Herään aamuyöstä vessareissuun ja olen niin väsynyt että normaalisti olisin nukahtanut saman tien. Takana on raskas ja erittäin hektinen työpäivä. Kun on niin poikki että harkitsee onko ihan pakko käydä kaupassa, kunnei fysiikka jaksaisi. Ensimmäinen ajatus joka tuli, oli onnellisuus eilisestä työpäivästä. Kun tiedät mitä tehdä ja ennakoit asioita ja kaikki menee putkeen. Ihme paljon sitä ehtii miettimään lähes puoliksi nukkuvanakin ajattelin. Vilkasen kelloa ja tajuan että olen nukkunut todella syvää unta, eli olen todellakin todistetusti ollut kaikin puolin väsynyt. Hyvä väsymys on minulle ainakin hyvä asia. Taisin lukea jostain heti Matun kuoleman jälkeen että miehet usein purkaa suruaan fyysiseen tekemiseeen. Tämä ajatus tuli mieleeni kun siis kävelen vessaan, muutama metri siis.

Muistin pojan joka oli ostanut sen mönkijän minkä Matu oli tulossa koeajaamaan. Mietin uutta mönkijää mitä poika ruuvasi ja räpläsi . Mietin omaa suruani lastani kohtaan ja sitä voimattomuutta etten voinut muuttaa asioita hyväksi . Muistan naapuria joka pyysi meidän poikaa ”crossaamaan” uudella mönkijällä pellolla joka on talomme edessä. Hänen poika ja serkku omisti viimeisen päälle olevat mönkijät , ja nyt meidänkin poika ajeli yhdessä heidän kanssa. Ei meidän poika muuta tehnyt kun ajeli, eikä varsinaisesti jutellut tai huudellut mitään muiden poikien kanssa. Naapurin isäntä ja me seisoimme pellon laidalla ja katselimme.

Aina ei tarvita sanoja, eikä aina tarvitse keskustella. En muista kuinka monta päivää oli kulunut kuolemasta, oliko se päivä , kaksi tai kolme. Oliko se ele ja yritys auttaa? Oliko se syy lähestyä meitä jonka maailma oli romahtanut? En tiedä mutta tällainen tapahtui ainakin.

Aina ei tarvitse sanoja auttaakseen. Sitä mietin mitä poika mietti ajellessaan siinä. Oletan että ajatteli , mutta ajatukset oli jossain muualla, eikä sitä iloa ollut mikä normaalisti olisi ollut. Ei mitään kommenttia miten se mönkijä kulki , ei keskustelua siitä mikä pitäisi säätää , eikä ylipäätänsäkään mitään. Eikä sitä ajelua kestänyt kovinkaan kauan vaikka mönkijä oli ihan uusi. Jeesus tällaiset muistot syö ihmistä elävältä, ja silti tiedostan etten olisi voinut tehdä mitään auttaakseni poikaani omassa surussaan. Hyvä yritys kymmen niiku. Kun kaikki perheessä elää tavallaan väkisin. Silti tämä episodi oli parasta mihin me kykenimme, ja tunnen silti vaan hyvää naapuriamme kohtaan.

Koko hiton juttu sai myös ymmärryksen tänään, ettei kukaan voi tajuta ettei kuolema ole vaan iso ja vakava asia joka kohtaa perhettä. Vaan suru on jotain niin suurta ja syvää , eikä se mene hetkessä ohi, etkä pääse sitä pakoon. Ja näemmä kaikki mitä olen ajatellut on totta. Että suru kulkee mukana , jopa kun heräät puoliksi zombiena kävellessäsi vessaan jatkaaksesi minuttin päästä unta.

Tuli oikeasti mieleeni pyskologit. Mietikkää asiaa joka on täysin mahdotonta selittää tunnetasolla , mitä se oikeasti on. Millaisen diagnosin mahtaisinkaan saada ? Millaisen juuri nyt? Kun itse tiedät että tämä oikeasti ei satu nyt, elät oikeasti ja kykenet käymään töissä, on hetkiä kun et mieti, vaan kekityt työpäivääsi , käyt kaupassa miettien vaan että ostat pakolliset, ajat miettimättä kuolemaa kotiisi ja nukahdat miettimättä mitään. Mutta sitten heräät ja oivallat toivottomuuden selittää tätä tunnetta mitä ei voi ymmärtää kukaan.

