Tekijä: Mth Page 2 of 4

Kun suru on syvimmillään on turhaa antaa kenellekään mitään neuvoja. Se oma tuska vaan on niin suurta ettei siihen pääse kukaan lähelle, eikä minusta mitkään neuvot siinä kohtaa ole edes tarpeen. Näin jälkeenpäin olen ajatellut asian niin, että sisällään on niin paljon mustaa tuskaa ja toivottomuutta , mitä ei ilman itkuja voi edes alkaa työstämään. Vasta kun ihminen itse tavallaan on valmis kuuntelemaan, ja janoaa tietoa, voi jokunen neuvokin mennä perille. Jollekkin se kestää kauemmin kuin toisille. Itsehän painin aikamoisten syystösten kanssa pitkään kun menin niin lukkoon etten edes itkenyt. Tunsin itseni maailman kylmimmäksi , tunteettomammaksi äidiksi. Epäilinkin jo olevani epänormaali kaikin puolin.

Jälkeenpäin täytyy sanoa että ehkä sittenkin olin se jolla kaikki meni niin yli ymmärryksen ettei edes keho pysynyt mukana joka käänteessä.

Vaikka kokee olevansa se järkevä joka hoitaa tämänkin homman, asia ei ole niin. Jokainen ketä rakastaa ja menettää rakkaansa kokee surua , ja joskus se purkautuu tavalla tai toisella.

Kun uidaan siellä syvimmissä vesissä, mihin luulee jäävänsä, kun oikeasti tuntuu että luovuttaa, ja joskus jopa niin toivoo, ei ajatuskaan kulje vaan on jonkinasteen kooman asteella. Mikäli sinun pitäisi siinä kohtaa toimia, se on täysin toivotonta. Voimat on olemattomat. Hyvä kun jaksat hengittää. Sitten lopulta makaat ja tuijotat katsomatta minnekkään, etkä edes tiedä oletko oikeasti olemassakaan. Aika , paikka ja tavallaan kaikki katoaa, menettää merkityksen, ei vaan oikeasti ole kun lähes tiedoton ihminen.

Mutta niin ihmeellinen on ihminen, että kun minuutit raksuttaa tulee se hetki kun jostain ihan ihmeen kautta tulee sen verran voimia että tavallaan palaat itseesi. Ehkä olet nukahtanut uupumukseen ja heräät, tai sitten vaan makaat silmät lasittuneena ja luomet alkaa räpsymään ja tavallaan heräät vaikket ole nukkunut silmäystäkään.

Se hetki kun makaa ja ajatus alkaa kulkemaan, kelaat asioita periaatteessa tuntematta mitään. On kuin ajatukset on vaan toteamuksia. Et oikeasti reagoi enää mihinkään, vaikka ajatuksesi olisivat kuinka surullisia , kaipauksia täynnä, on siis ihan samaa mitä mielessäsi liikkuu , sinä vaan olet ja ajatukset kelaa kuin nauha eteenpäin.

Näitä vajoamisia tulee luonnollisesti alussa enemmän ja tiheämmin. Jossain kohtaa osaat kuitenkin jollakin asteella jopa ajatella niin, että ohjaat niitä itse. En oikein osaa selitää tätä, mutta olet enemmän läsnä itsessäsi, jolloin jollakin asteella kykenee hallitsemaan itseään.

Vaikka olet rauhallinen, tyhjä, luovuttanut tavallaan, pystyt ajattelemaan kuitenkin. Silloin kannattaa yrittää väkisin kääntää kolikon parempi puoli esille. Tavallaan yrittää toteuttaa suunnitelmaa minkä olet tehnyt ennen tätä vajoamista. Ota ajatuksesta kiinni ja mieti jotain hyvää. Tiedän että tämä kuullostaa niin typerältä ja mahdottomalta kuin olla ja voi. Mutta kanattaa koittaa. Epäilen vahvasti että mikäli tämä neuvo on edes jäänyt mieleesi se herättää taatusti ensimmäisillä kerroilla enemmän suuttumusta minua kohtaan kun kiitollisuutta. Sekin on kuitenkin voimaa, kun jaksaa edes suuttua.

Mikäli nämä rivit toteutat tulet silti tekemään näin. Itse tavallaan puhuin itselleni vaikka tuskin liikuin ja makasin vaan yleensä pimeässä sängyssäni tai missä sitten olinkaan, ehkä joskus sohvalla. Kiitä vaikka lastasi jostain, mieti miten kiitollinen olet jostain hetkistä. Kiitä vaikka siitä että hän rakasti sinua, tai seurustelukumppania, että oli kivoja kavereita, sai nauttia jostain asiasta kuten joku harrastus, tai että onneksi sai vielä kokea sen tai tämän.

Minä kiitin/olin onnellinen siitä että Matias ehti kokea rakkauden. Kiitin häntä hymystään, se että kertoi kaikki hauskat juttunsa minulle, siitä että oli maailman paras isoveli.

Ei tarvitse olla kuin yksi asia, aloita sillä. Kun taas vajoat se tulee yleensä ensimmäisenä mieleesi. Kun aika kuluu saat lisättyä siihen ihan niin paljon kuin jaksat.

Kummallista on myös se että vaikka usein sanotaan että nämä itkut ja ajatukset tulee missä ja milloin vain. Niin minulla nämä totaalliset vajoamiset tuli useinmiten kun minulla oli siihen tavallaan aikaa ja oikea paikka. Melkein aina ne tuli kotona, ja useinmiten kuin olin yksin. Ihan kun kehoni keräsi kaiken tuskan ja odotti koska pääsee purkamaan ne. Ei näitä miettinyt tai suunnitellut mitenkään, mutta alitajunta kai vaan totesi että NYT on sen aika. Olen minä itkenyt ja siinä on ollut suurtakin toivottomuutta, ja olen toden totta vieläkin ihmeissäni etten ole ajanut tieltä tai kenenkään perään. Mutta sitä suurinta vajoamista tapahtui vaan sellaisessa paikassa missä kuitenkin tavallaan siihen oli mahdollisuus.

Olenhan vajonnut syvästi kun menimme niitä ruokia tilaamaan, mutta silloinkin sain kuin ihmeen kaupalla pinnisteltyä edes siihen asti että pääsin autoon. Mietin vieläkin miten on mahdollista ettei huuli haljennut tai etten loukannut enemmän. Seuraava aste täydellisestä vajoamisesta on tajuttomuus. Minulla se oli lähellä kun kuljin poliisien kanssa tunnistamaan poikaani. Tosin oletan siinä olevan enemmän kyseessä jäännityksestä, sokista, väärästä hengityksestä.

Kuitenkin minusta on hyvä tavallaan aivopestä itseään hyvillä asioilla. Alussa väkisin kunnes siitä tulee tapa. Ymmärrän todellakin ettei kaikki asiat mitä minä koen olleeni avuksi , toimi kaikilla, kuten ei myöskään se ettei kaikki lapset kuole samalla tavallaa. Minä en voi tietää kuin sen mitä itse olen kokenut ja se perustuu vaan meidän tapaukseen. Vaikka itse olen lapseni menettänyt , olen minäkin kauhistellut ja miettinyt miten joku toinen vanhempi on voinut selvitä omasta menetyksestään.

Vuosi vaihtuu taas ja tuntuu kunnei siitä ole paljonkaan aikaa kun vuodet aloitti tuhatyhdeksänsataa jotain..mutta nyt alkaa jo kaksituhattakahdeksantoista. Taas on yksi vuosi mitä Matias ei saanut kokea. Matias täyttäisi ensi maaliskuussa jo 31 vuotta. Monelle ensi vuosi on ensimmäinen vuoden vaihto kunnei se oma rakas lapsi saanut koskaan kokea. Minä taas olen yhden vuoden lähempänä omaa kuolemaani. Alussa se oli lohduttavaa. Nykyään haluan todellakin elää mahdollisimman kauan terveenä, varsinkin jos joskus saan lapsenlapsia.

Itse koen senkin aika ahdistavana ettei pysty selittämään että lapsen kuolema todellakin tuntuu edelleen. Ei se ole mikään asia mikä on koskaan ohi. Mutta onneksi olen senkin huomannut kirjoittaessani ja varsinkin peilaamalla omaa suruani toisiin että olen päässyt muutaman askeleen toisia edemmäksi. Se ei ole ilon aihe, vaan toteamus. Jossain kohtaa se on pieni helpotus, joka tuntuu huojentavalta paikka paikoin. Että oikeen oikeesti pystyn nauramaan aidosti, täydestä sydämestäni ja olla mukana siinä ihan täysillä.

Kun taas vertaan nauruun joka oli naurua , mutta ajattelin Matiasta samalla. Tai jopa mukamas naurua joka kai tuli siitä että yritti olla siinä missä muutkin. Mutta jostain se kaikki lähtee, joten siitäkin väkinäisestä naurusta on hyvä lähteä eteenpäin. Huonoa omatuntoa ilosta ei vaan ole mitään hyötyä, mutta tiedän etten pysty neuvomaan ketään, niin ettei niin koe kuitenkin, eikä se ole edes tarpeen. Uskon näiden erojen olevan tarpeen, koska se on tavallaan koulu itsellesi tulevaa varten. Tämä iso asia mitä on tapahtunut ei koskaan ole lopullisesti ohi, tai hoidettu, siksi on tärkeää oppia miltä se oma suru näyttää. Selviytyäkseen on myös kai tapahduttava näitä ikäviä asioita jotta ne hyvät erottuu . En tarkoita koko kuolemaa, vaan omaa suruasi. Elät ihan koko elämäsi tämän asian kanssa tavalla tai toisella. Siksi on oltava eroja jotta huomaa edistyvänsä . Ei ole valoa jollei ole pimeyttä.

Joka vuosi kun vuosi on vaihtumassa sydämessäni on ystäväni joka menetti lapsensa silloin. Tiedän että joka vuosi kuin tämä aika lähestyy , tulen aina muistamaan hänen lastaan. Olkoot jokainen kaunis raketti väreineen hänen kunniaksi minun mielessäni. Ja jokainen pamaus muistutus siitä suuresta tuskasta ja surusta jonka tämäkin äiti joutui kohtaamaan. Inhoan silti raketteja.

Minulle uusi vuosi ei ole juhla. Väkisin olen yrittänyt valvoa , enkä aina siinä onnistunut. Pääasiassa olin aina silloin töissä ja soitin joka kerta kotiin ja toivotin hyvää uutta vuotta. Mies sitten kertoi jaksoiko pojat valvoa tai ei, ja näkikö he yhtään rakettia. Kun lopetin yötyöt 10 vuoden jälkeen, ja vietin vuotta 2000 poikieni kanssa , oli talvi ja lunta. Matiaksella oli haalari päällään ja käveltiin pientä tietä pitkin. otin kuvia ja pojat sai ampua omia paukkujaan ja rakettejaan pellolle päin. Paras uusi vuosi koskaan, koska päätin lopettaa työt poikieni takia, ja vaikka putosinkin aikamoiseen palkkakuoppaan, se oli paras päätös ikinä. Sain 6 vuotta vielä Matun kanssa. sain nukuttaa ja katsella televisota heidän kanssa.

Nyt olen jälleen töissä sekä sunnuntai ja maanantaina ja sopii minulle enemmän kuin hyvin.

Näin taas tänään.

 

Tuli tässä pyhinä mieleeni asia joka puistattaa minua.

No aloitanpa yhdestä toisesta tarinasta. Olin kummityttöni ja poikani joulujuhlissa. Tottakai otin kuvia tapahtumasta. Poikani taisi olla tietäjä omassa osuudessaan. Sitten tuli kummityttöni luokan vuoro. En muista muuta kun että he olivat pukeutuneet suomen lipun väreihin , niin että seisoessaan rivissä muodostui juurikin suomen lippu.

Otan kuvia kun näen tytön jolla on paksut tummat kiiltävät hiukset. Sanon miehelleni että onpa suloinen tyttö, on kuin enkeli. Taisin ottaa kuvan hänestäkin. Kaikilla meillä on kai mielikuva miltä enkeli näyttää. Itselläni on muutama versio mielikuvasta päässäni.

Todellisuudessa tämäkin tyttö kuoli onnettomuudessa hyvin nuorena ja tapaus järkytti minua suunnattomasti. Muistan ajaneeni heidän talon ohi ja miettineeni miten koko talo huokuu surua. Kummallisinta on etten unohtanut sitä joulujuhlaa ja sitä pientä ajatusta. Miksi? En tiedä. Paljo  mitä tulee sanottua unohtuu, jopa paljon mitä teemme, mutta tämä ei jostain syystä unohtunut.

Joskus aikoinaan kun olen miettinyt uskonko elämään kuoleman jälkeen, en oikein osannut ajatella mitä edes tarkoitetaan elämällä kuoleman jälkeen. Joten on helppo sanoa ettei usko, kunnei edes ole mielikuvaa tai osaa millään ajatella miten se ilmenee.

Onneksi aloin  jo ennen Matun kuolemaa muodostaa jotain käsityksiä siitä mitä itse ajattelen asiasta. Ja nyt sitä käsitystä ei muuta mikään.

Kuinka moni onkaan lukenut hautailmoituksia tai muuten vaan lehdistä missä kuollutta kuvaillaan enkeliksi tai tähdeksi.

Hän on taivaan kirkkain tähti.

Minulla on kaunein enkeli taivaalla. Minulla on oma suojelusenkelini.

Jopa omassa hautailmoituksen runossa kirjoitin. Haki enkeli poikamme pois ja sulki siipiensä pehmoiseen, tai jotain sinnepäin.

Tavallaan uskon enkeleihin, mutta en itse usko meidän kuolleiden lasten muutuvan enkeleiksi. En ole edes tutkinut tai pohtinut miten enkeliksi synnytään, tai miten enkelit syntyy. Kun tarkemmin mietin, uskon kyllä oikeasti  enkelihin. Enkelit on minulle kauniita ja ne suojelee ja tuo aina vaan jotain hyvää ihmisille ja sieluille.

Minusta olisi voinut tulla katkera äiti, koska Matiaksen enkeli ei suojellut häntä. Kuinka monta kertaa ihmiset sanookin – Oli kyllä suojelusenkeli matkassa. Missä oli Matiaksen suojelusenkeli? Missä oli Jumala? Miksi lapsia kuolee?

Onko sittenkin niin että meidän omat valinnat ja oikeasti fakta on se joka oikeasti vallitsee ja määrää miten meidän käy? Miksi joku kaatuu ja osuu juuri siihen kiveen joka on kohtalokas, kun taas toinen ajaa kolarin josta jää vaan suurinpiirtein penkki jäljelle ja elävä kolarin kokenut ihminen selviää.

Yksi syy miksi kai kirjoitin niin kuin kirjoitin on se että uskon ihmisen todellakin olevan itsekkäin olento päällä maan, uskon että ihminen on selviytyjä, ja kun on tosi kyseessä ihminen käyttää kaikki keinot selviytyääkseen. Mikäli ihminen luovuttaa henkisesti , hän on mennyttä.

Oli enkeleitä tai ei , mielikuva heistä ainakin lohduttaa monia ihmisiä , ja miksi riistää tätä yhtä kaunista hyvää joka pitää jonkun ihmisen pinnalla? Mikäli me lapsemme menettäneet uskomme mihin hyvänsä, tai maalaamme mielikuvia jostain joka pitää meitä pinnalla, niin antakaa meidän pitää kuplamme ehjänä ja elää siinä.

Uskon ehdottomasti suurempiin voimiin ja maailmaan mistä me emme tiedä yhtään mitään. Ei maailma ole tutkittu loppuun vielä, emme elä missään teknologian huipulla. Onneksi niin, todellakin onneksi. Vieä on paljon ymmärrettävää ja opittavaa. Onneksi on kautta aikojen ollut ihmisiä jotka ovat olleet aikansa edellä ja uskoneet vuorenvarmasti johonkin, mille valtaväestö on nauranut. Ilman näitä uneksjoita emme eläisi näinkään hyvin kun jo elämme.

Vielä on paljon mitä toivon ja ihan kuin se suurempi voima antaa meille lahjaksi näitä yksilöitä joksi unelmoijiksi kutsun. Uskon että minun kuoltuanikin keksitään jotain suurta joka mullistaa maailmaa. Jotain joka tänä päivänä on vaan haave. Kuinka moni sairas unelmoikaan keksinnöstä joka pelastaisi heidät. Miten tärkeää onkaan antaa näiden unelmoijien elää unelimiensa kanssa ja mieluummin rohkaista kuin tuhota heidän ajatuksiaan.

Miten ihmeellinen onkaan ihminen itsessään, ja koko maailma luontoineen. Miten luonto toimiikaan hyvin, ja antaa meille niin paljon mikä tänä päivänä vaan on itsestään selvyys monelle. Koen ihmisenkin olevan osaa luontoa, ja tuntuu hassulta ajatella että me ihmiset oltaisiin jotain muuta. Luonto tuntuu raadollisen julmalta joskus. Mutta kun kokonaisuutta ajattelee, luonto on aikamoinen selviytyjä. Se antaa paljon anteeksi ja aloittaa yhä uudelleen korjaamaan asioita jotka me ihmiset tuhoamme.

Häpeän itseäni ihmisenä kun tarkemmin ajattelen.Mutta koska ihminen on selviytyjä pitänee uskoa tuleviin sukupolviin.

Mutta uskon että uskomme , on se sitten mitä hyvänsä on se asia joka pitää meidät pinnalla.

Enkeleihin palataakseni , en usko Matiaksen olevan enkeli vaan sielu joka elää. Uskon ajatustenvaihtoon joka on täydellistä, niin täydellistä ettemme voi sitä edes kuvitella, ennen kuin me sen itse koemme, ja onnekseni olen saanut maistaa siitäkin palan minun ”tapaamisen ” yhteydessä Matiaksen kanssa.

Mikäli tämäkin kokemus on harhaa, minulle se on täyttä totta josta olen varma. On monta asiaa mitä olen kokenut, nähnyt, mitä en osaa selittää tämän tarkemmin, enkä sitä voi todistaa vaikka kuinka haluaisin. Mutta paskaa en puhu, enkä poikani kunnian tai minkään oman säälipisteiden kerämisen toivossa niitä kirjoita. Ensinäkään en kerää sääliä, vaan kirjoitan jokaikisen ajatukseni siinä toivossa että edes joku muru löytyy joka pitää jonkun vanhemman pinnalla. Jos edes jotain löytyy, mitä joku jalostaa eteenpäin omaksi totuudekseen. Minä olen vaan ihminen ja olen oikeasti todella pieni tässä maailmankaikkeudessa.

Aamulla kun heräsin mieleeni tuli eräs ihminen. Niin pinnallista kuin se onkin mieleeni tuli että tälle ihmiselle jos jollekkin haluaisin antaa lahjan. Niin typerää kuin lahjat monen mielestä onkin, se on kuitenkin jotain joka tuo antamisen ilon, mikäli siis antaa lahjan täydestä sydämestään. Miksi minulle tuli tämä ihminen mieleeni juuri tänään, sitä en tiedä. Mutta se on ihminen joka hyvinkin usein auttaa muita pienillä tavoilla. Hän jos joku antaa muille omasta itsestään. Periaatteessa voisin ajatella että hän on enkeli maan päällä. Uskon että se suurempi voima joka meitä ohjaa, on valinnut hänet maan päälliseksi ihmiseksi ja toivon todellakin että se mitä hän antaa nyt, tulee hänelle takaisin. Uskon että kun hänen oma aikansa koittaa, ja hän siirtyy sinne jonnekkin, se palkinto tulee hänelle.

En usko että siellä jossakin mitata tai verrata mitään. Mutta siihen uskon että tavallaan katsotaan miten me täällä maan päällä suoriuduimme. Uskon siihenkin että vaikka kuinka hyvin täällä maan päällä menee, ja kaikki asiat tuntuu luistavan, olet sen ansainnut mikäli elät ihmisenä oikein. Mutta sitten voi tulla niitä vastoinkäymisiäkin, ja se on vaan koe sekin. Se voi olla jotain joka opettaa, vahvistaa tai rankaisee sinua.

Siksi saan usein raivareita miehellenikin, koska pelkään hänen puolesta. Yritän suojella häntä, en hallita.

Joulujuhliin palataakseni on pakko kirjoittaa se mikä minua joskus pelottaa kun kyse on lapsista. Kun aikuiset pukee lapsiaan enkelin siipiin . Tiedän että tämä on tyhmää, mutta minua puistattaa joka kerta kun näen kuvia lapsista jotka on pukeutunut enkeliksi. Mietin aina miten joku ottaa kuvan, vaan todetaakseen että kuvasta tuli totta. Viimeksi kun näin kuvan netissä , huokasin kuin totesin lapsen olevankin keiju eikä enkeli.

Usein kun tapaan oikein hyväntahtoisia ihmisiä , jotka vaan huokuu jotain puhtautta, aitoa kiltteyttä mietin voiko tämä olla totta. Voiko oikeasti olla sellaisia ihmisiä. Lapset tuntuu viattomilta ja ehkä juuri siksi lapsen kuolema koskettaa minua.

Olisi todellakin kiva jos olisi se iso kirja mistä saisi kaikki vastaukset kaikkiin ajatuksiin ja kysymyksiin.

Miten voi suojella lastaan kaikelta pahuudelta mitä kuitenkin on. Miten suojella niin ettei tapaa vääriä ihmisiä , vääriä sanoja jotka loukkaa jne. Ei millään.

Kai sitä sanotaan kasvamiseksi kun kohtaa mitä kummallisimpia asioita. Mutta niin kuin joskus täälläkin kirjoitin, kuka niille kusipäille sitten laittaa luun kurkkuun tavallaan. No onhan sekin totta ettei riidat lopu riitelemällä, mutta vaikeaa se on aina alistua ja tavallaan aina ottaa turpaansakin. Matun kuoleman jälkeen, se voi tuntua jopa kohtuuttomalta.

Niin kuin olen itsekkin kävellyt kaupassa keräten mitä sattuu kaupassa, juuri lapseni menettäneenä, mieli hajonneena. Voin itsekkin kävellä nyt ja samaan aikaan voi olla joku toinen äiti tai isä samassa kaupassa. Ei tällaista voi miettiä joka päivä. Mutta sen verran voin itse vaikutta asioihin että mietin mitä ja miten yleensäkin puhun ihmisille.

Koen itseni ihan suht tavalliseksi ihmiseksi , joka elää siinä missä muutkin ihmiset. En koe olevani parempi ihmisenä, mutta en pahempikaan, kuin noin niinkuin yleisesti ajatellen.

On tilanteita jossa olen se leijonaemo, ja se on ainoa tilanne jossa todellakin käyttäisin kaikki keinoni mitä voisin , jos kyse olisi poikani elämästä kiinni. Vaikka kuinka niin tekisi, kaikkeen ei voi vaikuttaa. En minäkään pystynyt lastani suojelemaan. Mietin usein sitä ajatusta joka tuli päähäni, soittaa pojalle. Miksen uskonut sitä ajatusta, miksi ajattelin mitä muut ajattelisi siitä? En saa ikinä tietää miten elämämme olisi jatkunut , en voi tietää olisiko Matu kuollut toisena päivänä. On vaan asioita jonka edessä olet voimaton, ja se on kuolema.

On asioita mikä on loukannut minua, mitä en oikeasti vaan voi antaa anteeksi. Vaikka kuinka yritän antaa anteeksi ja mukamas unohtaa, olen vaan todennut olevani pieni mitätön paska joka ei vaan pysty kehittymään kaikessa mitä haluaisin.  Mietin usein miksi kohtaan niitäkin ihmisiä?

Muistan kun odotin Matiastas, eräs ihminen halusi selvääkin selvemmin loukata minua. Hän sanoi. Mitä sinulla on tarjota sille lapselle? Mikäli hän ei olisi tullut raskaaksi vahingossa hän ei ikinä tekisi lasta tähän maailmaan, koska maailmalla ei ole mitään tarjottavaa ja mitä kaikkea sieltä tulikin. On monta asiaa jossa huomasin hänen aina piikittävän minua , ja ainoa tarkoitus joka kerta oli vaan loukata minua. En ollut ainoa ”uhri” enkä edes täällä voi kertoa mitä kaikkea hän on sanonut, koska haluan suojella erästä ihmistä niiltä sanoilta, ja mielipahalta.

Ymmärrän hyvin ettei kaikki pidä kaikista , en minäkään. Mutta joku kohtuus pitäisi kyllä olla. En ole keksinyt mitään muuta keinoa kuin välttää sellaisia ihmisiä. Mutta miten usein tuntuu siltä että silloin vasta pahis oletkin. Kaikki on omasta mielestäni kiinni ja miten suhtaudun ja jollen siihen kykene tai jaksa, pysyn ilomielin poissa .

Kun kuolema tulee ja kaikki on peruuttamatonta, ei ole sijaa anteeksiantoon tai sanojen perumisiin, ajattelen vaan kylmästi , niin makaa kuin petaa.

He jotka ei kunnioittanut poikaani kun hän eli, eläkööt itsensä kanssa, minä en heitä lohduta. Ottakoon itse vastuunsa omasta elämästään, se ei ole minun tehtäväni. Itse keskityin lohduttamaan ja eheyttämään heitä jotka rakastin, eli miestäni ja poikaani.

On asioita mitä ei voi otta replayna, siksi elämä pitää elää niin kuin parhaaksi näkee , juuri tänään, juuri tässä hetkessä.

Minä, mieheni ja poikani rakasti Matiasta 100%sti, ja se riittää minulle. Me olimme paikalla aina kun tarvittiin, me soittelimme, puhuimme ja jaoimme ilot ja surut. Meillä oli aikaa ja meillä oli ilo saada olla yhdessä niin monessa asiassa.

On muitakin ihmisiä mitä en koskaan unohda, josta olen kiitollinen niin kauan kuin henki pihisee. Keskityn heihin ja heistä haluan pitää huolta. Heitä en ikinä unohda vaikka teko olisi ollut kuinka pieni hyvänsä.

Matiasta on hoidettu, häntä on kuskattu, hänelle on luettu, häntä on opetettu, häntä kutsuttu juhliin, ja hänen juhliin on osallistuttu, hänelle on soitettu, hänelle on lainattu, häntä on autettu hommissa, hänelle ollaan oltu ystävä. Kaikki mitä pojalleni on tehty hyvää, ei ikinä menetä merkitystään minun sydämessäni. Heillä kaikilla ketä näin kohteli poikaani, oli mahdollisuus siihen kun hän eli,  he tarttuivat siihen. He tarttuivat hetkeen. He saivat olla osaa hänen elämää , koska he halusivat niin. He olivat hyviä ihmisiä. Se oli heidän valintansa.

Voisin itkeä monta litraa liikutuksesta ja kiitollisuudesta. Mitkään sanat ei tuo Matiasta takaisin, mitkään kyynelmäärät ei häntä herätä henkiin. On vaan muistot ja syvä kiitollisuus.

Tänään kutsuin muutaman ihmisen tänne syömään. Ihmisiä mitä kunnioitan. Ihmisiä jonka seurassa saan olla se epätäydellinen itseni , mutta varsinkin ihmisiä jotka auttoi minua omalla tavallaan kun Matias kuoli. Ihmisiä ketä tarjosi Matulle yönsijaa ja ruokaa. Ihmisiä jotka antoi minun olla rauhassa ja koota itseni hiljalleen suht ehjäksi ihmiseksi.

Muistan kuusen Matun haudalla , muistan poikani hymyn , olen hänen hassu äitinsä ja niin kauan kun hän elää ja on onnellinen , olen onnellinen itsestäni. Olen onnellinen hänen tyttöystävästä, koska kaikki jotka rakastaa poikaani , rakastan minäkin.

Elän elävän poikani takia, mutta rakastan molempia, ja sitä ei muuta mikään.

 

 

 

 

Nyt se on ohi.

Poika tuli tyttönsä kanssa meille, ja äiti oli kyydissä. Yksin ei ole kivaa olla, joten hyvä kun tuli. Kaikki olivat tyytyväisiä ruokiin ja uutuudet kuten kylmäsavulohi ja kylmösavuporohyydykkeet maistuivat. Aikamoista höösäämistä, mutta toisaalta otin ihan rennosti, ja pojan takia elän ja teen kaikkeni.

Syömisten jälkeen oli lahjojenjako , poika ja tyttö sai kirjekuoren imuria varten, muut lahjat oli hyvinkin vaatimattomia.

Poika on niin liikuttavan kiltti. Vaikka kuinka kysyin hän sanoi ettei tarvitse mitään valmistujaislahjaa. Hän on siitä ihmeellinen että vaikka mummi tarjoaa rahaa hän ei aina ota sitä vastaan.

Lopulta istuttuamme, pakattiin kassiin laatikoita pojalle ja mummikin sai ison porkkanalaatikon. Poika sai pikkukinkun ja otti vielä hyydykkeitä matkaan. Yjksi pieneistä lahjoista oli sellainen liekinheitin, miköä lie minitohotin jolla poltetaan esim. creme bruleetä. Kävi tuuri ettei heillä ollut sellaista.

Poika kysyi onko minulla kynttilöitä. Olihan minulla. Menimme kaikki yhdessä hautausmaan kautta. Pieni kuusi oli pystyssä ja näytti todella suloiselta. Pienet jouluvalotkin paloivat vielä. Kuusi herätti kyllä ihastusta tytössä ja poikakin hymyili ja jopa nauroi. Eli se oli joulun paras veto. Lopulta halaamme kaikki Matun haudan edessä ja he lähti viemään mummia kotiin. Me taas jatkoimme ystävämme haudalle viemään kynttilää.

Kotimatkalla tuli kieltämättä hiukan itkuinen olo. Kai siinä jotenkin sekoittui pojan tulo ja varsinkin kun hän itse halusi veljensä haudalle mennä. Onhan se kieltämättä aika ristiriitaista seistä haudalla, omien poikiensa kanssa.

Huomenna aamulla kello soi 5.20 ja töihin. Joten joulu loppuu kuin seinään, ja kai se on ihan hyvä juttu niin. Tulipahan niikuin asunto siivottua. Minä kunnen edes jouluruoista välitä hirveesti. Syön yhden siivun kinkkua aattona ja kai sitä huomenna syö toisen. Mutta kun sitä muuta tilpehööriä on, niin kyllä siinä ihan vatsa täyteen tuli.

Näin siis 12:sta joulu ilman Matiasta.

 Illalla lähdimme mieheni kanssa hautausmaalle vaikka oli pilkkopimeää. Sanoin etten kehtaa mennä aattona kanki kädessä. Oletin maan olevan jäässä , mutta kanki uppos yhdellä iskulla tarpeeksi syvälle jotta sain sen pikkuisen kuusen siihen.Vein ruusutkin vaikka yleensä vien kukat yksin heti aamulla. Kuusenlatvaan laitoin kiiltävän sydämen ns.lahjaksi. Pienet valopallot pattereilla toimivat. Sytytin kynttilän ja mieltä lämmitti sinne tuotu kynttilä ja kanerva.

Kun kaikki oli laitettu kuntoon, mies kaappaa mut syliinsä ja pussaa pitkään.  Taisi olla kova pala tällainen touhuaminen. Minä taas olen istunut siellä tuntitolkulla, joten minulle se on ihan ookoo. Sellainen olo tuli kylläkin että Matu oli tyytyväinen kun sekä äiti että isä kävi yhtäaikaa.

Kävellään hiljaa käytäviä pitkin pois ja autossa oli ihan hiljaa, lopulta mies sanoo, ettei kenenkään pitäisi joutua oman poikansa haudalle menemään. Ihmettelen että suostui siihen pikku kuusi ideaani. Kai se muisti itsekkin miten pojat niitä kuusia on hakenut aattona.

Näin niin kuin keventääkseni tunnelmaa ei olla yhtään riidelty, mitä nyt kerran sanoi tiukasti etten kuuntele mitään valituksia. Joulu tulee kun on tullakseen, ja aina kaikki on jöärjestynyt tavalla tai toisella. Voi kunpa hän muistaisi miten ihanaa on ollut nyt. Niino toisaalta tein kyllä pääasiassa kaiken itse. Ehkä siinä syy. En tiedä pakeneeko hän sinne metsään joulun takia, tai sitten vaan luumuilee pokkana . Sama se, kaikki on melkein tehty jo. Viimeiseksi pyöräytin pari purkkia sinappiakin.

Siinä rosollia tehdessäni mietin Matua ja oivalsin että näin elin monta vuotta . Tein jotain samalla kun päässä oli vain Matias ja kuolema. Sitä pystyy uskomattomiin suorituksiin loppujen lopuksi kun näin voisiko sanoa jälkeenpäin ajattelee. Sitä puhuu ja tekee kaikenlaista ja ihan koko ajan , poika ja kaikenlaiset ajatukset pyörii taukoamatta päässä.

Isäkin yritti lähteä pakoon mökille kavereiden kanssa, mutta sinne päästyään halusikin jo heti kotiin. Toki oli yhden yön ja heti aamulla kotiin. Oli vaikeaa nollata ja kodista tuli jonkinlainen turvasatama.

Joskus mietin miten vaikeaa on selittää ulkopuolisille miten iso asia oman lapsen kuolema loppujen lopuksi on. Jopa heille joiden menetyksestä on vasta henkäys.

Jopa vertaisten kesken olen joskus kirjoituksia miettinyt . Mutta joka kerta palaan omaan suruuni ja totean enimmäkseen että kyllä se vaikeaa oli. Jos selittää ulkopuoliselle vaikkapa neljen vuoden jälkeen että on surullinen , tuntuu kunnei sinua uskottaisi.

Kyllähän tässä ajassa jo olisi pitänyt päästä surusta irti. Tai, ei saa jäädä kiinni vaan pitää päästä surusta irti. Tajuaako he loppujen lopuksi mistä edes puhuvat? En usko, enkä tarkoita pahalla, koska asia vaan on niin syvällä, se vaan on niin iso asia.

Koska olen periaatteen nainen, en todellakaan ala lässyttää täällä yhtään mitään. Jos tuntuu siltä että oikeasti on hyvä päivä, niin sitten se vaan on. Onneksi voin sanoa että niitä on tällä hetkellä enemmän kuin huonoja.

Yksi vaikeimmista asioista kai on myöntää iloitsevansa joskus jotain ihan aidosti. Rakkaus ei todellakaan katoa vaikka on hauskaa tai nauttii jostain. Mutta sen aika kun alkaa olemaan tavallaan rajalla , kun alkaa elää jollakin tavalla normaalisti on vaikea erottaa.

Kun taas vajoaa, ei ymmärrä että sekin kuuluu asiaan. Pikkuhiljaa , joka on niin hidasta alkaa vasta tavallaan ymmärtämään sen oman systeemin.

On tämä joulu aina silti jonkinlainen vaikein paikka pyhistä. valehtilisin jollen sanoisi että Matu on eniten tapetilla juuri jouluna. Koska aina on tottunut ajattelemaan  molempia poikia, niin se vaan jatkuu . Joten ei paljon paina mitä kukat maksaa, kuinka vähän aikaa ne kestää sateessa. Ei paina sekään että kiireen keskellä käyt hautasmaalla, leikkaan kotona kuusesta havuja, teen kimpun tai asetelman. Kaikki mitä minä teen on murto osa siitä mitä tekisin elävän poikani takia. Kävisin kylässä, ostaisin lahjan, tekisin sopivat ruoat, jos olisi lapsenlapsia muistaisin heitäkin.

Mutta minulla on ikuisesti nuori 19 vuotiaan pojan kasvot mielessäni. Saunassa kysyin mieheltäni, miltäköhän Matu näyttisi. Sanoin että oli niin kaunis poika ettei hän taatustikkaan olisi muuttunut mitenkään vanhaksi vaan uskon että hän olisi ollut aina aika poikamainen.

Mies muisteli yksiä syntymäpäiviä missä Matu oli mukana. Hän sanoi että sinä päivänä Matun oikein loisti. Muistaako hän väärin, hän kysyi. sanoin etten muista ottaneeni yhtään valokuvaa. Silti on kuin niitä olisin nähnyt.

No joskus sitten ehkä löydän kuvia, tai sitten en.

Edelleen yliluonnollisen rauhallinen olo johon on tullut ripaus haikeutta.

 

Ihan oudon rauhallinen olo. Johtuneeko siitä että olen pääsiassa yksin touhunut täällä. Siivosin yksin tällä kertaa , ehkä parempi niin. En kestä ruikutusta, koska se ei ainakaan edistä mitään. Mies lähti metsään eilen ja sen jälkeen nukkumaan. Siivosin pysähdyin tekemään jotain ihan muuta vaan jatkaakseni. No nyt on siivottu, ja hyvä niin, hyvä syy tämä joulu.

Tänään loppusilaus ja kaikki liinat pyykkiin kera pussilakana jonka jätin tuulettumaan kaiteelle . 3kg perunoita , porkkanoita ja 2 pussia lanttuja tuli kuorittua. Sormet oli jo ihan ryppyiset.

Sitten tulee sankari joka pakeni metsään tarkistamaan pattereiden kunto riistakamerasta. Huusin vaan ovenlävestä et sahaat kyllä nyt pari kuusta minulle. Pieniä, toinen tulee haudalle ja toinen olkkariin . No näppäränä mieheni hän toi yhden sellaisen kuin piti ja yksi liian iso. Hain autotallista ruukun ja kuvittelin että kuusi pysyy siinä, mutta eipä pysynyt. No keksin jotain myöhemmin. Nyt on takki aika tyhjä.

Sitten tämä sankarini saapuu , ja suurin ongelma on saada kinkunliemi kanisteriin. Kaikki oli kuulema sekaisin ja pientä narinaa siitä sun tästä. Sanoin että herra voi hyvin jatkaa tästä, mutta mun rauhallista fiilistä et pilaa. Tajus, luojan kiitos. Vedin silti farkut jalkaan ja lähdin hakemaan creme freshiä , mistä myöskin huomautettiin että olin käyttänyt kaiken. lapussa kuulema luki vaan creme fresh, mutta ei määrää , no tottahan se oli, mutta kai sitä olisi voinut soittaa. Mies oli sokissa ettei lanttuja ollut tarpeeksi ja kuorii sitten itse yhden pussin lisää.

Minä pakenen ja tilaan huoltoasemalla hampparin , en syönnyt eilen kun muutaman leivän ja jalat vispas sen verran että jotain ja äkkiä. Odotan vielä sipulirenkaita ja alan katselemaan ympärilleni.

Miten minusta tuntuu että kaikki perheet on koolla. Säälitti yhtä tyttöä joka istui isänsä kanssa syömässä. Häntä nauratti joku, mutta isä tuijottaa vaan kännykkäänsä. Taas hän purskahtaa nauruun ja hykertelee, eikä isä edes katso. Näitä pieni kohtauksia tuli tämän tästä, ja lopulta isäkin hytkyy naurusta. Teki mieli sanoa että keskittyisit tyttäreesi niin kauan kun noin tylsän isän kanssa viitsii edes lähteä minnekkään. Suloinen tyttö nousee lopulta ja poistuu isänsä kanssa.

Sitten tulee nuori mies , isä seuraa perässä , he istuvat pöytään ja olivat niin äijiä , niin äijiä. Komea poika.

Sitten istuu kaksi poikaa, nenistä päätellen veljekset. Yhdessä hakevat kahvia, ja mietin kumpi on vanhempi. Totesin ruumiinrakenteesta että isompi on taatusti vanhempi, kunnes muistin että meidän pikkuveli oli veljeään suurempi. Mietin kumpaa muistuttavat enemmän, vastapäätä istuu ilmeisesti äiti ja isä. Toisen pojan hiukset on kiharat, eikä kummallakaan vanhemmista ole kiharoita. Äiti alkaa kokoamaan lautasia pinoon, asettaa haarukat omaan pinoon, ja raappii ruoanjämät kaikkien lautasilta yhteen lautaseen. Äiti on äiti ajattelin. Miten onnellinen äiti onkaan.

Toisellakin puolella istuu kaksi ilmeisesti veljestä. Vanhempi pariskunta on kai isovanhemmat, ja sitten vanhemmat. Äiti näyttää todella väsyneeltä ja saapuu pöytään viimeisenä. Ottaa sitten kameran ja astuu hieman taakse ottakseen perheestään kuvan. Ihan kun se olisi joku pakollinen rituaali, koska kukaan ei naura, ei hymyile kameraan päin. Nainen istuu pöytään ja alkaa syömään ilmeettömänä. Pojat ovat kauniita poikia. Hyvin selkeät piirteet, ja ajattelin että heistä tulee kyllä isona miehinä oikein sydäntenmurskaajia. Liikutun aina kun pojat on usein niin viattomia. Nämä kaksi oli just niitä. No kai nekin jotain hullujaan keksii keskenään ajattelin.

Kumman paljon nuoria , kaupan kautta hakemaan kotijuustoa , mutta ilman jäin. Soitan pojalle ja ilmoitan että kaikki muut toiveesi toteutin , mutta en ala ajaamaan kilometritolkulla yhden juuston takia.

Mies herää minipäikääriltään ja päätin levätä hyvällä omatunnolla. Antaa miehen raaputtaa hellaa puhtaaksi. Olen oman osuuteni jo tehnyt. Sitten kaivan ne jouluvalot jostain ja raahan ton ukkoni hautausmaalle kangen kanssa koska sen kuusen sinne vien vaikka olisi mikä.

Mies valitti nälkäänsä ja sanoi, että kävit taatusti hampilla, en käynyt väitän silmät kirkkaana. Hän nojaa ylitseni ja sanoo , hönkäse tännepäin. -Joo kävit sä, – no en käynyt sanon ja nauran.

Parit tontut laitoin sinne tänne istumaan, ja harmittelen vieläkin mun lempikoristetta joka hajosi. Ihana vedenvihreä minikuusi johon sai tuikun.

Koira suolisti tietenkin yhden pehmolelun ja juuri imuroitu lattia on täynnä vanupalloja. No helppo ottaa ihan käsin pois onneksi.

Ihme olo sanoin kohtalokaverille joka soitti, miten voin. Ihan jees mutta kummallinen. Yleensä stressaan tai saan ainakin riidan aikaiseksi ton ukkoni kanssa. Nyt ei mitään. Hän oli juuri menossa hautausmaalle. Mietin nukunko tai raahanko heti ton ukon matkaan..ehkä parempi lähteä niitä jouluvaloja hakemaan , nukkuupa paremmin yön sitten. Ruusuja oli onneksi valkoisena, hohtaa paremmin pimeässä yössä, nyt kun lumikin jo suli sateessa.

Soitin kaverille ja pyysin syömään tapanina kun tulee yhteinen kaverikin käymään. En ota mitään stressiä, on mitä on ja niillä mennään. Tällainen hissunkissun hitaasti ja varmasti eteenpäin sopii mulle enkä enempää tarvitse.

Naapuri toi lahjan vaikka sanoin jo silloin aikaisemmin etten tarvitse mitään kissanhoitopalkkiota. Mustikkasiirappia ja lakkateetä. Teetä pitää kokeilla mutta mitä ihmettä teen sillä siirapilla..en tiedä.

 

Voi poikani sä siellä jossain, pilvien ja vuorten taa.

Et ole täällä nauramassa , veljes kanssa päällä maan.

Vaan pöydässämme loistaa kuva, pojasta niin suloinen, niin rakas olet poika kultainen.

Lumi saapui leijailen, maalaa kuuset valkoisin. Niin sinuakin heiljalin ja syliini mä suljin.

Kun lumitähti kasvoilleni suli, kyyneleetkin tuli. Muistin märän lapsuus suukon, pienen pojan kädet kaulallani rutisti, se muisto kaunis sydämeni musersi.

Sun piemen pienet pikkuvarpaat, peiton alla potki.Niin olit poika lämpöinen, kun syliini sut suljin, ja niin minä kuiskasin, et suojelen sua ain. Niin taas jälleen kerran, kerroin että rakastan.

Vaan lähdit matkaan enkelin, sinne vuorten taa. Ja vaikka kuinka katselen et ole päällä maan, et ole edes pilven alla, en näe sua vaikka katselen, sinua hakien.

Mut pöydässä on aina paikka, sulle poika kultainen, ja ikuisesti sydämissä talossa tää valkoinen. Sun kuva siinä odottaa , paikkasi se kertoo. Oot aina yhä sama poika, suloinen ja kultainen.

Ikuisesti mukanamme, rakastamme sinua, sä olet rakas poikamme ja ihan paras veli.

Rakkaudella äiti.

Jaahans, minulla piti olla lomaa täältä mutta tuli yksi asia taas mieleeni. No aloitetaan alusta. Soitin siis johonkin vammaispalveluun, joku kai sossutyyppinen paikka. Oikein mukava täti vastasi , mutta aina he haluaa että minä tulen mukaan hoitamaan asioita. Ei siinä ettenkö voi mennä, mutta pitänee katsoa työtilanne sille päivälle.

Kaveri ilahtui todella paljon ja en ole aikoihin hymyillyt niin paljon puhelun jälkeen kun hänen ääni iloisesti toivotti hyvää joulua ja se tuttu räkättävä ääni siihen päälle. Lisäksi pyysin tädiltä meiliosoitteen ja tein kaiken kirjallisesti. Jossa toivon kaverini saavan kunnon lääkäritutkimuksen mahdollisen vamman takia, jos on jotain ymmärryksessä mitä ei ole koskaan tutkittu, jonka perusteella he saa tehdä mitä heidän kuuluukin tehdä.

Kerroin myös koska on viimeksi käynyt hammaslääkärissä, ja muuta tarpeellista infoa. Koska en halua loukata kaveriani tämä tuntui parhaalta ratkaisulta vaikka rehellisesti olen kaiken kertonut, mutta lempeästi. Tammikuun 10 pv on sitten aika jossa kai kartoitetaan jotain ja miten tästä eteenpäin. Jospa edes pyykkipalvelu alkaisi taas, ja saatais mies perustutkimuksiin näin yli 25 vuoden jälkeen.

No sitten aloitin kuitenkin imuroimalla sohvat. Voi hyvät hyssykät mikä urakka. Mielstäni olen kuitenkin suht siisti ihminen, mutta voi sitä karvan määrää. Imurointi, lastalla, kumiharjalla ja loput vielä kumihanskalla joka osoittautui parhaaksi, kyse kolme kolme sohvaa. Tavaraa pois olohuoneesta kuten ylimääräisiä koirien petejä. Olisi kyllä ollut oikeus ja kohtuus laittaa mies tekemään tämän, koska kiikuttaa aina koirat sohvalle ettei vaan tarvitse maata omassa lampaankarvakopassaan missä jopa minusta viihtyvät. Imurointi noin niin kuin yleisesti , huom . Vasta olohuone. Vielä kerran pölyjen pyyhintää tasoista koska minusta niihin oli jo taas kertynyt hiukan. Takkateline ulos , putsausta varten.

Olkkarin ruokapöydän tyhjennys. Talipallot ulos odottamaan . Pähkinät kulhoon mitä hain kuin hullua, ja joka lopulta oli keskellä pöytää. Ehkä ois syytä mennä itsekkin uudestaan optikolle. Sitten kyllästyin ja nälkäkin alkoi vaivaamaan. Banaani huuleen ja paketoimaan pienet lahjani. Kesken kaiken tulee tuttu mies joka ei sinänsä hätkähtänyt kaaosta, enkä minä edes hävennyt tätä kaakosta joka vallitsee. Kolme sohvaa sikin sokin , ämpäriä , lastaa, liinoja, tietsikka hellalla, keittiön pöytä täynnä lahjapaperia sun muuta. Siinä minä istuin ja leikkasin sydämiä punaisesta paperista ja ruskeita possuja. Ukot hävis ja minä jatkamaan olkkarin pöydän kimppuun. Joululiina esille joka löytyi toisella yrittämällä. Tänä vuonna sininen joulu, koska on suomi 100 teema sitten meilläkin.

Sitten tuli se miksi yleensäkin aloitin. Otan Matun kuvan joka on pöydällä ja pyyhin lasin säämiskäliinalla joka oli kuiva. Minusta lasi ei ollut täydellinen ja ajattelematta kostutan liinaa hiukan kielellä.

Chadääm…mieli palaa ruumishuoneelle salamanopeasti ja muistan sen toivottomuuden kunnei siellä ollut vettä, eikä mitään muutakaan. Kostutan muistaakseni hihaani syljelä ja pyyhin pienen verinoron korvan vierestä ja pöllytän hiuksia lasinsiruista. Turkoosin värinen paita on edelleen tallessa ihan van siksi että siinä on Matiaksen verta.

Tätä voi moni ihmetellä, ihan samalla tavalla kuin aikoinaan itse ihmettelin miksi eräs äiti näytti minulle pientä paitaa johon hänen vauvansa oli pulauttanut maitoa.

Kuulostaa ehkä inhottavalta ihmiseltä joka ei ole kokenut mitään suurempia vastoinkäymisiä. Mutta tämä on arkea meille lapsensa menettäneille. Tuoksut piposta ja muista vaatteista on jo haihtunut. Olen jopa nuuskinut hänen kenkiä.

Joo että tällainen juttu taas tällä kertaa, ei ainakaan mitään syvällisiä runoja jotka saa kenet tahansa itkemään. Kyllä niitä kyyneliä riittää vielä ihan tarpeeksi monessa perheessä tänäkin jouluna.

Reippaana jatkamaan joulusiivousta pojan takia tai oikeastaan tyttöystävän takia ettei raukka tukehdu tänne, kohta kiiltää taas.

Karkin voimin tässä mennään, et ei täällä ainakaan verensokerit pääse laskemaan. Muuten tietty voi tulla joku muu juttu, kuten sen kuusenkaatohomman, mikä piti suorittaa päiväsaikaan, mutta eiköhän täälltä löydy joku lamppu minkä valossa voi tämänkin suorittaa. Meinaan jos ukolta kysyy jotain , sehän menee ihan sokkiin, ja asiat vaan monimutkaistuu , kun ite kerran sahakin pysyy kädessä tää on ihan piis of kake..eiku menoksi..

 

 

 

Olipa univelkaa. Nukuin eilen iltapäivänokoset ja sain silti unta ajoissa. Jos nyt olisin järkevä aloittaisin aika pian ns. joulusiivouksen.

Tietenkin kohtasin ihmisen eilen joka antoi minulle joulunamia kortin kera. Itselläni ei ollut mitään, ja ne kaksi joulukorttiakin edelleen lähettämättä, joten olkoot.

Maailman ihanin ihminen viestitti jotain tyyliin, että vaikka tämä on raskasta aikaa jne.. tässä se nähdään, se mitä kaikki ei allekirjoita. Sinulla on leima otsassasi. Sinusta oletetaan paljon asioita. Tottahan se on että poikani on kuollut, totta on sekin että olen aina kuolleen pojan äiti.

Mutta tarkoittaako se aina sitä että jos puhuu lapsestaan, se on merkki jostain tai jos välttelet aihettaa sekin on ymmärrettävää koska olen se leimattu tapaus. Sekin täytyy sanoa että nämä aiheet on juuri ne jotka usein vaivaa vertaisten mieltä ja on asia joka aina on vuodesta toiseen puheenaiheena. Paljon kysytään pitääkö kertoa tai ei.

