Tekijä: Mth Page 3 of 4

Olen yhä se sponttaani ”tyttö” tänäänkin joka tekee asioita , nopeilla päätöksillä ja joudun aika ajoin mitä kummallisempiin juttuihin mukaan.

Pitääkö jo alkaa pyörtämään omia sanojanikin tässä vielä kun ilo pursuaa korvista tänään. Miksi haluan jakaa tämänkin asian on siksi että haluan todistaa että oikeasti näinkin voi tuntea. Vaikka surussa ei voi aikaa määritellä miten ja kuka missäkin ajassa pääsee eteenpäin ja edistyy tavallaan tilaan joka jopa voi olla siedettävä, suht normaali tai niin kuin minulla juuri tänään, tuntea aitoa iloa joka saa hymyn leviämään korvasta korvaan.

Kun näin tapahtuu näen jälleen Matiaksen nostavan peukkua siellä jossain missä onkaan.

Ensinäkin oli duunia tällä viikolla ja mitä parasta, iloisimman työkaverini kanssa jonka kanssa töitä tehdessään nauramme melkeinpä aina. Olen aina ihmetellyt miksi joku kuvittelee että jos sattumalta viihtyy työssään, mutta tekee työnsä iloiten ja nauraen, että se mukamas tarkoittaisi samaa kun että työtä ei oteta vakavasti , tai etteikö iloiten voi tehdä työnsä hyvin.

No toisena päivänä hämmästyimme oikein kuinka hyvin kaikki oli hanskassa ja miten hyvin kaikki oli tehtyä, kunnes totesimme että mehän olimme eilenkin yhdessä töissä 😀 Oma kehu paras kehu, mutta minkä sille voi jos itse oikeasti on sitä mieltä. Ollaan ennenkin tehty paljon ylimääräistäkin ja yritetty jopa keksiä uusia tapoja saada sitä hiukan ektraa. On paljon mukavampaa tehdä työtä hyvin ja iloiten vielä mukavampaa, kun se että yrittäisi luumuilla ja valittaa kun kello menee liian hiljaa eteenpäin. Raskasta taidetta sekin luumuilla, joten siksi mieluummin näin.

No olihan mulla se hitsin avainkatoaminenkin jolloin koiratkin tappeli ja se päivä oli kyllä niin syvältä kun olla ja voi. Mutta jälkeenpäin ajateltuna, sain jälleen kerran todisteita siitä että minulla onneksi on työkavereita kenelle voin soittaa ja pyytää apua. Pitääkin myös muistaa erästä nuorta tyttöä joka myös panosti etsimiseen.

Tänään aamu alkoi sillä että vaikka kuinka haluaisin ulkoilla yksin, ilma oli synkkä ja minua ei vaan innostanut mennä metsään koirien kanssa yksin. Ystävä soitti ja kertoi kohta ajavansa meidän ohi ja pyysin heti käymään luvaten keittää meille kahvit. Ystävät on harvinaista herkkua kun asuu näin landella kaukana kaikesta.

Jopa mieheni istahti sopivasti pöytään ja naurettiin vaikka mitä hassuja juttuja yhdessä, meillä kun on aika raakaa huumorintajua mitä kaikki ei todellakaan aina ymmärrä. Vierailu kesti onneksi kauan mikä on harvinaista herkkua kun kyse on yrittäjä nainen jolla on aina kiire. Kun on suurinpiirtein samanikäiset lapsetkin , niin juttuahan riitti.

Koska olen taikauskoinen, uskon henkiin tai miksi tätä minun elämänuskoa voikan kutsua siihen liityy usein pelkojakin ja niin kuin sanottu pelaan usein varman päälle mieluummin kun että otan niissä asioissa riskejä. Ja taas se että kaikki on tultava aidosta sydämestä, muuten se ei kelpaa itselleni.

Koska teen tuuraushommia niin paljon kuin niitä saan, ja onneksi koko alakuvuosi on ollut hyvä, ja nyt kun työt on vähentynyt dramaattisen paljon en kieltäydy juurikaan koskaan töistä. Sille kenelle olen töitä luvannut , sen pidän vaikka onkin usein harmittanut , kun olisi  tullut töitä lempipaikastani. Eli huomenna duuniin YESS!

Oli sitten isänpäivä tai ei, tuplapalkka kyllä korvaa kaiken. Kaveri lähti ja mies nyt touhuaa aina jotain, en voi ymmärtää miten voikaan olla niin paljon tekemistä. Sopii tosin minulle koska en ole läheisriippuvainen ja tarvitsen itsekkin omaa aikaa. No joskus kyllä kiukuttelen, et hei haloo, minäkin olen olemassa.

Sitten yksi kaksi hän piipahtaa  sisälle ja sanoo jotain uskomatonta. Poikani halusi suorittaa yhden osion koulutuksessaan ja joutui irtisanoutumaan. Olin aika pettynyt ja hieman vihainenkin koko jupakasta kunnei hän saanut siitä yhtä lappua joka olisi taannut hänelle mukiinmenevän korvauksen koulutuksen ajaksi. Mutta poika sanoutui irti ja pysyi lojaalina työn antajalleen. No omapa on elämänsä ja kauhistelen kunnen itse pysty kauheasti avustamaan. Otin asian niin, että elämä opettaa ja oppiipahan taas miettimään mihin 220,- kuukaudessa riittää. Taas loukkaannuin kun hän myös kerran halusi auttaa isoäitiään joka johti siihen että oli valittava keikka tai isoäiti. Hän valitsi isoäitinsä tietämättään mitä tulisi menettämään. Voi kiesus että minua otti päähän. Kalliiksi tuli sekin reissu ajattelin.

No elämä on. Hänellä kuitenkin on se oma juttu ja siihen hän luotti, hyppäsi täysin tyhjän päälle ja se ei ole minusta mikään pikkujuttu.

Pakko oli luottaa että elämä tavallaan tai toisella järjestyy.

Ja sitten se paras…je je jeeeeee. Mies astuu sisälle ja sanoo, no olipa hyvä että poika sai sen työharjoittelupaikan mitä havitteli. !!!!

MITÄÄÄÄÄ ?????? Siis voitko toistaa. Niin se sai sen sitten, juuri sen paikan mistä haaveilikin. -Siis kuinka kauan se kestää (ajattelin vaan rahatilannetta). -Kaksi viikkoa ja sitten pääsee oppisopimuksella jatkamaan.

OUU MAAAI GAAAD !!!!

Tyyppi tulee sisälle ja kertoo minulle tällaisen uutisen ihan kun olisin tiennyt asiasta.

Ei jessus sentään. Kaiken lisäksi hän saa vielä siitä rahaakin !!!!!!

Sydämeni pomppas ja kyselin , oletko nyt ihan varmasti käsittänyt oikein. Enkä tiennyt uskallanko edes iloita tästä asiasta, jos tässä kuitenkin on tullut joku väärinymmärrys.

Mutta sitten ilo otti vallan , enkä tiedä  koska olisin niin leveästi hymyillyt tätä ennen. Pojan unelmien täyttymys. Huh huh…pakko kai tässä vaan nyt on uskoa ettei tuo ukko nyt ole omiaan sepittänyt .

Ilmoitin asiasta heti kahdelle ihmiselle. Josta toinen laittoi isot hymynaamat meseen. Mutta lopulta soitti ja kyllä sen vaan luissaan tuntee kun joku iloitsee täydestä sydämestään meidän puolesta.

Olimme saman henkilön kanssa puhuneet muutenkin päivällä, ja sanoin että hän jos joku on aina ollut minun suuri tuki olemalla rehellinen kaikissa asioissa. Ja oli sitten kyse ilosta tai surusta ja varsinkin jälkimäisestä, niin vaikkei hän itse ole kokenut mitään vastaavaa, hän ainakin osaa aina olla tukena ja ymmärtää miltä minusta on tuntunut.

Kerroin myös miten paras kiitos mitä olen saanut on pieni kirjoitus joka koski minua. Sanoin ystävälleni että tämä on se asia joka on parasta kiitosta minulle. Samalla koen hyvin vahvana että Matias on tässä jutussa mukana. Vaikka tossa aikaisemmin kerroin miten kehuimme itseämme työkaverini kanssa, tämä asia on taas pelottava. Ei saa antaa kusen nousta päähän niinkuin. Olen myös toiminut eräässä asiassa niin hyvin kun vaan olen voinut , en voi siitä kertoa sen enempää. Mutta koin että tämä pojan juttu, tavallaan oli kiitos siitä kaikesta.

Ilon huumassa kuitenkin ajattelin, että niin kauan kun sydämeni on aito, minusta tuntuu ihan ensimmäisen kerran, että joko meidän suuret murheet kaikkine kolareineen ja muiden vastoinkäymiset vihdoin olisi ohi. Voisko oikeasti olla niin että nyt alkaisi uusi jakso?

Tekisi mieli sanoa ettei ehkä kannata nuolaista ennekuin tipahtaa. Mutta näin todellakin toivon. Olen niin aidosti kun olla ja voi, super onnellinen…

Tänään oli monta ihmistä mielessäni ja tämä oli kyllä niin parasta kun olla ja voi. Oikeasti, onnea voi tuntea vielä vaikka olisi kuinka synkkää juuri nyt. Haluaisin niin aina löytää ne oikeat sanat jotka lohduttaa ja antaa toivoa teille jonka menetyksistä on vaan henkäys.

Olen aina valmis kuuntelemaan ja ymmärtämään, toivon todellakin että tänään teidänkin rakkaat lähettää teille juuri ne oikeat ajatukset mitkä kannattelee teitä tästäkin eteenpäin.

Niin kuin Matiaksen hautakivessä lukee. Uskoit, toivoit , rakastit.

Samaa toivon teille tänään ja ikuisesti koko sydämestäni.

Yhdessä käsi kädessä suurta rakkautta tuntien .

Iso iso kiitos kuka vaan tämän päiväni järjesti. Kiitollinen äiti.

 

 

Kun minä elin ensimmäistä elämääni tiedostin tietenkin että lapsiakin kuolee, mutta että heitä kuolee niin paljon ymmärsin vasta oman lapseni kuoltua.

Lapsia kuolee mitä ihmeellisimpin asioihin siinä missä aikuisetkin. Lista on lohduton ja tapoja kuolla on välillä uskomattoman vaikeaa lukea ja varsinkaan hyväksyä.

Kunnen ymmärtänyt tätä, ymmärykseni perustui periaatteessa vaan siitä mitä kirjoitettiin lehtiin tai mainoksissa jossa kerätään lapsille rahaa.

Pelkästään onnettomuudessa kuolleiden lasten kirjo kuolla on kirjava. Lapsiahan kuolee jo ennen syntymäänsä,epäselviä kuolemia, sairauksiin,on itsemurhan tehneitä  ja onnettomuuksissa kuolleita lapsia. Kaikista ei kirjoiteta lehtiin joten käsitys tästä oli ainakin itselleni aika tuntematon. Kun oikeasti aloin miettimään mitä tiesin, kyse oli palo, liikenneonnettomuudet, kätkytkuolemat ja tottakai olen itsekkin osallistunut lapsille tarkoitettuihin keräyksiin kun on kyse pelastaa lapsia sairauksilta.

Kaikki kuolemat ei myy, joten mitä isompi onnettomuus , mitä enemmän  kuolee sen isommat on otsikot.

Tähän on onneksi puututtu ja jotkut lehdet jopa kunnioittaa nykyään enemmän uhrin omaisia suuren surun keskellä. Ei olla omaisia vastassa sairaalan ovien vieressä metsästäen haastatteluita. Hyvä niin.

Kuolema ja läheltä piti tilanteet on suurta hupia netissä. Raadollista.

Miten tämä tulee vaikuttamaan heihin jotka pitää tämän tyyppisiä ohjelmanpätkiä huvina? Miten se vaikuttaa heihin jolla jo on sairaita ajatuksia päässään? Siihen en todellakaan osaa vastata. Medialla on kuitenkin iso vastuu , koska miten minusta tuntuu että kun yksi ajaa väkijoukkoon, muut seuraa perässä.

