pieni koirani

Tänään heräsin ja hitto vie edelleen lämpöä, tosin olo suht hyvä. Räkä on nyt jumittunut toiseen poskionteloon ja on niin sitkeässä ettei tahdo niistämällä tulla ulos..

Nyt on ongelmia josta en aijo avautua täällä, kunhan nyt mainitsen . Jääkaappi oli tyhjä ja aamupala olikin broilerinkoipi ja raejuustoa, muuta ei ollut. Pakkohan se on kauppaan lähteä, nappaan vanhimman koirani mukaan , jotta vastapeluri saa olla kauemmin vapaana koko talossa muiden kanssa. Vanhus on vanhus , eli oikein virkeä tapaus, kuulo reistaa joka on vaan ollut eduksi kun salakuljetan toisen khh:een kautta ulos.

Minun on ihan pakko saada myös kengät ja päätän yhdistää nämä kaksi asiaa. En ollut edes ulos päässyt kun  mietin jaksanko sittenkään ajaa pidemmälle kuin lähikauppaan. Haen ensimmäisen kenkäkaupan ja koitan tasan kahdet parit josta toiset on sikahyvän näköiset, mutta toiset tuntuu jalassa paremmilta, ostan paremmin tuntuvat enkä edes jaksa koittaa molempia. Venytän ne jollei sovi. Huomaan siis todellakin olevani heikossa kunnossa kuitenkin.

Tarvitsen myös lämpimän puseron joka ulottuu pidemmälle kuin napaan asti. Minä en vaatteilla koreile, mutta kun vaihtoehdot kaapissa alkaa olemaan yksi vaihtoehto , on vaan pakko. Voi sitä tuskaa, rullaportaat ylös ja löydänkin ikkunasta heti alusvaatteita, koitan ja kaikki on topattua ja ihania, mutta kunnen nyt satu olemaan A70, kiukuttelen hieman jopa myyjälle. Oikeasti ärsyttää vieläkin. Tässäkö pienessä hyllyssä teillä on kaikki ei topatut sanon. On meillä täälläkin, näyttää jotain mustaa ja yhdet valkoiset. Onpa värikästä tokaisen ja lähden pois. Tajuan että olen puolikuntoinen koska olen jo ihan poikki. No pusero sitten,. Kiroan miksei kaupoissa ole mallinukkeja miten kuuluu pukeutua jotta ei näytä siltä kun olisi tullut suoraan 80 luvun vaatekaapista. Löydän yhden ihanan paidan. – Onko näitä lisää? – Valitan viimeinen kappale, mutta keskustassa on plää plää plää.. Kiitos ei ajattelen ja laitan xs:n paidan henkariin takaisin.  Miesten osasto on ennenkin pelastanut minut, ainoa ongelma on kaula aukot jotka yleensä aina on pyöreäkaulaisia ja pieniä. Ne ahdistaa ja tämän kokoinen nainen näyttää lähinnä maatalouslomittajalta 60 luvulta jos iskee sellaisen päälleen. Ostan silti pari paitaa.

Jalat huutaa hoosiannaa ja ruokakauppaanhan tässä pitäisi vielä mennä. Suuntaan kauppaa kohtaan, kun iskee kammo. Ei, ei ,ei. En oikeasti jaksa kävellä kilometritolkulla jonkun hiton rahkan, vihannesten sun muiden juttujen takia. Pakokauhu ja poikkean suorinta tietä ulos. En vaan kestä enää yhtään ihmistä , enkä jaksa olla ystävävällinen , väsyttää jo vaikka olen ollut vajaa tunnin liikenteessä jos sitäkään.

Maksoi mitä maksoi, nyt suorinta tietä johonkin pikkukauppaan. Ulos ja huh huh. Toki mietin näitä nopeita ostoksia, olisinpa aina yhtä nopeaa kun jotain tarvitsen. Mutta missä autoni on?

Minä joka aina katson tolpan merkin, katson aina liikeen seinää ja painan aina mieleeni jonkun mainoksen jonka mukaan löydän autoni.

