Nuha

Herään yöllä kun nenä vuotaa ja sitten alkaakin niistäminen. Lähden silti töihin kun tuntui jo hellittäneen. Muhii siis edelleen se joku hiton tauti kai. Kuumetta ei ole vaikka naama tuntuu kiristävän , ja on minulle usein kuumeen merkki.

Pikkukoiralle aloitin antibiootin ja taas sain apua kavereilta jotka laski annoksen tarkasti. Olen supertarkka jossain asioissa, kun taas jossain menen ihan vaistoni varassa. Mieluummin yksi turha antibioottikuuri kun se että se joku mahdollinen tulehdus saa edetä ja pahentua.

Tänään olen ihan hiton kiitollinen niin monelle joka jaksanut kuunella ja paneutua yhden vieraan tesun vaivoihin. Sama kun yksi heistä antoi vielä mahalääkettä ihan vaan varmuuden vuoksi, jos siis alkaa oireilla. Minusta on niin mahtavaa kun on oikeita kavereita ja aina ihmettelen taas heitä jonka elämässä ei muuta tunnu olevan kun nokkia toisia. Ihan tulee oikeasti ajatus mieleen, että on kuin lastentarhassa paitsi että tyypit on + 50 vee. Oma ongelmanihan on aina että haluan selvittää asioita, nostaa kissan pöydälle. Useinmiten  siitä ei hyvää seuraa, ja aika turhaa jos muut lyöttäytyy yhteen. No oletan että määrätyt ongelmat toistuu kunnes itse pystyy kohtaamaan ne olan kohauksella. Nyt ainakin tuntuu siltä. Jos joku haluaa leikkiä lastentarhaa, niin sopii minulle, olen kuitenkin vaan töissä.

Hauskaa miten helppoa toisten on hakea virheitä aina muista, kuin itsestään. Tänäänkin kuuntelin miten yhtä onnettomuutta analysoitiin , kostoksi jostain mitä on tehnyt aikaisemmin. Teki mieli sanoa ettetkö itse pelkää kostoa, koska se tulee, miten se kostetaan sinulle. Mutta olin hiljaa.Itse vaan haen ensin vikaa itsestäni, joka on raskasta, varsinkin silloin kun Matias kuoli.

Olin kerran töissä yhdessä paikassa jossa oma työkuvani muuttui ihan alle kahden viikon sisällä ja myös työvuoroni. Marssin saman tien isoimman pomon juttusille aikaa varaamatta ja sanoin just niin kuin asiat on, ja että teen vaan työsopimukseni loppuun ja piste. Tiesin hyvin ettei näin kuuluusi tehdä, mutta kun on lapsensa menettänyt , tulee kyllä määrätynlaista rohkeutta tehdä ihan mitä haluaa. En ollut vihainen , en huutanut, en uhannut, vaan kerroin etten hakenut tänne vuorotöihin . Kerroin ymmärtäväni pomon tilanteen, mutta etten pysty nielemään koko asiaa siitä huolimatta. Minusta on puhdistavaa kun sanoo asiat just niin kuin se on, ilman vihaa, mikäli haluaisi kehittää jotain se oli kaikki mahdollista. Kun pystyy seisomaan omien sanojensa takaa, selkä suorana ja tietää mitä haluaa , tällainenkaan ei ole ongelma. Ymmärrän hyvin että monella pomollakin on tarve olla pomo ja osoittaa määräysvaltaansa. Tein lupaamani työ loppuun ja suljin oven, eikä kaduttanut pätkääkään. Kummallisinta tässä oli että paljon myöhemmin soitettiin minulle ja tarjottiin paikkaa haettavaksi. Kiitin kauniisti mutta sanoin etten ole kiinnostunut. Myöhemmin olen miettinyt olinko hullu. Mutta vaikka kuinka mietin ymmärsin etten viihtynyt siellä , eikä ainakaan tuo yksi siirto asiaa parantanut. Tavallaan soitto oli parasta kiitosta itselleni siitä että tiesin etten ainakaan huonosti ole työtäni hoitanut. Jotenkin koko asia sai hyvän päätöksen ja ajattelen niin, ettei isommat voimat tai mitkä liekään ajatellut että minun tieni kulkevan sinne suuntaan.

Olen todellakin taikauskoinen ja jotenkin tuntuu kun minun pitää kohdata erillaisia tunteita jotka kokee vaan eri tilanteissa. Koen vahvasti että minun yksi asia joka on tullut elämääni on oppia luottamaan itseeni ja siihen tunteeseen /intuiitioni joka tulee. Suomeksi sanottuna, tulla paremmaksi ihmiseksi itse. Hallita omaa mieltäni ja löytää ratkaissut itse ja päästä asioiden yläpuolelle tekemättä liikaa työtä.

Kumma juttu miten itsekkin huomaan kehittyneeni edes hitusen verran. Vertaan omaa käytöstäni niihin ihmisiin jotka koen hyviksi ihmisiksi. Haluan olla aidosti hyvä ihminen toiselle, se joka auttaa kun tarvitaan, se joka hymyilee ja tsemppaa muita. Eli kun nyt mietin tätä koirajupakkaa, sain niin paljon apua monelta ihmiseltä kun olla ja voi. Henkistä tukea ja korvat jotka jaksoi kuunella ja miettiä mitä sitä koiraa oikein voisikaan vaivata. Sain lääkettä pyytämättä, kaksi ihmistä laski minulle oikean määrän antibioottia, ja yksi kaveri otti yhteyttä tyttönsä kummitätiin joka on eläinlääkäri, joka vahvisti omat epäilykseni oikeaksi.  On oikeasti suuri ilo kohdata näitä ihmisiä elämässäni, ja olla aidosti iloinen ja kiitollinen heille että ovat osaa minun elämääni.

