Ehkä on syytä aloitta hyvistä asioista. Työsoppari maaliskuun loppuun. Jotenkin yritän nyt vaan ottaa päivä kerrallaan, ei ainakaan pety. Toisaalta koen itseni tyhmäksi, kun voisi tehdä asioille jotain, edes yrittää. Häpeän tunnustaa että joskus tunteet menee järjen edellä. Ottaisin koska vaan lottovoiton , ajaisin mieluummin bemarilla ja maasturilla . No käännän tämänkin että ainakin kulutan tätä elämääni nyt mukavien ihmisten seurassa, enkä vedä hampaat irvessä pakosta jossain missä en viihdy. Otetaan kaikki irti mitä saa 🙂 Se siitä, asiat ei parane sillä että ruikuttaa tai stressaa, joten i try to forgett.

Usein mietin missä poika mahdollisesti on ennen kuin soitan, joka tuntuu hullulta kun on jo kerran jättänyt sen tärkeimmän soiton soittamattaa. Epäilen etten olisi soittanut autosta vaan vielä töistä, joten olisiko se puhelu sittenkään pelastanut Matun? Miksen lähtenyt 2 minuttia ennen. Tässä kohtaa voisin vetää Jumalan mukaan, miksei hän antanut minulle sitä oloa..ääh..en oikeasti edes jaksa kelata asioita enää.

Ostin kaupasta jugurttia joka sisälsi sokeria. Miten idootti voikaan nainen olla. Potee huonoa omatuntoa siitä että syö jugurtin kun on koko joulun puputtanut suklaata rasiakaupalla. Tässä kohtaa ei ehkä pitäisi mainita että se oli kilon purkki 🙂 Aivan sama, enkä siis ole mitään laihdutus päätöksiä tehnyt vieläkään. Positiivista että jopa täällä tunnustan että olen jopa päässyt tähän pisteeseen että edes silloin tällöin mietin näinkin typeriä asioita.

Onnellinen oivallukseni on pitänyt aika hyvin ja on oikeasti aika puhdas olo sisäisesti. Mutta en mene vannomaan että se olisi mitään 100% vapautumista tai mitään. Mutta hiton hyvä oivallus ainakin. Enemminkin kallistun sen puoleen, että ”herranpelko” on ja pysyy jossain muodossa, joten tuskin elämäntapani ainakaan suuresti muuttuu.

Töissä oli kivaa tai surullista miten sen nyt sanoisi. Hyvä että tutustuin yhteen huipputyyppiin, joka valitettavasti sai duunipaikan muualta. Harvoin haen ihmisiä varta vasten sanoakseni heipat, mutta tässä kohtaa tein poikkeuksen halauksen kera. Tykkään ihmistä jotka on juuri sitä mitä ovat, mieluummin tietenkin hiukan outoja. Ei hän nyt silleen outo muuten ollut, mutta sanotaanko että teki lähtemättömän vaikutuksen ja huumori oli just parasta. Sellainen ihminen jonka tiedät olevan aito tavallaan. Joo eli kun mietin miten kuvailisin hänet, sanoisin kai, asiallinen, määrätietoinen, oman tiensä kulkija, hauska , ei mielistelijä. Huippuyksilö joka taatusti pärjää. Silmissäni näen ison hymyn. Tulin todellakin iloiseksi pelkästään muistosta 😀 Kumma miten kehoni muuttuu sitä mukaan mistä kirjoitan. Eli nyt kuplii iloa sisälläni ja jopa hymyilen itsekkin. Hyvä niin, täänks to my body.

Kun taas mietin Matua, näen tottakai kaikki se mistä olen kirjoittanut. Hymyilevä ja nauravainen, siis todellakin iso nauru , suu ihan auki ja pää kallellaan taaksepäin.

Mietin mitä kaikkea oltaisiin tehty, ja tuntuu kummalliselta että se viimeinen joulunaika mikä meillä oli, vaan oli niin erikoinen arkisuudessaan. Joo mietin miksi ihmeessä hän pyysi minua mukaan ostoksille. Tottakai kävin hänen kanssa kaupoissa kun asui kotona ja piti ostaa luistimia, jäkiskamoja, kaupassa pienenä poikana ruokaostoksilla jne. Mutta ei me juurikaan käyty kahdestaan shoppailemassa. Ja se yksi viesti,- joo mennään, äiti ja poika yhdessä. Se ei tavallaan edes kuullostanut Matulta. Tässä kohtaa voisin taas vetää Jumalan mukaan. Halusiko Jumala että minulle jää jotain mitä muistella , koska kaikki oli ennalta kirjoitettu? Tai se megapitkä halaus, kun isi laittoi ruokaa ja me vaan seistään siinä halaamassa, ja jäädään vielä roikkumaan toisiimme liimautuneena pitkäksi aikaa vieri vieressä kädet toisiimme kietoutuneena. Miten ihana poika minulla olikaan.

