Tähän päivään. Aamu alkaa tietenkin sillä että herään aikaisin vaikka ei ole pakko, miten tyypillistä kun kerrankin saisi nukkua. Piinapenkki odottaa eli hammaslääkäriin menossa ennen iltavuoroa. Avaan koneen ja ilokseni huomaan Jannen laittaneen viestin minulle. Hän ilmoittaa oman painonsa kun heitin läppälläni että voin koska vaan lyödä vetoa siitä että laihdun enemmän kuin hän. Tuskin uskomme kumpikaan tähän ja kaikki perustuu yhteiseen kokemukseen yhteisellä työpaikallamme joskus aikoinaan. Työpaikka oli hyvin miesvaltainen, ja moni hämmästeli miten edes uskalsin sinne mennä aikoinaan. Mutta täytyy sanoa etten kauheasti ole muistellut niitä harvoja naisia  ketä siellä oli duunissa, vaan nimenomaan nämä  miehet. Matun kuolemasta ei ollut kauheasti aikaa ja eka kokemus oli ruokala jonne yksi miehistä pyysi minua istumaan samaan pöytään. Ehkäpä siellä olleet naiset sitten halusi tietää jotain elämästäni ja tiesivätkin. Ja lopputuloshan oli se että minä itken kun kerron Matusta, koska kyselivät. Täytyy sanoa että minussa on kyllä sellainen fiilis tai vaisto että ainoa siinä pöydässä joka oikeasti tavallaan kärsi minun kärsimyksestä oli tämä pellavapää mies. No enivei Janne oli yksi muiden joukossa ja löimme vetoa siitä kuka laihduttaa eniten määrätyn ajan kuluessa. Terveydenhoitajan huoneessa oli vaaka ja sinne me marssimme viikon välein ja jollei Jannen hukit osunut omiini, laitoimme lapun terkkarin kirjoitusalustan alle. Janne hehkutti aina miten hyvin hänellä menee ja nauroikin minulle miten pesee minut mennen tullen. En oikein päässyt fiilikseen, mutta aika lähestyi loppuaan ja minäkin sitten pääsin jotenkuten jyvälle ja sitten olinkin tiukkana kun taas Janne repsahti hyvästä alusta huolimatta. Voitin ja sain palkintoni, reilusti niikuin sovittiin.

Siitä asti meidän ystävyys vaan jatkui vaikka lopetin kilpailutuksen myötä. Törmättiin mieheni kanssa häneen kirpparilla minne pakotin ukkoni ja Jannen vaimo taas Jannen.

Tänään sitten tuli viesti ja minähän en ole tehnyt mitään asioiden hyväksi. Vedosta ei oikeasti edes puhuttu ja herää kysmys ollaanko edes tosissamme. Mutta se että hän on olemassa silloin tällöin on hyvä juttu kuitenkin ja hän on se linkki niihin muistoihin mitä sieltä jäi ja ne on pelkästään hyviä jos mietin niitä työkavereita.

Se oli hyvää aikaa ja niinkuin itse sanoin vaistoneeni asioita , niin teki myös nämä miehet. Ei me juurikaan koskaan sen koomin puhuttu Matusta, mutta tuhannet asiat kertoi minulle että pojat piti minusta tavallaan huolta. Jokaisella oli omat kaapit, jossa oli henkilökohtaisia tavaroita, mm. evästä. Mikäli omat unohtui kotiin joku tarjosi aina jotain tai olivat vaan ilmoittaneet että voin koska vaan ottaa mitä tarvitsen. Se jo merkitsi paljon vaikken kai koskaan ottanutkaan mitään itse. Siellä oli myös niin vanha pöytägrilli kun olla ja voi ja siellä he paistoi vaikka mitä minun kauhukseni. Yleensä makkaraa, ja sattumalta äidilläni on samanlainen peltihökötys kotona ja siitä haaveilen vieläkin, ihan vaan siksi että olin siellä työpaikalla jossa oli samanlainen. Yksinkertaisempaa laitetta saa hakea. Peltiä, vastus ja töpseli seinään ja se oli siinä. Kun lopetin tein viimeisen päivän oharit koska en olisi mitenkään voinut lähteä sieltä itkemättä. Pojat taas päätti ettei se onnistu etteivät he saa jättää hyvästiä, joten he kiikutti kukkansa ja pakettinsa minulle kipsalle. Helpompi silti minulle kun olin tavallaan toisessa ympäristössä eikä minun tarvinnut lähteä minnekkään.

