Rakkaus

Kun alkoi uusi elämä ilman Matua  huomio ja pelot kohdistui meillä pikkuveljeen niin hyvässä kun pahassakin. Pikkuveli oli 16 vuotias. Pelokas pikkupoika jolla tavallaan oli helppo vaan antaa meidän hoitaa kaikki. Toisaalta 16 vuotias on taas iso poika joka toimii jo aika itsenäisesti. Minusta tuli aika ylihysteerinen ja täytyy sanoa ettei se pelko ole kadonnut kokonaan tänä päivänäkään. Me vanhemmat jotka olemme menettäneet lapsemme, todellakin tiedämme että se on mahdollista. On hiton helppoa sanoa että ota päivä kerrallaan, ja jos sattuu niin sattuu. Sehän on sanomattakin selvää meille, mutta oletan ainakin että he ketä näin neuvoo ei oikeasti tiedä mitä ne sanat sisältää. Enemminkin ymmärrän ihmisiä jotka pelottaa koko aihe ja mieluummin haluaa vaihtaa puheenaihetta.

En usko että kukaan ketä on lapsensa menettänyt säästy miltään vahingolta joka vauroittaa jotain meissä ihan lopullisesti. Vaikka kuinka osaan nauraa ja nauttia tästä elämästä aika hyvinkin, niin jotain on vaan niin rikki kun olla ja voi. Uskon että jokinlainen trauma jää aina , miten se ilmenee, kuinka vahva se on, miten se hallitsee elämääsi riippuu kai yksilöstä.

Itse pelko, kosto, kirous, ehkä jopa viha on asioita mistä en usko koskaan pääseväni irti. Pelkään jopa välillä omia ajatuksianikin, ihan kuin ne toisi jotain pahaa uudelleen. Ihan kunnen osaisi elää tätä elämää niin etteikö minua rangaistaisi jostain. Ihan kun olisin töpännyt kerta toisen jälkeen ja kunnen uskonut niin tapettiin sitten lapsi. Kaikki saaxxxn juttuja ulkopuolisetkin päästää suustaan mitä voi jäädä kummittelemaan päähän. On tässä ollut aika hiton paljon koottavaa, jotta pystyy jotenkuten elämään suht ehjänä ja täysjärkisenä.

En todellakaan halua takertua kuolemaan, en, haluan oikeasti elää jo. Joskus tuntuu kun muut ovat niitä parhaita asiantuntijoita mitä on elämä lapsen kuoleman jälkeen. Jollei olisi  väärin ja jollen olisi niin taikauskoinen, vainoharhainen mikä sitten ikinä olenkaan, olen kyllä joskus toivonut voivani siirtää kaikki tunteet jollekkin superidiootille.  Antaa palaa sitten vaan jokaisen ajatukseni kanssa , ja ihan tällä kaikella mitä tämä elämä minulle on antanut, ottanut, kiusannut, ihan vapaasti otan lomaa elämästäni. Varmuuden vuoksi en päästä ajatuksiani kehenkään, en halua saada kenenkään kasvot edes mieleeni, en ajatustakaan päähäni kenestäkään. Hullua, mutta tämä on minun traumani , minun totuuteni nykyään niin miksen kirjoittaisi siitä.

Kirjoittaessani koen ottavani ison vastuun. Ainahan on mahdollisuus että joku minua piinaava ajatus tavallaan siirtyy jollekkin. Pelottaa tavallaan myös olla niin rehellinen ja kertoa kaiken. Ehkä leimautumisen vuoksi. Olenko nyt monen mielestä hullukin joka on joku pipipää joka esittää elävänsä ns. normaalia elämää?

Otan sen riskin. Ärsyttää että monta kertaa toistan asioita että kirjoitan todellakin siitä elämästä joka alkoi tasan tarkkaan 2006 elokuun toinen päivä.  Kaikki mitä kirjoitan ei ole tätä päivää enää, osa on eletty , koettu, käyty läpi jo tavallaan. Kokonaisuudesta mitä elämäni on , on aivan eri asia tänään 1pv 2018. Koen olevani suht normaali, mutta vaurioitunut, muuttunut osittain lopullisesti. Minusta on mahdotonta olla sama ihminen enää jos on kokenut tällaisen menetyksen.

Kirjoittaminen on avannut omat silmäni. Opetan itseni koko ajan vielä tänä päivänäkin tavallaan. Lukemalla , olemalla mukana vertaisryhmissä, opettaa sekin.

