Tänään tuli kuluneeksi 14 vuotta mieheni kolarista. Kun saavuin iltavuoron jälkeen kotiin hän oli leiponut pullaa ensimmäistä kertaa elämässään, jollei lapsena koulussa ole joutunut kotsantunnilla leipomaan. Hyvin olivat litteitä mutta koti tuoksui pullalle. Jauhot oli kuulema loppunut kesken ja penslaaminen unohtui, ohjeen oli katsonut netistä. Olivat kyllä todella pehmeitä, joten onneksi ne jauhot loppui. Mielessäni ajattelin kuinka onnellinen olinkaan kun sain pitää mieheni.

Töistä lähtiessä poikkesin kaupan kautta hakemaan pari nippua tulppaaneita ja yhden kimpun ruusuja. Onhan Matun 31 vuotis syntymäpäivä huomenna. Miten tuo 31 tuntuu vanhalta, ihan aikuiselta siis. Silloin 14 vuotta sitten istuimme sairaalassa , isää katsomassa joka makasi letkuissa morfiinin sekoittamana. Matias istui aika kaukana tuolilla kun oli muitakin vierailijoita samalla kertaa , enkä muista menimmekö mieheni siskon luokse kahville tai mitä teimme. Tajusin että olen elämäni aikana kokenut suuria sokkeja kolme kertaa. Kun herää ja kokee kauhua ja huutaa , onkai ilmeistä että on järkyttynyt. Tosin huudan edelleen öisin ja luin artikkelin joka koski lähinnä uniapneaa että voi teipata suun kiinni, jotta hengittää nenän kautta. Tuli mieleeni että voisihan sitäkin koittaa.

Tuntuu hiton tyhmältä ettenkö tekisi mitään ihmeellistä Matun kunniaksi joten päätin leipoa jotain. Päädyin appelsiinituorejuusto kakkuun. Piti vielä  sulattaa suklaata ja tehdä hienot raidat päälle. No se osio epäonnistui ja tuli epämääräisiä klimppejä. Onpahan ainutlaatuinen ainakin, yhtä ainutlaatuinen kuin poikanikin oli. Jännittää tavallaan. Sanonko mitään tai pidänkö pääni kiinni? Hmm..viimeksi kun vein kakun töihin, tosin päivän myöhässä tilanne oli hiukan huonompi ja oli aika rumia ajatuksia puhuttu, ja kerroin lopulta totuuden miksi sen kakun toin. Tämä on hyvä tapa kuitenkin saada tehdä jotain , ja tuntuu hyvältä saada tehdä jotain ihan konkreettisesti , nähdä hiukan vaivaa. silti on joku ihme olo, jos joku nyt kysyy , niin tottakai voin sanoa totuuden, mutta meneekö fiilis koko kakusta silloin? Ehkä olisi hyvä vaan laittaa kakku kahvipöytään ja itse häipyä paikalta. No ans kattoo , eihän herrajestas yhden kakun tuomiseen kuole. ÄÄÄÄ tollainen olo on nyt 😀

Huomaan että pidän traditioista. Asiat jotka toistuu luo muistoja . Kuinka moni mahtaa edes arvostaa omien lastensa synttäreitä? Useimmat toki viettää niitä ja usein kahvitellaankin. Veikkaan että moni kokee senkin työlääksi ja huokaavat kun kaikki on ohi.Minua liikuttaa ystävieni kakku kuvat facessa , ja parhaat on ne todellakin itsetehdyn näköiset.

Ainnii, koska en koskaan kerro missä olen työssä tai mitä teen työkseni, mutta tänään paljastan sen verran että olen tanssinut töissä !!!Hitsit kun oikein harmittaa kun haluaisin kertoa miksi ja kaikkia ihania yksityiskohtia. Partneriin oikein syttyi palo ja vaan alkoi tanssituttaa, ja mikäs siinä, minulla riitti pokkaa 😀 Ihana kun joku nauttii niin että koko sielu nauttii. AAAhhhh..Awwww.

Sunnuntaina kun olimme mieheni kanssa ”pikku” lenkillä lumisissa metsissä löysin vaaleanharmaan höyhenen hangen päällä. Minä ajattelin tietenkin heti taas että se oli merkki Matulta, joka oli onnellinen meidän puolesta kun hänen omat vanhemmat on yhdessä ulkoilemassa. Mies taas mietti kuka tappoi linnun. Olin hiljaa, enkä sanonut mitään, tosin voi olla että mieheni eeeehkä arvasi mitä minä mietin. Hänelle tuntuu todellakin olevan vaikeaa joskus puhua Matusta. Tosin hän sanoi että muistanko kun Matu vauvana aina puri meitä nenänpäähän ikenillään . Muistinhan minä. Ja se oli sitten siinä.