Lööpit tosiaankin myy, mutta se mikä jää unholaan on läheiset. Kun itse luen vaikka kuinka pienen kirjoituksen onnettomuudesta, ajatukseni siirtyy heti omaisiin ja heidän uuteen alkavaan elämään.

Itse en halua salata että minulla oli lapsi, mutta kyllä jossain kohtaa jätän asian usein kertomatta. Kaikkihan me reagoimme eri tavalla kaikkeen, mutta suurin piirteen kuljemme samasta lähtökohtasta, eli lapsen kuolemasta eteenpäin kohti omaa kuolemaamme, ja kaikki se siinä välissä on elämää kuitenkin.

Miten koukeroinen surun matka kellekkin on, on eri asia. Miten matka sujuu ja koska kukin näkee ilon ja värit taas vaihtelee, yhtä paljon kuin se miten koemme ja miten reagoimme asioihin.

Kun tulee se asia että kerrot asiasta muille, sekin vaihtelee. Yhtä paljon kun se mitä kerromme, tai kuinka paljon olemme valmiita vastaamaan kysymyksiin mitä tulee ulkopuolelta. Päätös on jokaisen oma. Mutta sokkivaiheessa minusta on hävytöntä käyttää sellaista tilaisuutta hyväkseen saadaakseen hyvän jutun lehteen ainakin.

Suruprosessiin kuuluu luonnollisesti niin vahvasti tunteet, joka vaihtelee prosessin aikana , mieliala varsinkin alussa vaihtelee todella nopeasti laidasta laitaan. Ei siinä mitään, mutta tämähän on se vaikea osuus ymmärtää kunnei ole samaa kokenut.

Minun tapauksessa olin alussa hyvinkin avoin. Mutta aika pian asiaan tuli muutos, iso muutos. Me surevat emme todellakaan halua lapsiamme unohtaa, emmekä halua että kukaan muukaan unohtaa, ja siksi yksi ylimääräinen kynttilä haudalla, lämmittää meidän mieltä, koska se kertoo että joku on ajatellut lastamme. Taatusti tässäkin asiassa voi olla poikkeuksia.

Kyyneleet on helppo hyväksyä kun on ulkopuolinen. On helppo ymmärtää että se on surua, ja ulkopuolisen on helpompi tukea, lohduttaa koska kyyneleet on jotenkin vaan se klassisin näkyvä osa surua.

Viha taas pelottaa, on epämukavaa kuuneltavaa ja saa usein erillaisen reaktion aikaan heissä joka kohtaa vihaisen surevan ihmisen. Se on epämukavaa. Mutta siinä missä kyyneleet kuuluu suruun , kuuluu vihakin. Itse en ole puhunut kertaakaan yhdenkään omaisen kanssa joka ei jossain vaiheessa olisi kokenut vihaakin. Itsekkin koin vihaa.

Pidän sitä ihan täysin normaalina koska olen saman asian kokenut itsekkin.

Kun olen puhunut kuolemasta ulkopuolisten kansa ja he jo kokee että olen ns. selvillä vesillä, niin kuin kai olenkin. On kun oisin heidän mielstä tervehtynyt ja kestän siis ihan mitä vaan. Olen aika pitkälti samaa mieltä tässäkin. Tuli juttua blogistani ja varsinkin ne vertaiset kenen kanssa puhun blogistani , on antanut palautetta. Ja tässä se suuri ero ilmenee kenen kanssa puhut ja miten ei lapsensa menettäneet kokee asiat.

Kyse oli yksi idea mitä ajattelin toteuttaa joka liittyy kirjaani, joka siis oli ensimmäinen ajatus kun päiväkirjani sivut täyttyi. Sen jälkeen eli syyskuussa aloitin blogini, joka minusta on täysin eri asia kuin kirja. Tosin en ole itse ollut blogienlukija joten voin toki olla väärässäkin. Totesin kuitenkin etten halua matkia ketään, joten parempi vaan aloittaa ihan siltä miltä minusta tuntui oikealta, ajattelin.

Kirjoitin tänne osion missä haukun vakuutusyhtiön lääkärit alimpaan helvettiin, osio koski miestäni ja lopulta poistin sen koska asia meni niin henkilökohtaiseksi, ja mielipiteet olivat täysin omiani, ja miten minä asian koin.  Tapahtuma taas oli mieheni kolari joten siksi toimin näin.

Tästä osiosta sain kuitenkin kritiikkiä , mistä toki olen onnellinen, poikihan se taas yhden jutun , joten aina kaikki huono ei sitä ole, vaan voi poikia jotain hyvääkin.

Kun kirjoitan elän ne hetkeni uudelleen, ihan kuin se hetki olisi täyttä totta. Se oli ja tulee aina olemaan oma totuuteni.  Ymmärrän todellakin ettei kiroaminen ole kaunista, ja monen mielestä epäsopivaa. Mutta sitä en ymmärrä etteikö jopa blogissa tai kirjassa voi kirota.

Niinkuin tosa aikaisemmin kerroin , lapsia kuolee mitä merkillisimmissä olosuhteissa ja takaan etteivät olosuhteet aina ole helppo hyväksyä. Voitte vaan omassa mielessänne kuvitella mikä olisi teidän oma pahin painajaisenne. Takaan että jonkun omaisen kohdalla suru tuo vihan esille.

Onko silloin kuvaavaa kirjoittaa – Kyllä minua niin harmitti . ?

Onko silloin väärin kirjoittaa, -Kyllä minua niin vitutti ettei vituksella ollut mitään määrää?

Kumpi rivi oikeasti kuvastaa parhaiten sitä olotilaa?

Tai jos kirjoitan – Olipahan hän ajattelematon kun sanoi minulle että (syy) toivoisin hänelle kyllä kokevan saman tuskan mitä minä koin.

Kun totuus on. -Vittu mikä kusipää, kehtasi sanoa minulle (syy) toivoisin hänen kokevan tämän saman helvetin.

Minä en siis voi  kirjoittaa näin, vaikka se on minun totuuteni , koska kielenkäyttöni ei ole sivistynyttä !

Oikeasti en ole katkera, vaan oikeasti oli hyvää että tuli tällainekin keskustelu käytyä. Koska tässä jos jossain nähdään sen miten ei kuoleman kokenut, kokee asian luonnottomana kun taas vertainen pitää tätä täysin normaalina.

Joten jatkan silti omaa linjaani, koska se on minun totuuteni ja sitä minua. Minä uskallan kyllä myöntää että päässäni on seilannut paljon rumempiakin ajatuksia.

Toiseksi kyseinen henkilö ei ole lukenut raakaversiota kirjastani, sen on lukenut muistaakseni kolme henkilöä. Ja eroaa jonkun verran blogistani. Olisi ollut helppoa vaan kopioida kirjani tähän blogiin, mutta silloin minulta olisi loppunut tekeminen ja kai tämäkin jotain auttaa minuakin, vaikka välillä raskasta onkin elää ne hetket uudelleen. Olen toki muutunut ajan kanssa niin kuin me kaikki muutumme, mutta minun kirjani oli minun totuuteni silloin kun kirjoitin.

Yhtä totta kun se mitä kirjoitan nyt, niillä tunteilla mitä koen kun muistelen sitä mitä on tapahtunut yksitoista vuotta sitten. Toiseksi olen vasta nyt valmis auttamaan muita mitä en ollut onnettomuuden sattuessa. Toivon todellakin suoruutenikin auttavan vastaavaa ihmistä samaistumaan  ja ymmärtämään ettei ole epänormaalia ajatella rumasti surunkaan keskellä. Kunnei se vaan ole vaaleanpunaista surua mistä sitten kauniisti pääsemme irti/eroon muiden avustuksella, ja taas elämä hymyillee ja voimme vaan ajatella lapsiamme ja jatkaa kauniiden muistojemme kanssa.

Mikäli elän ja aloitan uuden blogin 20 vuoden kuluttua , ajatukseni on taatusti muuttunut, mutta kun nyt satun elämään tätä hetkeä, kunnen huomisesta ole mitään takeita.

Pitäiskö tässä muuten aina olla nostamassa, ei lastensa menettäneiden tapoja jalustalle? Kehua miten kauniisti he osaa suhtautua asioihin?

Kyllä kuolema vaan edelleenkin on asia mikä on niin monimutkaista selittää, neuvoa, tai ymmärtää, oli sitten kokemusta tai ei.

Yhtä lailla kun vertaisetkin kokee asioita eri tavalla , koemme kaikki asiat yksilöinä kuitenkin.

Suosittelen kuitenkin kokeilemaan vertaistukea mikäli on lapsensa menettänyt. Itse olen ollut yhdessä järjestetyssä tilaisuudessa. On hienoa että näitä ryhmiä on ja että niitä järjestetään.

Itselleni koen parhaimmaksi jakaa ajatuksiani vertaistukiryhmissä mitä löysin netistä. Siellä voin lukea tai kirjoittaa omia mielipiteitäni juuri kun minulle parhaiten sopii. Pystyn myös valitsemaan minkälaiseen ryhmään liityn. Olen toki liittynyt moneen , mutta itse kirjoitan vaan niissä ryhmissä jossa koen olevani turvassa ja jakaavani mielipiteitäni vain ja ainoastaan saman kokeneiden kanssa.

Vertaistukiryhmissä missä itse viihdyn, on suljettuja muilta ja arvostan juuri sitä että siellä todellakin saa kertoa juuri siltä miltä tuntuu. Saa purkaa pahaa oloaan, kertoa tuhannen kerran että on ikävää , laittaa kuvia jos haluaa, kertoa että vaihdoin kukat haudalle, voit olla vihainen tai surullinen. Kertaakaan kukaan ei ole kritisoinut minua siitä miltä minusta on tuntunut.Sieltä voi napata vinkin jonkun toisen kokemuksesta tai ajattelutavasta, joka auttaa itseään.

Ei vertaistuki mitään ihmeitä tee, mutta parempaakaan en ole keksinyt. Varsinkin alussa tiedonhalu ja tarve itse kertoa oli suurempi kuin nyt.

Tätä blogia koen enemmänkin projektiksi, enkä näe mitään jatkumoa. Kun lopetan, jätän luultavasti blogin elämään omaa elämäänsä. Voihan se olla että siitä on apua , ainakin toivon niin. Mikäli ajatusmaailma muuttuu radikaalisti , se ei vaadi kuin yhden klikkauksen ja tämä on mennyttä.

Kirja on kirja ja jos se oikeasti joskus toteutuu se jää eri tavalla elämään , kunnes se tuhoutuu jostain syystä. Koska kirja oli ensimmäinen ajatus , en vaan ole päässyt siitä irti , ainakaan vielä. Kovin aktiivinen en ole ollut johtuen monesta syystä.

Minua ei niin kauheasti häiritse kirjoitusvirheeni blogissa, mutta kirjassa sanat pitäisi olla oikein kirjoitettu. Kirjani pitäisi tietenkin korjata, mutta sitten vielä laittaa eri osiot jonkunlaiseen järkevään järjestykseen. Poistaa asioita mitä toistan. Joo , en siis ole kirjailija vaikka rakastan kirjoittamista 😀 Mutta aina voi luottaa että elämä on yllätyksiä täynnä positiivisestikin. Jollen muuta keksi tulostan sivut , teen itse kannet, ja siinä on pojalleni muisto äidistään ja olen ainakin toteuttanut lupaukseni Matiakselle, että tein sen kirjan, sen yhden kappaleen tulevia sukupolvia varten. Se riittää minulle.

Vertasitukea löytyy ihan facestakin, tässä muutama esimerkki.

-Pieni enkeli lapsi.

-Surunauha.

-Lapsensa menettäneet.

-Onnettomuudessa lapsensa menttäneet.

-Nuoren lapsensa menettäneet.

-Käpy ry.