Pää lyö täysin tyhjää, ei mitään muistikuvaa miten päin autoni edes olen ajanut. Jalat särkee yhä enemmän ja sattuu. Kuljen rivi riviltä toiseen päähän, mutta en ihan loppuun asti, taas rivi riviltä takaisin , kunnes totean etten näin kauan ole voinut autoani jättää. Taas toiseen suuntaan, ja mietin katsonko oikeasti näitä autoja tai haahulenko vaan nyt jossain ihme tilassa. Alkaa itkettää joka ei todellakaan kuulu tapoihini. Nielen ja jatkan. Mietin keneltä voin pyytää apua, koska en jaksa kohta enää hakea autoa, eikä aivoissa tapahdu yhtään mitään. On täysin mysteeri mihin sen jätin. Mitä olen miettinyt, mistä ovesta menin edes sisälle? Ihan mustaa, täysin tyhjää. Näen mopoauton, erikoisen näköisen, ihan kuin olisin sen nähnyt aikaisemmin. Lopulta olen jo sanonut kahdelle ihmiselle että olen hävittänyt autoni. Lopulta päätin että haen yksinäisen naisen ja pyydän päästä kyytiin, vedoten muistiini tai jotain. Pyydän jopa enekelitä avukseni. Suuntaan lopulta neljennen kerran ihan toiseen päähän hallia yhtä naista kohtaan, ja siinä se minun autoni oli.

Siinä kun kävelin edes takaisin tuli mieleeni Matun kuolema ja aikaa ennen hautajaisia. Oltiin hakemassa valokuvia, eikä löydetty autoa silloinkaan. Miksi tällainen tapahtui nyt, 11 vuotta myöhemmin?

Hitto miten ahdistavaa ja vaikka mietin tilannetta edelleenkin on kuin filmi olisi katkaistu siinä kohtaan kun lukitsin autoni oven. Black out!

Ajan kauppaan jonka oven eteen pääsee mahdollisimman lähelle auton kanssa. Haen ruokatarvikkeet mitä tarvitsen. Koira ulisee autossa, vaikka olin vaan hetken poissa. Olen ilmeisesti stressaantunut kun sairastin aika kauan . Alkaako keho pettämään, enkö enää kestä mitään joka kuluttaa kroppaa? Olenko heikompi kaiken kokemani jälkeen? En tiedä.

Kotona paistan äkkiä itselleni ruokaa ja syön sen alta ajan ilman perunaa tai riisiä, koska nälkä on valtava, haluan vaan lepäämään.

Lepään ja viimeiset nuhatkin alkaa poistumaan. En jaksa edes hakea kuumemittaria. Huokaan koska nyt on vielä kaksi päivää aikaa levätä.

Kaveri soittaa ja pyytää huomiseksi ikeaan, vastaus tulee saman tien, ei käy. Yskin ja yskin ja siitäkin tulee hiki, tai sitten viimeisetkin kuumeet purkautuu ulos, en tiedä enkä edes jaksa miettiä.

Pienin koirista kiipeää rinnalleni ja paijjaan sitä. Tulee suunnaton rakkaus sitä kohtaan. Näykin sen samettisia korvia huulillani. Kehun maailman ihanimmaksi koiraksi, kerron monta kertaa kuinka paljon rakastan just häntä.  -Mamman rakas, mamman paksumaha, mamman silkkupupu, mamma rakastaa niiin kovin sinua ja lässyn lässyn.

Halaan ja suukotan koko ajan ja mietin miten näin pieni voikaan parantaa niin paljon asioita. Kahden kilon klimppi 🙂

Mietin mikä onni oli että juuri tämä koira tuli luokseni . Sekin oli sattuma. Halusin ensin pienen koiran ja ostin sen. Hääräsin sen kanssa vaikka mitä ja ostin kaikkea ihan hölmöä sille. Mutta vanhuushan ei leikkinyt vaan opetti sen hakemaan hiiriä pressujen alta tai puupinojen lähettyviltä. Toi pikkuiselle hiiren valmiiksi tapettuna. Lopulta suostui leikkimään kerran päivässä mutta maks. puoli tuntia. Hän sai olla, mutta ei tulla ns. iholle. Pikkuinen oli nimeltä Sweet xxxx

Sitten töissä hajosi se pieni boksi, minkä nimeä en nyt muista, liittyy tietokoneeseen. En voinut uskoa että se oli taas hajonnut. Soitan asiakkaalle joka tuo koneen minkä kanssa testaamme asian. Rikkihän se oli. Pyydän häntä hakemaan uuden kaupasta ja niin hän lähti ja jätti oman koneensa minulle. Surffaan koirasivuille ja yksi paikkakunnan kenneli kiinnosti ja löydän tämän pikkuisen kuvan sieltä ja minä joka en rakastu pentuihin ja pystyn todellakin lähtemään pentulaatikolta jollei sydän kerran värähdä heti. Minä rakastuin. Soitan miehelleni voinko ostaa koiran. Päätä itse. Just juu. Soitan ja nainen on valmistujaismatkalla ja saapuu vasta seuraavana päivänä kotiin. Sanoo että pari ihmistä on tulossa kello 14 katsomaan pentua. Suljen puhelimen, kun iskee paniikki. Jollen NYT tee jotain se joku kello kaksi ihminen ostaa sen heti. Laitan viestiä.

