siitä tai ei. En jaksa miettiä mutta ehkä olisi pitänyt ottaa muutama päivä sairauslomaa.

Joo, näin äkkiä toisen suru voi vaikuttaa muihin. Toteaa asian ja ehkä kauhistelee ja sitten taas elämä jatkuu. Niin sen tietenkin pitääkin mennä, eihän kaikki voinut minukaan lastani surra. Mutta minä tiedän jälleen kerran mistä on kyse, ja suren sitä vaikken heitä edes tunne. Tänään en oikeasti edes halua miettiä heidän surua, koska se on niin lohdutonta tietää että joku menetti kaksi lasta.

Mies soitti ennen kuin lähdin ja käski ajaa varovasti koska oli liukasta.

Mies oli soittanut ja soitan takaisin , ja nyt se oli se ortopedin käyntikin ohi. Leikkaus tulossa ja proteesi tulossa, mutta yritetään venyttää aikaa jopa vuodella, mutta lääkitys muuttui ja sai jopa 3kk satsin kerralla vaikka kyse on erittäin voimakkaista lääkkeistä. Näemmä aika tehokkaita kunnei ole kertaakaan vielä noussut ylös ja jopa kuorsaa. Ei herännyt vaikka koirat jostain syystä aloitti turhanpäiväsen mörköhaukkumisen. Tunnistan haukusta jos on tosi kyseessä tai sellaista turhanpäivästä mukamas mörkö haukkua.

No sairaalassa oli ollut ainakin 20 kandia paikalla 🙂 Josta yksi sai vääntää ja kääntää tota ukkoa lääkärin lisäski. Kasvoista kuulema näki enemmän kuin hyvin että sattui, ja sitähän tuo aina valittaa kun lääkärit aina vääntää, niin että on omien sanojen mukaan osat irti taas viikon. Mies vaan sanoi että pitää heidänkin oppia kuitenkin. Säälitti jotenkin . Sanoinkin kaverille että , eipä sekään tyyppi joka päälle ajoi tajua että mies kärsii edelleen, eikä sitä mitä kaikkea tämä on tullut maksamaan . Työpaikka , lääkkeet, ja hermoja, kipuja ym ym ym..

Tämäkin kolari muistuttaa aina myös Matusta. Mies sai elää, poika ei. Muistuttaa että pikkusällin piti lähteä isän kanssa , ja jos niin olisi tehnyt minulla ei olisi poikaa. Onkohan suuremmat voimat päättänyt että minä olen joku kuoleman ekpertti tai mistäköhän on kyse?

No koko kirjoituksen pointti oli se että te kenelle kuolema on kohdannut pienen ajan sisällä, kun olette juuri pääseet hiukan jaloillenne. Kun tulee se pohjasukellus josta taas noustaan ja pystyy kuitenkin ehkä tuntemaan nälkää ja jopa nukkua.

Asia on niin iso, että vaikka pystyy elämään ns. normaalia elämää, mistä minäkin kirjoitan, niin täydellistä, tavallaan entistä olotilaa ei vaan voi saavuttaa. Hetkittäin, ajoittain kyllä, mutta ei täydellistä. Se täydellinen elämä oli, ja vasta kun kykenette itse hyväksymään asian, ja vasta kun olette oppineet elämään tätä uutta elämää, hyväksyen että se mikä on ollut , tulee aina olemaan kanssanne , mutta eri tavalla . Hitsit miten vaikeasti yritän selittää. Eli kun tämäkin valitettava onnettomuus tapahtui, se muistuttaa aina teitä omasta menetyksestänne. Alussa se repii tuoreen haavan esille, voi jopa itkeä ja vajota itsekkin. Kestää kauemmin nollata toistenkin surut tavallaan.

Ns. normaali ihminen joka ei ole kokenut mitään vastavaa voi unohtaa koko uutisen heti noustuaan ja korkeintaan todeta asia kahvipöydässä jollekkin. Me emme unohda, en minäkään vieläkään kykene siihen, mutta paljon rauhallisemmin kuitenkin. Mutta olen minäkin tätä asiaa miettinyt monet kerrat eilen, ja monet kerrat tänään. Mietin sitä kun mieheni soitti, mietin sitä kun ajoin jyrkkää mäkeä ja totesin että se oli hiekoitettu ensimmäisen kerran minun muistini mukaan. Mietin sitä kun laitoin pojalle tekstarin kun kiitin häntä koneeni putsauksesta. Mietin sitä illalla sängyssä. En mieti sitä koko ajan, taukoamatta. En menetä yöuniani enää. Mietin jopa rakkaaan serkkuni lasten puolesta peläten. Poikani puolesta peläten. Pieniä hippusia sataa koko ajan. Joka kerta kun mieheni sanoo.- Aja varovasti, mietin ja tiedän miksi hän niin sanoo. Kun työmatkalla näin kuorma auton pysähtyneen tien sivuun koska puhui puhelimessa, kiitin ja mietin että onpa järkevä mies. Tunsin myös kiitollisuutta pojan tyttöystävää kohtaan joka on tarkka näissä asioissa. Tunnen kiitollisuuttaa häntä kohtaan että he puhuu ja he kunnioittaa toisiaan. Kaikki asiat linkkityy niin moneen asiaan jota kai kutsutaan elämäksi.

Mutta voin myös kuvitella miten joku lukiessaan minun kokemuksia on turhautunut kun kerron tästä omasta uudesta elämästäni tänään.

Ketä kiinnostaa jos minulla oli hyvä päivä? Ketä kiinnostaa mistä olen onnellinen, kiitollinen? Ei ketään kenen suru on vasta ns. työn alla. Mutta siksi kirjoitan siitäkin hiukan, koska vain sillä pystyn todistamaan että minäkin olin se joka makasi vessan lattialla ja oksensin. Minäkin vapusin sinne syvään. Mutta tässä minä olen tänään ja mietin jopa miten lihava minä olen, tai mitä siivoan seuraavaksi kotona, tai sitä sun tätä ns. ihan huuhaajuttua mikä ei kiinnosta ketään. Normi ihmisten mielestä vietän ihan älyttömän tylsää elämää , joskus jopa omasta mielestäni. Lastensa menettäneen ihmisen mielestä, elämäni nyt ei ole mahdollista, tai se ei kiinnosta koska juuri minä rakastin niin ja niin paljon, eniten koko maailmassa. Juuri minä en voi saavuttaa tuollaista elämää.

Jos niin tunnet, et ole valmis hyväksymään että voit kokea näin, et ehkä usko sen olevan mahdollista. Tunnen suurta surua ja aitoa surua muidenkin puolesta että teidänkin pitää käydä tämä kaikki läpi . Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Niin kuin jossain kirjoitin. Kuljemme tavallaan tiemme yksin vaikka päämäärä tavallaan on sama. Kuljemme kaikki kohti omaa kuolemamme niin kurjalta kuin se tuntuukin, mutta joskus me kaikki kuolemme. Mutta sitä ennen on elämää, ja minun voimani oli poika, minun maanpäällinen voimani. Hänen takia minä elän. Hänen takia olen tässä tänään. Oman itseni takia olen myöskin tässä, koska minä itse olen tämän työni tehnyt, ja se on kestänyt kauan.

Onnekseni voin kai sanoa että suren jo muitakin asioita. Kuten mieheni tulevaa leikkausta. Olen tänään hiton onnellinen että pääsi hyvälle lääkärille, olen onnellinen niistä pienistä pillereistä. Olen onnellinen että pääsin ehjänä kotiin. Olen onnellinen ihanista työkavereista jotka jälleen teki tästä päivästä hyvän. Ei he sääli minua, ei he yritä mitään väkisin, he vaan on ja se riittää minulle.

Minä jos joku olen itselleni sadisti. Joten en todellakaan ole teko-onnellinen mistään. Olen aidosti onnellinne jos olen. Onnekseni voin olla sitä aika usein.

Olen oppinut kulkemaan niiden pienten ajatusteni kanssa. Ne ei hallitse elämääni enää. En tunne huonoa omatuntoa siitä että olin onnellinen ja nautin jostain tänään. Näin työkaverin ihanan kuvan mekosta josta hän puhui. Olin onnellinen hänen puolesta. Olin onnellinen ja oli hauskaa kun koluttiin varastoa kavereiden kanssa , autoin kaveria loppuillasta ja oli kivaa tehdä niin. En nauranut vatsa kippurassa ja silti oli keskimääräistä parempi iltavuoro.

No tänään suostuin jälleen kerran palaamaan makuuhuoneeseen nukkumaan, ja luojan kiitos koira ei ole pierinyt. Suunnittelin jo muuttavani toiseen huoneeseen, mutta jostain syystä nukun parhaiten tässä makuuhuoneessa. Toiseksi yritän säästää kuluissa ja olisi tyhmää nostaa lämpöä siellä toisessa sen takia että nukun muutaman tunnin.

No täällä ollaan, ja äsken mies heräsi. Joo lasken usein ja olen tottunut siihen. Mies joka ei osaa olla hiljaa. Jostain syystä kun iltavuoro vaihtuu aamuvuoroon en saa unta, tämä on joku psykologinen juttu kai, kun pitäisi nukkua en sitä sitten tee. No sitten lasken vaan vuoroja , että kyllä se siitä, tarkoittaa että nukun huomenna duunin jälkeen päikkärit.

No tossa kun kuvittelin ettei mies taatusti herää, laskin käden hänen päälle ja yritin siirtää hyvää energiaa hänelle. Tosin mietin siirtyykö huonot minulle. Siis minulla ei ole hajuakaan toimiiko se, mutta eipä siinä mitään häviäkkään. Koitimme sitä kaverin jalkaankin kun se oli kipsissä. Hän sentään uskoo sen olevan mahdollista. Hän tunsi varpaissa jotain lämpöä vaikka käteni oli sääressä. Joo saa nauraa, ja toivon mukaan niin tapahtuukin, tai kelpaa isot huokauksetkin 😀

Eipä taida pillerit auttaa, koska ukko nostaa taas jalkaa pystyyn ja vaikeroi hiukan. Toivottavasti ne on sellaisia jotka auttaa kun on ottanut niitä muutaman päivän.

Täytyy varmaan alkaa hieman hieroa joten malttia ja uskoa huomiseen. Voimaenergiaa kaikille jotka sitä tarvii, yritän lähettää sitä 😉  Voimia

Syvä ja lämmin osanottoni kahden pienen lapsensa menettäneille    <3 <3

Iltavuoroa pukkaa. Menen ulos koirien kanssa, ihan pikkulenkki vaan, ja miten juuri silloin ilma tuntuu olevan juuri parasta kunnei ehdi kauemmin olla ulkona. Poikakin tulee iltapäivällä käymään, ja sekin harmittaa etten näe häntä. Menen kai kaupan kautta ostamaan jotain hänelle, jos vaikka ajaisi duunipaikan ohi. Täydellinen ratsastusilma, ilma on raikas eikä tuule liikaa. No sain ainakin haistella ulkoilmaa hiukan. Kun koko elämänsä on tottunut tekemään pitkää päivää ulkoilma vaan on niin minun juttuni.

Mies pyysi tekemään lasagnea, mutta ei onnistu koska heitin pois lasagnelevyt kun päiväys oli mennyt aikoja sitten. Toki ihmettelin pyyntöä koska hän on perunamies, eikä todellakaan ole pyytänyt sitä koskaan. Poika kuulema tykkää. TÄH? – Koska mukamas poika on niin sanonut ? Mies väitti että on joskus kysynyt pojan lempiruokia josta toinen on äidin tekemää lasagnea. Tätä en ihan nielle ennen kuin kysyn pojalta. Mikäköhän tota ukkoa nyt vaivaa ?

Matias olisikin voinut pyytää lasagnea, mietin.

Mietin miksi metsä on se minun juttuni , ja on aina niin ollut. Metsässä on vaan joku taika, ja paikka missä olen viettänyt aikaani lapsesta asti, jopa ihan yksin. Olen jopa eksynyt metsään ja silti en pelkää sitä. Toki mies on varustanut minut useasti koiratutkalla, jotta löytää minut jos eksyn, missä olen aika hyvä. Nykyään kuljen vaan ns. ”meidän metsässä”, mutta onnistuin tietenkin  sielläkin kerran eksymään, juuri kun tyttö oli tulossa ensimmäistä kertaa kylään.

Kaipaan mun hyvää entistä naapuri päivä päivältä enemmän. Hänellä on nykyään enemmän kuin yksi hevonen. Miten minusta tuntuu että vielä hän tänne muuttaa. Toivotaan niin. Täytynee kai lähettää toivomus-enkelille viestiä että hän löytää täältä ison paikan jossa voi hevosia pitää. Toki ”meidän” metsäkin on muuttunut paljon hakkuiden takia.

Lapsena minulla oli iso vuori, joka siis luultavasti oli korkeampi kallio. Siellä oli minun ”timanttivuoreni” jossa oli kuningastuolikin, mikä siis oli kaatuneen puun runko joka näytti ihan tuolilta.

Toivottavasti pojillakin on jäänyt jotain taikaa muistoiksi omasta lapsuudestaan. Tässä kohtaa säälin kyllä niitä lapsia jotka ei muuta teekkään kun kulkee nenä kiinni kaiken maailman koneissa ja peleissä.

Kerran äiti kävi täällä kaverinsa kanssa sienessä ja minä erkaannuin istuakseni hetki ihan omassa rauhassani. Istahdin ja oli kuin pieni tyhjä tyhjä tila minkä puut ympäröi. Ihan oli alkusyksyä ja ilma ihan kuiva ja lämmin. Yksi kaksi alan katsomaan yhtä puunrunkoa että hetkinen, ihan kuin valkoista usvaa olisi kurkkinut minua. Ihan alkoi maasta ja ylettyi taatusti puoilitoista metriä, se ei ollut ihan suoraa vaan tavallaan leveni jostain kohtaa. Ei ihmisihahmo mutta kuitenkin edes jotain sinnepäin. Mietin onko silmissäni vikaa ja räpsyttelinkin muutaman kerran, mutta siinä se oli. Ihme kyllä en pelännyt yhtään, koska se oli niin kummalista ja oli ihan rauhallinen olo. Otin silmälasit pois päästäni , koska ajattelin onko ne niin likaiset että tulee tuollainen vääristymä tavallaan. Putsaan lasit paitaani , mutta usva oli siinä ja pysyi. Tuli mieleeni ne hetket kun öisin ajelin ja pyysin ääneen, – et hei sinä joku, oikeasti en halua nähdä mitään kummalista, vaan tyydyn hyvin tähän elämääni mikä minulla on.

Siellä metsässä on jo lapsena tuntunut siltä etten ole yksin , mutta en ole takertunut ajatukseen miksi niin ajattelin ja koin. Silloin istuessani ihan aikuisena tuli tavallaan outo fiilis, et hei haloo, mitä nyt? Aikani sitä siinä ihmettelin ja olisiko joku koirista tullut mihin katseeni kohdistui ja lopulta usva oli kadonnut. Tsekkasin kaikki puunrungot läheltä , mutta poissa se oli.

Tänään tämäkin tuli mieleeni, eikä tätä ole tapahtunut koskaan sen jälkeen. Toisaalta se olisi kiva kokea uudestaan. Harmi on etten aina pysty itsekkään ymmärtämään kun kokee jotain ns. oudompaa. Kuten esimerkiksi jotain minkä koen selviksi merkeiksi. Ettei näin voi tapahtua oikeasti. Olen toki voinut sanoa jotain joka on toteutunut, mutta en ole tiennyt sen olevan merkillistä juuri sillä hetkellä kun niin sanon. Siitä ei ole kovinkaan paljon aikaa, alle viikko kun sanoin yhden asian työkaverille , -minä olen varma että tässä käy näin ja piste. Unohdin koko jutun ja kun tulen yhtenä päivänä töihin hän tuli heti luokseni ja kysyi minulta. Arvaa mitä, että pakko kysyä tiesitkö tästä asiasta jotain?Tässä kävi juuri niin kuin sinä sanoit. Olin ihan äimän käkenä koska olin unohtanut koko lauseeni.

Nyt olen sanonut sinne jonnekkin, että olen valmis ihan mihin vaan. Mutta toistaiseksi en ole mitään ihmeempää huomannut ainakaan. Toki mieleeni palautuu siihen kun kävin erään näkijän luona , hänellä oli vesiastia ja kristalli mitä hän piti kädessään ja upotti sen välillä veteen. En oikein muista mitään ihmneempää tai vakuuttavampaa tapahtuneen, enkä vakuuttunut mistään. Mutta sen muistan että hän sanoi. – Metsä on sinun kirkkosi.

Joten olkoot niin. Minua oikeasti vahvistavat asiat surussa on siis todellakin ehdottomasti ykkösenä ollut sekä metsä ja hevoset. Vaikka itse olen aina ollut koiraihminen ja siis omistan niitä edelleen, en silti ole koskaan kokenut heillä olevan niin suurta maagista voimaa, joka on kuin taikaa. Koska itse olen kokenut hevosten parantavan voiman , suosittelen todellakin hakeutumaan niiden luokse. Vaikka et uskaltaisi ratsastaa, niin pelkkä kosketus riittää. Juttele niille ja koe jotain aitoa tiedonsiirtoa ajatuksillasi, koska he ei tarvitse sanojakaan ymmärtäkseen. Vaikka tuntuu alussa ettei mitään tapahdu, takaan että ne antaa sinulle jotain maagista joka aina on parantavaa.

Sen täytyy kokea uskoakseen tähän. Siksi aikoinaan annoin yritykseni nimeksi erään hevosen nimen. Koska he pelasti minut kerran ja siksi tiesin kun Matias kuoli että niiltä minä saan voimaa. Ne vapauttaa suuria mustia kohtia jotka on kuin saastaa sisälläsi. Se voi purkautua jopa itkuna, ja jos niin käy annan sen kaikki tulla ulos. Minä siis en ole puunhalaaja vaan hevostenhalaaja. Jos sinua naurattaa ja tunnet itsesi typeräksi , niin anna tulla se nauru, sekin on hevosten voima ja enrgiaa mitä tarvitset. Takaan ja alleviivaan että vaikka hevonen väistää sinua silläkin on tarkoitus.

Viimeksi minua nauratti kun kolme iso hevosta hamuilee minua ja kaikki tuli niin läehlle että omistaja jo käski häätää niitä kauemmaksi . Joo ei ne tyhmiä ole, onhan he hyvinkin tietoisia siitä että nameja löytyy yleensä taskusta.

Metsä taas antaa rauhan omille ajatuksillesi ja on tärkeää saada omat aivot lomalle silloin tällöin. Kun koet että on voimia sinne mennä, mene ja mene yksin. Katsele sammalten eri sävyjä. Oletko koskaan ymmärtänyt miten monta eri väriskalaa luonnossa on? Kerran en voinut vastustaa itseäni, upotin kasvot niin ihana pehemään sammaleeseen ja vaan ihmettelin. Toki totuus oli jotain aivan muuta mitä olin kuvitellut. Se tuoksuu vahvasti mullalta. Toki olen vuorenvarma että sekin kokemus oli hyvä, ainakin tein sen mitä olen usein ajatellut tekeväni. Jos on kaunis ja lämmintä olen myös maannut selälläni , vaan takki allani ja katellut ylös odottaneeni ihmeitä.

Mitään ihmeitä en vielä ole kokenut , mutta aika jännää putoaako juuri se lehti mitä katsot juuri kun sinä sitä katsot. Ei se mitä teet tai et tee, ole oleellista. Minusta hiljaisuus itsessään on se juttu mitä kaikki ei osaa kohdata. On vaikeaa istua hiljaa ja vaan olla, yrittää olla ajattelematta yhtään mitään, kokeilkaa, se ei todellakaan ole helppoa vaan olla. Se voi tuntua jopa turhauttavalta tai ääres tyhmältäkin. Mutta kun säännöllisesti käy tulet tietämään mitä se sinulle antaa.

Vaikka lapsesi on kuinka tärkeä ja koko ajan ajatuksissasi, tarvitset itse voimia , joten mene sieltä mistä pääset helpoiten , kunhan saavutat jotain muuta kuin sitä samaa mikä myllertää päässäsi. Katkaise surun kaavaa joka tuntuu pyörivän samaan suuntaan ja ei tunnu edistyvän. Tai tuntuu liian surulliselta tavallaan. Pienin askelin jotain uutta.