Edelleenkin huomautan että en ole asiantuntija, en koulutettu, vaan puhun asioista vaan omina kokemuksina. Nämä tulenarat asiat mitä on monta, ja tämä vaan yksi niistä, on niin henkilökohtaisia ja riippuu paljon siitäkin miten lapsemme kuoli, voidaanko syyttää ketään, miten lähipiiri suhtautuu ja monesta muusta asiasta.

Olen oivaltanut senkin että vaikein asia minkä muiden on vaikea  erottaa on, miten voit niinkuin yleisesti tai miten voit tällä hetkellä.

Oletan ainakin itse voivani jo hyvin yleisesti. Kuoppia toki on edelleenkin, mutta harvakseltaan niin syviä että sinne jää tai rukoilee epätoivoisena jotain mihin ei edes itse usko. Kun itkukohtaus oikeasti tuntuu kuolemalta ja voi jopa olla toiveenakin juuri siinä epätoivon hetkellä.

Se mikä ei ikinä muutu on etten unohda lastani, en halua sitä, ja olen aina lapseni äiti silti, olen sen kuolleen lapsen äiti , ja tärkein asia mikä on faktoista faktoin, ajattelen häntä jokaikinen päivä.

Vaikka ajattelee omaa lastaan joka päivä, on eri asia kun takertua ajatuksiin. Nykyään ajatus on ohikiitävä ajatus mihin ei takerru. Se käy ja elämä jatkuu. Ei se ole aina vaan yksi ajatus , joskus se voi olla monta.

Mikäli se on jotenkin sairasta, se sitten vaan on. Mutta herää kysmys , kuinka monta kertaa päivässä miettii elävän lapsen äiti omaa lastaan?

Takaan että miettii monta kertaa.

Tulokohan pakattua se ja se reppuun. Pitääpä soittaa ja muistuttaa että …onkohan poloisella tarpeeksi vaatetta yllä,pitääkin varoittaa että keli on kamala …ai, miten kiva vaate, tämähän sopisi juuri minun lapselleni, …mitenköhän ne pärjää loppukuun kun rahat on vähissä..

Ajatukset käy päässä ja se on normaalia, eikä kukaan edes mieti kuinka paljon miettii omaa lastaan. Yhtä normaalia se on ajatella kuolluttakin lastaan. Mutta kun sitä ei sano ääneen, tämä on vaan vaikea ymmärtää jollei ole menettänyt lastaan. Outoa toisaalta.

Ero sillä sattuuko ajatukset riippuu siitä miten pitkällä on surunsa kanssa. Mikäli kuolemasta on viikkoja , ajatukset sattuu. Niissä on surun surullisemmalla ajanjaksolla enemmän tunteita kaikin puolin.

Joskus kun kirjoitan mietin aina miltä kaikki kirjoitukseni tuntuu sellaisen ihmisen kohdalla jonka menetyksestä vaan on henkäys. Henkäys on siis se arin aika ihmisellä kun kaikki tavallaan on vielä avohaavana. Kaikki on uuttaa, kaikki koetaan ensimmäinen kerta , eikä olla päästy puusta pidemmälle. Koko prosessi on niin tuore kun olla ja voi. Vaikka kuvittelee olevansa jotenkin realisti siinäkin kriisissä , tulee kyllä ajan kanssa huomaamaan muutoksen itsessään.

Suru on koulu missä ei voi lintsata. Siinä vaiheessa kun tajuaa sen, on jo päässyt aikamoisen matkan eteenpäin. Siksi toivon ettei kukaan kuvittele että olen päässyt helpomalla tai vähemmällä. Olen käynyt kaiken läpi niikuin jokainen ketä menettää lapsensa. Mikään kuolema ei vaan ole kopio toisen kuolemasta, vaikka tavallaan tallaamme samoja polkuja mielemme kanssa.

En koe oleavni 100% sujut kaikkien asioiden kanssa, enkä usko että  on mahdollista saavuttaa mitään täydellisyyttä tämä asian kanssa. Et voi sukeltaa surun syvimpiin vesiin tunteaksesi kuoleman, kun happi loppuu ja lopulta näet valon veden läpi, mitä kohden pyrit ja lopulta saavutat pinnan ja vedät henkeä, kunnes kaikki on hyvin. Olet selvinnyt ja aloitat ihan puhtaalta pöydältä tavallaan. Siihen en usko, niin kauan kun ihmisen mieli toimii.

Se mihin uskon on jonkinlainen kompromissi. Se että elät ja voit kokea voivasi hyvin, uskallat elää kaikkine tunteineen, kohdata vastoinkäymisiä ja iloja puhtaasti niin kuin se olisi ellei pahin mahdollinen olisi tapahtunut. Mutta kun se vaan on tapahtunut , niin kuljet aina historiasi kanssa käsi kädessä jonka on pakko olla ystäväsi.

Kun on päässyt aimo matkan eteenpäin pystyy kohtaamaan ihmisiä ymmärryksellä.

Eilen törmäsin ihmiseen jonka olen tuntenut vuosia. Emme koskaan ole ollut mitään bestiksiä, eikä vietetty paljonkaan aikaa toistemme kanssa. Jotkut asiat ja ihmiset vaan on linkkejä , niikuin eilen kohtaamani ihminen on minulle. Minä huomasin hänet , ja mikäli hän huomasi minut hän ainakin yritti välttää minua. No en voi allekirjoittaa että asia oli näin. Ainakin hän pysähtyi ja juteltiin niitä näitä. Itse muistan nuoren naisen jolla oli hyvinkin kärkkäät ja selvät mielipiteet mitä elämältään halusi. Hän ei halunnut lapsia ja miehen pitää olla sen ja sen näköinen ja sitä sun tätä. Nyt hän seisoo siinä edessäni linkkinä. Mikään silloisista ajatuksista ei vissiin toteutunut koska mieli muuttui 😀 Hän on aina ollut ystävällinen , niin kuin nytkin. Ihmeen paljon ehtii miettimään, kun siinä seisoo puhumassa niitä näitä.

Tunsin todellakin olevani linkki Matuun ja paljon muuhunkin. Ja hän taas minulle linkki moneen asiaan . Tunsin todellakin olevani linkki kuolemaan, surullisiin jouluihin ja ikäviin ihmisiin jotka on loukannut minua vuosia. Syytön hän siihen oli , eikä se mitä itse ajattelen hänestä liity mihinkään ikävään. Hän on edelleen se nuori kapinallinen tyttö omine mielipiteineen ja nyt monen lapsen äiti joka elää elämäänsä onnellisinta aikaa. Ihan yhtä suloinen kuin silloinkin. Jotenkin se leima-olo vaan tuli ajatuksiini. Tuntui ainakin siltä että nyt kun hänellä on omia lapsia, hän todellakin ymmärtää mitä minä olen menttänyt. Ei puhuttu joulusta eikä Matustakaan, ja hyvä niin. Toki se ei olisi minua haitannutkaan.

Mikäli haluaa päästä helpolla , ei kerro omaa historiaansa, elää vaan mukamas siinä missä muutkin, salaten jokaikistä ajatustaan, ei osallistu mihinkään synnytystarinoihin tai mihinkään mikä liittyy siihen perheeseen mikä jokus oli totta.

Tämä on faktaa, silloin sinua kohdellaan kuin ketä tahansa ihmistä.

Kuka niin haluaa , enpä tunne ketään. Jotain siltä väliltä kyllä.

Tokihan läheiset tietää, ja tapauksesta riippuen sen voi tietää paikkakuntalaiset. Mutta jos vaihtaa työpaikkaa missä ei kukaan tiedä, valintahan on aina itsestään kiinni. Minä en salaa, mutta en nyt ensimmäisenäkään sitä ole toitottamassa.

Elämässä tulee kuitenkin melko suurella todennäköisyydellä aina paikkoja missä se tulee ilmi, ja sille ei vaan voi mitään.

Mikäli on nuori ja saa lisää lapsia , ainakin neuvolassa on merkintä että olet synnyttänyt. Gynekologi voi kysellä aiemmista synnytyksistä. Olet voinut itse loukkantua jolloin se voi tulla ilmi. On tuhatta ja sataa paikka missä et voi vältttyä siltä etteikö oma lapsesi tule tavalla tai toisella esille.

Itse en halua salata menneisyyttäni vaikken nyt jokaiselle mainitsekkaan kaikkea jos ollenkaan. En aina osallistu keskusteluihin, mutta olen sitäkin tehnyt. Olen jopa vapaahtoisesti kertonut kukkakauppiaalle että haluan kukan joka säilyy hyvin pienellä pakkasellakin, koska se tulee poikani haudalle. Koska haluan hänen ymmärtävän että asia on minulle tärkeä.

Tästä tulikin mieleeni että esim. talvella hyvin tiivis ruusukimppu kestää paremmin kuin löysästi sidottu kimppu. Jos siis haluaa leikkokukkia vaikkapa jouluksi. Sen kuohkeuden saa sitten vaikkapa sitomalla havuja löysästi ympärille, kunhan ne ruusut on keskellä ihan vieri vieressä toisissan kiinni. Pakkanen jäädyttää ne. Mikäli ilmat vaihtelee pakkasen ja veden/sulan välillä kestävät senkin paremmin.

Eilen uhrauduin ja poistuin omalta paikkakunnaltani. Menin oikein isoon ruokakauppaan toiveena löytää ihan tavallinen viherkasvi. Oman kunnan kaupassa niitä ei ole, koska kaupat on aika pieniä. Olin valmis maksamaan siitä enemmän, joten kukkakauppaan, jossa ei oikeasti ollut yhtään normaalia viherkasvia. Tai muratti löytyi , mutta halusin peruskasvin. Isossa tavaratalossakaan ei siis löytynyt sieltäkään, mutta juustohyllyn kohdalla törmäsin mieheen, jolle kerran olen myynyt koiranpennun. Hänestä tuli ystävä ja ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä. Sattumalta tapasin hänen vaimonsakin , tietämättäni että hän on edes naimisissa. Hänen vaimonsa valmistui juuri ammattiin ja siitähän se juttu sitten lähti. Mies on todellakin kokenut kovia monine menetyksineen. Onneksi sentään lapset kaikki elossa , ja olen enemmän kuin onnellinen hänen perheestään. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi että viimeisiin kahteen vuoteen on mahtunut todella paljon, ettei olisi ikinä uskonut että kahteen vuoteen voi sisältää niin paljon. Enempää meidän ei tarvinnut sanoa, koska luimme molempien ajatukset. Ei me itketty, ei silmämme edes kostuneet vaan ne olivat täynnä syvää ymmärrystä mitä ei edes tarvitse sanoiksi pukea.

Jos jostain olen onnellinen , se on se että hänellä todellakin on ihastuttava vaimo ja ehjä perhe. Se jos joku, on asia joka pitää järjen tallessa kaikessa. Se on onni hänelle ja olen siitä kiitollinen hänen puolesta. En voi kun toivoa kaikkea hyvää hänelle, ja olla onnekas että on säilynyt ystävänä vaikka vuosia meni ettei oltu yhteydessä.

Tänään meinaan myöskin kirjoittaa sossuun. He he ei he minusta eroon pääse. En suhtaudu mitenkään negatiivisesti, koska ymmärrän ettei he voi tietää kaiken. On niin paljon tapuksia tässä maassa että faktaa vaan on se , että jollet itse osaa apua hakea , et vaan sitä saa. Kaveri ei siis todellakaan osaa. Hieman on ristiriitaista koska miehellä on hyvin vähän rahaa , ja vaikka hän ei ymmärrä jotain asioita, hän kuitenkin osaa huolhtia itsestään niin että syö ja juo itse, osaa käydä pankissa jolloin virkailija maksaa hänen laskut. Se mitä hän ei ymmärrä on omat oikeutensa, ei osaa täyttää monimutkaisia lomakkeita ja hän tyytyy aina siihen mitä joku sanoo. Hommasin hänelle siivousapua mihin hänellä on jo vammaislain mukaan oikeus. Istuu siis pyörätuolissa. Hän sai apua pyykinpesussa ja sai uudet petivaatteet ja vaatteita. Kinkkiseksi tekee se että hän on liian kiltti. Jos itse olisin asiantuntija minulta menis vaan viisi minuttia aikaa ymmärtää että tämä mies tarvitsee edunvalvojan. Itse koen riistäväni häneltä jonkinasteen määräämisoikeuden jos sitä asiaa ajaisin. Olen ollut yhteydessä hetaliitoonkin , mutta sekin maksaa ja hän ei useinkaan ole haluaks maksamaan mistään, minkä ymmärrän. Jokus ei aina tunnu siltä että hän ymmärtää kaikkia asioita josta voi olla hyötyä pidemmän päälle. Haluan toimia oikein ja hänen parasta ajatellen, silti häntä kunnioittaen. No, joten kun viimeksi muutama päivä sitten soitin ja yritin puhua, ja kysyä ja varsinkin kuunnella häntä. Mikä on aikamoinen prosessi. Kesken puhelun voi tulla syvä hiljaisuus. Kun kysyy olettaa että vastus tulee suht pian kysmyksen jälkeen, mutta tässä tapauksessa voi olla syvä hiljaisuus. Sitten on pakko toistaa ja yksinkertaistaa kysymyksiä.

Selitin kaiken hänelle ja kysyin mitä on tapahtunut. No hän on itse käynyt sossussa joka sanoi ettei saa silmälaseja koska, jotain syytä. Hän ei ymmärrä että pitäisi käydä silmälääkärissäkin sentään joskus. Kysyin lopulta onko joku asia missä koet tarvitsevasi apua. No pyykinpesu. Ei voi olla totta ajattelin, minähän olen jo kertaalleen sen ilmoittanut sossuun, ettei hän omista pyykinpesukonetta eikä vaan pääse naapurintalon pesutupaan , koska siellä on ensinnäkin iso kynnys talossa. Hämmästyin asiaa , ja itse hän vaan sanoi että ne vaan lopetti käymisen. Joten uusi strategia. Ilmoitan jälleen tästä avuntarpeesta ja lisään että haluan hänelle testin , onko hän kykenevä edes ajamaan omia asioitaan, mitä hän ei siis tee. Joo sen teen ihan ensimmäisenä tänään. Kai joku testi olettaisi olevan olemassa.

Tässä kohtaa melkein toivoo hänen pääsevän johonkin palvelutaloon. Olisi ainakin ruokaa ja puhtautta, muuta tämä mies ei tarvitse. Kaupan päälle voi löytyä juttuseuraakin.

 

Nonii taas ajatukset lähti harhailemaan. Avusta tuli sellainen mieleeni kun kirjoitin alkuriveillä etten ole asiantuntija. Totta. Ymmärrän hyvin että kouluja käydään ja itsekkin olen kirjoittanut miten olisin halunnut koulutetun psykologin puheille. No niin ei käynyt vaan sain sen kuuntelijan ja plää plää plää.

Oletteko miettineet että te jotka olette lapsenne menettäneet olette ajan kanssa oikeasti parasta tietolähdettä mitä olla ja voi. Vaikka olisi kuinka etevä pyskoloogi hänellä ei välttämättä ole kokemusta kuolemasta. Hän on toki lukenut siitä , miten ihminen reagoi , tieto on tullut kirjoista, luetusta tekstistä jossain muodossa. Miten nämä tekstit sitten syntyy? Väitöskirjoista, haastatteluista , muiden kokemuksista.

Hyvä se on että kriisapua annettan. Ehdottomasti hyvä juttu. Hyvä juttu sekin että lukeneet osaa antaa ensiapua. Koska kaikki apua mitä joku saa on aina plussaa. Mekin surevat ja sokin saanneet , emme mekään ole vielä asiantuntijoita, mutta ajan kanssa me kyllä olemme ainakin oman surumme asiantuntijoita ja sehän on kuitenkin aidompaa kun vaan lukeneen asiantuntijan neuvot. Meillä on sydän mukana, ja siksi vertastuki on ihan sitä parasta.

Moni on taatusti joskus nähnyt haastattelun missä läheisen menettänyt kertoo omasta surustaan.

Tuttua on taatusti kertomukset missä uusi lapsi ei korvaa menetettyä. Menettetty lapsi on aina mielessä. Kertomukset miten selvisit jossa selitys on hyvin yksinkertaistettu. Siksi koska lehtien sivut on rajalliset, siksi koska lähetysaika on rajallinen.

Ihan vaan minun blogia lukiessa , huomaa kuitenkin tuhatta asiaa ja ajatusta mitä ei koskaan tule esille. Sitä pientä hienosäätöä mitä ajatuksissamme on ja mitä kohtaamme koko ajan. Ja tärkeintä se miten oikeasti kuolema sattuu ja kaikki tunteet mitä koemme milloin missäkin vaiheessa. Jos tästä oikeasti tekisi väitöskirjan, mietin vaan miten tarkka ja kuinka pitkä siitä tulisikaan. Miten mahdoton tehtävä se oliskaan välittää. Miten joku voi edes ajatella sellaisia kysmyksiä mitä me ajattelemme, en oikeasti usko sen olevan mahdollista ellei tutkija itse ole saman kokenut.

Vertaistukifoormuit on ehdottoman tärkeitä. Itse ainakin koen että varsinkin suljetut ryhmät jonka kokee luotettavaksi on niin tärkeitä jo siksi että voi itse kirjoittaa, kysyä ja jakaa kokemuksiaan juuri kuin itselleen sopii ja jaksaa. Puhua asioista niiden oikeilla nimillä teeskentelemättä yhtään mitään. Ei tarvitse peltä mitään leimatuksi tulemista tai sitä että sinut pidetään hulluna. Kuka äiti uskaltaa sanoa että on ajatellut jopa itsemurhaa neuvolassa esimerkiksi? Epäilen ettei kovinkaan moni , jollei asia ole niin kriittinen että todellakin on jo pitkällä toteutamisessa, ja siksi hakee ulkopuolista apua itselleen. Uskon että monelta jää kaikkein karmivimmat ajatukset sanomatta pelosta siitä että ehkä jäljelle jäävät lapset pelätään otettavan vaikkapa huostaan sen takia.

Hain itse työpaikkaa ja pääsin hastatteluun. Hän kyseli paljon yksityiselämästäni ja kerroin kaiken huoletta. Kokemusta minulla oli enemmän kuin tarpeeksi, koska olen ollut yrittäjänä, ja tehnyt sitä hommaa yksin kaikkine asioneen, mitkä ei edes olisi tarvinnut tehdä siinä työssä. Kielitaito oli ehdoton ja sekin riitti enemmän kuin hyvin. Kunnes tuli kysymys minkäikäisiä lapsia minulla on, ja minä hullu sanoin totuuden. Nainen järkyttyi silmiin nähden ja kysyi , miten siitä voi selvitä? Taas sanoin tyhmästi, eli totuuden, että siitä voi selvitä ja selviääkin, mutta ettei se ikinä unohdu. Itku silmässä hän ehdotti minulle jospa minä hakisin vaikka taksikuskiksi.

Minä hain myyjän paikkaa laivalle enkä taksikuskiksi. Joten mikäli hakee työpaikkaa ei näemmä aina kannata mainita kuolleet lapset, vaan elävät.

Vaikka itse sanonkin, kuka olisi ollut parempi työntekijä kuin minä.

Kielitaito riitti, kokemusta riitti, olen sosiaallinen, ja myyjä henkeen ja vereen. Mutta hän ei ymmärtänyt että työ on parasta lääkettä ennen kaikkea ihmiselle joka haluaa tehdä töitä vaikka onkin menettänyt lapsen. Työhän voi olla jopa parasta terapiaa. Olin tottunut 15 tunnin työpäiviin, niin mitä nyt sitten yksi 10 tunnin päivä paljon olisi painanut. Tein 7pv viikossa duunia monta vuotta ja senkin kerroin hänelle, etten pelkää töitä. Mutta yksi virhe tuli ja se oli totuus.

Veikkaanpa silti että jos sinne olisin päässyt, en olisi ollut se joka johtaa sairauslomatilastoja, en olisi ollut se joka saa burnoutin pitkistä työpäivistä. No mutta se siitä ja uskon ettei se paikka ollut tarkoitus. Mutta sen verran kutkuttaa että mikäli kehtaisin järjestäisin itseni sinne töihin niin näyttäisin miten niitä myyntitilastoja nostetaan. No tämä on jo hauska muisto tyhmästä rehellisyydestä. Silti jotenkin tuntui silloin ja tuntuu vieläkin että siellä jos jossain on hyvä työhenki, en tiedä miksi. Jotenkin vaan on sellainen fiilis että siellä vedetään yhtä köyttä. Vaikka olen naimisissa , minulla ei ole esteitä tulla ja mennä miten haluan, ja työssä olisi ollut kivasti vapaatakin työn vastapainoksi.Luksusta sanon minä 🙂

Nonii heräsin 4 jälkeen aamuyöstä, ja on ihanaa kun saa vaan maata tässä sängyssäni. On ihan koko päivä aikaa tehdä kaikkea juttuja rauhassa vihdoinkin. Ensin se sossujuttu, siihen ei kauan men, ja sitten pesuhuoneen seinien pesu ja sauna. Koska nyt vaan tuli sellainen fiilis. Jos joulua ajattelen järkevintä olisi tietenkin imuroida, mutta aloitan pesuhuoneesta koska tuli sellainen fiilis ja minulla tulee juuri sellainen joulu kun on tullakseen. Uskon että ihan hyvä, koska poika soitti. Tänä jouluna teen kaikki mitä hän toivoi plus ektrana savuporomousse joka hyydytetään ja sen lisäksi sama juttu kylmäsavulohesta. En edes tiedä millä nimellä se kulkee, mutta muistuttaa hiukan pashaa ulkonäöltään. Pehmeää ja maku tietenkin sen mukaan mitä siihen laittaa. Poroon laitan, purjoa ja ehkä punasipulia. Kalaan sitruunaa ja tilliä.

Ainii , nyt tuli ihan sairaan hullu ajatus, mieleeni . Ajatus oli ihan sikahyvä minusta kunnes aloin miettimään sopiiko se sittenkään. Ajattelin viedä Matulle joulukuusen. Meni ajatuksissa jopa niin pitkälle että mietin miten suojata patterit jos laitan siihen valotkin. Ei mikään överijuttu vaan hillitty. Pieni sievä vauvakuusi. Säilyy ainakin tulipa sitten vettä tai lunta. Patterihommankin ratkaisin jo. Tässä kun on vuosia aina vaihdellut kukkia, kransseja ym. Mutta kuusta minulla ei vielä ole ollut.

Toisaalta voisi olla aika hauska ylläri miehellenikin.

Tänäkin jouluna on monenlaista tapaa viettää joulunajan , joku ohittaa sen kokonaan, joku pakenee ulkomaille, joku tekee sen väkisin, töitä paiskien ja joku jopa iloiten.

Eilen rakkaat narttumme ottivat taas yhteen, kun mies unohti koiran istuvan autossa ja meni avaamaan oven kun toinen oli pihalla vapaana. Ovi kiinni ja molemmat olivat jumissa. Mutta pakkohan ne oli saada oven välistä. Jolloin soppa oli valmis. Vanhempi puri toista ylemmän paikkansa johtuen päähän , silmän molemmin puolin. Toinen toista jalkaan. Vanha narttu ei iroittanut otettaan ja mies raukka yritti yksin irroittaa leuat toisen päästä. Ihmeiden aika ei ole ohi, mutta ainoa vammoja saanut oli vanha narttu, mutta luut säilyi ehjänä ainakin tassun nivelet liikkui , reikä tosin tuli. No ei  ole eka reikä ja mitä luultavammin ei viimeinenkään, vaikka hyvin meillä sinänsä menee kun ottaa tilanteen huomioon että nämä bitchit todellakin vihaa toisiaan, eikä ole jäänyt epäselväksi että he jos jotkut eivät kumpikaan luovuta. No pieni opetus miehellenikin ettei kaikkiin asioihin voi varautua koska ihminen on ihminen, jospas seuraavaksi kun itselleni käy noin,  saisin hieman ymmärrystä.

Tällainen keveä lopetus tähän päivään jotta ajatukset sopivasti unohtuu jos siihen on tarvetta.

 

Rauhallista jouluaikaa kaikille <3

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oi mikä päivä. Työ on siitä hyvä ettei ehdi miettimään kauheasti yhtään mitään. Rakastan tätä työyhteisöä mikä on. Onhan sielläkin ollut niitä kommervenkkejä , mutta olen aina luottanut että asiat selkiintyy. Noin niinkuin yleensä olen aina kokenut miesvoittoiset työpaikat omakseni.Mutta ehkä meissä naisissa tässä paikassa on enemmän munaa kuin yleensä.  Yksi päivä söimme läksiäiskakut , ihan siksi että jokainen saisi oman osansa tässä enne joulua kun monella on lomaa ym. Tuli ihan haikea olo. Jotenkin tuntui kun kaikki murentuu muutosten takia. No enempää murheita ei kannata ottaa kun niitä jo on, ja pakko unohtaa koska tiedän että niitä todella suuria murheita vasta on tulossa. Tänään oli kiirettä taas eikä se loppunut työpäivään. Saavun siis myöhään kotiin.

Joulua en edelleenkään ole tehnyt, jollei kauppalistaa lasketa. Tai no pesin pyykit pois ja pyyhkinyt taulut ja ison kaapin päällisen pölyistä. No huomenna en ehdi, mutta sitten tuleekin kiire. Mies oli jo murheissaan ettei poika tule kun piipahtamaan, ja mökötti jo valmiiksi.

No sitten se paras. Poika soitti äsken ja kysyi koska voi tulla aattona. Kotijuustoa, perunalaatikkoa ja savukalaa oli tilauslistalla. Kysyin miten koulu edistyy. Tänään oli kuulema joulujuhlat ja eilen hän oli valmistunut 🙂 JEEE..ainao asia mikä harmittaa on entinen pomo joka ei suostunut allerkirjoittamaan opiskeluvapaan. Joten hänen piti irtisanoa iteään. Lain mukaan pomo ei voi kieltäytyä , mutta poika ei halunnut polttaa siltoja takanaan. Mutta menetti siis muutaman tonnin ja on joutunut elämään 225 eurolla kuussa. Ja nyt on työpaikan haku edessä vielä. No silti olen superonnellinen hänen puolesta , poika on aina ajoissa, ottaa asikaan vastaan vaikka minuutin vaja , siisti ja reilu työkaveri joka pitää oman osastonsa aisoissa, asiakkaat on tykännyt ja aina valmis heitä neuvomaan. Joten sinänsä jos joku jotain menetti niin ei ainakaan poika.

Nyt joulu vasta alkaa tuntumaan joululta. Odotan heitä tytön kanssa ihan sikana. Onneksi on se tyttökin. Ehkä menen ihan tonne takapihalle ja kaadan yhden miljoonista pienistä kuusenaluista ja tuon jopa kuusen isälle. Huom maks puolmetrinen. en edes muista koska meillä olisi ollut kuusi sisällä viimeksi. Yleensäkin olen miettinyt miksi edes raahata koristeita varastosta vain siksi että siivoan ne kahden päivän kuluttua pois. No totuuden nimissä en nyt edelleenkään ole niin ihastunut ajatukseen. Mutta sen kuusen voisin käydä saahaamassa. Toisaalta sekin tuo muistoja pojista. Tällaiset asiat annoin heille tehtäväksi jotta se jouluaamu olisi heillälin touhua täynnä.

Toivon todellakin että joskus saan lapsenlapsia jolle saan antaa näitä samoja juttuja perinnöksi. Ehkäpä jopa iso joulu tytön suvunkin kanssa voisi olla kiva kokeilu. Yhdistäisi kaikkien omat jutut yhdeksi isoksi sekamelskaksi. Tosin heille olisi aika sokki tämä meidän koirarumba 😀 Tilaa ainakin on, ja eikähän kaikille istumapaikat riitä, ottaa sitten vaikka vuodesohvan vierashuoneesta. No katsotaan.

Jotain haluaisin keksiä pojalle lahjaksi sen valmistumisen johdosta. Mutta mitä onkin aika vaikea juttu. Raha on niin tylsää kuitenkin. Olen sellainen perinneihminen, että joku juttu mikä kulkis suvussa mukana olisi kivaa.

Outoa että sittenkin tuli hieman joulufiilistä.

Siis mikä savotta minulla onkaan edessä. Mutta puhdas koti kun oikeasti on joka lista pölytön ja lopputulos on puhtaalle tuoksuva koti , se vaan on niin parasta. Onneksi tuo mies osaa ruoanlaiton. No laatikot on kai meidän ainoa yhteinen asia. Olenkin sanonut että täydenämme toisiamme koska emme ole mistää asioista samaa mieltä , meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, tulemme ja menemme omien halujemme mukaan. Mutta joululaatikot teemme yhdessä. Sinänsä pitäisi kai olla että on luottamusta edes siihen 🙂

Matiaksen kukkalaite pitää tehdä, lahja on jo, vaikka löysin sen kassajonossa seisoessani. Yleensä olen hakenut miljoonat kaupat läpi ja mietin vieläkin onko se tarpeeksi hyvä. Hopeavärinen metallisydän.Ehkä tuunaan sen, saa nähdä.

Kynttilöitä, takkatuli, ruoka,hautausmaa, se on meidän joulu.

Jepp…hyvä päivä kaikenkaikkea vaikka olenkin enemmän kuin poikki.

Näin tänään 12 sta joulua odottaen.

 

 

 

 

 

 

 

Kai tämä joulu kuitenkin vaikuttaa jollakin tavalla vaikka muutama päivä sitten olin niin reipas . Kai sitä joskus yrittää liikaa olla reipas ja mukamas ottaa asiat niin että kovettaa itseään. Tosin yritän ottaa huomioon sitä että liikutun muutenkin jouluisin, ja monista asioista muutenkin.

En edelleenkään ole tehnyt mitään varsinaista joulua ja sekin tuntuu jotenkin surulliselta.Murehdin äitiäkin, koska en vaan oikeasti jaksa hössöttää. Mies joka on siitä ihmellinen on saanut päähänsä että haluaa syödä ajoissa jotta voi syödä kaksi kertaa aattona. Mies joka muuten voi syödä vasta 18-20 aikaan. Ärsyttää oikeasti ihan sikana sekin ihme päähänpinttymä. Muuten ärsyttänyt ihan sikana monet asiat, ja varsinkin negatiivinen asenne joka asiaa kohtaan. Aah tekisi mieli huutaa jotain todella rumaa. Jotain se taas arvosteli televisiosta ja liioitellen sanoin että joo olet oikeassa, toi on ihan paskaa, joo toikin on ihan paskaa, jatkoin niin kauan että se valopää lopulta tajus. Sanoin sitten että sinun mielestä kaikki nyt vaan on ihan paskaa ja kaikki on ihan paskoja.

Tajus se sentään ja on se siitä ihme mies että sanoi lopulta minulle, että joo kaikki muu on paskaa paitsi kusi. No sitten repesin taas nauramaan. Hitto meni sekin piloille . Mies joka ei puhu asioiden oikeilla nimillä. Yritän ymmärtää että silläkin nyt on ollut aika paljon miettimistä mahdollisen leikkauksen johdosta. Tosin tiedän että hän venyttää sitä taatusti , niinkuin käsienkin kanssa on tehnyt. Jänteet on langanohuet koska ovat revenneet. Eli joku kaunis päivä ne vaan voi poksahtaa poikki. Silloin otetaan käden alapuolelta jännettä joka kiinitetään veneluuhun, (älkää kysykö tarkemmin ) No se sitten aiheuttaa sen ettei käsi taivu enää yhtään taaksepäin. Onneksi oli suomen paras käsikirurgi joka on aikaisemminkin leikannut  ja kuvannut ranteet sisältäpäin. Ja vittu sen sanon, että kun se vitun lonkka leikataan mä haluan sen vitun lonkan paperipussiin ja heitän sen hitto vie Tapiolan tiskille, että siinä vittu on lonkka joka mukamas ei ole murtunut. Oikeasti meinaan vaatia sen lonkan säilöön, niin sitten voidaan katsoa kuka oli oikeassa. Minä luotan röntgenkuviin.

Sori , no ehkä omalla blogissa saa purkaa itseään kun ottaa enemmän kun paljon päähän.

Tänään mietin monta kerta teenkö yhtään mitään. No enpä paljon tehnyt. Pyykkiä pesin, ihan kun joku joulu olisi siitä kiinni , onko pyykkikaapissa pyykkiä tai ei. No nyt ei ole. Kolme koneellista meni josta kolmas kone jäi jumiin ja vettä kertyi. Onneksi ukko sai sen jotenkin toimimaan. Ärsyttää sekin ettei tajua koneista mitään, koska sisäinen tunne sanoo että joku minivika siinä vaan on. Petriiiii i need you, joo Petri osais mutta senkin on pakko asua tois puol suomea tietenkin.

Tosa kun kuuntelin miten kaverit on käynyt isoissa ostoskeskuksissa tunsin ihan hiton suurta helpotusta ettei minun ole tarvinnut. Toisaalta tuntuu että jopa sekin ehkä tois edes hitusen verran joulufiilistä. Minä joka rakstan antaa lahjoja ihmisille, olen oikeasti ollut sellainen ihan pienestä asti. Mikään ei ole niin kivaa kun yllättää, ja sitäpaitsi on kiva tavallaan kiittää niitä kenelle niitä annan, niin monesta pienestä asiasta.

Tänään tunnen itseni läheinnä rutoksi mitä kaikki pelkää. Eikä sekään paljon mieltä nostattanut kun uutiset kertoi 13 vuotiaan pojan ruumiin löytyneen. Jeesus mikä joulu siihenkin perheeseen tuli. Yhtä kaaosta ja itkua, räkää, syviä huokauksia ja nyyhkytyksiä. Itkua mikä ei lopu ja tyhjyyttä kun joku makaa sängyssään ja vaan tuijottaa eikä tajua yhtään mitään.Samalla kun mietin tätäkin, en silti tunne mitään, tavallaan oikein. No ehkä parempi niin, ehkä olen saannut yliannostuksen.

Tekisi mieli syyttää tota ukkoani. Huutaa että tämä on sinun syysi että tartutit tämän paskan fiiliksen. No onneksi en ole näin tehnyt ja jälleen kerran reipas, mitä siis en ole, otan faktat käteeni. Nyt vois niinkuin hakata halkoja yks pari tuntia , niin johan helpottais. Ärsyttää muuten sekin ettei edes oma äiti tajua ettei mun mies voi tehdä kaikkea, kuten esimerkiksi hakata puita. Jeesus sitäkin päivää kun se jänne napsahtaa, mahtaa sattua. Huh huh..no ihmeen hyvin on kestänyt nekin narut mitä on.

Joo ehkä syy onkin kummit ohjelma jonka katsoin, tai ne biisit, en tiedä. No ainakin Saara Aallon vika biisi oli sikahyvä. Itkin vaan kerran kun joku äiti itse alkoi itkemään kesken oman tarinansa, oman lapsensa sairaudesta. Toivon mukaan suurin osa selviää vaikka jäi pelko ettei se yksi tyttö vaan voi selvitä. Murhe sekin , ensin sairastaa ja lopulta kuolla. Huh huh..No onneksi kukaan ei vielä ole kuollut heistä.

No, pesin vessankin , olen taatusti ainoa ihminen jolla voi mennä kaksikin tuntia siihen. No nyt ei mennyt niin paljon koska en avannut yhtään kaappia. Ne on niin moneen kertaan järjestetty että herää jo kysymys onkohan sekään enään normaalia. Ärsyttää etten silti ole heittänyt vieläkään pois sellaista mitä en oikeasti pidä, niikuin jotain koruja.

Mutta heitäppä jotain pois niin ei mene kauan kun jo muistan että hei siitähän saan otettua lukon siihen tai jotain. Ärsyttävää.

No kävin eilen tallilla ja vein tosiaankin mutsin säilyttämän jalkapallon hevosille. Kerrankin tuli tarpeeseen kauan säilytetty tavara.

Jostain syystä haluan tehdä sellaisen kermaviili mikä lie creme fresh hössötyksen mihin voi laittaa katkarapuja tai savuporoa ja jotain liivatetta. En ole koskaan tehnyt ja miten minusta tuntuu että poika voisi tykätä. Pitänee googlata. Jollei poika tulisi , en tekis yhtään mitään , vaan saisi ukko mennä kauppaan. Ajatella, meillä ei ole edes kinkku ostettu. Normiminä olisi jo ostanut kaikenmaailman jutut mitkä säilyy. Matulle on pakko hakea lahja, siitä en vaan voi tinkiä, se olisi jo syntiä. Onkohan tämä joulu jo joku pohjanoteeraus? En tiedä.

Aloitin jo takan kiillottamisen, mutta juuri silloin lihakeitto oli valmis ja silloin mennään kun huudetaan syömään ja sen jälkeen minua ei huvittanutkaan. Onkohan minulla joku lapsuustrauma kun mutsi aina pakotti siivoamaan. Ehkä juuri siksi osaan arvostaa sitä että saa itse päättää koska siivoaa ja koska ei. Minä en tee mitään pakottamalla kotona. No tosin toi ukko tietää sen kokemuksestakin ettei se edes onnistuisi. Sinänsä sen kanssa on helppo elää koska me tehdään näemmä aina kaikki mitä halutaan. Ei kauheasti suunnitella. Joskus kyllä ärsyttää kun tämä tiedottaminen vaan usein jää vaiheeseen. Jokus saa sopeutua mitä ihmellisempiin asioihin. No ehkä olen rehellisyyden nimissä järkyttänyt häntä enemmän, kuin hän minua.

Siitä hassu mies että jos lähden, niin juuri silloin hänellä on tuhatta asiaa. Onkohan sillä joku eroahdistus 🙂 Pääasia että tietää että olen kotona. No ihan sama , on tai ei.

Joo taas siis yksi päivä lähemmäksi joulua. Huomenna pitää ostaa kukkia ainakin tai jotain keksiä Matun haudalle. Yleensä teen kukka asetelman, ja siihen pitää aina laittaa havuja oman pihan kuusista. Varsinkin siitä yhdestä, joka jo on saanut kaatoluvan minulta.

Näin siis tänään ja nyt kun sai itse valittaa ja ruikuttaa , niin ehkäpä huominen on parempi. Tai tiedän että on, pakko olla siis 🙂

Näin tänään.

 

 

 

 

 

 

Joo tässä aloin miettimään miten tämä elämä ois mennyt jos kaikki olisi mennyt niikuin pitäisi nykymaailman mukaan. Millaiset ohjeet olisin saanut ja olisiko kaikki ollut helpompaa? Totesin että uskon että jonkinlaiset eväät olisi kai saanut, mutta muuten uskon surun olevan jotain joka vaan on käytävä läpi. Itse koen olevani jo onnekkaampien puolella jolle joulu ei ole eka , eikä toka, vaan jo 12:sta.

Toisaalta jos se olisi toinen oisin saanut pitää Matun pidempään, ehkä olisi lapsenlapsia joka eläisi ja olisi osa häntä.

En yritä tehdä mitään draamaa omasta elämästäni vaan pystyn edelleen totuudessa ja nyt vaan on hyvä olla. Ikävä on aina eikä poista niitä kuoppia mitä aina tulee olemaan tielläni, mutta taatusti harvemmin kompastun niihin ja pystyn kai hyppäämään ylikin.

Jos siis totuudessa pysytään tänäänkin ja varsinkin eilen tuli aikamoinen tieto eteemme , meille kahdelle jotka olemme vaan tuurareina töissä. Joo luitte oikein, omat murheeni on onneksi jo siirtynyt ihan taviselämään useasti.

Ekana tietty tulee aina elävä poikani , ja onneksi ei nyt ole mitään ihan katastrofaallisen suuria ongelmia, vaan opiskelu joka päättyy ihan just eikä melkein ja mitä siitä eteenpäin, kun joutui jättämään työnsä ääliö pomon takia . No elämää kovempaakin kokeneena täytyy vaan iloita siitä että piti päänsä, ja asiat kyllä suttaantuu työtä pelkäämättömälle pojalle, näin on pakko uskoa.

Eniten tapetilla on miehen kivut. En edes juurikaan mieti sitä miestä joka onnettomuuden aiheutti. Mietin kipuja ja mitä kaikkea vielä sen suhteen tulee eteemme. Hiukan vituttaa että sai kyllä uusia kipulääkkeitä , mutta ei taas onnistunut uusimaan niitä. Eli ahdistaa eniten ettei ymmärretty ettei tämä ole kipu joka menee kahden viikon kuurilla pois vaan on pysyvää. Joten taas pitää nähdä turhaa vaivaa ja aina yhä uudelleen hakeutua lääkäriin. Se vie ensinnäkin verorahoja , meidän aikaa ja vaivaa. En edes halua tietää miltä hänen sisukalut näyttää niiden satojen luultavasti tuhansien buranoiden jälkeen mitä on ottanut kunnei vaan jaksa ja vaan on pakko jotain saada. Tämä ei muistu mieleeni vaan silloin tällöin, vaan ihan jokaikinen kerta kun hän tekee jotain. Tämä on jo vaikuttanut poikaani joka sanoo että vaihtaa mielellään esim niinkin yksinkertainen juttu kun auton renkaat.

Toiseksi tietenkin taloudellinen tilanne. Minunhan pitäisi olla se joka nyt elättää meidät ja minun pitäisi antaa hänen olla kotona ja olla rasittamatta itseään, mutta yhtälö ei onnistu.

Työyhteisö missä nyt olen ollut eniten on aivan mahtava. Ei se työ ruusilla tanssimista ole, mutta jos sillä asenteella tekee työtään, luultavammin makaakin kotona ja siihen joukkoon minä en kuulu. Plus että tiedän että se jos joku tappaisi minut henkisesti. Ilo irti siitä mistä saa ja kun hiukan katsoo löytää aina iloakin .

Koulua en tässä iässä enää koe vaihtoehdoksi , ikäni takia. Muuten kyllä olisi kivaa, mutta taas tulee taloius vastaan siinäkin. Joten ruksi ruutuun, päätin ettei se ole vaihtoehto.

Yrittäjyys on ehkä ainoa asia jossa on mahdollisuuksia saada maksimoitua tulot. Yrittäjyys perustuu miten työ tehdään, enemmistö päättää onko sinulla töitä tai ei, jos ajattelen sitä työtä mikä nyt pyörii päässäni. Alku on aina alku, mutta tilanne on aika hyvä kuitenkin kun pääsee alkuun ja saa puskaradion laulamaan. Ei pitäisi kiintyä liikaa ihmisiin , mutta se on kyllä ensiarvoinen asia mitä kaikki ei ymmärrä. Sama työ väärässä porukassa on kaksi aivan eri asiaa. Tänä päivänä myös tuntuu että halutaan maksimoida tulot , mikä on luonnollista, niin ajattelen minäkin. Mutta ei ajatella sitä millä hinnalla. Jos halutaan laatua pitää satsata niin moneen muuhunkin asiaan. Liksa on yksi joka houkuttaa ja takaa aika usein sitä että tulijoita riittää.

Yrittäjän kannattaa ehdottomasti maksaa euron kaksi enempi jos saa pitää ammattitaitoisen työntekijänsä. Se on pieni hinta verrattuna siihen että vaihtuvuus on suuri, ja aina opetat ja toteat sitten riittääkö se sinulle mitä sait tai ei. Arpapeliä siis.

Itselleni raha ei ole ollut tärkein asia, vaan se että olisi tasaista tuloa , joka tuo mielenrauhan ja voi suunnitella asioita edes jollain tavalla. Ei ne suuret tulot , vaan ne pienet menot tyyliin. Olisin mielelläni tehnyt töitä näin.

Faktaa on se että muutoksia oli tiedossa ja niistä kerrottu pintapuolisesti. Se mitä mieltä minä niistä olen, on asia erikseen, mutta tottakai oman paikkakunnan asiat kiinnostaa, olenhan minäkin veronmaksaja. Netistä löytää yhtä sun toista ja niin sain sitten lukea ihan mustaa valkoisella missä mennään. Eli ei hyvä heilu.

Tieto tässäkin kohtaa on surullisuudessaankin aina kuitenkin parempaa kuin elämä epätietoiseuudessa. Eli ei eroa mitenkään Matunkaan tapauksesta mitenkään.

Aloin siis laittamaan palikoita oikeaan järkestykseen.

Ikävä tulee, ja oikeasti en usko että missään tulen löytämään sellaista yhteenkuuluvauutta joka oikeasti merkitsee tavallisessa duunissa niin paljon. Rahallisesti menetän taatusti jonkun verran jos samoihin duuneihin menen. Mutta tuo taas mahdollisuuden tehdä toista työtä tai paremmin palkattua työtä. Parempaa palkkattua työtä ei tällä alalla saa, joten periaatteessa voi laittaa ruksin siihenkin.

Voin ottaa riskin ja kokeilla sitä sun tätä, joka ei henkisesti houkuta. Koska nyt on mahdollisesti leikkaus edessä ja haluan mielenrauhan, enkä muuta. Mikäli leikkaus on pian, ollaan kusessa. Koska sen jälkeen  mies on luultavammin vaan kotona. Toki sen hänelle suon, mutta tietää sekin paljon muutoksia. Henkiset on niitä mitä pelkään eniten , . Eli suorittamista pääasiassa.

Tuntuuko teistä että olen jo päässyt ns. kuiville? EN , tuntuu vaan kohtuuttoman paljolta , ihan kunnei yksi kuolema nyt ois riittänyt.

Hyvä tietenkin se ettei tosiaankaan kuolemasta ole vasta 1-5 vuotta .

Mietin myös onko minussa sitä virtaa enää niin paljon jotta vaaditaan mikäli haluaa nopeasti saavuttaa jotain päämääriä. Tällä työllä se ei onnistu, mutta olin valmis maksamaan sen siitä että saisin vaan olla rauhassa töissä. Yrittäjähenkisiä ihmisiä ei kuitenkaan nyt kasva puissa, ja he kehen minä olen tutustunut on eri suunnitelmat. Toisilla tulee ikä vastaan , ja ajattelevat että vielä kun jaksan sen ja sen verran , alan nauttimaan elämästä ja piste. Ihan ookoo ajatus minusta sinänsä jollen itse olisi mielelläni lyönnyt hynttyymme yhteen.

Itse en ota riskiä että joku vaan haluaa kokeilla. Samat päämäärät pitää olla ja jollen tunne ihmistä ja sitä mihin joku on valmis panostamaan, en ala leikkimään.

On asetettava päämäärä, deadline  ja unohtaa hyvät puolet.

No palataakseni töihin, niin meillä on tapana lukea voimakortteja. Ihan kaupasta ostettuja. No enpä tiedä ovatko tuoneet voimaa, ja kaikkihan on aina hyviä kortteja. Joten minusta elämä ei nyt vaan ole pelkää ruusiilla tanssimistakaan, enkä siksi niinkuin usko niihin.

No korteissa voi lukea yksi sana tai lause. Ja pakasta muodostui tietenkin lempikortteja ja niitä mitkä aina putkahtaa toisille aina uudelleen eteen. Minulle paras kortti pakasta A) on keltainen kortti. Se on se lottovoittokortti. Minua naurattaa se ihan suunnattomasti, koska yksi porukasta alkaa aina inttämään että se voi tarkoittaa myös henkistä hyvinvointia ja jos vaan toivon rahaa siitä ei hyvä heilu. Minähän kuitenkin aina sanon, että , ei kyllä se rahaa tuo ja paljon . Kaikki tämä aiheutta aina naurua ja nämä pienet hetkemme on kyllä niin just sitä parasta. Voi eeei..melkein liikutun kun nämäkin on kohta pelkkkiä muistoja kai. No pakko kai vaan kovetta itseäni. No enivei..perjantaina istahdimme taas, tosin kahvitauko oli megamegalyhyt. Eli suurinpiirtein kaveri veti omansa ja minä omani ja taas jatkettiin. Mutta mutta..minulle tuli se keltainne kortti…:D Hitsit mua naurattaa vieläkin, kun näin muiden ilmeet ja omakin ois ollut katsomisen arvoinen. No silti eurojackpotissa ei olut yhtään täysosumaa, mutta onhan tavislotto tänään 😉

Olen tuhannesti miettinyt miten muistan ketäkin ja työkaverinkin muistutti että olen hänelle luvannut osan. Ihan kun se olisi tilattu ja varmistettu jo 😀

No joo heti tuli parempi fiilis, ja ihan vaan muistelemalla mitä olen elännyt juuri eilen 😀

Joulun eteen en ole vieläkään tehnyt yhtään mitään. Veskin matot piti pestä , mutta koska koneessa oli jo lakana odottamssa lisäsin siihen vaan muutaman sukan. Kone pitää epämääräistä ääntä ja on jo 10 vuotta vanha, on kuin hautaisin kohta Matun 20 vuotislahjan. No ans kattoo kuinka kauan kestää.

Eilen hommasin kaverilleni, yrittäjäkaveriltani ihan uutta vastaavan nahkasohvan(2v.vanha) joka siis oli ihan modernikin. Ois kelvannut itsellenikin. Onneksi kaverini asiakas peruutti yhden ajan ja sohvaa raahattiin hevoskoppiin. Toisessa päässä olikin hiukan ongelmia koska meidän lisäksi oli sellainen alle 50kg tinttara apuna. Tytär joka myös on tottunut tekemään fyysistä työtä. Joten voimia oli niin paljon kuin sellaiseen ruotoon voi laittaa. Jos olisi ollut mahdollista oisin kuvannut sitäkin prokkista. Sohva piti nostaa kuistin kautta , eli yli kaksi metriä. Kaksi työntää ja minun piti ylhäällä repiä yksin sitä sohvaa vastaan. Meinas mennä usko. Mutta lopulta saatiin sohva sisälle ja jopa olkkariin asti pienen keittiön kautta.

Tänäänkään en siis meinaa tehdä joulua . Eilen hain sentään rahaa automaatista joka on ainoa lahja minkä hommaan liveihmiselle, eli pojalle.

Kuvittelin herääväni ajoissa ja siivota silleen kunnolla edes jotain. Ajattelin vaihtaa lakanat ja imuroida ja kiipeillä täällä pölyjä pyyhkien. Loppujen lopuksi siinä ei mene kauan jos sen tekee normaalisti. Minun normaali ei sitä kuitenkaan ole, vaan usein menee överiksi, eli irroitan kaikki hyllytkin. Joka kerta kuvittelen että siitä on hyvä jatkaa ylläpitona siiten. No nyt ei vaan kiinnosta ja minähän päätin mennä kaverin luokse hevosia rapsuttamaan , ehkä jopa ratsastamaan. Tärkein on juuri nyt muistaa porkkanat ja muut herkut.

Vaikkei elämä nyt tunnu siltä , elämä voi oikeasti olla tätäkin. Ei mitään ihmeempää , mutta kuitenkin parempaa. Silti toisenlaisia murheita täynnä. Mutta koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, koska vaan milloin vaan elämä voi tuoda jotain hyvääkin eteesi.

Sitä odotellessa.

btw. Ukko toi kukkia ja hassun näköisen porkkanan eilen, liekö unohtuneen 37vuotiskihlapäivän johdosta <3

BTW kaksi.

Soitin kaverin likalle.