Voit olla pelkkä lukija jos koet vaikeaksi kertoa omasta surustasi, mutta haluat tietää mitä me muut ajattelemme. Huomioi se, ettei kaikki ryhmät ole suljettuja , jos se on sinulle tärkeä asia. Suljetut ryhmät myös pyytää sinua kertomaan oman tarinasi, ja se ei ole uteliaisuutta, vaan sillä varmistavat että ulkopuolisia ei ryhmään tulisi, jotta me jotka haluamme jakaa asioitamme vain saman kokeneen kanssa, saamme niin tehdä. Suljetuissa ryhmissä voi olla kriteerinä että lapsi on kuollut mutta millä tavalla ei ole merkitystä, mutta myös se että lapsesi on kuollut erityisellä tavalla.

 

 

 

 

 

 

 

Kyllä kuolema ihmisen muuttaa aina jollakin tapaa. Koen silti olevani onnekas kun minä ihmisenä en kuitenkaan ole muuttunut kokonaan. se mihin uskoin , uskon siihen edelleen. Mielessäni näen todellakin sen kiven ja se on puoliksi vedessä , ja jos joskus sen ihan livenä näen, menen seisomaan sen päälle, sen vannon.

Se kivi edustaa sitä mitä arvostan, mihin uskon , mutta myöskin sen että olen kaiken kokemani jälkeen edelleen samaa mieltä. Se kertoo minulle lohdutukseksi ettei Matun kuolema ainakaan ollut hinta että minun piti muuttaa oikeastaan mitään, vaan sen takia että olen uskonut vääriin asioihin.

Mutta kivi on myös puoliksi vedessä. Se taas kertoo sen, että jotain myös muuttui, ja se taas on jotain syvällisempää. Se mikä aikanaan oli veden alla, se mistä en tiennyt silloin kun kaikki oli hyvin. Kaikki mikä tuli olemaan  täysin uutta ja suurta mysteeriä. Se kertoo että on kaksi elämää. Kivi on se peruskivi minkä päällä seisoin ja seison edelleen ja se on rehellisyys itseäni kohtaan.

Kun lukee tai katsoo ohjelmia jossa ihminen katuu jotain , tai miten joku vasta ymmärtää mikä onni on. Selvii usein että onni on aina rakkaus. Rakkaus läheisiään kohtaan. Juuri eilen minun piti olla välikätenä ja todistaa mustasukkaiselle miehelle ettei ole syytä huoleen. Sanoin vaan ettei syytä ole, joka olikin totta. Sanoin että älä vaan tee itsestäsi pelleä järjestämällä mitään kohtausta, koska sehän kertoo vaan siitä ettet luota itseesi.

Miten monta turhaa riitaa olenkaan riidellyt. Miten monta kertaa olenkaan hakenut onnea miettimättä mitä se oikeastaan on. Se ainakin muuttui. Onnekseni olen ollut perheestäni onnellinen, se on minulle asia mistä todellakin olen onnellinen jälkeenpäin ajateltuna. Onneksi kerroin rakkaudestani, onneksi olen puhunut jo silloin aikanaan ,miltä minusta on tuntunut ja mikä tuntui tärkeältä.

Mutta kuka onkaan täydellinen? Kuka edes voi sanoa mikä onni on kenellekin. Tosin uskon että loppupelissä kun aikaa ei enää ole, kun tietää kuoleman lähestyvän, kun istuu vanhana muistelemassa, ei sitä ainakaan mieti kallista maljakkoa minkä sai ostettua. Itse kuvittelen vaan muistelevani vanhana mummona yhteisiä hetkiä perheeni kanssa. Toivon voivani tavata vanhoja ystäviä ja muistella kahvikupin äärellä nuoruuttamme ja asioita mitä tehtiin yhdessä.

Olenkai kertonut siitä vanhasta naisesta , jonka poika ja mies oli kuollut. Jollei hän olisi ollut niin sairas kun oli, olisin halunut kysellä enemmän. Mitä hän oikeasti tunsi eläneensä elämänsä. Miten suuren osan pojan kuolema vei mennessään. Tunsiko hän vieläkin surua ja paljon muutakin. Mutta en minä halunut puhua siitä hänen kanssaan, koska toivoin meillä olevan vaan suht kivaa sen ajan mitä siellä olin.

Onneni ei ole pelkästään perheeni vaan onni on myös ollut kohdata näitä ihania ihmisiä missä milloinkin. Voi miten kauniita muistoja olen kerännyt. Näen tämän vanhan naisen istumassa keittiönpöydän äärellä. Olen laittanut Myrnakupit pöytään hänen toivomuksestaan. Edessämme on pieni tassi, täynnä punaisia viinimarjoja mitä pyysin häntä poimimaan, en marjojen takia, vaan sen takia että hän saisi hetken raitista ilmaa. Hän on sokeroinut marjat ja poimii yhden marjan, toisen jälkeen suuhunsa. Hitaasti, ja välillä kahvia hörpäten.

Muistan hetkiä kun tytärkin istuu kanssamme, miten tyttären silmistä loistaa kiitollisuus ja ennen kaikkea rakkautta omaa äitiään kohtaan.

Miten onnekas minä olen että täysin sattumalta päädyin tähän perheeseen joka jättäisi minulle niin paljon muuta kuin palkan  muistoksi. Miten paljon ne hetket on auttanut , miten ne tuo ilon ja muistutuksen siitä mikä oikeasti on elämää. Miten nyt voin kirjoittaa ja muistella kaikkea, ja kaikki tuntuu hyvältä. Koen etten voinut tehdä enempää naisen hyväksi, ja silti en tehnyt oikeastaan mitään ihmeellistä. On hyvä omatunto ja se on jo paljon. Toivon että toin apua ja helpostusta ja jotain hiukan ekstraa hänen elämäänsä. Tunne on minulle itselleni suurin kiitos ja elämäni tarkoitus. Kun antamalla jotain aitoa saa paljon enemmän itse. Tätä itse arvostan ja kiitän kaikista mahdollisuuksistani mitä elämän aikana on tullut eteeni.

Kun törmään uusiin ihmisiin, mietin ehkä vielä enemmän kun aikaisemmin mikä heidän osa tulee olemaan elämääni. En aina, mutta onneksi usein. Hyvät asiat on kun raput jotka vie eteenpäin, kohti jotain uutta.

On aikamoinen työ muistaa kaikki asiat ja usein onkin helpompaa vaan elää miettimättä liikaa. Eilen syvä ajattelu oli kyllä kaukana. Mutta jälkeenpäin on aina hyvä todeta että tavallisella elämälläkin on kai tarkoitus, kun saa oikeasti vaan elää hetkessä ja antaa asioiden tulla niin kuin tulee, kaikkine tunteineen. Onhan sekin itselleen todellinen irtiotto kun keskittyy johonkin vaikkakin kiukuspäissään , etsien avaimia , ja takaan etten ajatellut kuolemaa tai suruani silloin.

Usein sanon itselleni että pysähdy, lopeta heti miettiminen, anna asioiden olla. Luota siihen että asiat järjestyy. En ilmeisesti ole ihan tätäkään sisäistänyt , koska en aina jaksa luottaa siihen. Miten elämäni voi parantua jollen tee mitään minkään asian eteen?

Toisaalta elämä menee aina tavallaan omalla painollaan eteenpäin , mutta silti, eikai sitä nyt ihan voi vaan olla ja odottaa ihmeitä tapahtuvan.

No tänään on ainakin hyvä testi edessä. Löytyykö avaimeni 😀 En nyt voi väittää että olen ihan tyyneen rauhallinen vieläkään, koska odotan soittoa vieläkin. No ainakin olennyt luovuttanut ja annan asian olla ja nähtäväksi jää mitä tapahtuu. Olen järkeillyt asiaa, olen luovuttanut ja silti siellä jossain, minulla on sellainen olo että se löytyy, vaikka olen tehnyt kaikkeni ja vaivannut muitakin ihmisiä.

En tiedä onko suhtaumiseni asioihin muuttunut kaikkien asioiden suhteen. En kyllä oikein usko että avain episoodilla on mitään tekemistä poikani kuoleman kanssa.

Hyvä asia on kai sekin kun tulee vastoinkäymisiä vastaan, että loppujen lopuksi päätös on aina minun. Uskon että kykenen helpommin suhteuttamaan ongelmat, koska minhän olen jo menettänyt niin paljon ettei mikään vedä siihen vertaa kuitenkaan. On helpompaa myös vaan jatkaa matkaa ja jättää ongelmia taakseen.

Joskus hieman kyllä ärsyttää oma itsenikin, mutta pyrin kuitenkin ajattelemaan, että tällaisena minä synnyin, näillä ajatuksillani ja tällä luonteellani, ja joku syy miksi näin on, pitää vaan olla. Jotenkin min un on vaan löydettävä se juttu mihin minut on luotu, tekemään sitä jotain . Mikä se juttu on, onkin eri asia, koska se ei ole vieläkään selvinnyt. Matiaksen kuolema ,sitä en hyväksy syyksi, mutta jos väistämätön totuus on jo tapahtunut, muokkaahan se minua ihmisenä. Silti toivon koko sydämestäni jos elämää on kuoleman jälkeen ja joudun johonkin puhutteluun, ettei silloinkaan sanottaisi että poikasi piti kuolla sen takia, että toimit näin ja näin jonkun asian hyväksi. Kai mielipiteensä saa sanoa sielläkin ;)?

Ihaninta mitä kuulen teeveestä tai luen haastatteluita, on se kun joku sanoo että elää unelmiensa elämää. Tai kun joku tekee jotain täydestä sydämestään koska se tuntuu elämäntehtävältä. Mutta siihen en usko että kukaan välttyy huonoilta päiviltä vaikka eläisi kuinka, aina tulee esteitä tai ongelmia mitä pitää ratkaista.

Muuta ratkaisua en keksi kun että on vaan löydettävä se kaikki itsestään. Oli mitä oli , on saatava rauha itselleen.

Kaikki asiat ei löydy oppaista, joskus pitää vaan soveltaa , yrittää, kysyä, pyytää apua tai yksinkertaisesti unohtaa ja tyytyä asiaan ja hyväksyä se asia jotta sen kanssa pystyy elämään.

Mitä uutta ja mikä vie minua eteenpäin juuri nyt? Juuri nyt minua vie eteenpäin ajatus joka sekin oli sattuma ja täysin minusta riippumaton tapahtuma. Eräs ihminen otti minuun yhteyttä, epäilin suuresti mikä juttu tämä nyt sitten oli. Hän ei kysynyt mitään ihmeempää, ei selittänyt mitään. Kerron tämänkin koska jos tämä on sitä mikä minussa herätti mahdollisuudeksi aijon tämänkin kortin käyttää. En halua kertoa tästä yhtään sen enempää mutta palaan asiaan taatusti mikäli asiat menee niin kuin toivon. Aijon kysyä häneltä yhtä asiaa, ja jos se ei ole kallista aijon sen toteuttaa. Tosin siihen vaaditaan vielä paljon töitä, mutta jos saan siihenkin apua , aijon todellakin jatkaa ja katsoa mitä sitten tulee tapahtumaan. En ainakaan ole jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Ja tuleehan siitäkin taas yksi hyvä esimerkki miten kaikessa mitä tapahtuu voi olla mahdollisuus.

Ihme taas on se , etten tehnyt mitään asian hyväksi, tai no hiukan, mutta ajatus on ollut jotain täysin muuta.
Tulipa taas sekavaa kirjoitusta. En aijo sitä muuttaa , koska kuka sen tietää jos tämä on avain jollekkin.

Nyt taidan vetää kuteet niskaani ja mennä ulos haukkaamaan happea, saa koiratkin juosta. Jätän suosiolla siivouksen väliin ja keskityn, otan ilon irti siitä ettei sada vettä , ehtiihän sitä siivota myöhemminkin 😀

 

 

 

 

 

 

 

Nyt tuntuu taatusti jo siltä että mietin kuolemaa ihan joka hetki ja elämäni on vaan yhtä suurta tuskaa ja surua.

Onhan suru tottakai aina omalla tavallaan mukana, mutta olen jo tosin pakosta ollut pakko hyväksyä, että tältä se minun elämäni nyt vaan näyttää. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja todella mutkikas. Tie mitä kuljet aina yksin, loppujen lopuksi. Vain minä itse tunnen mitä tunnen, vain minä itse päätän miten tätä elämääni elän.