Miten tämä tähän asti kirjoittaminen liittyy Matun kuolemaan ja minun suruuni? Se liittyy siihen hyvinkin paljon, koska ei elämäni loppunut Matun kuolemaan, vaikka olisin mieluummin toivonut itse kuolleeni Matun sijaan.

Minun uusi elämäni on mitä on, ja se sisältö mitä se ikinä päivittäin onkaan, on eheyttävämpää kun on hyviä ihmisiä ympärillä joka elää tätä arkeani minun kanssani tavalla tai toisella. Ei sitä aina mieti ja aina jaksa muistaa, mutta ainakin itselleni on todella tärkeää luottaa ja saada jakaa kokemuksia ja hetkiä jonkun kanssa. Jollei minulla olisi yhtään kaveria, eikä yhtään luotettavaa ystävää , elämä ei todellakaan olisi yhtä helppoa. Hyvät ihmiset jotka kohtaat vaan hetken, on osa kokonaisuutta yhden päivän aikana. Enempää ei kai tarvitsekkaan elää, yksi päivä kerrallaan.

Tässä katsellan televisiota, tai mies katsoo, ja vaikka kirjoitan tuntuu hyvältä että hän on tässä vieressä. Kuolleen ystäväni kutomat villasukat jalassaan. Näinkin kuolema on läsnä, kun katsoin että ahaa, vihdoinkin hän otti ne käyttöönsä. Tulin todella iloiseksi kun hän sanoi että ne on hyvin tehty , oikean malliset jotka istuu jalassa hyvin, kaiken lisäksi vielä sopivan pitkät varret. Tajuan että olisin tullut surulliseksi ystäväni puolesta jos hän olisi kristisoinut niitä sukkia. Olen jopa onnellinen kaverin puolesta että mieheni kertoi sen minulle, eikä yrittänytkään mielistellä minua sen takia että ne oli kaverini tekemät.

No toiseksi mietin tuliko tämä paremmaksi ihmiseksi idea Matun kuoleman jälkeen tarkoituksella , en edes muista koska tämä alkoi, oletan kyllä että ennen kuolemaa. Ainakin se vahvistui hyvin paljon kuoleman jälkeen. Taas kysyn itseltäni, miksi? Voiko Jumala uhrata minun poikani , koska oli päättänyt että minusta tule parempi ihminen? Mitä järkeä siinä on että minä koen surua, itken siis, kaipaan , eikä elämä tunnu aina kivalta? Voiko joku asia olla niin tärkeä että tavallaan Matias oli uhri? Voiko edes ajatella näin? Mikä minun tarkoitukseni on? Miksi minä synnyin tänne, löytääkseni mieheni, saadaakseni niin ihanan pojan, vaan jotta menettäisin hänet.

Mikä asia olisi niin arvokas jotta Matiaksen piti kuolla? Onko kuolema edes kenenkään käsissä? Onko elämä kuitenkin yhtä hiton arpapeliä?

Tuntuu tavallaan väärältä elää, kun Matiaksella olisi ollut kaikki edessään. Toisaalta koen itseni tärkeäksi elävälle pojalleni. Mutta jos mietin että 19 ja 16 vuotiaat pojat olisivat jääneet ilman äitiä. Olisi ollut suru, minua oltaisiin muisteltu. Mutta silti se olisi vaan ollut tragedia josta he olisivat päässeet yli. Jotenkin tuntuu että nuoret pääsee helpommin jaloilleen kuolemasta kuin me aikuiset jotka olemme lapsemme menettäneet. Heillä olisi ollut isä, heillä olisi ollut toisensa kuitenkin.

Kun mietin sitä aikaa kun aloitin kirjoittamaan, sillä oli suurempi vaikutus elämääni kuin olisin uskonutkaan. Olen kehittynyt ihmisenä, olen käsitellyt suruani ja päässyt paljon syvemmälle ja paljon eteenpäin ymmärryksessäni. Joskus taas tavallaan ajatuksissaankin palaa taaksepäin , sortuu siihen sekamelskaan missä mikään ei tunnu järkevältä. Mietin oikeasti, miksi edes kirjoitan. Pystynkö näin itse kehittymään ihmisenä vieläkin? Voinko löytää jotain vastauksia ja mihin kysymyksiin? Kuoleman ja oman lapsen menettäminen on niin iso asia etten edes tiedä miten suuri asia se lopulta onkaan. Olenko käynyt kaikki asiat läpi jo, tai kirjoitanko nyt vaan siksi tosiaankin ettei sanani ole enään minua varten vaan toisia varten. Toivon niin, oli miten oli. Toivon ainakin että oli tämä mitä varten vaan, että se toisi edes jonkun oikopolun jollekkin tässä pitkässä matkassa joka kuoleman käsitteleminen on. On kai vaan luotettava siihen johonkin , eikä protestoida sitä vastaan. Vaan kirjoittaa kun siltä tuntuu ja luottaa että sillä on joku tarkoitus. Aina sisäisesti protestoin edelleen, tämäkö on lapseni hinta, sovitus ..en halua vajota niihin aatoksiin.

Kello siiretään ensi yönä taas, onneksi kai että on iltavuoro, ei vaikuta silloin juuri nimeksikään. Saisivat jo luopua tästäkin tavasta siirellä kelloja tämän tästä.

Nuhaisena huomiseen…