• Mooi, onko äiti tullut kotiin jo?
• Ai, onkse jossain?
• On on, lupasi tulla puolen päivän jälkeen.
• No joko laitoitte ne sohvan jalat paikoilleen?
• eeei, menin suoraan nukkumaan kun lähdit.
• Ja no ehtiihän sen tänäänkin, mutta eikö ollutkin kiva sohva?
• Joo, olihan se tosi kiva, mut sitä vaan mietin kuka siinäkin ehtii istumaan.

Puhelu jatkui ja nauroin ihan vedet silmissä, koko ajan. Nuori likka joka painaa ku eläin duunia aamusta iltaan , tuupertuakseen sänkyyn. Ei ainakaan voi sanoa etteikä nykynuorissakin voi olla ainesta 😀

Iloisin mielin kohti tätä päivää.

 

 

 

 

 

 

 

 

Eilen kun ajelin näin ison valoväläyksen. En tiedä mikä se oli, ei tullut mitään oloa kunhan laitan aina muistiin kaikki minulle oudot jutut. ”Naapurilta” joka asuu noin 20 kilsan päästä minusta, meni sähköt pidemmäksi aikaa, mahtoiko tällä olla osuutta asiaan..en tiedä. Salama ei oikein oo tommonen iso todella leveä..hetkessä oli ohi..joo tämmönen oon ja ärsyttää sit kun ois joku oikeesti ihme ettei edes kai tajuais sitä. Tää vaan on niin tätä 😀 Keskityn nyt vaan hyviin juttuihin

Taivas valaistui, toivotaan et toisi jotain hyvää, elämäni valaistuu :D.

Koska muuten pitäisi alkaa ottamaan stressiä että joulu on kohta? En ole tehnyt mitään. Voi tulla kiire. Sellainen kutku että tämä joulu vaan valuu ohi tuntumatta miltään..no jääpi nähtäväksi.

Ainii Matulle pitää ostaa lahja, siitä en tingi.

Aamu alkoi sillä että linjaauto jäi mäkeen kiinni ja itse ajelin kieli keskellä suuta, eli lunta on tullut ja tiet liukkaita. Kauhistun aina kun joku ohittaa ja vauhtia on aivan liikaa keleihin nähden. Mutta näinhän se menee, elämä on turvallista niin monen mielestä. Mietin kaksi kertaa menenkö lyhyempää reittiä joka 7 asteen ala ja ylämäki, koska mietin entä jos jään puolenväliin, menen kuitenkin ja pääsen turvallisesti perille. On asioita mitä mietin ja jotka vaan ärsyttää, ja saan taas tehdä töitä itseni kanssa. Onneksi kaveri laittaa viestiä.

Iltapäivällä suuntaan siis kodin kautta laittaakseni koirille ruokaa. Teen jauhelihaparsaherne sekoituksen koirille ja syötän ne. Kaivan talviratsastushousut kaapista ja ihme kyllä ne mahtui hyvin jalkaani. Villasukat ja pilkkisaappaat jalkaan , pipo päähän ja menoksi. Mietin kuinka viisas päätös tämäkin taas on koska lunta turpruaa ja tie on melko luminen. Pääsenkö kotiin onkin eri asia.

Kurvaan erittäin lumiseen pihaan ja käännän autoni valmiiksi oikeaan suuntaan. Kaveri kurkkii oviaukosta ja pyytää kahville. En ole koskaan ollut mikään innokas kahvinjuoja joten sanon että jään ulos.

Menen katsomaan pikkuvarsoja jotka ei kumpikaan uskalla ottaa mitään kädestäni, en vaikka lopulta menen kaverini kanssa karsinaan. Pidä marjas , olet pelottava, ei keksiä eikä edes tavisleipä kelpaa. Noh olkaa ilman sitten , ja suuntaan isojen poikien luokse. Minulla on edelleenkin niitä kuivattuja karpaloita mitkä joskus ostin karkin sijaan, ja takaan ettei ne kyllä mitenkään vastaa karkkia.

Pojat tiesi jo että ne vasta herkkua onkin ja kolme isoa päätä kerjää marjoja ja muita herkkuja mitä löytyi taskustani. Pojat nyppii takkiani ja välillä joudun häätämään heitä kauemmaksi , koska innostus on jotain sanoinkuvaamatonta. Nauran ihan hulluna niiden innostusta, olen todellakin suosittu mimmi tänään. Tunnistan lempimussukan jo huulista. Sen turpa ja huulet on kaikkein napakaimmat kättä vasten kun he hamuilee nameja kädestäni.

Sitten karsinat, jossa olen lähinnä perässähiihtäjänä. Putsplank ja viisi karsinaa on putsattu. Kaveri kysyy joko kahvi maistuu tai hoidetaanko kaikki loppuun. No eipä tarvitse kysyä kahta kertaa. Tottakai hommat tehdään ensin joten sitten tuorepaalien kimppuun.

Juttua riittää ja yksi keskustelunaihe saa meidät molemmat nauramaan niin paljon että vedet tulee silmiimme. Kaveri seisoo kuteissa joissa on enemmän kuraa kuin puhdasta kangasta näkyvissä ja kaiken kruunaa umpikuraiset vaalenapunaiset saappaat. Hän nojaa karsinan oviaukkoon ja pitää karmista kiinni koska nauraa niin paljon, niinkuin minäkin ja silti kesken sen kaiken , ehdin miettimään miten onnellinen minä olen kun on niin ihana kaveri.

Miten nauru vaan kaunistaa ihmistä. Olen todella tarkka määrätyissä asioissa , mutta mieli olisi tehnyt ottaa kuva ja laittaa tänne. Sanoinkuvamaton kuva olisi tullut, eikä sanat edes riitä. On vaan niin hienoa kun on kaveri joka vaan on niin oma itsensä kuin olla ja voi. Olimme todellakin kaikkea muuta kuin välineurheiljoiden näköisiä. Ollaan aina naurettu mun päätä, miten ihmeessä minä sainkin niin ison pään, ettei siihen oikeasti vaan löydy hienoa pipoa joka näyttäisi edes suht normaalilta.

Taas tulee mieleeni että käviköhän kenties joku fipa kun minutkin luotiin. Siskonihan on pieniä sieviä naisia , josta yksi vielä aika hiton lyhyt ja painoakin vaan 46 kiloa. Kaikki ovat minua vanhempi ja ne vaan osaa pukeutua . Pikkupikku puolihame , joku kiva pieni pusero ja tietenkin sievät balleriinat. Olen asiallisen näköinen ja ihmisestä vaan huokuu , puhtaus, ja sellainen , olen maailman sievin ja naisellisiin nainen kun olla ja voi. Ihminen joka ei taatusti osaa edes kirota jos lyö varpaansa tuolinjalkaan. ja sitten olen minä, ”pikkusisko” joka painaa puolet enemmän ja joka on pudonnut aika päiviä sitten kartalta jos pukeutumisesta on kyse. Sisar hento valkoinen vastaan se köntys joka kompastuu ja jolle aina sattuu jotain. No huumorillahan minä , mutta on se vaan huvittavaa.

Joo niinkuin huomaatte en tänään halua ajatella mitään menneitä sen enempää ja nämä on niitä nollauspäiviä. Toisilla on toisenlaiset nollauspäivät, minun on tämän päivän kaltaiset. Yhtä hyvin voisin maata paskaojassa sulattamassa paskakaivon putkea. No se on jo sähköistetty, joten voin vaan muistella niitäkin aikoja.

No koska oikeasti olen se säälijä, auta koko maailma ihminen, minullahan on ollut vuosia huono omatunto siitä etten ole luovuttanut verta. No eihän siitä ole kun päiviä kun sitten rohkenin hampaat irvessä suorittamaan velvollisuuteni. Vieläkin kauhistelen, enkä todellakaan usko että koskaan tulen sinut sen asian kanssa. Veri ja minä, tai ei oikeastaan veri, vaan verisuonet , niitä minä inhoan enemmän kuin mitään muuta. Johtuneeko lapsuustraumasta kun sain nenäverivuodon joka jatkui tyyliin kolme päivää peräkkäin. Oli siis joku väli mutta kuitenkin. Koska äiti ei omistanut autoa , hän soitti ambulanssin ja minut kiikutettiin paareilla sairaalaan. Koska olin selälläni veri valui kaulaani pitkin selkään asti ja minun hieno lampaankarvaturkkini, joka oli muotia 70 luvulla tahriintui verestä.

Muistan vaan lääkärin ja iso kiiltävä juttu otsallaan joka lämmitti jonkun instrumentin ja lopulta hän lähestyi minua ja silloin lähti äly ämpäristä. Takin selkäosa oli sisäpuolelta täynnä verta ja sitä siis oli koko selkäpuoli täynnä. Muuta selitystä en siis keksi. Joten verisuonet ja kanyylit on pahinta mitä tiedän. Menen jo ajatuksesta ihan veteläksi. Joten nyt ehkä ymmärrätte että se verenluovutus oli jotain siis niin suurta ja kauheata minulle, kun vaan olla ja voi. Toisen kerran pyörryin kun niistin nenääni ja sain taas nenäverenvuodon. Joo et sinänsä eroan siinäkin suhteessa siskoistani jotka molemmat on terveydenhoitoalalla. Toinen osastonhoitajana joten on taatusti ottanut muutaman verinäytteen ja kiduttanut ihmisiä kanyyleillä.

Joo sitten tulee puhelinsoitto, enkä ensin edes kuule mitä nainen sanoo. Kunnes tajuan että se on veripalvelusta , apua ajattelen, nyt ne ilmoittaa että minulla on joku parantumaton sairaus eikä vereni valitettavasti kelpaa. Apua, mitä hittoa, ehdin miettimään tuhatta eri versiota jo ja elämäni oli sitten tässä, seuraavaksi vaan hoitoon ja kuolemaa odottamaan. En varmana edes tajkua mitä kaikkea hän toisessa päässä edes höpöttää.

• Niin olit sitten ilmeisesti ensimmäistä kertaa luovuttamassa verta?
• Juu, mitä siitä sitten?
• No sinulla onkin erikoinen veri , että haluatko tietää mikä se on?
• Kyllä minä sen tiedän, siksi onkin ollut niin huono omatunto kunnei ole aikaisemmin sitä luovuttanut.
• Niino millainen kokemus tämä nyt sitten oli?
• Ihan kamala ja hyvä kun olen henkisesti tästä toipunut, pidin silmiä kiinni ja peukalon toisessa korvassa.
• No nyt kun ylitit kynnyksen mehän voimme aina soittaa .
• No kuule sitä kynnystä en ylitä koskaan ja oikeasti en edes halua että soitatte, koska minulla tulee vaan huono omatunto.
• Niino mehän vaan ilmoitamme koska seuraavaksi olemme missäkin. Eihän sinne tietenkään pakko ole tulla, mutta kun meillä on aina huutava pula juuri tästä verestä.
• Tiedän.
• ja naisethan ei saa edes luovuttaa kun kolmen kuukauden välein.

No puhelu loppui ja kauniisti puhellut nainen ei taatusti olisi uskonut käyvän tämän tapaista keskustelua. minä kun luulin että kun edes sen yhden kerran suoritan tämän , asia on niinkuin pihvi. Ei se omatuntoni kyllä mitenkään parantunut yhdestä kerrasta, joten toivoa saattaa että tuli tarpeeseen, tämäkin verimääräni josta luovuin

. Seuraavaksi jos minua nukutetaan, saavat kyllä ottaa samalla sitä verta, muuten yritän parhaani mukaan toipua tästä kokemuksestani, koska silmissäni näen ison valtavan paksun putken, mitä se ei taatusti ollut. Joten en voi ajatella asiaa yhtään enempää koska nyt alkaa sormet olemaan kumia.

Postikin tuli. Mutta yllärinä oli kutsu ortopedille JO tammikuuksi. Siis uskomatonta että näinkin pian. Toisaalta se herättää pelkoa, että mitä sitten tehdään. Millä me sitten eletään, jos leikkaus tulee yhtä nopeasti kun lähete. Yritän oikeasti muistaa että asioilla on tapana järjestyä, mutta ilman sitä 4 h palkkaa alkaa kyllä vitsit olla sanoisinkos suhteellisen haasteelliset. Plus ettei ainakaan sen jälkeen oikeasti voi tehdä sitä mitä tekee. No shit happens ja nyt en ainakaan jaksa edes sitä miettiä. Pakko vaan yrittää keksiä joku ratkaisu. Plus että tulen hulluksi kun tuo durasellipupu joutuu olemaan täällä neljen seinän sisällä. Mies joka ei ikinä istu sisällä vaan kykkii mieluummin metsässä kelissä kuin kelissä. Onneksi on tarpeeksi huoneita minne paeta.

Mikäli en olisi mennyt heppaterapiaan olisin taatusti seonnut, on se vaan niin ihme juttu että siellä jos jossain sielu lepää. Kyttään kelloa koska olen asettanut itselleni kellonajan etten menen nukkumaan ennen klo 21.

Valot vilkkuu jo , ja nähtäväksi jää katkeaako sähköt, ja miltäköhän se meidän tie näyttää huomenna? Kauhulla odotan ja parasta toivon.

Välillä näitä hyviä erittäin erikoisen ihmeellisiä päivä taas suoritettu.

Mietin pitäisikö vaihtaa puhelinnumero ennen helmikuuta 😉

Nyt lataan mielikuvia ystävästäni päähäni ja kiitän universumia siitä että hän on olemassa, ja kuka tietää vaikka mussukka olisi minun joku päivä, vaikka vannoin että yhtään elukkaa ei meidän huusholliin enään tule, mutta onhan tämä maailma minut yllättänyt ennenkin 😀

 

 

Tulen kotiin , syön ja lopulta menen sohvalle jossa väsymys iskee, yritän sinnitellä koska en voi mennä liian aikaisin nukkumaan. Sinnittelen klo 19 asti ja nukahdan sänkyyni. Herään ennen puolta yötä koska koira haluaa ulos. Nousen ja teen virheen eli laitan television päälle.

Lopulta alkaa lääkärisarja. Kunnes yhdessä kohtaa aortta repeää kesken leikkauksen. Veri pulppuaa rinnasta, pulp, pulp.

En todellakaan järkyty , en itke, ja kestän tämän , mutta joka kerta mietin poikaa. Tämä on jälleen niitä hetkiä mille emme mitään voi, ja asioita tulee aina tulemaan eteemme haluamme tai emme, tuoden muistoja omista lapsistamme esille missä vaan , milloin vaan.

Selaan hiukan nettiä. Ensi viikolla on joulu lukee jonkun facesivuilla. Mieleni palaa kirjoituksiin jälleen kerran. Heihin jotka tuntuu että suru ei helpota, eikä valoa näy. Vaikka tietävät että suru tulee aalloissa.

Alussa kaikki on hektisempää. Vajoat, nouset, vajoat nouset , kerta toisen jälkeen. Tässä kohtaa pitää sanoa että mikäli jo tiedät lukeneesi tästä ja silti tulee epätoivoinen olo. Se olo kun luulet että juuri sinä suret eniten, vain sinä rakastit lastasi eniten, siksi surusi on suurinta mitä kenellekään voi olla.

Siksi olen kirjoittanutkin, että kun on se musertavin suru, ei siihen vaan ole poppakonstia. On vaan surtava, itkettävä ja tuntea sen toivottomuuden. Kirjoitan myös usein maltista. Tiedän kirjoittavani kuin kalliolle mihin ei mikään tunnu uppoavan, ja silti en anna piiruakaan periksi. Toistan kaikki ja ehkä ylemmät voimat keksii jotain millä saan toivon kipinän teihin jotka ette valoa näe, ettekä usko että toivoa ole. Kalliossakin on kuitenkin pieniä koloja ja siihen heitän teille ne pienet siemenet kasvamaan juuri teitä varten. Se on ainoa mitä itse keksin, ja jollei minun elämässäni muuta tarkoitusta ollut, teen edes sen vaikka tämä tuntuu joskus toivottomalta.

Miksi toistan kaikkea? Siksi koska niin me teemme kun lapsiamme kasvatamme. Toistamme asioita jotta lapsemme oppii. Oppivat varomaan, oppivat kaikenmaailman asioita. Sen me teemme koska se on meidän työ vanhempina. Kukakohan ei olisi tuntenut kuin puhuisi seinälle teinille? Ja sitten yksi kaksi lapsesi yllättää sinua. Samalla tavalla kun ehkä alat vanhempana arvostamaan ja ymmärtämään omia vanhempiasi ja heidän valintojaan kun itse olit lapsi.

Nyt olet se pieni lapsi joka ei ymmärrä. Olet se malttamaton lapsi. Vaikka en itsekkään tiedä miksi suru on tehty niin vaikeaksi on vaan luotettava että joku tarkoitus kai silläkin on. On luotettava  ja nähtävä se pieni hyvä mitä ikinä se onkaan sinulle. Koska alussa aallonpohjia on enemmän, uppoat tämän tästä, ja tiedän kuinka musertavaa se on, tiedän miten toivoton olo siinä on olla.

Silti juuri minä, olen tässä ja katsoin juuri äsken miten televisiossa sydän pumppaa verta joka pulppusi joka lyönnillä ulos . Muistin oman poikani tottakai, tuhansia ajatuksia palasi mieleeni. ja silti kestin sen, minä tosiaankin vaan katselin televisiota. Mitä minä mietin, itseänikö? En vaan teitä jotka olette nyt samassa tilanteessa missä minä olin. Mietin miten voin auttaa, mitä ihmettä keksin joka kaiken voi saada uppoamaan siihen kallioon joka tuntuu toivottomalta .

Olen viime ajat kirjoittanut paljon tunteista. Vihasta, oikeuksista, toivottomuudesta. En yksinkertaisesti tiedä muuta kun sen mitä itse olen kokenut. Olen kokenut kaiken ja vaan elännyt sen hetken niiden tunteiden vallassa mitä minulla on ollut. Joten aloin miettimään, että ehkä juuri siksi niillekkin tunteille vaan on annettava heidän oikeus toimia, ja olla olemassa juuri silloin kuin niiden aika on. Ehkä ne ei poistu ellemme anna niiden tulla ulos juuri niin kuin ne tulee.

Vaikka emme aina pidä siitä miten reagoimme, ehkä onkin vaan parasta tavallaan antaa luonnon hoitaa asiat niin kuin ne tulee luonnostaan. Mitä mahtaisikaan tapahtua ellemme itkisi, vihaisi, kaipasimme? En tiedä koska olen antanut kaiken tapahtua. En ole pystynyt pitämään kaiken sisälläni.

Tällä siis olen ja ihan elossa. En voi kuin toivoa että keskitytte niihin pienin siemeniin, jotka on se jotain hyvää. Toivon että keksitte itsellenne jonkun selityksen ja kasvattatte sitä ajatustanne.

Itse uskon että Matias olisi halunut että pidän hänen veljestään huolta. Sen tein, enkä totuuden nimissä ajatellut mitään vaan se tuli luonnostaan.  Olin vaan niin ulalla kuin olla ja voi. Mutta olisin voinut aloitta siitä ajatuksesta. Olisin voinut miettiä niin, että Matias haluaa minun pitävän veljestään huolta. Ja joka kerta kun niin tekisin, ajattelisin että teen jotain Matiaksenkin eteen, kunnioittaakseni kuollutta lastani. Kun joka kerta tekisin jotain poikani hyväksi, vaikka se olisi ruoanlaittoa, pukemista, soittamista, ostamista, kuskaamista, ihan siis mitä vaan, ajattelisin aina että teen sen Matiaksen toivomuksen mukaan, teen sen oman elävän lapseni takia, teen sen itseni takia. Pikkuhiljaa se siemen kasvaa, ja ajatuksesta tulee tapa, joka muuttuu pikkuhiljaa asiaksi joka tuntuu hyvältä.

Minullahan oli se itku, kun pyysin kyyneliäni anteeksi, mutta kun kerran päätin että kuvittelen Matiaksen nostavan minulle peukkua kun onnistun jossain, se kasvoi isoksi asiaksi ja jopa nyt kun kirjoitan, näet miten Matias edelleen nostaa peukkua, mutta nyt tunnen tavallaan vielä enemmän, tunnen sen että Matiaskin on saanut rauhan. Jotenkin tuntuu kuin Matu oli alussa huolissaan minusta ja jopa suri puolestani koska olin surullinen. Jossain tunsin kun oikein mietin, sellaisen fiiliksen että hän oli itse niin sujut asioiden kanssa mitä oli tapahtunut, ihan kuin hänellä olisi isompi ymmärrys. Tämän oivalsin muuten ihan äsken. Koska miksi hän olisi muuten minua niin tsempannut.

Jotenkin tulee sellainen olo että on keskityttävä nyt vaan niihin hyviin asioihin, ne jotka ehkä jo itää. Niin se ainakin minulla on mennyt. Joku hyvä juttu , joku sinun lapsesi hyvä puoli , luonne, tai jotain hänessä. Tavallaan se että juuri sinä toimit niin kuin lapsesi oisi toivonut tai miten hän itse olisi elännyt, jatkuu  hyvänä täällä maan päällä. Sillä uskon että tulet voimaan paremmin , päivä päivältä.

Kiitä itseäsi vaikka ääneen, hiljaisena ajatuksena , pienenä muminana joka kerta kun onnistut tekemään tai edes ajattelemaan jotain hyvää. Älä luovuta vaikka itket ja tunnet välillä toivottomuutta . Anna sen tulla, mutta älä luovu siitä mistä päätit pitää kiinni, eli siitä hyvästä ja kiittämisestä. Kiität sitten lastasi tai itseäsi, ihan sama.

Ei ole muuta tietä.

Jos jotain olen oppinut, niin se on pelkoa.

Ensin painimme surun kanssa , ja kun pikkuhiljaa pääsee eteenpäin , niin aina jää jotain. Minulla se on pelko.

Valtaa minuakin joskus suru tänä päivänäkin. Voin itkeä koska kuulen biisin, mutta se menee aika äkkiä ohi , voi olla jopa aika tyhjä olo jälkeenpäin. Muistoja putkahtaa, niinkuin tänäänkin. Mietin minäkin joskus mitä järkeä elämällä on, varsinkin jos pitää pelätä kokoajan. Varsinkin jollei asiat mene putkeen. Tai kun tulee muita ongelmia, mietin usein, miksi.

Onhan tämäkin tavallaan sellainen asia joka menee aika paljonkin mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Kyllä minä joskus toivon vaan saavani elää ihan ns. normaalia elämää. Onhan tämäkin vaikeaa ymmärtää, että ihminen oikeasti voi selvitä ja kuitenkin viettää suht normaalia elämää jo. Varsinkin kun lukee voi ehkä saada sellaisen kuvan etten muuta mietikkään kuin kuolemaa. Toisaalta en aina edes jaksa miettiä mitä kukin minusta ajattelee.

Totuus on asia joka joskus on vaikeaa kohdata. Mutta tämä on ollut ja osa on vieläkin minun totuuteni. Olen toden totta miettinyt monet kerrat miksi edes synnyin.

Nyt nukkumaan.

 

 

Luin juuri foormista että jollekkin oli tullut lappu hautapaikan sopimuksen uusimisesta. Ellet uusi sopimusta paikka menee uudelleen jakoon ja kivi poistetaan, tosin sinulla on oikeus ottaa kivi mukaasi.

Vastauksia tuli ja yleinen käytäntö tuntuu olevan että paikka on aina voimassa 25 vuotta. Niin on minullakin. Minähän ostin oman paikan Matun vierestä josta maksan 25 vuotta jonka sopimus loppuu silloin jollen sitä uusi. Mutta foorumissa sanottiin myös että jos hautaan haudataankin lisää ihmisiä sopimuksen voimassaoloaikana , se 25 vuotta alkaa alusta. No maksaahan sekin joten sinänsä reilua. Saako sen halvemmalla sitä en tiedä. Koska olen sen nimiini ostanut, tuskin olen uusi asiakas ainakaan vaikken kuollut olekkaan, ja en siis ole tässä herännyt henkiinkään, koska en ole kuollutkaan tässä välissä..anteeksi pakko vaan vetää tätä omaa mustaa huumoria. Mutta mikäli mieheni kuolee ennen minua, ja ennen sitä 25 vuotta jolloin sopimus jatkuu , kaikki alkaa alusta. Jos taas kuolemme molemmat vasta 14+25 vuoden kuluttua, maksamme taas tyhjästä haudasta. Joo empä olisi uskonut että tällaistakin mietin..

Toiseksi juuri kun tänään puhuin töistä, niin ensimmäisenä facessa oli mainos. Pelkäätkö yrittämistä ja riskinottoa? Haluatko pienentää riskinottoa ja uskaltaa hypätä yrittäjäksi jolloin saat parempaa palkkaa ja enemmän  vapaa aikaa..hih..joo mikäli asia kiinnostaa , niin maksamalla hiukan alle 300 euroa , saat neuvon cd:llä ja elämäsi muuttuu taatusti 😀 Nyt nukkumaan , olipa päivä.

Tässä se patsas jonka löysin.

Kuolema on iso taloudellinenkin asia. Kuolema on suurta bisnestä ja kaikki maksaa ihan sairaan paljon, ja takaan että kuolemalla rahastetaan surutta monessa asiassa.

Esimerkkinä on pieni pronssinen enkeli joka maksoi 750 euroa !!!!!

Tämä on niin uskomaton hinta että oikeasti mietin miten joku oikeasti edes kehtaa.Tarkistan tämän summan vielä, äsken kysyin tätä mieheltäni koska päätin että Matiaksen veli saa valita kiven ja kaikki mikä liittyy hautakiveen. Olen sitä ikäluokkaa joka muuttaa vielä asioita markoiksi. Juu, ei kannata. No siinä se on ja perustelut mitä veljellä oli , oli kyllä joka sentin arvoista. SILTI!

Entisenä yrittäjänä ja yksin toimiessani olin tietenkin myös se joka oli kaikkea siivoojasta, toimistotyöntekijänä,tavaranhankkijana plus kaikkea muuta ihan johtajaan. Olen todellakin käynyt messuilla , vertaillut hintoja ja suosinut kotimaista ja myynyt halvempaakin versiota. Silti täytyy sanoa että tällaista katetta en vielä ole kohdannut missään. Valitettavaa tässä kohtaa missä mahdollisesti joku lapsensa menettänyt lukee tätä, lapsi on aika suurella todennäköisyydellä jo kuollut, ja luultavammin jo haudattu. Mutta niin kuin me kaikki tiedämme ketä olemme lapsemme haudanneet, kuolema tulee just kun on tullakseen, täysin puskista ja se voi osua kenelle vaan. Se voi olla juuri sinä jolla kaikki on tällä hetkellä hyvin. Inhottavaa edes kirjoittaa näin, mutta näin vitun julmaa tämä elämä vaan on.

Toinen törkeä ehdotus , jonka ajatuksesta en edes pitänyt, oli ehdotus että joku soittaa kitaraa kun käyn viimeisen kerran katsomassa lastani. Yksi biisi olisi maksanut 100 euroa. Aika helvetinmoinen tuntiliksa sanoisin, siitä että joku ruumisauton kuljettaja joka sattumalta osaa soittaa kitaraa lurittaa menemään ehkä 2-3,5 minuuttia jotain biisiä.

Vaikka olette surun murtamia, vaikka haluatte lapsellenne kaikkein parasta ja hinnalla ei mukamas ole mitään väliä, joillekkin se todellakin voi olla ratkaisevaa. Panostakaa siihen mikä teille oikeasti on tärkeintä. Itse olin valitettavasti ihan ulalla eikä kukaan neuvonut minua mitenkään. Hautaustoimistot on hyviä paikkoja ja he jos joku todellakin tietävät kaiken ja pääseehän siinä helpolla. Jollei ole koskaan järjestänyt hautajaisia kaikki jopa byrokratia voi tuntua pelottavalta, ja ennen kaikkea liian raskaalta hoitaa ja selvitellä.

Kysykää tutuiltanne neuvoja, kenellä on kokemusta tai jopa henkilöltä joka on viisas muuten, ja jolla on halua ja ennenkaikkea voimia auttaa sinua selvittämään asioita. Netti on täynnä tietoa ja taatusti löytyy joku joka on halukas olemaan avuksi.

Muistakaa myös se, että rakkaudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kivi maksaa, mitä vaikkapa arkku maksaa. Oletan että joillekkin voi olla itsestäänselvää minkä värisen arkun ostaa, jos siis hautaa lapsensa arkkuhautauksena. Äitini sanoi aika hyvin aikoinaan että hän suosii pahviarkkua joka maatuu , koska hänen mielestä on rahanhaaskausta laittaa rahaa kalliiseen arkkuun joka on esillä vain hetken verran. Onhan se niinkin, ja onhan sitä kankaitakin joilla voi peittää arkun.

On tupsua ja rimpsua arkun reunoja koristamaan, sekä laattaa mihin saa kaivertaa nimenkin. Jos itse mietin mitä muistan niistä hautajaisista missä itse olen ollut, olen ehkä rekisteröinnyt arkun valintaa. Siis jos se on tehty tyyliin jostain jalopuusta ja kiiltää ja näyttääkin kalliilta. Mutta mitä siitä? Olipa arkku millainen hyvänsä luultavasti se kuitenkin muistuttaa arkkua. Vielä en ole törmännyt arkkuun joka olisi kauhistuttanut minua millään tavalla. Tavallinen valkoinen arkku joka nököttää siinä edessä sen lyhen hetken , on minulle ainakin vaan arkku. Enneminkin ajatuksissani on ollut, että siellä hän nytten sitten lepää.

Edesmennyt kaverini jonka poika kuoli tasan viikkoa ennen Matua, kertoi että olisi kannattanut verrata kiviä suoraan kivihakkamoista. Minä tyhmä ostin kiven suoraan hautaustoimistosta. Olin jälleen se tehokas äiti joka kiirehti ja hoiti kaikkea niin paljon ja nopeasti kuin suinkaan ehdin ja kykenin. Varsinkaan talvella siitä ei ole edes mitään hyötyä kiirehtiä. Kivikään ei tule heti joten mitään kiirettä ei vaan ole. Toki myönnän että hautaus tuntuu hoidetuksi kun kaikki on tehty, kiveä myöden paikallaan siis.

Koska meillä oli ehdottomasti arkkuhautaus kyseessä en tientenkään katsellutkaan mitä uurnat maksaa, mutta voin vaan kuvitella mitä kiskurihintoja niistäkin pyydetään. Uurnissakin on jotain standareita, mitkä taatusti löytyy netistä.Voi jopa tehdä itse uurnankin tai teettää. Joten tämäkin pitää pojan mappiin laittaa ylös ja selvittää , hyvä kun tuli mieleeni. Minullahan on jo hautapaikka valmiina, eipä tarvitse pojan miettiä mihin minut hautaa. Tosin mikäli kuolemme lähekkäin isännän kanssa toisen pitää tuhkata. Paitsi tietenkin jos se aika on kun Matiaksen hautaan saa laittaa toisen arkun on täyttynyt. Olisiko ollut 15 vuotta tai 25. Ainakin oma hautani on maksettu 25 vuoden edestä josta siis jo 11 kulunut.

On ihmisiä jotka on tehnyt oman arkkunsakin itse. Tiedän myöskin ihmisen joka oli jo ostanut ja maksanut kaiken valmiiksi, koska aavisti kuolevansa. Oli muutenkin järjestänyt kaikki paperinsa valmiisiin pinoihin lippuineen ja lappuineen.

Koska itse en ainakaan omalta kohdaltani tarvitse mitään erkikoista, toivon mukaan saan edes omat kuluni säästettyä. Mieluummin annan pojalleni rahaa kun uhraan itselleni mahonkiarkun. Tosin äitinikin on sanonut mitä itse toivoo, ja jollakin tavalla järkytyin, mutta tiedän että hänkin ajattelee minua.

Tunteistahan on nyt kyse kun ajatellaan hautajaisia. Siksi itsestäni tuntuu vieraalta ajatukselta haudata äitini vaan jonnekkin. Ilman kiveä tai mitään muutakaan. Mutta äiti on äiti, ja on aina ajatellut luontoa ja kehon terveyttä. Hänen mielestä tuhkaus on luontoystävällistä, sekä ettei hän vie tilaa hautausmalla, ja suurin syy oletan olevan että on silkkaa rahanhaaskuutta haudata rahanarvoista tavaraa. Jokaisella on omat näkemyksensä ja sitä pitänee kunnoittaa.

Itse ajattelen niin ettei Matulla olisi ollut mitään väliä vaikka päätöksemme oli mitä olivat. Koen asian niin että se mikä merkitsee on vaan rakkaus. Se ei katoa eikä vähene hautaatpa lapsesi millä tavalla hyvänsä. Mikäli sinulla on hautakivi, silläkään ei ole mitään merkitystä onko se pieni laatta, tai isoin kivi minkä löydät. Tätä asiaa ei vaan siinä kaaoksessa tajua ajatella, koska menetys on niin mieltä musertavaa.

Ruotsissa ja taatusti ehkä voi suomestakin löytyä hautausmaita jotka ovat luonnon keskellä. Erään perheen nuori tytär haudattiin metsähautausmaalle järven läheisyyteen. Siellä ei saanut istuttaa kukkia, mutta leikkokukkkia sai viedä. Kivet olivat luonnonkiviä. Kaunista  minusta . Ajatus on tärkeintä , koska mitään muuta ei oikeasti jää.

En voi kieltää etteikö isot mahtavat hautamuistomerkit ole vaikuttavia. Kävin kohtalokaverini kanssa kroatiassa tässä parin vuoden sisällä. En tiedä miksi lähdimme. Kaksi naista joka oli hotellihuoneessa jo kello kahdeksan illalla valmiina nukkumaan. Jo no enivei. Päätimme yhtenä päivänä lähteä kävelemään, ja näimme ison muurin. Kiersimme sitä ja lopulta se osoittautui isoksi hautausmaaksi. Nauroimme että pitipä sattua että ensimmäinen nähtävyys olikin hautausmaa. Siellä oli valtavan kokoisia patsaita, ja koska rakastan patsaita yli kaiken kuvasin kyllä näitä mielettömän suuria monumenttejä tämän tästä.

Kyllähän ne olivat vaikuttavia ja kuvastivat usein hyvinkin sitä suurta raastavaa tuskaa ja mieletöntä ikävää. Pitäneekin yrittää kaivaa niitä kuvia koneelta ja laittaa tännekkin. Mutta minähän elän suomessa ja täällä on hyvinkin tarkkaan määritelty kuinka iso kivi saa olla. Ja jos pieni enkeli maksaa 750,- , pitäisi kai olla miljonääri jos suomeen sellaisen monumentin haluaisi. Onneksi en halua.

Minä halusin toki patsaan, enkä tiedä mistä se ajatus joskus putkahti päähäni. Pari kaveria olivat menossa Italiaan ja pyysin heitä ostamaan enkelipatsaan jos löytävät. Eivät ihme kyllä löytänyt ja onneksi niin , koska siellä ne ovat usein värikkäitä ja minä halusin täysin vaalean.  Jos jotain haluan, sen myös aina olen löytänyt ja minulla on aina aikaa hakea sitä, ja olen mieluummin ilman kuin se että ostan jotain joka on sinnepäin. En edes esittänyt toivetta universumiin, mutta kai se toive vaan oli ollut päässäni niin kauan että se joku iso voima minua kuuli.

Joten kun vuosi kavereiden jälkeen olin siellä kroatiassa sattui niin että kaveri tarvitsi jotain, olisiko ollut paita tai sateenvarjo. Näin kadun toisella puolella pienen liikkeen, ja sinne me menimme. Liike oli siis paljon pienempi kuin kioski. Ja siellähän se nökötti nurkassa lattialla, se täydellinen patsas mikä oli ollut niin kauan pääkopassani. Yksi ainoa patsas siis. Olimme menossa vanhaa kaupunkia katsomaan ja pelkäsin että sen joku ostaa. Joten otin riskin ja varasin sen. Kaikki meni oikeasti hyvin ja sain patsaani jonka tungin reppuuni , vain pää ei mahtunut. Koneessa otin sen syliini, koska tämä jos joku oli minulle tärkeä, enkä halunnut kohdata rikkiinmennyttä patsasta kotiin tultuani. Jopa hinta oli juuri minulle sopiva, ja maksoin sen mielelläni.

Itse haluan omaan kiveeni , mikäli siis kiven saan tai haluan, mutta Matiaksen merestä löytämä sydämen muotoinen kivi pitää siihen ainakin istuttaa , jollei poika halua sitä itse pitää muistona veljestään.

Eniten ottaa päähän se hiton vaiva mikä pojalle tulee minun kuoltua, joten tehkööt juuri niin kuin haluaa. Mikäli se tarkoittaa että hän hautaa minut ja on ainoa vieras , sekin sopii. Salaa toivon kuitenkin lapsenlapsia kun niiden aika on, joten jos niitä on, kai hekin siellä sitten on. Paikka on ainakin ja se oli päivänselvää että Matun viereen tai sitten samaan hautaan, koska tiedän että mieheni pitää tuhkausta kauhistuttavana ajatuksena, niin silloin hänet  on pakko haudata Matun viereen.

Joskus olen miettinyt että mikäli meille tulisi ero, ja hän ottaisi uuden vaimon, mitenköhän se uusi vaimo toimisi. Apua. No en nyt juuri ole ainakaan itse eroamassa, ja kuolemahan voi tosiaankin tulla koska vaan. Juuri tänään mietin sitäkin kun oli aikamoinen floska joka helposti vie auton ojaan, ja siinä kun ajelin ja tuli autoja vastaan , mietin oikeasti, et oikeestiko se olisi pakettiauto joka minutkin tappaa. Hullua mutta totta. Nyt en ole yhtään kauhistunut , en ylihysteerinen,vaan kirjoitan tämänkin pienen ajatuksen koska se on minun todellista elämääni. Näin me elämme ketä olemme kokeneet kuoleman. Vaikka en vietä mitenkään mitään edes toiveelämääni tällä hetkellä sekin rassaa, koska haluaisin elää jotain sellaista elämää millä on merkitystä, josta saan kokemuksia.

Kun kerroin siitä patsaasta sanoin että olen aina saanut sen minkä olen halunut. Ne toiveet on ollut aika normaaleja kuitenkin, ja silti joku haave on ollut jopa sellainen mihin en ole uskonut. Silti tiedän että oikeasti on mahdollista saavuttaa melkeinpä kaiken mitä haluaa. Koska jos oikein kovin haluaa jotain, teet aika paljon sen eteen.

Kun nuorena halusin mekon päättäjäisiin , ja tuntui että se on ihan mahdoton tehtävä saavuttaa, Äidiltäni minulla ei olisi tullut mieleenikään moista edes pyytää. Joten se piti saada. Laitoin kaupan seinälle lapun että ulkoilutan koiria hoidan lapsia jos on tarvetta. Ja silloin sain sen pienen poikavauvan hoidettavaksi ja siitä sitten pikkuhiljaa keräsin sen mekkorahani. Toinen haave oli hevonen. Näin jopa unta siitä miten ratsastan  ja hoidan hevosta. Tämä unelmani tosin unohtui , asuinhan kerrostalossa , sain lapsia ja olin kaiken lisäksi vielä yrittäjä. Mutta universumi oli ottanut sen suuren haaveeni todesta ja loppujen lopuksi huomasin että minullahan on hevonen. Se vaan tuli eteeni kun vähiten sitä odotin ja eniten sitä tarvitsin. Pahaa pelkään että olen jo nyt rakastunut yhteen hevoseen, mutta en uskalla edes toivoa koska oikeasti minulla ei ole siihen varaa. Paitsi tietenkin jos voitan lotossa, silloin tulee aika supernopealla aikataululla tallinrakentajat tänne ja se ihana mussukka on minun, maksoi mitä maksoi 🙂

Moni miettii miksi minä teen näitä pätkähommia , koska töitähän oikeasti löytyy suomesta jos niitä vaan viitsi tehdä. Minulle on periaatteessa aivan sama mitä teen. Olenkin sanonut et lappaan vaikka paskaa, raha ratkaisee. Ei se ihan niinkään ole, koska olen oppinut arvostamaan itseäni. Yrittääminen ei vaadi suurtakaan ponnistusta mutta siihen tarvitaan palo tehdä ja kehittää ja ainahan siinäkin on omat riskinsä. Ja ideahan pitää olla mihin uskoo. Se palo katosi Matun kuoltua täysin. Aloitinhan toki koska luulin että olen jo tarpeeksi vahva ihmisenä. Mutta enpä ollut. Kolikolla on aina kaksi puolta ja nyt ainakin tiedän mitä en tule koskaan tekemään. Toiseksi satsaan mieluummin sellaiseen joka edistää omaa hyvinvointiani. Ja mikäli minua kusetetaan en anna sitä ikinä anteeksi. Minulla oli tässä yksi hyvä homma tiedossa ja jopa viihdyin silleen suht hyvin. Olin yksin vastuussa siitä mitä tein ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin. Tapahtui kuitenkin sellainen asia joka ei ollut minusta kiinni ja eräs ihminen siirettiin minun paikalleni, ihan tosta noin vaan . Suutuin siis ihan niin paljon kuin ihminen voi ja silloin kun minulla palaa pinna on oksat poissa. Marssin saman tien suurimman johtajan puheille ilmoittamatta mitään ja sanoi ihan juuri tasan tarkkaan mitä mieltä minä olin. Olin toki asiallinen mutta ymmäärrän hyvin ettei hänen mielestä ollut hyvä asia kun en osoittanut sitä nyöryyttä mitä pitäisi olla. A) Minhän en olisi saanut sanoa mitä mieltä olen B) Minun olisi pitänyt niellä tämä ja olla kiitollinen että minulle osoitettiin toinen työ. C) sehän ei sopinut minulle koska olin mennyt päivätyöhön ja minusta palkka oli liian paskaa tehdääkseni vuorotyötä, ilman minkäänlaisia lisiä.

Sanoin toki ymmärtäväni hänenkin tilannettaan ja uskon kyllä hänen vetäneen herneen nenäänsä eikä oikeasti tykännyt että tavallisella työntekijällä voi olla omia mielipiteitä. Joten toimin niin kuin tein, olin sopinut ja allekirjoittanut sopimuksen ja sen tein ja sen jälkeen päätin että pitäkää paskanne. Voitte olla varmoja että laskin päiviä kunnes viimeisen kerran sen oven suljin. Kappas kappas, tuli soitto, joka oli paras kiitos sinänsä minulle. Koska jollen olisi tehnyt työni hyvin, tuskin olisivat soittaneet. Kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin jopa syyn. Mielessäni toki ajattelin, niin makaa kuin petaa.

Uskon vahvasti että kun on kokenut sen mitä minäkin olen käynyt läpi, ei vaan jaksa kiinnostaa sellaiset asiat mitä muuten olisi niellyt. Kun oikeasti on kokenut sen ettei elämällä tunnu olevan mitään merkitystä ja se on pelkkää suorittamista, niin on aivan samaa mitä paskaa sataa enää niskaan, kun on jo kokenut sen pahimman. Osan asioista pystyn kuittamaan, koska ne on jo niin pieniä minun mittakaavassa.

Tarvitsen tottakai rahaa , enkä kiellä etteikö sekin on raastavaa kunnei sitä ole. Mutta ilmeisesti en ole vielä sen suhteen ollut niin pohjalla että olisi pakko jo alkaa keksimään jotain muita vaihtoehtoja. On aika ristiriitaistakin tehdä töitä , tekemällä sen niinkuin kaikkensa antaneena ja tilillä löytyy pelkkää pölyä. Sitä miettii usein että tällä työpanoksella voisi oikeasti tehdä tiliäkin. Mutta ne on valintoja ja kaikella on aina kaksi puolta. Minä ainakin totesin että minulle riittää se että on työ ja tulee edes joten kuten toimeen. Voin sulkea oven ja se on siinä kunnes kello herättää seuraavaan päivään. Eniten ehkä ärsyttää se että koen että monet mahdollisuudet jää kohtaamatta. Koska jos elää näinkin tylsää elämää kuin minäkin vietän, enkä seilaa kun kaupan kautta kotiin , et kohtaa mahdollisuuksia. Olen toki saanut soiton vanhalta asiakkaaltakin, mutta en voinut työtä suorittaa koska olen jo lopettanut ennakkoperintärekisterini. Joten jotain kai olen oikeinkin tehnyt kun senkin soiton sain. Se on minulle tavallaan kiitos, ja aika pitkälle elää kiitoksellakin. Olen päättänyt että joku merkitys elämälläni pitää olla. Ja osittain tyydyn tilanteeseeni juuri tämän takia ja se on ihmiset.

Haave kuitenkin on työ joka oikeasti antaa minulle sellaisen olon että sillä on merkitystä . Voisin oikeasti kuvitella olevani jopa jossain viidakossa hoitamassa vaikkapa uhanalaisia eläimiä. Miten onnellinen olen kun näen televisiosta vaikkapa pieniä norsunpoikasia mitä viedään uimaan ja syötetään tuttipulloilla 🙂 Sekin on mahdollista mikäli olen valmis luopumaan monesta muusta tärkeästä asiasta, mutta sitä en ole, ja tällä hetkellä syy on perhe.

Mikäli voitan lotossa en usko lähteväni leijailemaan. Tuskin ostan guccin laukkuja tai Vittonin huivejakaan. Ei, silloin minulla olisi mahdollisuus auttaa ja tehdä sellaista työtä mitä oikeasti koen että tarvitaan. Saisin organisoida ja olla osana jotain joka on hyvää ja palkitsee meiltäni, kun näkisin kaiken omilla silmilläni. Se on rikas elämä. Toki taatusti tekisin jotain muutakin kivaa. Mutta isompaa taloa en tarvitse, auton ostaisin ja se olisi kai maasturi. Joo ainakin olisi tekemistä. Jollei tiedä koska kuolema tulee, niin ei tiedä sitäkään koska se lottovoitto napsahtaa. Sitä odotellessa 🙂

 

 

 

 

 

 

Kun eilen selasin keskustelupalstat läpi, kiukutti kyllä oikeasti monen ihmisen puolesta. Miten niin moni on vihainen, enkä yhtään ihmettele. Miten töykeästi ihminen voi surevalle vastata monessa asiassa ja eri yhteyksissä. Kunnei kukaan auta, ja joku on täysin yksin joutunut hakemaan oikeuksiaan. Kyllä tämä oikeusvaltio on aika perseestä suoraan sanottuna kun mietitään rangaistuksia, jos niitä edes tulee.

Kaikki tapaukset ei ole liikenneonnettomuuksia vaan kaikkea mahdollista. Nämä on niitä hulluja ajatuksia , kun oikeasti toivoo että ne ihmiset jotka ovat päättämässä asioista tai tuomitsemassa saisivat maistaa ihan sitä omaa lääkettään.

Minusta olisi oikeasti siinä suuressa raivossaan missä monet valitettavasti on, väärin sanoa että ette voita mitään vihaamalla. Miten minusta vaan tuntuu että antaa palaa vaan.

Tänään oli taas pakko saada hiukan happea. Puin päälleni ja olin jo ulkona kun muistin ettei minulla ollut mitään herkkuja hevosille. Juoksen äkkiä sisälle ja löydän muutaman keksin, ja kuivattuja karpaloita, ja kippaan loput raesokerit pussiin. Lähden niin innoissani että unohdin jopa kännykän.Noniimpä kaveri ei ollutkaan kotona.  Menen katsomaan pikkuisia ja vain toinen uskaltaa ottaa pienen palan keksiä suuhun mitä mutusteli kauan suussaan. Menen katsomaan isoja poikia , jotka tulevatkin eteeni rivissä ja saavat kaikki vuorotellen karpaloita. Ne ihmettelee ja pyörittelevät marjoja suussaan, ja minua naurattaa. Ihan kuin tietäisivät että nyt ei kannata olla ahne, eikä kiusata toisia. Saivat toisen kierroksen ja jäivät tyytyväisinä maiskuttelemaan kun lähdin. Huomaan yhden liukuoven pudonneen ja löydän rikkinäisen pallin jonka raahan siihen jotta saan nostettua oven paikoilleen.

Ärytti että unohdin puhelimeni, koska en voi soittaa ja kysyä onko kaveri kaupassa tai koska tulee. Vedän kantapäällä pieniä ojia kurassa jotta vesi valuisi niitä pitkin pois, mutta totean sen olevan toivoton tehtävä. Olen sentään ulkoillut hiukan , ja hyppään autoon ja ajan kotiin. Koira on pyydystänyt myyriä koska naama on umpikurassa , tassut muistuttaa lakutikkuja. Nappaan koiran syliini ja kannan sen autotallin hanan alle, koska minä en tuon näköistä otusta sisälle päästä likaistamaan.

Televisiosta tulee joku ohjelma, lovebiisit tai jotain sinne päin. Liikutun jälleen kerran ja ajatukseni palaa keskustelupalstalle jossa niin moni pelkää tätä joulua. Ehkä pitäisikin olla musiikiton joulu, koska vaikka kuinka ajattelee ettei joulu mitään merkitse, tai ettei ole jouluihminen, joulu on kuitenkin joulu. Musiikki ja joulunaika yhdistelmänä vaan on jotenkin liikaa. Joten jos on samanlainen itkuiikka kuin minä olen,  kun kuulee joulumusiikkia, ehkä kannattaa sulkea radio ainakin. Ainakin minulla tulee niin surullinen olo että se on kuin tulisi vedenpaisumus mille ei loppua näy. Turhaan sitä on itseään kiusata jollei ole pakko.

Itse en ainakaan vieläkään ole ostanut kuin kolme joulukorttia, enkä edes miettinyt kuka ne saa. Päätin hössöttää sen minkä hössötän juuri ennen joulua, niin ei jää niin paljon aikaa miettiä mitään turhia. Veljeni on poissa joten kaikki jää tavallaan minun harteilleni, enkä halua että äitini ainakaan on yksin. Kaikilla asioilla on tapana järjestyä jollakin tapaa. Hössötän mitä hössötän , jos tulee stressiä sitten vaan tulee.

 

 

 

 

Kaverini soitti äsken. Hänen poika kuoli kuukausi omani jälkeen. Olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet ja aina jos on jotain soitamme ainakin.

Sinä vuonna kun hänen poika kuoli hän meni isoveljen kanssa kauppaan, ja kaupassa soi sanat. Olen pikkuveljesi, tulen taivahasta.

11 vuotta myöhemmin hän menee elävän poikansa kanssa jälleen kaupoille , ensimmäiseksi hän kuulee samat sanat. Olen pikkuveljesi, tulen taivahasta.

Sanoin ettei voi olla totta että soitat juuri tänään tästä. Kysyin kävitkö itsenäisyyspäivänä haudalla. Juu kävi hän. Sanoin ettet puhu enään niin paljon pojastasi kuin ennen. Joo totta se on sanoi hän, vaikka mietin niinkuin tiedät poikaani jokaikinen päivä edelleen, että ehkä hän alkaa olemaan hiukan sujut asioiden kanssa. repeämme nauruun ja nauramme ihan hulluna jo. Ainii purskahdan, jo 11 vuoden jälkeen.

Kysyin huomasiko poika sanat tai miten hän reagoi? En uskaltanut edes katsoa sanoi kaverini ja taas nauramme ihan hulluna.

