Ajattelin etten kirjoita enää, koska haluan pysyä aiheessa, enkä alkaa pitämään mitään päiväkirjaa. Uutiset kertoo taas kahden pienen lapsen menehtyneen Lohjalla liikenneonnettomuudessa. Otsikko mitä moni lukee ja kauhistelee hetken, kunnes se unohtuu ja uusi uutinen peittää kaiken alleen.

Kun on tässä pisteessä missä minä olen, eli mielestäni voin jo hyvin. Mutta se on minun mittapuuni, itsestäni ja yleensäkin muista joka on saman kokenut kuin minä. Hyvin vaikeaa on ainakin kuvitella että joku pääsisi siihen normaaliin tilaan joka on vallinnut kun kaikki on hyvin.

Tämäkin uutinen pysäyttää ja se on se ystäväsi jonka kanssa kuljet käsi kädessä tavallaan. En minä ole itkenyt heidän vuoksi , mutta oli eilen ja oli tänään mielessäni. Toki olin duunissa ja vietin itseasiassa aika mukavankin työpäivän taas. Tosin jalka sidottuna ja ihan hiton kovissa kivuissa, koska unohdin ottaa lääkkeen. No kuuri loppuun niin eiköhän se siitä tai ei. En jaksa miettiä mutta ehkä olisi pitänyt ottaa muutama päivä sairauslomaa.

Joo, näin äkkiä toisen suru voi vaikuttaa muihin. Toteaa asian ja ehkä kauhistelee ja sitten taas elämä jatkuu. Niin sen tietenkin pitääkin mennä, eihän kaikki voinut minukaan lastani surra. Mutta minä tiedän jälleen kerran mistä on kyse, ja suren sitä vaikken heitä edes tunne. Tänään en oikeasti edes halua miettiä heidän surua, koska se on niin lohdutonta tietää että joku menetti kaksi lasta.

Mies soitti ennen kuin lähdin ja käski ajaa varovasti koska oli liukasta.

Mies oli soittanut ja soitan takaisin , ja nyt se oli se ortopedin käyntikin ohi. Leikkaus tulossa ja proteesi tulossa, mutta yritetään venyttää aikaa jopa vuodella, mutta lääkitys muuttui ja sai jopa 3kk satsin kerralla vaikka kyse on erittäin voimakkaista lääkkeistä. Näemmä aika tehokkaita kunnei ole kertaakaan vielä noussut ylös ja jopa kuorsaa. Ei herännyt vaikka koirat jostain syystä aloitti turhanpäiväsen mörköhaukkumisen. Tunnistan haukusta jos on tosi kyseessä tai sellaista turhanpäivästä mukamas mörkö haukkua.

No sairaalassa oli ollut ainakin 20 kandia paikalla 🙂 Josta yksi sai vääntää ja kääntää tota ukkoa lääkärin lisäski. Kasvoista kuulema näki enemmän kuin hyvin että sattui, ja sitähän tuo aina valittaa kun lääkärit aina vääntää, niin että on omien sanojen mukaan osat irti taas viikon. Mies vaan sanoi että pitää heidänkin oppia kuitenkin. Säälitti jotenkin . Sanoinkin kaverille että , eipä sekään tyyppi joka päälle ajoi tajua että mies kärsii edelleen, eikä sitä mitä kaikkea tämä on tullut maksamaan . Työpaikka , lääkkeet, ja hermoja, kipuja ym ym ym..

Tämäkin kolari muistuttaa aina myös Matusta. Mies sai elää, poika ei. Muistuttaa että pikkusällin piti lähteä isän kanssa , ja jos niin olisi tehnyt minulla ei olisi poikaa. Onkohan suuremmat voimat päättänyt että minä olen joku kuoleman ekpertti tai mistäköhän on kyse?

No koko kirjoituksen pointti oli se että te kenelle kuolema on kohdannut pienen ajan sisällä, kun olette juuri pääseet hiukan jaloillenne. Kun tulee se pohjasukellus josta taas noustaan ja pystyy kuitenkin ehkä tuntemaan nälkää ja jopa nukkua.