Kuulostaa ehkä itsekkäältä sanoa että oikeasti silti koen itseni jo olevani ns. selvillä vesillä, ja silti todellakin kuljet lopun elämäsi  tämän asiasi kanssa koko ajan. Koet jopa eläväsi normaalia elämää. Eihän sillä ole väliä periaatteessa mitä muut ajattelee. Mutta en aidosti haluasi tulla diagnoisoiduksi sairaaksikaan. Koska en oikeasti koe asian olevan niin, vaan tämä on minun uusi elämäni. Jollen kirjoittaisi ja jollen puhuisi näin suoraan, kukaan ei ajattelisi minusta yhtään mitään. Mikäli joku puhuisi minusta ja meidän onnettomuudesta, enkä olisi puhunut, oletan että joku kokisi minun olevan terve. Täysin terve ja täysin toipuneena Matun kuolemasta, ja olisin vaan ehkä muisto monelle kun lukevat vastaavista onnettomuuksista. Voin hyvin kuvitella miten meidänkin onnettomuus ehkä vaan mainittaisiin.

Mitä minä sitten haluan? Haluan todellakin asian olevan niin, haluan kai jollakin tasolla elämän vaan jatkuvan omalta osaltani, mutta ehkä kuitenkin niin että asiat todellakin olisi niin, että olen muillekkin vaan ohikiitävä ajatus. Tajuan että vaikka asia olisi niin, se ei ole sitä itselleni. Asian täydellinen ymmärtäminen on vaan mahdotonta.

Kun kirjoittaa asiasta joka tuntuu mahdottomalta, oletan sen herättävän jotain luontaista pahaa mieltä muissa , ajatusta josta kaikki sen ei kokeneena haluaakin päästä irti ja jopa unohtaa syventymättä siihen sen enempää. Miksi edes kirjoittaa asiasta jonka koen olevan näin? Miksen vaan anna ihmisten olla, ja elää elämäänsä tietämättä mitä tämä on? Ehkä osittain siitä että oletan aivojen kuitenkin tallettavan nämäkin sanani sinne jonnekkin ja ehkä toivon mukaan joku osaa arvostaa omaa hyvää elämäänsä ja perhettään sekä sitä ihan tuiki tavallista elämäänsä. Vaikka asiat olisi kuinka huonosti hyvänsä niin kuin normielämässä. Oli ne ongelmat mitä hyvänsä , ne on kaikki tavallaan voitettavissa. Koska niin kauan kun kaikki on elossa, on mahdollisuus tehdä jotain. Voi aloittaa ihan nollasta , voi tehdä sopimuksia, voi hakea apua suurimmaksi osaksi asioille mitä ihmisille tulee eteen elämässä. En väheksy tavallisia ongelmia, ja tiedän tasan tarkkaan että ne ongelmat voi olla raskaitakin käydä läpi, voi joutua tekemään isoja päätöksiä ja silti, se ei ole kuolemaa mille ei voi enää tehdä mitään.

Koet todellakin kuoleman, olet sokkitilassa, kapuat ylöspäin pikkuhiljaa, käyt maailman raskaimman prosessin läpi mitä olla ja voi, eikä se lopu kuolemaan, se ei lopu hautajaisten jälkeen, eikä ainakaan itselleni edes 11 vuoden jälkeenkään.

Nainen johon törmäsin sattumalta työssäni yrittäjänä, joka oli täysin dementoitunut, ei hänkään unohtanut omaa poikaansa. Nainen joka viikasi silakoita vaatteidensa väliin kauniisti, nainen joka, joka aamu vei puurokattilan poikansa sängyn alle, nainen joka nousi kahvipöydästä keittääkseen kahvia ja unohti sen saman tien, ei kuitenkaan koskaan unohtanut että oma poika oli kuollut.