No mitä poika muuta, kävittekö syömässä ja miten lapsenlapsi jne..Joo poika oli kysynyt jos hänelle sopii että hän ostaa asunnon sijoitusmielessä. Äiti on paras vuokralainen kuitenkin. Mikä sen parempaa, koska kaikkihan jää pojalle kuitenkin. Kaverini oli jo käynyt katsomassa uutta asuntoa itselleen.

Sanoin että olen niin onnellinen puolestasi että poikasi luki niin paljon ja aika hyvät liksat ilmeisesti tulee kun jo nyt on varaa ostaa toinen asunto kun juuri sai ensimmäisen ostettua perheelleen.

Älä viitisi sanoi kaveri, en uskalla edes ajatella asiaa, koska juuri kun tuntuu että kaikki on hyvin, pelkää taas pahinta, en uskalla edes ajatella asiaa.

No se on kyllä totta sanoin, ettei käy niin kuin meilläkin, joten ollaan ihan hiljaa vaan.

Joo näin se elämä menee ainakin meillä. Monen mielestä voi tuntua että on väärin nauraa niin kuin me teimme, mutta musta huumori vertaisen kanssa on ihan sitä parasta. Me oikeasti uskallamme sanoa ja olla juuri sitä mitä olemme, eikä siinä ole mitään ivaa, eikä mitään pahaa, vaan pelkkää hyvää. Samat pelot tulee edelleen hänelläkin ja oli oikein kivaa taas puhua pojistamme. Taas laskimme kuinka vanha hänen poika olisi tänään. Toisaalta puhumme aina niin että poika täyttää taas vuosia ja silti tulee sana olisi . Eli minäkin ajattelen että Matias olisi jo 30 vuotta. He kasvaa ja vanhenevat siinä missä elossa olevat lapsemmekin. Silti mielikuvissamme ei ole kuin se ikä jolloin lapsemme kuolivat. Joten toivon todellakin ja jotenkin tuntuu siltä että kun juuri tänään spekuloin, onko elämää kuoleman jälkeen tai ei, niin kyllä taas kallistun vahvasti sen puoleen että taas uskon ihan sadalla että on.

Taas sain hetken aitoa naurua, ja rehtiä ja reilua juttua. Hyvä loppu tälle päivälle.

 

Tässä viimeksi kun ilmestyn pukuhuoneeseen yksi nainen kysyi mitähän yksi hereillä oleva tapaus merkitsi , jonka hän oli kokenut.

Sehän siinä onkin että uskon että yliluonnollisia asioita vaan tapahtuu joillekkin. Itselleni on taphtunut vaikka mitä ja joskus jopa vieläkin. Alkuvaiheessa kun olin aivan tuuliajolla ja tarve saada vastauksia niin moneen asiaan, varsinkin miksi kolari sattui otin yhteyttä’ ennustajiin, selvännäkijöihin, meedioihin. Kävin jopa uskovaisten sivuilla netissä keskustelufoorumeissa. Mistään en saanut vastauksia tai mitään joka konkreettisesti olisi todistanut Matun olevan läsnä henkenä tai mitään. Kukaan ei voinut todistaa tietäneensä yhtään mitään.

Juuri tänä syksynä löysin netistä yhden oljenkorren mitä en ole käyttänyt. Mutta minun pitää miettiä strategiaa, enkä tiedä paljonko se maksaa. Jos joku haluaa todistaa minulle jotain pitää löytyä faktaa. Ymmärrän että tämäkin on bisnestä, mutta aika paljon olen valmis maksamaan, koska minulla kyllä riittää selityksiä jos jotain haluan. En ryyppää enkä rällää joten minulla säästyy vuodessa aika paljon jo sillä. Karkit ja muut paheenihan ei lasketa turhiksi menoiksi vaan se on normaalia menoa.

Silti olen kokenut paljon asioita jotka oikeasti on totta, ja niin kuin aikaisemmin kerroin koirastamme, se on ehkä yksi vakuuttavimmista asioista mitä olen kokenut. Inhottavimman olon taas oli kun itse sanon ääneen jotain, ja se jää vaivaamaan ja lopulta se kamalin mitä tavallaan ennustin tai pelkäsin toteutui. Pelkäsi kai on väärin sanoa , koska en oikeasti pelännyt lapseni kuolevan, mutta jotain siinä oli.

Olin kerran sellaisessa paikassa töissä, jossa historia on tiedossa. Periaatteessa historiassa , sen mitä minä siis tiedän , ei pitäisi olla mitään pahaa. Mutta tätäkin asiaa voisi tietenkin tutkia, ja kysellä enemmän mitä missäkin on ollut, jos se edes on mahdollista. Mutta aina kun ilmestyin pihalle siinä kohtaa ja katsoin ylös pieniin ikkunoihin, minua puistatti. Minä ”näin” kuvittelin, että näin pieniä kasvoja jotka ovat peloissaan , jotka olivat kokeneet jotain pahaa. Kävin toki sielläkin sisälläkin vissiin kerran tai kaksi, eikä siellä tapahtunut yhtään mitään, mutta kai olin ruokkinut pelkoa , koska en ainakaan tuntenut itseni mukavaksi. Toinen paikka oli talon kellari, jonka alastulorappusten yläpuolella oli valo rikki. Jouduin siis aina laskeutumaan täysin pimeään ja tekemään 90 asteen mutkan josta löysin seuraavan valokatkaisijan. Myönnän sanoneeni monen kertaa Matulle että sen tiedät että täällä ei sitten tapahdu yhtään mitään tai minulta loppuu työt. Eikä koskaan tapahtunutkaan.

Jossain kohtaa kuulin miten joku kuin raahaa laatikoita pisin vintin lattioita. Mutta minkäänlaista oloa minulla ei tullut. Ajattelin vaan että jos se on Matu , mitä pelättävää siinä on. Sitä ei kauan kestänyt.

Oikeasti olen jo niin sinut sielujen kanssa koska eihän minulla ole kun kivoja ihmisiä tuon puoleisessa. Odotan oikeasti että saisin yhteyden kaveriini tai oikeasti siellä on aika montakin. Mutta enpä ole saanut. Uskon tähän niin vuorenvarmasti että vielä kohtaamme , joten syy miksi sanotaan ettei kuolleista saa puhua pahaa uppoaa minuun kuin veitsi voihin. Olisihan se hiton noloa kohdata siellä jossain ja seistä totuuden edessä, koska uskon että he näkee kaiken ja ymmärrys meitä kohtaan on suurta ja rakkautta täynnä.

Olen siis pienestä asti ollut ”auttaja” ja säälijä 🙂 Juuri itsenäisyyspäivää edeltävänä päivänä näin noin 7 vuotiaan tytön, joka muistutti minua pienenä. Hänen tehtävä oli seistä aikuisen ihmisen vieressä ja näyttää laulun sanoja. Oliskohan se nykyajan trendi lähentää eri ikäpolvia toistensa kanssa ja ilahduttaa 🙂 No enivei..

Minua naurattaa tämä pieni kohta kaikesta eniten, koska tyttö otti asiansa niin vakavasti ja oli niikuin liian auttavainen ja varsinkin asiallinen. Vastaili aikuisen kysymyksiin ja selitti asiat ja antoi neuvoja. Ja voin vaan kuvitella mitä hän tästä ajatteli jälkeenpäin kuin kertoi vanhemmilleen tästä. Miten ihana juttu se olikaan loppujen lopuksi kun pieni ihminen joka taatusti kokee minut lähes kuolemaa tekeväksi joka ei ymmärrä mitään. Nauratta ja itkettää samaan aikaan.

Lapset on kyllä ihania kun kohtaan heidät, kun itselleni sopii. Töitä lasten kanssa ei tulisi mieleenikään ja olen vakuuttunut että lasten pöpöt on niitä vaarallisimpia mitä voi kohdata, koska mikäli lapsi on sairas ja minä olen lähettyvillä sairastun taatusti.  Ja se on aina ollut elinehtoni etten sairastu.

Uskon myöskin sen että mikäli me aikuiset emme aina kuitattaisi lasten jutut höpö höpö juttuina , heissä voi olla taikaa tavallaan nähdä asioita ja uskon heillä olevan paremmat mahikset saada yhteyttä tuonpuoleiseen luonnollisemalla tavalla.

Vaikka minä haluaisin yhteyttä Matuun ja kavereihin se ei vaan onnistu sillä että haluni on kova. Ne valitettavan harvat ”kohtaamiset” ei ole tapahtunut vuosiin, en ole edes nähnyt unta, minkä koen epäreiluksi. Joku syy siihenkin on, miksi sitä en tiedä.

Aikanaan kun olin yötyössäni asiakkaana kävi nuori tyttö jonka elämä oli aika pois raiteiltaan. Tyttö joka teki just kaikki mitä kukaan äiti ei olisi toivonut. Kävi baareissa alaikäisenä, panttasi äitinsä tavaroita saadakseen rahaa, sai apua milloin mistäkin, kävi taideterapiassa. Vaikea lapsi kai yhteiskunnan mielestä. Hän oli oikein mukava nuori nainen kuitenkin ja jäi usein juttelemaan kanssani. Hän ennusti minulle korteista ja minä hänelle. Se oli vaan ajankulua ja hupia meille. Mutta uskon täysin että mikäli jollekkin ihmiselle on saatava apua ja varsinkin jotain mihin uskoa tai joku sanoma, se tulee kyllä sitäkin kautta. Vaikka ihminen olisi mikä huuhaatyyppi mukamas ennustaja, se sanoma tulee hänenkin kautta , mutta vain heille jotka tarvitsee sen tiedon tätäkin kautta. Se ei ole se ihminen vaan se joku ylempi voima. Tästä uskomuksestani minua on kristisoitu enemmän kuin mistään. Olen aina sanonut että uskokaa omiin ajatuksiinne, omiin sääntöihinne ja kukaan ei teitä pakota uskomaan yhtään mitään jollette halua. Minä en ainakaan tuomitse ketään joka hakee vastauksia  elämäntilanteeseen joka voi olla lapsen kuolema. Olen yksi heistä. Minä ajattelin että olen kääntänyt tämänkin kortin ja antanut ylemmille voimille mahdollisuuden.  Heille joka minua tuomitsi, sanon, miten te voitte olla varmoja etteikö jopa Jumala voisi puhua minulle tätäkin kautta?Näin ei käynyt, mutta ainakin yritin.

Se mitä minä olen kohdannut, on kohdannut moni muukin. Aihe tosin on aika arka monelle, mutta kun yksi avautuu, moni seuraa perässä.

Miksi me emme tiedä tämän enempää tuonpuoleisesta on aikamoinen ihme. Olen katsonut dokumentinkin jossa asioita tutkittiin. Oli ihmisiä jotka ovat tavallaan palanneet tuonpuoleiselta ja kertoneet asioita. Olen itsekkin miettinyt että se mitä keräämme täällä tietona , voiko se vaikuttaa kun nukutetaan, tai ollaan tajuttomina. Osittain uskon siihenkin, koska olen itse pyörtynyt muutaman kerran nuorena.

Toisaalta kun mietin erästä miestä joka joutui erittäin vakavaan onnettomuuteen, eikä taatusti usko tai puhu edelleenkään mitään näistä asioista , koki itse sen siirtymisen tuonpuoleiseen. Häntä vastassa oli kiukkuinen isoäiti joka huusi kovin ettei hän saa tulla tänne, että palaa takaisin. Hän kertoi tämän ainoastaan vaimolleen. On ihme että hän selvisi koska tyypin sisukalut tyyliin oli jo valunut ulos hänestä ja joku ne vaan rätillä tyyliin lappasi takaisin ja kursittiin sitten hiukan umpeen. Ihme ettei kuollut ja lopulta pääsi matkaan suomeen erikoislennolla. Täällä sitten kaikki avattiin ja operoitiin uudelleen kaikki , koska tyyppi oli jo mätänemässä .Isompaa arpea en ole nähnyt , mutta pääasiassa että hän on elossa. Miten kornia eikö, minun lapsi kuoli ja toinen selviää näinkin suuresta onnettomuudesta.

Herää kysmys, eikö siellä ollut ketään Matua vastassa, tai menikö hän lankaan niinkuin itse minulle kertoi ? Tai saiko hän lopultakaan itse päättää, ja annettiinko edes vaihtoehtoja?  Tekikö sukuni jotain aikoinaan tai minä itse jotain, joka mukamas olisi opetukseksi minulle ja monelle muille? Pitikö Matiaksen kuolla jotta minä autan muita ?

Taas toistan itseäni mutta tämä vaan on niin iso asia minulle mitä olen kelannut kaikki nämä vuodet.  Eikö olisi kohtuus tietää miksi jotain tapahtuu? Riittikö Matiaksen kuolema hyvittämään kaikki ne pahat asiat josta tämä kosto tuli? Jos ajattelet samantapisia asioita kuin minä, voin ainakin sanoa etten ole päässyt puusta pidemmälle tämän asian suhteen. Ainoa asia mihin se johtaa on vielä pahempia asioita, eli suuria pelkotiloja. Se että elän jollakin tavalla väärin ja tämä voi toistua. Se että itse kuolen hitaasti voimatta tappaa itseäni.

Kun ajattelen omaa kuolemaani itsekkäästi, toivon tottakai nopean kuoleman, niin että lähtö tulee saappaat jalassa. Poikaani ajatellen ehkä haluan aavistaa asian jotta voin antaa viimeiset toiveet ja lohdutukset, ehkä jopa neuvoja viimeisen kerran. Mikäli luetaan raamattua mitä en ole, mutta olen saanut sen käsityksen että itsemurha on syntiä. Kostetaanko minulle sitten taivaassa jos se on olemassa, siitä että niin tein? Jos näin on, miten lohdutamme niitä vanhempia kenen lapsi näin on tehnyt? Siksi toivon ettei kosteta, ja se että itsemurhakin on vaan yksi tapa kuolla siinä missä muutkin kuolemat. Onhan se sääli ja iso suru kun näitä tapahtuu. Meidän yhteiskunnassa luokitellaan asioita itsemurhaksi monen asioiden summasta kuten esimerkiksi mikäli kehosta löytyy tarpeeksi suuri määrä lääkkeitä. Olen keskustellut naisen kanssa jonka pojan kuolema luokiteltiin juuri tämän takia itsemurhaksi. Onneksi tämä äiti ei uskonut tähän, vaan koki kuoleman olleen enemminkin vahinko.

Vuosi ennen Matun kuolemaa luin netistä pienen pojan sairaudesta. Poika oli niin sairas että nukkui pehmeän taljan päällä koska kaikki kosketus sattui. Mietin edelleen miten oikeasti oma äiti jo toivoi oman lapsensa pääsevänsä pois , koska elämä tuskineen oli yksinkertaisesti liian julmaa, eikä toivoa parantumisesta ollut. Kannatan ehdottomasti eutanasiaa.

En näe mitään järkeä maata tuskissani vielä viikon tai kaksi tai kauhukseni kuukausia , jollei mitään ole tehtävissä. Mitä elämää se on? Eikö elämä ole se, kunnei satu ja kykenet puhumaan, tekemään edes asioita. Itse en omalta kohdaltani näe järkeä maata vieraassa ympäristössä ilman läheisiäni, ja vaan odottaa kuolemaa. Siksi olen kirjoittanut tärkeimmät asiani ylös. Toivon että järki pysyy päässäni loppuun asti jotta voin itse vaikuttaa asioihin.

Kun ihanin pomo mikä minulla ikinä on ollut kuoli hirvikolarissa , olin onnellinen hänen puolestaan. Hän sairasti pitkään ja oli kai jo ns. terveiden kirjoissa. Häneltä oli leikattu pala leuastakin ja kielestä. Hän puhui hieman epäselvästi tämän takia. Miten minusta vaan tuntuu että hän ei ollutkaan terve, joten siksi olen onnellinen ettei tarvinnut kärsiä enempää tuskia fyysisesti , eikä henkisesti. Terkkuja P, ja kiitos että olit maailman mahtavin pomo.

Tämä on minun testamenttinikin tavallaan lapselleni. Tänään juuri puhuin serkkuni kanssa miten ikävää ettei kukaan tädeistämme tai enoistamme ole kirjoittanut mitään muistoja heidän lapsuudestaan. Kuinka mielenkiintoista olisikaan lukea omaa historiaansa. Tässä kohta me eroamme serkkuni kanssa aika paljon. Minä koen sen tärkeäksi että lapseni tietää millainen äiti minä olin kaikkine ajatuksineeni. Tuskin hänen lapset tai kenenkään muunkaan lapset sen suurempia traumoja saa vaikkeivät tiedä kaikkea, jos muuten on ollut suht mukiinmenevä lapsuus ja aikuisuus perheensä kanssa. Mutta enpä tiedä onko mitään pahaa jos lapseni tietää miten minä olen ajatellut määrätyistä asioista. Minusta olisi ollut enemmän kuin kivaa lukea isoäitini päiväkirjaa, siitä mitä hän on tehnyt. Missä kaupassa hän kävi ja mitä osti, mitä lapset oli tehnyt ja mitä ajatuksia hänellä ylipäätään on ollut ihan tavallisessa arkielämässään.

Koska tekniikka kehittyy ja asioita tutkitaan jo nyt, olisin kyllä toivonut eläväni sitäkin aikaa kun jotain pystyttäisiin edes toteen toteamaan että on elämää kuoleman jälkeen. Kvanttifysiikkaa on asia joka olisi mielenkiintoista opiskella ja ymmärtää paremmin.

Mikäli ei ole elämää kuoleman jälkeen, silläkään ei ole mitään merkitystä. Uskon siihen kuitenkin niin kauan kuin elän. Paras lohdutus pojallenikin on se että minä uskoin siihen, ja se jos joku lohduttaa häntäkin. Tosin oman äidin menettäminen on luonnollisempaa kuin se että menettää oman lapsensa. Surullistahan se on jos äiti on nuori kun kuolee. Koska takaan että lapsi joka jää, kaipaa äitiään tai isäänsä monta kertaa elämässään. Mutta miten me voisimme kaikki kuolla sopivasti juuri oikeaan aikaan, jotta kaikilla olisi kaikki hyvin. Ei elämä menee niin kuin se menee, ja kuolema tulee kun on tullakseen. Kai se on osa luonnon suunitelmaa, että näin tapahtuu. Eläimiä kuolee ja syntyy , ja niin kuolemme mekin .

Kun olin yötyössäni tapasin monen monta tallustajaa. Luin monta kertaa lehdistä jotain heistä, tai sitten näin televisiosta jonkun haastattelun.On aika uskomatonta että sain onnekseni kokea sitäkin aika elämässäni. Mielenkiintoista sanoisin. Olen keskustellut jos jonkinsortin professorin ja tutkijan kanssa. Olen kysynyt neuvoja ja käynyt läpi vaikka mitä. Olisi ehdottomasti pitänyt olla vieraskirja. Tiedän että moni asia on mielenkiintoista kun sitä kuuntelee ja yrittää oppia.Eniten olen oppinut ihmisistä miten hienoja ja hyviä ihmisiä onkaan, koska olen saanut niin paljon apua jo elämässäni. Usein kun kohtaan aidosti hyvän ihmisen olen huojentunut hänen puolestaan, koska ajattelen usein niin että ainakin hän voi kuolla hyvällä omatunnolla, ja sitä toivon itsellenikin.

Toisaalta tuntuu väärältä kertoa minun peloistani ja kaikesta mikä sinänsä ei todellakan lohduta. Mutta jos tälle tielle olen lähenyt haluan myös kertoa mitä tämä oikeasti on, pelkoineen kaikkine hulluine ajatuksineni. Koska jossain voi olla joku joka sattumalta joutuu tänne ja sattumalta lukee juuri ne oikeat rivit johon itse voi samaistua. Muistutan siis taas, minä elän, en seonnut, ja tänä päivänä jopa nautinkin jostain asioista. Olenko tavallinen tai en sen voi jokainen itse päättää. Elämä on ollut kovaa ja menneisyys rankkaa, mutta on siihen mahtunut paljon hyvääkin.

Toivon hyviä asioita itsellenikin ja vielä enemmän lapselleni joka elää. Haluan tehdä paljon asioita vielä ja onneksi on jopa pieniä haaveita. Jotenkin kai silti olen todennut että joku minustakin pitää huolen, ja joudun aina mitä ihmellisempiin paikkoihin elämässäni . Elämäni on todellakin ollut rikasta. Olen kuskannut ihmistä kaatopaikalle nukkumaan omaan rikkinäiseen autoon ja olen saanut olla osana siellä missä kristallilasit kilisee. Yksi asia jonka olen oppinut on se että jotkut elää tätä elämää jalat maassa, ja pitää elämäänsä rikkautena tuleepa siihen mitä hyvänsä ja ketä tahansa. Jotkut ihmiset vaan on niin viisaita että jakaavat mielellään oppimansa , eikä koe itseään uhatuksi. Olen ollut onnekas kun olen kohdannut heitä. Siksi toivon että opin tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Haluan oikeasti kuolla hyvällä omatunnolla ja hymy huulillani ja vielä todistaa lapselleni että näen Matikasen hakevan minut kun minun aikani koittaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aiheet kirjoituksiini pulpahtaa päähäni kokemuksista jotka on vahvimmat.Suuret asiat muistaa hyvin, järkyttävät asiat, ja ne jotka jollakin tavalla ylittää rajoja. Jos olen käyttäytynyt niin kuin en normaalisti olisi samassa tilanteessa, ne jää mieleeni parhaiten.

Sitten on ne asiat jotka on kuin hienosäätöä. Hienosäätöasiat vaatii usein sen että aika kuluu, jotta ymmärrät suruasi paremmin. Tätä hienosäästöä ei voi oivaltaa ennen kokemusta. Kokemus on aika surun keskellä. Ensinäkin surun ollessa tuore, fokusoituu niin luonnollisesti asioihin. Itket kun itkettää, makaa kun on väsynyt. Elät jotenkin rehellisintä itseäsi silloin.

Vasta tämän suurimman sokin ja pidemmän jakson jälkeen kykenee tietoisesti työstämään omaakin suruaan. Alussa seisot uppoavan laivan kannella ja sinun on vaan toimittava, tehtävä hyvin nopea päätös, koska tiedät että on hypättävä selvitäkseen hengissä. Ei siinä kohtaa aleta laskemaan mistä kohtaa matemaattisesti on paras paikka hypätä.Hyppäät nopean päätöksen jälkeen tai jopa paniikissa.

Primitiiviset toiminnat alkaa toimimaan surun keskellä. Hoidat mahdollisesti jäljellä olevat lapset mutta melkeinpä kaikki muu voi unohtua. Sekin on hoitamista jos järjestät lapsesi hoitoon. Ymmärrät silti jotain asioita ja teet niin kuin parhaaksi näet, nopeilla päätöksillä.

Minun ensimmäinen konkreettinen asia oli huolehtia perheestäni. Minä en voinut valmistautua kuolemaan, eli ei ollut mitään toimintasuunitelmaa. Ihmettelen toisinaan vieläkin miten lähes välittömästi aloin suojelemaan poikaani. Tajusin lähes välittömästi että kaikella mitä nyt teen tai sanon, tulee vaikuttamaan poikani tulevaisuuteen, tai siihen miten hän itse joutuu elämään elämäänsä niiden asioiden kanssa jotka tapaahtuu tai kuulee sanottavan.

Tästä ajasta on periaatteessa turha kirjoittaa tai neuvoa, koska jos joku on jo kokenut onnettomuuden tämä alkuvaihe on tapahtunut ja se on tapahtunut niin luonnostaan kuin olla ja voi. Olet reagoinut niin kuin olet, olet sanonut sen mitä olet sanonut, olet huutanut jos niin teit, olet  lyyhistynyt maahan jos niin teit. Olet yksinkertaisesti vaan antanut kehosi reagoida niin kuin sen kuuluukin tehdä , sinun luonteellasi.

Mikäli pystyit  tekemään jotain, ehkä auttamaan, olet tehnyt senkin hyvin nopeasti ja tehokkaasti, niillä taidoilla mitä sinulla oli.

Vasta tämän kokemasi jälkeen alkaa asioiden läpikäyminen siinä tahdissa miten pystyt jollakin tavalla alkaa käsittelemään asioita ja käydä läpi jo tapahtunut. Tosin suru ja sokki vie tilaa ja ottaa aikaa. Mutta aivot tekee koko ajan työtä puolestasi vaikket sitä aina huomaakkaan. Aivot on uskomaton laitos. Miten paljon tietoa siellä onkaan joka auttaa meitä toimimaan , tuntuu kuin sinne mahtuu loputon määrä tietoa varastoituna kaikenmaailman tilanteita varten. On numeroita tallessa, oppeja tallessa , tunteita ja kokemuksia ja huh huh.

Mutta miten paljon aivot jaksaa? Mahtuuko sinne niin paljon asioita mitä nyt tapahtui? Pysyykö tämä koneistomme enään perässämme, koska nyt jos koskaan , ne käyvät ylikierroksilla.

On kuin joku syöttää pikakirjoituksena ohjeita aivoillemme, plus vielä automaattiohjaus päälle.

Kun mietin itseäni , miten olen toiminut, mitä olen sanonut, miten käyttäydyin , mitä ajattelin siinä hetkessä. Annan itselleni täydet pisteet.

Aavistus, toimintasuunnitelma, hillitseminen, totuuden kohtaaminen, läheisteni suojeleminen ja auttaminen parhaalla mahdollisella tavalla minkä keksin heti enkä vasta tunnin päästä.

Kiitos minun aivoilleni, kiitos kaikesta minkä olen oppinut, mikä on synnynnäistä, kiitos aikaisemmalle elämälleni . Kaikesta mikä oli valmiina aivoissani.

Kiitos keholleni joka on rakennettu juuri sellaiseksi kuin se on.

Tuntuupa sinulta miltä hyvänsä juuri nyt. Murehditpa mitä asiaa hyvänsä, yhteen asiaan voit luottaa ja se on että olet täydellinen ihminen sellaisena kuin olet. Olet jo nyt tehnyt tuhatta asiaa täysin oikein. Kaikki mitä tapahtuu on tapahtunut niin kuin se on itsellesi ollut hyväksi. Vaikka olisi kuinka traumaattista ajatella ettet kyennyt pelastamaan, siihenkin on syynsä. Kehosi ja kaikki oppimasi olet käyttänyt tiedostaen tai tiedostamattasi. Jokainen terve äiti tai isä, joka lastaan rakastaa tekee taatusti enemmän kuin paljon pelastaakseen oman lapsensa, jopa oman henkensä uhalla. Jokainen äiti tai isä joka sairasta lastaan rakastaa, hoitaa häntä niin kuin parhaaksi kykenee. Et vaan hoida lastasi fyysesti vaan hoidat häntä rakkaudellasi ja teet kaiken minkä voit antaaksesi lapsellesi sen kaiken minkä tiedät hänen tarvitsevansa.

On asioita mille me ihmisenä emme mitään voi. Minulle se oli onnettomuus, toisille se on henkirikos, toisille se on sairaus joka voittaa.

Minun aivoni sai toden totta tehdä töitä , ne sai käydä ylikierroksilla ja täytyy sanoa että uskomatonta miten ne kesti sen paineen. Mutta joku raja on aivoillakin, ja silloin ne menee oikosulkutilaan. Aivojenkin on levättävä ja ladattava akkujaan. Olen vuorenvarma että ne myös voi ylikuumentua. Ylikuumentuneet aivot vaurioituu aina. Näin on taatusti käynyt minulle. Jopa kaikki mitä silloin tapahtui tallentui rekisteriimme. Ne on siellä edelleen , jokaikinen kokemus tallentui kaiken keskellä, muistatpa kaikki tai et. Minulla meni muisti, eikä se tule koskaan palautumaan entiselleen. Koska huomaan asian itse, se tuo epävarmuutta. Huomaan etten enää ole se tehokas pakkaus joka aikanaan muisti kaiken ja pystyy hanskaamaan monta asiaa yhtä aikaa.

On kuin mustia katkoksia aivoissani jotka aiheuttaa pätkimistä. Sekin on jo jotain, mutta pahimmat asiat on ne asiat mistä et saa kiinni ollenkaan. Kun yrität muistaa jonkun asian, ja pää lyö pelkkää tyhjää, ja on kuin asia olisi ihan uusi. Kun kuuntelet asian joka sinulle on kerrottu etkä tajua että olet sen kuullut aikaisemminkin. Koska näin on, en voi edes tietää miten paljon on mennyt ohi.

Ystäväni kertoi usein minulle viikon ohjelmansa. Tiistaina hän menee sinne ja torstainahan minulla on aina se ja se juttu jne. Joskus hän sanoi minulle- Kuunteletko ollenkaan mitä hän yleensäkään puhuu sinulle? Kuuntelen, mutta en talleta. Talletan vain tärkeimmät asiat ja siihen ei vaan kuulu kaverini kampaamoajat. En tee sitä tahallani, vaan aivoni tekee sen, koska ne on vauroitunut, ne paloivat yksinkertaisesti loppuun jostain kohtaa.

Siksi vaikka olet maailman paras vanhempi, tai puoliso. Vaikka mietit jo nyt kun suurin sokki on ollut, että haluat suojella ja auttaa muita, sinun on oikeasti pakko myös auttaa itseäsi, ettei käy niin kuin minulle kävi. Kun alkaa se hetki että alkaa se hienosäätö, aivosi tekee silloinkin töitä. Kelaat asioita läpi, yrität toimia perheesi parhaaksi koska tiedät että se on tärkeää lastesi hyvinvoinnille, tai puolisosi takia. Helposti käy niin että unohdat itsesi. Syyllistät itsesi siitä ettet mukamas tee kaikkia asioita täydellisesti. Voit syyllistää itsesi sillä että hoidat vaan pakolliset asiat jotenkuten pintapuolisesti. Teet ruokaa miten teet, mutta et rakkaudella. Pohdit koko ajan ihan joka hetki jotain.

Tiedän ihmisiä jotka ovat eronneetkin. Vaikea sanoa miksi. Itselleni tulee mieleeni että ehkä aiemmin olevat ongelmat vaan selkiintyy ja tajuaa että on vaan yksi elämä. Tai sitten suru on niin kaukana toisen surua että tuntuu helpommalata erota. Tai että toinen murtuu ja käpertyy omaan itseensä ja kaikki muu jää toisen hoidettavaksi , jolloin toinen lähtee koska on tässä kuitenkin lapset tärkeämpi. On tuhatta eri eroa ja taatusti vielä enemmän syitä. Toisen jo aikaisemmin olevat ongelmat mitä kesti kunnes ei enää jaksa kantaa niitäkin uusien lisäksi.

Minun on turha spekuloida niitä syitä koska en ole eronnut enkä siis voi tietää. Raskasta se on, ja voin vaan kuvitella mitä se on , ja senkin ettet silti koe eron tullessakaan että mikään on saatettu päätökseen, koska sinulla jää edelleen suru joka on suruista suurin. Erokin on suru, ja sekin vielä kaiken lisäksi tuntuu niin isolta etten tiedä miten itse olisin sitä jaksanut.

Auttamisessakin vaan on oltava raja ja oikeasti on ymmärrettävä hakea itselleen apua. On löydettävä joku ihminen joka sanoo että tee niin tai näin ja usko nyt minua. Auttajille sanon myös senkin, että jollette tee työtänne täydellä sydämellänne ja juuri tämä tapaus herätä edes mitään auttamisen halua, luopukaa mieluummin tästä tapauksesta. Kaikki autettavat ei vaan tarvitse kuuntelijaa vaan konkreettista apua. Älä vaan kuuntele ja sano että ymmärrät , tai heitä vastapalloja, kuten oletko miettinyt miten plää plää. Vaan sano, minä annan sinulle numeron joka voi auttaa tässä asiassa koska minä olen vaan psykologi. Minä selvitän tämän asian sinun puolestasi. Minä autan sinua niin hyvin kuin voin. Tai nyt soitamme heti sinne ja selvitämme tämän asian heti.

Minä kävin kolme tai nelje kertaa puhumassa, mutta hän ei ollut psykologi ja se ei minua kauheasti vakuuttanut että hän on kuunnellut ja auttanut paljon. Yhtä lailla minä voisin siellä istua tänään, ja minulla sentään olisi kokemusta kuolemasta. Mutta minulla  ei ole koulutusta. Jotain järkeä koulutuksellakin olettaisi ainakin olevan. Vaikka ei olisi hyvä psykologi ihmisenä, sentään tietäisi miten aivot reagoi ja muuta paskaa mitä pitää tietää faktana.

Minä en jatkanut siellä, koska tunsin että vien jonkun paikan joka oikeasti tarvitsee aikani. Jälkeenpäin ajateltuna minä jos joku olisin tarvinnut apua jos joku. Minä häpesin että työni takia jouduin peruuttamaan aikani usein ja muuttamaan sitä. Hänen olisi pitänyt tietää mitä tekee ja hänen olisi pitänyt sanoa ettei haittaa vaikka jouduin vaihtamaan aikaani tämän tästä. Itse koin olevani riesa joka ei välittänyt  , jos uskoivat ollenkaan että oikeasti työni vaihtui kohteen mukaan tämän tästä. Minulle tuli enemmän stressiä siitä joten lopetin. En voi haukkua naista, vaan yhteiskuntaa jolla ei ollut varaa tai kokenut että tarvitsen ammatti apua. Minun lapseni ei kuollut kouluampumistapuksessa, eikä konginkankaan turmassa. Minun tapaus ei ollut suuri mediajuttu jossa päättäjät petaa omaa taustaansa jotta täyttävät kaikki pykälät eikä kukaan voi syyttää heitä siitä etteivät ole tehnyt kaikkensa, järjestämällä apua kaikille sitä tarvitseville. Mutta takaan että surin yhtä paljon lastani kuin kaikki muutkin joka lapsensa ovat menettäneet.

Niin kuin sanoin yhdelle ylilääkärille. Turhaa minulle on paskaa puhua, katsos kuin minulla on koko vitun elämäni aikaa valittaa.

Rehti on ihminen joka kykenee sanomaan että on tapahtunut virhe ja pyrimme sen hyvittämään ja katsomaan ettei tällainen toistu. Näin on käynyt koska yks kusipää äiti soitti ja sanoi et vittu tämä on faktaa.

Sanoin että kyse ei ole edes hoitovirheestä koska mitään hoitoa ja apua olla edes saatu. Vaikka olin kuinka surun murtama, ei minulla järki ollut päästä kadonnut kokonaan. Vaikka surussani uskalsin sanoa mitä sylki suuhunu toi, tarkoitin sen kaiken ja alleviivaan sen tänä päivänäkin. Jos ihminen siinä asemassa väittää että olisi tullut kotiini auttamaan, ihmettelen suuresti miksei hän edes soittanut jälkeenpäin , miten asiat on sujunut tai miten voin. Tai kysYnyt miten asioita voidaan käsitellä tai hoitaa . Hän pelkäsi oman imagonsa puolesta ja siitä että on vastuussa asioista. Hän luotti siihen että olen surun murtama äiti joka unohtaa asian kun saan purettua omaa aggressioitani jotka kuuluu suruprosessiin. VÄÄRIN!

En ole unohtanut, ja oikeasti jokaisella on esimies. Minä ymmärsin jo silloin ja tänä päivänä vielä paremmin asioita jotka meni päin vittua. Minä ymmärsin jo silloin ettei hän ole jumala. Ymmärsin senkin ettei hän henkilökohtaisesti jättänyt minua tai perhettäni hoitamatta  ja ymmärrän sen tänä päivänkin, mutta siksi on titteleitä annettu ja palkkaa sen mukaan, että hän on vastuussa ja vastuutta ei pidä karttaa jos pallinsa on ottanut alleen. En ole pätkän vertaa vihainen sille naiselle joka sai minut tapauksekseen. Hän oli ihan mukava tavallinen nainen joka taatusti on kuunnellut miten vanhat mammat potee traumoja vielä 80 senä kun näki miten sisko hukkui eikä voinut auttaa. Minä nyt en vaan sattunut kuulumaan siihen joukkoon joka tarvitsi kuuntelijaa, koska minulla ei ollut mitään ongelmaa puhua pojastani tai siltä miltä minusta tuntui. Hän itki silmät päästään kun puhuin ja kerroin asioita, eikä siinäkään ollut mitään vikaa, ihan ookoo minulle. Mutta sitä hän ei hiffanut että minä tarvitsen muuta apua nyt. Joku joka osaa lukea minua ja todeta mikä minun suurin ongelmani on. Minä kaipasin ihmistä jolla olisi ollut omiakin mielipiteitä asioista ja sellainen joka olisi auttanut minua saamaan sitä apua mitä mahdollisesti olisin tarvinnut, eikä vaan heittänyt vastapalloja kuin robotti. Vuorovaikutusta sitä olisin kaivannut. Olisi edes sanonut ettei tiedä koska ei ite ole lastaan menettänyt, tai ohjannut minua eteenpäin. Ärsyttää miten ihmisiä aliarvioidaan sen perusteella että on itsellään joku titteli, ja tässä tapauksessa sitäkään ei ollut.

Joten teille jotka olette menettäneet läheisenne. Vaatikaa apua ! Ja toiseksi, lohdutuksen sana. Kaikesta selviää ilmankin ! Täällä sitä ollaan kaikesta huolimatta. Ja niin eli isoäitinikin 9 lapsen äitinä josta yhdet kaksoset kuoli , ja takaan ettei se hänenkään arki ihan helpoimmasta päästä ollut, kun miettii mikä se arki oli ennen pesukoneita sun muuta. Silloin oli selvittävä ja sekin on mahdollista. Joten mikään asia ei ole mahdotonta, uskokaa itseenne. Älkää surko mitään maallista asiaa , koska vaikka mitä tapahtuisi , teillä on elämä vaikka olisitte alasti keskellä katua ilman mitään.

Koska alkoi suorastaan Kxxxxmään, sanon senkin vinkiksi. Että jos teitä kohdellaan huonosti tai väärin, ja jollei asiallinen keskustelu auta, on aina hyvä kysyä tarkkaan sen ihminen nimi, sen jälkeen voi kysyä kuka hänen esimiehensä on. Takaan että silloin alkaa sentään jotain tapahtumaan. Muistakaa ettei kukaan ihminen ole yhtään mitään muuta kuin ihminen. Titteli ei tee ihmisestä yhtään mitään . Jos jollai on noussut kusi päähän, voit palauttaa hänet maan pinnalle alta ajan jos haluat ja koet sen edesauttavan sinua jossain asiassa.

Muista myös sekin, etten suosittele riitelemään. Minä yritän aina ensin hyvällä asiassa kuin asiassa. Mutta sitä en kiellä kun asiat ei mene oikein ja joku vaan on niin tyhmä tai röyhkeä jopa ylimielinen, etteikö minulla ole palannut pinna. Minä annan aina ihmiselle toisen mahdollisuuden korjata virheensä. Tämä tepsii aina parhaiten jopa itsesi kannalta. Mikään viha tai katkeruus ei kanna sinua tai auta sinua. Asiat mitkä auttaa on aina hyvät sopimukset tai yhdessä päätetyt sopimukset jotka perustuu rehellisyyteen.

Rehellisyydellä saat ystäviä joskus jopa vihamiehiä , mutta se että sinä jatkat elämäsi kuitenkin sen kanssa miten itse koet olevan oikein on pääasia. Joskus on mentävä kovimman kautta eikä se aina ole kivaa. Joskus pitää kulkea sekin tie yksin minkä kokee oikeaksi, mutta jossain se kiitos seisoo. Pikkuongelmat kuten se kuuluisa patologianlaitoksen sihteeri joka ei omanut mitään ymmärrystä kenen kanssa asioi, voi unohtaa vaikken niin ole tehnyt 🙂 Mutta hän on oiva esimerkki niistä ihmisistä joka ei kunnioita toisen surua. Hän on oiva esimerkki siitäkin syystä että hänet olisi voinut palauttaa maan pinnalle ihan vitun helposti. Yksi puhelinsoitto tai yksi kirjallinen huomautus, ja olisin voinut mennä todella korkealle, koska aina tulee vastaan joku ihminen jonka olisi ollut pakko puuttua asiaan tai jopa joka olisi kokenut sen olevan tärkeää.

Miksi minä en valittanut. A) Siksi että olin aivan poikki silloin, ja minulla ei ollut voimia sanoa mitään, vaan tyydyin hänen kylmään kohteluun ja ikäviin sanoihin. B) Jälkeenpäin en viitsinyt vaikka edelleen olen sitä mieltä mitä hänestä olen. C) Asia ei ollut olleellisesti mitenkään uhka perheeni hyvinvoinnille ja minä kestän senkin ja onneksi se olin minä eikä kukaan muu perheestäni joka hänelle soitti.

Seuraamukset olisi ollut naiselle kurjaa, siitä olisi tullut huomautus korkeintaan. Mitä minä sillä voitan? Miksi pitää aina voittaa? Mitä minä hyödyn siitä että pilaan hänenkin elämänsä hetkellisesti.? Joten luotan siihen että sitä saa mitä tilaa, ja taatusti hänkin saa osansa elämän kurjaltakin puolelta joskus.

Minä keskityn edelleen niihin asioihin jolla on merkitys. ja se on perheeni hyvinvointi. Mikäli minun lastani kohtaan esitetään uhkaus , minä olen siellä. Mikäli minun lapseni tarvitsee hoitoa tai apua tulevaisuudessa , minä olen sitä vaatimassa vaikka sitten kovimman kautta. Minä olen niin mxxxxu ja minä olen niin kova ja periksiantamaton tässä asiassa että takaan että helpolla ei pääse kukaan jos se on minusta kiinni. Silloin ei ole mitään merkitystä mitä keinoja käytän, eikä miten käyttäydyn , koska jollei hyvällä niin sitten rankimmman kautta.

Kun autat, tee se mieluumin kirjallisena. Silloin sinulla on mustaa valkoisella siitä mitä olet vaatinut ja mihin olet halunnut vastauksia. Tietokoneaikana onneksemme tulee myös päivämäärä. Tämä on hyvä siksi, jotta meillä on todisteita siitä mitä itse olemme sanoneet ja siitä mitä on sovittu tai mitä ei ole tapahtunut valituksesta huolimatta.

Näin olen itse toiminut kun olen auttanut ystävääni joka ei itse osaa auttaa itseään, koska ei ymmärrä että hänellä on oikeuksia. Tarkenna myös asoita huolellisesti. Usein yritettään vedota siihen ettei joku asia kuulu juuri sille henkilölle johon olet yhteydessä. Tässäkin tapauksessa minulle sanottiin ystävällisesti ettei asia kuulu heille ja on ihanaa että hänellä on sellainen ystävä joka hoittaa hänen asioitaan. Sanoin ettei minun velvolliuuteni ole hoitaa kenenkään vieraan asioita, vaan haluan ihmisen joka ottaa vastuun siitä että hän saa ne oikeudet mitkä’ hänelle kuuluu , ja ne ihmiset auttamaan jotka tietää asioista. On eri asia saada ihminen hakemaan oikeuksia, jotka tietää asioista mitä on mahdollista hakea, kuin itse yrittää räpeltää asioiden kanssa mistä ei tiedä yhtään mitään.  Pyysin vaan ne oikeuden mitä jokaiselle ihmiselle kuuluu. Ja olen siitä ikävä ihminen että tarkistan asioita jälkeenpäin.

Nyt voi tuntua siltä että olen kurja ystävä joka ei jaksa hakea tietoa ja tutkia päivätolkulla mitä kaikkea tukia voisin hänen puolesta hakea.

Olen täysin rehellinen, ei se ole minun asiani. Olen tehnyt sen mitä koen tarpeelliseksi, eli ottanut asian esille.  Olen vaatinut ystävälleni oikeuksia, ja minua ei kiinnosta pätkäkään miten he ne asiat hoitaa. Minä en niitä hoida, enkä selvitä. Hän on aikuinen mies joka ei itse osaa hoitaa asioita ja se ei ole minun ongelmani vaan heidän. He saavat selvittää asioita, he saa selvittää mistä mitäkin haetaan . Ei minua kiinnosta haenko silmälasirahat kelasta tai sossusta. En ota vastapalloa vastaan ja tee heidän työtään. Jos olisin kelassa tai sossussa töissä se olisi minun ongelmani, mutta kun en ole. Onnekseni minun ei tarvitse edes potea tästä huonoa omatuntoa,  ja silti voin vaatia että asiat hoidetaan. Niin mulkku minusta on tullut ja ihan siksi että Matu kuoli ja minä en pelkää enään ketään. En ole enään liian kiltti. Kukaan ei ole vielä suutunut, kukaan ei ole sanonut pahasti, ja aika näyttää miten asiat etenee.

Kerroin tämänkin tarinan siksi että surussa kun on se joka huolehtii niin monesta, on myös muistettava olla ottamatta liikaa huolia itselleen. Parisuhteessa tulee helposti rooleja kuka hoitaa mitäkin. Minun mies koki ettei auttanut minua tarpeeksi vaan kaikki kaatui enimmäkseen minun harteilleni. Syy ei ollut mieheni vaan minun. Minä otin asioita hoitaakseni, koska koin että teen ne parhaiten. Toki miehenikin hoiti asioita, pääasiassa niitä mitkä minä delegoin hänelle.Noooh..aina ei ole hyvä kun delegoikaan, koska hän teki niin kuin sanoin ja silti joku asia meni päin honkia. On muutama asia mikä kaduttaa jälkeenpäin ja muutama asia minkä’ silloin koin oikeaksi minkä olisin halunut tehdä toisin nyt. Osasyy oli väsymys kun tulee sellainen olo, että aivan sama kunhan se tulee jollain tavalla hoidettua.

Mutta asiat jotka koskee omaa lastaan ei haluaisi hoitaa niin. Teet määrätyt asiat viimeisen kerran. Ei ole sama onko arkku sininen ,valkoinen tai ruudullinen, kunhan on arkku. Ei ole sama asia tuletko hautajaisiin leggareissa tai puvussa. Ei ainakaan minulle.

Säästääksen itsensä ei vaan jaksa hoitaa kaikkea itse. On pystyttävä sanomaan jopa puolisolleen ettei jaksa. Kun huutaa kurkku suorana miehelleen – ettei kiinnosta vittukaan vaikka hän kuolisi suruunsa, silloin on loppu.

Onneksi lasiovi saunaan ei hajonnut. Ja kaikessa surullisuudessakin tiesin kuitenkin että mieheni ymmärsi että olen loppu, eli täysin tyhjä.

Minä en vaan jaksanut enää auttaa, lohduttaa ja ymmärtää kaikkia muita siinä kohtaa. Hulluinta on että muistan tämän kaiken, miten ovi rämähtää kiinni. mitä tunsin, mutta en mitään sen jälkeen. Pyysinkö anteeksi, minne menin, kävinkö edes suihkussa, itkinkö..ei saa edes pienen pienestä punaisesta lanagsta kiinni vaikka kuinka yritän. On vaan mustaa ja tyhjää, ei ole mitään. Joku aivosolu siinä kohtaa on palanut loppuun eikä sitä saa enää takaisin. Tämä musta kohta on ehkä niitä ahdistavimpia asioita mitä olla ja voi.En tiedä olenko kirjoittanut tästä päiväkirjaanikaan, eikä sillä ole mitään väliä. Mutta olen surullinen aivojeni puolesta jos näin on.

Siksi olen vihainen kaikille heille joka ei auta vaikka kuuluisi tehdä niin. Siksi toitotan koko ajan että hae ja vaadi apua. Siksi minä olen se mulkku ihmisenä mikä olen. Siksi olen surullinen kaikkien muiden puolesta enkä halua teidän kokevan tätä samaa. Siksi teidän pitää hoitaa itseännekin. Siksi pitää vaatia.  Siksi yritän kirjoittamalla kertoa jokaikisen asian minkä muistan. Jotta te tajuatte että tästä vitun helvetistä voi selvitä. Se että uskotte että on toivoa ja asiat voi tuntua paremmalta vielä.

Ymmärrän että se toivottomuus ja se tosi kurja olo joka syö sinut saa hetkellisesti ajatukset tuntumaan ylivoimaiselta. Ymmärrän ettei ole helppoa uskoa kaikkeen mitä kirjoitan. Ehkä tunnette olevanne heikompia kuin minä, mutta sekään ei ole totta. Te ette ole heikompia kuin minä, te ette kuole siinä tilassa missä minäkään en kuollut. Teillä on toivoa paremmasta niin kuin minullakin. Älkää murehtiko siitä miten asiat on nyt, koska se on sitä mitä se on nyt. Asia on tapahtunut, lapsesi on kuollut eikä eläväksi muutu. Itkekää koska ette voi muuta nyt. ja silti kaikki muuttuu paremmaksi kunhan te vaan maltatte ja annatte ajan kulua eteenpäin, koska se vitun kello tikittää koko ajan kuitenkin.

Älkää takertuko kusipäihin. Se ei edistä mitään, vaan lisää huolia.

Elät uutta elämää. Ja minä jos joku olen siitä elävä esimerkki. Oikeasti MINÄ ELÄN! Moni muukin elää vieläkin.

Eilen oli rankka päivä, ihan uskomaton itse asiassa. Olen onnellinen siitä että on töitä ja kiitollinen. Siitä huolimatta on rankempia päivä ja hieman helpompia. En koskaan kerro missä olen töissä ja missä olen ollut töissä ja harmittaa etten voi kirjoittaa yksityiskohtia monesta asiasta, jotka olisi hyviä esimerkkejä. Olen vaan ollut niin merkillisissä paikoissa töissä ettei se ole mahdollista.

No kuitenkin. Oli iltavuoro takana ja siitä suoraan aamuun ja vielä perjantai. Takana myös sunnuntai suoraan maantaihin joka on yhtä raskas kuin perjantai. Plus että kotona oli yhtä helvetin koirarumbaa johtuen siitä ettei kaksi tule ollenkaan toimeen, ja siihen ei ole minkäänlaista toivoa muutokseen. Plus että mieheni nukkuu pätkissä oman kolarinsa seurauksista. Nyt kirjoitan just niin kuin ajattelen, eikä se tarkoita että vihaan miestäni tai aliarvioin tai mitään. Mutta jokus en vaan jaksa aina ymmärtää niitä kipuja mitä on . Hän siis vaeltaa joskus täällä öisin koska on pakko kävellä kipujen takia. Ainakin hän herää vähintään kaksi kertaa yössä.

Se taas johtaa siihen että yksi koirista aina rekisteröi tämän. Koska hän nukkuu huonosti hän myös kuulee kaiken ja hyvin välittävänä ihmisenä hän aina kuvittelee että koirilla on pissahätä jos ne nousee ylös hänen kanssaan. Joten hän on onnistunut vakuuttamaan itsensä että meidän koirilla aina on pissahätä tämän tästä. Joten hän päästää ne ulos keskellä yötä. Jopa uusin tulokas joka on aika nuori on siis vihdoin hänen ansiota, saatu oppimaan tähän keskellä yötä pissaamiseen.

