Kun surussa pääsee eteenpäin, kun aika on kulunut ja ymmärtää että on harpannut ison askeleen eteenpäin, sekin voi olla hämmentävää.

Kun mietin itseäni voi tuntua väärältä olla onnellinen , koska se on vienyt niin ison elämästäni, puhutaan vuosista tavallaan, tai ainakin minulla, koska joko olen hidas tai sitten oivallaan hitaasti. Itse elämäkin vaikuttaa siihen miten edistyy. En usko oikopolkuihin. Jotain asioita on vaan käytävä läpi ja mitä kenellä onkaan siinä arjessa vaikuttaa sekin , miten ehdit tai kykenet syventymään itseesi.

Surusta tulee niin arkea ja osaa sinua että tuntuu lopulta vaikealta irtaantua siitäkin tavallaan. Toisista asioista tulee myös tavallaan tapa. Huomaat selittäväsi samoja asioita ihmisille. Toisaalta se voi olla osa prosessiakin tavallaan. Kelaa niin kauan kunnes itsekkin kyllästyy. Kun sanat ei tahdo riittää , kun epätoivoisesti yrittää selittää jotain , mikä on lähes mahdotonta.

Tavallaan se kun kertoo omasta surustaan, voi jopa tuntua väärältä sanoa että hyvin tässä menee jo. Ihan kun pitäisi todistaa olevansa niin rikki kun olla ja voi, jotta toinen osapuoli ei pidä sinua kylmänä ihmisenä . Ihan kun se olisi ainoa tapa todistaa että rakasti omaa lastaan yli kaiken muun, sillä että kertoo miten vaikeaa on.

Tämä on todella kinkkinen osa prosessia. Miten voi olla uskottava ja sanoa iloisesti että voin hyvin , pieni hymy kasvoillaan ja vielä vaan ohimennen sanoa että kyllä se suru siinä silti on. Tai vielä pahempaa, ettei mainitse surusta mitään. Mietin kuinka moni oikeasti pelkää tulla tuomituksi huonoksi isäksi tai äidiksi sen takia että sanoo asiat rehellisesti niin kuin ne on. Ihan kuin suru olisi rakkauden mittari.

Kuka haluaa kuulla – Hyvin hänellä menee, äkkiähän hän pääsi siitä yli. Tai että verrataisiin johonkin toisen ihmisen suruun.

On aika vaikeaa olla umpirehellinen itselleen. Vaikka toinen vakuuttaa sinua miten ikävä hänellä on ja miten paljon hän itkee omaa lastaan. Tuntuu luonnolliselta lähteä siihen mukaan. Jollei lähde , ei olisi kiva kuulla, miten toinen osapuoli ei tossa vaiheessa kyllä kyennyt siihen mihin sinä. Ainakin itse tulisi kai sellainen olo ettei mukamas rakastaisi omaa lastaan yhtä palavasti kuin toinen osapuoli jolla ei mene niin hyvin.

Mutta kun asia ei ole niin yksinkertainen. Ihmiset on tottunut lukemaan toista ihmistä monesta asiasta. Ilmeet, äänensävy, eleet ja tietenkin sanat. Kun itse olen se mikä olen tässä ja tänään ja voin yleisesti aika hyvin. Pystyn puhumaan lapsestani, pystyn todistamaan kehollani olevani suht tasapainoinen, en itke, en edes meinaa itkeä, ja silti samaan syssyyn silti surra. Kun koko olemukseni on ristiriitaisessa tilassa sen kanssa mistä puhun. Miten silloin voi olettaa että ihminen joka ei tiedä mistä puhutaan voi edes ymmärtää ja tulkita asioita oikein? Niin ihmeellinen on suru. Niin monimutkainen asia on suru.

Jos joku kysyisi minulta tuleeko se päivä kunnen enää sure, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä, tulen aina suremaan omaa menetettyä poikaani. Hän tulee aina olemaan sydämessäni ja niin kauan kun järkeni pelaa, tulen aina muistamaan oman poikani ja niin haluan myös tehdä. Jopa 11 vuoden jälkeen on niitä hyviä hetkiä, mutta myöskin niitä huonompia. Mutta verrattuna samoihin hyviin ja huonompiin hetkiin 9 vuotta sitten , asiat on kuitenkin muuttunut.

Jos joku kysyisi minulta juuri nyt miltä tuntuu? Vastaukseni olisi taatusti vaisumpi, koska ei ole ehkä niin suurta tarvetta selittää enään mitään, ei tarvitse vakuuttaa muita enään niin paljon. Ehkä en uhraisi niin paljon sanoja mihinkään. Ei surua näy aina päällepäin, ei sitä voi lukea sinusta mitenkään, surussa on niin monta kasvoa kuin on surijaakin.