Asia on niin iso, että vaikka pystyy elämään ns. normaalia elämää, mistä minäkin kirjoitan, niin täydellistä, tavallaan entistä olotilaa ei vaan voi saavuttaa. Hetkittäin, ajoittain kyllä, mutta ei täydellistä. Se täydellinen elämä oli, ja vasta kun kykenette itse hyväksymään asian, ja vasta kun olette oppineet elämään tätä uutta elämää, hyväksyen että se mikä on ollut , tulee aina olemaan kanssanne , mutta eri tavalla . Hitsit miten vaikeasti yritän selittää. Eli kun tämäkin valitettava onnettomuus tapahtui, se muistuttaa aina teitä omasta menetyksestänne. Alussa se repii tuoreen haavan esille, voi jopa itkeä ja vajota itsekkin. Kestää kauemmin nollata toistenkin surut tavallaan.

Ns. normaali ihminen joka ei ole kokenut mitään vastavaa voi unohtaa koko uutisen heti noustuaan ja korkeintaan todeta asia kahvipöydässä jollekkin. Me emme unohda, en minäkään vieläkään kykene siihen, mutta paljon rauhallisemmin kuitenkin. Mutta olen minäkin tätä asiaa miettinyt monet kerrat eilen, ja monet kerrat tänään. Mietin sitä kun mieheni soitti, mietin sitä kun ajoin jyrkkää mäkeä ja totesin että se oli hiekoitettu ensimmäisen kerran minun muistini mukaan. Mietin sitä kun laitoin pojalle tekstarin kun kiitin häntä koneeni putsauksesta. Mietin sitä illalla sängyssä. En mieti sitä koko ajan, taukoamatta. En menetä yöuniani enää. Mietin jopa rakkaaan serkkuni lasten puolesta peläten. Poikani puolesta peläten. Pieniä hippusia sataa koko ajan. Joka kerta kun mieheni sanoo.- Aja varovasti, mietin ja tiedän miksi hän niin sanoo. Kun työmatkalla näin kuorma auton pysähtyneen tien sivuun koska puhui puhelimessa, kiitin ja mietin että onpa järkevä mies. Tunsin myös kiitollisuutta pojan tyttöystävää kohtaan joka on tarkka näissä asioissa. Tunnen kiitollisuuttaa häntä kohtaan että he puhuu ja he kunnioittaa toisiaan. Kaikki asiat linkkityy niin moneen asiaan jota kai kutsutaan elämäksi.

Mutta voin myös kuvitella miten joku lukiessaan minun kokemuksia on turhautunut kun kerron tästä omasta uudesta elämästäni tänään.

Ketä kiinnostaa jos minulla oli hyvä päivä? Ketä kiinnostaa mistä olen onnellinen, kiitollinen? Ei ketään kenen suru on vasta ns. työn alla. Mutta siksi kirjoitan siitäkin hiukan, koska vain sillä pystyn todistamaan että minäkin olin se joka makasi vessan lattialla ja oksensin. Minäkin vapusin sinne syvään. Mutta tässä minä olen tänään ja mietin jopa miten lihava minä olen, tai mitä siivoan seuraavaksi kotona, tai sitä sun tätä ns. ihan huuhaajuttua mikä ei kiinnosta ketään. Normi ihmisten mielestä vietän ihan älyttömän tylsää elämää , joskus jopa omasta mielestäni. Lastensa menettäneen ihmisen mielestä, elämäni nyt ei ole mahdollista, tai se ei kiinnosta koska juuri minä rakastin niin ja niin paljon, eniten koko maailmassa. Juuri minä en voi saavuttaa tuollaista elämää.