No eipä siinä mitään, jos olisi yksi kusija, mutta kun niitä on nelje. Onneksi pienin ei ulkoile muuta kun uhaten tai ulos heittämällä. Mutta jo kolmen koiran kusetus rassaa enemmän kuin voisi kuvitella. Johtuen siitä että kaksi ovat erillään sekä portein että oven kanssa. Mies ei luota itseensä joten hän nostaa nukkuvan koiran jonkun oven taakse, joka alkaa haukkumaan niin kauan kunnes pois otetaan. Sillä välin hän päästää toisen joka on minun kanssa makuuhuoneessa ulos ja odottaa kunnes se tulee sisälle . Herätetty koira joka haukkuu jossain , on nyt siis enemmän kuin hereillä ja haluaa sekin ulos. Hyvällä tuurilla koira numero kolme pääsee samalla, mutta sekään ei ole tavatonta että sekin herää tähän vitun rumbaan ja haluaa kolmantena erikseen ulos. Jos minä satun olemaan se joka herää, kannan salaa makuhuonekoiran ulos kodinhoitohuoneen kautta. Seison siellä ja yritän visslata mahdollisimman hiljaa et tuu nyt jumankautta tänne khh:een ovesta sisälle, mistä ne ei tykkää koska ovat tottuneet terrasioveen. Nyt olen kehittänyt tekniikan. Huudan ja kun se kurkkaa terrasilta , menen ’äkkiä ns. piiloon. Joten paluu onnistuu nykyäään paremmin.

Aina salakuljetus ei jää nukkuvalta koiralta huomaamatta, ja joudun keksimään kikkoja jotta edes pääsen pois khh:eesta ettei koirat pääse yhteen. Yksi turvallisimmasta tavoista on kiivetä portin yli. Joskus vaaniva seisoo tuolilla ja se olisi vaan yksi loikka aidan yli, siitä ollaan onneksi vältytty. Mutta koska vanha vaanijamme on niin mieheni perään tämä salakuljetus ei häneltä onnistu,  tai sitten minä olen ketterämpi ja tarkempi sekä nopeampi.

No sinänsä yöheräämiset ei ole uutta. Meille on ihan normalia herätä keskellä yötä ja jopa katsoa telkkaria ja keskustella ja nukahdamme omia aikojamme uudelleen. Mutta se tapahtuu omasta tahdosta, ei sitä että herätetään juuri kun nukkuisin syvintä untani.

Joo tiedän että’ pidetään hulluna. Tämä todellakin on epänormaalia , myönnän. Mies ei suostu luopumaan nuoresta huostaanotetusta koirastamme koska sillä on ollut niin kova elämä, ja sitä päätöstä ei muuta mikään. Minä en luovu vanhasta koirastamme koska on vanha ja uskollinen koiramme, eikä muutenkaan olettaisi elävän enää enempää viittä vuotta jos elää 17 vuotiaaksi niin kuin edellinen. Jos tulee syöpä tai muuta kasvaimia en ala pitkittää elämää, mutta siitä huolimatta meidän koirat elää jostain syystä pitkään jolleivät jää auton alle. Turhaa antaa neuvoja koska mieheni ei kantansa muuta, joten joko eroan tai kestän tätä elämää, ja minä päätin kestää.

Ilta oli kova ja sitten koirahelvettiyö, joka tarkoitti vielä etten saanut unta. Puolikuolleena töihin enkä muista koska olisin ollut näin väsynyt kuin olin. Olen aina ajoissa n.20min. nyt leimasin kai minuutin vaja.

Kiva työpäivä sinänsä. Mutta loppu oli niin kiire ettei ollut mitään järkeä. Minun piti siirtä yksi juttu ja sanoin että onnistuu tottakai. Sitä ennen piti vaan tehdä yksi juttu ja teen sen ja hupseheijjaa..arvaa muistinko mitään. No pieni kahvitauko ja muistutus että siirsitkö sen, aijuu , en mutta seuraavaksi teen sen. Nostan perseeni penkistä ja menen ihan muihin hommiin ja loppujen lopuksi kun makaan kotona sängyssäni totean etten sitten siirtänyt sitä juttua ollenkaan. Hienoa…”huokaan” No ennen olisin muistanut tuollaisen ihan tosta noin vaan. Uudessa elämässäni kiire ja monta asiaa voi johtaa tähän . No asia ei onneksi ollut maailmanloppu, mutta silti ärsyttää ja muistuttaa minua joka kerta siitä että miksi asia on näin. Yksi vaihtoehtohan tietenkin on että minulla on alkava muistisairaus 😀

Palataakseni koiriini joka toden totta toi elämää elämäämme. Minähän otin yhden hyvin pienen elukan vanhan seuraksi. Vanha ei vaan leikkinyt tömän kanssa ja säälistä otin toisen pikkuisen seuraksi. helppoja koska olivat niin pieniä. No meidän mamu taas oli vahinko ja oli virhe päästä mieheni katsomaan. tosin pyysin ihan oikeasti vaan saadakseni jotain tekemistä. Joo no, virhe. Alussa kaikki meni hyvin , mutta kolmannen juoksun ja kymmensien veristen tappeluiden jälkeen tilanne on mitä on.

Yksi aamu salakuljetan makuuhuonekoiran ulos khh:een kautta, mutta vaanija huomasi tämän, enkä voinut palata sisälle eteiseen. No koira oli ulkona ja lopulta otin sen sisälle khh:een, mutta oli itse poistuttava ulkokautta vaanijan takia. Takaan etten mitenkään nauttinut juosta ulkona missä oli jo jäähilettä ruohikossa,  kun selvisin liukastumisesta terrasilla, totesin että ymmärrän hyvin meidän pienintä koiraa joka ei tykkää juosta ulkona varsinkaan jos on kylmää. On ihan hiton kylmää paljain varpain. juoksen puolen talon verran terrasin ovelle joka yllätys yllätys onkin lukossa!!!!!!!No voi perse…ei kun jatkaman matkaa pelkissä pikkareissa etuovelle. Joo piha on aidattu ja ajattelin että pääsen nopeammin kiipeämällä etuterrasille. Etu terrassi on korkealla, eli korkeampi kuin minä. Mutta kun otan välipuista kiinni, saan jalan ns.lattialle ja siitä sitten vaan heivaa ruhonsa ylös ja sitten heittää ketteränä jalan aidan yli ja lopulta toisen jalan.

Minähän olen juuri oikea sutjakka (en siis mikään 65kilonen) ja se ketterä ihminen.  Mutta liikkuu se isompikin massa kun on pakko ja varsinkin kun juoksee ympäri pihaa lähes alasti jonkun vitun koiranlauman takia. Saan kiittää luojaani siitä etten asu omakotialueella jossa olisi naapureita vieri vieressä. Olen miettinyt miltä tämäkin epsioodi näyttäisi mikäli sen voisi katsoa videoituna. Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, kukaan ei uskoisi että näitä mitä olen kokenut olisi edes totta, vaan se olisi väkisin tehty mukamas kiva elokuva. Oli jalanpohjat niin jäätynyt jo että tuntui etten sula ollenkaan. Olen ajatellut asian näin, että ehkä luoja antoi minulle kaikki nämä koirat jotta pysyn elämässä kiinni ja siinä hän ainakin onnistui enemmän kuin hyvin. Toki olisin voinut tyytyä hieman normaaliimpaankin elämään. Mutta empä ajatellut kuolemaa silloin , sen takaan.

Joo no saavun kotiin puolikuolleena, enkä edes kaupan kautta. Olen puhelimessa ja jatkan puhelua sohvalla istuen. Tiedän ettei pitäisi nukahtaa ja silti tiedän että niin käy koska olin niin , niin, niin ja vielä kerran niiiin väsynyt. Mieheni huomaa että olen syönyt hänen salmiakki pastillit. Ensimmäisenä hän sanoo jotain todella mukavaa taas,- söit sitten kaikki hänen salmiakit että syö nyt loputkin. Minä vedin sellaiset herneet nenääni että sanon serkulleni ettei hänen mies sanoisi ikinä noin rumasti hänelle. Juu ei sanoisi tuumattiin. Tunnustan syöneeni ne yksi yö kun iski nälkä , enkä jaksanut tehdä mitään ja yösyöminen ei muutenkaan kuulu tapoihin , mutta se outo olo kun silti on nälkä. Joo söin ne , söin söin. Mitä siitä, syöhän täällä muutkin mun ostamia karkkeja. Jeesus mikä meteli jostain hiton karkeista. Tulet kotiin ja joku alkaa keuhkomaan heti kättelyssä. Joo ja maksa sitten tämäkin lasku heti, koska se on sinun nettilasku. Paskanmarjat, koska joku hiton valokuitu liitty pelkästään minun nettiin. teki mieli haistattaa pitkät mutta muutan suuntelman julmemmaksi. En puhu mitään, en vittu sanaakaan. – Syötkö jotain? En vastaa vaan otan läppärin ja painun makuuhuoneeseen. Matkalla nappaan äidille  joululahjaksi ostamani karkit matkaan. Avaan wienernugaattirasian ja popsin niitä hetken vaikken niistä erikoisemmin edes välitä. Naps ja minulta lähti taju. Kuulen kun koira päästetään makuuhuoneeseen, mutta en sano mitään. herään sitten keskellä yötä pirteänä kuin peipponen olisiko kello ollut jotain kaksi yöllä ja täällä ollaan ja nyt on mennyt aamupalaksi vielä twistpussista puolet. Joo todellakin normaalia elämää. Mutta eipä tullut riideltyä.

Tänään on vapaapäivä joten siksikin tämä on mahdollista ja loppujen lopuksi ei ole mitään väliä mitä teen ja koska teen. Kohta voin nukkua jos haluan, tosin minua ei väsytä yhtään. Tämäkin juontaa kai siihen että tein niin pitkää yötä joskus yli 10 vuotta putkeen, että olen oppinut että väsymys tulee, mutta senkin yli pääsee. Nukku kun nukkuu ja minulla on onneksi siihen mahdollisuus kunnei ole lapsia kotona. Tosin tykkään kun on hyvä rytmi päällä ja siihen auttaa yleensä työ.

Joo nyt kai voisi laittaa pään tyynyyn ja yrittää nukkua hieman ja yrittä normalisoida elämänrytmini taas suht normaaliksi.

Hyvää aamua siis.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen onnekas ihminen koska minulla on todella hyviä ystäviä. Yksi joka on kulkenut matkani aikana mukana, tuli pieni ongelma, joten apua tarvittiin hevosten kanssa. Juttelimme tässä yksi ilta taas ja hän on tietoinen blogistani. Hän sanoi että kaipaisi lukea mitä minulle kuuluu tänään. Tuumasta toimeen siis.

Tänään herään ennen kellonsoittoa, koska jos olen jotain luvannut sen pidän. Eli ylös ja pakolliset hammaspesut sun muut. Kaivan tallivaatteet ja haen saappaat ja pipot sun muut ja kiroan ettei minulla ole kunnon hanskoja. Tosin sain yhdet pojalta viime jouluna, mutta herra yksin tietää missä nekin on.

Sitten autoon ja soitan kohtalokaverille niin kuin melkein joka aamu. Hänellä oli pientä hässäkkää töissä , joten radio on loppumatkan seuranani. Juontaja selittää jotain miten  on käynyt 11 kertaa kaupassa muistamatta ostaa vessapaperia. Puhuvat talouspaperista ja viimeinen veto on Ikean servetit jollei sitä wc paperia ole. Kunnes yksi tunnustaa käyttäneensä suodatinpapereita. Juontajat nauraa kippurassa, niin kuin minäkin, ja viimein nainen sanoo että , miten olis yrttiteepussit..Joo siis oikeasti nauroin, niin että mahaan sattui. Hyvä alku tähän päivään ajattelin.Myönnän että huumorintajuni on aika outoakin välillä.

Perillä ja työt alkakoot. Huomenna on itsenäisyyspäivä , niin meilläkin juhlittiin, ja ryhmä lapsia lauloi suomalaisia lauluja , oiskos ollut jopa virsi, kaikki päättyi tietenkin maammelauluun. En tajua miksi minun pitää mennä mukaan koska minähän viuraan jo ennen ensimmäistä säkeistöä. Eli itkin jälleen kerran eniten kaikista(ehkä ainut) ja koko ajan. Liikutuin myös pienestä ihmislapsesta joka selitti vakavana (lapset näytti aikuisille laulujen sanoja) jotain sanoista, ja oli hyvin virallinen. Ikää abt 7 😀 No itkut tuli itkettyä , kakkukahvit syötyä. Lopulta leimaan itseni ulos, ja työpäivä on loppunut.

Ajan suoraan kaverin luokse, topattuna hyvin ja valmistaudun tunnin parin hommiin. Olin jopa aamulla muistanut ottaa porkkanoita mukaan. No tallityöt oli tehty ja käyn sitten vaan pihalla syöttämässä porkkanat lempparihepalleni ja hänen kaverille. Toivon mukaan tämäkin edesauttaa tulevaa yhteistyötä, ettei heitä minua selästä. En mene tänään ratsastamaan koska kaverillani on meno.

Suuntaan kaupan kautta, ostin eilen nuudeleita kaupasta jotka olivat niin järkyttävän makuisia että takaan ja alleviivaan etten niitä osta enää ikinä. Onneksi ostin vaan kolme pakettia. Ostan jäävuorisalaattia ja raejuustoa. Onnensanat arvan ja pari riviä lottoa. Heitän kaksi euroa pelikoneeseen, ihan siksi koska niitä vanhanaikaisia koneita ei ole enään missään , mutta täällä oli, kaksi euroa muuttui yllättäen 46 euroksi. Kerrankin otan järjen käteen  ja otan rahat ja poistun. Taas olen vakuuttunut että olen tehnyt jotain hyvää, koska muuten en olisi voittanut.

Kotona pärisen kuin ampiainen kunnei autotalli ollut vapaana, joten räsymatto auton ikkunan päälle ja sisälle. Kokkaan koirille sapuskat ja syötän ne. Täytän astianpesukoneen ja huokaan ettei oikeasti tarvitse tehdä mitään muuta. On se hienoa oivaltaa kuinka onnekas on olla aikuinen, eikä tarvitse oikeasti tehdä mitään jollei halua. Siispä totean että olen levon tarpeessa. Kättä särkee koska loukkasin sen töissä edellispäivänä, mutta kyllä se siitä sitten ajan kanssa, ihme ettei tullut sen suurempaa mustelmaa.

Läppäri syliin ja selaan pakolliset faceilmoitukset ja jouduin vahingossa johonkin videoklippiin, missä poika tapaa isänsä ensimmäistä kertaa 37 vuoteen. Itken silmät päästäni. Katson lisää ja itken vielä enemmän. Musiikki ja hyvät laulajat vaan on niin mun juttu. Mutta se on yhtä kuin avaisi itkuhanat täysille. No tämäkin on ihan normia ja aina silloin tällöin voin jumittautua pidemmäksikin aikaa kuuntelemaan musiikkia.

Sitten muistan Vanessa Mayn. Laitoinkin linkin, joka onnistui ihan sattumalta linkittämään tänne. Aloitin oikeasti videoimalla sen puhelimellani, mutta muisti oli täynnä. Jotenkin sitten koitin painaa jotain ja hupsistas se olikin linkitettynä jo. Hienoa.(tarkoitus tälläkin ajattelen tietenkin)

Muistotilaisuudessamme soitimme musiikkia. En ymmärrä miten ajattelin että olisi ollut liikaa soittaa kolme kappaletta. Joten valitsin isän ja pojan valitseman , valkeaa unelmaa. Unelmastahan tuli ihan vahingossa Matun hautajaisten teema. Matias jos joku uskoi omiin unelmiinsa . Toinen oli Matun kihlatun valitsema, eli Oikeesti. Ja asetin heidän toiveet omani edellä. Harmittaa kyllä jälkeenpäin. Mutta siksi linkitin sen ja sydämessäni, Warm air on minun kappaleeni Matulle, eli meidän biisi. Siinä ei ole sanoja, mutta kun sitä oikein kuuntelee, se kertoo kaiken mitä minä koen ja se toimii vieläkin ja tulee aina toimimaan. Joten soittakoot sen sitten vaikka minunkin hautajaisissa.

Mies teki ruokaa ja söimme. Mietin laitanko saunan päälle ja tyydynkö vaan suihkuun.

Huomenna on uusi tallireissu, ja jos työpäivän ja tallihommien jälkeen jaksan , ehkä ratsastan. En mieti asioita sen tarkemmin. Mutta kiire ei ainakaan ole. Välillä tulee niin paljon käveltyä että jalat tosiaankin vaan kaipaa lähöilyä.

Jessus miten tylsä loppujen lopuksi, mutta tämä on aika pitkälti sitä arkipäivää mitä elän. Ei mitään ihmeellistä ja silti osaan oikeasti arvostaa niitä pieniä tähtihetkiä tällaisenkin päivän aikana. Tänään se oli hyvät radiojuontajat ja kaksi ahmatti-turpaa joka hamuili porkkanoita kädestäni.

No puolen tunnin suihku ja ripitystä mieheltäni. Kaveri soittaa kuulumisia Kaijan konsertista. Toki ihmettelee myös miksi kuvat jotka latasi faceen meni vaan kaverin sivuille. ”ammattilaisena” neuvon ne kolme pistettä oikeassa ylänurkassa ja siitä kohta poista. Kuusi kuvaa oli luultavasti hänen mielestä syy siihen miksi Kaijan kuvasta näkyi vaan jalat. Nauroin katketakseni. Eeeei kyllä ne näkyy jos klikkaat kuva kuvalta auki, väitän. Jaa sano kaveri, no sitten poistimme ne ihan turhaan, että mikset sanonut. No kunnet kysynyt. Nii mutta onhan sekin mahdollista että otitte vaan Kaijan jaloista kuvat. Nauramme niin paljoin ettei puhumisesta meinaa tulla mitään. Kyllä se Kaijan pääkin ilmestyy kun klikkaat yksin sitä kuvaa, siis luulen ainakin. No miten saan ne kuvat omille sivuille. No klikkaat siihen mitä mietit kohtaan ja lisäät vaan kuvat. Kysymyksiä sateli ja yhtä pönttöjä vastauksia tuli kun oli kysymyksetkin. Totesin etten ole IT-tukihenkilö koska emmää muuten näitä paskahommia tekis. Joo, teeveessä pyörii suomiteemaa ja täytyy sanoa että olen kyllä ylpeä sukujuuristani, isästäni joka puolusti maatamme ja kantoi sirpaleita mukanaan kuolemaansa asti. Ihme juttu miten vahva tunne , johtuneeko lapsikuorosta tai mistä lie.

Kiitollisena sotiemme sankareille sekä suomen hevosille joka puolusti maatamme.

 

Tuli tässä mieleeni yksi päivä. Surussa ei aina tule miettineeksi ettei kaikki ajattele kaikesta aina niin kuin itse miettii. Sitä loukkaantuu kun joku tekee jonkun asian väärin, tai niin kunnet  ainakaan itse tekisi.

Me surimme kyllä niin monessa asiassa eri tavalla. Se mikä minusta oli hyvä juttu , oli miehelleni kauhistus. Me melkeinpä jopa riitelimme kerran haudan äärellä kynttilöiden määrästä. Uskomatonta mutta totta.

Tämähän tuntuu kuin vääntäisi asioita rautalangasta, kukakohan ei tätä tietäisi. Niimpä, kunnes itse elät tässä todellisuudessa.

Toinen asia on ettei saa unohtaa itsensä.

Kirjoitanhan ihan basic asioista, jonka tietää jopa he jotka eivät ole menettäneet lapsensa.

On niin hyvä kun ihmiset ymmärtää eikö? On on.

Kaikki suremme eri tavalla, aika parantaa haavat, ja ota se aika itsellesi ja kyllä se siitä..tuttua eikö?..On on, niin monelle ja voi sitä sympatian ja ymmärrysten määrää. Myötuntoa kyllä pursuaa kun puhutaan yleisellä tasolla.On niin hyviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä ja neuvoja satelee. KUNNES tulee realitysarjaa..eli tätä ihan oikeaa elämää.

Kun olet siinä tilassa missä oikeasti ei vaan ole hyvä olla. Ei missään. Kun ajatukset silti pyörii päässä kaikesta ja haluat sitä ja tätä ja silti kaikki tuntuu olevan suoraan sanottuna jotain hallitsematonta kaaosta , kaikkien velvollisuuksien keskellä.

Kello tikittää edelleen. TIK TAK; TIK ; TAK: Elämä ei loppunutkaan. Et kuollutkaan, et pääse yli etkä ali. Mikään ei lohduta sinua. On hyviä hetkiä ja pahoja aikoja. Kaikki heittää sinua kuin olisit kuivausrummussa, välillä pysähtyy, välillä mennään niin että soi. Nukut, uuvut , raahaat itseäsi, ja kaiken tämän keskellä sinun pitää hoitaa se ja se ja vielä toikin asia. Rahaakin pitäisi saada. Jos olet yrittäjä mietit onko sinulla edes varaa olla poissa. Kaikki maksaa.
Jos olet työntekijä joudut hakemaan sairauslomaa. Ja silti et voi hyvin.

Olet kotona , olet ehkä hoitanut tärkeimmät asiasi. Lapsi on jo haudattu , mutta vielä pitää hoitaa asioita. Murehdit lapsiasi ja yrität edes suoriutua niitä asioita. Pelkäät ehkä puolisosi puolesta. Itsellänihän mies oli menossa leikkaukseen kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Joo takaan etten tiedä mitä olisin itseäni neuvonnut, joten oli vaan otettava päivä kerrallaan.

Sitten se tärkein. Sinä itse! Miten minä voin parantua jotta muu perhe voisi paremmin? Koska ilman sitä voimaa mitä tarvitsee, ei vaan voi auttaa ketään toista.

Mitä ihminen voi tehdä kun ei voi hyvin kotona, eikä silti jaksa olla töissä? Siinäpä pulma. Ajatuksissa kuitenkin  miettii , koska tämä menee ohi, koska on edes siedettävä olo. On pelkoja mitä työkaverit ajattelee, on pelkoja saanko potkut, loppuuko sopimukset. Takaan ja alleviivaan että mikäli olisin ollut määräaikaisella sopimuksella työntekijänä, minulla ei olisi ollut jatkoa.  Sinänsä minulla ei ollut vaihtoehtoja, olin yrittäjä ja minulla oli sopimus. Maksa tai tee työ.

Yhteinen tekijä taas se, että on vaan tehtävä valintoja.

Mikäli olisin ollut vakituinen työntekijä, olisin hakenut sairauslomaa. Keskustelisin siitä miten voin olla töissä, mikäli välillä tuntuu siltä että seinät kaatuu päälle kotonakin. Ehdottaisin ehkä lyhyempää päivää, tai vuoroviikko töitä ja vapaata. On ymmärrettävä että oma terveys menee ihan kaiken edellä. On mentävä sen yli ettei välitä mitä joku siitä ajattelee. Jos se pahin  mitä enää lapsen kuoleman jälkeen voi olla,  on närkästyneitä pahaa puhuvia ihmisiä tai ymmärtämätön pomo, niin mitä siitä loppujen lopuksi ?

Työntekijänä sinulla on kuitenkin oikeuksia. On olemassa ymmärtäväisiäkin ihmisiä. Mikäli sopimuksia ei synny, on valittava sairausloman ja raatamisen välillä. Mikäli valitset väärin , eli luultavammin työn, vaikka tunnet itsesi uupuneeksi, kehosi kyllä laittaa siihen ennen pitkään stopin. Silloin vaan olet mennyt niin paljon takapakkia ja sieltä on aina vaan vaikeampaa nousta ylös.

Unohda ne ihmiset jotka alussa oli niin ymmärtäväisiä mutta jo tovin kuluttua on sitä mieltä, että kyllä tässä ajassa jo olisi pitänyt päästä jaloilleen.

Sanat on vaan sanoja, ja psyykkaa itsesi siihen tilaan että olet jo luonnut omat sääntösi mitä olet valmis tekemään oman ja perheesi hyvinvoinnin edistämiseksi. Vastuuntuntoinen ihminen ei harrasta mitään huuhaalomia. Jos olet sitä mieltä että olet sellainen ihminen joka aina olet hoitanut työsi. Olet ollut poissa hyvästä syystä aina, etkä minkään keksityn nuhan takia. Ole poissa, ja vieläpä hyvällä omatunnolla.

Sillä ei ole mitään merkitystä mitä naapurin akka on mieltä. Se ei ole sinun ongelmasi miten he selviää töistään, koska jos olisit kuollut se ongelma olisi heillä kuitenkin edessä. Et ole huono ihminen jollet jaksa. Voit olla jopa vaaraksi mulle mikäli et ole työkykyinen. Tiedät itse vastuusi mikä sinulla on oletpa missä työssä hyvänsä. Ainakin itse toivon etten joudu kenenkään operoitavaksi joka juuri on menettänyt lapsensa, koska minä jos joku tiedän mitä se on olla töissä kun aivot jäi kotiin. Ei ole pelkkä työ, on myös työmatkat!

Puoliuupunut ihminen joka ei koe olevansa työkykyinen, ei ainakaan parane sillä että on töissä. Joko menet huonompaan kuntoon tai sitten sippaat kokonaan. Paremmaksi se ei ainakaan mene.

Mene kun siltä tuntuu, yritä ja tunnustele.

Jos jäät sairauslomalle, ja voit huonosti, ota mieluummin joku rutiini päiviisi, joka tavallaan korvaa työn joka saa ajatukset pois, vaikka et jaksakkaan tehdä täyttä päivää. Oli se mikä hyvänsä juttu, vaikka punttisali tai mikä tahansa muu harratus joka vie ajatukset muualle, sieltä on kuitenkin helpompi olla poissa kun töistä. Itse ainakin koen että on helpompaa pyytää pidempi sairausloma ja ottaa jotain joka korvaa työn, koska sieltä voi olla pois jollei jaksa. Jää se henkinen paha olo pois. Olettaisi että se on työnantajallekkin helpompaa ottaa korvaava ihminen pidemmäksi aikaa tilalle kun tietää sairausloman pituuden.

Suru vaan vie aikaa, ja vaikka tuntuu että olet surrut kauan, ole hyvä ja katso kalenteria. Puoli vuotta on henkäys. Jos minun pitäisi joku aika määrittää, se on se pienin mahdollinen mitä on pakko sanoa jos pakotattaisiin. Silti takapakkia voi tulla senkin jälkeen. Jopa vuodenkin jälkeen. Sehän tuntuu hurjan pitkältä ajalta, mutta ei ole sitä ollenkaan. Jos on mahdollista parannella itseään takaan että se on kaikille parempi vaihtoehto. Työnantaja saa sen hyvän luotettavan työntekijänsä takaisin vaikka olisit vuoden poissa.

Jos on mahdollista pyydä pidempi vapaa, jos se tuntuu henkisesti paremmalta vaihtoehdolta, ja jos se vaan on taloudellisesti mahdollista.

Muista myös se, että se aika kun kaikki tuntuu pahalta. Kunnei ole missään hyvä olla, sekin aika menee ohi. Tiedän että se aika tuntuu pitkältä, usein sen takia että otamme myös murheita kantaaksemme surunkin keskellä. Turhat murheet pois. Tärkeät asiat hoidat ja se on perheen hyvinvointi , eli mahdolliset muut lapset, puoliso ja sinä itse.

Kaikki muut asiat voi neuvotella, ainakin yrittää. Kun se on tehty katsotaan mitä tuloksilla voi tehdä. Jonkun hinnan joutuu aina maksamaan tavalla tai toisella. Keskity hyviin asioihin, monesta asiasta selviää . Minäkin selvisin.

 

 

 

Taas ei ole kuin päiviä jouluun. Kuinka monessa surukodissa odotetaan kauhulla tätäkin tulevaa joulua. Joulu on itselleni ristiriitainen juhla. Joulu on silti aina joulu ja merkitsee minulle perhejuhlaa. Mitkään pääsisäiset tai juhannukset ei vedä vertoja joululle. Juhannusta vietin ja pidin toki juhannuksesta koska siitäkin on hyviä muistoja edesmenneen kaverini takia. Me vietimme monet perhejuhannukset yhdessä mökillä. Oli auringonottoa, rosvopaistia, grillaamista, kokkoa ja paljon muuta. Mutta ennenkaikkea se oli minulle lasten yhdessäoloa perheidemme kanssa. Muuten pidän juhannusta lähinnä ryyppyjuhlana ja ensimmäisenä tulee mieleeni arvuuttelut kuinka moni  hukkuu ja uutiset kun luvut kasvaa ja taas löytyi joku hukkunut.

Eli en kai vaan ole pyhäihminen. En tykkää joulukoristeista, en joululauluista jotka soi kaupoissa, en siitä hysteriasta. Pidän joulumarkkinoista hiukan, kynttilöistä, hautausmaasta öisin, jopa joululauluista kirkossa. Joskus koristelin enemmän, pidin jopa kynttelikköä ja näin oikeasti vaivaa tehdä hieman joulua. Puin lapsetkin parempiin vaatteihin. Joulu lökäreissä tuntuu melkeinpä pyhäinhäväistykseltä.

Joulu tuo konkreettisesti aina ilmi sen mitä jäi, eli me kolme. Alussa en halunut pilata kenenkään joulua, enkä kyllä todellakaan hössöttänyt tai esittänyt reippaampaa kun olin. Mieheni haluaa itse aina olla kotona. En halua ajella ympäri sinne ja tänne itsekkään. Oma joulu on se ainoa oikea joulu. Se mitä se meidän joulu oli, on todellakin ollutta ja mennyttä.

Meidän joulu oli lasten joulu, ja mikään muu asia ei saa joulun tuntumaan joululta. Valitettavaa on lukea että monen lapsen joulu pilataan alkoholilla. Viina, lapset ja juhlat on kombo mitä inhoan ja se suututtaa minua, ärsyttää, oksettaa, säälittää enkä löydä mitään hyvää syytä miksi pitäisi juoda lasten läsnäollessa, varsinkaan jollei osata ottaa alkoholia kohtuudella.

En tuomitse ihmisiä jotka juo, mutta itselleni lapset meni aina sen edellä ja halusin että jos jotain sattuu on edes joku joka on selvä. Ryyppyjuhlat ei vaan ole minun juttuni, ja toiseksi voin aina niin pahoin, joten totesin että pääsee helpomalla kunnei juo. Minusta olisi itsekästä mikäli joulun huipennus vaan olisi pikkuhiljaa humaltua ja lopulta päästä käsiksi siihen hienoon konjakkipulloon , koska lapsethan leikki uusille leluillaan. Yök, yök ja yök. Olen ehkä nipo mutta näin vaan ajattelen.

Tässä kohtaa olen tyytyväinen että meidän joulut oli perheen ja ennen kaikkea lasten juhla. Oletan että potisin huonoa omatuntoa mikäli joulut olisi jotain muuta kuin hyviä muistoja. Hyvät muistot toki sattuu siinä missä huonotkin, mutta on sentään silti hyviä.

En aijo esittää mitään pyhimystä, tiedän kyllä mikä on känni, krapula ja paha olo. Alkoholi= pelkoa että jotain sattuu.

Joulu ja muut pyhät on myös lapsensa menettäneelle uusi asia,  tulee se ensimmäinen  juhlapäivä. Lapsen syntymäpäivä, joulu, nimipäivä , juhannus , hiihtoloma, hautauspäivä, kuolinpäivä tai jotain muuta mikä liittyy vahvasti yhdessäoloon tai suoraan lapseen.

Minulle yksi tärkeimmistä oli ehdottomasti Joulu, ja tottakai syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Pelkäsin näitä pyhiä ja ne saa merkillisen tunteen ettei se päivä vaan voi mennä ohi, ihan kunnei se merkitsisi mitään. Tuntuu myös ihan hiton tyhmältä olla töissä jos lapsella on syntymäpäivä. Jouluna se tyhj’ä paikka todellakin tuntuu luissa ja ytimissä. Muut ostaa lahjoja lapsilleen ja saa viettää iloista joulua yhdessä , koko EHJÄ perhe voi kokoontua. Vaikka olisin eronnut minulla olisi kuitenkin koko perheeni elossa. Vaikka lapset olisivat isällään ja minä yksin jouluaaton, lapseni olisi elossa ja saisin ne joku toinen päivä joka olisi meidän joulu. Mutta kun pöydässä on yksi tyhjä paikka, joka ei täyty vaikka olisi mikä päivä, se vaan on niin syvältä kun olla ja voi. Joulu ei vaan enää ole täydellinen joulu , ei ikinä, eikä sen merkitys tule koskaan olemaan sitä mitä se oli.

Kaikki mitä teimme yhdessä, mitä pojat teki yhdessä vuodesta toiseen on pois pyyhittyä. Me emme vanhempina voi korvata Matiaksen paikkaa, koska me olemme vaan se mitä olemme. Meidän joulut olivat niin huumoria täynnä, ettei se vaan onnistu ilman Matua.

Ensimmäiset vuodet Matun kuoleman jälkeen, voin rehellisesti sanoa että joulu suorastaan oksetti minua. En ole koskaan ollut kateellinen kenellekään ketä saa juhlia perheensä kanssa, mutta kun itse olet vajaassa perheessä, annan muiden mieluummin nauttia täysin ja hyvällä omatunnolla jouluistaan, ilman minun muistutusta siitä ettei kaikilla ole yhtä hauskaa.

Jos jotain inhosin , niin se oli joulukortit. HYVÄÄ joulua. Täytyy kyllä sanoa että lokeroin ja tein kyllä aikamoisia analyysejä ihmisistä jo pelkästään joulukorttien perusteella. Taatusti oli ajattelemattomia ihmisiäkin joukossa, mutta kyllä ne kortit vaan erotti joukosta jotka todellakin ajatteli meitä. Sain jopa kommentin eräältä joka toivotti hyvää joulua, että tämä nyt on meidän joulukortti ja elämä, kun oli kuvia koko perheestä. Ei se minun maailmaani romuttanut, en minä ollut kateellinen heille, mutta kyllä se kertoi minulle paljon siitä millainen hän itse oli ihmisenä. Oma valinta ajattelin. Siinä kohtaa kun pitää selittää miksi laittaa määrätynlaisen kortin, ihminen ei ole minusta järkevä. Tulihan paljonkin kortteja jotka ihmiset ottavat lapsistaan, mutta tiedät kyllä ketä niitä tekee, eikä he selittele asioita.

Jos haluaa yrittää satuttaa minua, siitä vaan, ihmisistä pääsee kyllä eroon. Puhelimesta saa numerot poistettua.Minä en oikeasti edes jaksa noteerata koska se on turhaa. Tuollaisiin asioihin ei ehkä kaikki kiinnitä huomiota surevissakaan, mutta minä nyt satuin kuulumaan siihen joukkoon. Mieheni tuskin noteeraa kortteja ollenkaan, kunhan lukee keneltä se on ja se on siinä. En säilytä enää kortteja vaan roskiin ne lentää kunhan on ensin ollut esillä joulunajan. Erityiset kortit jotka huutaa että minut on valittu harkiten tai erityisen suloiset kortit taas voi olla esillä vuosiakin. Muistan aina yhden pienen pingviinikortin ja sama henkilö ostaa joka vuosi harkitun kortin. Se kertoo paljon hänestä ihmisenä, ja olen onnekas että näin on.

Jeesus miten paljon asiaa jostain hiton joulukorteista ! No itse en lähetä enää joulukortteja kuin hyvin, hyvin harvalle. Oikein vanhalle ihmiselle voin lähettää tai hyvin,  hyvin tärkeälle ihmiselle mitä en muuten tapaa usein. Niitä hyviä mitä näen voi hekin jäädä ilman, mutta en ota stressiä, minä en enää vaan pidä joulusta.

Usein pelot ennen juhlapyhiä pelottaa ja usein kuulee miten ei-menettäneet , ottaa juuri nämä asiat esille. -On taatusti ihan kauheeeeeta kun on joulukin tulossa.

Sureville sanon. Paskan marjat. Kyllä siitä selviää. Usein aika ennen varsinaista päivää on pelottavampi ja syö sinua sisältä koska voit pelätä sitä päivää. Kun se päivä tulee , se voi osoittautua helpommaksi kun mitä kuvitteli. Ei siihen kaadu. Jos itket, mitä siitä? Suret tasan tarkkaan lastasi yhtä paljon oli joulu tai ei. Kun on se huono hetki, se ei katso päivämäärää. Joku voi romahtaa , mutta suurin osa kenen kanssa minä olen keskustellut on siitä selvinnyt. Mikään ei muutenkaan tule koskaan olemaan samaa ja tottakai se tuntuu, niin kuin minustakin tuntuu pahimmalta juuri jouluaattona. Silloin se tyhjä paikka on tyhjimmillään.

Kuin ihmisiä kuolee loppuvuodesta, moni tokaisee usein miten harmillista se on juuri näin ennen joulua. Mikä on tarpeeksi kaukaa jouluaatosta? Meillä kuoli lapsi elokuussa ja minusta tuntui että joulu oli jo siinä. Minä pakenin koko jouluhössötystä laivamatkalle, jotta elossa olevalla lapsellani olisi jotain muuta mietittävää kun se että kaikki odottaa joulua ja joka puolella soi joululaulut iloisesti.Viikkoa ennen joulua lähdimme ja juuri sinä päivänä soittaa kuolemansyyn selvittäjä. JIPPII!

Ensimmäinen vuosi on aina ensimmäinen vuosi ja kaikki tuntuu olevan liikaa. Kohtaat kaikki ensimmäistä kertaa.

Tee asiat niin mikä tuntuu teidän perheelltä oikealta. Jos se on kopio edellisistä jouluista ja traditiot tuntuu tärkeältä, tee niin. Jos se on pako ulkomaille, lähde matkalle. Jos se on jotain siltä väliltä , kehitä jotain mukamas joulua. Takaan silti ettei se joulu kuitenkaan ole täydellisen ilon joulu.

Minun joulu oli jotain siltä väliltä. Halusin olla niiden ihmisten kanssa joka oikeasti aina on ollut läheinen, eli tasan tarkkaan oma poikani ja mieheni ja piste. Toiseksi ajattelin tottakai poikaani ensimmäisenä. Niin julmalta kun se kuulostaakin, miehiä voi vaihtaa, mieheni voi haluta eron, voin itse haluta uudelleen naimisiin , minulla voi olla uusi mies, mutta lapseni on aina lapseni , häntä en unohda , en halua unohtaa, hän on lapseni haluan tai en ja minä nyt satun rakastamaan häntä niin paljon, kuin äiti lastaan voi rakastaa. Toki rakastan miestäni edelleen ja olen siitä ihan suunnattoman onnellinen , koska kukaan muu ei ikimaailmassa pysty ymmärtämään mitä me olemme menettäneet, paremmin kuin minun mieheni. En voisi ikinä kuvitella vieväni ketään vierasta miestä poikani haudalle. Matiaksella oli tasan tarkkaan maailman paras isä joka rakasti häntä niin paljon kuin mies rakastaa voi. Vaikka mitä tapahtuisi mikään ei tätä muuta.

Mieheni haluaa aina olla omassa kodissamme ja hän inhoaa sitä että syömme myöhään kotona , hän haluaa keskittyä ruoalaittoon ja hän viihtyy kotona. Päätös oli helppo, me olisimme kotona. Olemme aina tehneet joululaatikot itse ja se oli mieheni päätös  joten niin teimme nyttenkin. Pojan takia me teimme joulun ja minä myös mieheni takia. Pojan takia me lainasimme pari lasta, jotta traditiot unohtuisi. Epätoivoinen yritys tehdä joulua. Vaikka olisi mennyt puoli vuotta siitä kun lapsi kuoli, joulu on silti liian lähellä. En todellakaan voi sanoa mitään aikaa joka olisi sopiva, mutta kyllä ensimmäinen joulu on aina ensimmäinen joulu. Olet ehkä juuri saanut tiedon, tai olet juuri saanut lapsesi haudattu ja juuri ymmärtänyt että oikeasti lapsesi ei tule takaisin. Tiedät että oikean oikeasti vietät ensimmäisen joulusi lapsesi syntymän jälkeen ilman häntä.

Kehoitan karsimaan kaikki turhat stressit pois. Keskittymään siihen mikä on tärkeintä ja joka säästää eniten voimia. Jos se on sitä että ensimmäisen kerran ostat valmiit laatikot, niin takaan ettei he jolle menetetty rakas merkitsi jotain, tuskin huomaa laatikot. Ensimmäinen joulu on suoritus. Jos olit se joka kirjoitti kortteja, tulee sekin eteesi ettet enää kirjoita terveisin..äiti, isä , lapsiA , lapsi B ja sitten jää se kohta missä mietit ja pohdit päässäsi että joko laitat sinulle vaillinaisen kortin ilman sitä tärkeintä nimeä. Tai sitten laitat enkeli se ja se, ja pohdit pidetäänkö sinua hulluna. Tai sitten et lähetä ainoata korttia enää. Minusta tuntui hiton vaikealta jättää Matiaksen nimi pois.Yksi vinkki on laittaa toivoo perhe X . Silloin lapsesi  on mukana 😀

Sitten tulee syntymäpäivä. Miten tyhjältä tuntuukaan postilaatikko kunnei tule yhtäkään syntymäpäiväkorttia. Miten hylätyltä tuntuu kunnei kukaan edes soita tai sano mitään. Kun Matias täytti, siis piti täyttää 20 vuotta , äitini lupasi minulle uuden pesukoneen. Se tuntui hyvältä , oikeasti tuntuu sikakivalta että jollakin tavalla Matu muisteltiin tai huomioitiin se päivä jollakin tavalla kuitenkin. Pesukone meni koko meidän perhelle kuitenkin, lahjahan oli meille iso lahja, ei mikään 20,- kukkakimppu, ja siksi pesukone sopi minusta oikein hyvältä 20 vuotislahjaksi. Äiti halusi myös osallistua hautajaiskustannuksiin, jonka koin lahjaksi Matiakselle. Saimme muutama sata euroa , tai Matias sai. Ei se ollut se raha, ei se mitä sillä sai, ei se helpottanut mitään, vaan se ajatus. Äiti halusi jollakin tavalla viimeisen kerran muistaa Matua ja se oli se juttu, ja olen ikuisesti siitä kiitollinen. Arkkuraha sanoi äiti.

Äiti on aina ollut hyvin tarkka siitä että on tasapuolinen. Joten kun veljeni halusi tietosanakirja sarjan, äiti alkoi vaatimalla vaatia että minunkin pitää valita jotain kirjoja. Sanoin etten ole pätkän vertaa kiinnostunut hänen kirjoistaan, etten oikeasti halua yhtään kirjaa. Mutta äiti vaatimalla vaati , ja lopulta otin hänen mielikseni naistentaudit ja lastentaudit kirjat. 🙂 Selasin ne kai huvikseni läpi ja sen jälkeen ne joutui vinttiin jossa ne kai on edelleen, mikäli hiiret ei niistä ole tehnyt selvää.

Tasapuolisuus oli myöskin Matiakselle tärkeä asia. Kun vaihdoimme koulua ja hän sai ensimmäisen jälki istunnon. Syy oli se kun kaverin pallo lensi katolle , niin ketteränä poikana hän halusi auttaa kaveriaan, ja meni tietenkin katolle hakemaan sen kirjan. Jossain kohtaa hän hyppäsi roskiksen päälle jonka kansi kai hiukan painui kasaan. Jälki istuntohan siitä seurasi. Minkä minä ymmärsin enemmän kuin hyvin. Opettaja jätti pojan luokkaan ja sanoi että jälki istunnon määrä on yksi tunti. Poika istui nätisti pulpettiin  ja opettaja lähti luokasta. Opettaja palaa ja poikaa ei näy missään. Poika oli lähtenyt kävelemään kotiin (10km) koska tunti oli kulunut. Opettaja lähti autolla perään ja löysikin pojan kävelemästä ja otti kyytiin ja heitti kotiin. Hän soitti ja selitti tapahtuneen ja sanoi, että poika sai jälki istunnon jolloin rangaistus on suoritettu, kävely ei kuulu rangaistukseen. Hän pyysi Matiakselta anteeksi ettei ollut huomannut sanoa että opettajan kuuluu tulla päästämään poika pois . Kysyin pojalta myöhemmin mitä hän pitää opettajastaan. Vastaus oli lyhyt. Ainakin hän on oikeudenmukainen.

Matias kertoi paljon asioistaan ja lopulta kun olin nauranut kaikille hänen jutuilleen, päätin kirjoittaa osan ylös. Tein kyseiselle opettajalle kirjan jossa hänet oli mainittu monet kerrat ruokapöydässämme. Miten opettaja vaihtoi sen ja sen tytön kanssa kurkut tomaatteihin, ja monta hauskaa kouluarjen juttuja mitkä Matiaksen mielestä oli hauskoja tai tosi hyviä juttuja.

Matias ei ymmärtänyt miten aikoinaan toinen opettaja oli kysynyt kuka syö aamuisin aamupalaa. Kaikkien piti viitata kuka on syönnyt aamupalaa. Matias ei viitannut.Joten kun seuraavaksi oli ruoka, Matias oli viimeinen jonossa , rangaistukseksi siitä ettei ollut syönyt kotona aamupalaa. Eikö Matiaksen olisi kuulunut olla jonon ensimmäisenä? Oppiko poika olemaan rehellinen tästä? No, me vaihdoimme koulua, joka toki ei johtunut siitä että Matu oli jonossa viimeisenä. Nätisti sanottuna , ajatusmaailmamme eivät kohdanneet.

Siksi minusta oli kivaa että äitini muisti Matuakin vaikka olikin jo kuollut. Äiti oli oikeudenmukainen tavallaan vieläkin, ja ainakin poika oli hänen mielessä. Mikään ei ole niin ahdistavaa kun yrittää selittä lapselle miksi on tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, ja vielä se että pääset helpomalla kun silti vaan nyt teet näin ja näin.

No pikkuveli pisti paremmaksi. Hän tuli koulusta lappu mukanaan että piti kirjoittaa 50 tai oliko sata kertaa. -Lupaan etten ikinä enään heitä lumipalloja ikkunaan. Poika toi lapun joka oli taitettu ja pyysi allekirjoitustani. Sanoin että haluan lukea lapun ensin. Poika sanoi ettei ollut heittänyt lumipalloa ikkunaan joten hän ei myöskään kirjoita tällaista. Sanoin että uskon häntä mutta miten minusta tuntuu että pääset helpommalla kirjoittamalla tämä ja sitten se on ohi. Poika toi lapun jossa oli yhtäläismerkkejä täynnä. Sanoin että se tuskin kelpaa. Mutta poika ei antanut periksi. Sanoin että sinun pitää keskustella opettajan kanssa tästä asiasta. En tiedä keskusteliko , mutta koskaan ei tullut mitään lappua tästä asiasta.

Toisen kerran vihainen pariskunta tulee työpaikalleni kurainen takki mukanaan ja äiti huutaa miten kamala lapsi minulla on. Miten hänen lastaan on retuutettu ja saan korvata tämän takin . Sanoin etten tiedä tapahtuneesta mitään. Soitin kotiin ja pyysin poikani versiota tapahtuneesta. Poika selitti miten poika aina haukkui häntä vaikka miksi, ja lopulta poika oli heittänyt tiiliskiven hänen selkäänsä. Poikani oli suuttunut ja tönäissyt pojan , ja koska oli jo silloin isonkokoinen, poika kaatui kuraojaan.

Toistin poikani sanoja pariskunnalle sanasta sanaan ja sanoin että toki pesetän takin ja olen pahoillaani tapahtuneesta mutta ymmärrän poikaani. Jolloin isä sanoi että kaikki mitä kerroin kuulostaa juuri heidän pojan sanoilta ja niin lähti pariskunta takkeineen. Kotona poika odotti kauhulla ja ihmetteli miten oikeudenmukainen isä oli ollut, joka oikeasti uskoi että omakin poika voi olla syyllinen. Voi kunpa kaikki asiat aina menisi  aikustenkin elämässä näin, eli oikein.

Ne asiat mitkä on omassa perheessä tärkeitä, uskon vaikuttavan yhtä paljon kuin tietenkin meidän luonteet. Siksi kaikki asiat mitä minä olen kokenut ei tietenkään ole yksi yhteen toisen perheen kanssa, joka silti on täysin samassa surullisessa asemassa. Mutta omassa surussaan nämä asiat mitkä itselleen merkitsee jotain , korostuu ihan yllättävissäkin tilanteissa, kuten ne sataset mitkä saimme Matun 20 vuotispäivän kunniaksi.

Tottakai kaikki on uutta ja sekin pelottaa. Mutta olen myös sitä mieltä että myökin ne pelot mitä on meissä sisimmissään voi myöskin korostua ja ne voi jopa olla taakka surussa. Siksi kirjoitin tossa aikaisemmin että olen onnellinen etten itse ole ollut umpihumalassa ja lapset omillaan joulunakaan. Suurin osa vanhemmistahan kuitenkin pyrkii huolehtimaan lapsistaan. Varoitamme heitä ja yritämme opettaa heitä varomaan kun me emme ole mukana. Opetamme ylittämään tietä ja katsomaan molempiin suuntiin. Ei saa lähteä vieraan matkaan ja tuhat muuta asiaa.

Onnettomuuksilta ei voi välttyä ja onneksi kaikki onnettomuudet ei aina johda kuolemaan. Mutta miettikää sitä kun se sattuu , se pieninkin onnettomuus, miten me usein syyllistämme itseämme. Ehkä kannat lastasi olkapäillä ja lapsesi lyökin päänsä ovenkarmiin. Jätät kuuman pellin liian lähellä hellan reunaa ja lapsi kurkottaa katsomaan ja polttaakin huulensa peltiin.

Meillä Matias sai kerran kuumaa kahvia päälleen ja joka poltti koko vatsan ja toisen käden. Vammat olivat vakavat, mutta ei onneksi vaatinut sairaalahoitoa, mutta lääkärinkäyntejä. Miten vihainen olinkaan itselleni. En ollut itse paikalla ja viha purkautui tottakai isään. Miten minä syyllistin itseni että olin ottanut sitä omaa aikaa ja kävin kaupungilla vaateostoksilla ja jätin lapseni vahtimatta. Miten minä en ollut paikalla ja pitänyt vielä kauemmin lastani veden alla. Miten minusta tuntui ettei kukaan muu ymmärtänyt mitä olisi pitänyt tehdä. Miten koin että vain ja ainoastaan minä olisin tehnyt kaiken oikein, ja varsinkin ettei sitä olisi tapahtunut jos minä olisin ollut paikalla. Miten minä syyllistin itseäni tästä , se oli sanoin kuvamatonta.

Tai kun pienempää poikaa puri koira kasvoihin juuri kun minä olin poissa. Tarkoitus oli hakea naapurista viiniä koska tuli yllätysvieraita. Minähän olisin (mukamas)lukenut sen koiran eleet, joka ei ollut oma koiramme. Jessus sitä syyllistämisen tunnetta. Onneksi hampaat osui keskelle nenää ja  alaleukaan.

Ihmiselämä on tuhansia vaaratilanteita täynnä ja silti niitä onnettomuuksia tapahtuu. Erona se, että kenen lapsi jää henkiin on onnekas. Selivitään pelkällä säihkähdyksellä, isona opetuksena ja syyllisyydentunteella jonka voi kuitata isolla huokauksella.