31 vuotta..outoa että minulla olisi jo sen ikäinen poika. Mutta ei ole. En haluaisi vajota synkkyyteen muistelemalla mitä kaikkea en saanut kokea, enkä halua päästä ajatuksiani liian syvälle. Mutta saa katsoa miten käy kun menen nukkumaan. Kukat on maljakossa kuvan vieressä ja toivotin jo etukäteen hyvää syntymäpäivää ja toistan sen heti herättyäni. En vaan voisi olla sanomatta mitään. Pakko kai ajaa kotikautta huomenna töiden jälkeen koska on niin kylmää että kukat kuolisi autossa .

Yleensä olen niin väsynyt ja poikki töiden jälkeen etten oikeasti voi muuta kun mennä heti istumaan sohvalle poikittain ja lepuutella jalkojani. Nyt oli kummasti energiaa. Hoidin muutamat meilit pariinkin paikkaan , maksoin parit laskut , enkä hosunut missään. Sitten oli se kakku ja tässä sitä vielä ollaan. Kyllä iltavuorosta aamuun on raskasta. Varsinkin jos vuorot menee aamu, ilta, aamu , ilta ja pitkä putki yhdellä vapaalla. Nooh, on sitä ennenkin tehty pidempiäkin työvuoroja ajattelen.

Joo 31 vuotta sitten olen kai nukkunut tähän aikaan , herätääkseni muutaman tunnin päästä ihmetellääkseni , joko NYT on se aika. Muistan miten joka askel sattui ja tavallaan hiihdin rappukäytävässä rappuja kohden. Miten pelotti, et oikeestiko tämä on pakko suorittaa. Matun syntymä oli kyllä niin huippujuttu kun olla ja voi kaikkine muistoineen.  Suurin asia koko elämässäni ja ihan ekaa kertaa vielä. Hitsit miten kaunis ilmakin oli silloin.

Tänään kuin kysyin mieheltäni siitä pullahommasta vähän niin kuin haastattelin häntä , hän sanoi ettei tee koskaan mitään suttapaskaa . Et mieti miten kauniit lapsetkin sinulla on . Ihan kuin Matu eläisi.

Jotenkin tuntuu kuin Matu pyörisi aika paljon hänen päässään, enkä ihmettele. On vaikeaa tietää , eikä aina tule puhuttua, enkä edes tiedä auttaisiko se mitään tai onko se hyvä tai huono asia. Itse kyllä olen aika keskustelija, mutta en koe että me oltaisiin mitenkään käyty asiaa läpi sillai mitenkään parantuvassa mielessä. Suru on yhteinen , ollaan suojeltu ja kai suojellaan edelleenkin toisiamme. Puhutaan Matusta jos puhutaan. Miten sen selittäisi. Aina suru ei todellakaan ole yhdistänyt , eikä aina olla menty samoilla aaltopituuksilla. Olen sanonut että yksi asia on varma. Matun haudalle ei raahata ketään vierasta ihmettelemään. Koen asian niin ettei kukaan pysty tätä ymmärtämään ja haluan että Matu on meille pyhä asia , jotain puhdasta ja aitoa kaikkine kyynlienkin kera. Sitä ei voi ymmärtää kuin veli , mieheni ja minä ja piste.- Vain me voidaan kokea asia 100% kaikkine vivahteineen. Elämä voi tuoda mitä hyvänsä eteemme, mutta Matu on meidän.

Tämä ei tarkoita ettenkö halua että kukaan muu käy haudalla. Mutta jos kuolema tai joku ero meidät erottaa , sinne ei raahata mitään uusiojuttuja. Pojan tyttöystävä on eri asia , koska kuuluu meihin. No enpä nyt ole eroamassakaan, mutta kuka sitä tietää mitä tosiaankin elämä tuo tullessaan. Enpä olisi uskonut että tulen olemaan ystävienkään hautajaisissa.

Jos nyt jotain hyvää on, koen että aina kun me halataan ja tehdään jotain hyvää perheen kesken, Matu olisi onnellinen, tai sanotaanko että ON onnellinen.

Minulla todellakin on kaksi ihanaa poikaa.

Näihin tuleviin syntymäpäiviin menen maate. Hyvää yötä.

Olkoot ajatukseni siellä missä sitä tarvitaan voimana uskoa huomiseen. Otan osaa suruun joka kohtasi nuoren pojan joka hukkui jäihin.

Voimia kaikille tänäänkin. Äiti joka oli raskaana vielä muutaman tunnin 31 vuotta sitten.