Parantuakseen ei todellakaan tarvitse kävellä 10km jos se tuntuu ylivoimaiselta. Ei tarvitse ns. purkaa pahaa oloaan rehkimällä salilla jos on vaikeaa poistua kotoa, tai jollei halua kohdata ketään. Minä olen jopa maannut terassilla , koska halusin ulkoilla, mutta en jaksanut. Sen verran pinnistin että otin aurinkotuolin patjan alleni ja peiton päälleni. Sekin on parempaa ulkoilua kunnei mitään.

Ole rohkea hullu itsesi ja tee mitä päähäsi tulee. Koska uskon että jokaisella ajatuksella on joku tarkoitus. Saadaaksesi voimaa mitä tarvitset pitää kuitenkin muistaa , että mikään ei tapahdu hetkessä. Ole sinnikäs. Pikkuhiljaa saat voimasi kun jaksat uskoa itseesi ja myös totella itseäsi. Jos se on se punttisali, mikään ei sinua estä menemästä sinnekkään. En voi kuin kertoa miten itse olen voimani saanut , mutta niin monta kuin on ihmistä on myös ajatuksia potenssiin jotain.

Hyviä ajatuksia teille tähän päivään, minä suuntaan kauppaan.

Lisäys illalla:

istuin siis aamupäivän ja kirjoitin ja kuvittelin että minulla on rutkasti aikaa, vilasen jopa kelloa tämän tästä ja hups huomaan että kello onkin  puoli jo, ja tajuan et haloo, eihän minulla ole yhtään aikaa, vaan tasan vartti kunnes työpäivä alkaa, ja niin minä MYÖHÄSTYIN!!!!!En oikeasti kuulu ihmisiin jotka myöhästyy.

Tottakai soitan pomolle että tulossa ollaan. No vartin verran myöhästyin. Työpäivä oli onneksi taas kiva, aika seesteinen vaikka olikin hommia. Kun työt oli tehty jäi vielä puolisen tuntia ja päätin auttaa muita hiukan yhdessä varastossa, on eteenpäin heille huomiseksi ja taas tavallaan unohdin ajan kulun, täysin omissa ajatuksissani, eli työssä. Meni vahingossa muutaman minuutin yli työajan, no hyvä niin pientä tasoitusta . Mitenpäin kuu mahtaa olla kun näin sohlaan aikojen kanssa?

Kotona mies sanoi, teit sitten juuri niin kuin en sanonut. Ohje oli, sammuta valot, ota laturit pois töpseleistä ja ota patja pois lattialta missä nukuin kaksi yötä kunnen kestänyt olla makkarissa missä minusta haisi joku outo haju. No en kai alkanut miettimään mitään muuta kun että vedin farkut jalkaan ja tukka ponnarille ja menoksi.

Saavun töistä kotiin, hauskinta oli että talo oli tyhjä. Mietin missä ihmeessä mies mahtaa olla kun yksi koiristakin oli poissa. Ajattelin lähteä ulos muiden koirien kanssa kun päätin soittaa miehelleni . Puhelin soi keittiön tasolla. Kurkkaan varmuuden vuoksi kodinhoitohuoneeseen , ja näen saunan valon. Mies olikin saunassa. No unohdan ulkoilut ja menen itsekkin sinne.

Tällaiset päivät on minun normiarki, ja minulle ne sopii enemmän kuin hyvin. Ei mitään liikaa , ei dramaa, vaan sopivan tylsän rauhallista 🙂 Tähän voi päästä ja se riittää vallaan mainiosti 🙂

Ainii kuuntelin pari biisiä pianonsoittoakin,(ihan nousee karvat pystyyn kun se musa uppoaa ) ja mietin pitisikö opetalla edes lukemaan nuotteja. Yritän ottaa järjen käteeni, ettei meille vaan ilmesty piano, mihin sitten kyllästyn kunnei riitä sinnikkyys opetella. Vaikka eihän sitä tiedä. Lapsenlapselle maksan ainakin soittotunnit jos häntä kiinnostaa joskus. Siis jos joskus sellaisen saan. Pakkohan se on, koska minullahan on jo tuhatta suunitelmaa mitä kaikkea me sitten tehdään 🙂

Joo tähän on hyvä päättää päivä. Poika putsasi koneeni ja pelittää taas sikahyvin , lähetti vielä kaksi videota miten putsata kone ihan itse 🙂 Mä vaan rakastan mun poikaa 😀 Ihan paras poika 😀

 

 

 

 

 

 

Ehkä on syytä aloitta hyvistä asioista. Työsoppari maaliskuun loppuun. Jotenkin yritän nyt vaan ottaa päivä kerrallaan, ei ainakaan pety. Toisaalta koen itseni tyhmäksi, kun voisi tehdä asioille jotain, edes yrittää. Häpeän tunnustaa että joskus tunteet menee järjen edellä. Ottaisin koska vaan lottovoiton , ajaisin mieluummin bemarilla ja maasturilla . No käännän tämänkin että ainakin kulutan tätä elämääni nyt mukavien ihmisten seurassa, enkä vedä hampaat irvessä pakosta jossain missä en viihdy. Otetaan kaikki irti mitä saa 🙂 Se siitä, asiat ei parane sillä että ruikuttaa tai stressaa, joten i try to forgett.

Usein mietin missä poika mahdollisesti on ennen kuin soitan, joka tuntuu hullulta kun on jo kerran jättänyt sen tärkeimmän soiton soittamattaa. Epäilen etten olisi soittanut autosta vaan vielä töistä, joten olisiko se puhelu sittenkään pelastanut Matun? Miksen lähtenyt 2 minuttia ennen. Tässä kohtaa voisin vetää Jumalan mukaan, miksei hän antanut minulle sitä oloa..ääh..en oikeasti edes jaksa kelata asioita enää.

Ostin kaupasta jugurttia joka sisälsi sokeria. Miten idootti voikaan nainen olla. Potee huonoa omatuntoa siitä että syö jugurtin kun on koko joulun puputtanut suklaata rasiakaupalla. Tässä kohtaa ei ehkä pitäisi mainita että se oli kilon purkki 🙂 Aivan sama, enkä siis ole mitään laihdutus päätöksiä tehnyt vieläkään. Positiivista että jopa täällä tunnustan että olen jopa päässyt tähän pisteeseen että edes silloin tällöin mietin näinkin typeriä asioita.

Onnellinen oivallukseni on pitänyt aika hyvin ja on oikeasti aika puhdas olo sisäisesti. Mutta en mene vannomaan että se olisi mitään 100% vapautumista tai mitään. Mutta hiton hyvä oivallus ainakin. Enemminkin kallistun sen puoleen, että ”herranpelko” on ja pysyy jossain muodossa, joten tuskin elämäntapani ainakaan suuresti muuttuu.

Töissä oli kivaa tai surullista miten sen nyt sanoisi. Hyvä että tutustuin yhteen huipputyyppiin, joka valitettavasti sai duunipaikan muualta. Harvoin haen ihmisiä varta vasten sanoakseni heipat, mutta tässä kohtaa tein poikkeuksen halauksen kera. Tykkään ihmistä jotka on juuri sitä mitä ovat, mieluummin tietenkin hiukan outoja. Ei hän nyt silleen outo muuten ollut, mutta sanotaanko että teki lähtemättömän vaikutuksen ja huumori oli just parasta. Sellainen ihminen jonka tiedät olevan aito tavallaan. Joo eli kun mietin miten kuvailisin hänet, sanoisin kai, asiallinen, määrätietoinen, oman tiensä kulkija, hauska , ei mielistelijä. Huippuyksilö joka taatusti pärjää. Silmissäni näen ison hymyn. Tulin todellakin iloiseksi pelkästään muistosta 😀 Kumma miten kehoni muuttuu sitä mukaan mistä kirjoitan. Eli nyt kuplii iloa sisälläni ja jopa hymyilen itsekkin. Hyvä niin, täänks to my body.

Kun taas mietin Matua, näen tottakai kaikki se mistä olen kirjoittanut. Hymyilevä ja nauravainen, siis todellakin iso nauru , suu ihan auki ja pää kallellaan taaksepäin.

Mietin mitä kaikkea oltaisiin tehty, ja tuntuu kummalliselta että se viimeinen joulunaika mikä meillä oli, vaan oli niin erikoinen arkisuudessaan. Joo mietin miksi ihmeessä hän pyysi minua mukaan ostoksille. Tottakai kävin hänen kanssa kaupoissa kun asui kotona ja piti ostaa luistimia, jäkiskamoja, kaupassa pienenä poikana ruokaostoksilla jne. Mutta ei me juurikaan käyty kahdestaan shoppailemassa. Ja se yksi viesti,- joo mennään, äiti ja poika yhdessä. Se ei tavallaan edes kuullostanut Matulta. Tässä kohtaa voisin taas vetää Jumalan mukaan. Halusiko Jumala että minulle jää jotain mitä muistella , koska kaikki oli ennalta kirjoitettu? Tai se megapitkä halaus, kun isi laittoi ruokaa ja me vaan seistään siinä halaamassa, ja jäädään vielä roikkumaan toisiimme liimautuneena pitkäksi aikaa vieri vieressä kädet toisiimme kietoutuneena. Miten ihana poika minulla olikaan.

Olisiko tämä ollut joku uusi alku , joku uusi käyttäymismalli kun hän oli muuttamassa pois, ja majailikin paljon tyttöystävänsä luona muutenkin, jolleivät olleet täällä. Miksi Matu ei voinnut viettää viimeiset päivät enemmän kotona, jotta olisin saanut kaikki imettyä itseeni tavallaan? Mitä hyötyä jollekkin tytölle oli tästä,että hän sai ne muistot? Nuori ja tiesin jo silloin että hänen elämä jatkuu, lapsineen ja kaikkea mitä siihen aikuisuuteen kasvamiseen kuuluukin.

Toinen asia mitä olen miettinyt on tämä joulu. Äiti kysyi, kuka toi toinen poika on noissa kuvissa. Kuvissa oli Matu. Vastasin vaan nopeasti , äryyntyneenä että Matuhan niissä on molemmissa. Tein niin kuin selväksi että se oli siinä. En loukkaantunut siitä ettei hän mukamas tiennyt, tai oliko se tapa ottaa Matu puheeksi? Kolmas kuvahan oli joulupöydässä. Pappasta oli yksi kuva, jossa pitää edesmennyttä koiraamme sylissä. Aika sopivasti ja täysin vahinko. No mitä sitä periaatteessa miettimään, miksi reagoin niin kuin tein, joulu oli ja meni jo. Silti olen vaan niitä ihmisiä joka tutkii ja miettii ja analysoi ja kääntää ja vääntää asioita joka kiinnostaa, ja ihmismieli on juuri yksi asioista joka kiehtoo. Silti päätin että ensi jouluna ollaan ihan vaan ydinperheen kesken, jos nyt elossa ollaan siis.

Ainoa ns. ulkopuolinen joka minua ei häiritse on pojan tyttöystävä. Minua ei paina pätkääkään että hän tulee esim. Matun haudalle. Hän tavallaan kuuluukin olla siellä , ihan kuin esitellä itsensä Matulle, tai ehkä se onkin enemmän se että me olemme ottaneet hänet jo perheesemme niikuin omaksi tytöksi. Niin se taitaa olla.

Jos Matu eläisi oltaisiin tietenkin vietetty joulut isommassa porukassa koska olisi kaksi tyttöäkin mukana. Viimeinen lause on se miksi taas päätin kirjoittaa. Minä siis oletan näin, minä kai haaveilen että se olisi ollut niin. Totuutta en saa koskaan tietää. Kuka sen tietää olisiko Matu ollut lyhyessä narussa tulevan siippansa ohjattavissa, joka olisi päättänyt että he käy meillä vaan vaikkapa joulupäivänä.  No niin en halua uskoa että se olisi ollut niin. Koska ainakin ainoa elävä poikani kunnioittaa aina minua äitienpäivänä, jouluaattona ainakin tähän asti, isänpäivänä . Soittaa meidän synttäreilläkin. Muistaa myös isovanhempansa. Mietin mahtaako Matun kuolemakin olla syy siihen ettei hän voisi kuvitellakkaan olevansa poissa jouluaaton. Joulu ilman poikaa ei olisi mitään, menisi tavallaan koko vuosi hukkaan. Nämäkin ajatukset on ihan turhia periaatteessa, koska lapseni on aikuinen, miten kamala sana se onkaan.

Kaveri tossa päivitti faceen että poika aloitti autokoulun koska täytti 18 vuotta. Muistan kun haimme Matulle kortin tai jotain joka liittyi autokouluun ja minä näen vaan tietokoneruudussa jonkun tekstin mitä en muista tarkkaan miten se meni. Jotain etten ole enää vastuussa pojastani tyyliin. Apua, naps ja se on virallista. Se oli aika kauheaa lukea. Kuvastaa kyllä juuri minun äitiyttä. Äiti hoitaa, järkkää, soittaa . Nyt minulla ei ollut mitään oikeutta mihinkään, enkä voinut edes kuolemankaan jälkeen edes sulkea puhelinliittymää todistamatta että poikani todellakin on kuollut. Siis ymmärrän tämän täysin ja se on luonnollista, mutta kyllä se riipaisi silti.

Mietin miten Matun luonne olisi muuttunut tai olisiko se muuttunut ?Kuinka paljon hän olisi ollut tekemisissä veljensä kanssa ? Olisiko tytöt ja pojat viettäneet keskenään paljon aikaa? Oletan että ainakin pojat olisi ollut, ja se vasta riipaiseekin sydäntä ettei se ole enää mahdollista. Pojalla ei vaan ole ketään , vaan me kaksi ja jos kaikki käy niikuin toivon , että me kuollaan ensin, kaikki paska jää hänelle selvitettäväksi. Vaikka kuinka olen järjestänyt kaikki asiani helpottakseen häntä , jää silti tuhatta asiaa. Ei lapset sitä ehkä mieti, kun he luulee pärjäävänsä itse, ja onneksi tiedän ettei poikani ole mikään tumpelo joka ei pärjää, mutta silti on aika tyhjän päällä kunnei vanhempia ole. Me ollaan vanhempina kuitenkin tavallaan se vahva vuori ja taustatuki , keneen voi ottaa yhteyttä jos on jotain.

Uusi vuosi oli ja meni ja eletään alkuvuotta. Kohta on taas Matun synttärit, koska vuosi alkaa aina hänen synttäreillä. Ihan kun vaihde napsahtaa toiseen asentoon automaattisesti , kun oikeasti joka kerta mietin heti perään ja sitten ei olekkaan paljon aikaa kun vietetään pojan synttärit, sitten se on siinä tavallaan.

Toinen asia mikä joskus hiukan surettaa on se että kun on joku päivä. Kuten synttärit tai joulu , niin minusta kuuluu tehdä jotain konkreettisesti. Ei tulisi mieleenikään esimerkiksi jättää haudalla käymisen väliin, se on niin päivänselvää kun olla ja voi. Mietin mahtaako edes kukaan muu osata surra meidän lasta edes sinnepäinkään , miten me tätä oikeasti kannamme. Jos ajatellaan vaikkapa omaa äitiäni. Mahtaako hän edes sytyttää kynttilää Matun kunnaiaksi esimerkiksi syntymäpäivänä? En halua edes kysyä.

Joskus halauankin vaan Matun tavallaan meille, enkä jakaa häntä tavallaan. Tämä on noloa tunnustaa mutta ajattelen niinkin että tyttö joutui tyytymään vaihtoehtoon B:hen .

Olen huomannut että totuus ei aina ole hyväksi, eli voisko sen sanoa suorasukaisuudeksi. Se on usein ihmisten mielestä yhtä kuin vahvuus , jopa pelottavaa. Mutta en minä mitään kaunoa olekkaan kirjoittamassa. Mielestäni ei tarvitse loukata, ja asioita voi esittää monella tapaa. On joskus hyvinkin pienestä kiinni kun asioiden merkitys muuttuu , tai sävy ainakin .

Mutta he ketä minut tuntee oikeasti tietää minut, eikä he ole onneksi koskaan loukkaantunut , koska perustelen kyllä kantani jos joku jää epäselväksi. Yleensä en selittele yhtään mitään, jollen itse epäile että on voinut tulla väärinymmärrys. Blogiahan ei onneksi tarvitse lukea, enkä itsekkään lukisi jotain mikä ei tunnu hyvältä.

Elämä vaan on itselleni aika paljon selkeämpää kun kysyy ja saa vastauksen suoraan. Livenä minusta – sopiiko sinulle, mitä mieltä olet , tehdäänkö, onko sinulla ehdotuksia, on asioita mitä itse käytän ja ehkä siksi voin itse vetää herneen nenään jos joku vaan toteaa- tee, tai tämä on just näin, jne.

Tosin minulla on pitkä pinna, ja jos alkaa ottamaan päähän on kaksi vaihtoehtoa. Poistun ja olen hiljaa tai kysyn suoraan tai puolustan oman näkemykseni. Siksi olen vetänyt aika paljon takavasempaan , eli poistunut areenalta. Ne ihmiset kenelle minulla yksinkertaisesti ei ole enää mitään sanottavaa, tai jos olen loukaantunut, saavat minun puolestani elää elämänsä ihan rauhassa ilman minun läsnäoloa.

Koska olen vuosia ollut kiinnostunut mielenhallinasta , olen yrittänyt soveltaa tätä ihan livenäkin. Ne ihmiset jotka on loukannut minua, eikä edes ole ollut pokkaa tulla eteeni joko pyytämään anteeksi sikamaisuuttaan, tai omaa tyhmyyttään, enkä omista yrityksistäni huolimatta, ole kyennyt itse pääsemään asian yli, poistan vaan listalta tavallaan.

Esimerkkinä. Se yksi nainen joka leivtti väärää tietoa kuolleesta pojastastani. Suomeksi, levitti työpaikallaan väärää tietoa,  valitettavaa on että törmäsin häneen kyllä pari kolme kertaa. Kykenin kyllä olemaan kun ei mitään, mutta omassa pääkopassani en ole antanut tätä anteeksi 100%. Suurena tyhmyytenä pidän myös omaa sukulaistani siitä hiton kirouksesta, tekisi oikeasti mieli ihan ystävällisesti sanoa, ettei ehkä kannata ”lohduttaa” muita samalla tavalla. Tästä päästään taas minun omiin uskomuksiini, mistä nyt siis kuvittelin ainakin saavani rauhan. Eli Jumalan kostoon. Itsemurhalevittäjän oma tytär kuoli, ja toisen mies kuoli heidän oman kodin sohvalle. Sattuma??En tiedä.

En todellakaan suosittele jäämään vihaan ja katkeruuteen kiinni. Mutta nyt täytyy muistaa että minä pääsin sillä tavalla ”helpomalla ” että Matun kuolema oli puhdas onnettomuus, joten en myöskään tuomitse ketään joka vihaa tai on katkera, en vaan voi, koska en itsekkään ole täydellinen.

Viha ja katkeruus ei koskaan johda mihinkään hyvään. Se syö ihmistä ihan turhaan, koska yleensä itse kohde ei tiedä asiasta yhtään mitään, vaan elelee ihan tuiki tavallista elämäänsä tietämättä mitä sinä kannata sisälläsi. Itse koen heidän tavallaan olevan voittajia, ja siihen minä en suostu. Siksi annan myöskin vähintään kerran anteeksi jollen jo ole heidät poistanut elämästäni. Jos joskus meinaan langeta laitan itseni ruotuun alta ajan . Mikäli tilanne on äkillinen, poistun tai sanon mitä ajattelen, kyllä minä itseäni puolustan jos siihen on tarvetta.

Kunnioitan myöskin omaa kuollutta poikaani sen verran , etten puutu millään tavalla asioihin mitä hän kunnioitti tai rakasti. Siksi en myöskään tule koskaan kirjoittamaan hänen rakkaudesta, josta olen onnellinen että hän koki. Kuulun ihmisiin joka jotain lupaa, sen pidän.

En uskalla, enkä halua ajatella mitään pahaa, mutta voin sanoa että pelkään niiden ihmisten puolesta joka tahallaan tekee väärin kerta toisen jälkeen. Ajattelen aina niin, että kyllä minä kestän, ja niin yritänkin kestää viimeiseen asti, että kyllä tämä maailmankaikkeus vielä stopin laittaa kun aika on oikea.