Olisiko tämä ollut joku uusi alku , joku uusi käyttäymismalli kun hän oli muuttamassa pois, ja majailikin paljon tyttöystävänsä luona muutenkin, jolleivät olleet täällä. Miksi Matu ei voinnut viettää viimeiset päivät enemmän kotona, jotta olisin saanut kaikki imettyä itseeni tavallaan? Mitä hyötyä jollekkin tytölle oli tästä,että hän sai ne muistot? Nuori ja tiesin jo silloin että hänen elämä jatkuu, lapsineen ja kaikkea mitä siihen aikuisuuteen kasvamiseen kuuluukin.

Toinen asia mitä olen miettinyt on tämä joulu. Äiti kysyi, kuka toi toinen poika on noissa kuvissa. Kuvissa oli Matu. Vastasin vaan nopeasti , äryyntyneenä että Matuhan niissä on molemmissa. Tein niin kuin selväksi että se oli siinä. En loukkaantunut siitä ettei hän mukamas tiennyt, tai oliko se tapa ottaa Matu puheeksi? Kolmas kuvahan oli joulupöydässä. Pappasta oli yksi kuva, jossa pitää edesmennyttä koiraamme sylissä. Aika sopivasti ja täysin vahinko. No mitä sitä periaatteessa miettimään, miksi reagoin niin kuin tein, joulu oli ja meni jo. Silti olen vaan niitä ihmisiä joka tutkii ja miettii ja analysoi ja kääntää ja vääntää asioita joka kiinnostaa, ja ihmismieli on juuri yksi asioista joka kiehtoo. Silti päätin että ensi jouluna ollaan ihan vaan ydinperheen kesken, jos nyt elossa ollaan siis.

Ainoa ns. ulkopuolinen joka minua ei häiritse on pojan tyttöystävä. Minua ei paina pätkääkään että hän tulee esim. Matun haudalle. Hän tavallaan kuuluukin olla siellä , ihan kuin esitellä itsensä Matulle, tai ehkä se onkin enemmän se että me olemme ottaneet hänet jo perheesemme niikuin omaksi tytöksi. Niin se taitaa olla.

Jos Matu eläisi oltaisiin tietenkin vietetty joulut isommassa porukassa koska olisi kaksi tyttöäkin mukana. Viimeinen lause on se miksi taas päätin kirjoittaa. Minä siis oletan näin, minä kai haaveilen että se olisi ollut niin. Totuutta en saa koskaan tietää. Kuka sen tietää olisiko Matu ollut lyhyessä narussa tulevan siippansa ohjattavissa, joka olisi päättänyt että he käy meillä vaan vaikkapa joulupäivänä.  No niin en halua uskoa että se olisi ollut niin. Koska ainakin ainoa elävä poikani kunnioittaa aina minua äitienpäivänä, jouluaattona ainakin tähän asti, isänpäivänä . Soittaa meidän synttäreilläkin. Muistaa myös isovanhempansa. Mietin mahtaako Matun kuolemakin olla syy siihen ettei hän voisi kuvitellakkaan olevansa poissa jouluaaton. Joulu ilman poikaa ei olisi mitään, menisi tavallaan koko vuosi hukkaan. Nämäkin ajatukset on ihan turhia periaatteessa, koska lapseni on aikuinen, miten kamala sana se onkaan.

Kaveri tossa päivitti faceen että poika aloitti autokoulun koska täytti 18 vuotta. Muistan kun haimme Matulle kortin tai jotain joka liittyi autokouluun ja minä näen vaan tietokoneruudussa jonkun tekstin mitä en muista tarkkaan miten se meni. Jotain etten ole enää vastuussa pojastani tyyliin. Apua, naps ja se on virallista. Se oli aika kauheaa lukea. Kuvastaa kyllä juuri minun äitiyttä. Äiti hoitaa, järkkää, soittaa . Nyt minulla ei ollut mitään oikeutta mihinkään, enkä voinut edes kuolemankaan jälkeen edes sulkea puhelinliittymää todistamatta että poikani todellakin on kuollut. Siis ymmärrän tämän täysin ja se on luonnollista, mutta kyllä se riipaisi silti.

