Uskontoa, traumoja ja rehellisyys.

Huh huh mikä päivä, mutta hauska toisaalta. Tänään osui parityöskentelyä ja hyvä pari olikin. Kunnei sanoja tarvita ja työt vaan sujuu. Ei odottamista tai ihmettelyä, turhia selityksiä vaan normaalia toimintaa. Oikein hyvä fiilis jälleen kerran.

No oli taas yksi ärsyttävä juttu joka kerääntynyt siihen pisteeseen että tuli puheeksi serkkuni kanssa, joka oikeasti kai on enemmän sisko kun serkku, ainakin kuvittelen että sisko olisi juuri sellainen. Parasta on että oli sitten kyse mistä vaan, asioista puhutaan suoraan juuri niinkuin se on, kiertelemättä. Me ollaan hyvinkin usein eri mieltä asioista tai ainakin voi olla näkemyseroja, silti meille ei tule koskaan riitaa niistä vaikka taatusti välillä niellään tai sitten puhutaan niin kauan että vaan toteamme olevamme eri mieltä.

Sanoin etten voi ymmärtää (tämä on vaan esimerkki ) että jos lukee että ota yksi karkki pöydältä, ja joku ottaa kaksi, niin se ei vaan mene mun jakeluun. Että jos kaikki tekis väärin, idea koko kehoituksella menettää merkityksen. No kelattiin sitä sitten kauan ja sanoin etten aina kyllä ymmärrä edes itseäni , miten voinkaan nähdä niin typeristä asioista edes vaivaa. Koin että minussa on vikaa ja minun itse pitäisi kyllä kehittyä ihmisenä. No koska en halua kertoa mistä oli kyse, lopetan sen tähän.

Yksi asia johti toiseen ja lopulta puhumme uskonnosta ja kirkkoon kuulumisesta. Mainitsen erään sukulaiseni sanoneen sen jonkun jutun ilmeisesti raamatusta että olen ehkä kirottu seitsemän sukupolven ajan. Eipä siinä mitään, mutta totesin että kuka idiootti edes on niin vatiaivo että sanoo näin surevalle ihmiselle? Osui ja uppos kyllä, ja sen sanon ettei se ainakaan mitenkään minua auttanut, eikä se ollut edes huono selitys miksi Matias kuoli. Serkku oli oikeasti järkyttynyt koko asiasta.

Sitten tuli uskonto puheeksi ja kuka kuuluu kirkkoon ja kuka ei. Sanoin että on aika iso summa minkä maksaa kirkollisveroa. Serkkuni joka aikoinana oli aika aktiivinenkin, jossain jutuissa puolusti kantaansa ja sitä miksi kuulutaan kirkkoon jne. Sanoin että jos olen rehellinen en usko että Jumala asettaa meitä eri arvoiseen asemaan kuulutaan me kirkkoon tai ei. Hän oli tässä asiassa samaa mieltä. Moni kuuluu taatusti ihan tavankin vuoksi kirkkoon. Serkku sanoi että sehän on tavallaan kannatus jotta kirkko pystyy auttamaan ja tarjoamaan omia palveluitaan. Sanoin että onhan se niinkin, mutta jos olen itsekäs, en tarvitse iltapäiväkerhoja, enkä kyllä rehellisyyden nimissä ole muuta saanut kun sen yhden kriisipalaverin, jos se edes liittyi mitenkään kirkkoon , oletan näin, naapurihan sen järjesti.

Yhteinen summa meidän kaksihenkisessä perheestä on kuitenkin aika iso raha jolla saisi kuukaudessakin aika paljon ruokaa. Yritän siis aina ajattelemaan asioita realistisesti. Serkku hiukan tuhati että sehän on oma valinta, että yhtä hyvinhän minä sitten voin erota kirkosta.

Sanoin etten edes uskaltaisi erota kirkosta, ja maksan siis mielenrauhasta vaikka en silti usko että se on Jumalalle mikään ehto, mutta varma on varma. Hänen mielestä Jumala on anteeksiantava ja kaikkea hyvää vaan.