Vaiheet ei alussa erotu, kuvio ei ole tuttu ennen kuin toistat samat asiat kerta toisen jälkeen. Mitään kikka kolmosta ei ole, ja pakosta on hyväksyttävä myös ne huonot piirteesi mitä esiintyy aika ajoin.

On silti monta asiaa mistä olen iloinen, enkä vaihtaisi niitä asioita pois, ja yksi niistä on ihan minä itse. Kai se on se perusminä, se aidoin minä jonka itse tunnen .

Tuleehan näitä huonoja päiviä, jotka useinmiten on monien asioiden summa, asioita vaan kasaantuu ja hups, menee hermo.

Surun alkuvaiheessa tuli kieltämättä joskus sellainen olo että pitäisi jo mennä metsään ja vaan huutaa , tai hakata halkoja niin etten jaksaisi nostaa edes sormenpäätänikään enää. Jos tunnet itse niin, niin anna hyvä ihminen palaa. Hakkaa halkojasi, huuda kurkku suorana, koska siihen ei kuole, ja totuus on sekin ettei sitäkään jaksa loputtomiin. Ota vaikka aikaa ja huuda, ja katso saatko seuraavan kerran ennätyksen rikki. Jos joku ahdistus paranee yksinkertaisella tavalla, miksi pitäisi yrittää tukahduttaa niitä tunteita, itse en näe siinä mitään järkeä.

Jollakin tavalla kaiken pitää saada ulos. Ei kaikki ihmiset halua puhua kenenkään kanssa. Ei kaikilla ole juuri se kaveri siinä vieressä kun haluaa puhua, huutaa ja haukkua jopa tunnin tai kaksi. Parempi tehdä jotain kunnei mitään.

Voin rehellisesti sanoa että tämä kirjoittaminen kyllä tavallaan repii minua välillä , mutta toisaalta olen aina kirjoittanut joten tunne on aika ristiriitainenkin. Jollakin tavalla kun otan järjen käteeni, olisi kai parasta vaan pitää kaikki ajatukseni omassa pääkopassani , olla hiljaa, elää tavallista elämää, tai niin tavallista kun siis pystyy elämään .

Et kertoisi kenellekään mitään ja sinua voisi jopa pitää normaalina. Siksi kai tämä olikin pelottavaa, tavallaan paljastuu. Pelkää isompaa leimaa kun jo on otsassa. Huomaan tässä että ehkä suurin ongelmani nykyään on pelko. Mutta jääräpää kun olen , en siltikään toimi niin kuin järki sanoo .

Otan tavallaan riskin. Mutta ihan siellä sisimmissäni tunnen mahdollisuuden johonkin , ja jollei se pienen pieni tunne ole hyvä, ottaisinkin järjen käteeni. Hyppään tavallaan uusien asioiden eteen, enkä osaa edes tässä vaiheessa edes tarkentaa asiaa.

Sitten on se Matias ja ne minun tunteet että hän ohjaa minua toimimaan. Kirje tai kirja..kortit sanoo aina samaa, joten täällähän minä sitten naputan.  Blogia en todellakaan ollut suunnitellut. Tuntuu uskommattomalta että idea edes pulpahti päähäni. Sattuma tai ei, mutta se oli sekunnissa päätetty, kun kuulin että tuttu kirjoitti. Googlasin vaan blogi ja valkkasin ensimmäisen jonka löysin ja aloin miettimään miten tällainen edes toimii. Täällä ollaan, ja mahdollisuudet mitä on olemassa on täyttä hepreaa vieläkin, mutta olennainen on tärkein, tekstiä syntyy ja se riittää. Voin lopettaa koska vaan, voin jatkaa loputtomiin, tai jättää asian tähän ja antaa blogon elää omaa elämäänsä. Jos siitä on jollekkin apua, hyvä niin, jos joku poistuu heti, niin mitä väliä? En nyt oikein voi sanoa että tämä mitenkään puhdistaa minua , ei tämä mitään huutamista vastaa, eikä halkojen hakkaamistakaan. Kunhan nyt päätin tehdä sen mitä koen että pitää tehdä. Koen toteuttavani Matun toivetta ainakin ja se on jo riittävä syy.

Enemmän tämä tosiaankin jollakin tavalla on nostanut kuoleman pääasiaksi juuri tällä hetkellä elämässäni. Oikeasti mietin kuinka paljon saa asiaa kuolemasta, toistamatta itseään loputtomiin. No jää nähtäväksi ja toistanhan jo nyt itseäni usein.

Uskon aina siihen että tapaan ihmisiä tarkoituksella. Uskon että luen ja takerrun johonkin suru uutiseen koska silläkin on tarkoitus. Uskon että joku kertoo minulle jostain , koska silläkin on merkitys mitä en aina tiedä. Niin kuin moni ihminen tavallaan tulee osaa minun historiaani, minäkin voin olla jonkun historiaa.

Eilen meni spasmat sekaisin ja tänään vielä enemmän. Tulen kotiin todetaakseni että olen kadottanut avaimeni. Raahaan ostokset sisälle ja tyhjennän muutenkin autoani tavaroista, mitä jälleen on kerääntynyt sinne. En löydä avainta, ja mieskin pyörii jaloissani. Kaadan kassin nurin, kerään kuitit, irtokolikot ja tutkin jokaikisen taskun laukustani. Katson taskut, käyn takinkin kaikki taskut kolme kertaa läpi. Menen ulos ja tutkin autoni. Ei löydy. Laitan kaverille tekstarin jos voi tsekata yhden paikan, koska hän ei vastannut puhelimeen. Menen taas ulos , koska muistin etten katsonut maasta jos se sinne on pudonnut. Mutta unohdan sulkea tuulikaapin oven. Palaan taas sisälle jolloin koira pyrkii sisälle, peruutan taaksepäin ovea kohtaan ja sanon ettei se saa tulla, koska sisällä on toinen koira joka ei tule toimeen ulkona olevan kanssa. Peruutan ja peruutan, ja ovi on hiukan raollaan, ja hupsheijjaa..sisällä oleva ampuu takaapäin jalkojeni välistä ja ampuu toisen koirani kimppuun. Molemmat ei irrota otettaan ja huudan jotta mies tulisi auttamaan minua. Roikotan toista ilmassa , mutta yksi roikkuu jossain jalassa tai missä roikkuikaan. Lopulta saan ne irti ja silloin se purkautuu. Seuraa niin painokelvotonta tekstiä ettei mitään järkeä.

Hitto vie, eikö jumankekka elämä vois joskus olla yksinkertaisempaa. Olin niin fokusoitunut siihen hiton avaimeen, enkä todellakaan halua ajaa 40 km todetaakseni etten sitä löydä kuitenkaan, ja kaiken paskan keskellä yhdet idiootit vielä tappelee. Ihme kyllä suurempaa vahinkoa ei tällä kertaa synny. Aivaimet , koirat ja kaiken kruunaa mieheni ripitys siitä että hän on sanonut että väliovi pitää aina laittaa kiinni ja plää plää plää..Oikeesti hei..Jeesus mitä elämää. Sain todellakin hillitä itseni etten jo ota paistinpannua kaapista ja pamauta miestäni sillä päähän. Miksei oikeasti voinut vaan pitää päänsä kiinni? Mitä hittoa se nyt enää auttaa rippittää minua? Haloooooooo….

No sit saan tekstiviestin, ei oo avain siellä eikä täällä. Vastaan. Soitan toiselle, voisiko mitenkään tyttäresi mennä sinne ja sinne. Viestiä pukkaa , vastaan siihen, soitan sinne ja tänne. Kaiken keskellä tulee puhelu ja jollei se olisi ollut ihana ihminen, en olisi vastannut. Vielä piti lähettää kuva pojallekkin.

Siis oikeasti hei, mulla oli niin paska päivä kun olla ja voi, oikea halonhakkauspäivä siis. Mutta kun miettii kaikki oli vaan pikkujuttuja . Jos hitto vie avainta ei löydy, se vaan on niin. Mikään asia ei ollut suuri. Mutta kuitenkin kaikki yhdessä vaan meni yli, ja oikeasti paloi pinna. En aina jaksa selittää , eli vääntää rautalangasta miehellenikään kaikkia asoita , en jaksa puolustaa itseäni , niin silloin on joskus helpoin tapa vaan huutaa ja sanoa rumasti. Kyllähän hän leppyy kuitenkin. No nyt sentään yritin hillitä itseni, arvosanalla -7.

Vastaavaa koin myös silloin kun Matias kuoli. Kun on liikaa asioita hoidettavana ja pitäisi olla tukena, hoitaa muitakin kun itseään ja silti itselläänkin on hiton paha olla. Joskus vaan paloi pinna, enkä siitä itseäni syytä. Aika harvoin kuitenkin , joten melkeinpä voisin sanoa että olen suht tyytyväinen omaan suoritukseeni silloin.

Kun on aika täynnä , en vaan jaksa mitään opetuksia, arvosteluja tai syytöksiä.  Kun kyse on läheinen tulee helpommin sanottua asioista. En nyt muista mitä taas tapahtui kun mieheni syytti minua taas.

Yritin sanoa ettei tehtyä saa tekemättömäksi ja ihan turhaa sinä siinä syyttelet minua. Mutta ei , toinen jatkoi , niin rumba oli valmis. Minhän heitän luun kurkkuun jos on tarvetta. Sanon etten minäkään häntä syyttänyt siitä että yksi koira jäi autotallin oven alle kerran. Ei hänkään huomioinnut kaikkea, ei hänkään pelannut varman päälle. Sanoin etten syyttänyt häntä tapahtuneesta , koska tapahtunut oli tapahtunut ja hänellä oli muutenkin kurjaa, asian johdosta.

Asia oli jo vuosia vanha ja lopulta mieskin ymmärsi ja kai kadutti että oli purkanut omaa pahaa päiväänsä minuun , tai ehkä samaa patoutunutta pahojen asioiden summia minuun. Silti ärsyttää että saa vääntää rautalangasta asioita. No mitäpä noista , hermot menee , jollei mulla , niin seuraavaksi hänellä. Oletan että kynnys on madaltunut Matun kuoleman jälkeen.

Kyllä kuolema yhdisti, meillä ehkä enemmän lujitti asioita, sitoi enemmän yhteen, antoi sellaisen merkityksen mitä ei voi kenenkään muun kanssa saada. Jotain mitä vain me tiedetään, me tunsimme kuitenkin poikamme parhaiten, me hänet kasvatimme. Me suremme yhtä kovin, ja Matias on asia mitä me kunnioitamme aina, tapahtuipa elämässämme mitä hyvänsä.

Matiaksen kuoleman johdosta pikkuveli on entistä rakkaampi ja tärkeämpi, koska saa nyt tuplasti kaikkea. Tosin myöskin tuplasti kaikkea sanomistakin. Huoli on tuplaantunut , eikä mikään ole enää itsestäänselvää. Tunnen vieläkin suurta huolta ja murhetta, koska tiedän että koska vaan tämäkin kaikki voi olla historiaa.

Vaikka meille tapahtuisi mitä, meillä ainakin on realistisempia ajatuksia siitä mikä on tärkeää , ja mikä loppujen lopuksi on ihan huuhaata kaiken muun rinnalla mitä olemme kokeneet.

Ärsyynnyn toki  vieläkin , suutun vieläkin, riitelen vieläkin niin kuin tämän päivän tapahtumat todisti. Mutta kiitos siitäkin, se on jo merkki siitä että edes elän. Jollei millään olisi mitään väliä , enkä reagoisi mitenkään, se vasta olisikin hälyttävää.

Näitä päiviä kunnei mikään mene putkeen, onhan ne raskaita, pahoittaahan ne mieleni. Mutta nyt, se on onneksi vaan arkista , se vaan kuuluu ihmisten elämään. Kun pohja on kunnossa, sen kestää.