Mietin miten Matun luonne olisi muuttunut tai olisiko se muuttunut ?Kuinka paljon hän olisi ollut tekemisissä veljensä kanssa ? Olisiko tytöt ja pojat viettäneet keskenään paljon aikaa? Oletan että ainakin pojat olisi ollut, ja se vasta riipaiseekin sydäntä ettei se ole enää mahdollista. Pojalla ei vaan ole ketään , vaan me kaksi ja jos kaikki käy niikuin toivon , että me kuollaan ensin, kaikki paska jää hänelle selvitettäväksi. Vaikka kuinka olen järjestänyt kaikki asiani helpottakseen häntä , jää silti tuhatta asiaa. Ei lapset sitä ehkä mieti, kun he luulee pärjäävänsä itse, ja onneksi tiedän ettei poikani ole mikään tumpelo joka ei pärjää, mutta silti on aika tyhjän päällä kunnei vanhempia ole. Me ollaan vanhempina kuitenkin tavallaan se vahva vuori ja taustatuki , keneen voi ottaa yhteyttä jos on jotain.

Uusi vuosi oli ja meni ja eletään alkuvuotta. Kohta on taas Matun synttärit, koska vuosi alkaa aina hänen synttäreillä. Ihan kun vaihde napsahtaa toiseen asentoon automaattisesti , kun oikeasti joka kerta mietin heti perään ja sitten ei olekkaan paljon aikaa kun vietetään pojan synttärit, sitten se on siinä tavallaan.

Toinen asia mikä joskus hiukan surettaa on se että kun on joku päivä. Kuten synttärit tai joulu , niin minusta kuuluu tehdä jotain konkreettisesti. Ei tulisi mieleenikään esimerkiksi jättää haudalla käymisen väliin, se on niin päivänselvää kun olla ja voi. Mietin mahtaako edes kukaan muu osata surra meidän lasta edes sinnepäinkään , miten me tätä oikeasti kannamme. Jos ajatellaan vaikkapa omaa äitiäni. Mahtaako hän edes sytyttää kynttilää Matun kunnaiaksi esimerkiksi syntymäpäivänä? En halua edes kysyä.

Joskus halauankin vaan Matun tavallaan meille, enkä jakaa häntä tavallaan. Tämä on noloa tunnustaa mutta ajattelen niinkin että tyttö joutui tyytymään vaihtoehtoon B:hen .

Olen huomannut että totuus ei aina ole hyväksi, eli voisko sen sanoa suorasukaisuudeksi. Se on usein ihmisten mielestä yhtä kuin vahvuus , jopa pelottavaa. Mutta en minä mitään kaunoa olekkaan kirjoittamassa. Mielestäni ei tarvitse loukata, ja asioita voi esittää monella tapaa. On joskus hyvinkin pienestä kiinni kun asioiden merkitys muuttuu , tai sävy ainakin .

Mutta he ketä minut tuntee oikeasti tietää minut, eikä he ole onneksi koskaan loukkaantunut , koska perustelen kyllä kantani jos joku jää epäselväksi. Yleensä en selittele yhtään mitään, jollen itse epäile että on voinut tulla väärinymmärrys. Blogiahan ei onneksi tarvitse lukea, enkä itsekkään lukisi jotain mikä ei tunnu hyvältä.

Elämä vaan on itselleni aika paljon selkeämpää kun kysyy ja saa vastauksen suoraan. Livenä minusta – sopiiko sinulle, mitä mieltä olet , tehdäänkö, onko sinulla ehdotuksia, on asioita mitä itse käytän ja ehkä siksi voin itse vetää herneen nenään jos joku vaan toteaa- tee, tai tämä on just näin, jne.

Tosin minulla on pitkä pinna, ja jos alkaa ottamaan päähän on kaksi vaihtoehtoa. Poistun ja olen hiljaa tai kysyn suoraan tai puolustan oman näkemykseni. Siksi olen vetänyt aika paljon takavasempaan , eli poistunut areenalta. Ne ihmiset kenelle minulla yksinkertaisesti ei ole enää mitään sanottavaa, tai jos olen loukaantunut, saavat minun puolestani elää elämänsä ihan rauhassa ilman minun läsnäoloa.

Koska olen vuosia ollut kiinnostunut mielenhallinasta , olen yrittänyt soveltaa tätä ihan livenäkin. Ne ihmiset jotka on loukannut minua, eikä edes ole ollut pokkaa tulla eteeni joko pyytämään anteeksi sikamaisuuttaan, tai omaa tyhmyyttään, enkä omista yrityksistäni huolimatta, ole kyennyt itse pääsemään asian yli, poistan vaan listalta tavallaan.