Lapset kasvaa, luottamus kasvaa, oletetaan että lapsi osaa määrätyt asiat. Aina on silti huoli, aina me varoitamme vaikka lapsi on kuinka iso hyvänsä. Vaikka kuinka opetimme, kaikki ei aina johdu opetuksen puutteesta, kaikki ei johdu sinusta, kaikki ei johdu lapsesi töpistä tai huolimattomuudestakaan.

Joskus oikeasti vaan sattuu onnettomuus mitä kukaan ei olisi voinut ennakoida tai välttää. Tapahtuu jotain mitä kukaan ei olisi uskonut voivan olla mahdollista. Silloin ei selvitä huokauksella. Silloin ei auta laastarit. Silloin ei elämä oikeasti tule koskaan olemaan ennallaan, koska ihan kaikki muuttuu, koko kuvio on lopullisesti muuttunut, koska yksi on poissa, jollain vielä enemmän.

Kun luimme tsunamin onnettomuudesta jossa menehtyi kokonaisia perheitä, moni sanoo. Onneksi meni koko perhe. Mutta kun aika usein vaan on niin, että joku jää tänne suremaan. Juuri silläkin perhellä voi olla äiti, isä tai sisar jäljellä. Entä kun jää se yksi eloon? Olette taatusti kuuleet. Onneksi edes yksi selvisi koska…Tai -Hänellä oli onni koska ei onnekseen mennyt juuri sinne koska…

Minusta tämä jälleen kerran kertoo siitä että ihminen vaan on syntynyt selviytymään tilanteesta kuin tilanteesta ja se on hyvä asia, ja uskon että se on sisäänrakenettu meissä.

Niin olen minäkin ajatellut omasta lapsestani. -Ei Matias olisi ikinä sopeutunut elämään x-elämää koska oli niin vilkas poika jne..ja silti tiedän että vaikka se X-syy olisi ollut mikä hyvänsä ja Matias olisi jäänyt henkiin, olisin sanonut- Onneksi sentään on hengissä.

Joten kyllä me ja varsinkin he joiden ensimmäinen joulu on tulossa, selviää hengissä. En kiellä ettenkö ole huokaissut syvään kun pyhät ovat olleet ohi, ja on saanut palata arkeen, kun kaikki kuulumiset jouluista on ohi. Kun kukaan ei oikeasti enää kysy miten teidän joulu meni, se vaan oli niin parasta minulle.

Jälleen on joulu, se 12 joulu ilman Matiasta. Enkä edelleenkään odota joulua mitenkään. En pelkää sitä enää, tiedän että tuskin itken. Paitsi jos tulee joku surullinen joululaulu, niin voin itkeä. Voin ratketa myös mikäli menisin joulukirkkoon kuuntelemaan joululauluja, tuskin menemme. Tosin minusta joululaulut kirkossa on hienoja, siinä vaan on sitä jotain. Mutta tosin ne voi itkettää vaikkei olisi joulukaan.

Ensimmäisenä jouluna minulla oli tulitikkuaskin kokoinen pieni possu pöydällä koristeena ja se oli siinä.  Emme pukeutuneet mitenkään. Jouluruokia oli, lahjat pojalle ja kavereille yhdet mieheen kai. Oikeasti en edes muista mitään erityistä mitä ruokapöydässä oli, joten sinänsä siitäkään ei tarvitse suurtakaan stressiä ottaa.

Sen mitä muistan parhaiten on kuitenkin se että joulu oli väkinäistä suorittamista. En usko että poikakaan nautti mitenkään ja oletan ainakin että joulu oli hänellekin parasta kun se oli ohi. Yksi asia josta tuli uusi traditio, josta tiedän että emme tingi koskaan, on haudalla käynti. Poika ei halunut alussa käydä, en muista kuinka monta vuotta meni ennen kuin hän tuli vapaahetoisesti, enkä minä pakottanut, enkä syyllistänyt tai kysellyt mitään sen enempää. Mikäli olimme autossa hän jäi sinne odottamaan. Ensimmäisenä jouluna hän toki kävi ystäviensä kanssa , mutta ei halunut meitä mukaan. Jossain vaiheessa hän vaan tuli ja kaikki tuntui ihan luonnolliselta.

Koskaan ei voi tietää kenellä on mikäkin päivä menossa. Koskaan ei voi tietää mikä asia viiltää eniten kenenkin sydämessä. Jollei kaikki asiat mene niin kuin elokuvissa, se vaan on normaalia.

Minä kunnioitan mieheni tahtoa viettää joulun kotona. Niin vietämme tämänkin joulun. Emme ole suunnitellut yhtään mitään vielä. En ole ostanut lahjan lahjaa . Tosin tuskin ostankaan, ehkä äidilleni koska hänellä on syntymäpäivä, siksi käyn usein aattona hänen luonaan. Viime jouluna pyysimme ensimmäistä kertaa veljeni vaimoineen sekä äitiäni meille viettämään joulun. Poika tuli tyttöystävän kanssa ja oikeasti oli ihan kiva joulu. Rehellisesti täytyy sanoa että oli kyllä paras joulu Matun kuoleman jälkeen. Yhdessäolo on minun joulun pointti ja ehkä siksi muistikuvat ensimmäisestä joulusta keskittyykin juuri siihen. Mitä kuka teki , miten menimme hautausmaalle, miten istuimme, muistan senkin tarkkaan. Lahjayllätys.Muut asiat oli sivuseikka.

Mietin tässä miten voisin rauhoittaa heitä ketä pelkää ensimmäistä uutta jouluaan. En oikeasti voi sanoa kun että useinmiten asiat menee paremmin kun olettaa niiden menevän. On turhaa sanoa kepeästi mitään liian kivaa, koska en ainakaan itse kokenut niin.

Ehkä paras neuvo on miettiä niitä asioita mitä pelkää. Mitä siitä jos itken, mitä jollen saa tehtyä sitä enkä tätä, mitä he ajattelee, mitä teen jos alkaa ahdistaa. Yksinkertaisesti esittää itselleen niitä asioita mikä pyörii päässään. Oletan että suurin osa kysymyksistä saa aika pian vastauksen. Sittenhän voi spekuloida eri vaihtoehtoja ja pohtia. Tai ihan yksinkertaisesti vaan ottaa kaiken vastaan niin kuin se tulee. Koska jokainen perheenjäsen tasan tarkkaan ymmärtää missä mennään. Jokainen kyynel on rakkautta ja ikävää, ei se ole väärin, eikä sopimatonta . Se on luonnollista.

Minä voin jo onnekseni odottaa poikaa kotiin, mieheni saa syödä pojan kanssa ruokia mistä tykkäävät, he on minun onneni ja se riittä minulle. Olen onnekas koska en ole töissä , jotta edes se mitä on jäljellä meidän ns. perheestä, saamme viettää sen tavallamme.  Minä en ota tai edes kykene ottamaan joulun replaynä. Se joko on tai sitten ei ollenkaan. Niin kauan kun poika tulee kotiin, minulla on pyhistä kuitenkin se tärkein mitä arvostan edes himpun verran, vaikken jouluihminen olekkaan.

Rauhallisin mielin kaikille ensimmäistä sitä uutta joulua ottamaan vastaan, ihan omalla tavallanne, ei ole mitään pelättävää.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään kävi vieraita pitkästä aikaa. Kaksi pikkupoikaa viihdytettiin grillaamalla makkaraa ulkona. Pieni lumipeite valaisi aika mukavasti maisemia ja ilma oli ihan mukava kun oli kunnon varusteet päällä. Piemän jo laskeuduttua lähdin kaverin luokse ompelemaan yhdelle koiralle pukua talveksi. Dobberi oli aika kypsä kun piti koittaa tämän tästä , mutta aina se saatiin pöydän alta koittamaan. Rahaa tähän ei uhrattu vaan matsku tuli vanhoista takeista. Yksi oli lasten liivi joka oli aivan liian lyhyt, ja jatkopala otettiin ihan eri värisestä takista, tosin siinä oli puolet enemmän vanua kuin liivissä joten se näytti lähinnä balettipuvulta valmiina. Mitään hienouksia tai kaunistuksia emme teheneet. Kunhan kursittiin yhteen. Meinasimme kuolla nauruun. Toinen versio taas oli sentään yksivärinen. Mutta takki oli muuten liian pitkä. Jotta ei olisi tarvinnut vaikeuttaa pukemista jätimme siis pitkän hännän pukuun, ja oli se koomisen näköinen. Kuvia odottelen koska otin kuvat kaverin kameralla. Kello lähestyi jo puoltayötä kun saavuin kotiin, ja kun katsoin kuvat mitä oli, en saanut naurua loppumaan. Täytyy sanoa etten ole nauranut niin paljon pitkään aikaan, kun ihan kylkiluita sattui. Joten onhan näitä hyviäkin päiviä olemassa ja hyvä niin, kyllä niitä kuoppia riittää. Ohjelmaa löytyy alkuviikosta enemmänkin kun yritän jeesiä kaveria hiukan, ans kattoo mitä siitäkin tulee..hirvittää ihan itsekkin..mutta hyvä kun on tekemistä. Nyt keskityn taas vaan hyviin juttuihin , koska se vaan on pakko 🙂

 

Raskainta surussa on katkeruus ja huonot kokemukset. Tuntuu kyllä edelleen epäoikeudenmukaiselta mitä kaikkea olenkaan lukenut ja itse kokenut että siinäkin tilassa pitää vielä kokea niin paljon huonojakin asioita.

Surun syvissä vesissä kun kaikki on uutta ja tapauksesta riippuen joutuu kohtaamaan ihmisiä jotka pakostakin tekee työtään johon voi liittyä kuolema, mutta hekin ovat vaan ihmisiä. Jos tulee huonoja, jopa epätoivoisia ajatuksia siitä mitä olette kokeneet, antakaa itsellenne aikaa käsitellä niitä tuntemuksia jälkeenpäin.

Voi kiesus sitä kiroamisen määrää ja vihaa mitä olen kokenut ja varsinkin toivottomuutta. On ihan turhaa tässä sanoa vihaiselle että älä vihaa. Hitto vie kun viha on suurimmillaan niin tuntekaa se, vihatkaa minun puolestani niin paljon kun jaksatte. Tämä on taatusti väärää eikä johda mihinkään, mutta minä jos joku ymmärrän että jos sen vihan pitää sisällään, siitä ei ainakaan hyvää heilu.

Myönnän käyttäytyneeni vähemmän fiksusti monet kerrat.

Mielessäni olen haistattanut pitkät vitut ja mielessäni haukkunut jonkun niin pystyyn kun vaan ihminen voi. Olen halunnut loukata ja sanoa kamalimmat sanat jotka osuisi niin syvälle ettei se ihminen unohtaisi sitä ikinä. Olen halunut satuttaa niin kovin, ettei sillä ole mitään määrää. Jotain joka olisi sille ihmiselle lopun elämän läksy.

Se kai on luonnollista ja se kai on osa prosessia. Olen laskenut ja yrittänyt todistaa ystäväni kanssa miten pitkälle ihminen lentää kun häneen törmää auto, ja mikä nopeuden  on silloin pitänyt olla. Ollaan vihattu systeemiä joka päästi ajajan ilman sakkoja. Jeesus me ollaan raivottu ja ruokittu vihaa ja katkeruutta kilpaa.

Olen edelleenkin sitä mieltä että jotain asioita olisi ollut kiva viedä loppuun asti. Mutta kenellä riittää siihen voimia?  Kun tunnet että lapsesi ei ollut edes oikeuden arvoinen. Tässä kohtaa raha puhuu ja siitä olisi ihan helvetin paljon apua. Silloin pystyisi edes maksamaan siitä että joku ottaa asian hoitaakseen. Minusta tuntuu että yksi osa prosessia on juuri se, että haluamme vieläkin tehdä kaikkemme lastemme oikeuksien puolesta vaikkei lapsi ole enää hengissä. Tätä on vaikeaa ymmärtää jollei ole lastaan menettänyt. Mitä se hyödyttää? Eipä juuri mitään muuta kuin se että saat olla äiti tai isä viimeiseen asti, olla se helvetin iso leijonaemo tai isä joka antaa vaikka henkensä lapsesi puolesta. Jollekkin se voi olla rahallista korvausta, mikä ei koskaan ole lapsen elämän arvoista. Raha on enemminkin konkreettinen asia joka todistaa että olet saanut oikeutta. Tai syyte, ja tuomio jollekkin joka on osallinen lapsesi kuolemaan, on sekin sentään oikeutta. Mutta se kunnei asiaa oteta edes käsittelyyn, loukkaa enemmän kuin mitään muuta. Lapsesi on vaan tilastonumero ja joku tapaus numerolla jotain.

Yhtä reilu kun kuolema on meitä kaikkia kohtaan, toivoisin todellakin oikeudellakin olevan kaikkia kohtaan yhtä reilu. Periaatteessahan sen pitäisi olla näin, mutta eipä se käytännössä aina niin tunnu olevan. Eipä saanut ystäväni lapsikaan oikeutta, kunnei asiaa katsottu edes sen arvoiseksi että asiaa tutkittaisi kunnolla. Näin me sen asian ainakin koimme. Voimat loppui ja asia nyt on, mitä se on. Yliajaja ei saanut edes sakkoja. Eikö tunnukkin ihan hullulta? Verrataanpa tätä vaikka liikenneonnettomuuteen jossa tulee pelkää peltivauroita. Siinä tulee usein molemmille osapuolille sakkoja liikenteen varomattomuudesta. Aina pitää olla valppaana. Nyt puhutaan kuitenkin ihmishengestä. Näistä asioita kirjoitetaan paljon ja paljon tuskaa, vihaa ja negatiivistä se kyllä tuottaa.

Tässä kohtaa olen onnellinen, etten kokenut onnettomuutemme olleen kenenkään vika. En voi tietää, miten ajattelisin asioista mikäli asiat olisi ollut toisin. Tottakai olisin toivonut vastaantulevan auton tekevän väistöliikkeen joka olisi johtanut siihen että hän itse olisi ajanut ojaan. Mutta ymmärsin jo silloin että ihminen ajattelee itseään ja mahdollisuudet selvitä isolla autolla vastaan pieni on aika selvää kuitenkin. Meillähän kyse ei ollut ylinopeudesta vaan päinvastoin. Jossitella voi vaikka kuinka paljon, ja olenhan minä sitäkin harrastanut. Jos Matiaksella olisikin ollut huomattavaa ylinopeutta, vastaantuleva ei olisi ehtinyt miettiä vaan olisi toiminut ehkä harkitsemattomammin, joka olisi voinut olla se, että väistöliike olisi tullut kuin luonnostaan. Onneksi en alkanut jossittelemaan tällaisia, ja onneksi ymmärsin jotenkin tämän tapahtuneen oikein. En edes tiedä saiko tämä kuljettaja edes sakkoja . Voi olla että se on jossain mainittu.

Tuntuu hullulta että tärkeimmät ihmiset jotka jollakin tavalla liittyi onnettomuuteen ovat suurimmaksi osaksi olleet asiallisia, jopa hyviä , inhimmillisiä. Ne huonot kokemukset mitä olen kokenut, niistä olen onneksi saanut pois pyyhittyä tavallaan. Ne asiat on niin mitättömiä etten edes uhraa paljonkaan aikaa heille enää. Se ei poista sitä mitä olen kokenut, eikä sitä että se on tapahtunut. Enkä edes allekirjoita sitä että syy olisi ollut minun että tunsin näin. Vaikka  lapseni oli kuollut, vaikka olin järkyttynyt, vaikka oli suru ja kaikkea paskaa mitä siihen liittyy, en kuitenkaan ollut hullu. Ei järki katoa lopullisesti, mitä tuntuu olevan monelle vaikeaa ymmärtää. On helvetin helppo diagnoisoida ihmistä surun murtamaksi joka ei ole oma itsensä, ja mennä sen taakse ja unhohtaa koko ”tapaus”.

Ei mekään surun murtamat tyhmiä olla, kyllä meilläkin leikkaa. Osataan oikeasti jopa ajatella järkevästi. Yksi tyhmimmistä ihmisistä minkä olen kokskaan kohdannut oli kyllä ylivoimaisesti patologian laitoksen sihteeri.  Uskomatonta, eikö? Ihminen joka tavallaan tekee työkseen asioita kuoleman kanssa. En nyt tiedä olenko varsinaisesti päättänyt vihata häntä lopun elämäni, mutta ainakin hän tulee aina ensimmäisenä mieleeni kun tulee juttua kuolemasta ja kokemuksista.

Hyvinkin pienet asiat taas tuntuu myös lohduttavan meitä. Minulla esimerkkinä taas voi olla itse patologi. Rehellisyys tulee mieleeni ensimmäisenä. Sekä se että pystyy laskemaan itsensä tavallisen ihmisen tasolle ja selittää asioita niin että maalikkokin ymmärtää  mistä edes puhutaan. En olisi kuuna päivänäkään voinut ymmärtää että valtimo on niin suuri kuin miten hän sen minulle kuvaili. Se että hän näki vaivaa selittämään minulle kuinka paljoin verta sydän pumppaa minuutissa , en tiedä vaikka se lappu olisi vieläkin tallessa. Olin valokuvausliikkeessä kun hän soitti ja tein nopeita muistiinpanoja  ensimmäiseen paperiin minkä käteeni sain. Kolmas asia oli pieni sivumaininta. – Mikäli poika olisi ollut leikkauspöydällä, hän olisi voinut selvitä, koska oli nuori , terve, vahva kaveri. Voiko enää kauniimmin sanoa? Ei voi.

Nyt itken silmät päästäni taas, ihan liikutuksesta kun muistelen tätäkin puhelua. Jo sana kaveri, vaan on niin inhimmillistä, tuntuu kun joku puhui sentään ihmisestä eikä pelkästään ruumiista.

Kyyneleet valuu ja silmiä kirvelee, ja tuli mieleeni että mahtoiko se eilinen hevostelu jotenkin laukaista jotain möykkyjä…he he

No enivei. Jos joku ihminen sopii patologiksi niin se oli ainakin Matiaksen henkilökohtainen patologi !!!! Hiton hieno ihminen. Kerrankin voi sanoa että joku on todellakin löytänyt oikean työn.

Ja se sihteeri saa minun puolesta istua toivon mukaan jossain pimeässä kopissa naputtelemassa latinalaisia sanojaan kunnes homehtuu niihin. Jollei vittu mitkään kellot soi päässä, niin syytön minä siihen olen..oikeesti hei, ehkä ei ole edes ajatuksen arvoinen. Enemmän empatiaa sain pankistakin !

Nonii ukko saapui kotiin , pyyhin silmäkulmani , koska en jaksa selittää miksi istun täällä silmät punaisena.

En voi muuta toivoa kun että kaikki ihmiset jotka jollakin tavalla on tekemisissä kuoleman kanssa, vaikka sitten se sihteeri, ymmärtäisi että heidän työnsä ja miten he kohtelee ihmistä joka on saanut surullisimman viestin tietää vastuunsa ihmisenä toista ihmistä kohtaan.

Vaikutus ei ole ohi sille ihmiselle joka elää surun kanssa tavalla tai toisella koko lopun elämänsä. On taatusti tapauksia jossa mekin olemme syyllisiä syyttömyydessämmekin , miten reagoimme, mutta me sentään olemme menettäneet rakkaan. Joten mieluummin niin päin että virkamies loukkaantuu kuin me, he sentään pystyy kuittamaan tapahtuneen paremmin, kuin me.

Koulutukseen tämäkin , koska todellakin toivon enemmän näitä hyviä kokemuksia mitä voi kiitollisuudella muistella, vaikka kyyneleet valuukin. Mieluummin muistelen hyviä kuin huonoja, joten kaikesta hyvästä olen enemmän kuin kiitollinen .

Näin tänään ja nyt sitten sen loimen kimppuun joka odottanut pöydällä tekijäänsä.

Tsemppiä kaikille , asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.

 

 

 

 

 

 

Tässä kun on käynyt suht säännöllisesti läpi omaa tapaustaan, herkistyy tavallaan eri tavalla muiden ihmisten tarinoihin. Olen miettinyt monen monta kertaa miten voisin parhaiten antaa toivoa siitä että valoa kaiken surun ja  epätoivon keskellä todellakin on.

En kuitenkaan nähnyt sitä valoa ja toivoa itse, ja jotenkin tuntuu jopa siltä että oma suru, epätoivon keskellä, viha, luopumisen tunteineen, todella raskaalla tiellä mitä yritti raahustaa eteenpäin, kohti ei mitään, ei kertomalla ainakaan auta ketään. On todellakin iso vastuu tavallaan jopa yrittää auttaa. Jopa tänä syksynä kun olen pala palalta kaivanut kaiken esille, olen miettinyt kuinka hyvä onkaan kertoa siitä. Auttaako se todellakaan ketään? Kuka oikeasti jaksaa lukea loppuun, ja ymmärtää että sitä valoa on? Kun mietin miten itse luin muiden tarinoita keskustelupalstoilla, velloin tavallaan heidän mukana. Silti luin, ja se hienoin hienoista edistymistä ei edes ymmärrtänyt.

Jotenkin voisin tietenkin ajatella että mitä tässä kirjoittaa, selvisinhän minäkin yksin. Mutta kun näitä tarinoita on niin monta, on niin monta tapaa menettää lapsi. Ei kaikilla ole muita lapsia jotka jää voimavaraksi, ei kaikki kuole samalla tavalla kuin minun lapseni.

Totesin silti vaan itselleni että niin paljon kuin niitä tositarinoita tarvitaan, suruineen epätoivoineen, tarvitaan varmasti myös tarinoita onnellisista hetkistä. Ymmärrän että kiva tarina, siitä miten osaan olla onnellinen, ei taatusti ole kovinkaan uskottava ihmiselle jonka menetyksestä on vasta henkäys. Mutta luotan nyt vaan jotenkin siihen sisäiseen minääni, eli ajatuksiini jotka putkahtaa joka jälleen saa minut ottamaan läppärin syliini.

Ei tässä mikään lottovoittaja olo ole itsellänikään. Tiedän ettei tämä ole taikaisku tai ratkaisu. Mutta se voi olla yksi osa parantumista. Tiedän ettei ole mitään yhtä asiaa joka auttaa. Tämä on pientä palapeliä ja jokaikinen pala on tärkeä. Mikä pala keneltäkin puuttuu juuri nyt sitähän en voi tietää. Eikä yhtä ohjekirjaa voikaan tehdä koska tarinamme on niin erilaisia niinkuin me olemme ihmisinäkin.

On ehkä hyvä ymmärtää ettei itseäänkään voi ymmärtää , ennekuin kokonaisuus alkaa hahmottumaan. En tiedä löytyykö oikeasti ketään jolla on niin suuri pitkäjänteisyys että voisi lukemalla ymmärtää että tämä on prosessi joka vaan kestää. Voisin verrata sitä todella isoon palapeliin mihin ei ole kuvaa minkä mukaan voi edes yrittää laittaa niitä miljoonia palasia edes paikoilleen. Mutta jostain löydät pari palaa, ja se on se alku. Itse inhoan palapelejä joten ehkä juuri siksi minulla kesti kauan työstää omaa suruani. Ei minulla riittänyt kärsivällisyys eikä ymmärrystä miksei tämä asia suju, niin kuin yleensä asiat mitä olin vaan ripeästi hoitanut pois alta.

Mutta jos vertaan sitä siihen että istumme suljetussa tilassa yksin sen palapelin kanssa, ja vapaus koittaa tasan tarkkaan kun se isoin palapeli on tehty , takaan että yritämme.

Kuvitelkaa oikeasti sitä tilaa ja sitä toivottoman suurta palapeliä. Kuvitelkaa mitä kaikkea tuntisitte sinä aikana, epätoivoa, luopumista, ahdistusta ja se mikä olet ihmisenä, saa sinut ymmärtämään miten juuri sinä ratkaiset vapautumisesi.

Minä olisin taatusti heittänyt palat monet kerrat seinään, olisin taatusti jättänyt palani nurkkaan tekemättä mitään moneen päivään, itkisin silmät päästäni , vihaisin jokaikistä palaa. Mutta sitten tulee se iso MUTTA , taatusti ajan kanssa ymmärtäsin ettei ole muuta tietä kun ottaa lusikka kauniiseen käteen ja malttaa, rahoittua, psyykata itseni siihen että selviän tästä, ymmärtää ja harmitella niitä kertoja kun rikoin palapelin mistä olin jo koonnut osan.

Näin ainakin itse koen oman edistymiseni tapahtuneen. Se millainen olet ihmisenä ratkaisee sen miten pääset eteenpäin ja miten löydät vapautesi. Itse koen etten ikinä unohtaisi sitä aikaa jonka olisin viettänyt palapelini kanssa, mutta koen että se myös olisi ollut opetus itsestäni.

Masennus ja kaikki muukin mikä tuntuu mustalta, niistä on tavallaan otettava opiksi, nähdäkseen edes jotain hyvää miksi asiat tuntuu siltä miltä ne juuri tuntuu. Tämä on kyllä mahdoton tehtävä ymmärtää kun olin sen mustan keskellä. Mutta kun se palapeli edistyy alkaa ehkä jo erottua jotain kuvioita, sitä innostuu ja hakee juuri niitä paloja jotta saa varmistettua että kuva on juuri se mitä kuvitteletkin sen olevan.

Tunnetteko sen ilon, sen hetken ilon? Jess näet jo ylänurkan kuvan, haet innoissasi juuri niitä värejä paloista jotta saat sen valmiiksi. Tulee ihan uutta draivia, yritystä ja ihan erilaista kärsivällisyyttä koska näet jo valoa, näet melkein sen kohdan kuvan. Lopulta erotat jo kuvan ja saat sen kohdan valmiiksi, vain ja ainoastaan jatkaaksesi vielä isoa ja todella valtaavaa palapeliäsi. Mutta yksi osa on jo valmis. Enää et heitä sitä hukkaan vaan varjelet sitä , koska et todellakaan halua rikkoa sitä vahingossakaan  minkä olet jo saanut aikaan.

Voi miten olisin toivonut itselleni niin paljon minkä tiedän tänään. Ja voi miten haluaisin antaa kaikille teille sen saman ymmärryksen, edes hitusen verran valoa siitä toivosta. On vaan uskottava että jos edes pienen pienen kipinän saan syttymään, te olette edes hitusen verran minua edellä, siinä tilassa missä minäkin olen ollut, missä tekin olette nyt. Se on pieni tiedostaminen josta kasvaa isompi , toivon mukaan edistäen teidän prosessianne. Toivon että koette että saitte tavallaan yhden palan valmiiksi laitettuna ja se on jo paljon. Siihen ainakin itse pyrin.

Toivon että olisin itse ymmärtänyt että kaikki apu minkä itse sain, oli osa kaikesta joka paransi. Siksi toivon myöskin ettei kukaan auttaja koe ikinä etteikö se oma panos olisi vähäisempi kuin kenenkään muun apu. Juuri se teidän pienin pienikin apu on todellakin yksi pala jotta se läheinen ystäväsi tai rakas läheisesi eheytyy. Apu voi olla kuunteleminen, konkreettista apua, ymmärrystä ja ymmärrys että tämä ei ole taikaisku. Ei teidän tarvitse auttajina auttaa joka päivä , ei teidän tarvitse ottaa vastuuta, eikä jättää omaa elämäänne elämättä. Joskus riittää kun vaan on se ihminen mikä oli ennen, koska sitä ihan tavallista elämää tarvitaan myös. Voit olla se työkaveri, voit olla se ystävä joka kävi lenkillä hänen kanssaan, voit olla se joka aina silloin tällöin soitti tai lähti joka kevät kukkia ostamaan.

Itse olin kerran tiedostamattani auttaja. Hyvä ystäväni menetti hyvin pienen vauvansa. Ajattelin viedä vauvan haudalle kynttilän. Ilta oli pimeä ja minä menossa töihin. Tiesin suurinpiirtein missä hauta sijaitsi. Kävelin rivi riviltä edestakaisin enkä löytänyt sitä hautaa. Aika oli vähissä ja vaikka kuinka sinnittelin oli pakko luovuttaa. Laskin että ehdin viedä kynttilän heille kotiin jos oikein kovin kiirehdin. Soitan ovikelloa ja ystäväni avaa oven, puhelin kädessään. Hän lopettaa puhelun ja ojennan kynttilän selittäen etten yrityksistäni huolimatta löytänyt hautaa. Hän ilahtui ja sanoi juuri puhuneensa äitinsä kanssa ja harmitellut ettei hänellä ole edes kynttilää haudalle vietäväksi, ja siinä minä sitten soitan kaiken keskellä ovikelloa, ja muuta hän ei nähnyt kuin kynttilän kädessäni. Vauva oli haudattu sukuhautaan , eikä nimeä oltu vielä lisätty hautakiveen, siksi en sitä löytänyt. Jotenkin tuntui kuin tälläkin oli tarkoitus.

Minä olen pisara ja minun tarinani on vaan yksi muiden joukossa. Mutta jälkeenpäin olen ajatellut että kaikki mitä olen kokenut tavallaan on suojellut minua. Kun voimattomuus otti vallaan, ehkä pitikin levätä. Kehoni on toden totta yrittänyt auttaa minua niin paljon kuin se on pystynyt, mutta minä en sitä ymmärtänyt.

Nyt olen viisaampi ja siitäkin pitää olla kiitollinen, koska jollei niin olisi, en olisi saanut mitään päätökseen. Minun palapelistäni puuttuu aina se yksi pala, ja se on sydän, keskellä palapeliäni, ja sen palan pidän aina mukanani minne ikinä tieni vie.

Toivon ihmeitä edelleen, elämääni mahtuu jo unelmia. Poikani eli aina unelmissaan, ja hän toden totta uskoi niihin. Unelmat on auttanut monia ihmisiä selviytymään. Vaikkei minulla alussa ollut mitään unelmia itseäni varten, niitä on onneksi jo löytynyt. Vaikka tarinani on ollut rankka ja mustaa täynnä, se on vaan osa historiaani, mille en mitään voi. Koska rakastin ja rakastan edelleen poikaani ihan yhtä paljon kuin silloin kuin hän syntyi, en halua luopua menneisyydestänikään. Poikani elämä ja hänen historiaan kuuluu myöskin kuolema, se on osa mitä en halua pyyhkiä pois, koska se on osa häntä ja se on totuus.

Mutta kaikki turha taakka, sen jätän pois. Kaikki mikä ei edistä eteenpäin pyrkimistäni, kaikki jotka ei ole itselleni hyväksi. Kieltäydyin hakemasta yhtä työapaikkaakin, koska tiedän jo etten koskaan viihtyisi siellä ja siihen en haaskaa elämääni, en halua olla marttyyri ja suorittaa elämääni kun elämässä oikeasti on muitakin vaihtoehtoja, ja minä en ole niitä kaikkia ovia vielä avannut. Olen jopa huojentunut ja tyytyväinen päätökseeni, ja silloin on kaikki hyvin.

Yritin miettiä mistä en vielä ole kirjoittanut, avasin kirjani, mutta en halunutkaan selata sitä , joten kerrankin tottelin ja suljin sen. Se on olemassa, mutta nyt olen oppinut etten voi hyvin jos elän pelkästän mennesiyydessä. Olen jo ymmärtänyt ettei mikään enää saa poikaani takasin. Jos haluan elää niin kuin poikani toivoisi, minulla on oltava unelmia. Hänen kuolemansa opetti minua kuuntelemaan itseäni paremmin. Edelleenkin olisin tehnyt mitä tahansa jotta poikani olisi saanut elää, mutta olen kai silti hitusen verran ymmärtänyt että tätä elämää ei näin pieni ihminen voi ohjata. Vaikka olen päättäväinen ja pyrin suorittamaan asioita, nopeasti ja tehokkaasti. Vaikka olen periksiantamaton jossain asioissa, niin tässä kohtaa olen pisara valtameressä. Poikani hengen säilyttämiseksi olisin madellut , anonut, pettänyt lupauksia, yrittänyt, antanut vaikka oman henkeni. Mutta täällä istun, ja poika on kuollut. Vaikka hän olisi kuollut millä tavalla hyvänsä olisin kävellyt näitä samoja teitä mitä olen kulkenut. Suruni olisi ollut 100% sesti ihan yhtä suurta.

Minulla ei jää muuta vaihtoehtoa kun pitää poikani elossa muistoissani. Vaihtoehtoni on ainoastaan tehdä elämälleni mitä minun vahvuuksillani voi. Mietin vaan mistä minun poikani olisi ylpeä. Mietin mitä hän olisi toivonut minun tekevän, elävän. Tiedän että riitin hänelle sellaisena kuin olin, tunsin onnekseni olevani rakastettu, onneksi on ne hyvät muistot. Yhtä lailla kun tiedän että poikani pikkuvelikin soittaa kun oikein minua tarvitsee, ja olen se tuki minkä hän muistaa kun on suuri hätä. Tiedän ettei kaikkia asioita aina sanota, mutta sen tuntee sydämessään. Voin vaan yrittää olla parempi ihminen kuin olen. Kaikki se mikä minussa jo oli, kaikki se mitä en voinut käyttää herättääkseni poikani henkiin, voin käyttää siihen että rakennan omalta osaltani jotain paremmaksi. Minä voin olla se puuttuva pala jonkun ihmisen elämässä. On se sitten sureva tai vastaantuleva , sitä en voi tietää. En voi muuta kun katsoa eteenpäin , ottaa vastaan se mikä tulee, muistaa hyviä asioita ja muistaa oppimani.

Taas yllätyin miten tämän päivän tekstini lähti lapasesta. Alunperin piti kertoa kivoja tarinoita. Taas tuli olo etten kirjoittanut itse vaikka tiedän niin tehneeni. Minun piti kertoa mitä minulle kuuluu.

Joten lisätään sekin. Voin hyvin kun minulla on töitä, ja onneksi niitä onkin ollut hyvin. Sitten tuli syksy ja työt väheni. Kolme viimeistä tiliä onkin ollut kuin pölyä. Kyllä se aina vaikuttaa mielialaan vaikka yritän ottaa rennosti. Huomaan etten nouse aamulla ylös ja ala heti puuhaamaan. Kunnei ole töitä saisi tehtyä vaikka mitä. Mikäli nousisi ylös normaalisti ja vaan aloittaisi niin kahdeksan tunnin aikana ehtisi kyllä vaikka siivoamaan koko asunnon jos sitä haluaisi. Mutta minä luen uutisia, jään katsomaan televisiota ja usein en saa juurikaan mitään aikaiseksi.

Eilen sentään pesin vessan, kunnon kloorit ja pöpöt pois. Keittiön tasot siivosin turhista tavaroista ja mapitin maksettuja laskuja mappiin. Keitin koirille ruokaa ja silti tuntui kunnen ollut oikein iskussa. Yleensä kun vaan aloitan , tunnen voimaa ja veressäni virtaa energiaa. Joten soitin kaverille että nyt tulen kyllä sinne. Hän on usein ulkona koska on hevosia ja työt ei siellä lopu. Sanoin että nyt on saatava happea ja jotain muuta mietittävää. Sanoin että juoksutan vaikka jotain hevosta.

Tulen perille ja pidän pressua ylhäällä jotta kaveri saa turvetta kottikärryyn. Lopulta haetaan yksi hevonen sisälle ja laitamme sen kuntoon. Kaverin mielestä voin ihan yhtä hyvin ratsastaa. Siitä olikin taas vuosia, hämmästelimme miten nopeasti vuodet kuluu.

Muistutan etten todellakaan ole mikään proo. Pääsen selkään ja kauhistelen miten korkalla istun. Onneksi kaveri on koko ajan kentällä ja onneksi laittoi vielä portin kiinni ajattelen. Sitten alamme vaan kävelemään ympäri kenttää. Tuntuu uskomattomalta että olen joskus omistanut hevosen , ravannut ja laukannut. Tuntuu kunnen olisi ikinä ratsastanut. Onneksi se tunne kesti lyhyen ajan, vaikken siltikään tuntenut itseni ihan niin kuin ennen. Pikkuhiljaa rytmi löytyi. Hitsit mikä voima hevosella on, ei se vahvuus vaan kaikki . Olen ehdottomasti että niillä on parantava vaikutus . Ei vaan sitä että hevonen liikuttaa minun kehoani ja vahvistaa sitä, mutta se henkinen yhteys. Miten minusta aina vaan tuntuu kun hevoset lukisi ajatukseni ja ne tietää mitä juuri minä tarvitsen. Itse haluan aina olla mahdollisimman hellävarainen ja toivon aina pystyväni ohjailemaan hevosta melkeinpä pelkällä ajatuksella. Päätimme että mennään pelkkää käyntiä, mikä sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pikkuhiljaa aloin muistelemaan eri juttuja mitä olen joskus hallinnut, ja testasin niitä. Käytänössä se tarkoitti eri käännöksiä, yritin muistaa miten kyynereet pitää olla , miten pidän käteni. Testasin pysähdystä pekästään istunnallani ja voi sitä riemaua kun se toimi. Taputin kiitoksen ja nauroin sekä liikutuin. Tosin kaverini tytär nauroi yhtä paljon, kun hevonen oli niin tyytyväisen näköinen vaikka ei todellakaan joutunut suorittamaan juurikaan mitään. Minun vaatimukset tuntui sopivan hänelle enemmän kuin hyvin ja vielä kun sai isot ja aidot kiitokset päälle , niin mikä hänen oli ollessaan minun terapiapallona 🙂

Onhan se kiva tuntea kiitollisuutta omasta työstään ajattelin. Mutta olin oikeasti todella onnellinen kaikesta mitä teimme yhdessä. Onnellinen itseni puolesta ja hevosen puolesta.

Onnellinen miten kerrankin nautin illasta, ilmasta , ystävistäni.

Kun nousin selkään minulla oli pieni palli mistä nousin selkään. Ja voi miten minua nauratti kun hevonen lähestyi lopulta sitä pallia , kurotti kaulaansa kuten varmistaaksen että siinä se palli on, ja nyt toi akka voisi oikeasti lopettaa . Hitsit minua nauratti, ihan kun se olisi näyttänyt minulle että tossa on toi palli, ole hyvä ja poistu 🙂

Lopulta kaverikin ja tytär alkoivat kunnostaa kentän reunoja, joten ehkä heidänkin hermot rauhoittui kun luottivat että sentään pysyn satulassa. Kaikki loppuu aikanaan ja päätin että nyt on hevonen saanut liikuntaosuutensa tältä illalta . Pääsen jopa liukumalla hienosti alas jaloilleni enkä sentään vaan pudonnut sieltä lössähtäen, positiivista sekin.

Hevonen laitetaan kuntoon ja pääsee ansaitusti syömään omaan karsinaansa. Mekin menemme sisälle syömään itsetehtyjä sämpylöitä kahvin kera. Mitataan yksi koira ja yritän tehdä sanomalehdestä kaavat jotta saan ommeltua sille loimen talvea varten. Löysin kirpparilta pitkän takin, josta en kuitenkaan tykännyt, joten siitä tulee nyt loimi koiralle , jos tulee.

Lopulta lähden ajamaan kotiin ja tuntu kuin joku möykky on kadonnut. Koin että kerrankin ymmärsin etten voi vaan jäädä sohvalle miettimään asioita. Ymmärsin että kuitenkin ehkä olen stressannut asioita koska olen ollut suht saamaton. Tiedän toden totta mitä on kun vajoaa ja siihen suohon en hevillä mene, jos sen vaan voin estää. Tällä kertaa tein sen ja hitsit miten hyvä päätös se olikaan.
Hevosen liikeet, lämpö ja se hassu vilpittömyys. ystäväni ja tyttären kauhu ja naurut ja koko kokonaisuus . Se oli tunti elämästäni ja sai silti niin paljon hyvää aikaan, vaikka ei juurikaan tapahtunut mitään ihmeellistä. Mutta hevosissa vaan on se joku taika minulle. Kun vaan haluaa halata. Ainii lauloin jopa Jingell bells siinä kun köpöteltiin ja minua nauratti sekin.

Tuntui kun hevonen meni jo rytmin mukana eteenpäin ja korvat kuunteli et mitä hittoa nyt tapahtuu.

Oli kyllä niin hyvä juttu taas, ja hauskinta on, että naurattaa vieläkin. Niin sen pitäisi olla että muistot toisi hyviä ajatuksia. Itkettää minua vieläkin kun ajattelen poikaa, mutta näin se elämä nyt vaan menee. Rakkaus ei ole kadonnut , ei sitten sentin senttiä, ei vaikka minä ratsastin ja vaikka minulla oli kivaa, tunsin kiitollisuutta ja nautin ystävieni seurasta. Tämä on uusi elämäni voi olla kivaa ja hauskaa, silti rakastan minun poikaani enemmän kuin koskaan. Se on mahdollista !

 

 

 

Ensimmäinen kolari missä mieheni loukkaantui vakavasti.

Kun elämä alkaa sujumaan jotenkuten. Kun huomaat naurahtavasi jollekkin asialle, mutta saman tien ajatukset palaa kuolemaan. Kun elämä on siinä pisteessä että arki ja pyhät sentään erottuu ja tulee olo että elämään mahtuu jotain muutakin. Voi olla että vanhat harratukset tai se joku juttusi palaa mieleesi, se voi olla hyvä ratkaisu kokeilla.

Jotain omaa juttua on minusta ainakin hyvä olla olemassa. Varsinkin jos perheessä on muita lapsia, heidän hyvinvointi vie aikaasi ja ainakin minulla Matun kuolema oli aina liian lähellä. Päässäni pyöri usein että onneksi voin nähdä lapseni iloitsevan.Eli taas mietin vaan Matua siinä samassa. Tein paljon pikkujuttuja poikani eteen ja se on hyvä asia. Mutta sitä ihan omaa aikaa tarvitaan. On se sitten mitä vaan, suosittelen tuulettamaan omia aivojaan tavalla tai toisella.

Jotain mihin pitää keksittyä, jotta ei jää aikaa miettimään mitään muuta, kuin sitä mitä onkaan tekemässä. Toisaalta toisille voi tehdä hyvää olla rauhassa ja nimenomaa olla omien ajatustensa kanssa ihan rauhassa. Ystäväni kutoi ja kävi punttisalilla.

Elämäsi ennen kuolemaa voi myös tuntua liian vaikealta tai merkityksettömältä. Yritä silloin löytää jotain muuta. Kokeile edes kerran. Uskon kyllä että se tulee, kun on tullakseen ajatuksena, joten tartu siihen ajatukseen. Moni asia tuntuu raskaammalta jopa vastenmieliseltä , mutta kun vaan menee voi jopa yllättyä positiivisesti.

Nyt toivoisin voivani kirjoittaa jotain superjuttua, mutta ei niitä ole. Tuntuu kun kohtalotoverini on mennyt aikoja sitten ohitseni vaikkei heidän surustaan ole enemmän aikaa kun minun surustani.

En voi sanoa kuin ihailevani näitä ihmisiä ja mietin usein mistä he sen energian saa. Mutta kai se niin on, että sitä mitä todella haluaa siihen löytyy aina se aika jostain. Kai se elämä mikä oli ennen kuolemaakin ihmisenä vaikuttaa.

Jos olisin ollut bilehile joka rakastaisi juhlia, tuskin olisin sitä enää. Mutta kunnen ollut sitä ennen kuolemaa , en siksi myöskään muuttunut sellaiseksi.

Mistä tällainen kotihiiri sitten voi iloita ?

Voi jessus sentään, tuntuu ihan uskomattomalta kertoa että iloa on onneksi jo tullut elämääni ja tulee myöskin pysymään. Haluankin kokea sitä, ja lisää saa tulla ja toivon mukaan tuleekin.

Tyydyn jopa elämään joka edes tuntuu merkitykselliseltä. Minun aivoni toden totta tuulettuu juuri ilon kautta.

Minulle ilo on ihmisten kohtaaminen. Vilpittömiä ennalta arvaamattomia tilanteita elämässäni. Olen oikeasti superonnellinen joskus siitä, kun näen jonkun nauravan, kun saan jonkun nauramaan yrittämättä mitään, kun tulee hauskoja tilanteita, kun joku eläin tekee jotain hauskaa, puhelu ja paljon muutakin joka on osa ihan sitä tavallisinta arkea mitä olla ja voi.

Voin olla iloinen siitä kun saan antaa jotain jollekkin, eikä sen tarvitse olla mitään materiaa. Olen iloinen kun joku asia yllättää. Se voi olla ylimääräinen työpäivä, tai sitä että poikani saa jotain kivaa , kuten harjoittelupaikan. Joku mokakin voi olla hauska. Joskus jopa menen jonnekkin, ja vaikka lähtö on ollut hieman väkinäistä, se voi yllättäen olla ihan superkivaa ja silloin mietin usein, että pitäisi tehdä jotain useammin. Hieno kesäpäivä merellä kun aurinko paistaa ja grillataan makkaraa foliogrillissä. Omat iloni on tuiki pieniä asioita. Mutta kun oikein mietitään mikä on ilon mittari? Jos nauran niin että mahassa kuplii iloa joka kutittaa. Kunnet saa naurua loppumaan ja se vaan jatkuu.

En edes muista miksi edes nauroin, mutta tulin töihin ja menin pukuhuoneeseen. Näin työkaverini ja emme ehtineet sanomaan sanaakaan, katseemme vaan kohtasi ja nauroimme ihan hullun tavalla.

Kerran ravistin piimäpurkkia ja minähän teen kaiken aina voimalla. Niin hupsheijjaa, korkki olikin auki ja piimä hulahti kaverini päälle , oli hetken hiljaisuus ja sitten alkoi nauru. No kaveri oli olkapäästä rintojen alle täynnä piimää. Sitten alkoi nauru. Se oli hetki, ei sitä jatkunut tuntitolkulla, mutta monet kerrat ollaan sitä muisteltu ja aina se saa hymyn aikaan vieläkin.

Minun mittarini on se, että kun oikeasti nauran , enkä mieti Matiasta olen tavallaan saavuttanut jotain. Olipa asia millainen vaan , mutta jos nauran maha kippurassa koen sen olevan 100% iloa. Olipa naurun syy mikä hyvänsä niin jos se saavuttaa sen maha kippurassa nauramisen, se on aina täyttä iloa minulle.

Koen nykyään myös onneksi paljon kiitollisuutta. Ehkä kiitollisuus on lisääntynyt. En varsinaisesti koe ajatusteni muuttuneen paljonkaan Matun kuoleman jälkeen, mutta jotainhan se aina muuttaa. Onneksi sanon, onnekseni en ole muuttunut. Mikäli elämäni olisi hyvin paljon erillaista mitä se oli, koen että olisin potenut huonoa omatuntoa , koska silloin kokisin että Matun piti kuolla jotta minun piti oppia tämänkin kaikkein kovimman kautta. Joo saa huokaillla ja syvään. Mutta tällainen monimutkainen pohdiskelija olen. Raskas ihminen joten täydet pointit mun miehelleni joka minua jaksaa.

Olen onnellinen siitä että osaan olla kiitollinen, joten nämä kaksi asiaa sulautuu minusta hyvin yhteen. Olen onnellinen siitä että osaan nähdä asioita, niitä pienen pieniä asioita. Olen onnellinen että osaan myös olla kiitollinen. Ei se ole pelkkä annos lautasella. Vaan sitä että usein koen olevani juuri oikeassa paikassa oikealla hetkellä.

Olen ollut monessa mukana ja tavannut paljon ihmisiä laidasta laitaan ja sitä koen rikkaudeksi sekä onneksi. Kun mietin mikä minusta tulee isona tai jääkö minusta paikasta toiseen seilaaja, mietin usein vaan että tämä on yksi etappi, mistä minun pitää oppia jotain, kohdata jotain, koska kaikki mitä koen muokkaa minua ihmisenä, varsinkin jos opin jotain.

Työ ei ole vaan tärkeä asia siksi että sieltä saa rahaa ja leipää pöytään. Mutta faktaa on sekin etten voi kokea olevani onnekas jossain jollei minulla ole ollut huonompiakin paikkoja aikaisemmin. Aina kun on aika siirtyä eteenpäin mietin sitä kuitenkin mahdollisuutena johonkin parempaan, koska jotenkin aina tuntuu että jossain on oltava se juttu joka on täydellistä. Ehkä elämäni onkin vaan matka joka opettaa minua mikä on onni. Tylsintä mitä voisin kuvitella tekeväni on tehdä työtä missä en kohtaa ihmisiä ollenkaan, ja raataisin turhan takia tavallaan. Jotain rutiinia joka toistuisi päivästä toiseen, ilman mitään mahdollisuuksia edetä tai kohdata jotain yllättävää. Myönnän senkin että raha olisi yksi motivaatio tehdä tylsempääkin työtä. Mutta aika paljon saisi palkka olla jotta sen kestäisin. Jos niin olisi, rahalla taas olisi mahdollisuus tuoda sitä iloa elämään. Unelma kai voisi olla 4pv/viikossa duunia , kohtuullinen palkka jotta jaksaisi iloita ja elää tätä elämää.

Huomaan tarvitsevani työtä senkin takia että voin hyvin. On noustava ja sitten taas kotiin päästyä on pakko tehdä edes pakolliset asiat äkkiä pois, ja aika usein ne tuleekin tehtyä. Verrattuna siihen ettei olisi töitä ollenkaan, eikä olisi rahaa tehdä mitään, jäisin taatusti helposti sohvalle torkkumaan päiväni piloille ja aivan liikaa aikaa miettiä liian syvällisiä asioita.

Kun elämässä on asioita joka tuo merkityksen elämään, se tuo myöskin iloa. Yrittäjän ollessani työ oli työ, yritin tottakai saada siitä mahdollisimman paljon rahaa, kun kerran duunia tein. Mutta se joka toi ilon ja sai minut nousemaan ja jatkamaan oli ehdottomasti asiakkaat ja heidän tuoma ilo, tai se että koin olevani siellä sen takia että kohtaisin jonkun ihmisen. Olen kokenut paljon kiitollisuutta ja onneksi sain  myös hyvää palautetta , olen onnekseni kokenut olevani se ihminen, jonka koen olevani minun päämäräni. Aina ei voi onnistua mutta kun oppii näkemään ilon, kiitollisuuden ja tarpeellisuutensa se antaa paljon.

Aina ei ole yhtä ruusuista, joskus on se ihminen, mitä ei toivo olevansa, mutta hyvä sekin jos sen edes ymmärtää. Aina tulee uusi päivä ja jos silmät aukeaa ja nousee ylös on aina mahdollisuus keskittyä siihen että tästä päivästä tulee parempi. Kivat boonukset mihin ei voi varautua on aina plussaa.

Ikä tuo tietenkin kokemusta monesta asiasta, mutta kun pohjana vielä on tämä kamalin kokemus mitä olla ja voi, selviää aika monesta. Sitä pystyy todellakin huitasemaan monet asiat villaisella ja vaan unohtaa.Usein ajattelenkin niin kun kohtaan jotain vähemmän mukavaa, ettei se ihminen ole voinut oppia elämästään koska on joko liian nuori tai muuten vaan liian kokematon monesta syystä. Eihän kukaan ole seppä syntyessään, joten vauvojenkin pitää ensin oppia konttamaan ennen kuin oppivat kävelemään.

