Tässä oltu pelistä pois kun iski niin kova tauti että nukuin melkein puolitoista vuorokautta putkeen. Vielä on hieman kuumetta mutta silti aika voittaja fiilis jo.

Mutta itse asiaan. Kaverin kanssa hiukan mesetettiin kuulumisia kunnes hän varovasti kyseli, ettei halua loukata mutta olenko käynyt kallonkutistajalla pojan kuoleman jälkeen.

Kiitin rohkeasta kysymyksestä , koska se aidosti oli yksi rohkeimmista kysymyksistä aikoihin. En siis todellakaan loukkaantunut, en alkanut itkemään tai mitään muutakaan , ehkä  suuri hämmästys siitä että rohkeni kysyä. Kiitinkin häntä siitä ja vastasin etten nyt varsinaisesti, jollei ne kolme nelje kertaa lasketa missä olin juttelemassa, sen ei-psykologin kanssa.

Hän toisti pariinkin otteeseen etten ole saanut tehdä surutyötäni, ja se on kesken.

En nyt mitenkään halua häntä loukata , eikä oman lapsen kuolema ole koskaan hauskaa. Mutta tässä kohtaa täytyy myöntää että melkein hymyillyttää. Suurin tunne mikä tuli oli vaan ehkä toivottomuus yleensäkin elää ja yrittää kertoa mitä suru todellakin on oman lapsen menettämisen jälkeen.

Voiko oikeasti oman lapsen kuolemaa koskaan käsitellä jotenkin täydellisesti? Mitä se edes tarkoittaa? Ilmeistä on että se että puhun rohkeasti pojastani ja hänen kuolemasta eri yhteyksistä mihin se sopii, vaan saa ihmiset niin hämilleen. Kun puhun kuolemasta ja elämästä saman kokeneen kanssa, hän ei niinkään hämmästy. Vaikka aikaa olisi kulunut vasta henkäyksen verran tai 10 vuotta sillä ei ole mitään merkitystä. Vähän kokenut ehkä yrittää kysellä enemmän tai jopa itkeä tirauttaa ja jopa voi ymmärtää jotain mihin samaistua. Enemmän kokemusta omaavaa taas jakaa enemmän kokemuksiaan ja pystyy myöskin samaistumaan, mutta yleensä saman kokeneet ei järkyty vaikka itse on kokenut saman. Tottakai mekin jotka olemme asian kokeneet voidaan hämmästellä uusi tapauksia kauhullakin, mutta pohjana on aina tieto tuskasta ja mitä tämä kaikki sisältää, me tiedämme mitä uusi ”jäsen” todellakin joutuu kokemaan kunhan alkusokistaan toipuu.

Keskustelumme pohja liittyi tsemppaamiseen ja yritin luoda toivoa ja vertasin sitä itseeni, että jos minä olen selvinnyt omasta ”ongelmastani” hänkin selviää.

No voihan olla väärässäkin, voinhan olla niin ”sairas” ja traumaattisoitunut etten sitä itse tiedosta. Kuka sen loppujen lopuksi tietää, mutta jos näin on, oletan suurimman osan kavereistanikin jotka on lapsensa menettänyt olevan samassa tilassa.

Tuntuu olevan niin, että jos haluaa olla ns. terveiden joukossa, älä puhu vahingossakaan kuolleesta lapsestasi.

En siis ole katkera tai vihainen vaan päinvastoin, taas sain syyn kirjoittaa jostain.

No selasin hiukan facea ja piti katsoa joku klippi missä kaksi papukaijaa tanssii, mutta se ei auennut ja näin sitten toisen klipin, pojasta joka oli joutunut vakavaan onnettomuuteen . Poika oli erittäin vaikeasti loukkaantunut, menettänyt uskomattoman määrän verta, kolme elintäkin ja luita poikki ym. Hänet elvytettiin 8 kertaa ja makasi koomassa ilman mitään toivoa periaatteessa. Kunnes isän sanat sai hänet  jälleen kerran tsemppaamaan ylös . Lopulta komea poika istuu vanhempiensa kanssa kertomassa siitä ajasta ja miten hän jo treenaa ja kaikki on hyvin .

Tottakai mietin silloin omaa poikaani. Miksei hän voinut selvitä. Kuinka paljon enemmän hän menetti minuutissa verta kuin tämä poika teki? Miksei Matu vajonnut koomaan , olihan hän nuori ja hyvänkuntoinen kaveri, lainataakseni patologin sanoja. Kuinka kauan ihminen elää jos aortta menee poikki? Miksi Matulla kävi niin, miksei vaan monet muut elimet mennyt , mitkä olisi voitu korjata ?

Toisen surullisen mietinnän luin vertaiseni sivuilta. Olisko lapseni jäänyt henkiin jos turvaistuin olisi ollut toisiinpäin?

Vastasin että kokemusta näistä kolareistahan on enemmän kuin yksi. Törmäys voi tulla myös takaapäin, se voi tulla sivuttain niin kuin minun miehelleni kävi. Se voi tulla edestäpäin niin kuin molemmilla pojilla tuli. Vaikka Matiaksen nopeus oli olematon, massa joka tuli vastaan vaan ratkaisi asian. Jos ajatellaan elimiä ja luita, niin miehenihän loukkaantui aika pahastikin. Ja jäi silti henkiin.Kuinka paljon pitää vuotaa verta keuhkoon jotta tukehtuu vereen?  Kuinka paljon heillä oikeasti oli aikaa silloin? En tiedä vastauksia. Sen tiedän että kiire tuli sairaalassa ja mies punktoitiin . Mietin sitäkin kumpi kuvattiin ensin, häntä tai kaveria, en tiedä sitäkään. Mietin jopa miten he sai otettua kuvat, koska kylkiluut oli selän puolella poikki. Luuthan puhkaisi keuhkopussin.

Mietin pieneten lasten pään retkahdusvammoja. Millä muulla keinolla niitä edes pystyy estämään, muuta kuin niskatuella?

Joo kaikenlaista tuli taas mietittyä ja tämäkin on osaa sitä uutta elämää. Olen vaan todennut että onnettomuus on aina onnettomuus, ja mysteeriksi jää miksi jotkut selviää kuin ihmeen kaupalla , kun taas toiset kuolee heti.

Yskien kohti uutta ja toivon mukaan kuumeetonta päivää.