Esimerkkinä. Se yksi nainen joka leivtti väärää tietoa kuolleesta pojastastani. Suomeksi, levitti työpaikallaan väärää tietoa,  valitettavaa on että törmäsin häneen kyllä pari kolme kertaa. Kykenin kyllä olemaan kun ei mitään, mutta omassa pääkopassani en ole antanut tätä anteeksi 100%. Suurena tyhmyytenä pidän myös omaa sukulaistani siitä hiton kirouksesta, tekisi oikeasti mieli ihan ystävällisesti sanoa, ettei ehkä kannata ”lohduttaa” muita samalla tavalla. Tästä päästään taas minun omiin uskomuksiini, mistä nyt siis kuvittelin ainakin saavani rauhan. Eli Jumalan kostoon. Itsemurhalevittäjän oma tytär kuoli, ja toisen mies kuoli heidän oman kodin sohvalle. Sattuma??En tiedä.

En todellakaan suosittele jäämään vihaan ja katkeruuteen kiinni. Mutta nyt täytyy muistaa että minä pääsin sillä tavalla ”helpomalla ” että Matun kuolema oli puhdas onnettomuus, joten en myöskään tuomitse ketään joka vihaa tai on katkera, en vaan voi, koska en itsekkään ole täydellinen.

Viha ja katkeruus ei koskaan johda mihinkään hyvään. Se syö ihmistä ihan turhaan, koska yleensä itse kohde ei tiedä asiasta yhtään mitään, vaan elelee ihan tuiki tavallista elämäänsä tietämättä mitä sinä kannata sisälläsi. Itse koen heidän tavallaan olevan voittajia, ja siihen minä en suostu. Siksi annan myöskin vähintään kerran anteeksi jollen jo ole heidät poistanut elämästäni. Jos joskus meinaan langeta laitan itseni ruotuun alta ajan . Mikäli tilanne on äkillinen, poistun tai sanon mitä ajattelen, kyllä minä itseäni puolustan jos siihen on tarvetta.

Kunnioitan myöskin omaa kuollutta poikaani sen verran , etten puutu millään tavalla asioihin mitä hän kunnioitti tai rakasti. Siksi en myöskään tule koskaan kirjoittamaan hänen rakkaudesta, josta olen onnellinen että hän koki. Kuulun ihmisiin joka jotain lupaa, sen pidän.

En uskalla, enkä halua ajatella mitään pahaa, mutta voin sanoa että pelkään niiden ihmisten puolesta joka tahallaan tekee väärin kerta toisen jälkeen. Ajattelen aina niin, että kyllä minä kestän, ja niin yritänkin kestää viimeiseen asti, että kyllä tämä maailmankaikkeus vielä stopin laittaa kun aika on oikea.

Iloisempiin harjoituksiini oman mieleni kanssa taas on ollut aika hauskojakin. Toki on ollut kurjiakin treenejä. Varsinkin ne 10 vuotta kipsassa kun kahden jälkeen yöllä suurin osa asiakkaista oli enemmän tai vähemmän humalassa.

Siellähän minä odotin näitä nälkäisiä sankareita jotka yksin palasi kotiiaan kohti. Jollen ollut prinsessa olin lehmä, huora, sika, ja vaikka mitä. Ja oli ehkä mielenpainuvin treenini, kun kalju , lyhyt mies saapuu nälkäisenä valittamaan hinnoista tai mistä lie valittanutkaan. Kun vaan hymyilin ja totesin että kannattaa varmasti mennä muualle syömään tähän aikaan, jos noin paha mieli on. Siis oikeasti onnistuin sanomaan kaiken jotenkin kauniimmin. Mutta pääasia oli se että pääsin täysin asian päälle. Katsoin vaan tuntematta mitään, en yhtään mitään. Lopulta kun totean että olen pahoillani että olet tota mieltä minusta , suljen luukun ja olen aloittamassa siivoaamaan paikat kuntoon , tämä mies koputtaa ikkunaan  ja levittää vaan kätensä. Hänellä oli niin paha mieli siitä mitä oli sanonut minulle. Minua oikeasti melkein säälitti se tyyppi, vaikka juuri hetki sitten olin ollut huora ja mitä nyt sinä iltana mahdoinkaan olla. Oli aika hieno fiilis olla ihan lunki siinä kohtaa 🙂

Iloisempi treeni taas oli kun tulin kotiin ja bensa loppui, mitä en meinannut ymmärtää ollenkaan. En saa edes autoa ajettua ihan sivuun, eikä lohduttanut yhtään että olen vielä motarilla aika lähellä tramppia. Totean akunkin olevan melkein loppu ja soitan miehelleni, että olen siinä ja siinä kohtaa tuo bensaa, akku kohta loppu heeeeei.