Iloisempiin harjoituksiini oman mieleni kanssa taas on ollut aika hauskojakin. Toki on ollut kurjiakin treenejä. Varsinkin ne 10 vuotta kipsassa kun kahden jälkeen yöllä suurin osa asiakkaista oli enemmän tai vähemmän humalassa.

Siellähän minä odotin näitä nälkäisiä sankareita jotka yksin palasi kotiiaan kohti. Jollen ollut prinsessa olin lehmä, huora, sika, ja vaikka mitä. Ja oli ehkä mielenpainuvin treenini, kun kalju , lyhyt mies saapuu nälkäisenä valittamaan hinnoista tai mistä lie valittanutkaan. Kun vaan hymyilin ja totesin että kannattaa varmasti mennä muualle syömään tähän aikaan, jos noin paha mieli on. Siis oikeasti onnistuin sanomaan kaiken jotenkin kauniimmin. Mutta pääasia oli se että pääsin täysin asian päälle. Katsoin vaan tuntematta mitään, en yhtään mitään. Lopulta kun totean että olen pahoillani että olet tota mieltä minusta , suljen luukun ja olen aloittamassa siivoaamaan paikat kuntoon , tämä mies koputtaa ikkunaan  ja levittää vaan kätensä. Hänellä oli niin paha mieli siitä mitä oli sanonut minulle. Minua oikeasti melkein säälitti se tyyppi, vaikka juuri hetki sitten olin ollut huora ja mitä nyt sinä iltana mahdoinkaan olla. Oli aika hieno fiilis olla ihan lunki siinä kohtaa 🙂

Iloisempi treeni taas oli kun tulin kotiin ja bensa loppui, mitä en meinannut ymmärtää ollenkaan. En saa edes autoa ajettua ihan sivuun, eikä lohduttanut yhtään että olen vielä motarilla aika lähellä tramppia. Totean akunkin olevan melkein loppu ja soitan miehelleni, että olen siinä ja siinä kohtaa tuo bensaa, akku kohta loppu heeeeei.

Pelotti todella paljon koska minun pieni autoni heilui joka kerta kun rekka ajoi ohi. Mutta totesin kylmänviileästi että tilanne on mikä on. Onneksi oli kirja autossa, ja niin minä otan kirjan käteeni ja alan lukemaan. Tilannekatsauksessa olin todennut että miehelläni menee vähintään puoli tuntia ennen kuin minut pelastaa pinteestä. Ovesta en uskaltanut edes mennä ulos, joten minä vaan päätin lukea kuluttaakseni tämänkin ajan. Minä joka normaalisti olisin kironnut ja päärränyt omaa tyhmyyttäni. Aika olisi tuntunut pitkältä ja stressitasoni olisi noussut huippulukemiin.

Uppouduin siis kirjaan ja kesken lukemisen joku koputtaa hanttimiehen puoleiseen sivuikkunaan.

-Jaahas, sinulla taitaa olla joku ongelma?

-Joo, bensa loppui, että soitin jo miehelleni.

-Niin, olet kyllä aika pahassa paikassa että sopiiko jos me hinataan sinut tohon bensa asemalle?

– Sopii se, jos teillä on köysi eikä minun tarvitse poistua täältä.

Niin ne miehet lähti hinaamaan minua sellaista vauhtia tramppia ylös etten ole ikinä pelännyt niin paljon. Ei ne tainnut ihan muistaa ettei kaikki ihmiset ole mestareita olemaan hinattavana. Bensaasemalla mieheni sitten olikin juuri tankkaamassa kanisteria.Maksoin miehille jonkun kympin ja jäätiin juttelemaan kahvikupin ääreen vielä kaikki nelje.

Miten nämä treenit liittyy Matuun. Paljonkin minusta. Koska surussa oletan muidenkin käyvän läpi sellaista tunneskaalaa, ettei siinä kylläkään jää yhtäkään tunnetta käyttämättä.

Varsinkin kun kaikki on uutta, kun loukkaantuu , suuttuu, tuntee vihaa, ajattelee sopimattomia asioita. Hyväksyn senkin, koska tiedän että olen itsekkin  tuntenut niin. Olenhan niistä täälläkin kertonut, olen todellakin sanonut rumasti, olen vihannut, ollut katkera ja vaikka mitä. Se oli minun totuuteni, se oikeasti tapahtui vaikka se onkin rumaa ja sopimatonta. Mutta voiko sitä vaatia että ihminen käyttäytyy joka tilanteessa kuin normaali ihminen, jos on lapsensa menettänyt?

Jos minun pitäisi antaa itselleni pisteitä , antaisin silti itelleni aika korkean arvosanan. En minä ole ketään haukkunut pystyyn joka päivä, en ole vihannut joka päivä, enkä mitään muutakaan rumaa. Mutta olen minulla ollut ne huonot päivät ja huonot jaksot. Mitä sitä kieltämään.

Asioita pitää käsitellä ennen kuin asiat voi muuttua. Joten hyvä neuvo on antaa itselleen anteeksi. Ei ihminen edes voi muuttua jollei oivalla jonkun asian olevan pielessä. Jollei ihminen itse kärsi omasta itsestään tai asiasta joka vaivaa, tuskin tulee mitään muutosta tapahtumaankaan. Jos olet päättänyt vihata jotain, se asia vaan on niin, niin kauan kun haluat sen olevan niin. Syy muutoksen on aina oivallus ja se taas voi tulla mistä vaan, ulkopuolinen apu tai oma ajatus.

Kehokin on aika hienosti suunniteltu, joten sekin hoitaa asioita puolestasi. En vaan ite koe olevani parempi äiti, enkä koe rakastavani lastani enemmän sillä että jään kiinni johonkin asioihin mikä ei edistä omaa hyvinvointiani. Hyviä asioita voin kunnioittaa, en huonoja.

Omilla opeillani olen oikeasti pystynyt kohtamaan näitä ihmisiä jotka joskus rikkoi oman mielenrauhani, sai minut surulliseksi. En ole miettinyt heitä öisin, en menettänyt yöuniani enää, en edes kiihtynyt. He on enää korkeintaan mainita miehelleni että törmäsinpä siihenkin taas tai jotain vastaavaa, lähinnä toteamus.

Kun treenaa omaa mieltään, ei aina voi onnistua. En minäkään ole edelleenkään mestari, kaikissa asioissa mitä tapahtuu nyt, tässä uudessa elämässä. Mutta suurimaksi osaksi vanhan elämän ongelmat on tullut kelattua niin paljon etteivät juurikaan vaivaa minua millään tapaa. Ihmiset on minun ongelmista pienimmät kun mietin vanhaa elämääni, lähes olemattomat.

Kyllä ne asiat mitä vieläkin voi satuttaa on ne asiat jotka liittyy Matun kuolemaan konkreettisesti ja silloin otan vaan sen mun oman ajatusmaailmani esille , millä suojelen itseäni . On se sitten totta tai ei, on se sitten suojelukeino tai ei, sillä ei ole mitään merkitystä. Ne asiat mitkä viiltää sydämessäni on ehdottomasti se, tunsiko Matu kipua, ehtikö ymmärtää koko asiaa, tai sen ymmärsi että nyt hän kuolee. Pahaa tekee jopa kirjoittaa. Nämä asiat viiltää ja syvälle menee. Jos joku joskus alkaisi tietoisesti kaivamaan näitä ja kokisin että hän oikeasti tekee sen satuttaakseen minua tahallaan, epäilen etten ehkä pysty olemaan kohtelias, en käyttää mielenhallintaani. En ainakaan heti.

Se aiheuttaisi uuden prosessin, jotta kykenisin poistamaan sen kivun mitä joku minulle haluaisi aiheuttaa tahallaan. Villinä veikkauksena olisin kyllä lyönnyt hänet ns. vyön alle, koska kyllä sana on hallussa jos tarve vaatii. Edesmennyttä ystävääni lainaten, silloin puhutaan kirjakieltä. Hallittu isku tehoaa aina paremmin.

Pakko kertoa tilanteesta jossa eräs ääres typerä tyyppi alko selittämään jotain omista peloistaan yhtä paikkaa kohtaan. Hän pelkää kuolemaa ja se ja se oli kuollut ja hän ei voi mennä yksin ja diibadaabaa. Monella on se kyky ja se on minullakin hyvin vahvana, että nöäen tällaisten paskapuheiden läpi. Kun annetaan hiukan narua ja toivotaan että alan avautumaan ihan kelle vaan jostain. Vähiten tällaisille idiooteille jotka valehtelee päin naamaa. Minulla ei ole mikään ongelma kertoa tai puhua lapsestani, miksi pitäisi olla? Mutta kun aletaan esittämään tyhmää, sitä en vaan voi sietää. Kun tiedän mitä ihminenhaluaa minusta en anna sitä piruuttanikaan, vaan esitän ihan hiton tyhmää, silmät suurena ja annan sen mitä se ihminen ei halua. Minä hymyilin vaan ja katsoin silmiin ja sanoin, -ai, voi miten ikävää, mulle se ei ole ongelma, mä hoidan sen. Sisäinen minä usein kieltämättä nauttii, jollei ole niin typerä että kiehun, harvemmin niin onneksi. Ei ole valehtelimista jos pitää suunsa kiinni, olen todennut. Toinen hyvä kikka on sanoa suoraan kuten, – en halua puhua tästä juuri nyt, tai ihan pamauttaa kovemmilla panoksilla, kuten, vaikka poikani on kuollut tämä ei ole ongelma, tai sitten sanoa että näistä asioista keskustelen vaan läheisteni kanssa, jolloin ihminen ymmärtää enemmän kuin hyvin ettei ole minulle tärkeä. Toki se loukkaa, joten yleensä heittäydyn mieluummin tyhmäksi.

Rehellisen ja hyväntahtoisen ihmisen vaan tunnistaa heti. Yleensä hyväntahtoisimmat ihmiset ei tuo itsensä mitenkään esille, niin kuin ei myöskään viisaimmat ihmiset. Viisas tietää kyllä olevansa viisas itsekkin eikä hänellä ole tarvetta lytätä ketään alemmaksi tunteakseen itsensä hyväksi tai älykkääksi.

Kun minä kirjoitan surusta, kivusta sisälläni, painajaisista ja vaikka mistä asioista joissa on suuria tunteita. Ne asiat mitkä kannata mukanasi tai elät ne hetket uudelleen kun mietit juuri niitä asioita, niihin ei vaan löydä tarpeeksi hyviä sanoja, ei niitä vaan voi välittää sellaiselle ihmiselle joka ei koskaan ole kokenut mitään vastaavaa.

En halua mitään pahaa nyt. Mutta jos minä kysyisin sinulta joka ei ole kokenut mitään vastaavaa taakaa, miten sinä toivosit lapsesi kuolevan jos niin olisi pakko käydä? Tai kenet valitsisit omista lapsistasi tai hyvin rakkaittesi ihmisistä. Ehdottaisin ehkä erillaisia vaihtoehtoja. Mikä on sinun reaktiosi kun jo pelkästään kirjoitan näin sairasta? Ei sinun tarvitse tätä kenellekään kertoa, kunhan vastaat itsellesi. Mitä teet?

Tämähän on pelkkää mielikuvaa, leikkiä. Epäilen vahvasti että jo nyt pidät minua hulluna, sairaana, ja ajattelet minun olevan todella sairas . Haluat ehkä unohtaa koko juttuni jollet jo paiskannut sivuni kiinni, eikö?

Haluatko edes alkaa miettimään? Eipäilen ettet niin halua vaan haluat unohtaa, suuttua minulle, pitää minua hulluna, vihata minua, syyttää minua vaikka miksi. Juuri siksi surun murtama ihminen ei ole ehjä, koska me koimme sen, ja me emme pääseet siitä irti ennen kuin olimme tehnyt todella paljon työtä itsemme kanssa. Me emme voi vaan sulkea sitä asiaa mielestämme ja jatkaa elämäämme.

Jos joku todellakin vielä jatkaa lukemista, ehkä on helpompi ymmärtää että jos minun sanani edes hipaisi teitä ja sai edes jonkunasteen reaktion, se sama on tapahtunut livenä meille joka menetimme lapsemme. Jos joku vielä tämän jälkeen on sitä mieltä että me emme saa jäädä suruun roikkumaan, tai että se on asia joka vaan tapahtuu ja lässyn lässyn, niin faktaahan te puhutte, mutta käytännössä nämä asiat ei vaan pysty hoitamaan pois päiväjärjestyksestä sormia napsauttamalla. Jos edelleen sinulla on kaikki hyvin, sinulla todellakin on lapsesi elossa voisin yhtä hyvin kysyä, miksi sinä edes hermostuit muutamasta rivistä jonka jo kerroin olevan pelkkä ajatus? Mikset jäänyt miettimään, vaan torjuit tämän asian heti, mikset halunnut lähteä asiaan mukaan joka oli vaan leikkiä, miksi protestoit vieläkin, ja miksi pidät minua hulluna?

Mikäli lastasi rakastat, vaikka kerroin että tämä vaan oli tapa yrittää löytää jotain joka kuvailee surevan ihmisen elämää ja tunteita mihin ei ole sanoja, me elämme tätä helvettiä. Teidän on helpompaa ajan kuluessa ymmärtää että minun kirjoiotukseni oli vaan sanoja joka ei kohdistunut kenenkään, en kohdistanut sitä kenenkään vaan se oli yleinen ajatus joka minulle tuntemaaon ihminen voi lukea ja kokea. Hänen on myös helppo jos haluaa työstää sitä aivoissaan ja todeta oman mielipiteensä minusta ja kirjoituksestani. Samalla tavalla mekin joudumme työstämään asiaa. Kenelle menee enemmän aikaa ymmärtää totuus , se että kysymykset oli vaan epätoivoinen yritys saada jonkun ymmärtämään asiaa mihin ei ole sanoja.

Epäilen kuitenkin että he jotka loukkaantui ja koki edes jotain negatiivista, mutta lopulta ymmärsi jotain, joutui kuitenkin tekemään miniprosessin ymmärtääkseen koko asiaa , ymmärtää ehkä kuitenkin että niin mekin joudumme tekemään asioiden eteen töitä, jaksaaksemme elää tätä elämää asian kanssa mitä ei voi poistaa kirjaa sulkemalla.

En tykkää kehua itseäni, koska en oikeasti pidä itseäni mitenkään muita fiksumpana tai että olisin mitenkään onnistunut huippuhyvin edes suoriutumaan omasta surustani. Mutta olen kuitenkin edistynyt, olen kuitenkin saanut elämästäni kiinni, nautin oikeasti jo elämästä ja se on kuitenkin paljon minusta. Se on vienyt aikaa ja olen tuottanut niin paljon ajatuksia päästääkseni tähän pisteeseen, mutta kuitenkin totuus on, että olen elossa kuitenkin. En ole katkera tai vihainen heille jolla on kaikki hyvin, päinvastoin. Jokainen uusi jäsen on aina iso suru ja me tiedämme mitä kaikkea se sisältää jokaikisellä solullamme mitä meissä on. Jokainen onnellinen lapsi joka saa jatkaa elämäänsä on aina voitto.

Arvostan jokaista ihmistä joka pystyy rakastamaan lapsia olivatpa millaisia hyvänsä. Ihminen joka kykenee rakastamaan toisen lasta niin kuin omaansa on kultaakin arvokkaampi. Sellainen ihminen jolla on niin iso sydän, etteä pystyy antamaan anteeksi, rakastaa ja olemaan toiselle hyvä on ihme. Siksi minun päämäärä on vaan yrittää kehittää itseäni paremmaksi ihmiseksi kuin olen. Tiedostan olevani pieni piste valtameressä, mutta jos onnistun edes kerran, se on parempi kun ei mitään.

Anteeksianto on hyvää ja olen minä antanut monet asiat anteeksi entisessä ja nykyisessä elämässänikin. Mutta luottamus on yleensä mennyttä. Kyllä asioita tuppaa nostamaan päätään välillä , mutta silloin keskityn ja päätän saada homma haltuun tavallaan.

Minulla kai meni lyhkäisyydessään asiat niin että ensin tuli

-suru (ikuinen)/sokki

-ymmärrys

-asioiden sisäistäminen/loukkaukset ym vihat

– asioiden työstäminen (pisin vaihe kai)

-asioiden hienosäätö /jonkinasteen hyväksyminen

Ton vedin ihan lonkalta niin kuin teen koko ajan täällä. Mutta noin niinkuin suurinpiirtein.

En voi tietää mikä auttaa ketäkin, oletan että jokainen löytää kyllä oman tiensä kulkea eteenpäin. Enhän minäkään ole tehnyt kaikkia asioita työkseni kuntoutaakseni itseni mitenkään nopeasti. Itseasiassa ei kai ole ollut mitään toimintasuunitelmaa. Sitähän elää tätä elämää koko ajan , käydään töissä, maksetaan laskuja, hoidetaan lapsia, mitä nyt kenelläkin on elämässään. Mutta kun se suru kulkee kanssasi teetpä mitä hyvänsä, eikä se jätä sinua rauhaan. Kun etenee oppii vaan kulkemaan käsi kädessä surun kanssa. Ajan kanssa suru ei aina häiritse yhtä voimakkaasti. Se on aina mukana mutta on jo tavallaan osa sinua ja mitä enemmän etenee sen vähemmän se häiritsee , ei se ota samalla tavallaa tilaa. Mikään ohje ei myöskään uppoa jollei ole sen aika ottaa sitä vastaan. Kukaan ei voi pakottaa, tai väittää tai edes vakuuttaa. Kun ensin hyväksyy ja haluaa ottaa apua vastaan, pääsee eteenpäin. Joten jos kelaat jotain nyt, se prosessi vaan on kesken vielä.

Juuri nyt, tänään, Matu on läsnä rauhallisena ajatuksena, paitsi se kun kirjoitin ne mikä saa minua surulliseksi. Mutta vaikka se on ainoa asia joka sattuu juuri nyt, se on hiukan enemmän taka alalla kuin kaksi vuotta sitten.

Kun mieluummin täyttää sen tilan hyvällä ja keskittyy siihen, se vie tilaa siitä mustasta joka alussa otti lähes kaiken tilan.

Kun alussa kirjoitin siitä miltä tuntuu kehossa kun ajattelee jotain hyvää, jotain mistä tulee iloiseksi, edes seesteiseksi, se vaan vie sinut siksi hetkeksi pois pahasta ja mustasta. Koska jos mahassa on niitä ilon kuplia, se on totta juuri se hetki ja niin ei voi tuntea jos on vaan pahaa. Yritän siis todistaa että vaikka se ilo on hetkellistä, mutta kerätessäsi sitä lisää koko ajan, sitä mustaa surua ei ehdi valumaan takaisin elämääsi.

Huokaan tässä itsekkin itseäni. Jos joku ei osaa esittää asiansa lyhyesti, se olen minä 😀 Wirn.

Mutta jos edes menee hermot tai ärsyyntyy tähän, on sekin parempaa kun miettiä niiltä pahempiakin asioita.

Siis apua, kello on vaikka mitä, enkä ole tehnyt juurikaan mitään.

Tulin kotiin ja on lauantai, söi sitä jugurttia, torkahdin hetkeksi  ja aloitin kirjoittamaan. Näinhän taatusti moni ihminen viettää lauantai iltaansa joka jo vaihtui sunnuntaiksi.

Jepp..näin tänään

 

 

 

 

 

 

 

 

Siis olen niin fiiliksissä siitä oivalluksesta että pelot voisikin johtua jostain lapsuuden hoitopaikan tädistä. Olen ollut tosi pieni enkä ainakaan muista mitään varsinaista pelkoa siellä tai pahaa. Oliko se tavallaan aivopesua? Hitto miten pelottavaa oikeasti, mutta pitkän nenän sai ainakin, koska oivalsin ehkä toivon mukaan tämän. Senhän näkee huomenna ja tulevaisuudessa miten käy.

No olin niin iloinen etten meinannut uskoa tämän olevan totta. Kerroin tietenkin vertaisille asiasta, hehän on tavallaan toinen perheeni osittain. Sitten mesetin kaverilleni joka luki asiasta ja kysyin mitä hän ajattelee asiasta. Hänkin erosi kirkosta koska oma lapsi kuoli.