Siksi koen senkin onnena kun kykenen ohittamaan monta turhaa asiaa. On onni ymmärtää jotain asioita hyvällä. Kun poikani täytti 18 vuotta , hän oli aika mestari ja tiesi omasta mielestään harvinaisen paljon. Teidän että olen ärsyttävä välillä kun haluan hänen parastaan ja neuvon häntä.

Hyväähän minä aina tarkoitan, mutta kunnei se uppoa niin ei uppoa. Olenhan minä jopa tuskaillut ja tuntenut toivottomuuttakin. Jälkeenpäin kuitenkin jopa hymyillyttää kaikkea mitä olemme käyneet läpi. Olen saanut kuulla miten hän kyllä tietää. Joten kerran kysyin häneltä.  -Jos sinä mielestäsi olet aikuinen ja tiedät kaikki asiat, niin koska sinusta ihminen on aikuinen ja niin järkevä että tietää ihan kaiken? Jatkoin.- Jos sinä nyt mietit sitä ikää , ja vertaat sitä ikää minun ikääni, sekä huomioit sen että olen äitisi joka tahtoo sinun parastasi ja että mietit tätä asiaa uudemman kerran, kumpikohan meistä on aikuisempi ja kummallakohan meistä on enemmän kokemusta?

Toinen kerta kun tuli näitä joskus poikani mielestä ärsyttäviä keskusteluita, oli kun poika päätti lähteä pitkälle kaukomatkalle yksin!!! Ou maai gaad..tätähän minä juuri tarvitsin. Yksi poika kuollut ja toinen päättää lähteä yksin kaukomaihin 1-5kk matkalle. Tunnen poikani ja tiesin etten voi mitenkään estää häntä. Tottakai jaoin murheeni kavereideni kanssa. En saanut ollenkaan sitä tukea mitä olisin toivonut. Kaikkien  mielestä se oli oikeinkin kiva asia, ja poika saisi kokemusta , nähdä maailmaa ja elää tätä elämää. Hyvin kaikki menee vakuutettiin.

Hyvin, ei lohduttanut tai vakuuttanut minua mitenkään.

Olin vuorenvarma että poikani ryöstetään ja puukotetaan hengiltä pimeillä kujilla. Ei olisi ketään joka edes ilmoittaisi missä hän on. Mistä lähden edes poikaani etsimään? Taatusti joku huumehörhö ujuttaisi jonkun huumekäärön hänen reppuun ja hän viruisi jossain kauheassa vankilassa jossa ainakin kuolisi keuhkokuumeseen jollei joku hakkaisi hengiltä. Tietenkin hän haluaa viidakkoon ja joutuu panttivangiksikin ajattelin, eikä taatusti usko minua.

Minkä teet? Et mitään. Luin kaiken maailman asiat matkailusta ja puhuin näistä ystävien kanssa jolla oli enemmän kokemusta kuin minulla.

Nonii, passista pitää olla ainakin kopio, joka tarkoitti minulle että vähintään kolme kappaletta. Jos olisi ollut rahaa olisin palkannut henkivartijan ja siitä voitte olla varma.  Olin aivan rikki. Soitin taas pojalleni joka kuittasi huoleni- Kyllä minä tiedän ettei tarvitse selittää ettei hän jaksa kuunnella nyt mitään.

Silloin löin nyrkin pöytään ja sanoin SILLÄ äänellä puhelimeen. Että nyt sinä olet hiljaa, koska jollet sinä nyt kuuntele , en voi ikinä antaa itselleni anteeksi etten saanut edes yrittää varoittaa sinua. Jos sinä kuolet olen ainakin tehnyt sen minkä voin tässä kohtaa.

Kolme kopiota passista, mitä pitää piilottaa eri paikkoihin jos vaikka reppu varastetaan. Rahaa eri paikoissa myös. On myös ilmoittauduttava vähintään kerran viikossa , mieluummin useammin missä päin maailmaa on. Kun hän istuu jossain lentokentällä tai muualla , reppu ei saa olla missään erikseen vaan seinää vasten hänen selän takana.Poika kai totesi että pääsee helpommalla minusta eroon kun saan sanoa mitä oli sanottavaa.

Lopputulos oli kuitenkin se että poika, kävi luennon rokotuksista, kävi vielä lääkärin luona keskustelemassa rokotusohjelmasta ja siitä mitä lääkkeitä kannattaa ottaa mukaan matkalleen. Hän vertasi matkavakuutukset ja otti sellaisenkin. Hän hommasi sopivan repun ja varusteet. Hän teki kaiken yksin. En tiedä tänä päivänäkään ottiko hän ne kopiot tai mitään muutakaan mistä sanoin.

Jälkeenpäin on helppo huokaista ja nauraa tällekkin episoodille. Kaikki meni hyvin, ja pakko myöntää että kumpikohan oli ottanut tärkeimmät asiat paremmin huomioon ? 😉 . Olen erittäin ylpeä pojastani, hyvin on pärjännyt ja paljon matkustanut.Hän on todellakin saanut elää tätä elämää, kokenut paljon asioita ja oppinut paljon asioita mitä ei olisi oppinut muualla, kuin siellä missä onkin ollut. Tänään voin rehellisesti sanoa että hän kyllä pärjää paremmin matkoilla kuin minä ikinä. Mutta tulee se päivä,  kun hän ymmärtää minuakin, ja täytyy toivoa että ainakin silloin tulee äiti mieleen, ja se että pitää päänsä niin kuin minäkin tein. Vaikken niin oikeassa aina ole ollut, enkä paras, enkä viisain, niin niillä mennään mitä on, ja se on äidinvaisto, maustettuna hysteerisellä menettämisen pelolla 😀

Olen aidosti iloinen siitä että hän on elänyt tätä elämää, ja toivon mukaan jatkaakin elämistä. Toki olen tuhannet kerrat rukoillut tyttöystävää joka rauhoittaisi hänet ja alkaisi elää ihan jotain superhyper taviselämää.( Se toteutuikin, enkä kyllä tiedä ymmärsikö tyttö syvimmän merkityksen kun kerroin, että on sinua odotettu) Mutta toisaalta, mikä lämmittää vanhemman sydäntä enemmän kuin lapsen onni? Kyllä hänen onni on minun suurin iloni.

Illan ohje (wirn) keskittykää iloon kyllä sitä on.

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoittaminen ei ole kaikkien juttu, mutta itse koen sen olevan oma juttuni , koska saan kaiken mustaa valkoiselle. Ymmärrän hyvin jollei se ole kaikille luontaista kirjoittaa, mutta parempaa apua en kai ole saanut kuin omista kirjoituksistani. Se auttoi alussa pelkoon, siitä että unohdan Matiaksen. Se auttoi ajan kanssa ymmärtämään miten se aika ei pysähtynytkään , eikä sitä jää mihinkään pysähtyneeseen tilaan surunsa kanssa, vaikka se usein tuntuikin siltä. Suosittelen todellakin kirjoittamaan edes jotain. Vaikka ei olisi kuin tavallinen kalenterimerkintä, missä lukee minne mennään ja koska. Papin tapaaminen, hautajaiset, muista pankki, soita sinne , nukuin, söin . Sinne voi heittä kysymyksen joka pyörii päässä. Siellä voi olla joku tulos, tai siis ihan mitä vaan joka kuvastaa jotain juuri siitä päivästä mikä on menossa. On helpompaa ymmärtää että oma suru tosiaankin etenee. Ne asiat jotka tuntuu pyörivän ajatuksissa ilman vastauksia, on ehkä saanut vastauksen kun luet kalenteria kolmen tai kuuden kuukauden kuluttua. Kalenteri ei vie aikaa, ja on helppo selata läpi.

Tieto lisää tuskaa.

Surun kohdalla totuus tosiaakin voi lisätä tuskaa, mutta aika pitkälti olen kyllä eri mieltä. Kyllä tieto on se joka helpottaa. Kuvitelmat ja omat päätelmät voi karata käsistä ja maalata asiasta julmemman ja raastavamman kuin mitä se oli.

Kun oma lapsi kuolee , minulle ainakin jäi monta asiaa ilman vastauksia. Nyt oli myöhäistä tutkia oliko Matiaksella esimerkiksi narkolepsia. Epäilin allergiakohtausta, aivoverenvuotoa ja vaikka mitä.

Mikäli olisi ollut kirja missä kaikki vastaukset olisivat olleet, olisin ostanut sen hinnalla millä hyvänsä. Joskus taas tuntuu siltä kun tämä elämämme on aika hyvin suunniteltu, ja ehkä onkin tarkoitus ettei vastauksia aina saada. Silti olen niin sadistininen itseäni kohtaan että haluaisin tietää kaiken vaikka hinta olisi mikä vaan.

Hieman Matiaksen kuoleman jälkeen keskustelin naisen kanssa joka oli samassa työpaikassa missä silloin olin, ja hänen paras ystävän lapsi oli ottanut oman henkensä. Järkytyin tottakai. Pitkään pidin sitä kamalimpana tapana menettää oma lapsi. Olen miettinyt miksi myös tämä tapa on mukamas kamalin tapa kuolla, omasta mielestäni. Päädyin ehkä siihen että jollei lapsi olisi jättänyt viestiä, syyllistäisin kai itseäni monesta asiasta. Eikö lapsi kyennyt puhumaan kotona murheistaan? Oletan että näitä kysymyksiä olisi vielä enemmän, kuin minulla oli kun Matias kuoli. On kornia ajatella että koen jopa että minua on suojeltu monelta asialta kuoleman keskellä. En mennyt ulos autosta katsomaan miksi liikenne pysähtyi, hän ei ollut murskaantunut tunnistamattomaksi, sain mahdollisuuden nähdä Matun vielä, löytyi faktaa puhelimesta jotka vahvisti monta asiaa, oli ihmisiä jotka oli keskustellut Matun kanssa jne jne..uskon että oman henkensä ottanut, ei todellakaan näe mitään toivoa enää, ja se on yksi tapa kuolla siinä missä muutkin kuolemat.

Ainoa asia joka suoraan sanottuna harmittaa, on se, miksen soittanut Matulle tösitä kun minulla tuli sellainen olo. Toisaalta oltaisiin sovittu että minä haen pikkuveljen, tai että Matias hakee hänet. Nyttenhän me olimme molemmat hakemassa häntä. Olisihan se voinut sattua sittenkin. Se olisi voinut sattua toisella tiellä tai toisena päivänä. Matias nukahti helposti, ihan jopa seisovaltaan kerran pikkupoikana kun seisoi veneessä isäänsä nojaten. Olen miettinyt miten tärkeää nukkuminen on. Se että tosiaankin saa nukkua. Helposti myös hiipii syyllistäminen tässä kohtaa.

Mietin miten minä tällaisena miettijänä olisin kestänyt monta muuta asiaa , kuten se että Matu olisi joutunut henkirikoksen uhriksi. Tai se että olisi ajanut täydessä raivossa jonkun riidan jälkeen. Tai se että itse olisin ollut todistamassa tapahtunut.

Vertaisten kokemuksia lukiessa mietin usein, miten he on voinut selvitä. Kaikki kunnei kuole kauniisti ja luonnollisesti, tai miten sen edes pystyisi sanomaan. Olipa tapa mikä hyvänsä, tulee näitä miksi kysymyksiä. Paras vastaushan löytyisi siitä kirjasta mitä ei ole olemassakaan. Lapsesi kuoli siksi koska.

Aikansa kun asioita miettii kunnei sitä vastauskirjaa ole , löysin vain ja ainoastaan oman selitykseni. Ne on niin lähellä totuutta mihin pääsin, ja loppu olettamuksia jotka kai tuntuu rehellisimmiltä vastauksilta. On se sitten höpö höpöä, mutta ei siinä mitään häviä jos löytää edes jotain joka lohduttaa. Koska olen julma itseäni kohtaan ja kaivan asioita juuria myöden, ja tein kaiken minkä kykenin selvittääkseni asioita. Soittelin  ja kyselin jonka perusteella muodostui se minun totuuteni.

Jostain asioista olen vuorenvarma, mutta on pieniä asioita johon en vaan tule koskaan saamaan vastauksia. On turhaa ruotia jotain jälkeenpäin, mihin jo jossain vaiheessa sai vastuksen itseltään.

Näitä miksi-juttuja on yleensä, miksi tämä onnettomuus yleensäkin tapahtui? On kun ompelis jotain kappaletta niin ohuella langalla että joutuu ottamaan suurennuslasin esille edes nähdäkseen pujottaa langan neulaan. Sitten hyvin hitaasti ja varovaisesti alkaa ompelemaan paloja yhteen. Lanka katkeaa tämän tästä, aloitan uudelleen, keskityt, menetät hermosi, välillä tuntuu jo että alkaa sujumaan, kunnes palaat lähtöruutuun. Jos totta puhutaan, en usko koskaan saavani tätä täysin valmiiksi.

Paras neuvoni mitä keksin on kuitenkin. Pidä omasta totuudestasi kiinni.

Aika usein asetetaan myös ei-lapsensa menettäneet , menettäneitä vastakkain. Onhan sekin tapa vertaisten keskellä purkaa omaa suruaan, ja niin olen minäkin tehnyt ja paljon.Paljon myös tapahtuu ja paljon on surullisia asioita, mitä me enkelilasten vanhemmat olemme kohdanneet. Miten me kohtasimme menetyksen, miten se ilmoitettiin meille, kuka näki ja mitä, kuka ei tiennyt, kuka sai tietää ensimmäisenä, lista on loputon.  Olen ollut enemmän kuin surullinen monen, monen ja vielä enemmän monen puolesta.

Miksi ystäväni poika oli ensimmäisinä paikalla kun oma veli kuoli ja näki kaiken? Miksi ystäväni näki oman lapsensa kuoleman. Miksi sitä ja miksi tätä. Jos joku sanoo minua vahvaksi, olen lukenut niin surullisia asioita ettei niin vahvaa ihmistä olettaisi olevan olemassakaan. Enkä kyllä usko pätkääkään siihen sanontaan.

Mutta ollaanhan me vertaisetkin jossain asioissa eri meiltä ja koemme asioita eri tavalla. Jotenkin minulla on se kutku että suurin piirtein samaa rataa tallataan kuitenkin. Kuka missäkin vaiheessa on kohdatessaan toisen , on ratkaiseva tekijä miten ymmärrämme toisemme.

Kai pelastus on se vahva oma usko josta pitää kiinni. Uskotpa mihin hyvänsä. Se että ymmärtää että suru on vuoristorataa, jossa käydään eri vaiheita läpi.

Vahvuus on kun pystyy pitämään pieni valonkajo, eli usko siihen että tästä selvitään, ymmärretään ja opitaan ajan kanssa omasta surustaan. Vasta kun on oppinut miten se oma suru käyttäytyy kuoppineen ja nousuineen voi alkaa parantuminen. Kun kykenee ajattelemaan järjellä, eikä pelkästään tunteillaan, pystyy paremmin koota palasia yhteen ja tehdä suunitelma siitä mitä haluaa elämältään kuoleman jälkeen. Tunteen sekoittaa ja ottaa usein vallan, mutta kun se pieni siemen on alkanut itää, siitä on hyvä lähteä. Minulle sanottiin ettei Matias olisi halunut että itken täällä. Niin totta kun se olikin, en vaan ottanut sitä vastaan, koska minun ikäväni oli liian suuri, minun haava oli liian tuore ja minun sydämeni vaan itki. Vasta kun kykenin itse ajattelemaan, ja miettimällä miettiä mitä se oikeasti tarkoittaa, tavallana oivalsin asian itse. Piti vaan tehdä se prosessi yksin kuitenkin.

Kun mietin mitä olisin toivonut maailman jatkuvan ilman minua, miten omat lapseni olisi jatkanut elämäänsä ilman minua, miten mieheni, miten toivoisin ystäväni ajattelevan minusta jos se olisin ollut minä . En tietenkään halunnut että lapseni itkisi, tekisi itsemurhaa minun vuokseni, en halunut heidän makaavan sairaalassa pillerihumalassa kestääkseen tätä elämää. Mietin miten ihana Matias oli, miten ihana luonne, hän joka rakasti isää , äitiä , veljeään, mummiaan, mammaa, jne jne Ei sellainen lapsi halua että tuhoan elämäni millään tavalla.

Malttia ! Ei tämä oivallus tullut sekunnissa, ei se toteutunut edes yhdessä yössä. Se on pieni ajatus, se on itkua, se on ikävää, ja taas se ajatus tulee uudelleen, hieman isompana, taas itken, sitten tulee päivä kun pyydän pojaltani anteeksi että itken ja itken silti, mutta sitten tulee päivä kun kuvittelen Matun nostavan peukkua kun naurahdan jotain, ja silti itken vieläkin, sitten tulee ilo, näen jälleen pojan nostavan peukkua minulle, ja hyväksyn että saan nauaraa, annan itselleni luvan iloita asioista  ja joskus x ajan kuluttua nauran ja olen rehellisesti iloinen jostain ja se kaikki tuntuu vaan niin aidolta ja varsinkin rehelliseltä.

On minulla usein vieläkin ikävä. Vieläkin tulee pieni pistoja sydämeen, olen surullinen itsenikin puolesta, isän puolesta ja varsinkin veljen puolesta. Joka päivä olen kuitenkin yhden päivän lähempänä poikaani. Jos joskus sairastun ja menetän muistini, toivon silti että silloinkin kerron pojalleni jotain järkevää. En ikinä halua että poikani luulee että on toisarvoinen Matun rinnalla. Ei, kirja ja blogi , on vaan pakostakin Matusta. Ei se kerro rakkaudesta, ei se vertaa rakkautta mitä tunnen molempia kohtaan. Ennemminkin tunnen surua siitä ettei pojallani ole ketään kenen kanssa jakaa sitä taakkaa, mikä mahdollisesti voi seurata kun vanhenen ja lopulta kuolen. Toivon myös että se on totta että joku näkee läheisen, joka tulee hakemaan sinut kun olet kuolemassa. Toivon että poikani näkee sen, koska silloin se ehkä on voimavara ja iso lohtu, kun minä olen kuollut. Silloin hän ehkä ymmärtää että minä olen turvassa ja minä en ole yksin, ja veljellä on oma äiti luonaan.

Vaikka lapseni on itsenäinen ja pärjää ilman minua loistavasti. Silti se kun puhutaan että oma perhe on tuki, joka on olemassa vaikka sitä ei ehkä aina ajattele nuorena. Mutta tiedän että vain minä olen poikani äiti. Vain sen takia minun poikani on se ihminen joka on. Voisi olla sama isä ja kaikki muukin, mutta ilman minua ja isänsä yhdistelmää , sillä kasvatuksella ja elämällä minkä hän on kokenut , hän on juuri se poika kuka tänä päivänä on. Tiedän olevani rakas ja olen siitä ylpeä. Onnekas kun voin tuntea olevani rakastettu. On hienoa voida tunnustaa olevansa niin hienon pojan äiti. Tässä ei ole kysmys mistään materiasta, koulutuksesta, rahasta vaan siitä vahvasta siteestä jonka me olemme luonneet, se on syntynyt monesta asiasta ja kasvanut kuin itsestään. Olen onnekas kun minulla on tämä pieni perheeni joka silti on niin vahva. Haluan jättää vahvan pojan, jolla on elämänarvot tallessa, joka osaa nauttia elämästään ja iloita siitä. Joka silti aina muistaa omat juurensa ja on siitä kiitollinen, että sai elää juuri tämän elämän niin kuin se hänelle tuodaan eteen.

Toivon pojan joka kohtauttaa olkapäitään pienille turhille jutuille, ja keskittyy mieluumin hyviin kuin huonoihin asioihin.

Surussa kannattaa todellakin keskittyä enemmän hyviin kuin huonoihin asioihin, kun siihen on valmis. Se mitä toivot muille rakkaillesi , toivo sitä myös itsellesi.

Suo itsellesi luvan rakastaa, ja iloita koska se ei oikeasti vähennä rakkauttasi kuollutta lastasi kohtaan.

 

 

 

 

 

Monesta asiasta selvitty, ja aina tuntuu elämään mahtuvan jos jonkinlaista rykelmää kaaosta. Mutta tässä ollaan vielä, ja aina ihmettelen miten kaikesta selvisin.

Äiti pääse jo eilen pois sairaalasta vain ja ainoastaan soittaakseen minulle että silmissä on kuin tähdenlentoja. Ei muuta kuin taksia tilaamaan ja takaisin , onneksi turha reissu.

Tavalliset ongelmat kun kasaantuu ei voi muuta kun keskittyä niihin ja alkaa purkaamaan niitä , ja siihen menee se aika mikä menee. Henkinen pahoinvointi taas vei Matiaksen jälkeen sen ajan minkä vei, ja siihen en voinut vaikuttaa samalla tavalla. Silloin keho otti vallan tavallaan ja siinä mentiin kuin räsynukkea oltaisiin riepoteltu perässä.

Kun suurin vauhti hiipuu ja jollakin tavallaa pystyy ajattelemaan alkaa se oma työ tavallaan. Pitää vaan mennä askel toisen perään ja kokea kaikki vaiheet. Minusta tuntui kun piti käyttää kaikki kehoni tuottamat tunteet, ja sen kyllä tein.

Jotkut asiat löytää oman paikkansa tavallaan , jotkut jää odottamaan omaa vuoroaan. Ja ne hyllylle jääneet kai on niitä asioita mitä tänä päivänä vielä yrittää kasata sopivaksi johonkin omaan paikkaansa.

Kyllähän huolet ja kaikki negatiivinen kasaantuu ikävästi , ja itse ainakin koen että silloin pitää vaan saada oksentaa ne kaikki ulos ja sanoa juuri miltä tuntuu.

Monet murheet tai huolet pystyn nykyään paremmin hyväksymään. Juuri sanoin pojalleni, että asioilla on tapana järjestyä. Tänään osui silmiini teksti englanniksi. Jotenkin suomenettuna, tänään annan virran viedä ja tuokoon tulleessaan mitä tuo.

Vaikka juuri eilen kerroin kaverille asioistani aika ikävään sävyyn jossa jopa hieman katkeruuttaakin mausteena. Päätin unohtaa sen ja jatkaa päivä kerrallaan. Jos jotain siis olen oppinut on ainakin se, ettei monetkaan asiat itkemällä parene. Ja onneksi myös se ettei enää moni asia itketä 😀 . Osaan kai erottaa vaan stressaavat ja ikävät asiat eri tavalla kuin ennen. On paljon kurjia juttuja, mutta ne on minulle usein vaan osaa elämää. Tottakai monet asiat huolettaa minua ja usein toivoo että saisi hiukan taukoa niistäkin, ja toivoo että aurinko voisi paistaa hieman useammin.

Siihen meinasin keskittyä vielä enemmän. Olen onnekas kun se taito on ollut ennen Matun kuolemaa, ja onneksi se ei ole kadonnut. Mutta haluan pyrkiä vielä etevämmäksi tässä.

Pitäisikö tehdä se toivekartta 🙂

Tänäänkin tuntui että olen kaikkeni sanonut mitä ihminen voi tuntea ja kokea. Ainakin tuntuu jopa siltä että Matukin on tyytyväisempi ja olen ainakin lunastanut osan siitä mitä piti. Vielä on se kirja. Mutta minulla ei edelleenkään ole kiire. Onni kääntyi myöskin sen suhteen että ainakin loppuvuosi on kiitettävän paljon töitä tiedossa, joka sopii minulle enemmän kuin hyvin. Nyt on alkanut heräämään uusia ajatuksia, ja sekin on hyvä. Vielä kun saisi sen viimeisen potkun persuuksiin ja koittaisi tehdä asioiden eteen jotain. Mutta hyvä näin kuitenkin.

Mutta nyt kipin kapin ja menoksi..ihanaa päivää kaikille .

Kun onnettomuus oli tapahtunut ja oli se ainoa ns.kriispalaveri jonka ystäväni järjesti pappihan aloitti kertomaan miltä Matias näytti. Pappi oli saanut kuvia nähdäkseen ja täytyy sanoa että vieläkin jollakin tavalla koen että yksityisyyttämme on loukattu. Pappi on vaan ihminen kuitenkin, ja ulkopuolinen. Itse pyysin kuvat juuri tämän papin puheen vuoksi poliisilta, muuten tuskin olisin tullut miettineeksi koko asiaa. Tosin en koskaan saanut niitä kuvia mitä pappi kuvaili. Kuvia oli henkilökunnasta jotka seisoo tien reunassa, ilmeisesti voimattomina tekemään yhtään mitään. Vaikken mitään kuvissa näe, tiedän mitä tapahtuu. Tiedän että matu on vielä autossa. Tiedän että hän on tajuton. Vittu oikeesti mun sydäntä revitään irti joka kerta. Joten poliisille olen anatanut anteeksi että hän ”pimitti” minulta kuvat jotka on otettu lapsestani joka makaa penkkien välissä.

Miksi pystyn antamaan anteeksi? Siksi, ihan vaan siksi että hän oli rehellinen, kaikissa muissa asioissa.Hän ei mennyt sen taakse että on joku hiton protokolla jonka taakse voi piiloutua. Hän uskalsi sanoa asioita kokemuspohjalta, olettamuksistaan. Hän oli niin oikeassa. Hän vaan oletti että on kohdistunut valtava isku rintakehän alueelle.

Vaikka hän olisi ollut väärässä, sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Koska kun ihminen on rehellinen sen tuntee luissaan. Tiedän että hän on ajatellut minua kunnei lähettänyt Matiaksesta kuvia jotka oli olemassa. Sitä mietin minne ne kuvat hävisi, tallenetaanko ne, tai hävitetäänkö ne. Onlo ne jossain pilvessä tallessa?

Se mikä minua loukkaa on se että kuvia on myös ottanut media. Ymmärrän hyvin että uutiset myy, ja olen varma että jollei olisi viime ajat ollut niin paljon puhetta kuvia uhreistakin julkaistaan taatusti.

Ymmärrän enemmän kuin hyvin että ambulanssihenkilökunta, poliisi ja palomiehet on vaan työssään. Onnettomuudet on heidän työnsä. Ymmärrän että joukossa on herkempiä työntekijäitä, mutta myös heitä jotka pystyy ottamaan työnsä työnä ja se on siinä. En edes voi vaatia että joku paneutuu sydämellään juuri minun lapseni onnettomuuteen. Mutta sitä en ymmärrä etteikö uhrilla ole mitään suojaa, mitä joku kunnioittaisi, koska uhri ei itse siihen kykene. Mitä vittua sellaisen ihmisen päässä liikkuu joka haluaa kuvia kuolleesta nuoresta joka on jonkun lapsi? Tutkimusten selvittämiseksi  ymmärrän vielä että otetaan kuvia selvittääkseen onnettomuuden syytä ja jotain yksityiskohtia. Mutta ajatus siitä että kuvat pyörii jossain kaikkien katseltavana oksettaa. En voi sanoa että näin on, mutta se ei minua hämmästyttäisi ollenkaan. Miksi papille oli näyetty minun poikani kuvaa????Missä oli Matiaksen yksityisyys? Pappi on vaan virkamies hänkin tavallaan.

Pitää myös huomioida että ihminen joka juuri on saanut kamalimman uutisen minkä ikinä voi saada, voi myös ajatella asioista täysin eri tavalla kun onnettomuus ja menetys on sisäistetty. Asiat jotka ei heti vaikuttanut mitenkään alussa, voi saada suurenkin huomion ja merkityksen kun asioita on sisäistetty. Kunnoitusta kaikille.

On kivaa kun melkein joka kännykässä on kamera. Siitä voi todellakin olla paljon hyötyä. Mutta mitä hienoa on olla se joka ottaa toisen kuolemasta kuvia, mitä hän niillä tekee? Esitteleekö kavereilleen ja saa hetken huomion ja ryöpyn kysymyksiä? Mitä hienoa siinä on?

Ehdottomasti laki ettei media/kukaan saa julkaista uhreista kuvia, ja rangaistava mikäli joku julkaisee onnettomuuspaikalta otettua kuvaa jossa uhri näkyy tai on tunnistettavissa.

Ystäväni lapsi kuoli ison yleisön edessä, jonne media oli tunkemassa. Heidät ajettiin pois. Täytyy olla sydämetön , tunteeton ihminen joka kykenee tällaisessakin tilanteessa kuvata.

Muuten päivä on ollut hektinen. Asiat työkuvion perusteella alkaa pikkuhiljaa selkiintymään. Hyvä on että on suht hyvin töitä loppuvuosi. Hyvä sekin että tiedän ettei töitä tulee olemaan minulle vakituisessa mielessä. Huonoa tietty, mutta hyvä kun sen edes tietää. On yksi ehkä pois pelistä. Nyt on yksi kortti kääntämättä ja sen jälkeen pitänee saada jostain puhtia ja rohkeutta tehdä jotain .

 

 

 

Tänään nousen reippaasti sängystä, ja piti oikein hyödyntää koko päivä. Mietin aina miten ei  aina saa tehtyä yksinkertaisempaakaan hommaa vaikka on koko päivä aikaa. Vaikkapa sitten siivoten.

Yritän soittaa äidilleni joka ei vastaa, en nyt yleensä hermoile mistään, ja joskus jopa syytän itseni siitä etten aina ota asioita niin todesta. Soitan sairaalaan, ja selvitän osastoja, mistä hänet on jo kuskattu jonnekkin. Muistan optikkoajan ja saan sentään sinne uuden ajan, eli tänään. Hyvä ajattelen, jotain muuta mietittävää. Lähden ajamaan.Silti soitan ensin sairaalaan ennen kuin edes nousen autostani. Äiti ei ole edes tullut seurantahuoneeseen. Hmm…miksiköhän kestää? Järkeilen että olisivat soittanut jos on kuollut. Jätän myös turhat spekuloinnit pois. No eikun optikolle. Loistava optikko tutkii minut, ja lopulta seison valitsemassa kehyksiä, mikä olikin kai ilmaisen tarkastuksen pointti. Mutta hupsheijjaa aivan jäätävä hinta vaikka saan mukamas hurjat alennukset. Otan järjen käteen ja sanon että palaan asiaan jos löydän ne kehykset mitkä tosiaankin huuta nimeäni. Nämä olisi vaan ollut mukiinmenevät ja siitä en vaan maksa niin paljon mitä pyydettiin.

Uhraan itselleni hampurilaisen koska en halua mennä kotiin, enkä kehtaa ihan heti soittaa uudestaan sairaalaan. Uhraan sentään aikaa menemällä kahteen kauppaan katsomaan farkkuja, koska ainoat on jo polvesta hiukan puhki. Ihana myyjä onneksi. Pitää oikein antaa palautetta, se on minun tapa, koska uskon että se johtaa lopulta siihen että tulen saamaan jatkossakin hyvää palvelua. Olen täysin uuno vaatteiden kanssa ja nolottaa sanoa että ostan usein vaatteeni mistä helpoiten niitä saan, eli kaukana muotiliikkeistä, mistä en tiedä yhtään mitään. Joku minun sisäinen minä haluaisi oikeasti nauttia shoppailusta, mutta ei onnistu, eikä ainakaan tänään .Kulutan  vaan aikaa. Pakenen äkkiä ulos kassini kanssa ja huokaan syvään. Ohi on. En nyt varsinaisesti saa mitään paniikkikohtauksia, mutta tunnen ainakin suurta helpotusta kun pääsee pois ihmisvilinästä. Soitan uudestaan sairaalaan. Nyt on äiti seurantahuoneessa, ja kysyn saako tulla katsomaan. Teen sen ihan äitini takia ja tunnen näin myös itseni paremmaksi lapseksi ja ihmiseksi.

Lähden kohti sairaalaa. Ambulanssi lähtee pillit päällä jonnekkin , mietin jotain. Sairaalassa löydän oikean käytävän jonka aulassa on verenluovutustapahtuma. Tiedän että veriryhmästäni on aina huutava pula, kysyn kuinka kauan he ovat siellä. Olivat juuri lähdössä ja jäljellä on vaan kaksi luovuttajaa. Emmin ihan hetken, kaiken järjen mukaan olisin voinut hoitaa tämänkin pois ja todella kätevästikin, mutta haluan silti ensin nähdä äitiä. Siellähän äiti on, väsyneen näköinen , eikä nosta kunnolla päätään. Mutta on pyydetty olemaan ihan rauhassa. Kysyn kuka hakee hänet kotiin kun sen aika on, ja niin äidin tapaista sanoa että pärjää invataksilla, sitten kun pääsee pois. Ajatus ei tunnu hyvältä. Mietin rappuja, ruoanlaittoa ja kauppareissuja. Lähden aika nopeasti pois , koska vierailuaika on vaan 15 minuuttia.

Soitan muutaman puhelun ja ilmoitan että leikkaus on onnistunut.

Kotona huomaan että olen kuitenkin kai pelännyt enemmän kun tunnustin edes itselleni. Yritän ravistaa parin päivän huolet pois ja otan läppärin syliini.

Luen uutisia. Kadonnut Juuso on löytynyt hukkuneena. 12 vuotias poika joka oli osallisena isossa liikenneonnettomuudessa on menehtynyt. Nuori pyöräilijä menehtyi auton osuttua häneen.Vaikka joskus yrittää ottaa sitä omaa aikaa ja tehdä kaikenlaista , jotain niikuin ns. normaalia, sekään ei aina onnistu.

Yleensä haluan aina hyödyntää sitä aikaa kun joskus harvoin lähden kauppakeskuksiin. Mutta usein siinä käy juuri niin kuin tänään. Tosin myönnän että huoli äidistä oli kuitenkin liian suuri jotta pystyisi keskittymään mihinkään muuhun.

Aamulla en meinannut edes serkulleni uskaltaa sanoa mitä todellisuudessa ajattelin. Pelkäsin että viimeinen keskustelu äidin kanssa, ei ihan mennyt niinkuin teeveesarjoissa. Aloin miettimään miten työstän sitäkin jos äiti kuolee. Siksi kai yritän elää sellaista elämää että pystyn nukkumaan hyvällä omatunnolla. Mutta usein totean olevani hyvin pieni ihminen.

Nyt taatusti tuntuu siltä, että minäkö olen päässyt surusta yli? Ihan kuin olisi selityksen makua, mutta koen että oikeasti olen päässyt aika pitkän matkan eteenpäin.

Miksi kirjoitin tarinan äidistäni? Siksi koska tämä on se minun uusi elämäni. Toisaalta kuin kirjoittaa opin aina itsekkin jotain. Itsestäni ja siitä totuudesta mikä minä oikeasti olen. Myönnän olevani itseäni kohtaan julma, jopa sadistinen välillä ja vaadin itseltäni enemmän kuin kukaan muu.

Menneisyys vaan on tavallaan pelästyttänyt minua  niin kovin, etten ikinä pääse siitä koskaan irti. Aina tulee tilanteita elämässä. Kuolemahan on osa elämää , se tulee monta kerta vastaan. Kuoleman pelko vielä useammin. Olen monet kerrat joutunut tekemään töitä itseni kanssa jotta en tukahduta lastani huolillani.

On monta asiaa tullut vastaan mitä pelkään. Kun poika asui liian lähellä vettä, en edes uskaltanut varoittaa häntä menemästä oikotietä kotiin. Ajattelin että jollei hän sitä ole vielä hoksannut, niin en minä ainakaan sitä kerro. Koska JOS. On vaan pakko uskaltaa elää ja varsinkin antaa muiden elää. Vaikka kuinka pelottaisi.Helppoa se ei ole.

Mietin tämän päivän uutisia ja heitä jotka liitty meidän lapsemme menettäneiden joukkoon. Tulen todellakin surulliseksi ja ehkä siksi se koskee, koska tavallaan pelkäsin niin paljon itse, että tämä vaan tavallaan kruunasi kaiken ja purkautuu jotenkin tällä tavalla. Olen niin surullinen näiden vanhempien vuoksi, ystävien ja muiden rakkaiden ihmisten puolesta.

Edelleen tunnen itseni sanattomaksi surun edessä.

Kunnes muistan ettei sanoja aina tarvita. Ei heitä tarvitse eikä voi lohduttaa millään. Tällä hetkellä ei ole sanoja mitkä lohduttaa. Voin vaan sanoa kuinka todella pahoillani olen, enkä mitään muuta, ja toivoa että on olemassa joku avaruus joka vie sanani heille tuoden hitusen verran voimaa.

Tänään kun toiset itkee, minä olen se joka saan olla kiitollinen ettei kuolema ottanut minulta äitiä vielä.

Tällainen arkipäivä minulla tänään, vielä 11 vuoden jälkeen.

Syvä osanottoni menehtyneiden omaisille <3

 

Tänään luin muiden tarinoita joka tietenkin aina koskee yhtä paljon , koska todellakin tietää niitä samoja ajatuksia mitä me kaikki olemme käyneet läpi. Mietin tottakai omaa äitiäkin, ja sitä miten minusta aina on tuntunut etten enää koskaan itke kenekään kuolemaa. Tänään epäilen tätäkin asiaa ensimmäistä kertaa.

Tänään tunnen myös suurta toivottomuutta kunnei kertakaikkiaan vaan aina ole lohdutuksen sanoja kaikille.

Kun miettii miten monella tapaa voi kuolla ja niitä miksi kysymyksiä mitkä jää monelle pyöriteltäväksi. Kun tapahtuu sellaista mikä on niin mahdotonta ymmärtää. Jollakin tapaa vielä ymmärtää että jos hyppää kerrostalon katolta luultavasti kuolee heti. Sekin on lohtu kaikessa surullisuudessaan.

Oman lapsen kipu, pelko, ymmärrys on asioita mitkä sattuu. Miten hittoa sen asian voi sanoilla korjata ja lohduttaa? Tällä hetkellä en keksi yhtään mitään. Vaikka itse päädyn ja olen päätynyt selityksiin josta pidän kiinni, myönnän että välillä hiipii vaikeita ajatuksia edelleen ajatuksiini. ”Jos kuitenkin” ajatuksia mitkä ei johda mihinkään parempaan ainakaan. Lopputulosta ei mitkään ajatukset  muuta, lapsi on kuollut eikä eläväksi muutu. Miksi pitää kiusata itseään ajattelemalla pahinta mahdollista ? Mutta niinkin vaan käy, enkä ole ainoa joka näin ajattelee. Ei se ole samantekevää koki lapsemme kipuja tai ei, koska me elämme niiden ajatusten kanssa.

Kuolema vaan on niin epäreilua. Monessa asiassa voin olla onnellinen, surunkin keskellä. Riippu täysin mitä mietin , mikä kohta niistä miljoonista ajatuksista mitä kelaa lapsen kuoltua.

On vaikeaa miettiä ja verrata asioita. Tässä yksi päivä tuli juttua siitä miten aikoja sitten, siis jotain yli 70 vuotta sitten isoäitini menetti kaksoset. Miten vaan tuntui että hän jotenkin otti asian faktana mille ei mitään voinut, jotenkin luonnollisemmin. Mutta oiko se sittenkään niin? Elettiin ihan eri aikoja, oli paljon lapsia ja äidin rooli oli kädet täynnä töitä. Asioista ei ehkä silloin käsitelty samalla tavalla kuin nyt. Onko loppujen lopuksi asia sittenkään hyvä että puhuu liikaa lapsen kuolemasta? En tiedä, tänään tuntuu ainakin siltä etten saa mitään järkevää aikaiseksi pääkopassani. Palasinko tavallaan lähtöruutuun?

Huomaan heti pakenevani realiteettisempaan maailmaan ja pakenen kai vaan sitten siihen mitä pitää huomenna tehdä. Toisaalta luojan kiitos että on arki. Vaikka tietenkin nyt huominen ei ole mikään rela päivä. Ehkä siksi kaikki tuntuukin tänään sekavammalta kuin aikoihin.

No ei muuta kuin nukkumaan ja huomenna soittamaan ainakin äidille.

Voimia ja toivon mukaan he siellä jossain lohduttavat heitä jotka eniten sitä tällä hetkellä tarvitsee, olen niin voimaton ja varsinkin sanaton.

 

 

Tänään soitin äidilleni sairaalaan. Huomenna on sydänleikkaus edessä. Aika outoa kun ei haluaisi pelottaa tai näyttää miten huolestunut itse on. Uusi menetelmä joka sekin hieman askarruttaa. Juteltiin niitä näitä. Hiukan huono omatunto kunnen taaskaan ole käynyt aikoihin. Kertoi että oli antanut pojalleni avaimen ja jotain ohjeita lapulle , joka sinänsä on luottamuksen arvoinen asia ja lämmittää tietenkin että poika on mielessä. En nyt mitään alkanut tunteilemeaan. ääni on ihmeen rauhallinen ja mietin oliko jo nyt saanut jotain rauhoittavaa. Ei kai. Kai häntäkin pelottaa. Onneksi sain tietää ettei se ainakaan alal heti aamusta , joten ehdion vielä soittaa.

Tuli vaan jotain juttua tavaroista mitä pitäisi heittää pois autotallista. sanoin että lupaat vaan, että kun on tosi kyseessä et anna mitään heittää pois kuitenkaan.

Ehkä se saa sätkyt jos menisin sinne siivoamaan, pojan kanssa tietenkin. Voishan sitä kysyä , koska herään taatusti ennenleikkausta. ja jäi sellainen olo, että tässäkö meidän jutut jotka mahdollisesti voi jäädä viimeiseksi. Ihan kauheaa ajatella. Joo soitan, se on varmaa. Ihan niinkuin varmuuden vuoksi. Onhan se tietenkin eri asia maata leikkauspöydällä valmiina jos tulee jotain komplikaatioita. Onneksi olen kotona ainakin, kerrankin voin sanoa näin.

Tottakai ajattelen taas kuolemaa. Mahdoillista sellaista, ja mietin onko edes järkevää kirjoittaa , jos se niinkuin tuo kuoleman lähemmäksi. Tiedän että ajatuskin on kaukaa haettu, mutta pakko myöntää että olen niin vati että ajattelen näin. Tässä istun ja vielä minulla on äiti kuitenkin, entä huomenna klo jotain?

Vertaan Matun kuolemaa ja vaikka se tuli puskista ei ainakaan voinut hermoilla etukäteen vaan elin täysin normaalisti. Olen ollut töäysin oma itseni loppuun asti. Siis nythän puhun ihan kun äiti olisi jo kuollut . Suurin osa selviää kuitenkin ja siihen pn pakko uskoa. Ajatukset harhaillee kaikkiin toimenpiteihin mitä itse olen käynyt läpi. Miten aina voi joku mennä pieleen. Jollei multa ole valtimo katkaistu vahingossa, ei toimi kamerat, tai jotain muita laitteita. Itseasiassa uskomatonta miten minulle aina käy näin. No tässä kohtaa kai hyvä, koska eihän äiti ole minä. Äitihän on konkari tavallaan ja iana selvinnyt.

Näin se elämä vaan menee kun on se menneisyys mitä on, miettii kai aivan liikaa ja liian pessimistisesti, tai olenko realisti?

No eikä ollut sossu soittanut kaverille, jollei sitten soittanut sen jälkeen kun itse soitin. No sinnekkin soitan . Välillä mietin kaverin terveydentilaa. Kun juttelee niin usein luulen että puhelu on mennyt poikki kun vastaukset kestää niin kauan.

Joo nyt lopetan ja yritän miettiä jotain muuta.

Aika hassua miten jotkut ihmiset vaan tulee elämääni. 1990 tutustuin asiakkaaseen joka oli yksinäinen mies. Kiltimpää miestä en ole tavannut, todella vaatimaton mies jolla kaikki oli aina hyvin. Miten hän liittyy Matun kuolemaan? Paljonkin.

Voisin kirjoittaa kirjan tästä mieshestä, ja osittain olenkin niin tehnyt kun aamulla saavuin väsyneenä kotiin , saamatta unta vuosia sitten.

Lyhyesti ollaan koettu todella paljon yhteistä ja olen auttanut häntä tasan tarkkaan yhtä paljon kuin hän minua. Mies jonka kaikki hylkäsi tavallaan. Mies joka istui äitinsä vieressä sairaalassa kunnes äiti kuoli.

Olin mukana muutossa joka tarkoitti että tulen asuntoon, missä ei vielä ole tavaran tavaraa pakattu. Olen vienyt hänet kaatopaikalle nukkumaan omaan autoonsa, koska auto oli rikki. Hän oli pari vuotta asunnoton, nukkui talvetkin autossaan. Kun sain sen tietää asiasta, järjestin asunnon. Kerran hän tuli naama turvoksissa , koska hampaat oli niin rikki että iski tulehdus. Sain kun sain hänet lopulta hammaslääkäriin. Paljon hauskaakin on ollut, ja paras oli kai se kun lopulta hänellä oli ne uudet hampaat suussa, ja kieltämättä petti pokeri. Mies jonka ainoa omaisuus oli auto. Olen soittanut sossuun ja vaatimalla vaatinut siivoojaa, ja muuta apua mitä hän tarvitsee , koska häneltä jouduttiin amputoimaan jalkakin. Kävin sairaalassa häntä katsomassa ja uskomatonta , siellä hän istuu pyörätuolissa ja vaan hymyillee onnellisena kaikesta huolimatta. Hän ei vaadi koskaan mitään keneltäkään ja tyytyy siihen miten asiat vaan menee. Hän ei tiedä oikeuksistaan, eikä taatusti ole montakaan lomaketta täyttänyt elämässään. Oma roolini on se suorasukainen muija joka ei päästä häntä helpolla, vaan vaatimalla vaadin vastauksia. Tosin vastauksiin pitää aina suhtautua hieman fiilispohjalla. Omat lapsenikin oppi hänet tuntemaan ja ovat olleet mukana viemässä jouluruokia hänelle. Melkeinpä aina kun tavataan järkytyn jostain asiasta.

Mutta miksi minä pidän yllä ystävyyttämme? Siksi että mies joka ei omista mitään, omistaa suuren sydämen. Mies joka aina oli valmis jeesimään minua kun piti tukusta saada jotain unohtunutta. Mies joka olemassaolollaan tavallaan suojeli minua pimeinä öinä. Mutta tärkein oli mies joka tuli kotiini, soitti ovikelloa vain ja ainoastaan tuodakseen minun lapsilleni joululahjat.

Moooi sano mies iloisena, kun olimme juuri muuttaneet tähän taloon missä nyt asun. Hän on ajanut pitkän matkan tuodakseen pojilleni liidokit ja minulle  seinäpuhelimen .Minä kaikista ihmisistä. Keitän kahvia ja tein pari isoa kinkkuleipää. Kunnes hän taas katoaa pimeään ja ajaa pois.

Sellaista minä en unohda ja hän tulee aina olemaan ystävä.

Mitä ihmisessä on etten vaan voi hylätä? Viime vuosien yhteydenotto on ollut aika heikkoa. Viimeksi hän soitti minulle sieltä sairaalasta. Moi sanoo hän, mitä sinulle kuuluu? -Ihan hyvää , mitä itsellesi?No hän on täällä sairaalassa. -Aijaa no ite just pääsin sieltä pois, vastaan minä. -Miksi sinä siellä olet, kysyn. – No amputoitiin jalka. TÄÄH?

Seuraa tarina mistä uskon puolet. Onneksi hänellä on nyt uusi asunto kuitenkin, jossa on iso hissikin. Käyn moikkaamassa häntä ja kysyn missä hän pesee pyykkinsä. -Lavuaarissa. _ No missä pulverit sitten on? – ÖÖÖ tota taisi juuri loppua. En usko, mutta en sano mitään. Pesutupakin on , mutta viereissä rapussa. Soitan kotimatkalla sossuun täysin järkyttyneenä kaikesta mitä kohtasin.

Ok, oli siellä sentään tukikahva suihkussa. Sänkyä en edes voinut tutkia. Muistan vaan että siitä on aikaa kun vein hänelle uuden peiton ja tyynyn. Lista oli pitkä ja mies saa apua. Diakonit järjestää vaatteita ja joku käy ostamassa uudet petivaatteet. Siivousapuakin saa, mutta ei pääse saunomaan, koska hänen asunnossa on sauna.

Perustelen että mies joka väittää että jääkaapissa on jouluruokaa ja kun tulen siitä huolimatta, käy selväksi ettei hän edes pääse kauppaan koska ulkorapulla ei ole liuskaa. Yhden jalan varassa on aika vaikeaa ripustaa pyykkejä saatikka kuskata niitä pyykkitupaan, koska sielläkään ei ole liuskaa.

Silti tiedän että tämä mies pärjää.  Tavalla tai toisella ja hän jos joku tyytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kun hän täytti 40 ostin uudet farkut ja paidan hänelle. Voi sitä iloa. Ostin dödöä, partavettä, saippuaa ja pidin palopuheen että pitää vaihtaa vaatteita kun on käynyt saunassa. Onnistui kaksi viikkoa. Kun hän täytti 60 hän soittaa ja pyytää synttäreille. Olen sokissa, mutta kipasen kaupan kautta ja ostan pikeepaidan. Olen ainoa vieras, ja onneksi saan kahvia kertakäyttökupista, liekö joku ollut siellä ennen minua ajattelen, miksi muuten kertakäyttökuppeja.

Elämä vie ja taas on pitkä tauko. Jostain kumman syystä hän tulee mieleeni ja minulla ei ollut ainoana työpäivänä edes eväitä, joten päätän soittaa hänelle pitkästä aikaa. Vaihdetaan kuulumiset ja sitten alan tenttaamaan. Ainoa asia joka varmistuu on se, että siivoojaa käy edelleen. Hän ei muista kuka hänen asioita hoitaa, kukaan ei kuulema soittele. Kysyn koska hän on viimeksi käynyt hammaslääkärissä. No ei sen jälkeen kun sai ne osaproteesit. Aika tarkkaan 20-24 vuotta sitten !!!!Hän vaan nauraa ja sanoo että hampaat on toiminut todella hyvin. Muistutan että pitää silti käydä koska muuten voi käydä niin kuin viimeksikin kävi, että iskee iso tulehdus taas. – Ei ne mitään hammaslääkäriä maksa koska ei hän saanut silmälasejakaan. _Kuinka paljon saat eläkettä? -Hiukan päälle viisisataa euroa. – Okkei..no tota sopiiko että soitan taas ? -Juuh. -No muistako sun sotunumeron ja osoitteen? -Juuh , ja hän alkaa luettelemaan.

Lopetan puhelun ja napsautan tietokoneen päälle, sosiaalitoimisto ja valitsen umpinähkään jonkun numeron koska ruokatauko on vaan puoli tuntia.

Selitän että nyt tarvitaan hammaslääkäriä koska viime kerrasta on jo kulunut aikaa. Tarvitaan myös silmälasit, koska jos mies jo ymmärtää että niitä tarvitsee, herää kysymys näkeekö ollenkaan edes lukea.

Minulle selitetään että kelalta pitää anoa. Sanoin että nyt ei auta lomakkeet vaan tarvitaan oikeasti apua ja joku joka oikeasti ajaa hänen etujaan mitkä hänelle kuuluu. Nainen oli onneksi erittäin ystävällinen ja huomenna tehdään kai jo kartoitus, missä mennään.

