Viimeisin juttu jonka luin koski äitiä jotta on kovisteltu siitä että suree omaa lastaan vielä vuosien jälkeen. Meille ketä olemme menettäneet lapsemme se on luonnollista ja kun oikein aloin miettimään asiaa luulen että näin on aina ollut. Ehkä ennen ei vaan olla puhuttu ja tavallaan vaiettu asioista painostuksen alla tavallaan.

Kuka haluaa kokea itsensä epänormaaliksi tai tulla leimatuksi suruun takertuneeksi , epänormaaliksi, sairaaksi ja mitä sitä nyt onkaan.

Miksi näin on? Olisihan se hienoa voivansa sanoa että se mistä kirjoitan pohjautuu tutkimuksiin tai johonkin joka on 100% todistettua faktaa. Minä siis spekuloin ja mietin asioita omassa päässäni, joka ehkä täällä lukiessa tuntuu siltä ettei elämääni muuta mahdukkaan. Mahtuu onneksi toki, mutta tottakai jos blogia kirjoitan kuolemasta kaikki tulee tiivistettyä yhteen paikkaan tavallaan. Toki olen mietiskelijä ja toisaalta voin kai tässä vaiheessa sanoa onneksi. Nyt en voisi kuvitella kelaavani asioita liian pinnallisesti, koska koen että mietiskelemällä asioita syvemmin ja takertuvansa asioihin jotka tulee eteeni , olen saanut sellaisia vastauksia jotka on auttanut ymmärtämään omaa suruani ja paljon asioita on selvinnyt itselleni joka on auttanut.

Se miksi joku tuomitsee oletan liittyvän siihen kun ihminen joutuu kohtaamaan itselleen epämukavia asioita, kunnei oikeasti voi käsittää, eikä oikeasti ymmärtää, saatikka löytää vastauksia jotka mahdollisesti lohduttaa hyvää ystävää tai läheistä.

Jos kuvittelisin itseni keskustelemassa ihmisten kanssa jonka aiheena on jokin erikoisala, jotain minulle täysin vierasta, ja olisin ainoa ihminen jolle käsitteet ja sanat olisi vieraita , tuntisin itseni todellakin kiusaantuneeksi ja pelkäisin kai että joku kysyisi minun mielipidettäni. Kyllästyisin mikäli näitä keskusteluita jatkuisi ja hakeutuisin mieluummin muualle . Ehkä kuolema on vieläkin pelottavampaa monelle, asia mitä moni vanhempi oikeasti pelkää, asia mitä ei oikeasti voi kuvitella tapahtuvan itselleen. Kuka oikeasti ajattelee oman lapsensa kuolevan tai sairastuvan nuorena. Kuka uskoisi että juuri minun lapseni saa kuolemaan johtavan diagnoosin? Epäilen ettei monikaan. Kyllä oletan että suurin osa perheistä johon lapsi syntyy vaan elää siinä hetkessä ja ovat onnellisia, lapsen kasvaessa suunnitellaan ja ehkä on jopa odotuksia opintojen suhteen.

Tämä aikakausi kun media on niin voimakkaasti mukana kaikessa mitä teemme työssämme ja vapaa aikana on kai yksi asia joka tavallaan antaa meille kaikille mahdollisuuden hakeutua niihin piireihin saamaan tukea, apua, vastauksia ja kontakteja.

Siksi uskon että me lapsensa menettäneiden on luontevampaa myös puhua lapsistamme muiden kanssa, eikä vaan olla hiljaa. En usko että tämäkään aikakausi on niin avoin kuin se tulee olemaan. Mutta olen onnekas kun itse elän tätä aikakautta monessaki suhteessa. Minun ei tarvitse olla hiljaa, ja jos haluan puhua ja jakaa ajatuksia lapsestani , se on mahdollista tehdä anonyymisti tai liittyä suljettuihin ryhmiin, jollen halua keskustella avoimesti. Mutta kuka ei lapsensa menettänyt liittyy ryhmiin jossa käsitellän lapsen kuolema? Taatusti löytyy heitäkin. Mutta oletan kuitenkin että suurin osa on kokenut lapsen kuoleman joko itse tai lähipiirissään. Itse en halua jakaa ajatuksiani yleisellä tasolla kaikkien luettavana. Joten pysyn ”omieni ”parissa mieluummin.