Pohdittiin asioita ees taas, ja kysyin voisko hänen Jumalavihansa ja kirkosta eroaminen johtua siitä, ettei hän pelännyt Jumalaa ja sitten kun tapahtui se mitä kukaan ei halua kokea, on pakko syyttää jotain. Minä taas aivopesty pelkuri, jolla kokemusta sekä hyvästä ja sitten siitä helvetistä jonne voi joutua, mitä en ole edes tajunnut, koska se on tapahtunut kun olen ollut niin nuori.

Olen todellakin ymmärtänyt miten paljon apua todellakin voi saada. Onneksi oivalsin että tämä on mahdollisesti syy. Taas todistin itselleni että rehellisyyteni itselleni oikeasti on ollut hyväksi, joskin myös taakka. Olen onnekas kun on kavereita jotka ei pelkää totuutta ja oikeasti tajuaa että vain ja ainoastaan puhumalla  voi jotain saavuttaa henkisesti ainakin.

Ensimmäisen kerran täytyy sanoa että joku iso musta möykky katsoi ja tuntuu oikeasti aika vapauttavalta. Mietin silti ja epäilen voiko tunne kestää , ihan vaikkapa lopun elämän.

Nyt voin todistaa että jotain niistä omista menetelmistäni ainakin toimii, tai ei nuollaista ennekuin tipahtaa 😀 Uskomatonta jos niin olisi..tässä olen mukamas kelannut asioita yli 11 vuotta ja sitten se tapahtuu..olen niin onnellinen kun olla ja voi. Koskaan ei tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Tässä kohta tekisi mieli sanoa, että ehkä tämä musta möykky oli tarkoitus olla , jotta voin auttaa muitakin. No kaikillahan nyt ei ole samoja ongelmia eikä ole joutunut sellaiseen hoitopaikkaan. Mutta hiukan soveltamalla juttuja ..

Olen ainakin todella onnellinen , enkä ois ikinä uskonut kokevani jotain tällaista. Miten monta kertaa olen kuullut tai lukenut sanat, tuntui kun iso taakka olisi otettu hartioiltani. Olen ainakin kokenut sen jo noin tunnin verran siis 🙂 helppohan on sanoa että onneksi, ja siis eletty elämä on jo mennyttä, ja mieluummin nyt kunnei koskaan, ja jos siitä jotain hyötyä on jollekkin niin aina parempi.

Periaatteesa voin olla siitäkin kiitollinen että hitsasin niin kiinni että oli pakko kertoa siitä..kerrankin jostain paskasta jotain hyötyäkin siis.

Uskon siis edelleen hyvään..mun kaveri btw voitti 39000 lotossa, oli kimppa. Hän käy aina intiassa ja auttaa siellä ollessaan aina muita . Hänellä on pari perhettä ketä jeesii rahallisesti. No tosin hän on aika varakas, mutta juuri silloin kuin voitti oli hiukan tiukempaa, enempää en voi raottaa suojellaakseni ystävääni.

Kun tekee jollekkin hyvää se palaa luoksesi tavalla tai toisella. Ehkä en sittenkään ole ihan niin paha kun joskus itsensä tuntee. Joillekkin kyllä totuus tuntuu olevan ongelma, mutta onneksi ei kaikille, sen todistin tänään kahden naisen takia..

Elämä vaan on joskus laiffii ja tänään ainakin 🙂 HAPPY <3

Kiitos äidilleni joka kerrankin oli fiksumpi kun luulin ja otti meidät pois sieltä hoitopaikasta ennekuin olin ihan mennyttä 🙂

 

 

 

Huh huh mikä päivä, mutta hauska toisaalta. Tänään osui parityöskentelyä ja hyvä pari olikin. Kunnei sanoja tarvita ja työt vaan sujuu. Ei odottamista tai ihmettelyä, turhia selityksiä vaan normaalia toimintaa. Oikein hyvä fiilis jälleen kerran.

No oli taas yksi ärsyttävä juttu joka kerääntynyt siihen pisteeseen että tuli puheeksi serkkuni kanssa, joka oikeasti kai on enemmän sisko kun serkku, ainakin kuvittelen että sisko olisi juuri sellainen. Parasta on että oli sitten kyse mistä vaan, asioista puhutaan suoraan juuri niinkuin se on, kiertelemättä. Me ollaan hyvinkin usein eri mieltä asioista tai ainakin voi olla näkemyseroja, silti meille ei tule koskaan riitaa niistä vaikka taatusti välillä niellään tai sitten puhutaan niin kauan että vaan toteamme olevamme eri mieltä.

Sanoin etten voi ymmärtää (tämä on vaan esimerkki ) että jos lukee että ota yksi karkki pöydältä, ja joku ottaa kaksi, niin se ei vaan mene mun jakeluun. Että jos kaikki tekis väärin, idea koko kehoituksella menettää merkityksen. No kelattiin sitä sitten kauan ja sanoin etten aina kyllä ymmärrä edes itseäni , miten voinkaan nähdä niin typeristä asioista edes vaivaa. Koin että minussa on vikaa ja minun itse pitäisi kyllä kehittyä ihmisenä. No koska en halua kertoa mistä oli kyse, lopetan sen tähän.

Yksi asia johti toiseen ja lopulta puhumme uskonnosta ja kirkkoon kuulumisesta. Mainitsen erään sukulaiseni sanoneen sen jonkun jutun ilmeisesti raamatusta että olen ehkä kirottu seitsemän sukupolven ajan. Eipä siinä mitään, mutta totesin että kuka idiootti edes on niin vatiaivo että sanoo näin surevalle ihmiselle? Osui ja uppos kyllä, ja sen sanon ettei se ainakaan mitenkään minua auttanut, eikä se ollut edes huono selitys miksi Matias kuoli. Serkku oli oikeasti järkyttynyt koko asiasta.

Sitten tuli uskonto puheeksi ja kuka kuuluu kirkkoon ja kuka ei. Sanoin että on aika iso summa minkä maksaa kirkollisveroa. Serkkuni joka aikoinana oli aika aktiivinenkin, jossain jutuissa puolusti kantaansa ja sitä miksi kuulutaan kirkkoon jne. Sanoin että jos olen rehellinen en usko että Jumala asettaa meitä eri arvoiseen asemaan kuulutaan me kirkkoon tai ei. Hän oli tässä asiassa samaa mieltä. Moni kuuluu taatusti ihan tavankin vuoksi kirkkoon. Serkku sanoi että sehän on tavallaan kannatus jotta kirkko pystyy auttamaan ja tarjoamaan omia palveluitaan. Sanoin että onhan se niinkin, mutta jos olen itsekäs, en tarvitse iltapäiväkerhoja, enkä kyllä rehellisyyden nimissä ole muuta saanut kun sen yhden kriisipalaverin, jos se edes liittyi mitenkään kirkkoon , oletan näin, naapurihan sen järjesti.

Yhteinen summa meidän kaksihenkisessä perheestä on kuitenkin aika iso raha jolla saisi kuukaudessakin aika paljon ruokaa. Yritän siis aina ajattelemaan asioita realistisesti. Serkku hiukan tuhati että sehän on oma valinta, että yhtä hyvinhän minä sitten voin erota kirkosta.

Sanoin etten edes uskaltaisi erota kirkosta, ja maksan siis mielenrauhasta vaikka en silti usko että se on Jumalalle mikään ehto, mutta varma on varma. Hänen mielestä Jumala on anteeksiantava ja kaikkea hyvää vaan.

Sanoin etten ole lukenut raamattua että voin perustela tai ottaa mitään esimerkkiä, mutta kyllä kaverini mukaan raamattu oli julmin kirja minkä hän on lukenut. Eihän Jumalakaan voi kaikkea antaa anteeksi. Silloinhan täällä voisi sikailla ihan niin paljon kun haluaa ja vaan luottaa siihen ettei mistään tule mitään seuraumuksia. Ihmettelin miten hänellä oli niin hyvä kuva uskosta ja minulla taas täynnä pelkoja. OIkeasti eroaisin ihan rahan takia kirkosta , mutta voisin henkisesti niin huonosti etten niin tule tekemään. Pelaan tässäkin kohtaa enemminkin varman päälle.

Siksi huudan tolle ukollekkin ettei se saa puhua pahaa tai arvostella , koska poika on yhteinen, enkä halua että poikani tapetaan sen takia ettei hän osaa käyttäytyä.

No ihmeteltiin miten koko uskonto on tullut kuvioihin. Sanoin että ihan pienenä abt. 3-4 vuotiaana mutsi kyllä kiikutti minut tunniksi seurakunnan kerhoon ja minä onnelisena hypin katuja pitkin laulaen ulkoa opittua virttä täysillä, tajuamatta mitä edes teen. Muistan sen kun eilisen. Siitä päätelleen olen kai siellä muutaman kerran käynyt, vaikka en muista kun sen yhden , ilmeisesti ensimmäisen kerran. Minua pelotti vaikka se täti puhui ystävällisesti, istuin kuitenkin silti ison pöydän alla koko session. Siksi lapsille pitää oikeasti minusta selittää asiat juurta jaksain eikä vaan heittää kerhoon, että kyllä se siitä (sivuajatus Matun päiväkoti, jossa hän todellakin viihtyi ekasta päivästä lähtien). Pahin painajainen on aina että jättäisin ihmisen pelkäämään jotain, ja yritän aina keksiä kaikkeni jotta pelko poistuu ja ihminen rauhoittuu.

No toinen mielikuva on minun ihana kesä äiti joka oli hyvinkin uskovainen. Ihminen joka taatusti oli rehellisin ihminen maan päällä. Ei ollut yhtään kysymystä mihin hän ei olisi vastannut juuri niin kuin asia on. Uskon että hänellä oli suurempi tarkoitus ja vaikutus elämääni kun olen koskaan ymmärtänytkään, ehkäpä tämäkin oivallus tuli juuri tänään. Hän vaan oli niin ihana ihminen kun olla ja voi, joka kuunteli , ja teki kaikkensa meidän lasten eteen. Ei meitä hemmoteltu , mutta yllätykset oli aina ihan superhyviä, hän lauloi, soitti kitaraa, luki rukouksia mutta saatiin myös jäähyä jos huudettiin naapurin pojalle jotain rumia. Tähän asti kaikki hyvin. Minä tyttö opin yhden rukouksen ulkoa , mutta se toinen oli niin vaikea etten koskaan oppinut sitä kunnolla. Seinällä oli enkelistä kuva ja rukous.Kesät tuntui kesältä ja hän jos joku antoi minulle ne kultaiset lapsuusmuistot.

Äiti vei meidät perhepäivähoitajalle joka asui kadun toisella puolella kun aloitti työt. Ei täti ollut ilkeä, ja omisti jopa mäyräkoiran, josta tykkäsin. Mutta hän oli jehova. Minä aloin selittämään äidille miten me päästään paratiisiin kun se päivä koittaa ettei kukaan sodi ja plää plää plää. Veljeni oli hyvin pieni ja oli laittanut leegoja housuihin, ei siis taskuihin. Ja silloin muistan hänen väittävän minulle että veljeni on varastanut leegoja, ja kertoi tästä äidillenikin. Minä pelkäsin, enkä uskaltanut sanoa mitään vaikka olisin halunut sanoa ettei noin pieni poika edes tiedä mikä on varastaminen , vaan hän on istunut ja vaan laittanut niitä housujen kuminauhaa venyttäen housuihin, että se on ollut leikki. Olin hiljaa, mutta ajattelin että se nainen ei ymmärrä ja minua suretti veljeni puolesta. Ärsyttää vieläkin. No siellä emme olleet kauan hoidossa koska äiti kyllästyi kai minun paratiisi ja helvettijuttuihin. Minähän uskoin kaiken mitä aikuiset sanoi. Olin jopa hieman surullinen kun äiti selitti jotain jollekkin ettei voi meitä siellä pitää hoidossa.

Silloin me oivallettiin serkkuni kanssa että se on taatusti minun Jumalan pelkoni syy että ajattelen niin kuin ajattelen ja kärsin näistä traumoista. Sen on oikeasti pakko olla näin. Ehkä tämä blogi ei ollutkaan niin huono loppujen lopuksi. 😀

Kysyin serkultani että uskallatko itse tehdä jotain tietoisesti väärin, ilman pelkoa ja sen lisäksi vielä tuhatta kysymystä jotka tarkentaa mielipiteemme miten kuuluu elää ja miten ei,  saako kaiken anteeksi vai ei. Onko kostoa vai ei jne. Serkku jaksaa vastata ja täytyy sanoa että on kyllä yksi kärsivällisimmistä ihmistä minkä olen koskaan tuntenut. Minulle ei riitä että asioita silotellaan, vaan ne pitää perustella myös. Minua ei siis myöskään lohduta jos joku löytää jonkun hyvän lauseen raamatusta jossa lukee, esim. että saat kaikki syntisi anteeksi. Joten minähän intän loppuun asti .-Väitätkö etteikö raamatussa ole mukamas mitään pelottavaa tai joka viittaa rangaistuksiin? Ehkä tässä syy siihenkin miksen ole lukenut raamattua sen tarkemmin. Kauheaa tunnustaa että olen käyttänyt raamattua ihan toiseen tarkoitukseen. Nauratta oikein tämäkin idioottitunnustus.

Olen siis (sisäinen kikatus, anteeksi siitäkin) varsinkin kun Matu kuoli joskus miettinyt että mitäköhän Jumala haluaisi sanoa minulle ja sitten avaan raamatun summissa ja luen juuri sen sivun mikä avautuu. Usein teksti ei anna mitään vastauksia ja olen huomannut että uudessa testamentista saa paremmat vastaukset tai selvempää tekstiä ainakin. Tosin en voi sanoa että tekstit aina mitenkään valaise minua. Ooou mai gaad, nyt hävettää ja naurattaa 🙂 Tämän saan taatusti anteeksi silti 🙂 Vihkiraamattu tuli ainakin käyttöön.

Sen verran pelkään jopa raamattua että löysin poikien raamatun tai olisiko ollut virsikirja, en muista joka oli aikalailla tuhottu. Joten olen jopa miettinyt alkuaikoina että oliko se sitten niin iso synti, että pitää kai Juamalan tajuta millaiset pojat voi olla. Voidaanko toisen lasta tappaa sen takia ettei hän kunnioittanut ns. pyhää kirjaa. tai olenko minä tehnyt väärin kunnen ole rankaissut lastani tämän takia tai ja tai ja tai.

Herää uusi kysymys. Jollei äiti olisi meidät koskaan viennyt jehovantodistajalle hoitoon, olisko minun suruni ollut erilaista, jollakkin tavalla lempeämpää itseäni kohtaan. Minähän olen se suurin syyttäjä itseäni kohtaan, koska olen tuhannet kerrat kierinyt ja miettinyt mitä minä tein väärin koska minun lapseni valittiin kuolemaan, hänet tavallaan tapettiin koska joku on tehnyt syntiä. Totean vaan että ei se uskonto ihan joka tapauksessa aina ole helpotuskaan vaikka olen niin kuvitellut tähän asti. Pakkohan noin niinkuin psykoloogisesti ajateltuna, ihmisen tausta vaikutta siihen miten käsittelin Matun kuolemaa.

Hyvä oivallus, totean vaan olevani kai itse paras psykoloogini , no he he , enpä rehellisyyden nimissä ole kertaakaan sellaisella edes ollut. Onneksi kaveri on psykologi, mutta olen aina ajatellut niin että hän tekee sitä työkseen, joten minä en häntä haluaa rasittaa lisäduuneilla tavallaan. Mutta tämä on ehkä pakko kysyä. Ans kattoo mitä teen.

Ongelma jonka juuri äsken oivalsin on kai , miten tätä sitten voi muuttaa? Miten voin muuttaa jotain joka juontaa niinkin kaukaa, koska nyt alan olevan vuorenvarma että hoitopaikka on kaiken pahan alku ja juuri. Eihän tämä ole Jumalan syy varsinaisesti vaan tuiki tavallisen ihmisen vika. Nyt ymmärrän toisaalta hyvinkin yhtä kaveriani joka ei muuta tehnytkään kun kävi kirkossa kun oma lapsi kuoli. Tosin olen ollut hyvinkin huojentunut hänen puolesta aina että hän löysi oman tiensä tavallaan. Todella huojentunut että edes jollain ihmisellä on joku lohtu, turva ja rauha kaiken paskan keskellä, meinaan hänen suru oli musertava. Toisaalta en kyllä ole tavannut ketään kuka ei sitä olisi ollut.

Aikaisemmin olen sanonut että olipa usko mikä hyvänsä , jos siihen uskoo ihan täysillä koen sen olevan hyvä voimavara joka on hyväksi surevalle. Allekirjoitan sen tänäänkin.

Minun uskomukseni ilman faktaa, on kuitenkin se, että oletan aika suuren osan ihmisistä kuuluvan kirkkoon muodonkin vuoksi. Osa elää silti aika tavallista elämää mihin ei usko tule voimakkasti esillä. Ei käydä kirkossa, ei rukoilla eikä muutenkaan oikeastaan kai edes ajatella asiaa sen koomin. Ehkä minä kuulun eniten tähän ryhmään ja ehkäpä juuri siksi ajattelen että moni muukin näin elää ja ajattelee. Voin olla väärässäkin.

Uskon myöskin sen ett kun oma lapsi kuolee , se oma usko tulee taatusti mieleen,  jollei muuta ja jollei koskaan ole rukoillut, niin veikkaan aika monen niin tekevän ja odottavan ihmettäkin.

Omaksi onnekseni voin sanoa uskovani, mutta uskon omaan ajatusmaailmaani joka minusta kulkee aika hyvin käsi kädessä peruskristityn ajatusmaailman kanssa.

Nyt siis jää nähtäväksi ”vapaudunko” traumastani että Jumala kosti minulle tai miehelleni tai vejelle tai jopa Matiakselle. Uskon että traumat on aika vaikeaa purkaa ja poistaa. No ainakin helpotus oivaltaa jotain, enpä olisi uskonut.

Olen kyllä tänäänkin tehnyt syntiä koska oikeasti oli pakko sanoa serkulleni asioita joka vaan ärsytti niin paljon kun olla ja voi. Ehkäpä pitää pyytää anteeksi sitäkin tänään.

Kirkosta noin niin kuin muuten, voisi kyllä olla iloisempi paikka, hiukan rennompi. Kunnioitus on ihan hyvä juttu eikä kaikki tarvitse minunkaan mielestä olla pelkkää showta, mutta kun katsoo televisiosta miten ulkomailla lauletaan ja tavallaan bailataan seisaaltaan, en voi kun hymyillä. Tulee oikeasti aika iloiseksi kun katsoo miten kivaa ihmisillä on.

Kaveri taas erosi kirkosta oman lapsen kuoltua, minkä ymmärrän hyvin. Mikä sellainen Jumala on joka antaa lapsen kuolla?

Olen miettinyt näitä samoja asioita. Missä oli Matiaksen suojelusenkeli. Missä oli Jumala? Miksi Matias valittiin kuolemaan? Miksi minulle annettiin ihan poika jonka piti ottaa pois ja tuottaa niin paljon tuskaa meille kolmelle? Meidän perhe rikottiin. Miksei meidän perhe saanut nauttia ja iloita tästä elämästä täysillä?

Samalla kun mietit missä suojelusenkeli oli, olen luonut mielikuvan että juuri enkeli Matun haki ja sattoi sinne jonnekkin.

Joskus elämä vaan on niin syvältä kun olla ja voi. Vaatii kyllä aika paljon pitämään itseään kasassa, eikä oikeasti tarvittaisi enempää vaikeuksia , tässä on kyllä ihan tarpeeksi.

Siksi haluan aina auttaa jos vaan voin. Toki tunnen suurta riittämättömyyttä, mutta olen oppinut etten voi auttaa kaikkia suoraan, vaan tavallaan kannatella matkan aikana kunnes joku on sen verran vahva että pärjää paremmin. En osaa sanoa oliko se minun syntymäni tarkoitus, ehkäpä Matias kuoli sen takia, en tiedä sitäkään enää.