Pelotti todella paljon koska minun pieni autoni heilui joka kerta kun rekka ajoi ohi. Mutta totesin kylmänviileästi että tilanne on mikä on. Onneksi oli kirja autossa, ja niin minä otan kirjan käteeni ja alan lukemaan. Tilannekatsauksessa olin todennut että miehelläni menee vähintään puoli tuntia ennen kuin minut pelastaa pinteestä. Ovesta en uskaltanut edes mennä ulos, joten minä vaan päätin lukea kuluttaakseni tämänkin ajan. Minä joka normaalisti olisin kironnut ja päärränyt omaa tyhmyyttäni. Aika olisi tuntunut pitkältä ja stressitasoni olisi noussut huippulukemiin.

Uppouduin siis kirjaan ja kesken lukemisen joku koputtaa hanttimiehen puoleiseen sivuikkunaan.

-Jaahas, sinulla taitaa olla joku ongelma?

-Joo, bensa loppui, että soitin jo miehelleni.

-Niin, olet kyllä aika pahassa paikassa että sopiiko jos me hinataan sinut tohon bensa asemalle?

– Sopii se, jos teillä on köysi eikä minun tarvitse poistua täältä.

Niin ne miehet lähti hinaamaan minua sellaista vauhtia tramppia ylös etten ole ikinä pelännyt niin paljon. Ei ne tainnut ihan muistaa ettei kaikki ihmiset ole mestareita olemaan hinattavana. Bensaasemalla mieheni sitten olikin juuri tankkaamassa kanisteria.Maksoin miehille jonkun kympin ja jäätiin juttelemaan kahvikupin ääreen vielä kaikki nelje.

Miten nämä treenit liittyy Matuun. Paljonkin minusta. Koska surussa oletan muidenkin käyvän läpi sellaista tunneskaalaa, ettei siinä kylläkään jää yhtäkään tunnetta käyttämättä.

Varsinkin kun kaikki on uutta, kun loukkaantuu , suuttuu, tuntee vihaa, ajattelee sopimattomia asioita. Hyväksyn senkin, koska tiedän että olen itsekkin  tuntenut niin. Olenhan niistä täälläkin kertonut, olen todellakin sanonut rumasti, olen vihannut, ollut katkera ja vaikka mitä. Se oli minun totuuteni, se oikeasti tapahtui vaikka se onkin rumaa ja sopimatonta. Mutta voiko sitä vaatia että ihminen käyttäytyy joka tilanteessa kuin normaali ihminen, jos on lapsensa menettänyt?

Jos minun pitäisi antaa itselleni pisteitä , antaisin silti itelleni aika korkean arvosanan. En minä ole ketään haukkunut pystyyn joka päivä, en ole vihannut joka päivä, enkä mitään muutakaan rumaa. Mutta olen minulla ollut ne huonot päivät ja huonot jaksot. Mitä sitä kieltämään.

Asioita pitää käsitellä ennen kuin asiat voi muuttua. Joten hyvä neuvo on antaa itselleen anteeksi. Ei ihminen edes voi muuttua jollei oivalla jonkun asian olevan pielessä. Jollei ihminen itse kärsi omasta itsestään tai asiasta joka vaivaa, tuskin tulee mitään muutosta tapahtumaankaan. Jos olet päättänyt vihata jotain, se asia vaan on niin, niin kauan kun haluat sen olevan niin. Syy muutoksen on aina oivallus ja se taas voi tulla mistä vaan, ulkopuolinen apu tai oma ajatus.

Kehokin on aika hienosti suunniteltu, joten sekin hoitaa asioita puolestasi. En vaan ite koe olevani parempi äiti, enkä koe rakastavani lastani enemmän sillä että jään kiinni johonkin asioihin mikä ei edistä omaa hyvinvointiani. Hyviä asioita voin kunnioittaa, en huonoja.

Omilla opeillani olen oikeasti pystynyt kohtamaan näitä ihmisiä jotka joskus rikkoi oman mielenrauhani, sai minut surulliseksi. En ole miettinyt heitä öisin, en menettänyt yöuniani enää, en edes kiihtynyt. He on enää korkeintaan mainita miehelleni että törmäsinpä siihenkin taas tai jotain vastaavaa, lähinnä toteamus.