Nainen jonka muut vaan oli ymmärtänyt olevan sairas, ja kaikki kummalliset käyttäytymiset oli luonnollista. Siihen saatiin diagnosi joka todellakin oli totta, häntä autettiin, ja minä olin yksi pieni osa sitä ketjua. Nainen joka toki hymyili ja halusi juoda kahvia myrnakupeistaan. Nainen joka hoiti kotiaankin omasta mielestään hyvin, mutta eli ja teki asioita niin hyvin kuin kykeni, eli kuitenkin omasta mielestään hyvin.

Ei hän itkenyt, eikä surkutellut elämäänsä. Hän oli kohtelias ja vieraanvarainen. Hänessä todellakin oli sitä samaa ihmistä mikä oli aina ollut ennen sairastumistaankin jollei oteta huomioon näitä toistuvia unohduksiaan ja kummallisia toimintojaan. Arvio oli täysin oikein, ja hän todellakin tarvitsi apua ja onnekseen sitä saikin. Silti kaiken tämän keskellä hän vielä muisti poikaansa. Hän muisti myöskin edesmennyttä miestään. Toki hän välillä sekoitti pojan ja miehensä toimia ja nimiä. Hänen sanojensa takaa paistoi kuitenkin suuri suru siitä että mies menetti ainoan poikansa. Sieltä tuli myös elävästi esille sitä suurta rakkautta mitä heillä oli kun kaikki oli hyvin. Rakkaus mikä vallitsi heidän eläessään ei kuollut. Suru oman miehensä surusta ei kadonnut, eikä rakkaus omaa menettettyä poikaansa kohtaan.

Olen onnekas kun löysin tämän naisen  tai oikeasti omaiset jotka löysi minut. Uskon että tälläkin oli tarkoitus että me kohtasimme. Hän sai apua mutta niin sain minäkin, koska minun piti tallettaa ne hetket, muistaakseni sitä jälkeenpäin voidaakseni ymmärtää omaa suruani myöhemmin. Oletan hänen jo siirtyneen tuonpuoleiseen, kävin toki häntä kerran katsomassa, vein kukkakimpun. Mutta miten turhalta se tuntuikaan , koska ei hän minua muistanut. Toki hän oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin , vaan siksi että hän oli sen luontoinen ihminen.

Toinen erittäin kummallinen asia oli joka tapahtui yli 10 vuotta sitten. Tapasin naisen, joka vaan makasi,  jos voi sanoa omissa maailmoissaan. Hän hoki samaa asiaa koko ajan. Jeesuksen kristuksen nimessä minä sanon ….isäni pyyhki minua sieltä, jeesuksen kristuksen nimeen,  ja jotain joka toistui ihan koko ajan.

Ensimmäinen ajatus oli että hänellä on pakko olla jano. Selitin silti asiallisesti , miksi tulin ja keventääkseni tunnelmaa  jotta hän kokisi jotain normaalia ja edes se että huomioin häntä siinä missä muitakin, juttelin niitä näitä. Nainen jatkaa hokemaansa. Minä taas jatkan omia selityksiäni säästä ja miten vein pikkulinnuillekkin ruokaa, millainen sää oli jne. Välillä tuli tauko hänen hokemissa asioissa ja minä jatkan jutustelua. Lopulta otan häntä kädestä kiinni ja silitän peukalolla hänen kättään samalla kun hän pitää kädestäni kiinni. Juttelen niitä näitä, ihan kun keskustelisimme yhdessä ja ymmärryksessä. Välillä hokemat jatkuu , välillä hän on ihan hiljaa. Muistaakseni hän piti silmiäänkin kiinni koko ajan. Kunnes hän kysyy- Miksi sinulla on niin karhea peukalo? Selitin hänelle senkin ja lopulta poistun ja hänkin jatkaa hokemaansa vielä senkin jälkeen kun itse poistun. Seuraavan kerran kun törmään häneen, hän istuu ja tuttu hokema saavuttaa minunkin korvani vaikka olen hyvin kaukana. Hän nostaa kätensä osoittaen minua ja sano kuuluvalla äänellä       – Hän on minun ystävä. Kunnes kaikki jatkuu molemmilla niin kuin aina ennenkin.