Pojat oli siitä kivoja ja minä kun tykkään höösätä välillä laitoin heille joka joulu joulupöydän omista rahoistani. Joka joulu pojat sai myös oman joulukalenterin, ja koristelin paikkoja omilla koristeillani. Laitoin toki myös ns.konttoriväen kahvihuoneen, ja etuna oli vapaus tehdä oikeasti mitä halusin. Tulin ja menin niin kuin minulle sopi ja minä tulin aina mieluummin ajoissa kuin myöhässä. Määrätyt työt tietenkin rajoitti jotain ajan suhteen, mutta muuten heille oli aivan sama koska hommani suoritin. Minulla oli yleensä joku väriteema, ja kerran se oli yllätys, yllätys valkoinen. Pöydät oli täynnä kristalleja, kuivakakkuja, kakkua, pasteijoita , torttuja, piirakkaa keksejä ja tietenkin karkkia.

Pomo oli enemmän kun tyytyväinen koska juuri sinä päivänä tuli isompi pamppu käymään ja ainahan silloin kahvia keitettiin , oli kuulema ollut aika äimän käkenä ja miten se kiitos vaan mieltä lämmitti. Pomo sanoikin että on tottunut saamaan viinapullon, mutta tämähän ilahdutti kaikkia. Jätin mainitsematta että sehän oli tarkoituskin 🙂

Mutta kyllä se oli kivaa että niin iloiseksi tulivat kaikki. Pääsiäinen oli sama juttu mutta pienempänä versiona. Koska en itse kotona kyennyt viettämään mitään täydellistä joulua tai muutakaan, suoritin sen tavallaan näin. Yksi porukasta kuoli kun olin lähtenyt mutta törmäsin toisen työn merkeissä hänen tyttäreensä. Siinä sitten muistelimme hänen isäänsä ja muuta kuin hyvää ei vaan ollut. Kerroin myös hänelle miten onnellinen hänen isänsä oli lapsenlapsestaan ja miten hän töissä kopsas kuvia ja laminoi niitä. Miten hän aina kertoi tästä pienestä lapsesta. Hän sanoikin ettei kukaan hoitanut lasta enemmän kuin isä teki. Hänen lapsellaan oli todella tiivis yhteys isoisäänsä ja koska se rakkaus oli niin valtava tätä lastaan kohtaan kuviakin löytyi milloin mistäkin tilanteesta. Onneksi tytär sai lisää konkreettista tietoa isästään , mikä ei taatusti ollut yllätys mutta taatusti ilo näin jälkeenpäin. Kerroin myös että olen käynyt hänen haudallaan jättämässä kynttilän ja takaan että siellä palaa monen ihmisen tuomat kynttilät aina. Hienoja muistoja.

Mieheni mainitsee tekstiteeveetä lukiessaan että viikarille haetaan asiakapalvelijaa. Haen viikkarin sivut enkä ensin löydä mitään, kunnes huomaan että työ onkin laivalla. Joku kutku kuitenkin on, ettei se kuitenkaan ole minun juttuni. Työ sinänsä voisi olla , mutta se että olisin poissa viikon ja viikon vapaata taas on ristiriitaista. Vapaus on aina ollut minulle se juttu, ja laivalla en sitä olisi. Oletin työn olleen jotain puhelimessa neuvomista lähinnä tai jotain ajanvarausta tai ns. konttorihommia. Vastapaino tietenkin olisi pitkä vapaa, mutta sitten taas viikko vankeutta. Suljin läppärin ja ajattelin että annan ajan kulua ja uskon kerrankin sisäistä ääntäni 🙂 Lapsia ei ole kotona enää, mies pärjää kyllä koirien kanssa, mies laittaa muutenkin ruoat. Periaatteessa ei olisi mitään estettä, mutta nyt on vaan se joku mitä en osaa selittää.

Klikattuani itseni pois, jouduin yllätys yllätys taas x-factoriin ja moniin musavideoihin. Mietin avaanko koska musa vie niin mennessään että helposti tulee kiire kun uppoutuu eikä huomaa ajan kuluvan nopeammin kuin pitäisi. Kuuntelen mahtavia laulajia joka tulkitsee Celineä , Rihannaa ja vaikka mitä. Kunnes tulee pieni intialainen tyttö jolla on niin vallioittava hymy kun vaan ihmislapsella olla ja voi. Intialainen aksentti kuuluu selvästi läpi ja antaa ihan oman mausteensa koko biisiin. Tyttö hymyillee kappaleen lopussa niin aidosti kuin olla ja voi, ja muistan nähneeni tämän klipin aikaisemmin ja Simonin sanoneen ettei ole koskaan nähnyt valloittavampaa hymyä.