-Voi tuntua hullulta, mutta varaisin koiran ja maksan sen käteisellä heti jos se teille sopii ja kerron lyhyesti enemmän koirataustastani.

-Vastaus tulee että sopii.

Hermostun ja soitan silti miehelleni että hänen on pakko hakea se, en luota siihen että koira pidetään. Mies kieltäytyy. Aaaaarghhhhhh !!!

Soitan vielä seuraavana päivänä ja varmistan että koira on varattu. kunnes hermo pettää ja suljen kipsani ja lähden hakemaan meidän uutta vauvaa yksin.

Saan koiran paperit ja silmäni suurenee. Nimi on Sweet sweetheart. En meinaa uskoa silmiäni. Kaksi pikkukoiraa ostettu eri kaupungeista ja molempien nimi alkaa Sweet:llä.  Kaiken lisäksi kuulen että juuri meidän pentu oli varattu, mutta pelästyivät kun oli siskoaan puolet pienempi ja ottivat mieluummin hiukan isomman pennun. JESS !

Seuraavaksi katson syntymäpäivää. Meidän hääpäivä !

Olen vakuuttunut että tämä pentu syntyi juuri minua varten ja kas kumma hän on koiristani se joka on ns. minun koira. Mamman lellikki.

Vanhus ja meidän maahanmuuttaja on molemmat mieheni perään, ja fanittaa häntä enemmän kuin kukaan. Mutta pikkuriikkinen on mamman näppy. Miten niin pieni voi antaa niin paljon rakkautta ja parantaa niin paljon mielipahaa.

No palaan toiseen elämäni koiraan. Minun rotunihan on aina ollut saksanpaimenkoira. Surffailin niitä ja puhuin, mutta mieheni oli jo aikoja sitten ilmoittanut että joko koira tai hän. Kyseinen rotu on arvaamaton, lapsentappajia, ovelia , ym ym ym.

Joten unohdin haaveeni sellaisesta. Kunnes kerran hän katsoi olkani yli ja sanoi,. taasko sinä katsot noita koiria. Heitin vitsillä että juu tilasin sellaisen jo. ”mutinaa” Juoksen perässä ja mies istuu ruokapöydässä. -Tarkoittiko tuo mumina kyllä?”mutinaa”

Haen paperin ja raapustan. Annan kirjallisen lupaukseni että vaimoni saa kihlapäivänämme (saattuma) tilata saksanpaimenkoira nartun ja lupaan etten ikinä valita siitä . Mies vetää nimensä paperiin. Minä taas soitan ja tilaan kyseisestä kennellistä nartun jonka syntymää vasta odotetaan. Käsken soittamaan välittömästi kun narttu syntyy. Eräänä yönä syntyi yksi narttu ja loput uroksia. Kysyin. Syntyikö se 20 pv tai 21 pv. 20 pv vastaa kasvattaja.Kasvattaja pidettään tiukkana ja ehkä hieman outona josta en onneksi tiennyt mitään. Perustaa pääasiassa käyttökoiriin. – Myytkö minulle koiran vaikka en tekisi sen kanssa mitään? ( en koskaan lupaa mitään mitä en taatusti pidä) .

-No kai nyt voit vaatia sen tekevän töitä ruokansa eteen? Ja kai voit ulkoilluttaa sitä -Joo lupaan istuttaa sen ennen kun saa ottaa ruoan, mutta jollei koira itse älyä ovea avata , niin aika tyhmä on käyttökoiraksi. Sain varata koiran.

Koirani syntyi 20 tammikuuta 2001. ELI 2001 2001 !!! Magic!

Koira vei mieheni sydämen mennessään ja oli maailman viisain otus. Hän todellakin meni ulos kun halusi ja jouduin ostaman oveen ovipumpun koska ei koskaan oppinut sulkemaan oven mennessään. Se oli niin viisas että pääsi jopa mieheni kanssa sorsastamaan. Nouti kauniisti ensimmäisen sorsan käskystä. Taas odotettiin saalista ja pumm..NOUDA.. ja koira sukeltaa mereen ja tuo miehelleni sorsakuvan 🙂

Ehto oli että koira on aina kanssani. Joten kun lähdin töihin laitoin viljanvärisen palleron povariin. Liikeessä se makasi aina hyllyjen alla , mutta mittasi aina katsellaan ihmisiä. Alle 140 cm tyypit, sai hänet poistumaan takahuoneeseen. Hän oli liikkeeni ja muiden yrittäjien turva. Hän haki postit muillekkin aamuisin kanssani. Hän oli minun ja lasteni turva sekä lähinaapurin turva.