Kolmas kummallinen asia johon törmäsin samoihin aikoihin  oli hauska mies. Oikein hassuttelija olikin. Virkeä vanha mies, joka toi hymyn huulille joka kerta kun tavattiin. Kerran tuli kuitenkin se eteen etten enää saanut selvää mitä hän puhuu, ääni oli lähes kuiskaus, kaikki hassu oli poissa. Esitän silti reipasta omaa itseäni ja esitän etten huomaa mitään ihmeellistä. Puhun niitä näitä kunnes hän sanoo lähtevänsä matkalle. Tajuan heti mistä on kyse, mutta en uskaltanut tuoda sitä esille jos kuitenkin ymmärsin väärin. Hän vinkkaa minut luokseen, ja minä menen. Hän ojentaa minulle karkin ja painaa sen kämmeneeni, sanomatta mitään. Kiitän ja  soperran että mikä matka?

Hän ei pysty sanomaan mitään , mutta nostaa käden ylös kattoa kohden ja kyynel valuu silmäkulmasta. Otan häntä kädestä kiinni ja hän tuijottaa minua suoraan silmiini. Sanoin hänelle. – Nyt kerron sinulle yhden asian mitä en yleensä kerro kenellekään, sinulla ei ole mitään pelättävää. Hän tuijottaa minua mutta näen hämmästyksen.

-Minun poikani on kuollut ja hänen nimensä oli Matias, ja kun sinun aikasi on, annan sinulle tehtävän. Lähetä pojalleni terveiset että rakastan häntä ja kaikki on hyvin, ja kerroin miten hän on kertonut minulle miten ihana paikka se on, ja miten sitä ei olisi saanut kertoa. Kerroin miehelle jotain mistä olen täälläkin jo kertonut kun sain sen tapaamisen Matun kanssa unessa. Katson häntä silmiin ja vakuutan kaiken olevan juuri näin , jotta jäisi vakuuttava tunne ja silti niin normaali kuin olla ja voi. Pyyhin kyyneleen hänen poskeltaan ja jatkan omaa iloista höpötystäni touhuten omiani niinkuin aina ennenkin. Yks kaks kuulen niin kirkkaalla kuuluvalla ja täysin normaalilla äänellä. -MATIAS. Käännyn ja sanon, kyllä hänen nimensä oli Matias.

Tätä muistellessa itkettää , miten ihmeellinen onkaan tämä maailma. Miten tämä oli edes mahdollista? Käheä ääni, voimaton kuiskaamalla puhuva mies, joka keräsi kaikki voimansa, ja sai sitä jostain. Silloin vaan tiesin etten tehnyt mitään väärää, ja tiesin että kaikki pelko oli poissa ja kaikki oli niin hyvin kuin olla ja voi, juuri sillä hetkellä.

Me emme tavanneet koskaan enää ja olen varma että hän suoritti tehtävänsä. Tajusin myös miten ihmiset käyttää intuitiotaan kunnei ole mitään muuta mahdollisuutta. Miten suuri ymmärrys ja luottamus voi syntyä kahden ihmisen välille, kunnei ole enää sanoja ja miten täydellistä kaikki voikaan olla. Miten suurta onkaan hyvyys, aitous ja toisesta välittäminen. Miten pientä voikaan olla niin suurta. Miten tärkeää onkaan tämä kaikki kun on tosi kyseessä. Miten ymmärrän että toivon ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin. Miten tärkeää on että ihmiset saisi puhua tai välittää siltä miltä tuntuu. Miten iso merkitys on  pienet asiat millä voi osoittaa kiitollisuutta, välittämistä ja rakkautta toista ihmistä kohtaan. Yksi paperiin kääritty karamelli. Pistinkö sen suuhuni ja nautin siitä? En laitoin sen taskuuni, mutta se mitä jäi oli iso muisto joka ei ainakaan vielä ole unohtunut ja ne muistot siitä isosta hetkestä kun koet olevasi oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä. Hänelle taas se pieni karkki oli ainoa tapa osoittaa minulle että olin hyvä tyyppii ja se oli isoin kiitos ikinä..yksi pieni karkki!