Jos niin tunnet, et ole valmis hyväksymään että voit kokea näin, et ehkä usko sen olevan mahdollista. Tunnen suurta surua ja aitoa surua muidenkin puolesta että teidänkin pitää käydä tämä kaikki läpi . Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Niin kuin jossain kirjoitin. Kuljemme tavallaan tiemme yksin vaikka päämäärä tavallaan on sama. Kuljemme kaikki kohti omaa kuolemamme niin kurjalta kuin se tuntuukin, mutta joskus me kaikki kuolemme. Mutta sitä ennen on elämää, ja minun voimani oli poika, minun maanpäällinen voimani. Hänen takia minä elän. Hänen takia olen tässä tänään. Oman itseni takia olen myöskin tässä, koska minä itse olen tämän työni tehnyt, ja se on kestänyt kauan.

Onnekseni voin kai sanoa että suren jo muitakin asioita. Kuten mieheni tulevaa leikkausta. Olen tänään hiton onnellinen että pääsi hyvälle lääkärille, olen onnellinen niistä pienistä pillereistä. Olen onnellinen että pääsin ehjänä kotiin. Olen onnellinen ihanista työkavereista jotka jälleen teki tästä päivästä hyvän. Ei he sääli minua, ei he yritä mitään väkisin, he vaan on ja se riittää minulle.

Minä jos joku olen itselleni sadisti. Joten en todellakaan ole teko-onnellinen mistään. Olen aidosti onnellinne jos olen. Onnekseni voin olla sitä aika usein.

Olen oppinut kulkemaan niiden pienten ajatusteni kanssa. Ne ei hallitse elämääni enää. En tunne huonoa omatuntoa siitä että olin onnellinen ja nautin jostain tänään. Näin työkaverin ihanan kuvan mekosta josta hän puhui. Olin onnellinen hänen puolesta. Olin onnellinen ja oli hauskaa kun koluttiin varastoa kavereiden kanssa , autoin kaveria loppuillasta ja oli kivaa tehdä niin. En nauranut vatsa kippurassa ja silti oli keskimääräistä parempi iltavuoro.

No tänään suostuin jälleen kerran palaamaan makuuhuoneeseen nukkumaan, ja luojan kiitos koira ei ole pierinyt. Suunnittelin jo muuttavani toiseen huoneeseen, mutta jostain syystä nukun parhaiten tässä makuuhuoneessa. Toiseksi yritän säästää kuluissa ja olisi tyhmää nostaa lämpöä siellä toisessa sen takia että nukun muutaman tunnin.

No täällä ollaan, ja äsken mies heräsi. Joo lasken usein ja olen tottunut siihen. Mies joka ei osaa olla hiljaa. Jostain syystä kun iltavuoro vaihtuu aamuvuoroon en saa unta, tämä on joku psykologinen juttu kai, kun pitäisi nukkua en sitä sitten tee. No sitten lasken vaan vuoroja , että kyllä se siitä, tarkoittaa että nukun huomenna duunin jälkeen päikkärit.

No tossa kun kuvittelin ettei mies taatusti herää, laskin käden hänen päälle ja yritin siirtää hyvää energiaa hänelle. Tosin mietin siirtyykö huonot minulle. Siis minulla ei ole hajuakaan toimiiko se, mutta eipä siinä mitään häviäkkään. Koitimme sitä kaverin jalkaankin kun se oli kipsissä. Hän sentään uskoo sen olevan mahdollista. Hän tunsi varpaissa jotain lämpöä vaikka käteni oli sääressä. Joo saa nauraa, ja toivon mukaan niin tapahtuukin, tai kelpaa isot huokauksetkin 😀

Eipä taida pillerit auttaa, koska ukko nostaa taas jalkaa pystyyn ja vaikeroi hiukan. Toivottavasti ne on sellaisia jotka auttaa kun on ottanut niitä muutaman päivän.

Täytyy varmaan alkaa hieman hieroa joten malttia ja uskoa huomiseen. Voimaenergiaa kaikille jotka sitä tarvii, yritän lähettää sitä 😉  Voimia

Syvä ja lämmin osanottoni kahden pienen lapsensa menettäneille    <3 <3