Kun treenaa omaa mieltään, ei aina voi onnistua. En minäkään ole edelleenkään mestari, kaikissa asioissa mitä tapahtuu nyt, tässä uudessa elämässä. Mutta suurimaksi osaksi vanhan elämän ongelmat on tullut kelattua niin paljon etteivät juurikaan vaivaa minua millään tapaa. Ihmiset on minun ongelmista pienimmät kun mietin vanhaa elämääni, lähes olemattomat.

Kyllä ne asiat mitä vieläkin voi satuttaa on ne asiat jotka liittyy Matun kuolemaan konkreettisesti ja silloin otan vaan sen mun oman ajatusmaailmani esille , millä suojelen itseäni . On se sitten totta tai ei, on se sitten suojelukeino tai ei, sillä ei ole mitään merkitystä. Ne asiat mitkä viiltää sydämessäni on ehdottomasti se, tunsiko Matu kipua, ehtikö ymmärtää koko asiaa, tai sen ymmärsi että nyt hän kuolee. Pahaa tekee jopa kirjoittaa. Nämä asiat viiltää ja syvälle menee. Jos joku joskus alkaisi tietoisesti kaivamaan näitä ja kokisin että hän oikeasti tekee sen satuttaakseen minua tahallaan, epäilen etten ehkä pysty olemaan kohtelias, en käyttää mielenhallintaani. En ainakaan heti.

Se aiheuttaisi uuden prosessin, jotta kykenisin poistamaan sen kivun mitä joku minulle haluaisi aiheuttaa tahallaan. Villinä veikkauksena olisin kyllä lyönnyt hänet ns. vyön alle, koska kyllä sana on hallussa jos tarve vaatii. Edesmennyttä ystävääni lainaten, silloin puhutaan kirjakieltä. Hallittu isku tehoaa aina paremmin.

Pakko kertoa tilanteesta jossa eräs ääres typerä tyyppi alko selittämään jotain omista peloistaan yhtä paikkaa kohtaan. Hän pelkää kuolemaa ja se ja se oli kuollut ja hän ei voi mennä yksin ja diibadaabaa. Monella on se kyky ja se on minullakin hyvin vahvana, että nöäen tällaisten paskapuheiden läpi. Kun annetaan hiukan narua ja toivotaan että alan avautumaan ihan kelle vaan jostain. Vähiten tällaisille idiooteille jotka valehtelee päin naamaa. Minulla ei ole mikään ongelma kertoa tai puhua lapsestani, miksi pitäisi olla? Mutta kun aletaan esittämään tyhmää, sitä en vaan voi sietää. Kun tiedän mitä ihminenhaluaa minusta en anna sitä piruuttanikaan, vaan esitän ihan hiton tyhmää, silmät suurena ja annan sen mitä se ihminen ei halua. Minä hymyilin vaan ja katsoin silmiin ja sanoin, -ai, voi miten ikävää, mulle se ei ole ongelma, mä hoidan sen. Sisäinen minä usein kieltämättä nauttii, jollei ole niin typerä että kiehun, harvemmin niin onneksi. Ei ole valehtelimista jos pitää suunsa kiinni, olen todennut. Toinen hyvä kikka on sanoa suoraan kuten, – en halua puhua tästä juuri nyt, tai ihan pamauttaa kovemmilla panoksilla, kuten, vaikka poikani on kuollut tämä ei ole ongelma, tai sitten sanoa että näistä asioista keskustelen vaan läheisteni kanssa, jolloin ihminen ymmärtää enemmän kuin hyvin ettei ole minulle tärkeä. Toki se loukkaa, joten yleensä heittäydyn mieluummin tyhmäksi.

Rehellisen ja hyväntahtoisen ihmisen vaan tunnistaa heti. Yleensä hyväntahtoisimmat ihmiset ei tuo itsensä mitenkään esille, niin kuin ei myöskään viisaimmat ihmiset. Viisas tietää kyllä olevansa viisas itsekkin eikä hänellä ole tarvetta lytätä ketään alemmaksi tunteakseen itsensä hyväksi tai älykkääksi.

Kun minä kirjoitan surusta, kivusta sisälläni, painajaisista ja vaikka mistä asioista joissa on suuria tunteita. Ne asiat mitkä kannata mukanasi tai elät ne hetket uudelleen kun mietit juuri niitä asioita, niihin ei vaan löydä tarpeeksi hyviä sanoja, ei niitä vaan voi välittää sellaiselle ihmiselle joka ei koskaan ole kokenut mitään vastaavaa.