Jos epäilin jotain yksin ollessani , avasin vaan oven ja päästin koiran ulos, kuulin haukusta oliko syytä huoleen. Hän kiersi naapurin mökin, meidän pihan sekä naapurin talon iltaisin.

Kun Matu pääsi ripiltä Matu istui koiran vieressä ja otimme kuvan. Kun Matu kuoli vein koiran salaa hautausmaalle, jotta se ymmärtäisi miksei Matu tule enään kotiin.

Yhtä asiaa en kaipaa ja se oli se valtava karvanlähtö. Koirasta kasvoi iso narttu ja moni luuli sitä urokseksi. Mahtava kaulus , mutta mahtavat oli karvatupotkin jotka tuntui lähtevän vuodet ympäri.

Kun koira aikoinaan oli pakko lopettaa, tiesin sen siitä että se meni ulos nukkumaan sepelin päälle hakien kylmää kipuihinsa. Olin luvannut sille että niin kauan saa elää kunnes kivut vie pilkkeen silmistä. Joten eräänä pyhänä lähdimme molemmat, koira takapenkillä johon ihme kyllä sen saimme autettua. Itse hän käveli ilman remmiä ja nukahti kyynelten saattamana pöydälle, ja kuiskasin vielä että lähetä Matulle terveiset.

Kun mietin poikia ja kaikkia koiriamme, muistan niin paljon hauskoja ja vähemmän hauskoja juttuja. Aina oli pojat ja koirat.

Koirat toi elämää tähän taloon silloin kun kaikki oli hyvin. Kun Matu oli kuollut ja oli vaan vanhus jäljellä, elämä todellakin tuntui pysähtyneen. Helppo koira joka tyytyi olemaan isännän vieressä, olipahan hän autotallissa odottamassa Matua tai sohvalla teveetä katsoen.

Kun haimme piiperoisen numero yksi, tuli jotain mietittävää ja kun pikkarainen tuli, oli vielä enemmän elämää, ja kun pelastimme maahanmuuttajan, elämä vasta alkoi olemaankin, ehkä enemmän kuin tarpeeksi.

Joskus tuntuu sekin väärältä ettei Matu koskaan saanut tutustua näihin uusiin koiriin. Tuntuu kun koiramme todellakin on menettänyt hienon kokemuksen. Koira on koira enkä olisi epäröinnyt lopettaa heidät kaikki jos olisin Matun takaisin saanut. Vaikka olen haudannut heistä monta, en voi koskaan verrata sitä siihen mitä koin. Tätä ei muut kuin koiria rakastavat voi ymmärtää, että edes vertaan. Mutta kun Matu kuoli , minulle tultiin jopa kertomaan, miten hekin suree omaa kuollutta koiraansa, ja miten he ymmärtää. Minä en ymmärtänyt.

Kun poika tule kotiin , puhun aina että veli tuli 🙂 Vaikka poika uhkasi lopettaa äiti/poikasuhteemme jos otan piiperöiset, hän kuitenkin ottaa ne syliin ja tiedän että tavallaan hänkin palaa lapsuudenkotiinsa jossa aina vaan on ja luultavasti aina tulee olemaan koira.

Vhf videoita katsellessani poika kaivaa hiekkalaatikkoa mummin pihalla, ja ajokoira kaivaa samaa kasaa. Poika osaa juuri ja juuri puhua, mutta kohtelee koiraa kuin siskoaan. Tönien sitä välillä pois kun se pilaa hänen kaivauksiaan, ja puhuen sille kuin se oikeasti olisi sisar.

Koirat ja pojat vaan on aina ollut elämäni. Ja nyt koirat pelasti elämäni sai minut nousemaan sohvaltani.

Kun minä en kyennyt korjamaan kaikkea mitä tapahtui, ehkä koirani teki sen puolestani. Ehkä se auttoi vain ja ainoastaan olemaan koira pojalleni. Vanhus on meillä viimeinen rotunsa edustaja ja se symbolisoi enemmän kuin rotua meille, hän on meidän lasten rotu, meidän perheen elämä kuvastuu ja tulee aina muistuttamaan Matusta kun sellainen tulee joskus vastaan, kun vanhus on siirtynyt sinne jonnekkin, toivon mukaan Matun koiraksi.

Näillä jo rauhallisten ajatusten kanssa, haikeana Matua muistelleen ja rakasten jälleen kerran ja ikuisesti myös koiriamme rakasten.

Tänään nuhanenä miehen vaimona.