Sanoin etten ole lukenut raamattua että voin perustela tai ottaa mitään esimerkkiä, mutta kyllä kaverini mukaan raamattu oli julmin kirja minkä hän on lukenut. Eihän Jumalakaan voi kaikkea antaa anteeksi. Silloinhan täällä voisi sikailla ihan niin paljon kun haluaa ja vaan luottaa siihen ettei mistään tule mitään seuraumuksia. Ihmettelin miten hänellä oli niin hyvä kuva uskosta ja minulla taas täynnä pelkoja. OIkeasti eroaisin ihan rahan takia kirkosta , mutta voisin henkisesti niin huonosti etten niin tule tekemään. Pelaan tässäkin kohtaa enemminkin varman päälle.

Siksi huudan tolle ukollekkin ettei se saa puhua pahaa tai arvostella , koska poika on yhteinen, enkä halua että poikani tapetaan sen takia ettei hän osaa käyttäytyä.

No ihmeteltiin miten koko uskonto on tullut kuvioihin. Sanoin että ihan pienenä abt. 3-4 vuotiaana mutsi kyllä kiikutti minut tunniksi seurakunnan kerhoon ja minä onnelisena hypin katuja pitkin laulaen ulkoa opittua virttä täysillä, tajuamatta mitä edes teen. Muistan sen kun eilisen. Siitä päätelleen olen kai siellä muutaman kerran käynyt, vaikka en muista kun sen yhden , ilmeisesti ensimmäisen kerran. Minua pelotti vaikka se täti puhui ystävällisesti, istuin kuitenkin silti ison pöydän alla koko session. Siksi lapsille pitää oikeasti minusta selittää asiat juurta jaksain eikä vaan heittää kerhoon, että kyllä se siitä (sivuajatus Matun päiväkoti, jossa hän todellakin viihtyi ekasta päivästä lähtien). Pahin painajainen on aina että jättäisin ihmisen pelkäämään jotain, ja yritän aina keksiä kaikkeni jotta pelko poistuu ja ihminen rauhoittuu.

No toinen mielikuva on minun ihana kesä äiti joka oli hyvinkin uskovainen. Ihminen joka taatusti oli rehellisin ihminen maan päällä. Ei ollut yhtään kysymystä mihin hän ei olisi vastannut juuri niin kuin asia on. Uskon että hänellä oli suurempi tarkoitus ja vaikutus elämääni kun olen koskaan ymmärtänytkään, ehkäpä tämäkin oivallus tuli juuri tänään. Hän vaan oli niin ihana ihminen kun olla ja voi, joka kuunteli , ja teki kaikkensa meidän lasten eteen. Ei meitä hemmoteltu , mutta yllätykset oli aina ihan superhyviä, hän lauloi, soitti kitaraa, luki rukouksia mutta saatiin myös jäähyä jos huudettiin naapurin pojalle jotain rumia. Tähän asti kaikki hyvin. Minä tyttö opin yhden rukouksen ulkoa , mutta se toinen oli niin vaikea etten koskaan oppinut sitä kunnolla. Seinällä oli enkelistä kuva ja rukous.Kesät tuntui kesältä ja hän jos joku antoi minulle ne kultaiset lapsuusmuistot.

Äiti vei meidät perhepäivähoitajalle joka asui kadun toisella puolella kun aloitti työt. Ei täti ollut ilkeä, ja omisti jopa mäyräkoiran, josta tykkäsin. Mutta hän oli jehova. Minä aloin selittämään äidille miten me päästään paratiisiin kun se päivä koittaa ettei kukaan sodi ja plää plää plää. Veljeni oli hyvin pieni ja oli laittanut leegoja housuihin, ei siis taskuihin. Ja silloin muistan hänen väittävän minulle että veljeni on varastanut leegoja, ja kertoi tästä äidillenikin. Minä pelkäsin, enkä uskaltanut sanoa mitään vaikka olisin halunut sanoa ettei noin pieni poika edes tiedä mikä on varastaminen , vaan hän on istunut ja vaan laittanut niitä housujen kuminauhaa venyttäen housuihin, että se on ollut leikki. Olin hiljaa, mutta ajattelin että se nainen ei ymmärrä ja minua suretti veljeni puolesta. Ärsyttää vieläkin. No siellä emme olleet kauan hoidossa koska äiti kyllästyi kai minun paratiisi ja helvettijuttuihin. Minähän uskoin kaiken mitä aikuiset sanoi. Olin jopa hieman surullinen kun äiti selitti jotain jollekkin ettei voi meitä siellä pitää hoidossa.