Kun pohja putosi, vastaavat tilanteet ei kykene nollaamaan yhtä nopeasti. Ne tuntuu kun olisivat maailmanloppuja, elämää mitä pitää elää koko ajan. Sitä ei ymmärrä että riita loppuu ja kaikki tasaantuu. Normiriidankin, lisää vielä suru, koska tapahtuipa mitä tahansa siihen lisäksi tulee aina surun taakka, kaiken muun ns. normaalin lisäksi. Vajoat helposti itkemään ikävääsi, tunnet itsesi yksinäiseksi, toivottomaksi ja tämä kaikki kertaantuu monen monta kertaa , eikä silloin tällöin, niinkuin normielämässä eletään, kun kaikki on suht hyvin ainakin. Tuntuu kunnnei itku lopu koskaan, ikävää palaa rinnassasi ja sattuu. Tuntuu kun siihen tunteeseen kuolee ja lopulta jopa toivotkin että kuolet, koska et yksinkertaisesti jaksa elää tällaista elämää päivästä toiseen. Mitä hiton järkeä on herätä aamuun joka on täynnä tuskaa?

Mutta jostain niitä voimia saa, kukaan ei jaksa itkeä vuorokauden ympäri, ja vaikka olisi kuinka toivoton olo, eikä näe mitään ulospääsyä, se vaan tapahtuu. Ehkä ei kannata edes yrittää selittää, , ja oikeasti en edes tiedä miten se oli mahdollista nousta, Mutta niin siinä vaan käy. Nouset, olet vaisu, mutta nouset. Teet jotain , olet ehkä kuin lyöty koira, tai robotti joka vaan toimii, hitaasti mutta kuitenkin. Et tunne voimaa, etkä energiaa joka virtaa sinussa, mutta on sitä. Jostain saat voimia, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Toisaalta takaan myös senkin, ettei kukaan joka on vajonnut edes tätä lue, vaan hän lukee sen kun on sieltä noussut. Kun on hiukankin seesteisempi olo.

Jos minä pidän tauon kirjoittamisessa, syitä voi se ettei vaan ole mitään sanottavaa. Väkisin on turha kirjoittaa. Toiseksi voin tarvita tauon. Koska minä en todellakaan aijo elää elämääni vain ja ainoastaan kuolemaa ajatellen. Vaikka joku sanoisi että pelastaisin sata ihmistä, en tee niin . Satsaan itseeni ja omaan elämääni .

Tänä päivänä haluan oikeasti nauraa, ja viettää ihan suht normaalia elämää. Haluan nähdä värejä edelleenkin elämässäni. Haluan tuntea keveyttä elämässäni, keskittyä iloisiin ihmisiin jotka vaan on sitä mitä ovat. Haluan pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin ja tavata uusia. Haluan sukeltaa uusiin asioihin ja uskoa että toiveeni toteutuu. Haluan elää elämän jotta tuntisin että elämälläni oli joku merkitys.

Näin taas tänään.

perjantai..btw mieheni löysi avaimeni äsken..yksi murhe vähemmän 😀

 

 

 

 

Kun suru astuu taloon, alkaa aika jolloin oikeasti toivon kaikkien ymmärtävän että on pakko olla itsekäs.

On aika monimutkaista antaa mitään ohjeita heille jotka haluaa pelkkää hyvää. Moni sureva kokee tulleensa hylätyksi kun joku vaihtaa kadunpuolta tai ei ole huomaavinankaan.

Asia on uusi ja herättää kiinnostusta muissa, kauhistellaan ja pohditaan toisen ihmisen kohtaamaa surua. Mikä sitten on se oikea tapa auttaa?

Pitää ymmärtää että ihminen joka on kohdannut ison surun on täydellisessä uudessa, voimia vievässä mielentilassa. On niin tuhatta asiaa mitä pyörii päässä. Maailma jatkuu ympärillä ihan samalla tavalla paitsi heillä jonka maailma kaatui.

Kun miettii miten oma arki sujuu töiden jälkeen  kaikkine harrastuksineen, ruoanlaittoineen, pyykkeineen ja mitä ihmisellä onkaan tavallisessa arjessa. Se sama on surevalla, lisänä vaan se että yrität järjestää hautajaiset , pidät huolta mahdollisista lapsistasi ja vielä pitäisi levätä jotta saisi edes fyysisetikin ladattua hiukan akkuja.

On paljon muutakin, ehkä tarvitaan lääkäriä jotta saa lääkkeitä , pitää ilmoittaa miksei lapset tule kouluun, haet reseptiä , haet sitä sun tota ja vielä hiukan senkin lisäksi. Kaikki vie vaan aikaa. Ihminen ei ole kone. vaikka keho tekee kaikkensa, jaksamisella vaan on joku raja. Jollei itse tajua omia rajojaan, keho kyllä ymmärtää laittaa ne rajat.

Minä vedin ympäripyöreitä päiviä , mieli kävi kun kehosta loppui voimat, ja kunnen siltikään ymmärtänyt tulee tosiaankin se hetki kunnet jaksa edes vaihtaa asentoa sängyssä. Ja se on oikeasti niin totta kun olla ja voi.

Olen enemmän kuin lääkevastainen, mutta kyllä tosiasia on että jos edes mielessä käy että tarvitsee jotain apua, ota se vastaan, usko kerrankin sen mitä kehosi kertoo sinulle. Et jaksa yhtään sen enempää etkä saa mitään sen enempää suoristettua jollet ota pienen breikin kaikesta. Se tarkoittaa sitä ettet vastaa puhelimeen. Se tarkoittaa että todellakin voit sulkea ovesi ja vaikka laittaa lapun oveen että nukumme, tai vastaat juuri kuin asia on, kiitos mutta nyt en jaksa.

Tarvitset oikeasti hiljaisuutta, tarvitset todellakin jokaikisen minuutin unta mitä vaan saat. Virkeä et ole kuitenkaan, et tunne itseäsi levänneeksi, koska on niin monta asiaa. Ei tarvitse käyttäytyä ja olla kohtelias muodon vuoksi. Ei oikeasti tarvitse jaksaa.

Vaikka kuinka haluat hyvää , niin minusta yksi parhaimmista  tavoista on myös antaa surevan, juuri suurimman sokkitiedon saaneen saada levätä. Älä vie häneltä aikaa, hän tarvitsee aikaa hoitaakseen asioitaan ja varsinkin itseään. Kyllä sureva ottaa yhteyttä kun jaksaa. Jos hänellä on tarve puhua, hän kyllä soittaa kun on siihen valmis.

Laita kirje , tekstari ja kerro mieluummin niin, että olet valmis auttamaan ja kerro kuinka pahoillasi olet. Älä soita joka päivä, , koska juuri silloin hän ehkä nukkuu, ehkä hänellä on monta puhelua jotka odottaa hänen jaksamistaan soittaa ja  hoitaa jotain mikä liittyy suruun.

Laita viestiä ja kysy sopiiko että tuon sitä tai tätä. Älä odota että juuri sinä olet se kenen kanssa hän nyt jaksaa keskustella. Kyllä sinä tiedät oletko läheinen ystävä surevan kanssa, ja millainen suhde sinulla häneen on. Kerro että hoidat mielelläsi hänelle asioita, kerro että sinua ehkä pelottaa , kerro vaikka vapaapäiväsi ja että sinulla on koko päivä aikaa auttaa jos sinua tarvitaan. Jätä vaikka ruokaa rappuselle. Älä oleta että juuri sinä olet nyt se keneen sureva takertuu.

Ymmärrän enemmän kun hyvin että moni halusi hyvää hyvyyttään auttaa minuakin. Olin myöskin siitä kiitollinen, mutta sekin tunne tuli vasta myöhemmin. Liikaa oli vaan liikaa. He ketä todellakin oli mukana monessa asiassa, olivat todella läheisiä minulle. Heidän kanssa kävin valitsemassa arkun, heidän mielipiteitä kyselin, he kuskasi minua ja heidän läsnäolo oli turvallinen. Minun ei tarvinnut käyttäytyä ja he ymmärsi jos vaan nukahdin yksin omaan makuuhuoneeseeni välillä. Jopa viikonloput kunnei voinut hoitaa virallisia asioita tuntui tietenkin ahdistavalta, mutta antoi myös mahdollisuuden, vaan olla, ihan vaan oman perheeni kanssa ja ehkä joku muu hyvin läheinen ihminen, joka ei tunnu vieraalta. Sellaiset ihmiset osaa itse  keittää kahvit, eikä oleta että edes jaksat istua heidän seuranaan, sellaiset ihmiset ei myöskään loukkaannu ja he tuntee sen kyllä itsessään , koska he haluaa auttaa sinua täydestä sydämestään, ilman kiitosta tai kohteliaisuuksia. En oikein tiedä miten osaisin tätä selittää. Läheinen ihminen ei tarvitse minun kohteliasta käytöstä , kuten minun läsnäoloanikaan vaikka tulee kotiini.

On vaan niin, niin paljon. Ja tottakai olin kiitollinen niin monesta asiasta. Piti valita musiikkia, piti valita runoja, kukkia ja huh huh. Kaikki vie voimia ja aikaa. Siksi ihan oikean oikeesti tarvitaan pieni tauko , mikropieniä taukoja , koska päivääkään ei mene etteikö ole jotain. Päivässä on myös vaan 24 tuntia, josta miinustetaan aikoja jolloin et jaksa tai et pysty hoitamaan asioita.

Muistan hetkiä kun olemme maanneet sohvalla , joskus ei kuulunut kuin syviä hengenvetoja,  kun jokainen vuoron perään vaan yrittää hengittää , mutta sekin vie voimia. Joskus televisio pauhaa nurkassa tuoden jotain elämää vaikkei kukaan pysty keskittymään siihen, eikä ainakaan seuraamaan mitä sieltä tulee. On hienoa voida huoletta ihan vaan nukahtaa kunnei tarvitse edes sekunniksikaan miettiä mitä joku siitä ajattelee. Itse muistan hyvin, kun väsymys painoi ja ajattelin vaan että oksennan ellen nyt saa nukkua, ja oli ihan sama mitä tapahtui. Olin vaan niin väsynyt.

Itse kuvittelin hoitavani asiat pois päiväjärjestyksestä ja tuntuu raadolliselta miettiä heitä jotka ehkä ajattelee samalla tavalla kuin minä tein silloin. He ei ymmärrä etteä tätä asiaa ei voi hoitaa pois.

Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että nyt, ei todellakaan ole muuta kun aikaa. Elämä jatkuu vaikka pyykkivuori kasaantuu, imuri seisoo toimeettomana , laskut makaa avaamattomina. Elämä todellakin jatkuu. Silloin on hyvä jos on viesti puhelimessa, että joku todellakin tulee auttamaan. Ole rohkea ja soita kun jaksat. Taatusti löytää joku joka hakee pyykkisi ja tuo ne puhtaana takaisin, jos siis pyydät, ja nyt jos joskus on sen aika kun pitää olla itsekäs ja pyytää apua. Olla miettimättä miten sen voit korvata. Hyvä ystävä ei vaadi sinulta mitään. Se jo riittää kiitokseksi kun otat yhteyttä ja joku saa kunnian auttaa , koska nyt on hätä.

Meillä tapahtui pieni asioita mitkä oli isoja tekoja. Ihan vaan senkin kun joku laittoi mieheni kravattiin solmun, kun sekin taito oli kadonnut tai ei ainakaan onnistunut heti. Pieniä asioita mitä me ei huomattu ja joku muistutti tai teki sen sinun puolestasi. Pieniä asioita jolla oli suuri merkitys jollekkin meistä. En nyt tiedä mutta jostain syystä monella oli aurinkolasit silmillään, sinä päivänä kun oli hautajaiset. Enhän tunnistanut edes omaa poikaani. Tuli hyvä mieli, että joku ymmärsi tehdä jostain ”sen jutun”, yhdessä poikani kanssa. On asioita mitä minä en naisena olisi ymmärtänyt ja joku onneksi ymmärsi.

Takaan myös senkin ettei asiat ole viikossa ohi, eikä kahdessa, eikä vaikka hautajaiset on ohi. Ei voimat palaudu hetkessä. Pyykit odottaa edelleen pesua, vieläkin tarvitaan niitä arjen apuja.