Joskus tuntuu rehellisesti siltä että jopa vertaiset kisaa keskenään kuinka surkeaa meillä on, miten juuri minun suruni on suruista suurin. Miten juuri meidän sydän vuotaa eniten verta tavallaan. Ihan samalla tavalla kun voin kokea että on mahdotonta olla sinut asian kanssa ihan 100%sti.

Ollaan me millaisista lähtökohdista tahansa, oli onnettomuutemme millaisia vaan, olimme ihmisinä minkä luontoisia tahansa uskon kuitenkin puhtaaseen suruun joka on jokaiselle ihan niin täydellistä jos sitä sanaa voi edes käyttää. Me todellakin suremme yksilöinä juuri omalla tavallamme. Miten me sitten itse määrittelemme asioita on eri asia. Mikä on pärjääminen elämän kanssa sinulle tai minulle. Mikä oikeasti on se suurin pohjanoteeraus? Tykkään verrata asioita saadaakseni erot esille. Menen usein ihan arkisiin asioihin.

Kuka häpeää silmät päästään jos asunto on mullin mallin ja tuleekin yllätysvieras kesken kaiken. Kuka samassa tilanteessa iloitsee siitä että sai yllätysvieraat ja kaivaa kaiken kaaoksen keskellä vaan kahvikupit tiskiaaltaasta keittääkseen vieraalle kahvia.

Kenelle on lapsen huono todistus maailmanloppu, kenelle se on vaan toteamus? Kenelle 10,- lompakossa on järkytys, kenelle onni. Typeriä vertauksia mutta muuta ei nyt mieleeni tullut. Mitä kenelläkin oli taustalla ennen onnettomuutta tai menetystä. Ainakin omassa surussani peilasin paljon asioita ajasta joka oli ennen kuolemaa. Mistä asioista olin onnellinen että tapahtui, mitä surin että piti sekin kokea ennen kuin Matias kuoli. On aika vaikeaa vaan olla neutraali ja keskittyä vaan kuolemaan ja menetykseen.

Joku oma väylä uskon olevan hyväksi löytää , minkä kautta saa päästää surun ulos , koska vaikka kuinka mukamas osa kokee että kyllä se tästä, ja puuramme eteenpäin koska on pakko, en usko että on hyväksi kerätä sitä pientäkin surua itseensä.

Olen joskus kysynyt itseltäni uskonko kykeneväni parantua tästä pisteestä missä olen nyt? Oletan olevani aika tapissa asioiden kanssa ja se mitä jäi traumaksi on ja pysyy. En usko voivani mitenkään parantua enemmän kuin jo olen. Uskon tavallaan saavuttaneeni sen mikä on mahdollista. Oletan tosin että elämä mistä en tiedä vielä mitään, kuten esimerkiksi lapsenlapsia parantaa elämänlaatuani. Ikääntyminen tuo luonnollisia muutoksia. Mikäli muisti menee varsinkin. Silti tuntuu mahdottomalta että jopa vakavankin muistisairauden kesken voisin unohtaa Matun. Enemmänkin pelottaisi se, että jos poika puhuu kanssani ja puhuttelisin poikaa Matuna. Tai että höpöttäisin vaan Matusta. Jotenkin tuntuu että Matu on tavallaan polttomerkitty aivoihini. Toivon todellakin ettei poika luule että rakastin Matiasta enemmän kuin häntä jos näin käy. Toivon että hän ymmärtää että se oli niin iso asia elämässäni että se on syy , mikäli siis niin käy.

Toivon että poikani ymmärtää että Matias sai sen rakkauden ja sen elämän kanssani mitä sai, mutta hän sai enemmän live elämää. Hän sai kaikenlaista sellaista mitä Matias ei voinut saada , koska ei saanut elää sen ja sen ikäiseksi.

Uskon terveeseen sisarkateuteen. Kun mietin esimerkiksi perinnönjakoa, uskon toki olevan olemassa epäreiluja perinnönjakoja jossa oikeasti kai riidellään ihan rahallisista asioista. Mutta enemmän uskon riitojen olevan enemmän kyse siitä kuka kokee itsensä enemmän tai vähemmän rakastetuksi.