Miksi sitten kirjoitan blogia? Oletan kaiken alkaneen ihan itseni takia, tai niin se oli, kaikki alkoi päiväkirjasta mitä kirjoitin unohtamisen pelosta. Mutta kun miettimällä olen löytänyt itselleni vastauksia haluan  jakaa ajatuksiani, ja toivon mukaan siitä voi olla apua, ja jopa heille jolle kuolema on pelottava ja vierasta , tästä löytää ainakin yhden version siitä mitä suru voi olla. Jospa kuolemasta tulee aikanaan helpompi asia ymmärtää ja lähestyä.

Tänään satuin katsomaan ohjelmaa jossa vainajien luita säilytettiin , vinteillä ja katoksissa, jotta vainajat tavallaan olisi mukana arjessa. Kuva jossa kokonainen vainaja makaa vintillä ja näkyy vaan sääriä ja jalat, ei nyt mennyt ihan ymmärrykseen. Mutta ehkä kuolema on joidenkin kansojen piirissä läheisempää kuin meillä kuitenkin. Normaalimpaa kai voisi sanoa.

Surun alkuvaiheessa lukee paljon katkeraa ja jopa vihaista tekstiä.

Ymmärrän asian ihan täysin, koska kuoleman käsitteleminen kestää oma aikansa. Kuka sitten vuosien saatossa edes alkaa työstämään suruaan syvällisemmin, kuka antaa luonnon hoitaa asiat omalla tavallaan, tai kuka haluaa jäädä siihen vihaan ja katkeruuteen. Kaikkia meitä taatusti löytyy. Siksi pidän surun ymmärtämistä mahdottomalta vaatimukselta sellaiselta joka sitä ei  itse ole kokenut. Miten minä joka olen lapseni menettänyt voin edes olettaa saavani mitään ymmärrystä?

Asia on kaksipiippuinen. Noin äkkiseltään tuntuu että surevaa pitää ymmärtää koska on kokenut sen mitä on. Onhan se niin, ja jopa minusta tuntusi todella kohtuuttomalta alkaa vaatimaan mitään erityistä käyttäymistä tai arvostella surevan tapaa surra. Mutta jos ajattelen itseäni , en koe että minulla on oikeutta olettaa kaikkien ihmisten ymmärtävän minua. Tähän tulokseen olen tullut vuosien saatossa.

Täytyykö kuolemaa sitten ymmärtää? Jollakin tasolla kyllä itse koen sen olevan tarpeellista. Jos kuolema olisi vierasta ja kaukainen asia ja kohtaisi sen vasta aikuisena, oletan sen olevan vaikeampaa käsitellä , kun jos kuolemasta voisi puhua jo lapsille luontevasti. Selittää miksi ihmiset muistelee, itkee ja kaipaa.

En usko että elämäni lapseni kuoleman jälkeen olisi ollut yhtään sen tuskattomampaa. Ehkä olisin edennyt samassa tahdissa kuin nyt, tai sitten olisi vaan ollut hitusen verran nopeampaa. Oletan kaiken riippuvan ihmisten luonteista aika pitkälti myös. Jos puhuminen yleensäkin on vaikeaa , oletan ettei sellainen ihminen ehkä tunne sen olevan luontevaa puhua avoimesti kaikkien kansssa.

En voi puhua kuin itsestäni koska vain minä tiedän mitä itse ajattelen ja miten koen asioita. Saman kokenut taatusti samaistuu helpommin ja ymmärtää ne hulluimmatkin ajatukseni helpommin kuin ei kokenut.