Silloin me oivallettiin serkkuni kanssa että se on taatusti minun Jumalan pelkoni syy että ajattelen niin kuin ajattelen ja kärsin näistä traumoista. Sen on oikeasti pakko olla näin. Ehkä tämä blogi ei ollutkaan niin huono loppujen lopuksi. 😀

Kysyin serkultani että uskallatko itse tehdä jotain tietoisesti väärin, ilman pelkoa ja sen lisäksi vielä tuhatta kysymystä jotka tarkentaa mielipiteemme miten kuuluu elää ja miten ei,  saako kaiken anteeksi vai ei. Onko kostoa vai ei jne. Serkku jaksaa vastata ja täytyy sanoa että on kyllä yksi kärsivällisimmistä ihmistä minkä olen koskaan tuntenut. Minulle ei riitä että asioita silotellaan, vaan ne pitää perustella myös. Minua ei siis myöskään lohduta jos joku löytää jonkun hyvän lauseen raamatusta jossa lukee, esim. että saat kaikki syntisi anteeksi. Joten minähän intän loppuun asti .-Väitätkö etteikö raamatussa ole mukamas mitään pelottavaa tai joka viittaa rangaistuksiin? Ehkä tässä syy siihenkin miksen ole lukenut raamattua sen tarkemmin. Kauheaa tunnustaa että olen käyttänyt raamattua ihan toiseen tarkoitukseen. Nauratta oikein tämäkin idioottitunnustus.

Olen siis (sisäinen kikatus, anteeksi siitäkin) varsinkin kun Matu kuoli joskus miettinyt että mitäköhän Jumala haluaisi sanoa minulle ja sitten avaan raamatun summissa ja luen juuri sen sivun mikä avautuu. Usein teksti ei anna mitään vastauksia ja olen huomannut että uudessa testamentista saa paremmat vastaukset tai selvempää tekstiä ainakin. Tosin en voi sanoa että tekstit aina mitenkään valaise minua. Ooou mai gaad, nyt hävettää ja naurattaa 🙂 Tämän saan taatusti anteeksi silti 🙂 Vihkiraamattu tuli ainakin käyttöön.

Sen verran pelkään jopa raamattua että löysin poikien raamatun tai olisiko ollut virsikirja, en muista joka oli aikalailla tuhottu. Joten olen jopa miettinyt alkuaikoina että oliko se sitten niin iso synti, että pitää kai Juamalan tajuta millaiset pojat voi olla. Voidaanko toisen lasta tappaa sen takia ettei hän kunnioittanut ns. pyhää kirjaa. tai olenko minä tehnyt väärin kunnen ole rankaissut lastani tämän takia tai ja tai ja tai.

Herää uusi kysymys. Jollei äiti olisi meidät koskaan viennyt jehovantodistajalle hoitoon, olisko minun suruni ollut erilaista, jollakkin tavalla lempeämpää itseäni kohtaan. Minähän olen se suurin syyttäjä itseäni kohtaan, koska olen tuhannet kerrat kierinyt ja miettinyt mitä minä tein väärin koska minun lapseni valittiin kuolemaan, hänet tavallaan tapettiin koska joku on tehnyt syntiä. Totean vaan että ei se uskonto ihan joka tapauksessa aina ole helpotuskaan vaikka olen niin kuvitellut tähän asti. Pakkohan noin niinkuin psykoloogisesti ajateltuna, ihmisen tausta vaikutta siihen miten käsittelin Matun kuolemaa.