Tavara tai raha on vaan väline jollla mitataan kuinka paljon perinnön jättäjä mukamas arvostaa/rakastaa toista. Joskushan voi olla perusteltuakin miksi haluaa jättää juuri jonkun tavaran jollekkin. Niin kuin oma äitini sanoi kahdesta lasisesta kynttiläjalasta mitä ihalin. Minulle ne kaksi kynttiläjalkaa oli vaan mukamas aina ollut olemassa yhden pienen kristallisen kipon kanssa. Muistan vaan että kipossa oli aina karkkia, valo taittui aina kauniisti siihen ja se vaan merkisti minulle haaveita , kauneutta ym.

Kunnes sitten aikuisena mainitsen että minä ainakin haluan nämä joskus. Äiti sanoo, ei kuule nämä kuuluu veljellesi. TÄÄH??? Juu kuule kun veljesi syntyi hän osti nämä kynttilänjalat ja kipon, mihin sai kukkiakin laitettua sellaisen lasiseen möttiin jossa oli reikiä. NIIKU ET MITÄÄÄH???Joo hän halusi jotain kaunista poikansa ristiäisiin, ja piste. MUN kauniit lapsuusmuistot huuhtoutui kertaheitolla viemäristä alas , koska totuus oli just se mikä se oli. No se oli selitys, se oli totuus. No jos järjen kanssa mietin , ymmärrän hyvin että äitini mielestä ne kuuluukin veljelleni. No, enpä nyt niitä totuuden kuultunai edes halua , koska oikeasti ajattelisin vaan aina että ne on ostettu veljeni ristiäisten kunniaksi. Pitäkööt kipponsa 🙂 Oikeasti tämäkin esimerkki on typerä enkä todellakaan ole katkera tai tule sitä olemaankaan, mutta se on selvä etten enää halua niitä, jollei nyt veljeni kieltäytyy ottamasta niitä jostain syystä. Mutta totuuden ja tarinan hän saa kaupan päälle ja menkööt perintönä hänen lapsilleen jos ne mitään heille merkitsee aikanaan.

No kysyin että mitä ostit kun minä synnyin? No juotiin me kahvit. Olen varma että äitini oli pahalla päällä tai halusi tavallaan loukata minua. Totuus sekin että aika oli mitä oli, olosuhteet ja kaikki . Ehkä äiti oli enemmän sopeutunut äitiyteen, saanut järkättyä asiansa jne..joten syytön minä olen syntymääni ja olosuhteisiin.

Veljeni on äidin poika tai toisaalta miten oliskaan voinut olla muuta. Mutta on niin edelleen. Itse koin aina olevani oman tieni kulkija ja pärjääväni yksin. Sanoin veljelleni etten tule koskaan riitelemään mistään tavarasta , ettei mikään raha ole sen arvoista.

Kun ajattelen omaa poikaani, valehtelisin jollen olisi ajatellut ettei minun lapseni ole saman arvoinen jonkun kanssa, koska ei ole saanut jotain mitä muut on saanut. Mittaan oikeasti joskus rakkautta itsekkin. Äitini on kyllä aina ollut hyvin oikeudenmukainen ja se juontaa kai siitä.

Matiaksen kuolema on vahvistanut sellaisen asian, että huomio, omaa aikaansa, rakkaus, tavara on asioita mitä voi antaa toiselle kun hän elää, mutta sitä ei voi hyvittää jäljelle jääville jälkeenpäin. Siksi arvostan heitä jotka eli Matun kanssa, viettivät hänen kanssaan aikaa, pitvät hauskaa hänen kanssaan, muisti kortilla joskus, sanoi jotain kivaa, kunnioitti asioita jotka olivat hänelle tärkeitä.

Hitsit kun on vaikeaa selittää. Yritän sanoa, että se mitä Matulle on annettu, tuotti hänelle sinä hetkenä iloa, ei vaan voi siirtää meille , koska Matun ilo ja onni, on minun muistoissani tärkempi kuin se että minä saisin sen ehkä aijotun jutun/ajan/kokemuksen /tavaran . Lapseni kokemukset, eli nyt vaan muistot kannattaa minua enemmän kuin hyötyisin siitä itse millään tavalla. Siksi olen hiton onnellinen siitä ettei Matun tilille jäänyt juurikaan mitään vaan että hän eli elämänsä melkein joka sentin edestä. Olen onnellinen jokaikisestä paidasta jonka hän osti, jokaikisestä tavarasta ja suunnitelmasta ja ilosta minkä hän koki juuri silloin kun eli ja osti, koki, eli tätä elämää.