Toivon itselleni nopean kuoleman. En vaan itseni takia vaan läheisten. En halua heidän miettivän miten voin, enkä jättää muistoksi mitään surullista. En halua itse pelätä, ja valitettavasti tiedän että niinkin voi käydä, koska tiedän mitä ystäväni kysyi juuri ennen kuolemaansa. Jokaisen pitäisi saada kuolla kivuitta, ja sydän rauhassa ilman pelkoja tai huolia. Ainoa asia joka oikeasti lohduttaa , on että uskon ihmisen sielun lähtevän periaatteessa hiukan ennen maanpäälistä virallista kuolinaikaansa. Uskon täysin että jotkut näkee hakijansa. Itse toivon että minun hakijani on Matias. Kuolenpa miten hyvänsä toivon että kuolen niin että aiheutan mahdollsimmaan vähän surua läheisilleni. Siksikin kirjoitan, koska tämä on tavallaan vahvistus aika moneen kysymykseen, mitä ajattelen kuolemasta, mihin uskon joutuvani ja varsinkin sen että saan silloin tavata Matiaksen , en siis ole yksin. Tämä lohduttaa taatusti eniten, uskoipa sitten poika itse mitä hyvänsä. Tietoisuus siitä että minä’ uskon riittää.

Haluan että poikani tietää että koen myöskin kuoleman olevan joskus armollinen, vapauttava hyvä asia. Joten jos sairastun, toivon todellakin kuolevani mahdollisimman nopeasti siihen, ja ainakin niin järjissäni että pystyn itse vaikuttamaan asioihini, mikäli sairauteen alkaa liittyä kipua ja toivottomuutta parantumisesta. Minun elämä on omassa kodissani ja läheisteni kanssa.

Olen pahoillani jos loukkasin jotain mahdollista jehovaa, mutta tämä on minun kokemukseni ja minun totuuteni. Tunnen jopa ihan mukavia  ihmisiä jotka siihen uskoo. Minulle se vaan on liian pelottava juttu joka ei lohduta minua ollenkaan, että mukamas on huonompikin vaihtoehto kuin taivas. En kiellä enkä tuomitse ketään uskomaan mihin ikinä uskottekaan, kaikki mihin uskotte kuin vuoreen, on teidän voimavaranne.

Niin kuin uskon että koirankin opettaa ennemmin hyvällä ja palkinnoilla , uskon myöskin enemmän hyvään kuin pahaan. Uskon ihmisten rohkaisuun, lohdutukseen, ja tukemiseen enemmän kuin pakottamiseen ja uhkailuun. Hyvä voittaa aina pahan ja vahvin voimavara edelleenkin rakkaus.

Näin tänään yhden puhelun jälkeen jälleen kerran 🙂

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitin tosa aikaisemmin miehestä jolla oikeastaan ei ole mitään, vanha kaveri joka nykyään istuu pyörätuolissa yhden jalan amputoinnin takia.

Onneksi luin omia juttujani, kun muistin että tänään on se kartoitus hänellä.

soitan.

-Moi, muistaksä et tänään on se tapaaminen siellä sossussa?

-Jooh.

-Onksulla varmasti se osoite tallessa ja oletko tilannut taksin jo?

-Eiiihän tarvii kun tilata vähän ennen, ei sinne aja kuin vartin.

-Niin mut nyt olisi tosi tärkeää olla ajoissa sitten, et sä voit tilata taksin tulemaan vaikka puoleksi jos haluat, mutta itsehän tiedät.

-Juuh

-No muistatko nyt mistä puhuttiin, että sun oikeuksia nytten pitää kertoa eikä vaan olla samaa mieltä?

-Juuh

-No mikä nyt sitten on tärkein?

-Kyl mä muistan.

-Muistatko kun sanoin että sinulla on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan, ja joku joka ajaa sinun etujasi mistä me ei tiedetä kumpikaan kaikkea. Sitten oli se hammalääkäri koska oikeasti pitää käydä useammin kuin kerran 20ssa vuodessa, silmälääkäri ja se pyykkipalvelu. Voisitko nyt kirjoittaa ne lapulle?

-Kyyyl mää muistan.

– No tehdään silti nyt niin että kirjoitat ne lapulle, ja minä soitan vartin päästä, niin luettelet sitten kaikki mulle varmuuden vuoksi.

-Jooh (nauraa)

-Nonnii tehdään näin, soitan kohta että ala nyt vaan kirjoittamaan, moi.

Kiire pukkaa koska ajattelin tehdä muutaman homman duunissa joka vaatii enemmän, mutta kyllä nyt jännittää. Harmi ettei ollut vapaata, mutta ehkä parempikin että saavat oman kuvan hänestä, ja siitä miten asiat todellakin on. Kiva toisaalta olla jotain minkä kokee tärkeäksi. Kivaa odottaa mitä kaikkea hyvää , toivon mukaan tulemaan pitää.

Koirat pissatettu , tukka hyvin, meikkasin..miksi , en tiedä 🙂 Mutta silmät paikoillaan duuniin, iloisin mielin..tästä on vaan pakko tulla paras päivä ikinä 🙂

Ihan kuin joulupukkia odottaisi..en malttais odottaa vastauksia..

Kyttään kelloa ja tasan kello 13 se alkaa…jännääääää

illalla :

Soitan kaverille taas.

-Moikka, miten siellä meni ?

-hiljaisuus. Juuh ihan hyvin.

-No mitä ne sanoi?

-Ei siinä mitään, ihan hyvin meni.

-Puhuitko nyt kaikesta mitä lapulla oli? Hammaslääkärit sun muut?

-Juu, menen huomenna kelaan, hammaslääkäristä ja silmälaseista? Joo ja sanoin siitä pyykkipalvelusta, ehkä saan pesukoneen, jonkun lapun lupasi laittaa eteenpäin.

-No kai sä ymmärrät ettet tee pesukoneella mitän, miten meinaat esimerkiksi lakanoita ripustaa? Entä vaihtovaatteet?

-Juuh, ne lupas kysyä diakonissalaitokselta miksi ne lopetti käymisen. Ja sieltä saa sitten käytettyjä vaatteitakin. (olin valistanut että ei ole hyötyä mennä suihkuun jos laittaa likaiset vaatteet takaisin päälle).

_niin entä se joku joka hoitaisi sinun asioitasi.

-Ei sellaista ole enää.

-Miksei muka olisi, onhan meilläkin ja tämä on sentään vaan kunta.

-Joo siellä onkin (keksittyä juttua taas), mutta ei meillä täällä ole.

-haluatko edes sellaisen ihmisen joka sinua auttaisi?

-En.

-No sittenhän asia on ok. Kysyivätkö he minusta jotain?

-Eeeeeih.

-Jaaa, minusta heidän olisi kuullut kysyä koska en ole lähiomainen.

-Niino kysyi ne mistä minä sinut tunnet, ja kuinka kauan olen tuntenut. Vastasin sitten vaan että mä olen tuntenut sinut pienen ikuisuuden. (nauraa reteenä)

-Ymmärrätkö että heidän kuuluukin kysyä kuka olen, etten huijaa sinua tai jotain muuta, koska en ole sinulle sukua tai vaimo tai mitään. Että se oli oikein heiltä. Ymmärrätkö että on ihmisiä jotka oikeasti saa myös uusia vaatteita, ettei ihminen pärjää yhdellä paidalla, koska vaatteita pitää vaihtaa ja olla hiukan sään mukaisetkin välillä. Mutta hyvä jos kaikki on sinun mielestä nyt hyvin. Nyt loppui ruokatauko täytyy mennä jatkamaan, soitellaan taas kun olet siellä kelassa käynyt.

-moi mooooi (nauraa iloisesti)

Niimpä niin, mitä tässä nyt pitäisi sanoa. Mies joka tyytyy mihin vaan, ja on aina yhtä onnellinen. Oli kuin juhlapäivällisellä olisi ollut kun pääsi vaan juttelemaan asioistaan. En ole edes harkinnut alkamaan hoitamaan hänen asioitaan virallisesti vielä ainakaan. Odotan mikäli tulee jotain sähköpostia, ehkä annan hiukan palautetta. Olen varma ettei hammaslääkäriä saa , enkä usko silmälaseihin tai silmälääkäriinkään. Pesukoneen ehkä saa, ja ehkä käytetyt vaatteet, mikä nipistii niin paljon että kiehuu päässä. Joten tämän asian suhteen ehkä teen pikkusoiton , heidän iloksi taas. Onhan hän sentään aikoinaan ollut töissä ja maksanut verojakin.

Mutta hyvä alku , enkä masennu. Seuraavaksi jos he vetoaa johonkin typerään, menen ihan paikan päälle . Vaikken kauheasti tiedä vammaislaista, tiedän ainakin sen verran että hänellä on oikeuksiakin, mistä kukaan ei tänään puhunut mitään. Jepp. Mielenkiintoista sanoisinko. Hyvä kun välillä saa keskittyä muuhun kuin omaan elämään, se on hiukan niin kuin lomaa 🙂

Töissä oli kiirettä ja nyt jalat tuntuu lähinnä muusilta, mutta kivaa oli jälleen kerran. Tässä heiluttelen varpaita ja mietin että olen aika onnekas. Dietti hiukan pissis, koska mies oli laittanut ruokaa, enkä kehdannut sanoa etten syö, koska oli kerrankin kunnon evästä töissä.

Töissä sain yhden tyypin onneksi nauramaan. Niin tyhmä juttu kun että vastasin yhteen kysymykseen miettimättä mitään. Totta se on sanoin , -lupaan ja vannon tai mörökölli minut vieköön. No tyypillä oli niin hauskaa että minua lähinnä huvitti hänen reaktio, no kiva kun niin ”mahtavan” vitsin murjasin. Nauraen loppuilta.

Nyt kipinkapin saunaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tavallinen päivä alkaa, ja ihan suht hyvinkin. Tiedän suurista muutoksista joka suomeksi tarkoittaa se että luultavasti minulla ei tule olemaan työtä jatkossa. Paikka on kuitenkin tärkeä koska satun viihtymään siellä. Hassua mutta se on juuri itse työ. Tajuan että saan paljon työstäni koska olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Olen aika ällistynyt tästä koska olenhan tottunut hoitamaan kaikki aina yksin, olen melkein aina ollut täysin vastuussa siitä että kaikki osat loksahtaa paikalle tapahtuipa mitä hyvänsä. Aina olen selvinnyt ja siihen olen joutunut käyttämään luovuuttani jollen ole saanut apua.

Ihan kuin ongelmat eivät olisi todellisia ennen kuin niistä puhutaan. Tänään niistä puhuttiin ja se kyllä masensi totaallisesti. Tottakai soitan taas ystävälle, mutta hänellä oli juuri perheen kanssa ruoanlaitto kesken ja puhelu loppuu. Se kuristava tunne kun tiedät ettei tämä asia järjesty puhumalla. Tässä iässä vakituinen työ toisi mielenrauhan. Ikää tulee ja joku turva olisi kiva olla, varsinkin kun periaatteessa olen se jonka varassa kaikki on.

Vaikka kuinka olisin saanut puhua, tiedän ettei mitkään lohdutukset tai tsempit olisi auttanut. Helvetti mikä ahdistus.

Olen niin uupunut ja teen virheen numero yksi, menen nukkumaan ja kun minä nukahdan minä en herää puolen tunnin kuluttua, vaan pari kolme tuntia sujahtaa unen maailmoissa nopeasti. Lopputulos on tietenkin se, että sekoitan rytmini.

Mieleni painuu pimeään makuuhuoneeseeni missä makaan 11 vuotta sitten, ihan täydellisessä sokissa ja tämä sama ahdistus, sokki mikä liekään painaa. Itken , rukoilen että älä annan tämän olevan totta. Koko ajan tiedät silti sen olevan totta, eikä kukaan ole vielä herännyt kuolleista henkiinkään. Kuollut on kuollut ja piste. Silti toivot kaiken olevan unta, jotain niin pahaa ei vaan voi tapahtua kenellekään. Voin pahoin jo ajatuksesta mitä se oli maata siinä. Ihan epätodellista.

Kun mietin näitä syviä mustia hetkiä, suutun kun ajattelen jollakin mukamas olevan jotain vitun ohjeita siitä miten tästä mukamas voi selvitä. Miten helvettiä tästä voi selvitä? MITEN???? Jos ajatus voisi tappaa, oisin tappanut itseni niinä hetkinä. Et todellakaan ajattele mitään kokonaisuuksia , mitään tulevaa, et todellakaan usko minkään ajan parantavan yhtään mitään, koska sun koko maailma on musertunut palasiksi , eikä sitä vaan voi korjata..osa paloista on ihan jauhetta, et jauhetta voi liimata..ei vaan voi..se oli tässä ja sillä siisti.

Mitä sitä selvittämään, tai analysoimaan. Tässä olen kuitenkin 11 vuotta myöhemmin. Ehkä se että olen tässä, onkin elämän suurimpia ihmeitä. En tiedä. Jälleen kerran uskon vain ja ainoastaan rakkauteen. Jollet sitä itse tunne tai mukamas ole ketään, jonkun on pakko rakastaa sinua niin paljon, että on osa sinun palapeliäsi, kohti ehjää kuvaa, eli elämää. Jos olet hengissä, etkä tiedä ketään tai muista ketään, sen on pakko olla kuollut lapsesi henki, muuta en keksi, koska silloin kuin uidaan niin syvissä vesissä, tarvitaan ihmeitä. Olkoot mikä on, mutta jollakin tavalla sieltäkin noustaan.

Palataan siihen kun herään. Mies hyöryttää paistinmakkaraa, mutta viimeksi kun söin, koostumus oli löysä ja muisto inhottaa minua vieläkin. En siis syö, vaan olin lämmittänyt vanhaa makkarakeittoa. Toki katson niitäkin makkaranpaloja, jotka oli niin kauniisti ruskistettu kun hän sen keiton teki. Söin ja hyvältä se maistui, ja silti jäi jotenkin vaja olo.

Mies näytti minulle kuvia kyttäyskopistaan jonka oli laittamassa kuntoon kaverinsa kanssa. Olin itse sunnuntaina pikapikaa mukana pitämässä levyjä runkoa vasten kiinni, mittauksia varten. Olin todella yllättynyt että siitä jotain tuli. Hyvä ettei mennytt pieleen ajattelin. Ärsytti kun aurinko paistoi ja silti oli jäätävä tuuli, enkä siis jäänyt ulos kun hetkeksi koiraa juoksuttaen. Taputin käsiä ja olevinaan ajoin sitä takaa, jotta se kuluttaisi mahdollisimman paljon energiaa. Nuori koira kuitenkin.Olin siinä hetkessä aidoimmillani onnellinen, koiran puolesta ja mietin miten onnekkaita koirani onkaan kun saa aina juosta vapaana. Olla koira aidoimmillaan.

No hetken ilo, ja taas lamauttava pelko tulevaisuudesta. Tuntuu kun kaikki asiat mihin uskoin on pelkkää mielikuvitusta jaksaa. Samalla tavalla kun se mihin uskoin aikoinaan ja joka romuttui kun Matias kuoli. Miten uskoin että elämällä oikein, säästyisi joltain pahalta.

Siinä minä olin, kuolleen lapsen äitinä. Elämä olikin vaan faktaa. Pahojakin asioita vaan tapahtuu jos olet epäonnekas.Ei ollutkaan mitään ”hyvä saa hyvän ja pahaa saa palkkansa”. Senkun jyräät kyynerpäätekniikalla, valehtele ja esitä feikkiä ja hymyile vaan oikeissa paikoissa. Mitä sikamaisempi olet,  sen paremmin menee. Olin todellakin tuuliajolla. Kunnes se vanha minä pikkuhiljaa palasi . En ole syventynyt raamattuun, mutta noin niinkuin mututuntumalla olen ainakin sanonut, että se joka raamatun keksi ja kirjoitti, oli kuitenkin nero. Koska jos niitä oppeja noudattaisi, kaikki olisi suht hyvin oletan. Siis sen mitä nyt tiedän.

No taas tähän päivään. Herään iltapäiväuniltani , otan läppärin ja luen uutisia . Osun otsikkoon jossa kerrotaan nuoren naisen kuolleen sairauteen vain 27 vuotiaana. Siinä oli hänen kertomus mitä ajattelee elämästä. Kaikki klassiset asiat, mitkä me kaikki taatusti allekirjoitamme, mutta emme silti elä niin.

Miten hän olisi toivonut vielä yhden syntymäpäivän. Miten hän eli vuoden koska sai muiden ihmisten luovuttamaa verta, mistä oli kiitollinen. Miten se että saa vaan mennä ulos ja vetää henkeä on onni. Viimeinen kolahti koska olen usein ajatellut juuri sitä, miten onnekas olen kun saan mennä ulos kun haluan ja vaan vetää raitista ilmaa henkeeni. Aina näen mielikuvissani ihmisiä katsomassa sairaalan ikkunoista ulos, ja osa heistä ei pääse ikinä sieltä pois. Kerros kerroksen päällä, ja satoja ihmisiä.

Juuri kun itse melkein itkin, siitä että minulla ei ehkä ole työpaikkaa. Kun minä vajosin niin alas että ajattelin ettei minun salaisilla kiitoksillani ollut merkitystä, että elämä on vaan kylmää faktaa. Kun tuntuu että se mitä olet yrittänyt tehdä hyvin, onkin ollut turhaa. Oikeasti ahdistuin ja haloo, minähän olen kuitenkin hengissä.

Pointti ei ole elämäni, vaan se että olen vaan ihminen. Ihminen joka elää ja suree jo jotain muutakin kuin lastani. Onko se hyvä tai huonoa? Ehkä molemmat. Sitä vaan on hauraampi, eikä jaksaisi enää murehtia näinkin tavallisia asioita. Rehellisesti ajattelin vaan minun tulevaisuuttani ton ukkoni kanssa. En ajatellut Matiasta.

Elin sen ahdistukseni aidoimmillaan, hyvin itsekkäästikin tavallaan. Olin aidosti vain ja ainoastaan huolissani omasta tulevaisuudestamme. Joten jos minä pystyn suremaan jotain niinkin maallista kuin työpaikkaa, siihen pystyy kyllä muutkin.

Onhan se tavallaan onni sekin, kaiken paskan keskellä. Vaikka edelleenkin allekirjoitan senkin että koen saaneeni oman annokseni paskaa elämääni, ja todellakin toivon edelleenkin asioiden järjestyvän jotta saan vaan viettä suht vaatimatonta elämää, nauttien todellakin vaikkapa vaan siitä että näen koirani olevan onnellinen, ja se että saan vetää raitista ilmaa keuhkoni täyteen kun haluan.

Jos on selvinnyt lapsen kuolemasta, miksen selvisi tästä eteenpäinkin?

Miksei se silti tunnu lohduttavan? Ehkä siksi että olen päässyt niin paljon eteenpäin, että tavallinen elämä on jo ottanut suuremman tilan kaikesta. Pitäisi kai olla siitäkin kiitollinen kun mietin niitä mustia hetkiä kun olen maannut lamaantuneena sängyssäni.

Joskus kun kirjoitan , tuntuu kun asiat on liian synkkiä, eikä valaa mitään valoa tai toivoa kehenkään, ja sehän on tarkoitus. Mutta elämä rehellisyydessään on aika julmaa kun oikeasti katsoo totuutta silmiin. Ehkä kuitenkin minun elämäni tällä hetkellä juuri nyt, ei silti ole toivoa täynnä. Olen oikeasti edelleen huolissani, todella huolissani.

Nyt pitää tavallaan palata siihen pisteeseen mistä suurin suru alkoi, eli Matiaksen kuolemaan ja kaikkeen siihen mitä siihen liittyi.

Kaikki ne kyyneleet , kaikki ne toivomukset että hän heräisi henkiin, kaikki ne ihmeet mitä tapahtui ja jopa siihen että olen jopa ollut onnellinen. On asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Jopa ne lupaukset mitä olen heittänyt taivaalle. Anna minulle kaikki murheet jos elävä poikani vaan saa elää. Oltava rohkea ja uskoa että asiat järjestyy ja jos tämä on se hinta, että saan pitää lapseni hengissä, kärsin ilomielin . On käänettävä kolikon kiiltävä puoli esille ja sanottava itselleni että minä sentään saan mennä ulos kun haluan. Minä en valvo sairaan lapsen kuolinvuoteen äärellä. En ole laiha, en ole rikas, en ehkä koskaan koe suurinta rauhaa sydämessäni koskaan.