Tässä kohtaa voi kai sanoa että onneksi olen työtön. Huomenna on kai hyvä syy herätä aikaisin ja soittaa miehelle ensin ja varmistaa soittivatko jo tänään, ja koska tapaaminen on. Miten pienestä kaikki oli kiinni ja mitä mietin minä? Mietin miksi juuri tänään tuli mieleeni soittaa hänelle. Koska joka ainoa joulu mikä lähestyy, muistan aina ne liidokit ja sen seinäpuhelimen, mitkä osti mies jolla ei ollut mitään muuta kuin auto. Jokainen ihminen joka aidosta sydämestään on ajatellut minun lapsiani, tulee aina olemaan erityinen kolo minun sydämessäni. Mies joka nukkui autossaan sillanpielessä ja lumi oli peittänyt auton. Mies joka nauroi kanssani ja esitteli innoissan uusia hampaitaan. Hitsit miten paljon ihania muistoja jotka saa minua nauramaan ja miettimään miten tyytyväinen joku voi olla elämästään. Oikeasti kunnei oikein ole muuta kuin elämä. Nauraen odotimme koska uusi proteesi tulee. Niin paljon iloa. Uskomatonta.

Hän on tullut lenkkarit sidottuna kun pohja oli irronnut 😀 Jessus sitäkin näkyä. En voi kun nauraa, mutta hyvästä sydämestäni nauran.

Hän on pitkä mies ja olen vienyt mieheni vanhoja vaatteita joskus. On ollut pokassa pitelemistä kun hän on hilannut pöksyt niin ylös kun olla ja voi, ja tietenkin kiristämällä tiukasti vyötärölleen kiinni. Eräänlainen Viljo 😀

Kerran päätin uudistaa hiukan ikkunanäkymää töissä, sain tarrajämiä joltain ja leikkasin siitä erikokoisia palloja. Satoi vettä tai räntää, mutta yhdessä liimailimme niitä ikkunoihin , hän liimaili ylös mihin en itse niin hyvin ylettynyt . Jos autoni prakas, hän haki ja vei kotiin. Hän hoisi koiranikin kerran, ja ajelutti sitä pisin kaupunkia kunnes pääsin töistä. Tosin koirani söi autonpenkin sillä aikaa kun hän haki kahvia jostain. Hän ei juonnut koskaan viinaa , mutta kuskasi kyllä muita alkoon kun asui ensimmäisessä asunnossaan.

Hän istui äitinsä vieressä joka päivä kun hän sairasti.

Ihminen joka ei ihmettele miksen ole soittanut vuoteen, vaan jatkaa juttua kun oltaisiin puhuttu eilen. Joku kerta hänkin kuolee, ja mietin tuleeko kukaan hänen hautajaisiin. Hänellä on kyllä onneksi sisko, mutta ainakin joskus välit olivat aika olemattomat, siskon lapsista hän ainakin jutteli aikoinaan. Pitäisi kai oikeasti oikein mennä kunnolla kylään ja käydä hiukan asioita läpi.

Jotenkin tuntuu siltä että tämänkin päivän ajatuksella oli joku tarkoitus. Lähettikö Matu taas ajatuksen minulle? Ehkä, mutta hyvä niin, pitäähän miehen päästä edes kerran kahdessakymmenessä vuodessa hammaslääkäriin 🙂 Pitäkää peukkuja että ne silmälasitkin järjestyy 🙂

 

 

 

 

 

Kynnys jäädä sohvalle makaamaan on madaltunut. Varsinkin kun on tylsää ja muita vastoinkäymisiä. Minä joka haluan elää ja ottaa kaiken irti elämästä. Heräät eikä oikein mikään kiinnosta, ei tunnu virkeältä, ei ole innostunut mistään. Miten mukavalta ajatukselta tuntuukin jäädä makaamaan. Ja miten monta kertaa niin on käynyt. Olen mestari puolustamaan omia valintojani. Suon itselleni löhöilypäiviä,tämän tästä.

Fiilis ei todellakaan ole kiva kun alat katsomaan jo iltaohjelmia teeveestä, etkä ole edes vaatteita vaihtanut siitä kun aamulla nousit sängystä vain ja ainoastan siirtyäksesi sohvalle makaamaan.

Surun alkuvaiheessa jotenkin vielä hyväksynkin asian. Ja silti annoin itselleni luvan kieriä itsesälissäni korkeintaan yhden päivän.

Kun on kulunut 11 vuotta ja silti tekee mieli jäädä makaamaan, en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Pitäisikö jo olla huolissaan? No olen ajatellut asian niin, että haen itselleni apua jos olen maannut viikon tekemättä mitään . Kun on se tausta takana mikä on, ei aina osaa erottaa asioita mitkä voi olla ihan uusia, tai sitten että olet vaipunut johonkin tilaan Matun kuoleman takia.

Masennus. En tiedä podinko sitä koskaan, mutta olettaisi ainakin niin. Sama tilanne on nyt, onko tämä masennusta tai ei, johtuuko tämä laiskuudesta, hormonaallisista muutoksista, kenties sairaudesta, vitamiinipuutoksesta. Joten siksi oli pakko tehdä itselleni uuden säännön ja se tosiaankin on se viikko.

Jos olisi varaa menisin taatusti yksityislääkärille otattamaan kaikenlaiset ”varmuuden vuoksi” verikokeet.

Taas vannon silmät puoliummessa että pidän itsestäni parempaa huolta..ja nyt laitan luomet kiinni ja jatkan sitten kun jatkan..

klo 2.57

Väsmys tuli , mutta sisäinen kelloni ilmeisesti nukkuu jonkun tuntimäärän x ja herään.

Mielenkiintoisin asia nukkumisessa ja tekemisissä on se miten itse suhtautuu asioihin. Mieheni on oikein Duraselli tekemään kaikkea ja koko ajan. Toisaalta ei kai pitäisi valittaa koska hän tekee paljonkin hyödyllistä. Serkkuni on samanlainen, mutta yhteistä heillä on myös minun mielestäni se että myöskin valittavat asioista, tai tavallaan voivat huonosti kaikista asioista mitä on tekemättä.

Jotain samaa on minussakin, mutta se jää enemmän henkiselle tasolle, syytä olen miettinyt usein. Minä joka aikoinani silitin kaiken , vaatteet oli kuin tiiliskivet sävy sävyyn kaapeissa. Nykyään en edes tiedä mikä on siivouspäivä. Siivoan oikeastaan kun silmä näkee pölyn määrän. Tai jos sattumoisin iskee joku super energiapiikki. Tai jos joku sattumalta on tulossa kylään. Juuri eilen mietin miten turhauttavalta tuntuu siivota näinkin usein mitä teen. Henkinen minäni uhraisi mieluummin  sen ajan ulkoilemiseen. Jostain syystä voin henkisesti paremmin kun olen edes ulkoillut. Vaikka kuinka tuntuu että eihän tässä ole kun se ja se, mutta juuri ne asiat vie lopulta puolet päivästä.

4-5 vuotta sitten tein pitkää päivää, ja välillä olin niin väsynyt etten oikeasti saanut silmiä pidetty auki. Istuin töissä ja yritin ladata itseäni. Kunnes välillä oli pakko mennä lattialle makaamaan. Pitkä tarina joka kuitenkin päättyi siihen että minulla oli jäätävä d-vitamiinipuutos. Minulla jolla oli purkki , koska jossain oli käynyt mielessä että syön sitäkin, mutta en halunut syödä sitä liikaa. Eli kun pidin paussia väsähdin. Kaiken lisäksi pidin itseni laiskana. Jälkeenpäin kun miettii se oli kaikkea muuta sen d-vitamiinipuutokseni lisäksi. Jos herää 4.15 ja tulee kotiin niin myöhään että mieluummin jättää kauppareissunkin väliin vaan päästääkseen sänkyyn, on vaan yksinkertaisesti tehnyt liian paljon duunii. Mutta eipä ollut muuta vaihtoehtoa. Tukkureissuja oli tehtävä jotta homma pyörii. Kun vielä huomaa ettei ole voimia saada sitä tatsia mitä oikeasti tarvitaan yrittämiseen, homma oli valmis. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kun lopettaa. Olenhan miettinyt miten asiat olisi ellei olisi ollut sitä hiton syvää väsymystä, mihin oli syy, mutta katunut en ole että lopetin, ja se on pääasia.

Kun on tapahtunut yhtä sun toista, tuntuu joskus kun tulee hieman jo vainoharhaiseksi. Ei oikesti tiedä mistä väsymys johtuu.

Asiaa ei paranna että kaverini valitti myös väsymystään, kävi töissä , hoiti kodin, ja lopulta väsymys oliki oire sairaudesta. Kaikki ei loppunut hyvin. Miten sinnikäs hän oli kun taisteli arjen kanssa siinä kunnossa mitä oli, tietämättä oikeaa syytä.

Joten eilen pesin khh:een kunnolla, laitoin kaikki pyykit pois, tai jos totta puhutaan ne on eteisessä tuolilla. Tyhjensin astianpesukoneen ja täytin sen taas. Imuroin asunnon ja vaihdoin lakanat. Se mikä ärsytti oli etten ollut energinen kun tein nämä. Ja minusta on paljon mukavampaa, kun siivouksessa on voimaa , jolloin saa henkistä puhtia koko hommaan. Olo jälkeenpäin on ihana kun on itseensä tyytyväinen. Kun olen siivonnut niin kuin aina haluaisin tehdä, sitä tunnetta ei oikein voita mikään. Myönnän että joskus menee hiukan överiksi, kun irroittaa jopa hyllyjä.

Eilen menin kaverin hevosia katsomaan, ihan vaan saadaakseni hieman raitista ilmaa. Mikäs siinä oli tepastella pihatossa hevosia rapsuttamassa. Sitten juotiin kahvit ja lämmiteltiin hiukan varpaita. Kaverihan ulkoilee joka ainoa päivä ja puhuimme siitä miten hän kaipaa aina sisälle ja minä ulos. Mutta todettiin että mikäli hänellä olisi sisätyö huomisesta lähtien, hän taatusti kaipaisi ulos koska on siihen tottunut. Minä taas saan energiaa hevosista. Ennen Matun kuolemaa olin aika finaalissa myytyäni ensimmäisen yritykseni. Oli aikaa ladata akkujaan. Silloin olin myös väsynyt, ja nukuin jopa kuistilla päiväunet jotta saan kaksi hyötyä kerralla.Joku minussa sanoi etten voi nukkua loputtomiin, ja oli se työtä ja tuskaa raahata itseään ulos, kun on ollut niin väsynyt kun silloin olin.

Kuvittelin miten otan härkää sarvista kiinni ja teen kaiken mistä olin haaveillut töissä ollessani. Tartuin imuriin ja innoissani ajattelin että kerrankin on aikaa imuroida huolella ja saada joku asia päätökseen. Mutta suprise, kehoni oli eri mieltä. Oli aikaa nukkua ja niin minulle paukahti yli 40 asteen kuume. Kaikki stressi purkautui kun minulla oli kauppakirja kädessäni. Kroppa sanoi, että jollet nyt usko että lepäät, sinähän lepäät. Ja niin minä nukuin ja hikoilin sänkyni märäksi.Käänsin vaan patjani joka muuttui kylmäksi ja jatkoin nukkumista kunnes oli pakko siirtyä sohvalle. Unohdin kaikki ystäväni, ja lopulta fysiikka petti ja tuntui että mitä enemmän nukun sen väsyneemmäksi tulin. Sen mitä olin hereillä mietin vaan miten mieheni kestää, kuinka kauan hän oikeasti jaksaa katsoa naista joka vaan nukkuu. Rytmi oli täysin kadoksissa , koska olinhan elännyt vaan öisin. Joten täällä minä siivosin kaappeja tai saunosin keskellä yötä yksin jos oli hieman parempi olo. Tilanne ei parantunut enkä edes ymmärtänyt että oikeasti olin sairas. Tosin en tiedä, miten mikään lääkekkään olisi minua voinut auttaa. Ruokakauppaan en jaksanut, ja olin ihan tukka täynnä kauppojakin, olin saanut tarpeekseni tukussa juostessani tavaroista ,niiden keräämisestä ja kassalla jonottamisesta.

Tarkkaa aikaa en muista mutta loppuvuodesta alkukevääseen asti nukuin. Päässä pyöri vaan , mitä keksin jotta saan rahaa. Mitä ihmettä minä keksin. No silloin ajatus ulkona olemisesta kävi mielessäni ja puin vaatteet päälle. Mutta kun tartuin kahvaan, en jaksanut edes kahvaa painaa alas, menin takaisin nukkumaan. Toisella kertaa pääsin sentään ulos. Postilaatikolle on 330metriä ja muistan katsoneeni tietä ja ajattelevan että siitähän tulee yli puoli kilometriä. Miten minä kehtaan soittaa taksin jos pääsen postilaatikolle asti. Lähdin kävelemään ja käännyin puolessa välissä takaisin. Kunto oli romahtanut. Silti päässäni pyöri vaan ajatus että minun on mentävä ulos. Nukuin tosiaankin kuistilla peittojen alla jotta saan edes raitista ilmaa. Toppatakki ja pipo päässä paksujen peittojen alla . Loppujen lopuksi se ei ollut hullumpi idea. Parempi kunnei mitään ajattelin silloinkin. Lopulta päätin mennä kaverin tallille koska ajattelin että minun on ulkoiltava hinnalla millä hyvänsä, ja kiitos siitäkin ajatuksesta ja siitä että oikeasti uskoin sitä ajatustani.

Saavun tallille paksussa toppatakissa enkä pääse edes hevosen selkään. Kunto oli mitä oli, ja minun lihakset oli jo kuihtunut olemattomiin. No kaksi naista työntää minut selkään ja sitten mentiin. Menin toisen kerran ja nyt piti ravata kenttää ympäri. Jessus sentään, miten loppu olin. Olin ravannut peräti puolitoista kierrosta ja anelin armoa koska olin jo niin loppu kun ihminen olla ja voi.

Lopulta en tarvinnut jakkaraa noustaakseni hevosen selkään , jaksoin aina tehdä enemmän ja enemmän , kunnes jo laukkasin. Tosin väliajat kun laitoin hevosta kuntoon, itkin usein tietämättä mitä itkin. Itkin ja harjasin ja välillä vaan nojasin hevoseen ja itkin. Onni oli kaveri joka tietämättä miten suuren palveluksen teki kun pyysi tämän tästä minua avuksi. Lähdin kaveriksi eläinklinikalle, tai astutuksiin ja jopa kilpailuihin avustajaksi. Kunto parani huomaamattani.

Sitten tuli se päivä mitä en unohda koskaan, istuin ison hevosen selässä joka kai oli viisaampi kuin kukaan . Kävellään tai ravataan kenttää ympäri , ja yks kaks hevonen pysähtyy ja laittaa päänsä alas. Minä liun satulasta ja roikun hevosen kaulalla ja huudan kaveria apuun. Pidän korvista kiinni ja pelkkään että putoan. Ymmärrän että tämän kokoinen ihminen kun mätkähtää maahan , siitä ei hyvää seuraa. Kaveri vaan nauraa , eikä hevonen tee muuta kun seisoo. Pikkuhiljaa otan harjasta kiinni ja alan sentti sentiltä hilaamaan ruhoani ylöspäin ja ihmeiden aika ei ole ohi, pääsin takaisin satulaan.

Ajan kotiin pimeässä ja mietin tapahtunutta ja miten tyhmältä olenkaan näyttänyt. Ja minua alkaa naurattaa, nauran niin paljon yksin, kunnes lopetan kun seinään. Tajuan että nauran, tajuan etten ole nauranut aikoihin, miten vaan mietin en muistanut koska olisin nauranut viimeksi ja sittenhän aloin itkemään.

Tämä tarina on pitkä , mutta siitä hyödyllinen että silloin opin jotain mikä tulisi olemaan itselleni hyödyksi tulevaa varten.

Mutta ei se aina niinkään mene että vaikka kuinka tietää asioita että asiat on niin helppo toteuttaa. Joskus on tehtävä suuriakin päätöksiä elämänsä suhteen ja omista kokemuksistani voin sanoa, että jos se ajatus jo tulee päähän, sitä kannattaa oikeasti miettiä tosissaan.

En ymmärtänyt että minullahan tuli burnout , mutta olin niin huonossa kunnossa etten ymmärtänyt sitä. Kerho yritti kertoa sen minulle, koska miksi minulla muuten olisi tullut yli 40 asteen kuume mikä ei meinannut millään loppua. Hikoilin stressiä ulos , koska nyt oli aikaa sairastaa. Oli pakko levätä.

Joten kun Matias kuoli, tiesin jo monta asiaa. tiesin miten helposti sinne sohvalle jää makaamaan, tiesin että kaikki johtuu surusta, ymmärsin sentään että kaikki paska mitä koin johtuu jostain eikä ole kyse siitä että olen laiska. Ymmärsin että nyt jos koskaan asioilla vaan on oma tärkeysjärjestys.

Takaan että pihan voi jättää hoitamatta, lumet kolaamatta, siivoamatta ja paljon paljon muita hommia. Lehdet odottaa haravoimista keväällä , mutta nekin voi jättää haravoimatta. Miksi pitää tapahtua niin suuria asioita ihmisille , ennen kuin he ymmärtää että turha stressiä voi vähentää. Sekin on oikeasti asennekysymys. Olenkin usein sanonut miehelleni että kannataisiko muutta kerrostaloon jos asenne aina on turhauttava. Jollei haravoi iloisin mielin kun on mitä haravoida, miksei mieluummin tehdä asialle jotain kun valittaa. Miksei palkata joku tekemään asioita ja luopua jostain muusta. No raha on yksi tietenkin. Mutta pääkoppaa voi oikeasti käyttää ennen kun on pakko käyttää sitä, ja jopa tehdä muutoksia.

Minä ainakin tulin siihen tulokseen etten silitä enää yhtään mitään. Ravistan ehkä vaatteitani hiukan tarkemmin ja jopa suoristankin niitä märkänä, ja siinähän ne siliää päällä. Mitä väliä on millä menen kauppaan tai töihin mikäli kuitenkin vaihdan työvaatteet päälleni. Toki ymmärrän että jossain pitää olla sileä paita päällä, mutta silitä vaan pakolliset jos näin on.

Itse teen paljon kompromisseja nykyään. Okkei siivosinhan minä eilen. Mutta kodinhoitohuoneen siivosin kunnolla , imuroin ja tein mitä tein. Mutta en pölyttänyt hyllyjä, en pyyhkinyt lattioita imuroinnin jälkeen, mitä yleensä luokittelen kunnon siivoukseksi. En viikannut niitä vaatteita mitkä kannoin eteisen tuoliin. Koska koin juuri eilen että minun on saatava raitista ilmaa. Ymmärsin että jos aina vaan makaan, siitä ei hyvää seuraa, ymmärsin että jos vaan mietin  asioita enkä tee mitään, alan pikkuhiljaa syyllistämään itseäni siitäkin.

Jos ajatus tuli että on saatava happea,  on oikeasti noustava ja jopa hiukan ponnistaa saadakseen jotain aikaan , minkä koen parantavan minua enemmän, kun hyvä tunne siitä, että jälleen kerran olen vaan siivonnut päivän. Päivä oli sitäpaitsi ihan kaunis kun lähdin, niin miksei hyödyntää sitä nyt . Ehtii sitä siivoamaan tarkemmin sateisena päivänä.

Olen opetellut pitämään itsestäni hieman enemmän huolta enkä aina ajattele niin kuin olen joskus ajatellut asioista. En mittaa itseäni enää sen mukaan, mikä oli joskus tärkeää, ja joskus oli mittarini siitä mikä on hyvä ihminen. On ollut pakko luoda uusi mittari. Myönnän toki ajattelevani asioista niin kuin ennen tein. Myönnän että toivoisin olevani sama energiapakkaus jolla kaikki on tip-top . Haluan tuntea olevani virkeä, haluaisin jaksaa sitä ja tätä. Nautin kun auto on siisti, kunnei ole pölyjä ja tavarat on kaikki paikoillaan. Olisi todella kivaa jos kaikki olisi järjestellmällistä.

Kaiken lisäksi tietenkin kävisin punttisalilla, söisin terveellisesti, askartelisin, ostaisin kukkia pöytään joka perjantai. Istuttaisiin täällä onnellisena takkatulen ääressä ja rentouduttaisiin yhdessä. Mutta minä en tähän pysty, enkä jaksa, enkä edes pyri siihen enään. En nyt sanoisi olevani mitenkään ylpeä itsestäni, mutta jotenkin olen sopeutunut siihen etten enää koskaan tule olemaan sama ihminen mikä olin.

Ennemminkin kai yritän vaan kehittyä ihmisenä niin että perusasiat olisi kunnossa ja keskityn siihen mikä oikeasti on tärkeää. Yritän poistaa mahdollisimman paljon stressiä, yritän ennakoida asioita jotka voi viedä minut siihen tilaan missä olen ollut, ja siihen ei ole haluja, enkä edes oikeasti koe että minulla olisi edes aikaa taistella sieltä enää ylös jos sinne vajoaisin taas. On helppo vajota , se tulee puskista , niinkuin silloin kun Matias kuoli, tai se tulee hiipien niikuin se burn outtini. Joten ehkä on luonnollista välttää asioita mitä on jo kokenut huonoksi ja työlääksi.

Jollei tämä ole totta, niin aika hitonmoinen selitys laiskuudelle ainakin.

Nukkuminen surun aikana ei ole laiskuuta vaan yksi tärkeimmistä asioista mitä voi tehdä. Arki on raskasta mutta pitää sinut kuitenkin elossa. Mutta kuunelkaa itseänne, hakekaa apua jos epäilet mitä vaan itsessäsi. Koska se kun vajoaa niin syvälle kun itse olen vajonnut, en suo kenellekään. Sieltäkin pääsee ylös, mutta vie kohtuuttoman paljon aikaa ja paljon voimia, se ei ole taikaisku. Sousittelen todellakin pitämään itsestänne niin hyvää huolta kun mahdollista. Pyydä mieluummin yksi kertaa liikaa apua kunnei ollenkaan. Muuta se oma mittarisi 100:sta 20:een. Älä vaadi itseltäsi liikaa. Hae sairauslomaa jos sinulla on siihen mahdollisuutta. Om parempi sairastaa kunnolla kun pitkittää asioita .

Usko siihen että asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.

 

 

Erään tapauksen muistan selvästi ja ihmettelenkin miten se onkaan jäänyt mieleeni. Vuotta en muista tarkkaan mutta omat lapseni oli kuitenkin aika pieniä, ainakin 23-25 vuotta on kulunut. Edesmennyt ystäväni suri oman veljen lapsensa onnettomuutta, ja oli jopa kertonut minulle tästä.

Ystäväni järjesti juhlat johon meidätkin oli kutsuttu. Paikalla oli myös kyseinen pariskunta. Nainen istuu koko ajan sohvalla kun muut seisoo juttelemassa keskenään , illan mittaan useat oleskelevat pihalla , syödään ja juodaan. Ihan asialliset juhlat mihin kuuluu alkoholiakin.

Muistan jo pienenä aina huomanneeni ns. ulkopuoliseksi jääneet ja olen jo silloin yrittänyt saada heidän olonsa mukavaksi. Mutta nyt tiesin, että tämä on se äiti joka menetti lapsensa. Tervehdin tottakai häntäkin , vaikka tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Taisin jotain puhua, mutta en muista kaikkea tarkkaan. Sen muistan miten kiersin taloa ja pysähdyn lasivitriinin eteen ja näen kuolleen pojan kuvan.

Muistan tunteen , koska tuli sellainen olo etten kehtaa jäädä sitä katsomaan, koska nainen istui sohvalla ja näki minut koko ajan, mikäli siis edes katsoi minua.

Jotain siis olen puhunut, mutta vastaukset ovat olleet jotain sitä luokkaa että on vaan vastattu ja olen ymmärtänyt ettei vastakaikua tule.

Toinen muistikuva oli pihalta missä miehet seisoo, osa kai hieman enemmän alkoholia nauttineita. Lapsen isä sanoo miehelleni että pahin mitä voi tapahtua on lapsen kuolema. Hänellä oli suuri tarve puhua asiasta , mutta itse olin vaan sivustakatsoja ihan jo siksi että kyseessä oli ns. äijien jutut ja seisoinkin jopa sivumalla.

Muut jopa pelleili siinä ja ihmiset muodosti pieniä ryhmiä, kun toiset seisoo sivuummalla katsomassa näitä ns. pellejä. Musiikki soi ja vietetään ns. iloiset juhlat.

Enpä olisi ikinä uskonut että oma kellomme tikittää ja että vielä tulee päivä kun palaan ajatuksissani tähän tapahtumaan. Palaan asiaan kun hyvä ystäväni on jo kuollut , sekä muistoihin tämän lapsen äidin ja isän suruun.

Vuosia menee ja tulee ystäväni hautajaiset. Istumme muistotilasuudessa sattumalta samaan pöytään näiden samojen vanhempien kanssa jotka silloin suri omaa lastaan. Silloin meidän kello on jo tikittänyt loppuun, en tiedä yhdistikö he heti kaiken, kunnen muista tästäkään tarkasti kaikkea.

Muistan vaan katsoneeni miestä joka on haudannut lapsensa ja nyt oman siskonsa. Heille on syntynyt lapsi koska lasten lukumäärä on kasvanut. Kumpaakaan en näe itkevän ainakaan. Touhuvat juuri samalla tavalla kuin mikä tahansa perhe jolla on lapsia mukanaan tilaisuuksissa. Miten kornia, tapaat ihmiset kaksi kertaa tai kolme kertaa elämässäsi (yksi kerta oli häät), ja aina kaiken yhdistää lapsen kuolema.

Ihmisethän on luonnostaankin erilaisia joten vaikkei kyse olisikaan ollut tämä yhdistävä tekijä , he ei välttämättä olisi ottanut kontaktia meihin sen enempää kun nyttenkään.

On liian helppoa aina ajatella asioita vaan omasta näkökulmastaan, jolloin helposti tulee myös ajatelleeksi että kaikki ihmiset ajattelee juuri niin kuin minä teen. Näin se ei onneksi ole. Onneksi siksi että koen ainakin itse ajattelevani liian paljon ja tottakai suruanikin.Liian raskasta, aivan liian raskas elämä , enkä suo tätä kenellekään, vaan toivon että löytyy joku oikopolku mitä kautta muut lapsensa menettäneet voisi kulkea, ja se kai taas on se syy , miksi tässä jälleen kerran naputan konettani.

Moni voi taatusti pitää minua, hulluna, suruun takertuneena, sairaana, viisaana, lohtua tuovana ja vaikka mitä eri vaihtoehtoja.

Tässä kohtaa kai pitää sanoa että olen vaan ihminen , enkä voi kun kertoa oman tarinani, omat päätelmäni , omat kokemukseni. Lukijan pitää vaan antaa minulle anteeksi jollei mikään ajatus vastaa teidän omianne, jollei mikään asia kolahda tai vastaa mitään omia arvojanne. Varsinkin he jolla kaikki on hyvin, eli ei omaa kokemusta omaavan, on ymmärrettävä se että olen minäkin ollut se sama ihminen joskus, ja silti olimme silloinkin omia persooniamme omine mielipiteinemme, asioista ja kokemuksista.

Muuta en voi kun jatkaa kirjoittamista jotta muistaisin kaiken, ihan jokikisen mahdollisen asian mitä vaan keksin , ja jälleen hämmästyn kun aamulla herään ja tuntui että luojan kiitos ei ole mitään sanottavaa. Ja hupskeikkaa, pimpelipom, älä unta näe että saisit vapaapäivän.

Juuri eilen ajattelin että se suurempi voima , se joku joka oikeasti ohjaa tätä balettia antoi minulle vapaapäivän. Mutta ei, taas se sieltä tulla tupsahti, ja kokemuksesta tiedän että aivoni alkaa tuottamaan tekstiä ja ajatuksia mitkä jo luulin unohtaneeni. En enää laita  otsikkoa ensin, koska useinmiten en edes tiedä kun yhden nanomurusen, mistä alan kirjoittamaan. Se muru voi olla hyvinkin epäolennainen kokoniasuudesta joka on lopputulos, joka hämmästyttää minua kerta toisen jälkeen.

Hämmästyn miten teksti vaan valuu sormistani, eikä pysähtynytkään siihen kohtaan missä näen naisen sohvalla istuen siellä juhlissa.

Joten kiitos Matias ( pakko nimetä joku ylempi voima).

Pointtihan piti olla se, että miten minä kohtelin naista silloin. Tänään oivallan että nyt minun pitää kysyä itseltäni, miltä minusta tuntui silloin, pakeninko tilannetta, pelkäsinkö kohdata lapsensa menettäneen naisen? Teinkö kaiken  oikein? Mitä olisin voinut tehdä enempää, kun  muistan haluneeni tehdä? Halusinko että hän avautuu minulle, juuri siinä kohtaa?

Apua, miten helppoa onkaan neuvoa muita ei lapsensa menettäneitä ja ymmärtävänsä juuri tällä hetkellä olleensa ihan samassa tilanteessa ja tunnustavan itse kaiken tavallaan. Olen oikeasti ollut se, nyt ajatelleen, syytön ihminen, joka ei ollut kohdannut vastaavaa.

En pelännyt kohdata naista, mutta tapaamiseen tuli varovainen lähestyminen, kuin tunnustelleen. Siinä oli tunne että jos hän haluaa avautua , olisin kuunnellut. Sitä en tiedä olisinko niin toivonut. Mutta tiedän etten olisi paennut ainakaan. Ehkä olisin voinut kertoa että tiedän tapahtuneesta ja että olen pahoillani.

Kaikki tuli juhlimaan, ja sekin on vieraana hiukan ristiriitainen tilanne , vaikka tiesin tämänkin pariskunnan tulleen vasta kun itse saavuin.

En ainakaan koe että pakenin, enemmänkin koen että vaistoni sanoi ettei tämä ihminen halua puhua. Oman kokemuksen jälkeen ymmärrän että juhla ei vaan ole juhla heti oman lapsen menettämisen jälkeen.

Vaikka tuska taatusti oli yhtä kova molemmille , ulkopuolisena oli helpompi ymmärtää isää joka oli avoin ja jolla oli tarve puhua ja kertoa omasta menetyksestään.

Noloa tunnustaa , mutta oli tavallaan helpotus etten tuntenut heitä sen enempää, ihan jopa jälkeenkinpäin ajateltuna. Ei tavallaan ollut velvollisuus puuttua tilanteeseen. Olihan juhliin saapuminenkin jokaisen oma valinta.

Tänään pystyn samaistumaan heihin paremmin. Ymmärrän että naisen päässä pyöri vaan tuhatta ajatusta siitä että tässä kaikki juhlii ja minä olen menettänyt lapsen.Miten moni asia tuntuikaan hänestä turhalta, ehkä merkityksettömältä. Miten hän ehkä halusi osallistua kohteliaisuuttaan juhliin, niin kuin minkäin halusin kunnioittaa hyvän ystävni juhlaa olemalla läsnä, ja ottaa kutsu vastaan.

Onneksi ajattelematta asiaa sen kummemmin olen aikisemmin kirjoittanut ja puolustanut heitä jotka ei vastaavaa ole kokenut. He todellakin on syyttömiä siihen että lapsemme kuolivat. He ovat syyttömiä siihen että meillä on kurja olla, he ovat syyttömiä siihen ettei heillä ole sama kokemus.

Surevalle sanon.

Antakaa itsellene anteeksi jos olette jonkun mieltä pahoittanut. Ymmärtäkää itseänne kun aika on kulunut, että yhtä syytön kun he jolla ei samaa kokemusta ollut, olette tekin. Te ette voinut tietää miltä tuntuu mennä juhliin kun kaikki oli liian aikaisin. Te olette syyttömiä siihen että kuolema väsytti teidät loppuun. Te ette todellakaan valinnut tällaista elämää. Jos suru on tuore, ja kaikki nämä tilanteet vasta edessä, muistakaa että kohtaamisia, sanomisia , ilkeitä ihmisiä, hyviä ihmisiä, pelokkaita ihmisiä voi tulla missä vaan vastaan ja kaikkea ei vaan voi ennakoida. Kukaan ei ole mestari tällä tiellä ja jotain asioita vaan tapahtuu. Lohdullisinta mitä keksin on kai se, että mikään, mitä tulee taphtumaan ei kuitenkaan voi olla surullisempaa kuin se, mikä on jo tapahtunut.

On vaan hyväksyttävä asioita kun on se oikea aika, koska keskellä suurinta kaaosta ja surua mikä vallitsee ei pysty ajattelemaan kovinkaan järkevästi tai niin että se lohduttaa omaa itseään.

Itse opin tai otan oppia vasta vuosien jälkeen. Olen ottanut turpaani monen monta kertaa, keräänyt kokemuksia laidasta laitaan.

Yksitoista vuotta on kuitenkin yksitoista vuotta. Jos on menettänyt lapsen voisi kuvitella että kaikki on hyvin, tietää mistä puhuu, on hyväksynyt tapahtuneen, on vaikka mitä ns. positiivistä tapahtunut.

En haluaisi viedä toivoa keneltäkään, mutta kai sekin kertoo jotain että edelleen istun tässä kirjoittamassa vaikka on yksitoista vuotta kulunut. En siis herää joka aamu iloisena ja katso tätä maailmaa aina hymyssä suin. Mutta toki myönnän että paljon , paljon hyviä asioita todellakin on tapahtunut. Se ei poista ikävää, se ei poista asioita mitä en edelleenkään allekirjoita. Olen itkenyt tänäkin vuonna, on ollut haikea olo, on valitettavasti samoja tunteita kun silloin kun asia oli uusi.

Mutta minulla on elämä, haluan elää, ja näen toden totta monta asiaa uusin silmin kuoleman jälkeen. Vasta nyt pystyn aajttelemaan asioita monelta eri näkökannalta.

”Unohda mennyt ja elä tätä päivää kuin se olisi viimeinen.”

Hmm..paitsi etten halua unohtaa mennyttä. En edes pystyisi. Mutta turhat asiat, kuten ne asiat mille en mitään voi, mitä tapahtui kuoleman jälkeen voin unohtaa. Voin unohtaa se mikä ei vahvista minua ihmisenä. Voin unohtaa kohtaamisia mitkä ei onnistunut. Lastani en voi unohtaa, enkä todellakaan sitä halua. En halua unohtaa hänen lapsuuttaan, tai mitään joka liittyy lapseni historiaan. Ja tämän vannon, että niin kauan kun minut luokitellaan suht terveeksi, en unohda.

Sama kun kohtaat ihmisiä joka ei anna minulle mitään, tai mitkä kerta toisen jälkeen saa pahan olon. Kun tunnet ettei kaikki ole rehellistä ja rehtiä. Unohda. Älä pidä heitä elävänä edes mielessäsi, vaan unohda. Jollei pysty antamaan anteeksi, miksi pilata elämäsi edes ajattelemalla heitä? Meillä on yksi elämä täällä maan päällä, tee siitä niin hyvä kun voit. Minusta se ei ole edes epäreilua tai mitenkään väärää. Ethän voi kaikkea tehdä tai huomioida elämäsi aikana. Ei vaan riitä aika. Ajattelen niinkin julmasti että yhtä lailla se ihminen voi oikeasti kuolla, niin miksei sitten vaan omassa päässäni.

On ihan turhaa haaskata energiaa mihinkään pahaan, kun elämä muutenkin on lyhyttä, keskity olennaiseen. Suru vie jo paljon aikaa elämästämme joten minusta olemme kyllä ansainneet kaiken hyvän mitä irti saa.

Kun miettii ihmisiä jotka valittaa kaikesta. Aamusta iltaan kirotaan sitä sun tätä. Olen asunut kerrostalossa ja siellä tavannut sellaisia jotka tuskin edes tervehtii. On valitettu vaikka mistä. Sitä vaan tuli miettineeksi miltäköhän sellainen ihminen jaksaa edes elää? Miltä mahtaa tuntua elää elämää mihin ei mahdu mitään iloa tai hyvyyttä.

Olen myös miettinyt niitä ihmisiä kun jo pelkkä ajatus saa mielikuvan ihmisestä joka melkein aina hymyillee. Hän joka aina on valmis auttamaan, joka nauraa asialle mitä itse pidät ärsyttävänä.

Kallistun enemmän siihen että haluan olla ja elää mieluumin niin että osaa nauttia elämästäni. Kukaan ei voi minua siihen pakottaa, kukaan ei taio sitä minulle. Sen osion minun pitää itse suorittaa, ja pyrkiä siihen. Sen voi tehdä vain minä itse.

No se siitä ja nyt ehkä aloitan maalaamaan taulun johon tarvitsen hyvän idean. Aihe on se jonka pitää olla palava ei väkisin keksitty. Fiilis pitää olla oikea, pitää olla aikaa.

Aikaa on, aihe on, fiilistä ei siltikään oikein ole, mutta olen kiitollinen siitä että on ajatus, kun sen aika on.

Miten minusta tuntuukaan että ideoita kyllä riittää mitä tekiksin, mutta toteutus jää useinmiten ajatukseksi. No näin se nyt vaan on. Sitten vaan otsikkoa keksimään ja katsomaan miten tämä päivä tästä kehkeytyy.

Hyvät yllätykset olisi kivaa vastaanottaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pojan käynti merkitsee todella paljon ja mietin häntäkin yhtä paljon kun Matua. Mietin miten onnekas olen että oikeasti voin soittaa jos siltä tuntuu. Soittaisin kai enemmänkin, mutta haluan hänelle niin normaalia elämää kun mahdollista. Ajatuksissa on kuitenkin aina että jos käy samalla tavalla kun kävi Matun kanssa , ajattelin häntäkin silloin ja hänen parastaan. Pramepi kunnei mieti.

Kun olin kaupassa päätin ostaa hänelle ruokaa koska nyt vielä opiskelee ja siinä sitten ostin sellaista mistä on eniten hyötyä ja saa paljon ruokaa pidemmäksikin aikaa. Tottakai valitsin myös hiukan hänen herkkuja, kuten aurajuustoa ja pekonia. Tajusin vasta nyt että olen unohtanut sen ajan heti Matun kuoleman jälkeen kun aina luin tuoteselosteet tarkkaan. Enään ei tarvitse miettiä sisältääkö joku keksi pähkinää. Ja silti luin niitä vaikka poika oli kuollut. Eilen en lukenut.

Keväällä mietin aina miten Matun silmät olisi voinut. Enää en toivo sadetta keväällä, sade joka puhdistaisi puut siitepölystä. En kiroa pujoakaan. Pitäisi kai tuntea helpotusta, mutta minä tavallaan ikävöin niitäkin huolia.

Minulla jolla aina oli silmätippoja ja antihistamiinia.

Hitsit minulla on ikävää sitä poikaa.

Katsoin eilen poikaani joka on kasvattanut parran. Mistä niin paljon hiuksia ja partaa voikaan kasvaa kun vertaa meihin. Molemmilla ohuet hiukset. Ajattelin että hän on oikeasti jo aikuinen, vaikkei se siltikään tunnu siltä. Mutta miten hän itse mahtaa kokea sen, että vieläkin pidän häntä lapsena. (no enkai nyt silleen lässytä, mutta huolehdin )Mietin etten koskaan saanut nähdä miltä Matias olisi näyttänyt samassa iässä kun poika on nyt. Jotenkin minusta tuntuu että Matu ois ollut ikuinen pojanviikari, joka ei ois sillai aikuistunut kasvoistaan. Voi elämä miten ottaa päähän, jos oikeasti kuolemalla ei ollut joku merkitys, jos se oikeasti oli vaan onnettomuus, joka johtui jostain typerästä, kuten nukahtaminen. Kaikki teemme virheitä, mutta pitääkö siitä maksaa hengellään? Tulen kai hulluksi jos alan miettimään liikaa muita vaihtoehtoja kun jo olen iskostanut päähäni. Ja ainahan minä niihin kallistun kuitenkin.

Eilen hain pojalle myös vanhoja pelejä kaapeista. Löysin Matun kengät. Mietin miksi niitä säilytän, toisaalta mitä väliä vaikka ne siellä kaapissa on. Hulluinta on että mietin mitä poika tekee aikanaan valokuvilla , Matun adresseilla, kengillä ja vaatelaatikoilla . En vaan kai kestä sitä ajatusta ettei joku tavarakin menettäisi merkityksen kun kuolen.

Pelottaa jos poika ei kerro omille lapsilleen veljestään. Tai ettei pitäisi veljensä muistoa elävänä. Entä jos poika kieltää kertomasta hänen lapsilleen Matusta. Miten hitto voisin elää sen ajatuksen kanssa etten voisi kertoa heille. Niin ja siis JOS hänestä tulee isä. Jos Matu eläis, olisin jo isoäiti, siitä olen varma.

Ajatuksia vilisee koko elämäni aikana , se on varma , nyt yritän vaan tarttua niihin , jotta pystyisin kokoamaan kaikki hulluimatkin ajatukseni, josta ehkä voi olla jollekkin apua tai asia johon voi samaistua.

Onhan se hullua miettiä mitä sitten kun kuolen ja surra sitäkin tavallaan etukäteen. Silloin ainakin oma äitini kuolisi, kääntyisi haudassaan koko kuolemansa ajan. (ei noin voi sanoa, mutta eihän kuollut elä )

No äiti on elossa mutta hyvin kiintynyt tavaroihinsa. Toivon että hänellä iskee joku ahaa elämys ja lahjoittaa sen mitä haluaa. Kyselikin jo jospa pitäisi jakaa jotain jo. Minun ja veljen kesken sekä meidän lasten .

Kun oikein mietin, en kylläkään keksi yhtään mitään tavaraa mitä ilman ei voisi olla. Tottakai haluan silti jäättää jonkun tavarankin muistona äidistäni. Enemminkin kai toivon että mahdolliset lapsenlapset olisivat persoonallisia ja läheisiä minun ja mieheni kanssa. Hemottelisin taatusti niitä. Minusta siinä ei olisi mitään pahaa, koska se jättäisi heille myös kivoja lapsuusmuistoja , ja nehän on yksi perusta lasten elämään. hemottelu ei ole vaan materiaa. vaan oikeasti haluaisin tehdä miljoonaa asiaa heidän kanssa. Viedä uimaan, maalata tauluja, kulkea metsässä, käydä Matun haudalla, istuttaa kukkia, katsella merta, istua nuotiolla, nukkua saman peiton alla ja lukea satuja. Keksiä juttuja. Mutta ainakin on haaveita.

Onneksi ei tarvitse itse miettiä tuleeko niitä vai ei ja jos, niin koska 🙂 Onneksi voin sanoa, vaikka vuosien aikana olen miettinyt koska ne lapset oiekasti kasvaa aikuiseksi. Nyt ainakin tuntui siltä että ehkä voi jo sanoa olevansa voiton puolella. Sen verran järkeviä ajatuksia on pojalla ollut , etteä voisin melkein jo unohtaa murehtimisen.

Onni on myös se, että sentään jo on toiveita.

Pitäisikö jo alkaa miettimään omia murheitani. Olen hakenut muitakin työpaikkoja, mutta jo nyt tiedän etten ole pettynyt jollen saa niitä. Hullua, olen kun kippari uppoavassa laivassa. Minä vaan tiedän ettei ole helppoa löytää uutta paikkaa joka antaa henkisesti sen mitä tarvitsen. Miten minulla vaan on sellainen olo, että olisin ansainnut kivan työn. Nykyisesssä saa olla mikä on, kivaa huumoria, tunnet paikat, tiedät mitä voit tehdä kysymättä, ei suurempia nipoja..ei hitto..surullista.

Oikeasti hei..nyt ois lottovoitto poikaa. Voisin auttaa siellä ilmaiseksi. Tänään oli kivaa ja tein kaikenlaista kivaa , ei kylläkään jäänyt luppoaikaa, mutta olin niin pirun tyytyväinen itseeni. Ainakin voi maata täällä hyvällä omatunnolla sängyssään. Alkaa kai ottamaan päähän ainaiset erot , ja ikävät. Oisihan se tylsää olla tylsä työkin. En vaan kestäisi, ja jos vaan väkisin, niin miten voit yrittää nauttia elämästään täysillä. Pakkohan mulla on saatava olla hauskaakin tässä elämässä. Mitä järkeä elämälläni muuten olisi. Tai stten on ylitettävä itsensä ja otettava riskejä taas.

Mä en vaan suostu hukata elämäni..en vaan voi

 

 

 

Herään ja ensimmäisenä mietin omaa elävää poikaani, eilistä ja tietenkin Matiasta. Se joku haikeus leijuu täällä edelleen, mutta myöskin se valtava rakkaus mitä tunnen eilistä kohtaan kun poika kävi. Kiitollisuus siitä että hän yleensäkin tuli käymään , vaikka niin on aina tehnyt isänpäivänä. Poika laittoi jo edelliskerralla tietokoneeseeni putsausohjelman, ja sanoin että joudun aina johonkin mainossivuille kun yritän, ja jälleen kerran hän näytti ja kas kumma se meni juuri niin kuin kuuluukin. Putsatessa tuli Matun kuvia esille sieltä sun täältä. Niitä ei saa putsata pois missään nimessä. Tosin oletan että kuvat on tikulla, osahan on facessa, taisin ostaa ulkopuolisen kovalevynkin.

Mietin niitä nuoria lapsia ketä on kuollut muutamien vuosien sisällä, miten onnekkaita ainakin heidän vanhempansa on, koska mahdollisuus saada kuvia on paljon suurempi kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten. Kuvia kunnei omasta lapsesta ole koskaan liikaa. Onneksi tämä on aika kun tekniikka on mennyt eteenpäin ja meillä on suuremmat mahdollisuudet löytää lapsistamme vidopätkiä jossa kaiken lisäksi voi kuulla äänen. Ääntä minä en ole saanut talletettua kun vaan niistä harvoista vhs videoista mitä otin kun pojat oli pieniä.

Mistä muusta me puhumme  kuin siitä, miten pelkäämme unohtavamme lapsemme, tai miten kaipaamekaan heidän ääntään.

Nyt meillä on mahdollisuus tallettaa ääniä kuvien kera. Miettikää miten asiat oli 150 vuotta sitten. Hyvä jos oli edes yksi kuva olemassa.

Tänä päivänä kun seuraan monien nuorten elämää jotka on kaverilistallani,  poseerataan tämän tätä. Mikä onni jos jotain sattuisi.

Poistelin eilen puhelimestani monta videopätkää, koska olen sitä ikäluokkaa joka ei oikein pidä hyvänä asiana tallettaa mitään pilveen. Mitä siitä jos nyt jonkun koirankuvan sinne laitan, mutta en vaan koe mukavaksi ajatukseksi tallettaa henkilökohtaisia kuvia perheestäni.

Kun mietin kirjoitustani juuri nyt , tuli mieleeni miten tekniikka jo minun eläessäni on harpannut huimasti eteenpäin ja mielessäni näen miten ehkä lapsenlapseni nauraa jo sitä kun puhun tikusta. Lapsenlapset jotka ei tietäisi mikä on tavallinen kasettisoitin.

Tästä kaikesta sain siis kuningasideani jonka aijon toteuttaa, tästä elämästä mitä on jäljellä, ja kuka sen tietää kuinka paljon sitä loppujen lopuksi on.

Voin kuvitella miten joku ajattelee minun miettivän melkeinpä työkseni. En koe sitä niin. Tokihan myönnän useinkin syventyväni ja tavallani jalostavan ajatuksiani eteenpäin, mutta pääasiassa ajatukseni vilisee siinä missä muillakin. Ehkä ajatus on niin arkinen normaali juttu , niin kuin tietenkin on, mutta ainakin itse tartun usein näihin arkisiin sponttaaneihin ajatuksiini, niin kuin juuri hetki sitten, ja miten minulla onkaan sellainen ajatus että se ei ole ollenkaan huono juttu 😀

Tämänkin kirjoitin siksi etten unohda sitä kungingasideaani ja kun kerran kirjoitan blogia , sain niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla..eipä juuri nyt muuta.

 

 

 

 

Isänpäivä ja ajattelin päivittää sen. En muista yhtään isänpäivää, mitä ollaan tehty . Ehkä se johtuu siitä ettei olla tehty mitään numeroa siitä päivästä. Appiukon luona ollaan käyty koko perheen voimin, mutta muuta en muista.

Kysyin pojalle tuleeko käymään muutama päivä sitten ja niin hän lupasi. Arvostan häntä siitä että hän haluaa aina muistaa kaikkia kun on joku päivä. Isovanhempiaan ja meitä ainakin. Hyvä niin, koska Matun kuoleman jälkeen yhdessäolon merkitys ainakin korostui.

Isä laittoi ruokaa ja sen hän tekee aina huolella ja se vie sen ajan mitä se vaatii, hän ei kiirehdi. Poika ei tullut ja isä kysyy minulta eikö poika tulekkaan. Näin lievän pettymyksen hänessä, ja hän sanoikin jo että aloitetaan sitten syömään. Päätin soittaa ja poika olikin matkalla.

Söimme, ja sen jälkeen hän koitti tasapainolautaa ja minä kuvasin ja nauroin, isäkin koitti. Ripaus jotain mikä on jo vuosia sitten kadonnut tulvahti mieleeni. Eli pojat ja heidän nauru. Nyt isä taiteili koska ei ole yhteistä jollei tee jotain yhdessä. Ihmettelen joka kerta miten iso poika minulla on ja halusin mitata hänet. Niin hän seisoi saman seinän viereen kun monet kerrat aikaisemminkin. Hän totesi että vanhat merkinnät oli kadonnut , niin kuin olikin maalattuamme seinän. Tuli jotenkin niitä kynän merkintöjäkin ikävää., Nyt on uusi merkki, eikä tehnyt yhtään pahaa vettää viivaa seinään. Tosin seisoin itse keittiön jakkaralla yltääkseni .

Juteltiin hänen päätöksistään, josta olen todella ylpeä. Toivon edelleen että kaikki menee hyvin jatkossakin. Tässä asiassa ainakin huokaan. Puhui jopa mahdollisista jatkokoulutuksista. No ainakin yksi asia missä luotan täysin häneen.

Olin ostanut pojalle hiukan ruoktarvikkeita jotta hänkin voi osallistua ruokamenoihin. Isä antoi vielä lihaa matkaan.

Oikeastaan kun ostin niitä ruokia , tuli se sama fiilis kun Matu oli kuollut. Rahalla ei ollut mitään merkitystä. En nyt ajatellut kuolemaa , mutta jotain oli joka jälkeenpäin ajateltuna yhdisti kauppareissuni siihen aikaan kun millään ei ollut mitään väliä.

Halaan poikaa kun hän on lähdössä ja varoitan peuroista tuttuun tapaani. Ehkä se oli se pelleily isän kanssa joka sai tämän hieman haikean olon. Vanha äijä ja minun poikani..kun sen piti olla molemmat pojat yhdessä ja me oltaisiin istuttu sohvalla. Ihanaa siis niin ihanaa että poika kävi. Mutta kyllä tämä meidän uusi perhe kolmestaan vieläkin vaan ontuu.

Taatusti kirjoittaminen on voinut vaikuttaa, kun Matu on ollut lähes päivittäin mielessä kirjoittaessani. Silti on sellainen rauhallinen fiilis.

Tänään ajattelen kaikkia isejä jonka lapset ei tullutkaan kortteineen käymään. Hyvää isänpäivää , kyllä lapsemme siellä jossain , on mukana omalla tavallaan.