Olen onnellinen heistä jotka oikeasti voi sanoa että arvosti minun lastani ja osoittivat sen teoillaan minun lapselleni. Siksi on hienoa että voin sanoa että poikani , mieheni ja minä rakastimme Matua niin täydellisesti kuin olla ja voi, ja teemme niin edelleen.

Ja tämän kaiken voi kääntää toisiinkin päin ja siinäpähän elävät elämäänsä , minua ei kiinnosta.

On asioita mitä ei voi hyvittää millään muotoa enää. Itsekkin olen menettänyt tilaisuuksia mistä en ole ottanut kiinni kun oli mahdollisuus. Olinhan yrittäjä ja pyydettiin esimerkiksi kaverini luokse joka oli aloittanut uuden elämän. Hän sairastui ja uskoin vuorenvarmasti että hän selviää. Kun olin valmis ottamaan sen ajan, oli liian myöhäistä, ja sain ottaa sen ajan hautajaisia varten. Kun toinen kaverini sairastui olin viisaampi ja siitä olen tänä päivänäkin kiitollinen.

Jokunen aika sitten sain synttärikutsun, emme ole mitään läheisiä ystäviä, ei suurta historiaa takana, mutta minulla on hyviä ajatuksia hänestä. Siksi menen juhliin mistä hän hämmästyi, ihan vaan kunnioittaakseni häntä hänen eläessään.

Niin kuin alussa kerroin, minua kritisoitiin siitä että nostan Matun veljeään ylemmäksi. On aika vaikeaa kirjoittaa tätäkin blogia jollen voisi kirjoittaa pääasiassa Matusta . Matu nyt vaan sattui olemaan meidän onnettomuuden päähenkilö, eli uhri, se kuollut. Haluaako joku lukea mitä minun elävälle pojalle kuuluu, ja hänen lapsuudestaan tai mitä hän harrastaa.

Oletan itsekkin lukiessani kirjaa että otsikko johdattaa minut siihen aiheeseen mikä minua kiinnostaa. Siksi on aika typerää tuomita minua siitä että puhun vaan Matiaksesta jos minulta kysytään miten jaksan nyt Matun kuoleman jälkeen. Sain siis arvostelua siitä että unohdan elävän poikani, kun kysytään kuolleesta pojastani. Vittu sanon ihan suoraan. Se taas on eri asia että velikin kuuluu koko prosessiin. Ilmeisesti pitäisi välillä olla ajatustenlukija, että tietää että vastaa juuri niin kuin kysyjä haluaa. Tuntuu välillä siltä että tämä on kuin lastenkasvatus, mielipiteitä on just niin monta kun on vanhempaa, ja juuri itse on aina se kuka on oikeassa.

Itse mainitsen kyllä elävääkin lastani koska hän nyt vaan sattuu kuulumaan perheeseen ja oli osa ja on edelleen osa tätä prosessia. Mutta hän on jo aikuinen ja minusta ei ole reilua ruotia hänen elämää enemmän kuin on tarpeen, ja se on tässä blogissa se alku. Hänkin on yksilö meidän perheessä omine ajatuksineen josta en taatusti tiedä kaikkea juuri niin kuin se on. Voin vaan olettaa asioita, mukamas lukea poikaani, ja päätellä asioita hänen käyttäytymisestä. Taatusti on asioita mistä hän ei ole puhunut minullekkaan, taatusti on asioita mistä hän ei ole kertonut kenellekään, on varmasti käyttäytymistä minua kohtaan millä hän myöskin haluaa suojella minua. Hänellä oli myös se oma elämä Matun kanssa , ne omat kokemukset josta minäkään en tiedä kaikkea prikulleen. Ei joka hetkeä voi äidilleen kertoa, ne pulpahtaa taatusti hänenkin mieleensä samalla tavalla, kuin itse muistan jotain yksityiskohtia pitkin elämääni.

Joskus kun on hienoja elämänkatsomuksia, niitä on helppo ihailla mielessään ja toivoa muidenkin elävän niin. Miten hienoa tämä elämä oliskaan jos niin olisi. Mutta elämä on elämä ja ainakin minä olen todennut että tosipaikan tullessa moni syö sanansa , ja niin olen taatusti minäkin tehnyt enemmän kuin kerran.