En tiedä miten pitkällä olen omassa prosessissani, onko edes mitään päätepysäkkiä tavallaan olemassakaan ? En usko siihen, vaan uskon että käsittelemme asiaa niin kauan kuin jaksamme ja elämme kuitenkin kuoleman kanssa omaan loppuumme asti, onhan lapsen kuolema meidän omaa historiaa. Itse en halua puhua kuolemasta joka päivä, enkä tänä päivänä tietoisesti halua edes miettiä asioita sen tarkemmin, vaan ajatukset elää kanssani luontevasti. Ei se aina tule sopivaan paikkaan. Yritän elää niin normaalisti kuin voin, ajattelematta aina menneisyyttäni ja kokemaani. Ajatukset, surun aallonpohjat tulee kun on tullakseen . Mutta sen myönnän että elämän tavalliset vastoinkäymiset helposti nostaa surun pintaan.

Kun luen jonkun toisen menetyksestä ja sitä suurta tuskaa joka rivistä paistaa läpi , tunnen usein suurta tuskaa siitä että joku toinen joutuu saman kokemaan. Haluaa tavallaan löytää heille helpomman tien mitä itse on kulkenut.

Tunnustan myös sulkevani itseni monesti ulkopuolelle, koska en voi elää surua yhä uudelleen ja uudelleen läpi ja vaipua omaan suruuni samalla. Minä synnyin elämään, niin kuin kaikki muutkin. Toisten elämä päättyy jo kohdussa, toisten elettyään oman aikansa maan päällä. Elääkseni onnellista elämää on elettävä myöskin tavallista elämää. Elän kai pätkissä tavallaan. On niitä täydellisiä päiviä ja sitten on ne vähemmän täydelliset. Olen vaipunut niin moneen tunnetilaan etten edes jaksa niitä luetella. Olen kai jo lopen kyllästynytkin miettimällä miettiä kaikkea ja koen sen olevan tervehtymisen merkki. Toisaalta vaikken jaksa perehtyä jokaiseen tapaukseen, en koe siitäkään huonoa omatuntoa. Heitän pallon joillekkin, ja annan luonnon hoitaa loput. Joko saan vastapallon tai sitten en , enkä jää sitä miettimään sen enempää. Tiedän kuitenkin surun polun olevan ainutlaatuinen kokemus jokaiselle sen kohdanneelle ihmiselle. Kuljet tietäsi loppujen lopuksi kuitenkin yksin. Terveyhdyt omien ajatustesi takia ja kun olet siihen valmis. Kun mietin miten pinnallisia ajatuksia itselläni oli , miten ne syventyi vuosi vuodelta, ja mitä kaikkea tämä on tuonnut mukanaan. Mitä kaikkea olenkaan kokenut, haluan enemmän kuin koskaan olla se ihminen joka sysää ihmistä eteenpäin, jos on jäännyt junnaamaan paikoileen tavallaan.

Mikäli minä olen se ihminen keltä joku apua haluaa, en voi, enkä ole jättänyt ketään. En kuvittele olevani kaikkein paras apu. Paras apu jokaiselle on se ihminen ketä tulee mieleen, se kenelle soitat, se ketä puhuttelee sinun sydäntäsi eniten.

Kun kohtaa arjessa ihmisiä , luotan vaistooni eniten. En halua salata poikaani, mutta en myöskään halua puhua hänestä väkisin, vaan jos puhun se tulee luotevasti ja oletan silloin luottavani niihin ihmisiin tavallaan. Poikani ei ole salaisuus, eikä siksi tulekkaan. Hän on minun poikani edelleen, hän vaan on kuollut poikani, mutta omani siitä huolimatta. En koe olevani sairas, en koe olevani hullu, enkä kuolemaan takertuneena.  Mutta olen kuolleen pojan äiti, surun rikkonut ihminen joka ei ikinä tule täysin ehjäksi.

Näin tänään ainoana vapaapäivänäni.  Toivoa ja uskoa tähän päivään.