Mutta minulla on kuitenkin vapaus, vielä ainakin elossa oleva terve poika, ihana mies jolle kuitenkin voin kiukutella vain ja ainoastaan saadakseni aina anteeksi. Minulla on ihania ystäviä joka kerta toisen jälkeen jaksaa kuunella ja jakaa myöskin ilot kanssani. Olen saanut paljon hyvää elämässäni ja ehkä se uusi ovi joskus avautuu jossa on jotain paljon parempaa, mihin en nyt vaan usko, koska haluan turvaa edelleen, ja jotain pysyvää. Ehkä tämä on vaan joku pyskoloogisesti selitettävissä olotila joka menee ohi 🙂 On pakko keskittyä hyviin asioihin, ehkä ottaa vaan päivä kerrallaan ja katsoa mihin tämä johtaa. Unohtaa se etten aina voi pelata varman päälle. Olla rohekampi, ja luottaa elämään enemmän vaikka se tuntuu mahdottomalta. Unohtaa kaikki pahat uskomukset.

Tuli vanha työkaveri mieleeni joka aina nauroi kun sanoin että sain taas sen hyvän kortin, sen lottovoiton. Mitä ikinä se onkaan, toivon että hän oli oikeassa kun sanoi. Hoet tota korttia koko ajan, pakkohan sen on käydä toteen kun aina siitä puhut. Toivotaan että hän on oikeassa.

Näin minä työstän asioita niin radolliselta kun se tuntuukin olevan, mutta kun käy kaikki asiat läpi juuri niin kuin se on, ja siltä miltä se oikeasti tuntuu, ja väen väkisin hiukan alkaa tunkea niitä hyviäkin asioita joukkoon, eikä vaan jäädä siihen mustaan murheisiin olevaan tilaan, pääsee ainakin hetkeksi eteenpäin.

Mitään ei voita että keskittyy vaan siihen mustaan, se ei auta sinua eikä sinun läheisiä, koska sinun paha olosi heijastuu väkisin toisiin, ja sitä ei kukaan ketä läheisiään rakastaa halua. Toivon todellakin että minun blogini jonka olen kuvitellut loppuvan hetkenä mihin hyvänsä saa sen jatkon että tulee se päivä että todistan, että minullakin meni kaikki hyvin loppujen lopuksi. Koska jos tästä suosta missä olen rämpinyt noustaan, niin nousee kuka hyvänsä omasta suostaan.

Vaikka itkisin kun mietin Matua ja omaa suruani. Silti näen mielessäni nauravat kasvot. Haluan todellakin olla se leijonaemo vieläkin, joka tekee mitä hyvänsä poikani hyväksi. Jos se on se, että elän ja saan homman pelittämään, teen sen tavalla tai toisella. Ihan vaan Matiaksen takia ja hänen veljensä tulevaisuutta ajatellen. Niin kauan kun minä elän, elän lasteni takia. Vaikka Matias onkin kuollut. Ei ole mitään väliä minne joudun, kuinka ankeeta minulla on, kunhan elän. Tässä kohtaa voin todellakin olla marttyyri, mutta vain ja ainoastaan poikani takia.

Jos olet pohjalla, käy elämäsi läpi, raapusta vaikka sanoja ylös jotta hahmotat tilanteen. Laita haaveet, totuus, nykyhetki, ihan mitä vaan jotta tajuat itse missä mennään, mitä toivot, mitä haluat tuntea. Kysy itseältäsi asioita ja vastaa niihin. Näin tein minäkin äsken. Tosin en tiennyt mistä kirjoittaa kun aloitin, mutta oma fiilis on ainakin paljon parempi kuin aloittaessani. En taatusti alussa uskonut siihen, mutta en antanut periksi. Olen aina rehellinen itselleni, vastaan rehellisesti, mutta yritän myös soveltaa itseltäni oppimiani asioita. Jos jään siihen mustaan, hämmenän vaan soppaa edes takaisin mikä ei johda mihinkään. Joskus pitää vaan antaa asioiden hoitua tavalla tai toisella. Kohdata se mikä tulee. Asiat ei ainakaan parane sillä että pelkää.

Vaikka olisin nauranut siitä asti kun Matias kuoli, hän ei olisi herännyt henkiin. Vaikka olisin maannut sohvalla 11 vuotta , lopputulos olisi ollut sama. Vaikka olisin tappanut itseni, hän ei edelleenkään olisi herännyt henkiin, mutta olisin pilannut läheisteni elämät.

Jos tämä kirjoitus ahdistaa sinua, kirjoitus mitä en edes miettinyt vaan kirjoitin, ja minä olen tässä, kaikesta selviää tavalla tai toisella.

En usko että selviät ilman kyyneliä, en usko että selviät sormia napsauttamalla. Mutta selviät, löydät oman polkusi, kohtaat ne hyvät ihmiset niin kuin minäkin olen kohdannut. Sinäkin naurat vielä, vaikka et siihen usko. Ja joskus tulee se päivä kun murehdit ihan hiton arkipäiväisiä asioita milllä loppujen lopuksi ei ole mitään merkitystä. Kun niin teet ja ehkä muistan tämän blogin, nosta peukkua itsellesi. Tiedät että olet voittaja, tiedät että olet selvinnyt ennenkin, ja jostain kumman syystä sitä voimaa saa jostain, vaikkei se aina siltä tuntunutkaan. Se on hiljainen voima, se ei näy, se ei juurikaan tunnu, ja silti olet noussut sieltä jostain.

Jatkan silti uskomista haaveisiini ja siihen elämänkatsomukseen mikä minulla on. Olkoot mikä hyvänsä haavekupla, mutta jollei mitään muuta ole, sekin on parempi kun ei mitään. Haaveita pitää olla, uskomuksia jotka on hyviä pitää olla, koska ilman uskoa ja toivoa, meillä ei ole mitään minkä eteen mennä eteenpäin.

Silmissäni näen sen keltaisen kortin, jossa on sininen penkki, ja kaikki mun kaverit tietää mitä se merkitsee minulle 🙂 WIRN

Mielessäni näen poikani , siellä jossain nauravan, nostavan minulle peukkua. Taas hän on ylpeä siitä että pääsin yhdestä kuopasta ylös, ja minä taas olen iloinen siitä jos saan poikani onnelliseksi, vaikka onkin kuollut. Rakkauteni menee kuolemastakin läpi ja tulee aina niin menemään. Tulen aina rakastamaan poikiani, ja se on minun voimani.

 

 

 

 

 

 

 

Pompin asiasta toiseen, alusta tähän päivään. Eilen mökötin ja toisaalta ihan suotta. Mutta sanoppa se kun on juuri se fiilis kun oli, ihan turhaa sanoa mitään kun minä mökötän. Kolmen päivän vapaa ja suuret odotukset että kaikki on otettava irti siitä vaikkei muita suunitelmia ollutkaan kun perjantaielokuva ja kampaaja.

En ole läheisriippuvainen, ja miehelläni on aina ollut vapaus mennä ja tulla omien menojensa mukaan. Hän ei ole myöskään koskaan kieltänyt minua menemästä mihinkään, mutta minä taas olen aina viihtynyt aika hyvin kotona. Paitsi silloin kun meillä oli hevonen. Hevonen oli kaverini tallissa ja matkat plus hoidot ja ratsastus vei aikaa. Silloin muistan miehenikin mököttäneen, koska hänen mielestä olin aina poissa.

Kun Matias kuoli koti oli turvapaikka meille kaikille, ja pysyimme hyvin tiiviisti yhdessä.  Ihan kunnei ketään meistä uskaltanut päästää ketään silmistämme. Ei sitä ajatellut, mutta niin se käytännössä oli. Ja voi sitä sokkia kun poika alkoi käymään jossain. Toisaalta se oli merkki siitä että jonkinlainen parantuminen oli alkanut, ja vaikka sitä omalle lapselleen toivoi, se lisäsi pelkoa.

En oikein tiedä pystyykö sitä edes neuvomaan mitenkään, miten pitää toimia. Minusta vaan tuntuu että osa asioista vaan on pakko kokea. Kaikkea ei voi hallita tai ohjata , eikä mennä minkään ohjeen mukaan. Mikään ei kuitenkaan tunnu hyvältä tai helpottavan.

En tiedä lohduttaako sekään että joku tietää että itse olen kokenut nämä samat asiat. Mitä siitä, jos joku selvisi, koska fiilis itsellään on ihan toivoton. Koska juuri meidän tapaus , ja koska juuri minä äitinä tai isänä. Miten sitä luulee että joku muu pääsee helpomalla. Sitä fokusoituu niin omaan menetykseen ja omaan lapseen, ettei minusta ole edes tarpeen miettiä kenenkään muun menetyksiä, ennen kuin sen aika on.

Ahdistavintahan on se aika kun tuntuu ettei missään ole hyvä olla. Kotona ahdistaa ja jää liikaa aikaa ajatuksille. Siellä on myös paljon muistoja eletystä elämästä yhdessä kokonaisena perheenä. Joka kerta kun asetat lautaset pöytään, laitan yhden vähemmän. On paljon rutiineja jotka muuttuu koska jokaisella lapsella on jotain. Ehkä se oli harrastus, ehkä joku tapa tehdä jotain joka aamu, iltapäivä. Ehkä se vaan on ne kuraset saappaat eteisessä, tai tavara mikä taas lojuu siellä missä sen ei pitäisi.

Päätät ehkä ulkoilla. Ulkoilu on oikeasti hyväksi, mutta sanoppa se lapsensa menettäneelle. Että ulkoile nyt vaan, niin kyllä sinä siitä piristyt. Taatusti se on hyvä vaihtoehto verrattuna sohvan nurkkaan. Mutta kunnei ole mielenkiintoa, ei ole oikein voimiakaan ja päivät tuntuu kiitävän pikavauhtia ja tuhannet asiat jäi tekemättä.

Kauppaan tai uimahalliin tai yleensäkin sinne missä on muita, voi pelottaa. Voi pelottaa kohdata ihmisiä. Ei jaksa selittää, ei kestä edes nähdä kenenkään katseita ja kuvitella mitä he päässään ajattelee.

Oma aika kaveriporukan kesken. Joo lähtihän miehenikin mökille kaveriporukalla. Mökki ja kaverit on aina ollut se juttu. Lähti hän ja onneksi kaverit oli siinä. Mutta kun hän pääsi perille hän halusikin kotiin takaisin. Juuri kun halusit vetää henkeä ja päästä pois kotoa, mieli muuttui tunnin sisällä päinvastaiseen.

Töissäkin pitäisi käydä. Monelle juuri tämä on iso kynnys. Painitaan omien ajatustemme kanssa. Koemme usein että meiltä odotetaan jotain, mitä kukaan ei kuitenkaan ole sanonut. Odotamme kenties että on oltava jo työkuntoinen. Hävettää ottaa taas sairauslomaa kunnemme jaksaneetkaan olla töissä. Päässä on niin paljon ristiriitoja koska tiedämme ja ehkä pelkäämme jäävämme sohvalla makaamaan ikuisiksi ajoiksi. Emme halua olla kotona, mutta työssäkin on liian raskasta.

Minullahan ei ollut paljon vaihtoehtoja. Miehelläni oli se onni onnettomuudessa että hänet leikattiin kaksi päivää hautajaisten jälkeen.

Miksi edes kirjoitan asiasta johon ei vaan ole mitään järkevää neuvoa antaa? Ihan kai vaan siksi että tiedostatte että ette ole ainoita ketä tuntee näin. Tiedän ettei se lohduta, tiedän ettei se helpota tätä myllerrystä, ahdistusta ja suurta sekamelskaa.

Kai se vaan on käytävä läpi ja odottaa sitä aikaa joka tuntuu tikittävän liian hitaasti. Kumma kun joskus aika tuntuu kiitävän. Katsot päivämäärää, etkä meinaa uskoa todeksi ettei sinun lapsesi ole saanut elää kuukauteen, tai että hän on jo ollut kuollut kolme kuukautta.

Näitä samoja tuntemuksia sain illalla kun tulimme kotiin ja mies ilmoitti jälleen kerran lähtevänsä seuraavana päivänä metsään kauemmaksi, eli tiesin ettei kolme tuntia riitä. Soppa oli valmis. Koin itseni hylätyksi, minun viikonloppuni oli piloilla ja sehän kostetaan. Soitan kaverille joka ei tietenkään vastaa puhelimeen. Soitan toiselle ja vuodatan elämäni kurjuutta ja olen jo valmis muuttamaan , koska mitä se eroaa tästä tilasta ajattelen. Mies tulee myöhään iltapäivällä kotiin, ehdottaa jotain ruokaa, sanon etten syö, enkä syö sitäkään, enkä ainakaan sitä. Eikä se ääliö edes pyytänyt anteeksi. Suolet huutaa , mutta jos olen sanonut etten syö, niin minähän en syö. Martyyrinä otan muutaman palan silliä, mistä en edes pidä. Kaveri kysyi, mitä olisit halunuyt tehdä sitten?

En tiennyt edes sitä, mutta halusin vaan tuntea itseäni tärkeäksi, joka edes joskus menisi kaiken muun ohi. Uhkasin jo kaverille että jos sairastuisin en edes kertoisi siitä, vaan sanoisin sairasvuoteella et painu sinä vaan metsään, et vittuks täällä istut kunnen ole tähänkään asti mitään merkinnyt. Ilmoitin tietenkin myös ketä ei kutsuta hautajaisiin. Joo..olen todellakin vihainen kun olen, ja oikein draamakuningatar. Sen verran olen kai kehittynyt etten enää heitä tavaroita seinään, niinkuin 30 vuotta sitten. Se fiilis kunnei oikein tiedä mitä haluaa , ja kuitenkin haluaa kostaa tämä suuri vääryys, eikä kuitenkaan jaksa itsekkään lähteä minnekkään.

Jos olisin ollut järkevä aikuinen mitä nyt todellakin koen että yli viiskymppinen kuuluisi olla, olisin tietenkin sanonut että on ollut ikävä ja olisin toivonut että olisit ollut kotona joskus. Ja olisin lopulta sitten heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanonut kuinka iloinen olen että tulit ehjänä kotiin ja lässyn lässyn.

No näinhän tämä homma ei siis mennyt, eikä tule kai koskaan menemäänkään. Tulen luultavasti aina uhkailemaan ettei minua kannata pitää itsestään selvyytenä ja minulle ei todellakana riitä että hän kerran kaksi vuodessa lähtee johonkin markkinoille jotta kuvittelee että olen tyytyväinen.

Jotain tämäntapaista ristiriitaa tosiaankin on kun lapsikin kuolee. On vaan paha olla, eikä aina osaa sanoa mitä toiselle miltä tuntuu, eikä ainakaan tiedä  mikä auttaisi. Toivo on mennyt eikä sitä usko että mikään tule koskaan muuttumaan. Kun haluaa huutaa kurkku suorana eikä sekään auta vaikka koittaa.

Muuta en voi sanoa kun sen että ainakin unohtaa täysin mitä muut ajattelee. Jos olisit sairastunut syöpään ja joutuisit olemaan poissa töistä, sitä ei mieti kukaan, ja itsekkin hyväksyy poissaolon koska sinulle on tehty diagnoosi. Olet sairas. Mikä hitto siinä on niin vaikeaa ymmärtää että surukin oikeasti on sairaus tavallaan. Mikä siinä voi joidenkin lääkäreiden mielestä olla niin vaikeaa ymmärtää ettei kaikki saa edes sairauslomaa. Joten jos sitä saat, ole poissa ja hoida itseäsi. Vaikket edes tiedä miten, sekin on parempi kuin polttaa itsensä loppuun töissä. Mikäli siis enemmän voi itseään enää loppuun polttaa.

Juuri kun tuntuu että kyllä se tästä, niin silloin iskeekin se uusi syvä aallonpohja vastaan. Vaikka arki on raskas, siis todella raskasta. Siinä on kuitenkin joku joka pitää sinut pinnalla. On tsempatta mahdollisten muiden lasten takia, ja on hoidettava velvollisuuksia kaikesta huolimatta. Arki oli ainakin minulle osittain yksi pelastus.

Kaikillahan on huonoja päiviä niikuin minunkin kiukkupäiväni. Miten ihanaa onkaan herätä seuraavaan päivään kun kaikki on hyvin ja ukko hymyilee ja elämä on niin kuin ennenkin. Taas elän ja huokaan että saan tehdä juuri sitä mitä haluan. Jos nukun, niin nukun. Hän ei herätä minua koska on oppinut että se on virhe numero yksi. Jos lähden kaverin luokse hän vaan toteaa sen. Ensinäkin hän tietää ettei minua estä kukaan, toiseksi hänellä ei ole varaa sanella minulle yhtään mitään. Huojentavaa, ihanaa vapaata elämää vaikka onkin naimisissa.

Mutta suru ei poistu seuraavana päivänä. Kaikki ei ole hyvin ylihuomennakaan. On vaan parempia päiviä ja huonoja.  Ahdistus ei poistu halaukseen. Jos itselläsi on parempi päivä, niin ei välttämättä ole muilla. Perheenä kuitenkin vedetään yhtä köyttä enemmän kuin koskaan. Huoli toisesta on suurempi kuin koskaan. Toisen suru on oman surun lisäksi tavallaan lisätaakka vaikkei sitä taakaksi koe.

Enemminkin se on rakkautta toisia kohtaan, pelkoa että toinen romahtaa, suru toisen surusta.  Voimattomuutta kunnei pysty toisia auttamaan niin että kaikki olisi hyvin. Voi vaan elää tätä hetkeä. Auttaa tässä hetkessä, puhua tässä ja nyt. Viettää ja iloita siitä hyvästä hetkestä jos on parempi päivä. Lohduttaa ja yrittää elää tätä elämää jotenkuten. Teet sä mitä hyvänsä, ajatuksesi on aina samaan aikaan kuolleessa lapsessa.

Itse en voi puhua terapiasta. Sen kolme kertaa mitä kävin, koin suureksi pettymykseksi. Minä en ollut edes pyskologin arvoinen. Minun suruani ei otettu todeksi. Minulle ei ollut aikaa. Siispä en voi sanoa olisiko sekään auttanut. Luonteeni tuntien, en usko että saisin puhuttua kerran viikossa tunnin ajan kaikkia niitä ajatuksia mikä minua painaisi. En usko että kukaan pystyisi sanomaan minulle mitään, mitä olisin voinut uskoa tai en ainakaan kokea livenä hyväksi.

Yhden asian mistä olen kiitollinen ja jonka koen olisi voinut olla avuksi olisi ollut se että lapseni olisi saanut apua. Koska se yksi kerta kun kriisipalaveri pidettiin, auttoi ainakin poikaani ymmärtämään minun käytöstäni. Yksi lause. Joten siksi suosittelen ottamaan vastaan kaiken avun mitä voi saada. Se mikä ei mahdollisesti auttanut minua, voi auttaa jotain toista. Ja jotenkin oletan että nuoria tai lapsia ulkopuolinen apu voi tehota paremmin. Oletan että lapset kuitenkin hädän kesken uskoo paremmin aikuisia, koska he ovat tottuneet siihen että me aikuiset autamme, turvautuuhan lapsi usein aikuiseen yleensäkin.

Usein sanotaan että kyllähän sitä ennen vanhaankin selvittiin. Pakkohan se oli selvitä muodollisesti. Mutta kuka loppujen lopuksi tietää millaisia vauroita on heillekkin aihutunut. Miten se muutti monen ihmisen elämän lopullisesti. Koska siihen en usko etteikö rakkaus omaan lapseen olisi muuttunut aikojen saatossa. Kyllä se itkevä lapsi äitinsä syliin kiipesi silloinkin jos pipi tuli.

Kun katson isoäitini kuvaa missä kaksi pientä arkkua on vierekkäin, jo pelkkä kuva kertoo sen että on ollut jotain mikä on ollut ikuistamisen arvoista.

Näitä ajatuksia tänään, kun rauha on laskeutunut taloon, mutta ajatukset linkkittyi jälleen kerran Matiakseen.

Kolme päivää vapaata. Ihana työkaveri vaihtoi työvuoron jotta sain tämän päivän vapaaksi elokuvailtaa varten. Kunnen yllätys yllätys saanut kampaamoaikaa kaksi päivää ennen joulua varasin sen tähän päivään. Herään taas ajoissa ja syön yhden viilin ilman sokeria tällä kertaa. Janne on saanut jotain aikaan ajattelin ja totesin ettei se viili niin pahaa ole vaikkei siinä sokeria ollutkaan.