En halua mitään pahaa nyt. Mutta jos minä kysyisin sinulta joka ei ole kokenut mitään vastaavaa taakaa, miten sinä toivosit lapsesi kuolevan jos niin olisi pakko käydä? Tai kenet valitsisit omista lapsistasi tai hyvin rakkaittesi ihmisistä. Ehdottaisin ehkä erillaisia vaihtoehtoja. Mikä on sinun reaktiosi kun jo pelkästään kirjoitan näin sairasta? Ei sinun tarvitse tätä kenellekään kertoa, kunhan vastaat itsellesi. Mitä teet?

Tämähän on pelkkää mielikuvaa, leikkiä. Epäilen vahvasti että jo nyt pidät minua hulluna, sairaana, ja ajattelet minun olevan todella sairas . Haluat ehkä unohtaa koko juttuni jollet jo paiskannut sivuni kiinni, eikö?

Haluatko edes alkaa miettimään? Eipäilen ettet niin halua vaan haluat unohtaa, suuttua minulle, pitää minua hulluna, vihata minua, syyttää minua vaikka miksi. Juuri siksi surun murtama ihminen ei ole ehjä, koska me koimme sen, ja me emme pääseet siitä irti ennen kuin olimme tehnyt todella paljon työtä itsemme kanssa. Me emme voi vaan sulkea sitä asiaa mielestämme ja jatkaa elämäämme.

Jos joku todellakin vielä jatkaa lukemista, ehkä on helpompi ymmärtää että jos minun sanani edes hipaisi teitä ja sai edes jonkunasteen reaktion, se sama on tapahtunut livenä meille joka menetimme lapsemme. Jos joku vielä tämän jälkeen on sitä mieltä että me emme saa jäädä suruun roikkumaan, tai että se on asia joka vaan tapahtuu ja lässyn lässyn, niin faktaahan te puhutte, mutta käytännössä nämä asiat ei vaan pysty hoitamaan pois päiväjärjestyksestä sormia napsauttamalla. Jos edelleen sinulla on kaikki hyvin, sinulla todellakin on lapsesi elossa voisin yhtä hyvin kysyä, miksi sinä edes hermostuit muutamasta rivistä jonka jo kerroin olevan pelkkä ajatus? Mikset jäänyt miettimään, vaan torjuit tämän asian heti, mikset halunnut lähteä asiaan mukaan joka oli vaan leikkiä, miksi protestoit vieläkin, ja miksi pidät minua hulluna?

Mikäli lastasi rakastat, vaikka kerroin että tämä vaan oli tapa yrittää löytää jotain joka kuvailee surevan ihmisen elämää ja tunteita mihin ei ole sanoja, me elämme tätä helvettiä. Teidän on helpompaa ajan kuluessa ymmärtää että minun kirjoiotukseni oli vaan sanoja joka ei kohdistunut kenenkään, en kohdistanut sitä kenenkään vaan se oli yleinen ajatus joka minulle tuntemaaon ihminen voi lukea ja kokea. Hänen on myös helppo jos haluaa työstää sitä aivoissaan ja todeta oman mielipiteensä minusta ja kirjoituksestani. Samalla tavalla mekin joudumme työstämään asiaa. Kenelle menee enemmän aikaa ymmärtää totuus , se että kysymykset oli vaan epätoivoinen yritys saada jonkun ymmärtämään asiaa mihin ei ole sanoja.

Epäilen kuitenkin että he jotka loukkaantui ja koki edes jotain negatiivista, mutta lopulta ymmärsi jotain, joutui kuitenkin tekemään miniprosessin ymmärtääkseen koko asiaa , ymmärtää ehkä kuitenkin että niin mekin joudumme tekemään asioiden eteen töitä, jaksaaksemme elää tätä elämää asian kanssa mitä ei voi poistaa kirjaa sulkemalla.

En tykkää kehua itseäni, koska en oikeasti pidä itseäni mitenkään muita fiksumpana tai että olisin mitenkään onnistunut huippuhyvin edes suoriutumaan omasta surustani. Mutta olen kuitenkin edistynyt, olen kuitenkin saanut elämästäni kiinni, nautin oikeasti jo elämästä ja se on kuitenkin paljon minusta. Se on vienyt aikaa ja olen tuottanut niin paljon ajatuksia päästääkseni tähän pisteeseen, mutta kuitenkin totuus on, että olen elossa kuitenkin. En ole katkera tai vihainen heille jolla on kaikki hyvin, päinvastoin. Jokainen uusi jäsen on aina iso suru ja me tiedämme mitä kaikkea se sisältää jokaikisellä solullamme mitä meissä on. Jokainen onnellinen lapsi joka saa jatkaa elämäänsä on aina voitto.