Suru on edelleen olemassa, ja kukkalähetys lämmitää ihan yhtä paljon , niin kuin osanotto kortin muodossa. Enkeli jonka lähetät symbolisoi edelleen sinun lapsesi kuolemaa, ja on aina muisto sinun lapsesi menetyksestä. Itseasiassa täytyy sanoa että he jotka lähetti jotain ”myöhässä” jäi eniten mieleeni ja tuntui oikeasti hyvältä saada jotain , kun muut oli jo tavallaan hoitanut osuutensa pois päiväjärjestyksestä.

Se tuntuu ihan yhtä hyvältä vielä vuosienkin päästä. Se mikä ei tunnu hyvältä on kun kynttilämeri hautakiven juuressa pienenee vuosi vuodelta. Mutta he joka vie sen joka joulu tai syntympäivä , heillä on vaan erityinen paikka sydämessäni.

Kaikki muistot joka liittyy lapseesi , mitä joku on hyvää hyvyttään tehnyt lapsesi muistoa kunnioittaen , aidosta hyvästä sydämestään, ei ole koskaan väärin, vaan aina hyvää ja kantaa loppuun asti.

Monen asiaan liittyy myös pelkoja ja se on täysin luonnollista. Olet ehkä monien uusien asioiden edessä. Minä en esimerkiksi ollut koskaan järjestänyt hautajaisia. Poikani ei ollut koskaan, edes ollut hautajaisissa. Siinä olin enkä tiennyt virren virttä. Onneksi oli ystäviä , kenen kanssa jakaa tätä huolta ja sain apua.

Oli paljon asioita mitkä pelotti ja yksi oli miten kestän tätä henkisesti. Minä joka olen kuuluisa itkuiikka ja liikutun vaikka mistä. Miten minä kestän? Mitä jos pyörryn, mitä jos sanat tarttuu kurkkuun, mitä sitä ja mitä tota, ja jos sitä, ja jos tapahtuu tota.

Oli aika ristiriitaisia tuntemuksia. Halusin hautajaiset mahdollisimman nopeasti. Odotat sitä päivää , ja aika tuntui pitkältä. odotat päivää mitä et haluaisi kokea ja silti aika ei mennyt yhtään sen nopeammin , eikä hitaammin kuin ennenkään. Päivä lähestyi ja ajatukset ei pysy koossa ja pyörii vaan asioissa, mitä vielä pitää muistaa. Mietit muistitko sittenkään kaikki. Haluathan täydelliset hautajaiset. Juuri sellaiset kun vain sinä pystyt ja vain se mihin sinä tyydyt. On aika turhaa edes sanoa että älä murehdi, teet niin kuitenkin. Varmistat asioita koska et luota edes muistiisi. Ja yksi kaksi heräät ja on SE päivä. Lasket tunteja , katsot kelloa, ja silti vaan odotat edelleen.

Kohta oikeasti on se hetki. Istut autoon , ajat tuttua tietä, ja tiedät että olet menossa oman lapsesi hautajaisiin. Näet ihmisiä , joku itkee, joku on hermostunut, joku selittää jotain, tarjoaa nenäliinaa, ja lopulta istut penkissä ja odotat.

Pelottavaa, tätä päivää odotit ja aika tuntui pitkältä ja tässä sitä ollaan.

Voin taata että oman suruni tietä kulkien, olen pelännyt monta asiaa, ja lohdutuksena voin kertoa että moni asia tuntuu pelottavimmilta kuin mitä ne todellisuudessa onkaan kun kohtaat asian.

Silti tiedän myös senkin että on turha lohduttaa ja sanoa ettei ole mitään pelottavaa.  Kaikki menee miten menee, ja useinmiten kaikki menee ihan hyvin. Kaikki mitä tapahtuu ja mitä muistat tuo tullessaan muistoja, ja ne kantaa ja on aina osa sinun uutta elämääsi.

Jos olisin itseäni pystynyt lohduttamaan tai rohkaisemaan, olisin kysynyt mitä minä pelkään? Mitä kamalampaa kun sen mitä jo olet kokenut voit enää kokea?

Minua pelotti kai eniten se etten pysty toimimaan, että romahdan itkien arkun viereen tai pyörryn jännityksestä. Mitä siitä vaikka niin olisi tapahtunut? Ei se ole noloa, vaan ymmärrettävää. Kuka sinua tuomitsee siitä? Järjestin muistotilaisuuteen avustajan, joka oli valmis astumaan tilalleni jollen saa sanaa suustani tai alan itkemään, etten pysty puheeni pitämään, minkä halusin.

Jotenkin vaan luotan edelleen siihen, että saamme voimia kun oikeasti sitä eniten tarvitsemme.

Voimia, ystäviä tarvitaan vielä vuosiksi. Ei näitä asioita pysty hoitamaan pois. Elät uutta elämää , aika tikittää koko ajan eteenpäin. Kaikki laskut tulee maksettua, pyykitkin tulee itse pestyä. Jäljelle jää vaan tyhjyys, koska ei ole enää mitään järjestettävää. Hautaus on ohi, he ketä valitsee hautakiven odottaa ehkä enää sen saapumista, mutta asiat loppuu aikanaan. Järjestät viimeisiä asioita. Keräät muistoja laatikkoon, teet ehkä valokuva albumin, käyt vaatteita läpi. Käyt haudalla tai sytytät kynttilän kotona. Lopulta jää tyhjyys.

Suurin osa ihmisistä on jo aikoja sitten jatkanut omaa elämäänsä. Ei tule soittoja enää, ei tekstareita, heidän oma elämä vie jo heidät pois ja jäljelle jää todella vaan ne helmet.  Olet muisto tapahtuneesta, ja uusia tulee tilalle. Joillekkin olet SE äiti tai isä joka menetti lapsensa, olet ehkä pelkkä puheenaihe kun taas tapahtuu vastaavaa, mitä te olette kokeneet. On tapahtunut jotain joka muuttaa sinun perheesi historiaa ja sinun jäljellä oleva elämääsi ikuisiksi ajoiksi.

Jotta jaksat tästä eteenpäin, jotta saat sen parhaan muiston elämääsi , on vaan oltava itsekäs ja hoitaa ensin itseään. Vain niin jaksat panostaa sen mihin kykenet tässä tilanteessa.

Hoitamalla itseäsi niin hyvin kuin voit , voit olla paras apu heille ketä rakastat eniten, jopa rakkaimallesi joka oli osa sinun perhettäsi ja tulee niin aina olemaankin. Rakkaus ei kuole koskaan, rakkaus on ainoa voima jonka avulla pääset eteenpäin. Rakkaus on myös se mitä he jotka ovat siellä jossain toivovat sinullekkin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuolema todellakin saa kaiken sekaisin. Vaikka kuinka ollaan nykyään mukamas avoimia, kuolema on tabu.

Paljon yritettään ymmärtää kuolemaa ja aika ajoin teeveessä on ohjelmia kuolemaa kohdanneista ihmisistä. Alussa tuntui hyvältä kuulla ja nähdä kuvia ihmisistä jotka silloin tuntui selvinneensä läheisen kuolemasta.

Miten voikaan ymmärtää kuoleman merkitystä jollei se ole oma kokemus? Minusta ei mitenkään.

Olinhan minäkin ollut hautajaisissa kun isovanhemmat kuoli, mutta  se tuntuu ihan eri asialta kun oman lapsen menetys.

Olen vuodattanut kyyneliä jo nuoruusvuosien aikana kuolleen pojan hautajaisissa, suorastaan ulvoin. Ja silti , sekin oli eri asia.

Miten edes voidaan kuvitella kenenkään ymmärtävän tätä asiaa , kunnen ainakaan itsekkään tuntunut ymmärtävän mitä tapahtui , ja varsinkaan sitä ettei se asia ikinä poistu minusta . En todellakaan ymmärtänyt yhtään mitään.

Suru, jonka helpoin ja ehkä hyväksytyin muoto ilmaista sitä olotilaa on itku. On helppo ymmärtää että toinen ikävöi kun näkee ihmisen itkevän hautajaisissa. Suru on aina suru, itku on aina itku, mutta entä ne muut asiat mitä tapahtuu?

Surin minä monia kenen hautajaisissa olen ollut. Mutta se ero niissä on aina ollut, että joko en ole ollut niin tiiviisti heidän kanssa tekemisissä, tai en ole oikeastaan edes tuntenut , ja vaikka omat isovanhempani, enoni, tätini on kuollut he ovat olleet minua vanhempi. Olen hyvin selvinnyt elämässäni hautajaisten jälkeen.

Uskon todellakin kaiken lähtevän päästäni. Vaikken ollut syventynyt kuolemaan tai oikeataan mihinkään mikä liittyi siihen, se vaan oli tavallaan aivopestyn tulosta. Kaikki se mitä olin kohdannut ja tavallaan huomaamattani oppinut oli käsitys mikä minulla oli kuolemasta ja surusta. Hautasinhan jo lapsena kuolleita rottia, laitoin kukat ja ristin, koska niin kuului tehdä.

Yhtä lailla mielikuvani oli että vanhat kuolee ensin. Lapsen mielikuvissa minusta vain vanhat kuolivat. Miksi edes pitäisi ajatella asioita tai edes kykenis ajattelemaan kaikenmaailman asioita syvällisesti. Kyllä elämä suurimmaksi osaksi vaan lipuu eteenpäin ja nappaat mukaasi vaikutteita jos ne eteesi tulee. Kaikki mitä eteesi tulee, muokkaa sinua ihmisenä ajattelemaan asioista juuri niin kuin ajattelee.

Lapsena en voinut tietää miltä tuntuu olla äiti vaan kuvittelin mitä se on. Olen leikkinyt kotia, minulla on ollut nukkeja ja olen ollut niin äiti kun olla ja voi, silti en sitä ollut kun vasta oikeasti sain oman lapseni, kaikkine tunteineen.

Vaikka kuinka olen myötäelänyt jonkun toisen surua ja aidosti ollut surullinen toisen ihmisen puolesta, en ole voinut tietää mitä se todellakin tarkoittaa sille ihmiselle.

Omat kokemukseni surusta, on oman suurimman suruni rinnalla ollut todella helppoja. Enkä keksi muuta syytä siihen kun että en ole rakastanut niin ehdoitta ketään muuta kun rakastin omaa poikaani.

Kävinhän toki isovanhempieni luona, pidin siitä kun menin isoisäni kanssa pajalle rakentamaan jotain, muistan vaikka mitä asioita lapsuudestani. Mutta kun he kuoli, siellä jossain takaraivossa oli jo valmis ajatusmaailma, että näin tulee tapahtumaan, koska vanhat ihmiset vaan kuolee jossain vaiheessa.

Yhtä lailla kun tavallaan olen aivopesty ajattelemaan näin, olin koko elämäni aikana kuvitellut päässäni tuhansia kertoja miten lapseni jatkaa tätä elämää minun kuolemani jälkeen.

Opetin heitä lapsena, olen miettinyt kuka saa mitäkin kun itse kuolen, olen miettinyt haluaako minun omat lapseni omia lapsia, millaisia heistä mahtaa tulla, mitä haluan antaa heille lapsuusmuistoiksi, siis tuhansia pieniä ajatuksia joka tulee ihan omassa tavallisessa elämässäni. Se on tavallaan pientä aivopesua ja siksi oman lapseni kuolema oli niin suuri järkytys. Eihän näin pitänyt käydä! Koko systeemi päässäni heitti kuperkeikkaa. Ei se oikeasti voi mennä näin.

Olen toki haudannut oman ikäisiäni ystäviäkin. Ja täytyy sanoa että tässä kohtaa olen kokenut epäoikeudenmukaisena sitä ettei hänen lapsenlapset ehtinyt koskaan tuntemaan ystävääni, eli isoäitiään. Hänen lapset ei sanut koskaan sitä tilaisuutta, edes näyttää omia lapsiaan omalle äidilleen. Miten tärkeitä asioita onkaan loppujen lopuksi ne pienet asiat, mitä tuskin moni edes miettii kun kaikki on hyvin.