Päätin jopa meikata jotta hiukset näyttää paremmalta, ja hups vilasen kelloa ja tulikin kiire. Kuulun ihmisiin joka ei myöhästy ja perillä katsoin että hilkulle meni, kun olin vaan 5 minuuttia etuajassa.

Matkalla jo totesin että onpa ihanaa kun on vaan viien minuutin matka kampaajalle. Kun folioliuskat on poistettu ja hiuksia kuivatetaan hän kysyy haluanko oikein kampauksen. sanoin ettei tarvitse koska elokuvissahan istutaan kuitenkin pimeässä. Hä’n laittoi silti raudan kuumenemaan ja haluaa laittaa minulle kiharoita, koska minulla on menoa. Liikutun kyllä tästä eleestä enemmän kun suorituksesta. Päätin silti antaa kiharoiden olla, koska tiedän ettei ohuissa hiuksissani pysy kiharat kuitenkaan kauan.

Moni taatusti käy lasillisella tai ehkä jopa ravintolassa silloin tällöin, meille pelkkä elokuva on jo suoritus. Tätä ei todellakaan tapahdu edes kerran vuodessa, vaan ja ainoastaan jos on jotain minkä minä todellakin haluan katsoa.

En osaa sanoa onko tämä hyvä tai huono asia olla niin kotihiiriä kuin me olemme. Oletan että joillekkin se että pystyy tekemään asioita mitä on tehnyt ennen menetystä voi olla mittari siitä että on saanut elämästä kiinni tavallaan. Mieheni toki iloitsi suunnattomasti kun meillä oli ruokavieraita joulun jälkeen. Iltahan oli täynnä ruokaa, juttuja ja naurua. Minun mittarini tuntuu olevan nauru koska hoen sitä koko ajan. Mies sanoi että oli todella piristävä ja hauska ilta ja pitäisikö kutsua ihmisiä useamminkin. No pikkuhiljaa mennään. En osaa edes sanoa pitäisikö olla itsestämme huolissaan, mutta en usko.

Näitä ilon päiviä kun on, otan siitä kaiken irti kuitenkin. Ehkäpä pitäisi yrittää hiukan puoliväkisin jotain keksiä. Huolissani olisin mikäli en olisi kiinnostunut mistään ja vaan makaisin tekemättä mitään. Helposti niinkin käy kyllä kun ei tarvitse miettiä mitään menoja, ja sitä hössötystä mitä en tunnu jaksavan vieläkään. Jollen kävisi töissä pelkäisin kai sitä että päiväni menisi ihan vaan maatessa , korkeintaan telveisiota katsellessa.

Elokuvien jälkeen en tiedä mitä tehdään, mutta oletan että ajamme suorinta tietä kotiin taas.

Kumma juttu yleensä on että vaikka meidän menot on hyvin pieniä se vie edelleen tavallaan mehut ja olen usein todella uupuneen oloinen. Nyt taidan ottaa nokoset ja ladata itseäni kunnolla.

Hauskaa elokuvailtaa odotellessa 🙂

 

Hullua herätä puolitoista tuntia ennen töihin menoa kunnen syö mitään enkä lue lehtiä. Silmät ristissä ihan tööt olo ja ajatus iskee. Ne on salaiset toivomukset / rukoukset, mksi ikinä niitä haluaa sanoa.

En tiedä liittyykkö tämä mitenkään Matuun , mutta ei tässä häviä mitään kuitenkaan. Harrastin tätä jo ennen Matun kuolemaa. Eli kun elän ja tallustan täällä maan päällä ja kohtaan jonkun ihmisen kenelle oikeasti toivon jotain, esitän usein toivoumksen päässäni, sanomatta yhtään mitään. Joskus liikkeessä kiitin usein omassa päässäni jotain ihmistä joka eksyi minunkin kauppaani tai toivoin hänelle jotain hyvää koska oli kertonut jotain minulle joka ehkä kosketti.

Ajaessani autoa ja joku ohittaa kovin voin pelätä hänen puolestaan ja toivon turvallista matkaa. Varsinkin kun eläin hyppää eteeni ja selviää kiitän että eläin sai elää. Tämä oli yksi opetus jonka opetin pojille. Usein tuntui kun opetukset meni ohi , kunnes kerran ajoimme ja sain juuri ja juuri väisettyä fasaania. Tokasin pojille ettei saatu fasaanipaistia. En muista kumpi vastasi minulle. – Olipa äiti hyvä ettei se kuollut koska sillä voi olla omassa kotonaan poikasia jotka odottaa äitiään.

Toki olen rehellisyyden nimissä ajatellut pahaakin, mutta sitä häpeän ja siinä minulla onkin suuri työ saada peruttua ne ajatukset , koska se ei oikein onnistu täydellisesti. Olen voinut suuttua tosiaankin jollekkin sikamaiselle ohittajalle ja kiroillut , mutta sitten olen muuttanut toivomukseni esim. toivon että hän saa opetuksen jonka muistaa. Silloin en ainakaan ole vastuussa hänen mahdollisesta kuolemasta. Hullua eikö? Näitä opetuksia toivon kun koen vääryyttä tai vihaa.

Kun Matu kuoli ensimmäinen ajatus oli kuitenkin konkreettisesti soittaa kuskille joka oli vastakkainen osapuoli. Ja niin soitin firman toimitusjohtajalle ja sain kuskin numeron .

On yksi asia mitä melko suurella todennäköiyydellä tiedän etten pystyisi ajattelemaan mitään hyvää, ja se on jos joku olisi tahallaan tehnyt Matiakselle jotain. Joten siksi en lähde edes spekuloimaan tätä. Vaan totean että olen onnekas suuressa surussanikin että meidän kuolema oli puhdas onnettomuus..

Ajatukset ovat kaikkien kanssa jolla tällä hetkellä on vaikea kausi, ja toivon rauhaa sydäömiinne ja sitä että oivallatte jotain joka auttaa teitä itseänne matkalla eteenpäin.

Nyt silmät auki ja menoksi, parempaa tätä päivää kaikille.

Tähän päivään. Aamu alkaa tietenkin sillä että herään aikaisin vaikka ei ole pakko, miten tyypillistä kun kerrankin saisi nukkua. Piinapenkki odottaa eli hammaslääkäriin menossa ennen iltavuoroa. Avaan koneen ja ilokseni huomaan Jannen laittaneen viestin minulle. Hän ilmoittaa oman painonsa kun heitin läppälläni että voin koska vaan lyödä vetoa siitä että laihdun enemmän kuin hän. Tuskin uskomme kumpikaan tähän ja kaikki perustuu yhteiseen kokemukseen yhteisellä työpaikallamme joskus aikoinaan. Työpaikka oli hyvin miesvaltainen, ja moni hämmästeli miten edes uskalsin sinne mennä aikoinaan. Mutta täytyy sanoa etten kauheasti ole muistellut niitä harvoja naisia  ketä siellä oli duunissa, vaan nimenomaan nämä  miehet. Matun kuolemasta ei ollut kauheasti aikaa ja eka kokemus oli ruokala jonne yksi miehistä pyysi minua istumaan samaan pöytään. Ehkäpä siellä olleet naiset sitten halusi tietää jotain elämästäni ja tiesivätkin. Ja lopputuloshan oli se että minä itken kun kerron Matusta, koska kyselivät. Täytyy sanoa että minussa on kyllä sellainen fiilis tai vaisto että ainoa siinä pöydässä joka oikeasti tavallaan kärsi minun kärsimyksestä oli tämä pellavapää mies. No enivei Janne oli yksi muiden joukossa ja löimme vetoa siitä kuka laihduttaa eniten määrätyn ajan kuluessa. Terveydenhoitajan huoneessa oli vaaka ja sinne me marssimme viikon välein ja jollei Jannen hukit osunut omiini, laitoimme lapun terkkarin kirjoitusalustan alle. Janne hehkutti aina miten hyvin hänellä menee ja nauroikin minulle miten pesee minut mennen tullen. En oikein päässyt fiilikseen, mutta aika lähestyi loppuaan ja minäkin sitten pääsin jotenkuten jyvälle ja sitten olinkin tiukkana kun taas Janne repsahti hyvästä alusta huolimatta. Voitin ja sain palkintoni, reilusti niikuin sovittiin.

Siitä asti meidän ystävyys vaan jatkui vaikka lopetin kilpailutuksen myötä. Törmättiin mieheni kanssa häneen kirpparilla minne pakotin ukkoni ja Jannen vaimo taas Jannen.

Tänään sitten tuli viesti ja minähän en ole tehnyt mitään asioiden hyväksi. Vedosta ei oikeasti edes puhuttu ja herää kysmys ollaanko edes tosissamme. Mutta se että hän on olemassa silloin tällöin on hyvä juttu kuitenkin ja hän on se linkki niihin muistoihin mitä sieltä jäi ja ne on pelkästään hyviä jos mietin niitä työkavereita.

Se oli hyvää aikaa ja niinkuin itse sanoin vaistoneeni asioita , niin teki myös nämä miehet. Ei me juurikaan koskaan sen koomin puhuttu Matusta, mutta tuhannet asiat kertoi minulle että pojat piti minusta tavallaan huolta. Jokaisella oli omat kaapit, jossa oli henkilökohtaisia tavaroita, mm. evästä. Mikäli omat unohtui kotiin joku tarjosi aina jotain tai olivat vaan ilmoittaneet että voin koska vaan ottaa mitä tarvitsen. Se jo merkitsi paljon vaikken kai koskaan ottanutkaan mitään itse. Siellä oli myös niin vanha pöytägrilli kun olla ja voi ja siellä he paistoi vaikka mitä minun kauhukseni. Yleensä makkaraa, ja sattumalta äidilläni on samanlainen peltihökötys kotona ja siitä haaveilen vieläkin, ihan vaan siksi että olin siellä työpaikalla jossa oli samanlainen. Yksinkertaisempaa laitetta saa hakea. Peltiä, vastus ja töpseli seinään ja se oli siinä. Kun lopetin tein viimeisen päivän oharit koska en olisi mitenkään voinut lähteä sieltä itkemättä. Pojat taas päätti ettei se onnistu etteivät he saa jättää hyvästiä, joten he kiikutti kukkansa ja pakettinsa minulle kipsalle. Helpompi silti minulle kun olin tavallaan toisessa ympäristössä eikä minun tarvinnut lähteä minnekkään.

Pojat oli siitä kivoja ja minä kun tykkään höösätä välillä laitoin heille joka joulu joulupöydän omista rahoistani. Joka joulu pojat sai myös oman joulukalenterin, ja koristelin paikkoja omilla koristeillani. Laitoin toki myös ns.konttoriväen kahvihuoneen, ja etuna oli vapaus tehdä oikeasti mitä halusin. Tulin ja menin niin kuin minulle sopi ja minä tulin aina mieluummin ajoissa kuin myöhässä. Määrätyt työt tietenkin rajoitti jotain ajan suhteen, mutta muuten heille oli aivan sama koska hommani suoritin. Minulla oli yleensä joku väriteema, ja kerran se oli yllätys, yllätys valkoinen. Pöydät oli täynnä kristalleja, kuivakakkuja, kakkua, pasteijoita , torttuja, piirakkaa keksejä ja tietenkin karkkia.

Pomo oli enemmän kun tyytyväinen koska juuri sinä päivänä tuli isompi pamppu käymään ja ainahan silloin kahvia keitettiin , oli kuulema ollut aika äimän käkenä ja miten se kiitos vaan mieltä lämmitti. Pomo sanoikin että on tottunut saamaan viinapullon, mutta tämähän ilahdutti kaikkia. Jätin mainitsematta että sehän oli tarkoituskin 🙂

Mutta kyllä se oli kivaa että niin iloiseksi tulivat kaikki. Pääsiäinen oli sama juttu mutta pienempänä versiona. Koska en itse kotona kyennyt viettämään mitään täydellistä joulua tai muutakaan, suoritin sen tavallaan näin. Yksi porukasta kuoli kun olin lähtenyt mutta törmäsin toisen työn merkeissä hänen tyttäreensä. Siinä sitten muistelimme hänen isäänsä ja muuta kuin hyvää ei vaan ollut. Kerroin myös hänelle miten onnellinen hänen isänsä oli lapsenlapsestaan ja miten hän töissä kopsas kuvia ja laminoi niitä. Miten hän aina kertoi tästä pienestä lapsesta. Hän sanoikin ettei kukaan hoitanut lasta enemmän kuin isä teki. Hänen lapsellaan oli todella tiivis yhteys isoisäänsä ja koska se rakkaus oli niin valtava tätä lastaan kohtaan kuviakin löytyi milloin mistäkin tilanteesta. Onneksi tytär sai lisää konkreettista tietoa isästään , mikä ei taatusti ollut yllätys mutta taatusti ilo näin jälkeenpäin. Kerroin myös että olen käynyt hänen haudallaan jättämässä kynttilän ja takaan että siellä palaa monen ihmisen tuomat kynttilät aina. Hienoja muistoja.

Mieheni mainitsee tekstiteeveetä lukiessaan että viikarille haetaan asiakapalvelijaa. Haen viikkarin sivut enkä ensin löydä mitään, kunnes huomaan että työ onkin laivalla. Joku kutku kuitenkin on, ettei se kuitenkaan ole minun juttuni. Työ sinänsä voisi olla , mutta se että olisin poissa viikon ja viikon vapaata taas on ristiriitaista. Vapaus on aina ollut minulle se juttu, ja laivalla en sitä olisi. Oletin työn olleen jotain puhelimessa neuvomista lähinnä tai jotain ajanvarausta tai ns. konttorihommia. Vastapaino tietenkin olisi pitkä vapaa, mutta sitten taas viikko vankeutta. Suljin läppärin ja ajattelin että annan ajan kulua ja uskon kerrankin sisäistä ääntäni 🙂 Lapsia ei ole kotona enää, mies pärjää kyllä koirien kanssa, mies laittaa muutenkin ruoat. Periaatteessa ei olisi mitään estettä, mutta nyt on vaan se joku mitä en osaa selittää.

Klikattuani itseni pois, jouduin yllätys yllätys taas x-factoriin ja moniin musavideoihin. Mietin avaanko koska musa vie niin mennessään että helposti tulee kiire kun uppoutuu eikä huomaa ajan kuluvan nopeammin kuin pitäisi. Kuuntelen mahtavia laulajia joka tulkitsee Celineä , Rihannaa ja vaikka mitä. Kunnes tulee pieni intialainen tyttö jolla on niin vallioittava hymy kun vaan ihmislapsella olla ja voi. Intialainen aksentti kuuluu selvästi läpi ja antaa ihan oman mausteensa koko biisiin. Tyttö hymyillee kappaleen lopussa niin aidosti kuin olla ja voi, ja muistan nähneeni tämän klipin aikaisemmin ja Simonin sanoneen ettei ole koskaan nähnyt valloittavampaa hymyä.

Ja sitten alan itkemään niin ettei meinaa loppua tulla. Peruskamaa minulle, mutta nyt ajattelin kaikkia kuolleita lapsia ja kaikkien ihmisten surua. Yritin sanoa , ajatuksilla siis, sinne jotain lohduttavaa, ja silti tavallaan näin heidän kaikkien olevan onnellisia, jolloin itkin siitä huolimatta vielä enemmän. Ajatukset on siitä ihmeellisiä että pystyy ajattelemaan tavallaan kahta asiaa samaan aikaan. Samalla kun mietin niitä lapsia, näen tavallaan ihmisten surun täällä. Ajatukset kiiti eteenpäin ja siinä onkin päässä aikamoinen sekamelska kun miettii ja tuntee kiitollisuutta niin monesta asiasta ja niin monelle.

Verrattuna alkuaikoihin nämä itkukohtaukset menee onneksi aika nopeasti ohi, eikä vie tavallaan kaikki mehut itsestään. Itku on enemmänkin todellakin pieni hetki joka on ohi ja kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Ehkä jää sellainen lempeämpi seesteisempi tyhjyys hetkeksi leijailemaan.

Syön tässä samalla viiliä, eikä mitään 0% rasvaa vaan ihan peruskevyttä. Mietin todellakin miten ihminen voi tulla toimeen ilman leipää. No sen näkee kohta. En ota stressiä koska tiedän kokemuksesta miten meidän käy.

Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ihan perustavallisten ihmisten merkityksen elämässäni. Ja se kai on huojentavaa tietää heille jolle surun kokeneen vanhemman kohtaaminen voi tuntua kiusalliselta. Ei oikeasti tarvitse oikeasti tehdä mitään jollei halua. Koska näitä tavisarki-ihmisiä tarvitaan siinä missä niitä lohduttajiakin. Kun yrittää päästä elämään kiinni voi oikeasti tehdä hyvä päästä pois kotoa missä kaikki muistot on voimakkaammat. Päästä hiukan tuulettamaan aivojaan eri ympäristöön missä arki elää niin kuin aina ennenkin.

Vaikka koti oli minun turvasatamani jossa koin olevani turvassa se kyllä joskus oli myös se musta säkki.

On koti tuntunut siltä että palaa vaan siihen samaan, missä kaikki ajatukset van pyörii yhden asian ympärillä. En tiedä olisinko niin yrittänyt muuttaa mitään täällä niin nopeasti kuin tein, ellei poika olisi ollut siinä. vaikka emme muuttaneet kuin huoneenjärjestystä se tuntui ainakin äitinä olevan hyvä ratkaisu poikaa ajatellen. Oli tavallaan kuin uusi raikas ilma toisessa huoneessa. En oikeasti juuri nyt muista koska maalasin Matun huoneen täysin valkoiseksi, mutta uskokaa tai älkää, listat on edelleen irti ja jo pois heitetty. 11 vuotta 5kk ja edelleen kesken. Muistan kuin eilisen kun maalasin Matun huoneen sinivalkoiseksi, raitoineen ja ne teippaukset sun muut. Matun huone on nyt lähinnä mun harrastehuone missä siis en ole, vaan säilytän kaikkea mahdollista. Omeplukone, miljoonat helmilaatikot, pihdit ja työkalut. Kirjanpitojen kymmenet mapit on rivissä kirjahyllyssä. On sementtiä, kipsiä, koristeita sitä sun tätä varten. Kaikki hyvin tiiviisti ja järjestelmällisesti kaapeissa. Paitsi se viimeinen kaappi. Siellä roikkuu Matun puku edelleenkin, se puku mitä hän käytti ollessaan bestmanina ja yhden parhaan kaverinsa ylioppilasjuhlissa. Olen jopa koittanut sitä paitaa päälleni. Kengät on edelleen kaapissa, tosin ylimällä hyllyllä. Uskomatonta miten paljon kaappeja minulla on eikä ole yhtään tyhjää hyllyä. Kaksi ihmistä ja silti kaapit pursuaa mukamas todella hyödyllistä jotain-varten.Mikäli keräisin kaikki Matun jutut ne mahtuisi enemmän kuin hyvin yhteen kaappiin. Joku jäkismaila löytyy toki varastossa edelleen.

Ne laatikot mihin keräsin se mitä oli, tulee kai aina olemaan täällä . En ole kiintynyt mihinkään tavaraan varsinaisesti, mutta tuntuu ainakin vielä siltä etten voi kaikkea hävittääkään. Vaikka puku on kuin kaupasta ostettu, en saisi siitä kuitenkaan kuin muutaman kympin, enkä todellakaan tarvitse niitä kymppejä. Lahjoittaa voisin, mutta en koe tarpeelliseksi väen väkisinkään hakea sille käyttäjää. Tulee jos on tullakseen.

Jepp mutta nyt loppuu aika ja pitänee pissattaa koirat ja vetää lumput niskaan ja sitten kohti kidutusta.

Näillä ajatuksin tähän päivään.

 

 

 

Kun alkoi uusi elämä ilman Matua  huomio ja pelot kohdistui meillä pikkuveljeen niin hyvässä kun pahassakin. Pikkuveli oli 16 vuotias. Pelokas pikkupoika jolla tavallaan oli helppo vaan antaa meidän hoitaa kaikki. Toisaalta 16 vuotias on taas iso poika joka toimii jo aika itsenäisesti. Minusta tuli aika ylihysteerinen ja täytyy sanoa ettei se pelko ole kadonnut kokonaan tänä päivänäkään. Me vanhemmat jotka olemme menettäneet lapsemme, todellakin tiedämme että se on mahdollista. On hiton helppoa sanoa että ota päivä kerrallaan, ja jos sattuu niin sattuu. Sehän on sanomattakin selvää meille, mutta oletan ainakin että he ketä näin neuvoo ei oikeasti tiedä mitä ne sanat sisältää. Enemminkin ymmärrän ihmisiä jotka pelottaa koko aihe ja mieluummin haluaa vaihtaa puheenaihetta.