Arvostan jokaista ihmistä joka pystyy rakastamaan lapsia olivatpa millaisia hyvänsä. Ihminen joka kykenee rakastamaan toisen lasta niin kuin omaansa on kultaakin arvokkaampi. Sellainen ihminen jolla on niin iso sydän, etteä pystyy antamaan anteeksi, rakastaa ja olemaan toiselle hyvä on ihme. Siksi minun päämäärä on vaan yrittää kehittää itseäni paremmaksi ihmiseksi kuin olen. Tiedostan olevani pieni piste valtameressä, mutta jos onnistun edes kerran, se on parempi kun ei mitään.

Anteeksianto on hyvää ja olen minä antanut monet asiat anteeksi entisessä ja nykyisessä elämässänikin. Mutta luottamus on yleensä mennyttä. Kyllä asioita tuppaa nostamaan päätään välillä , mutta silloin keskityn ja päätän saada homma haltuun tavallaan.

Minulla kai meni lyhkäisyydessään asiat niin että ensin tuli

-suru (ikuinen)/sokki

-ymmärrys

-asioiden sisäistäminen/loukkaukset ym vihat

– asioiden työstäminen (pisin vaihe kai)

-asioiden hienosäätö /jonkinasteen hyväksyminen

Ton vedin ihan lonkalta niin kuin teen koko ajan täällä. Mutta noin niinkuin suurinpiirtein.

En voi tietää mikä auttaa ketäkin, oletan että jokainen löytää kyllä oman tiensä kulkea eteenpäin. Enhän minäkään ole tehnyt kaikkia asioita työkseni kuntoutaakseni itseni mitenkään nopeasti. Itseasiassa ei kai ole ollut mitään toimintasuunitelmaa. Sitähän elää tätä elämää koko ajan , käydään töissä, maksetaan laskuja, hoidetaan lapsia, mitä nyt kenelläkin on elämässään. Mutta kun se suru kulkee kanssasi teetpä mitä hyvänsä, eikä se jätä sinua rauhaan. Kun etenee oppii vaan kulkemaan käsi kädessä surun kanssa. Ajan kanssa suru ei aina häiritse yhtä voimakkaasti. Se on aina mukana mutta on jo tavallaan osa sinua ja mitä enemmän etenee sen vähemmän se häiritsee , ei se ota samalla tavallaa tilaa. Mikään ohje ei myöskään uppoa jollei ole sen aika ottaa sitä vastaan. Kukaan ei voi pakottaa, tai väittää tai edes vakuuttaa. Kun ensin hyväksyy ja haluaa ottaa apua vastaan, pääsee eteenpäin. Joten jos kelaat jotain nyt, se prosessi vaan on kesken vielä.

Juuri nyt, tänään, Matu on läsnä rauhallisena ajatuksena, paitsi se kun kirjoitin ne mikä saa minua surulliseksi. Mutta vaikka se on ainoa asia joka sattuu juuri nyt, se on hiukan enemmän taka alalla kuin kaksi vuotta sitten.

Kun mieluummin täyttää sen tilan hyvällä ja keskittyy siihen, se vie tilaa siitä mustasta joka alussa otti lähes kaiken tilan.

Kun alussa kirjoitin siitä miltä tuntuu kehossa kun ajattelee jotain hyvää, jotain mistä tulee iloiseksi, edes seesteiseksi, se vaan vie sinut siksi hetkeksi pois pahasta ja mustasta. Koska jos mahassa on niitä ilon kuplia, se on totta juuri se hetki ja niin ei voi tuntea jos on vaan pahaa. Yritän siis todistaa että vaikka se ilo on hetkellistä, mutta kerätessäsi sitä lisää koko ajan, sitä mustaa surua ei ehdi valumaan takaisin elämääsi.

Huokaan tässä itsekkin itseäni. Jos joku ei osaa esittää asiansa lyhyesti, se olen minä 😀 Wirn.

Mutta jos edes menee hermot tai ärsyyntyy tähän, on sekin parempaa kun miettiä niiltä pahempiakin asioita.

Siis apua, kello on vaikka mitä, enkä ole tehnyt juurikaan mitään.

Tulin kotiin ja on lauantai, söi sitä jugurttia, torkahdin hetkeksi  ja aloitin kirjoittamaan. Näinhän taatusti moni ihminen viettää lauantai iltaansa joka jo vaihtui sunnuntaiksi.

Jepp..näin tänään