Nämä elämäni pienet hetket on juuri se minkä takia minä elän. Nämä pienet hetket on aidointa elämää , ja nämä asiat tuo tarkoituksen jatkaa elämää vaikkei se aina niin ruusuilla tanssimista olekkaan.

Ja ehkä nämä pienet kertomukset, voi kasvaa, pienestä karkista, sanoiksi blogissa, lohdutukseksi, oivalluksesi jollekkin joka tarvitsee lohdutusta omaan elämäänsä. Toivon mukaan tietenkin myös ymmärrykseksi heille joka ei ole koskaan kokenut oman lapsen kuolemaa ja sitä elämää sen jälkeen.

Älä koskaan väheksy ajatuksia ja tekoja jotka vaan tuntuu oikealta , kun tiedät että se lähtee hyvästä sydämestäsi. Kun voi seistä omien sanojensa ja tekojensa takaa, minusta kaikki on hyvin.

Kun mietin ihmisiä ketä olen kohdannut elämäni aikana ja josta moni on jo poissa, voin sanoa että silti tunnen suurta helpotusta heidän puolesta. En ole itkenyt heidän puolesta, vaan todellakin tuntenut vaan vapauttavan tunteen. Vaikka asia on näin ja jopa Matias on yksi kaikista ihmisistä jotka on kuollut, oman lapsen kuolema ei ole yhtä helppoa ymmärtää.

Omaan lapseen muodostuu vahva side ja tunnetaso. Se on sinun lapsesi, jonka elämää olet jakanut, on muistoja jotka on niin syvällä sydämessäsi. Siksi en voi kokea helpotusta ja hyvää oloa. Matias oli myös nuori ja terve poika, joten kuolema tuli yllättäin, en voinut käsitellä tätä kuolemaa etukäteen millään tavalla vaan kaikki lähti nollasta. Oli ihminen minkä ikäinen tahansa, oli sitten terve tai sairas. Kuolema tuo silti monelle surua ja kaipausta. Mutta ainakin itse olen hyväksynyt omien isovanhempieni kuoleman paremmin kuin nuorena menehtyneiden ystävieni kuoleman. Kaipaan ystävääni enemmän kuin isovanhempiani, koska olimme enemmän yhteydessä. Harmittelen monet kerrat sitä ettei hän saanut tavata lapsenlapsiaan, maan päällä eikä lapsenlapset saanut kokea oman isoäitinsä rakkautta ja arkea.

Oma lapsi on kuitenkin oikeasti osa sinua , joten osa sinua kuolee todellakin samalla. Ihminen on luotu huolehtimaan lapsistaan. Se on synnynäistä ja luonnollista. Siksi en kykene ajattelemaan kuolemasta samalla tavalla kun ystävieni tai kenenkään muun kuolemasta ajattelen. Koen sen olevan täysin normaalia. Jos kykenisin tähän silloin vasta tuntisin itseni tunteettomaksi ihmiseksi , ja jopa jotenkin sairaaksikin. Oma lapsi on vaan ainutlaatuinen, ja niin myös oman lapsen kuolema.

On onni voida olla onnellinen omasta työstään. Tällä hetkellä en usko koskaan voivani löytää mitään vastaavaa. Yritän miettiä miten monta kertaa olen ajatellut näin, ja silti on aina tullut jotain uutta vastaan, ja taas mietin näin. Mutta nyt jotenkin tuntuu että tätä ei voi mikään voittaa.

Ehkä vaan on uskottava omia ajatuksiaan ja elettävä päivä kerrallaan, tulee mitä tulee, pääsee kai jotenkin helpommalla.

Kiitollisena eilisestä työpäivästä, hyvästä fiiliksestä, kun elämä melkein oli normaalia.