Hyvä oivallus, totean vaan olevani kai itse paras psykoloogini , no he he , enpä rehellisyyden nimissä ole kertaakaan sellaisella edes ollut. Onneksi kaveri on psykologi, mutta olen aina ajatellut niin että hän tekee sitä työkseen, joten minä en häntä haluaa rasittaa lisäduuneilla tavallaan. Mutta tämä on ehkä pakko kysyä. Ans kattoo mitä teen.

Ongelma jonka juuri äsken oivalsin on kai , miten tätä sitten voi muuttaa? Miten voin muuttaa jotain joka juontaa niinkin kaukaa, koska nyt alan olevan vuorenvarma että hoitopaikka on kaiken pahan alku ja juuri. Eihän tämä ole Jumalan syy varsinaisesti vaan tuiki tavallisen ihmisen vika. Nyt ymmärrän toisaalta hyvinkin yhtä kaveriani joka ei muuta tehnytkään kun kävi kirkossa kun oma lapsi kuoli. Tosin olen ollut hyvinkin huojentunut hänen puolesta aina että hän löysi oman tiensä tavallaan. Todella huojentunut että edes jollain ihmisellä on joku lohtu, turva ja rauha kaiken paskan keskellä, meinaan hänen suru oli musertava. Toisaalta en kyllä ole tavannut ketään kuka ei sitä olisi ollut.

Aikaisemmin olen sanonut että olipa usko mikä hyvänsä , jos siihen uskoo ihan täysillä koen sen olevan hyvä voimavara joka on hyväksi surevalle. Allekirjoitan sen tänäänkin.

Minun uskomukseni ilman faktaa, on kuitenkin se, että oletan aika suuren osan ihmisistä kuuluvan kirkkoon muodonkin vuoksi. Osa elää silti aika tavallista elämää mihin ei usko tule voimakkasti esillä. Ei käydä kirkossa, ei rukoilla eikä muutenkaan oikeastaan kai edes ajatella asiaa sen koomin. Ehkä minä kuulun eniten tähän ryhmään ja ehkäpä juuri siksi ajattelen että moni muukin näin elää ja ajattelee. Voin olla väärässäkin.

Uskon myöskin sen ett kun oma lapsi kuolee , se oma usko tulee taatusti mieleen,  jollei muuta ja jollei koskaan ole rukoillut, niin veikkaan aika monen niin tekevän ja odottavan ihmettäkin.

Omaksi onnekseni voin sanoa uskovani, mutta uskon omaan ajatusmaailmaani joka minusta kulkee aika hyvin käsi kädessä peruskristityn ajatusmaailman kanssa.

Nyt siis jää nähtäväksi ”vapaudunko” traumastani että Jumala kosti minulle tai miehelleni tai vejelle tai jopa Matiakselle. Uskon että traumat on aika vaikeaa purkaa ja poistaa. No ainakin helpotus oivaltaa jotain, enpä olisi uskonut.

Olen kyllä tänäänkin tehnyt syntiä koska oikeasti oli pakko sanoa serkulleni asioita joka vaan ärsytti niin paljon kun olla ja voi. Ehkäpä pitää pyytää anteeksi sitäkin tänään.

Kirkosta noin niin kuin muuten, voisi kyllä olla iloisempi paikka, hiukan rennompi. Kunnioitus on ihan hyvä juttu eikä kaikki tarvitse minunkaan mielestä olla pelkkää showta, mutta kun katsoo televisiosta miten ulkomailla lauletaan ja tavallaan bailataan seisaaltaan, en voi kun hymyillä. Tulee oikeasti aika iloiseksi kun katsoo miten kivaa ihmisillä on.

Kaveri taas erosi kirkosta oman lapsen kuoltua, minkä ymmärrän hyvin. Mikä sellainen Jumala on joka antaa lapsen kuolla?