Ja sitten alan itkemään niin ettei meinaa loppua tulla. Peruskamaa minulle, mutta nyt ajattelin kaikkia kuolleita lapsia ja kaikkien ihmisten surua. Yritin sanoa , ajatuksilla siis, sinne jotain lohduttavaa, ja silti tavallaan näin heidän kaikkien olevan onnellisia, jolloin itkin siitä huolimatta vielä enemmän. Ajatukset on siitä ihmeellisiä että pystyy ajattelemaan tavallaan kahta asiaa samaan aikaan. Samalla kun mietin niitä lapsia, näen tavallaan ihmisten surun täällä. Ajatukset kiiti eteenpäin ja siinä onkin päässä aikamoinen sekamelska kun miettii ja tuntee kiitollisuutta niin monesta asiasta ja niin monelle.

Verrattuna alkuaikoihin nämä itkukohtaukset menee onneksi aika nopeasti ohi, eikä vie tavallaan kaikki mehut itsestään. Itku on enemmänkin todellakin pieni hetki joka on ohi ja kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Ehkä jää sellainen lempeämpi seesteisempi tyhjyys hetkeksi leijailemaan.

Syön tässä samalla viiliä, eikä mitään 0% rasvaa vaan ihan peruskevyttä. Mietin todellakin miten ihminen voi tulla toimeen ilman leipää. No sen näkee kohta. En ota stressiä koska tiedän kokemuksesta miten meidän käy.

Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ihan perustavallisten ihmisten merkityksen elämässäni. Ja se kai on huojentavaa tietää heille jolle surun kokeneen vanhemman kohtaaminen voi tuntua kiusalliselta. Ei oikeasti tarvitse oikeasti tehdä mitään jollei halua. Koska näitä tavisarki-ihmisiä tarvitaan siinä missä niitä lohduttajiakin. Kun yrittää päästä elämään kiinni voi oikeasti tehdä hyvä päästä pois kotoa missä kaikki muistot on voimakkaammat. Päästä hiukan tuulettamaan aivojaan eri ympäristöön missä arki elää niin kuin aina ennenkin.

Vaikka koti oli minun turvasatamani jossa koin olevani turvassa se kyllä joskus oli myös se musta säkki.

On koti tuntunut siltä että palaa vaan siihen samaan, missä kaikki ajatukset van pyörii yhden asian ympärillä. En tiedä olisinko niin yrittänyt muuttaa mitään täällä niin nopeasti kuin tein, ellei poika olisi ollut siinä. vaikka emme muuttaneet kuin huoneenjärjestystä se tuntui ainakin äitinä olevan hyvä ratkaisu poikaa ajatellen. Oli tavallaan kuin uusi raikas ilma toisessa huoneessa. En oikeasti juuri nyt muista koska maalasin Matun huoneen täysin valkoiseksi, mutta uskokaa tai älkää, listat on edelleen irti ja jo pois heitetty. 11 vuotta 5kk ja edelleen kesken. Muistan kuin eilisen kun maalasin Matun huoneen sinivalkoiseksi, raitoineen ja ne teippaukset sun muut. Matun huone on nyt lähinnä mun harrastehuone missä siis en ole, vaan säilytän kaikkea mahdollista. Omeplukone, miljoonat helmilaatikot, pihdit ja työkalut. Kirjanpitojen kymmenet mapit on rivissä kirjahyllyssä. On sementtiä, kipsiä, koristeita sitä sun tätä varten. Kaikki hyvin tiiviisti ja järjestelmällisesti kaapeissa. Paitsi se viimeinen kaappi. Siellä roikkuu Matun puku edelleenkin, se puku mitä hän käytti ollessaan bestmanina ja yhden parhaan kaverinsa ylioppilasjuhlissa. Olen jopa koittanut sitä paitaa päälleni. Kengät on edelleen kaapissa, tosin ylimällä hyllyllä. Uskomatonta miten paljon kaappeja minulla on eikä ole yhtään tyhjää hyllyä. Kaksi ihmistä ja silti kaapit pursuaa mukamas todella hyödyllistä jotain-varten.Mikäli keräisin kaikki Matun jutut ne mahtuisi enemmän kuin hyvin yhteen kaappiin. Joku jäkismaila löytyy toki varastossa edelleen.

Ne laatikot mihin keräsin se mitä oli, tulee kai aina olemaan täällä . En ole kiintynyt mihinkään tavaraan varsinaisesti, mutta tuntuu ainakin vielä siltä etten voi kaikkea hävittääkään. Vaikka puku on kuin kaupasta ostettu, en saisi siitä kuitenkaan kuin muutaman kympin, enkä todellakaan tarvitse niitä kymppejä. Lahjoittaa voisin, mutta en koe tarpeelliseksi väen väkisinkään hakea sille käyttäjää. Tulee jos on tullakseen.

Jepp mutta nyt loppuu aika ja pitänee pissattaa koirat ja vetää lumput niskaan ja sitten kohti kidutusta.

Näillä ajatuksin tähän päivään.