Itsekkin ajattelen niin että nämä ystäväni lapsenlapsilta jäi todella paljon saamatta elämäänsä. Miksi ajattelen näin?

Siksi koska elämässä minun mielestäni on kyse rakkaudesta.

Kun kokee täydellisen rakkauden, se on niin isoa, hienoa ja ehdotonta.

Kun se viedään, on luonnollista surra sitä , koska niin isoja asioita ei ole muuta kun rakkaus. Siksi kuolema ja suru tuntuu niin isolta, koska se on tavallaan toinen muoto rakkaudelle.

Siksi myös ne ihmiset mitä koin rakastaneen poikaani sai heti hyväksyntäni. Koska mitään muuta ja tärkeämpää ihminen ei voi toiselle antaa kun rakkauttaan.

Olen pohtinut miten tätä voi käyttää ns. uudessa elämässäni ja monen muun ihmisen ketä on menettänyt sen aidoimman rakkautensa.

On vaan mentävä syvemmälle ajatuksissaan. Pohdittava asioita tavallaan ulkopuolisena vaikka kyse onkin itsestään.

Kun näin mietin, aloin kokemaan että ehkä suru ei olekkaan se paha viholliseni. Suruhan on vaan tunne rakkaudesta tavallaan. Vaikka se sattuu, voi ajatella että jokainen kaipaus jokainen tunne joka viiltää sydäemessäni on kehoni tapa kertoa että rakkaus on olemassa itsessäni lastani kohtaan, se on kehoni tapa sanoa minulle että rakastan edelleen lastani.

Niin kuin olen aikaisemmin kertonut kyselin alussa itseltäni paljon asioita mihin hain vastauksia , josksu sain, joskus en.

Nyt kysyn sinulta. Haluatko sinä jatkaa elämääsi tuntematta surua?

Onko se sinulle se mittari että kaikki on hyvin jollet tunne ikävää, jollet itke ? Haluatko todellakin että painamalla taikanappia se kaikki katoaisi elämästäsi ikuisiksi ajoiksi? Mieti.

Pidä oikeasti tauko nyt, istu hiljaa ja pohdi.

En tiedä olenko oikealla jäljillä, mutta tällä tapaa olen oppinut itsestäni paljon, ja saanut jotain tolkkua asioihin jotka aikaisemmin velloi päässäni kerta toisensa jälkeen sekavana möykkynä.

En minä ole kenellekään antamaan neuvoja, miten kuuluu surra, tai mikä on oikein ja väärin. Tämä on vaan minun tapani ja ainahan on mahdollisuus että se mikä tepsii minulle voi olla jollekkin toiselle avuksi. Kaiken voi muokata ihan niin paljon kun haluaa. Mutta jos kuolemasta on jo mennyt kriittisin vaihe ohi , oletan ainakin monen ihmisen miettivän omia asioitaan oman surunsa keskellä. Itselläni ainakin tuntui että kelaan samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen, ja ainakin itseäni se teki hulluksi. Kunnen voinut googlettaa ohjetta mitä pitää tehdä voidaaksen paremmin, kunnei vaan oikeasti ole vastauksia. Minusta ei ole muuta mahdollisuutta kun yrittää löytää joku looginen vastaus itsessään joka edes tyydyttää.

En tiedä mitä tapahtuu kun seuraavaksi vajoan pohjalle ja itken , voinko kenties itkun aikana, surun ja sen viiltävän ikävän keskellä jopa tuntea iloa siitä että kehoni rakastaa lastani niin kovin että sattuu?

Ehkä minä olen keksinyt oman tavan auttaa itseäni, luultavasti monimutkainen tapa, mikä ei sinänsä itseäni yllätä.

Kun mietin itseäni en usko että tyytyisin ihan mihin vaan tarjottuun ratkaisuun, mikäli sitä ei pystyisi todistaa toimivaksi. Eikä ne asiat mene niin, että joku sanoo että nyt lopetat ja alat elää elämääsi , keskity nyt vaan tulevaan ja unohda menneisyys.

Siksi olen aika varma siitä että asiat vaatii aina oman aikansa jotta ne sisäistää. Toiseksi jollet ole valmis , torjut kuitenkin asioita. Mutta kun itse oivaltaa jotain ja tekee itsensä kanssa töitä, koen että se on ainoa ratkaisu joka toimii parhaiten.

Ihmisenä olen se joka ensin mietin, teen suunnitelman ja sitten pitääkin tapahtua ja nopeaan tahtiin. mitä nopemmain sen paremmin, Siksi minulle kai on ollut vaikeaa ymmärtää että tätä suruani ei voi kiirehtiä, en voi hoitaa sitä pois, en ole edes ehtinyt pohtimaan asioita tarkemmin. Vasta kun ymmärsin ettei suru katoa, ikävä iskee vieläkin minut tainoksiin, mutta olen oppinut nousemaan sieltä. Kun ymmärsin ettei enää ole kiire, vasta silloin pääsin taas askeleen eteenpäin. Ja niin kuin huomaatte, aikaa on kulunut 11 vuotta ja minä oivallan asioita edelleenkin, itseni hyväksi.

Ehkä se ei lohduta ketään että teen vieläkin asioita joka kehittää itseäni, kun olettaisi kaiken olevan tehty jo. Kun on juuri menettänyt lapsen, kun on oikeasti niin väsynyt kun olla ja voi, ei ole sen aika että alkaa liikaa kiirehtimään asioita ja vaatimaan itseltään liikoja. On vaan annettava elämän tulla niin kuin on tullakseen. Ensin on opiittava edes perusasiat siltä miltä se oma suru käyttäytyy ja miltä se oikeasti näyttää. Kaaoksen keskellä tai totaallisen väsymyksen keskellä siihen ei ole aikaa eikä tarvetta. Keho hoitaa kaiken puolestasi , haluat tai et.

Itse kai alan seuraavaksi pohtimalla pohtia miten voin muuttaa omaa ajatusmaailmaani monen asian suhteen.

Koska haluan muuttaa asioita yritän aivopestä itseni ajattelemalla toisin monesta asiasta. Enkä pitää pohjana sitä miten aina olen kuvitellut asioiden kuuluvan olevan, tai se mitä olen käsittänyt asioista mitä eteeni on tullut, kunnen oikeasti ole niihin koskaan syventynyt.

Kiittäen siitä että juuri tänään oivalsin taas yhden asian joka vie eteenpäin.

Kiitän elämääni että minusta tuli juuri se mikä olen ihmisenä, eli tunneihminen, koska silloin se todistaa ainakin sen, että enempää rakkautta en voinut lapselleni antaa hänen eläessään. Poikani jos joku on kaiken rakkauteni ansainnut .

 

Rakastan sinua Matias ihan yhtä paljon kun elit, rakastan sinua ehkä vielä enemmän . Kiitos siitä että tulit pojakseni, veljesi isoveliksi, isäsi pojaksi. Kiitos että kyyneleni kertoo siitä että rakastan, ja tunnen että olet aina kanssani , mihin ikinä tieni viekään. Kiitos että johdat minua eteenpäin. Kiitos että opin sinulta miltä rakkaus näyttää. Kiitos veljellesi siitä että vielä voin koskettaa, vielä halata, ja kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Älä koskaan poistu minusta, älä koskaan anna minun unohtaa yhtään mitään, koska silloin kuolee rakkaus.

 

 

 

 

 

 

Tänään keskustelin vertaisten kanssa valokuvista.

Valokuvat on aina ollut ”mun juttu”, ja olisiko ollut päivä onnettomuuden jälkeen kun ostin ensimmäisen kehyksen valokuvaa varten. Toinen hankinta oli juuri SE oikea albumin löytäminen, joka onneksi löytyikin ja silloin hinnalla ei ole mitään väliä.

Muutama valokuva mikä toisaalta kuvastaa paljon meitä ja siitä ajasta , kaikista tunteista, oli kuvia joka otettiin hautajaisissa.

Muistan miten pyydettiin poseeraamaan perheeni kanssa, eli sen vajaan perheeni kanssa. Siinä me seisomme ja poika ja mies olivat niin komeita. Ne kuvat kertoo vain minulle sen mitä kukaan muu ei tiedä.

Itse seison siinä tukka ponnarilla , koska halusin olla vaan se tavallinen äiti mikä olin ollut lapselleni kaikki ne yhteiset vuotemme. Ei meikkiä koska pelkäsin itkeväni silmät päästäni. Vaateet olivat mustat ja koruttomat. Ei sillä että se minua mitenkään häiritsi, poikahan tässä oli pääasia eikä se miltä minä näytän. Silti mies on aina komea puvussa, oli sitten kyse häät tai hautajaiset.

Minähän en edes tunnistanut omaa poikaani kun seisoi puku päällä ulkona aurinkolasit päässään.On uskomatonta miten kuuma päivä silloin oli, täydellinen auringonpaiste. Yhtä aurinkoinen kuin oma poikani oli.

Me hymyilimme siinä kuvassa. Se kai oli se asia mikä minua häiritsi tavallaan. Toisaalta kun me seistään siinä, se kertoo siitä miten lähelle me tulimme toisiamme sillä hetkellä. Me pidettiin yhtä, me rakastimme toisiamme, me lohdutimme toisiamme, me ei irroitettu otettamme toistamme. Me olimme se mitä jäi jäljelle, me oltiin jonkinlainen ydin.

Pyysin töissä heti jonkun ottamaan muutaman kopion minulle kuvista, ihmisiltä mitä tuskin tunsin, vaan moikkasin vaan jos törmättiin. Otin jopa itse myöhemmin muutaman kopion , koska en vaan voinnut olla ilman niitä kuvia. Tänä päivänä on hyvä kun on tämä nettikin tullut itselleni tutummaksi. On some jossa ainakin kuvani on tallessa.

Pitäisi oikeastaan tallettaa kaikki kuvat mitä on olemassa. Mutta mikään kuva ei minusta vastaa sitä aikaa kun omin käsin olen liimaillut ja kirjoittanut albumiin koska kuvat on otettu tai ketä niissä on.

Kuvat siis ei ollut mikään ongelma, vaan pelastus , ihan todella tärkeä asia minulle. En voinut ymmärtää miksei joku voinut katsoa kuvia tai lukea adresseja, tai katsella lapsensa tavaroita.  Mikään ei ollut ylivoimaista minulle , alussa.

Tänään, on tullut muutos asiaan. Tunnen ihan eri tavalla viiltävää kipua kun katson Matiaksen kuvia. Alusta asti siis on ollut Matiaksen kuvia ja niihin olen tavallaan tottunut, koska niiden ohi kävelee, eikä pysähdy. Mutta kun pyyhin pölyjä kehyksistä ja siirrän kuvien paikkaa, voin jäädä katsomaan häntä. Huomaan niin monta pientä yksityiskohtaa. Mietin allergiaa kun näen silmän ihon punertavan hiukan, ja näen hieman turvotusta. Mietin miksi Matun allergia ei helpottunyt iän mukana niin kuin yleensä käy. Mietin edelleen allergian yhteyttä koko onnettomuuteen. Pakko vetää henkeä. Jotenkin tuntuu myös hiukan oudolta tai väärältä. Herää pieni epäillyskin muutamassa asiassa. Pitäisi kyllä selvittää se jotta pääsen siitäkin asiasta eroon. Siedätyshoito jossa Matias kävi ja josta hän tuli , on asia joka askarruttaa hieman. Hitto kunpa poika olisi ollut alaikäinen. Ei olisi ollut korttia. Tai kunpa siedätsyhoito olisi aloitettu vuosi tai kaksi aikaisemmin. Onko tämä sitä Jumalan palapeliä, joka tietää miten koko elämäni menee? Oliko Matiaksen elämä ja juuri se päivä vaan se yksi viimeinen pala , joka oli suuniteltu jo aikoja sitten?

Jouluaattona haluan aina Matiaksen kuvan pöytään. Koska haluan että on edes yksi päivä jolloin me kaikki kokoonumme saman pöydän ääreen. En tiedä onko se oikein muita perheenjäseniä kohtaan. Koska minä en ymmärtänyt sitä viiltävää kipua mitä kuva voi aiheuttaa , ennen kuin nyt.