Olen miettinyt näitä samoja asioita. Missä oli Matiaksen suojelusenkeli. Missä oli Jumala? Miksi Matias valittiin kuolemaan? Miksi minulle annettiin ihan poika jonka piti ottaa pois ja tuottaa niin paljon tuskaa meille kolmelle? Meidän perhe rikottiin. Miksei meidän perhe saanut nauttia ja iloita tästä elämästä täysillä?

Samalla kun mietit missä suojelusenkeli oli, olen luonut mielikuvan että juuri enkeli Matun haki ja sattoi sinne jonnekkin.

Joskus elämä vaan on niin syvältä kun olla ja voi. Vaatii kyllä aika paljon pitämään itseään kasassa, eikä oikeasti tarvittaisi enempää vaikeuksia , tässä on kyllä ihan tarpeeksi.

Siksi haluan aina auttaa jos vaan voin. Toki tunnen suurta riittämättömyyttä, mutta olen oppinut etten voi auttaa kaikkia suoraan, vaan tavallaan kannatella matkan aikana kunnes joku on sen verran vahva että pärjää paremmin. En osaa sanoa oliko se minun syntymäni tarkoitus, ehkäpä Matias kuoli sen takia, en tiedä sitäkään enää.

Toivon itselleni nopean kuoleman. En vaan itseni takia vaan läheisten. En halua heidän miettivän miten voin, enkä jättää muistoksi mitään surullista. En halua itse pelätä, ja valitettavasti tiedän että niinkin voi käydä, koska tiedän mitä ystäväni kysyi juuri ennen kuolemaansa. Jokaisen pitäisi saada kuolla kivuitta, ja sydän rauhassa ilman pelkoja tai huolia. Ainoa asia joka oikeasti lohduttaa , on että uskon ihmisen sielun lähtevän periaatteessa hiukan ennen maanpäälistä virallista kuolinaikaansa. Uskon täysin että jotkut näkee hakijansa. Itse toivon että minun hakijani on Matias. Kuolenpa miten hyvänsä toivon että kuolen niin että aiheutan mahdollsimmaan vähän surua läheisilleni. Siksikin kirjoitan, koska tämä on tavallaan vahvistus aika moneen kysymykseen, mitä ajattelen kuolemasta, mihin uskon joutuvani ja varsinkin sen että saan silloin tavata Matiaksen , en siis ole yksin. Tämä lohduttaa taatusti eniten, uskoipa sitten poika itse mitä hyvänsä. Tietoisuus siitä että minä’ uskon riittää.

Haluan että poikani tietää että koen myöskin kuoleman olevan joskus armollinen, vapauttava hyvä asia. Joten jos sairastun, toivon todellakin kuolevani mahdollisimman nopeasti siihen, ja ainakin niin järjissäni että pystyn itse vaikuttamaan asioihini, mikäli sairauteen alkaa liittyä kipua ja toivottomuutta parantumisesta. Minun elämä on omassa kodissani ja läheisteni kanssa.

Olen pahoillani jos loukkasin jotain mahdollista jehovaa, mutta tämä on minun kokemukseni ja minun totuuteni. Tunnen jopa ihan mukavia  ihmisiä jotka siihen uskoo. Minulle se vaan on liian pelottava juttu joka ei lohduta minua ollenkaan, että mukamas on huonompikin vaihtoehto kuin taivas. En kiellä enkä tuomitse ketään uskomaan mihin ikinä uskottekaan, kaikki mihin uskotte kuin vuoreen, on teidän voimavaranne.

Niin kuin uskon että koirankin opettaa ennemmin hyvällä ja palkinnoilla , uskon myöskin enemmän hyvään kuin pahaan. Uskon ihmisten rohkaisuun, lohdutukseen, ja tukemiseen enemmän kuin pakottamiseen ja uhkailuun. Hyvä voittaa aina pahan ja vahvin voimavara edelleenkin rakkaus.

Näin tänään yhden puhelun jälkeen jälleen kerran 🙂