En usko että kukaan ketä on lapsensa menettänyt säästy miltään vahingolta joka vauroittaa jotain meissä ihan lopullisesti. Vaikka kuinka osaan nauraa ja nauttia tästä elämästä aika hyvinkin, niin jotain on vaan niin rikki kun olla ja voi. Uskon että jokinlainen trauma jää aina , miten se ilmenee, kuinka vahva se on, miten se hallitsee elämääsi riippuu kai yksilöstä.

Itse pelko, kosto, kirous, ehkä jopa viha on asioita mistä en usko koskaan pääseväni irti. Pelkään jopa välillä omia ajatuksianikin, ihan kuin ne toisi jotain pahaa uudelleen. Ihan kunnen osaisi elää tätä elämää niin etteikö minua rangaistaisi jostain. Ihan kun olisin töpännyt kerta toisen jälkeen ja kunnen uskonut niin tapettiin sitten lapsi. Kaikki saaxxxn juttuja ulkopuolisetkin päästää suustaan mitä voi jäädä kummittelemaan päähän. On tässä ollut aika hiton paljon koottavaa, jotta pystyy jotenkuten elämään suht ehjänä ja täysjärkisenä.

En todellakaan halua takertua kuolemaan, en, haluan oikeasti elää jo. Joskus tuntuu kun muut ovat niitä parhaita asiantuntijoita mitä on elämä lapsen kuoleman jälkeen. Jollei olisi  väärin ja jollen olisi niin taikauskoinen, vainoharhainen mikä sitten ikinä olenkaan, olen kyllä joskus toivonut voivani siirtää kaikki tunteet jollekkin superidiootille.  Antaa palaa sitten vaan jokaisen ajatukseni kanssa , ja ihan tällä kaikella mitä tämä elämä minulle on antanut, ottanut, kiusannut, ihan vapaasti otan lomaa elämästäni. Varmuuden vuoksi en päästä ajatuksiani kehenkään, en halua saada kenenkään kasvot edes mieleeni, en ajatustakaan päähäni kenestäkään. Hullua, mutta tämä on minun traumani , minun totuuteni nykyään niin miksen kirjoittaisi siitä.

Kirjoittaessani koen ottavani ison vastuun. Ainahan on mahdollisuus että joku minua piinaava ajatus tavallaan siirtyy jollekkin. Pelottaa tavallaan myös olla niin rehellinen ja kertoa kaiken. Ehkä leimautumisen vuoksi. Olenko nyt monen mielestä hullukin joka on joku pipipää joka esittää elävänsä ns. normaalia elämää?

Otan sen riskin. Ärsyttää että monta kertaa toistan asioita että kirjoitan todellakin siitä elämästä joka alkoi tasan tarkkaan 2006 elokuun toinen päivä.  Kaikki mitä kirjoitan ei ole tätä päivää enää, osa on eletty , koettu, käyty läpi jo tavallaan. Kokonaisuudesta mitä elämäni on , on aivan eri asia tänään 1pv 2018. Koen olevani suht normaali, mutta vaurioitunut, muuttunut osittain lopullisesti. Minusta on mahdotonta olla sama ihminen enää jos on kokenut tällaisen menetyksen.

Kirjoittaminen on avannut omat silmäni. Opetan itseni koko ajan vielä tänä päivänäkin tavallaan. Lukemalla , olemalla mukana vertaisryhmissä, opettaa sekin.

Joskus tuntuu rehellisesti siltä että jopa vertaiset kisaa keskenään kuinka surkeaa meillä on, miten juuri minun suruni on suruista suurin. Miten juuri meidän sydän vuotaa eniten verta tavallaan. Ihan samalla tavalla kun voin kokea että on mahdotonta olla sinut asian kanssa ihan 100%sti.

Ollaan me millaisista lähtökohdista tahansa, oli onnettomuutemme millaisia vaan, olimme ihmisinä minkä luontoisia tahansa uskon kuitenkin puhtaaseen suruun joka on jokaiselle ihan niin täydellistä jos sitä sanaa voi edes käyttää. Me todellakin suremme yksilöinä juuri omalla tavallamme. Miten me sitten itse määrittelemme asioita on eri asia. Mikä on pärjääminen elämän kanssa sinulle tai minulle. Mikä oikeasti on se suurin pohjanoteeraus? Tykkään verrata asioita saadaakseni erot esille. Menen usein ihan arkisiin asioihin.

Kuka häpeää silmät päästään jos asunto on mullin mallin ja tuleekin yllätysvieras kesken kaiken. Kuka samassa tilanteessa iloitsee siitä että sai yllätysvieraat ja kaivaa kaiken kaaoksen keskellä vaan kahvikupit tiskiaaltaasta keittääkseen vieraalle kahvia.

Kenelle on lapsen huono todistus maailmanloppu, kenelle se on vaan toteamus? Kenelle 10,- lompakossa on järkytys, kenelle onni. Typeriä vertauksia mutta muuta ei nyt mieleeni tullut. Mitä kenelläkin oli taustalla ennen onnettomuutta tai menetystä. Ainakin omassa surussani peilasin paljon asioita ajasta joka oli ennen kuolemaa. Mistä asioista olin onnellinen että tapahtui, mitä surin että piti sekin kokea ennen kuin Matias kuoli. On aika vaikeaa vaan olla neutraali ja keskittyä vaan kuolemaan ja menetykseen.

Joku oma väylä uskon olevan hyväksi löytää , minkä kautta saa päästää surun ulos , koska vaikka kuinka mukamas osa kokee että kyllä se tästä, ja puuramme eteenpäin koska on pakko, en usko että on hyväksi kerätä sitä pientäkin surua itseensä.

Olen joskus kysynyt itseltäni uskonko kykeneväni parantua tästä pisteestä missä olen nyt? Oletan olevani aika tapissa asioiden kanssa ja se mitä jäi traumaksi on ja pysyy. En usko voivani mitenkään parantua enemmän kuin jo olen. Uskon tavallaan saavuttaneeni sen mikä on mahdollista. Oletan tosin että elämä mistä en tiedä vielä mitään, kuten esimerkiksi lapsenlapsia parantaa elämänlaatuani. Ikääntyminen tuo luonnollisia muutoksia. Mikäli muisti menee varsinkin. Silti tuntuu mahdottomalta että jopa vakavankin muistisairauden kesken voisin unohtaa Matun. Enemmänkin pelottaisi se, että jos poika puhuu kanssani ja puhuttelisin poikaa Matuna. Tai että höpöttäisin vaan Matusta. Jotenkin tuntuu että Matu on tavallaan polttomerkitty aivoihini. Toivon todellakin ettei poika luule että rakastin Matiasta enemmän kuin häntä jos näin käy. Toivon että hän ymmärtää että se oli niin iso asia elämässäni että se on syy , mikäli siis niin käy.

Toivon että poikani ymmärtää että Matias sai sen rakkauden ja sen elämän kanssani mitä sai, mutta hän sai enemmän live elämää. Hän sai kaikenlaista sellaista mitä Matias ei voinut saada , koska ei saanut elää sen ja sen ikäiseksi.

Uskon terveeseen sisarkateuteen. Kun mietin esimerkiksi perinnönjakoa, uskon toki olevan olemassa epäreiluja perinnönjakoja jossa oikeasti kai riidellään ihan rahallisista asioista. Mutta enemmän uskon riitojen olevan enemmän kyse siitä kuka kokee itsensä enemmän tai vähemmän rakastetuksi.

Tavara tai raha on vaan väline jollla mitataan kuinka paljon perinnön jättäjä mukamas arvostaa/rakastaa toista. Joskushan voi olla perusteltuakin miksi haluaa jättää juuri jonkun tavaran jollekkin. Niin kuin oma äitini sanoi kahdesta lasisesta kynttiläjalasta mitä ihalin. Minulle ne kaksi kynttiläjalkaa oli vaan mukamas aina ollut olemassa yhden pienen kristallisen kipon kanssa. Muistan vaan että kipossa oli aina karkkia, valo taittui aina kauniisti siihen ja se vaan merkisti minulle haaveita , kauneutta ym.

Kunnes sitten aikuisena mainitsen että minä ainakin haluan nämä joskus. Äiti sanoo, ei kuule nämä kuuluu veljellesi. TÄÄH??? Juu kuule kun veljesi syntyi hän osti nämä kynttilänjalat ja kipon, mihin sai kukkiakin laitettua sellaisen lasiseen möttiin jossa oli reikiä. NIIKU ET MITÄÄÄH???Joo hän halusi jotain kaunista poikansa ristiäisiin, ja piste. MUN kauniit lapsuusmuistot huuhtoutui kertaheitolla viemäristä alas , koska totuus oli just se mikä se oli. No se oli selitys, se oli totuus. No jos järjen kanssa mietin , ymmärrän hyvin että äitini mielestä ne kuuluukin veljelleni. No, enpä nyt niitä totuuden kuultunai edes halua , koska oikeasti ajattelisin vaan aina että ne on ostettu veljeni ristiäisten kunniaksi. Pitäkööt kipponsa 🙂 Oikeasti tämäkin esimerkki on typerä enkä todellakaan ole katkera tai tule sitä olemaankaan, mutta se on selvä etten enää halua niitä, jollei nyt veljeni kieltäytyy ottamasta niitä jostain syystä. Mutta totuuden ja tarinan hän saa kaupan päälle ja menkööt perintönä hänen lapsilleen jos ne mitään heille merkitsee aikanaan.

No kysyin että mitä ostit kun minä synnyin? No juotiin me kahvit. Olen varma että äitini oli pahalla päällä tai halusi tavallaan loukata minua. Totuus sekin että aika oli mitä oli, olosuhteet ja kaikki . Ehkä äiti oli enemmän sopeutunut äitiyteen, saanut järkättyä asiansa jne..joten syytön minä olen syntymääni ja olosuhteisiin.

Veljeni on äidin poika tai toisaalta miten oliskaan voinut olla muuta. Mutta on niin edelleen. Itse koin aina olevani oman tieni kulkija ja pärjääväni yksin. Sanoin veljelleni etten tule koskaan riitelemään mistään tavarasta , ettei mikään raha ole sen arvoista.

Kun ajattelen omaa poikaani, valehtelisin jollen olisi ajatellut ettei minun lapseni ole saman arvoinen jonkun kanssa, koska ei ole saanut jotain mitä muut on saanut. Mittaan oikeasti joskus rakkautta itsekkin. Äitini on kyllä aina ollut hyvin oikeudenmukainen ja se juontaa kai siitä.

Matiaksen kuolema on vahvistanut sellaisen asian, että huomio, omaa aikaansa, rakkaus, tavara on asioita mitä voi antaa toiselle kun hän elää, mutta sitä ei voi hyvittää jäljelle jääville jälkeenpäin. Siksi arvostan heitä jotka eli Matun kanssa, viettivät hänen kanssaan aikaa, pitvät hauskaa hänen kanssaan, muisti kortilla joskus, sanoi jotain kivaa, kunnioitti asioita jotka olivat hänelle tärkeitä.

Hitsit kun on vaikeaa selittää. Yritän sanoa, että se mitä Matulle on annettu, tuotti hänelle sinä hetkenä iloa, ei vaan voi siirtää meille , koska Matun ilo ja onni, on minun muistoissani tärkempi kuin se että minä saisin sen ehkä aijotun jutun/ajan/kokemuksen /tavaran . Lapseni kokemukset, eli nyt vaan muistot kannattaa minua enemmän kuin hyötyisin siitä itse millään tavalla. Siksi olen hiton onnellinen siitä ettei Matun tilille jäänyt juurikaan mitään vaan että hän eli elämänsä melkein joka sentin edestä. Olen onnellinen jokaikisestä paidasta jonka hän osti, jokaikisestä tavarasta ja suunnitelmasta ja ilosta minkä hän koki juuri silloin kun eli ja osti, koki, eli tätä elämää.

Olen onnellinen heistä jotka oikeasti voi sanoa että arvosti minun lastani ja osoittivat sen teoillaan minun lapselleni. Siksi on hienoa että voin sanoa että poikani , mieheni ja minä rakastimme Matua niin täydellisesti kuin olla ja voi, ja teemme niin edelleen.

Ja tämän kaiken voi kääntää toisiinkin päin ja siinäpähän elävät elämäänsä , minua ei kiinnosta.

On asioita mitä ei voi hyvittää millään muotoa enää. Itsekkin olen menettänyt tilaisuuksia mistä en ole ottanut kiinni kun oli mahdollisuus. Olinhan yrittäjä ja pyydettiin esimerkiksi kaverini luokse joka oli aloittanut uuden elämän. Hän sairastui ja uskoin vuorenvarmasti että hän selviää. Kun olin valmis ottamaan sen ajan, oli liian myöhäistä, ja sain ottaa sen ajan hautajaisia varten. Kun toinen kaverini sairastui olin viisaampi ja siitä olen tänä päivänäkin kiitollinen.

Jokunen aika sitten sain synttärikutsun, emme ole mitään läheisiä ystäviä, ei suurta historiaa takana, mutta minulla on hyviä ajatuksia hänestä. Siksi menen juhliin mistä hän hämmästyi, ihan vaan kunnioittaakseni häntä hänen eläessään.

Niin kuin alussa kerroin, minua kritisoitiin siitä että nostan Matun veljeään ylemmäksi. On aika vaikeaa kirjoittaa tätäkin blogia jollen voisi kirjoittaa pääasiassa Matusta . Matu nyt vaan sattui olemaan meidän onnettomuuden päähenkilö, eli uhri, se kuollut. Haluaako joku lukea mitä minun elävälle pojalle kuuluu, ja hänen lapsuudestaan tai mitä hän harrastaa.

Oletan itsekkin lukiessani kirjaa että otsikko johdattaa minut siihen aiheeseen mikä minua kiinnostaa. Siksi on aika typerää tuomita minua siitä että puhun vaan Matiaksesta jos minulta kysytään miten jaksan nyt Matun kuoleman jälkeen. Sain siis arvostelua siitä että unohdan elävän poikani, kun kysytään kuolleesta pojastani. Vittu sanon ihan suoraan. Se taas on eri asia että velikin kuuluu koko prosessiin. Ilmeisesti pitäisi välillä olla ajatustenlukija, että tietää että vastaa juuri niin kuin kysyjä haluaa. Tuntuu välillä siltä että tämä on kuin lastenkasvatus, mielipiteitä on just niin monta kun on vanhempaa, ja juuri itse on aina se kuka on oikeassa.

Itse mainitsen kyllä elävääkin lastani koska hän nyt vaan sattuu kuulumaan perheeseen ja oli osa ja on edelleen osa tätä prosessia. Mutta hän on jo aikuinen ja minusta ei ole reilua ruotia hänen elämää enemmän kuin on tarpeen, ja se on tässä blogissa se alku. Hänkin on yksilö meidän perheessä omine ajatuksineen josta en taatusti tiedä kaikkea juuri niin kuin se on. Voin vaan olettaa asioita, mukamas lukea poikaani, ja päätellä asioita hänen käyttäytymisestä. Taatusti on asioita mistä hän ei ole puhunut minullekkaan, taatusti on asioita mistä hän ei ole kertonut kenellekään, on varmasti käyttäytymistä minua kohtaan millä hän myöskin haluaa suojella minua. Hänellä oli myös se oma elämä Matun kanssa , ne omat kokemukset josta minäkään en tiedä kaikkea prikulleen. Ei joka hetkeä voi äidilleen kertoa, ne pulpahtaa taatusti hänenkin mieleensä samalla tavalla, kuin itse muistan jotain yksityiskohtia pitkin elämääni.

Joskus kun on hienoja elämänkatsomuksia, niitä on helppo ihailla mielessään ja toivoa muidenkin elävän niin. Miten hienoa tämä elämä oliskaan jos niin olisi. Mutta elämä on elämä ja ainakin minä olen todennut että tosipaikan tullessa moni syö sanansa , ja niin olen taatusti minäkin tehnyt enemmän kuin kerran.

Rakkaus on siitä ihmeellinen juttu, että se toimii koska ja missä vaan. Se on voima joka ei lopu edes kuolemaan. Mitään sen vahvempaa ei vaan ole. Rakkaus lisääntyy mitä enemmän sitä antaa. Se parantaa ja saa oikeasti ihmeitä aikaan.

Kun minulla jäi yksi lapsi, minulla ei luonnollisestikaan ole mitään ongelmia perinnön kanssa. Se on mitä on ja hyvinkin maallista kuitenkin. Se että nyt osoitan live-rakkautta lapselleni joka elää, ei ole pois siitä mitä tunnen Matiasta kohtaan. Jos saisin Matun takaisin sillä että joku meistä luopuisi kaikesta, me kaikki tekisimme niin, rakkaudesta sekin. Muistaisimme aina vaan ilon siitä että saisimme Matun takaisin, eikä millään muulla olisi mitään väliä, sen uskallan sanoa pojan ja miehenikin puolesta. Me jopa eroaisimme täysin sovussa ja lupaisimme vaikka mitä saadaksemme hänet takaisin.

Niin kuin me tekisimme kaikkemme ja suostuisimme mihin vaan, niin tekisi Matiaskin. Siksi tiedän ettei ole mistään pois jos elän tätä elämää elävää poikaani rakastaen, ilolla tätä elämääni eläen. Mikään ei myöskään parane sillä että keskityn täysin kuolemaan ja lopetan elämään tätä elämää. Ei Matias oikeasti toivoisi niin. En usko sen ilahduttavan häntä mikäli hän sieltä tänne katsoo ja näkee vaan itkevää äitiä, joka lopettaisi elämään. Ei hän nauti siitä tai koe olevansa enemmän rakastettu jos kierin surussani ja puhun vaan hänestä.

Kysyn itseltäni. Mitä Matias toivoisi veljelleen? Mitä hän toivoo minulle ja isälleen? Mikä saa hänet iloitsemaan juuri nyt , sieluna siellä jossain? Mitä hän kokee jos itken? Miltä tuntuu kun vietämme unettomia öitä? Näin kun kysyn itseltäni asioita, saan vastauksia.

Uskon Matiaksen itkevän kun minä itken. Uskon hänen voivan huonosti kun mekin voimme huonosti. Uskon hänen ymmärtävän tuskamme ja itkumme, mutta ei se hänen toiveensa ole. Hän rakastaa meitä liikaa.

Joten haluanko minä että rakkain poikani joka on siellä jossain vuorten taa, siellä korkealla pilvien yllä, itkisi, murehtisi, olisi surullinen vuoksemme. En halua. Haluan nähdä hänet siellä iloisena, rauhallisena, ja rakkauden tunteita täynnä.

Siksi minä elän.

Rakastan sinua Matias niin paljon ettei sanoja ole, ja pyydän anateeksi näitä kyyneleitä mitkä silloin tällöin tulee. Yritän parhaani ja johdata minua toimimaan oikein, laita sanoja suuhuni lohduttaakseni itseäni ja monia muita. Anna meille ymmärrys miten toimia, ja miten elää tätä elämää niin kuin sinä toivosit meidän elävän. Suojele isääsi ja veljeäsi, pyydä muidenkin lasten suojelevan heidän rakkaita jotka nyt itkee ja kaipaa ja anna heidän sydämiin syvä rauha ja ymmärrys.

Tulkaa kaikki meitä vastaan kun meidän aika on, älkääkä vaan tulko sieluna sieltä pois , ennen kuin me olemme saaneet tavata teidät siellä jälleen kerran. Voikaa hyvin te kaikki ihanat lapset jotka jostain syystä lähditte sinne, missä kaikki on täydellistä. Tulkaa uniimme ja kertokaa meille juuri se mitä milloinkin tarvitsemme, koska teihin me voimme luottaa.  Jos olemme vuodattaneet kyyneliä, olemme rakastaneet vielä enemmän ja rakastamme päivä päivältä yhä enemmän.

Parhaamme yritämme ja niin kuin tiedät, me ollaan vaan ihmisiä.

Rakastan sinua Matias, niin paljon kuin vaan voi. Voi hyvin rakas poikani. Iskältä terkkuja, veljeltäsi myös. Oot niin, niin rakas. Mun ikioma Matias <3