Joo, ajattelin jo eilen kirjoittaa kun oli mukamas hyvä päivä. Usein tulee kirjoitettua kun on vaipunut sohvalle eikä mikään kiinnosta. Tai just ennen synttäreitä tai jotain muuta mikä nostaa Matun erikoisesti esille.

Tietenkin mulle iski toistamiseen bakerinkysta joka on niin sairaan kipeä kun olla ja voi. Oli pakko hakea kipulääkettä siihen, enkä edes pyytänyt sairauslomaa, vaan sidoin molemmat polvet tiukasti ja yritin välttää ihan kaiken ylimääräisen liikkumisen töissä joka on mahdoton tehtävä. No se siitä sattuu ihan &%€€## kuitenkin..

No niin ihania ja niin paljon elämänsisältöä kun koirani onkaan saanut , on ne kyllä totuuden nimessä harmaita hiuksiakin tuonut. Onhan tämä raskasta kun kaksi ei tule toimeen. Enemmän toki ärsyttää sanomiset mitä tulee kun toinen kokee teheneensä enemmän asioiden hyväksi. Minähän olisin keskustelija, mies ei, revi siitä sitten. Mutta harrastan siis yksinpuhelua , lue saarnaamista. On ainakin sanottu niin kuin asiat on. Jollei siihen tartu ei voi mitään. En siis syyllistä häntä, mutta en myöskään niele että minua syyllisestään . Sinänsä tietty positiivista ettei huudeta, ja se että on jotain normaalia kai sekin, kun on edes jotain ns. mitä surevana ihmisenä pitäisi toisarvoisena asiana. Elämme siis ainakin hetkittäin ihan tuiki tavallista elämääkin.

Mutta aina kun on pyhä tai jos minulla sattuu olemaan iltavuoro tapahtuu jotain koirien kanssa. Niin nyttenkin. Sain mieheni viemään kaksi koirista eläinlääkäriin, oireena pissaaminen ja hullun tavalla juominen. Kohtutulehdustahan minä epäilin. Ultrat eikä kummalkaan mitään. Toinen tokenikin, mutta pienin oireilee edelleen.

No eilen meni siihen kun yritän keksiä miten saa niin pikkuiselta otettua pissanäyteen. Onnistui kelmuttamalla paperin lattialle ja ottaa sokeritesti siitä. Tänään sama juttu, tosin eri testi. Ihanat kaverit jeesi ja tulkitsi testin puolestani ja kaikkea muuta. Minun jonka piti hitto vie ommella yhdet verhot, piti ulkoilla, piti siivota ja vika vapaa taas.

Kaamee stressi koska mies sapuu kotiin, koska olkkari näyttää lähinnä ydinkatastroofilta. Verhoja siellä sun täällä. Muovit uusista verhoista lattialla ja äääh..kaameeta siis..

Mutta kaiken hiton kaaoksen keskellä ja tuhansien kuvien lähettäneenä, pissojen pyydystämistä pipetillä imien kelmulta lattialta jne..minä kirjoitan sitten blogia. Jos totta puhutaan tämä sekä eilinen päivä on ollut ihan peestä. Mutta minä psyykkaan itseni että olen onnellinen kuitenkin. Niin kuin olenkin, minähän elän hitto vie normaalia elämää kuitenkin.

Pakko päivittää korttijupakkaa, josta ne ketä on lukenut tietää. Niin lapsellista kuin olla ja voi. Mutta nyt se yksi oli poistanut sen MUN lottovoittokortin ha haa haaa..arvasin ihan oikein, ja en voi kun ihmetellä. Luotin omaan vaistooni tästäkin tyypistä, mutta en aijo sanoa mitään , vaan olen maininnut toisen kortin lottokortiksi. Tulen hehkuttamaan sitä ihan simona…joo osaan minäkin olla. Mutta myönnän että tekisi mieli sanoa asiasta. Ihan vaan huvi ja urheilun vuoksi. On kahdella ollut hauskaa. Aivan sama, on niitä kivojakin ihmisiä onneksi, muuten en siellä olisi päivääkään duunissa.Loukkaavinta kai on kun esitetään jotain muuta kun ollaan ja kun itse aina tuntuu olevan se puheenaihe.

Onhan sitä tällä viikolla vaipunut epätoivoonkin, jotain pelkoa omaa tulevaisuutta ajatellen. Mutta kun sattuu niin hitosti kun olla ja voi, eikä puhuta särystä vaan kivusta, minä ainakin meinaan seota. Vaikka kuinka silloin yrittää järkeillä miten asioita tekis , mikään ei tunnu onnistuvan livenä kuitenkaan. On sitä ja tätä ja lisäksi kaikki yllätykset. Juuri silloin jollei toinen ymmärrä menee vaan hermot ja tekis oikeasti mieli pakata kassinsa ja jatkaa jotain ihan uutta elämää. No kun mietin uutta elämää, se tuskin muuttuisi muuten kun että ei olisi ketään kelle kertoa mitään, eikä kiukutellakkaan. Tässä kohtaa astuu yleensä Matu jälleen kerran mieleeni ja vaipuu helposti itsesääliin ja ajatukset on niin mustia ja sairaita ettei edes kehtaa kirjoittaa. Aina se kuolema tulee esille, ihan aina kuitenkin. Ja tämän kanssa sitten pitää vaan oppia elämään.

Joo aurinko paistaa, tikka hakkaa talipalloa, ja pikkulinnut istuu maassa nyppien itselleen syötävää. Loistava päivä, just sellainen päivä joka näyttää täydelliseltä. Minulla vapaapäiväkin vielä. Mutta kunnen halua rasittaa jalkaa, niin en oikeasti vaan viitsi mennä ulos seisomaankaan. Kun on huono päivä joksi tämäkin päivä näköjään muuttui, se vaan on, ja taas jatkat samaa rataa. Töihin , illasta aamuun , puolikuollut, kipuja jne.

No mitä tässä jatkaa valittamista, koska oikeasti pitäisi iloita tästäkin päivästä, ja innokkaana vaan odottaa jotain hyvää tapahtuvan.

Elämä on tällaistakin kun on enään 5kk aikaa siihen kunnes Matun kuolemasta on jo 12 vuotta !!! En olisi uskonut jollen olisi kaiken kokenut. En voisi ymmärtää jos jollekkin toiselle olisi näin tapahtunut ja minun pitäisi yrittää ymmärtää. Joskus jopa miettii olenko jotenkin poikkeava surijanakin?

No huomista odotellessa..