Rakkaus on siitä ihmeellinen juttu, että se toimii koska ja missä vaan. Se on voima joka ei lopu edes kuolemaan. Mitään sen vahvempaa ei vaan ole. Rakkaus lisääntyy mitä enemmän sitä antaa. Se parantaa ja saa oikeasti ihmeitä aikaan.

Kun minulla jäi yksi lapsi, minulla ei luonnollisestikaan ole mitään ongelmia perinnön kanssa. Se on mitä on ja hyvinkin maallista kuitenkin. Se että nyt osoitan live-rakkautta lapselleni joka elää, ei ole pois siitä mitä tunnen Matiasta kohtaan. Jos saisin Matun takaisin sillä että joku meistä luopuisi kaikesta, me kaikki tekisimme niin, rakkaudesta sekin. Muistaisimme aina vaan ilon siitä että saisimme Matun takaisin, eikä millään muulla olisi mitään väliä, sen uskallan sanoa pojan ja miehenikin puolesta. Me jopa eroaisimme täysin sovussa ja lupaisimme vaikka mitä saadaksemme hänet takaisin.

Niin kuin me tekisimme kaikkemme ja suostuisimme mihin vaan, niin tekisi Matiaskin. Siksi tiedän ettei ole mistään pois jos elän tätä elämää elävää poikaani rakastaen, ilolla tätä elämääni eläen. Mikään ei myöskään parane sillä että keskityn täysin kuolemaan ja lopetan elämään tätä elämää. Ei Matias oikeasti toivoisi niin. En usko sen ilahduttavan häntä mikäli hän sieltä tänne katsoo ja näkee vaan itkevää äitiä, joka lopettaisi elämään. Ei hän nauti siitä tai koe olevansa enemmän rakastettu jos kierin surussani ja puhun vaan hänestä.

Kysyn itseltäni. Mitä Matias toivoisi veljelleen? Mitä hän toivoo minulle ja isälleen? Mikä saa hänet iloitsemaan juuri nyt , sieluna siellä jossain? Mitä hän kokee jos itken? Miltä tuntuu kun vietämme unettomia öitä? Näin kun kysyn itseltäni asioita, saan vastauksia.

Uskon Matiaksen itkevän kun minä itken. Uskon hänen voivan huonosti kun mekin voimme huonosti. Uskon hänen ymmärtävän tuskamme ja itkumme, mutta ei se hänen toiveensa ole. Hän rakastaa meitä liikaa.

Joten haluanko minä että rakkain poikani joka on siellä jossain vuorten taa, siellä korkealla pilvien yllä, itkisi, murehtisi, olisi surullinen vuoksemme. En halua. Haluan nähdä hänet siellä iloisena, rauhallisena, ja rakkauden tunteita täynnä.

Siksi minä elän.

Rakastan sinua Matias niin paljon ettei sanoja ole, ja pyydän anateeksi näitä kyyneleitä mitkä silloin tällöin tulee. Yritän parhaani ja johdata minua toimimaan oikein, laita sanoja suuhuni lohduttaakseni itseäni ja monia muita. Anna meille ymmärrys miten toimia, ja miten elää tätä elämää niin kuin sinä toivosit meidän elävän. Suojele isääsi ja veljeäsi, pyydä muidenkin lasten suojelevan heidän rakkaita jotka nyt itkee ja kaipaa ja anna heidän sydämiin syvä rauha ja ymmärrys.

Tulkaa kaikki meitä vastaan kun meidän aika on, älkääkä vaan tulko sieluna sieltä pois , ennen kuin me olemme saaneet tavata teidät siellä jälleen kerran. Voikaa hyvin te kaikki ihanat lapset jotka jostain syystä lähditte sinne, missä kaikki on täydellistä. Tulkaa uniimme ja kertokaa meille juuri se mitä milloinkin tarvitsemme, koska teihin me voimme luottaa.  Jos olemme vuodattaneet kyyneliä, olemme rakastaneet vielä enemmän ja rakastamme päivä päivältä yhä enemmän.

Parhaamme yritämme ja niin kuin tiedät, me ollaan vaan ihmisiä.

Rakastan sinua Matias, niin paljon kuin vaan voi. Voi hyvin rakas poikani. Iskältä terkkuja, veljeltäsi myös. Oot niin, niin rakas. Mun ikioma Matias <3