Itse elän sanoissa ja kirjoituksissani juuri ne hetket kuin ne silloin oli tai miten olen ne muokannut päässäni muistona. Jos juuri nyt kun on hiljainen suru kehossani , alkaisin miettimään jotain tapahtumaa josta tulin vihaiseksi, pääsen siihen tilaan mikä joskus oli minulle totta.

Tällaiset hetket kun istun ja mietin on hyvin helppoa jäädä kiinni suruun , olla hyvin lähellä jotain hiljaista itkua. Sääliä itseään koska on joutunut kohtaamaan tällaisen surun, ja joutua elämään elämää joka ei koskaan tule täysin ehjäksi. Voin oikeasti joskus itkeä itsenäni ja omaa suruani, mutta vielä enemmän poikani surua joka joutui jatkamaan tätä elämää ilman ihanaa isoveljeään. Se on suruista suurin.

Kun hauskat asiat mitä tapahtui tänäänkin , on olemassa ja tavallaan kuitenkin suru menee niidenkin hetkien yli, ihan kuin katsoisit välillä itseäsi kuin filmistä. Silloin epäilee jopa omia sanojaan, ja tuntuu kuin oikea elämä välillä vaan on väkisin yrittämistä ja feikkiä. Tuntuu väärältä ettet ikinä voi kokea mitään täydellistä elämää, ei koskaan. On kuin eläisi palapeliä välillä. Kokoat elämäsi hetkistä, mutta se tärkein pala puuttuu.

Kun hiljaa vajoaa ja suree omaa elämäänsä, ilon hetketkään ei tunnu juuri miltään, ne katoaa liian kauas sinusta ja koko ajatusmaailmasta, koska tiedät ettei mikään niistä hetkistä kuitenkaan koskaan korvaa sitä mitä eniten toivot.

Olenhan minä reipas, olen aidosti iloinen, ja silti se kaikki menettää merkityksen kun tulee se hiljainen ikävä ja se totuus on edessäsi taas, se että oikeasti joutuu elämään elämänsä loppujen lopuksi niin vajaassa elämässä, mikä ei koskaan tule täydelliseksi vaikka mitä tekisit. Vaikka kuinka yrittää hakea niitä iloja ja oikeasti on niistä kiitollinen, vaikka kuinka tiedän että kokemuksesta että taas tulee hyviä päiviä kun nauran  aidosti, se vaan katoaa niinä hetkinä kauas, ihan kunnei se elämä ole voinut olla totta , vaikka elit ne hetket juuri muutamia tunteja sitten.

Kun väkisin silmät kosteana yrität muistaa minkä takia elät ja silti osa sinua hymyilee kun mietit lähes aina omaa elävää poikaasi, yrität saada fiiliksen takaisin, ja se ei silti onnistu ja kaikki muuttuu molliksi . Suret omaa lastasi ja elävää lastasi yhtäaikaa. Suret itseäsi , miestäsi ja koko elämääsi. Suret vielä uusi tapahtumia ja heidän uutta elämää. Silloin tuntee itsensä valehtelijaksi, ja miettii onko minulla oikeus valaa muihin uskoa paremmasta elämästä? Onko sitä edes enää olemassa tai johdatanko ihmisiä tähän samaan valheiden kuplaan missä itse ehkä elän.

Ajatukset siirtyy sisaruksiin , ihmisiin, lapsiin jotka elää tätä elämää vaikka yksi heistä on poissa. Miten minä voisinkaan luovuttaa kuitenkaan. Miksen voisi antaa toivoa vaikka palat on irrallaan, eikä vielä löytäneet paikkansa. Miksen saa antaa toivoa, ja kuka loppujen lopuksi tietää totuuden. Haluan oikeasti että jokainen lapsi joka menetti sisaruksen tulee onnelliseksi. Haluan oikeasti ettei kukaan elävä lapsi joudu siihen asemaan missä niin monet lapset on.

Lasten kuuluu elää tätä elämää. Heidän kuuluu nauraa ja leikkiä. Heidän kuuluu saada kokea kaikkea mitä joku kokee raskaalta. Heidän kuuluu toistaa ikuisia joulujuhlia tarhassa ja koulussa. On oltava lapsia  joka tuo niitä huonoja todistuksia ja silti on joku joka heitä rakastaa. On oltava neroja jotka jatkaa tätä maailmaa ja ottaa aikanaan vastuun kaikesta. Heidän tulee kasvaa ja koettava ne ensisuudelmansa.

Ja jotta he siksi tulee, on oltava vahvoja lapsensakin menettäneitä ihmisiä jotka  tekee kaikkensa heidän takia. Siksi on uskottava juuri siihen mikä tuntuu oikealta, on noustava siitä hiljaisestakin surustaan. Uskottava vaikka väkisin ja noustava kerta toisen jälkeen.

Koottava ne palat taas kasaan ja uskoa että vielä suurin osa löytää paikkansa.

Jokainen lapsi on siunaus.