En siis antanut periksi että Matun kuvaa siiretään pois pöydästä , saadaaksemme lisää tilaa täyteen ahdettuun joulupöytään. Totesin vaan että jos Matias eläisi, hänellä olisi aina ollut paikka joulupöydässä siinä missä jokainen joka meille tulee.

Naurattaa, ja onhan sekin totta ettei Matias olisi istunut pöydällä vaan pöydän äärellä 🙂 Pitänee kai laittaa tuoli 🙂 Joku voi pitää tyhmänä tai epäsopivana heittää huumoria näinkin surullisten asioiden äärellä. Mutta jotenkin tuntuu , että kun niin teen, se onkin tavallaan Matun lähettämä ajatus. Matu oli niin vitsiniekka kun olla ja voi, eikä yhtään joulua vietetty ilman naurua. Toiseksi suru tukahduttaa ja on pakko olla jotain muuta, joten varsinkin tutumpien vertaisten kanssa, heitetään aika usein mustaa huumoria.

Vahempana olen aina asettanut poikani etusijalle. Mutta äsken aloin miettimään , onko minulla oikeus pitää siitä kiinni että kuva on pöydässämme , vaikka se tuntuisi pojan mielestä kurjalta? Eikö minullakin ole oikeus päättää jotain ja toimia jossain asioissa juuri siltä miltä minusta tuntuu oikealta? Ei hitto, tunnen itseni oikeasti ihan julmaksi , itsekkääksi äidiksi. Pitänee vaan ottaa asia puheeksi pojan kanssa. Toisaalta poikani on niin ihana, että ajattelee taatusti minua. Voi dääm..Poikani lukee ajatukseni liian hyvin jossain asioissa..No ainakin lupaan puhua asiasta , katsotaan miten menee. Muiden mielipiteillä ei ole väliä.

Mutta kyllä poika on se, kenen takia elän ja hänen hyvinvointi menee kyllä omani edellä.

Ärsyttävintä on asiat mitä en osaa, eli tekniset laitteet. Voi elämä että joskus ahdistaa. Ärsyttää niin täysillä miksen vaan ota härkää sarvista ja alkaa opettelemaan. Koska sen mitä olen halunut , olen usein selvittänyt ja opetellut. Ongelma on se että opettelen yhden asian ulkoa. Joten kun aikoinani tein omastakin mielestäni hyvät kotisivut, opettelin sen tekoa puhelimitse ystävieni avulla. Cd millä ne tein katosi ja uusi versio olikin sitten ihan täyttä hepreaa. Ei aina kehtaisi vaivata ihmisä. Voisin ilomielin olla työtön , koska minulla olisi kyllä paljon tekemistä ja varsinkin opettelemista. Hitsi ois hienoa osata kaikki mitä tarvitsen elääkseni ihan vaan omaa pientä elämääni.

Mutta kun aina ostaa uuden tulostimen kunnei tajua , onko oikeasti vaan väri loppu tai onko tässä ehkä jotain muuta. Nykyinen tulostin on jopa suht hyvä kotikoneeksi, mutta värikasetit maksaa hitokseen, niin ei kauheasti huvita ostaa 4×60 euroa maksavia värikasetteja sen takia että toteeaa koneessa olevan joku muu vika. AAARGH.

Pakko kertoa koska alkoi muisto naurattaa , ettö olen jopa yrittänyt hämätä konettani niin että olen porannut kasettiin pienen reijän ja yrittänyt ujuttaa sinne perunajauhoja jotta se kone luulee että kasetti on täynnä väriä ..JOO saa nauraa koska oikeasti olen niin vati 😀

Mutta eipä ollut mitään hävittävää siinäkään, jos se olisi onnistunut, kaikki olisi ihan ookoo, ja nyt kunnen onnistunut enpä mitään hävinnytkään. Luovuus on luovuutta ja ilmenee eri muodoissa, sen opin pojiltani kun purkivat monen monta polkupyörää, mopoa ja autoja osiin. Minhähän kannatan luovuutta , jostain syystä, pitäisi kai lisätä 😀

Juuri nyt minulla on vahva tunne että Matu on kanssani. Pakko kertoa sekin.

Vielä kun otan projektikseni sen että oikeasti kaivan kaikki vanhat videot esille ja kopioin ensin kaikki alkuperäisenä ja haave tietenkin , että vielä kopsaan parhaat palat, eli kaikki missä pojat on, yhteen versioon.

Edesmennyt kohtalotoverini teki omasta pojastaan myös hienon klipin nettiin. Lähetti minulle CD:n mitä en ikinä opetellut, ja nyt on myöhäistä opetella Maurin kanssa sitä yhdessä.

 

Tällaisia mietteitä tänään.

 

 

 

 

No kävipä tuuri , löysin päiväkirjani pohjalta tehdyn kirjani.  Aloitin siis 2015 vuoden alussa kirjoittamaan puhtaaksi sitä. Paljon meni aikaa , ennen kuin olin valmis.

sivut 1-3
Matias.

Esipuhe:
Rakas Matias, vihdoinkin kuvittelen aloittavani kirjan jotta en ikinä olisi halunnut kirjoittaa. Olen vuosia tiennyt kirjoittavani tämän kirjan ja vaan tiedän että tätä myös tullaan lukemaan. Olen tilanteessa jossa pitäisi hakea töitä mutta olen kai vaipunut epätoivoon ja odotan vaan sitä jotain hyvää ideaa. Olen siirtänyt kirjoittamisen monesta syystä, ja tärkein syy oli etten ole ollut valmis myymään sinua mistään hinnasta, en edes siitä syystä että ehkä voin jotain ihmistä auttaa. Itsekästä mutta rehellistä.
Olen jopa yrittänyt eräältä kirjailijalta kysyä ohimennen neuvoa, mutta hän ei taatusti ymmärtänyt asian vakavuuden , enkä kehdannut vaivata sen enempää. Tänään googlasin toisen kirjailijan mutta mitään takeita että saisin yhteyttä yksityisesti lopetti yrittämisen. Päätin vaan luottaa itseeni ja jonkinlaisen johdatukseen. Ole kanssani tämän kirjan verran ja auta minua jos tulee vaikeuksia. Lähetä kirjallisuuden enkeleitä jos heitä on. En pyydä tätä siksi että olen epävarma, jos jostain olen ollut varma , niin se on tässä juuri sormieni alla. En miettinyt enää missä muodossa kirjoitan vaan tämäkin tuli luonnostaan, miten tämä jatkuu sitä en tiedä vielä ja luotan että loppupeleissä kaiken voi muokata. Luotan apuun jos joku menee vikaan teknisesti.
Omistan tottakai tämän kirjani sinulle, sinä rakas lapseni jotta en juuri nyt ilman kyyneliä pysty edes ajattelemaan.
Minun lapseni.
Minun lapseni oli hartaasti toivottu nuoresta iästäni huolimatta. Olen aina tiennyt haluavani tulla äidiksi.
Kun vihdoin olin raskaana en meinannut kehdata sitä kenellekään kertoa, hassua. Eikä kumpikaan reagoinnut niin kuin elokuvissa riemuiten tai itkien. Isä totesi vaan jaaha kun luki raskaustestin tuloksen jonka jätin olohuoneen pöydälle.
Odotusaika oli kai aika normaali, mutta odotin sinua enemmän kuin mitään muuta. Hössötin nimiä ja saitkin työnimeksesi Liinu sekä Riikka-Petteri, jälkinmäinen oli isän keksimä luonnollisesti.
Mikään ei mennyt jatkossakaan niinkuin elokuvissa. Synnytys oli oppikirjojen mukaan vaikea, mutta kunnen ollut aikaisemmin synnyttänyt ei toisaalta ollut mitään mihin verrata. Olit pää vinossa kai koska et tullut ponnisteluista huolimatta. En kokenut edes työntöpolttoja josta kaikki puhui. Luotin silti henkilökuntaan, mutta jossain vaiheessa kunnei mikään mennyt niinkuin piti aloin huolestumaan sinusta.
Ristin käteni salaa peiton alla ja rukoilin jumalaa.
-Hyvä Jumala vaikka mitä pahaa olen tehnyt, älä kosta sitä lapselleni.

Lääkäri Rossi saapuu paikalle, etkä synny vaikka mahaani painellaan työntäen sinut alaspäin. Et synny vaikka käskivät minut kyljelleenkään, vaikka sanoin ettei tunnu hyvältä, tosin käyrät näytti sen ja sain ohjeen mennä selälleni.
Isää ja vastapuolen miestä pyydetään poistumaan Heidekenin synnytyssalista.
Vastapäätä synnyttää rouva Kastman. Mutta en oikeastaan keskity tai ajattele heitä ollenkaan. Jossain vaiheessa muistan kyllä kysyneeni hoitajalta koska tämä on ohi ?
-Ei siihen voi vastata, vastaa hoitaja.
-Sano nyt joku aika , silleen varman päälle.
En enää muista minkä ajan hän minulle sanoi, mutta en vaipunut epätoivoonkaan.
Nyt oli päämäärä ainakin.
Minua leikataan enkä onneksi tunne mitään. Koitetaan imukuppia, mutta yritykset saada sinua ulos epäonnistuu.
Sitten otetaan pihdit ja vihdoinkin sinä synnyt. Makaat vatsani päällä kun isä saa luvan tulla huoneeseen. Jälkeenpäin isä kertoi että olit niin tutun näköinen, ihan kun olisi sinut nähnyt aikaisemminkin.
Rossi haluaa itse ommella minut ja minä häpeän sitä etten osannut synnyttää ja olin kiitollisudeen velan tunteessa. Halusin halata Rossia joka nousi verkkopaita päällä jalkojeni välistä halaamaan. Olin vaan niin kiitollinen, enkä suotta.
Aika Heidekenillä oli ihanaa ja tunteita täynnä olevaa aikaa.
Isä kävi sinua katsomassa monta kertaa ja huomasikin ensimmäisenä että sormesi oli punainen ja tulehtunut. Jotenkin tuntuu että hän oli tarkempi vanhempi kuin itse olin.
Minähän leijuin pilvissä onnesta.
Synnytyksen jälkeinen yö en nukkunut silmäsystäkään, kävin niin ylikierroksilla.
Seuraavana päivänä puhkesi mieletön rakkauden tunne sinua kohtaan joka ei ikinä sammunut. En voinnut käsittää miten voimakkaasti voi toista rakastaa. En voinnut ymmärtää miksei muut vanhemmat tuntuneet seonneen rakkaudesta omia lapsiaan kohtaan, kun minä en muusta osannut puhua kuin sinusta. Olin varma etten ikinä pystyisi rakastmaan ketään muuta niin paljon kuin sinua rakastin. Olit kaikkeni.
Olin ylpein äiti päällä maan ja suurin leijonaemo. Sain aloittaa uuden elämän, elämäni parasta aikaa. Minä olin äiti ja sinä olit lapseni joka sai nimen Matias.

Aamu alkoi puhelinsoittoon. Olin valvonut pitkälle yöhön ja siksi nukuin vielä . Serkkuni ilmoitti tulostaan josta iloitsin, koska tuohan se aina jotain ekstraa ja jotain muuta kun tätä ihan tavallista omaa elämääni. Leivoin pikapikaa valmistaikinasta pienet piiraat siitä mitä jääkaapissa oli. Sen jälkeen suuntasimme naapuriin hakemaan kanamunia. Se on melkein joka kerta se meidän juttu, jotta hän saa vapaiden kanojen munia, jotka siis syö kaikkea mitä jää kuten vihannesten kuoria, lehtiä, puuronjämiä ym.

Käymme huoltoasemalla laittamassa loton ja ostan kynttilät. Seuraavaksi hautausmaalle. On pyhäinpäivä. Sytytämme Matiaksen kynttilän, ja jatkamme matkaa, kerron muista ”tutuista” ja piipahdamme kaverinikin haudalla, entisen työkaverin ja sitten muualle haudattujen muistopaikkaan , jossa sytytämme serkkuni äidin muistoksi kynttilän.

Ollaakseni rehellinen en tiedä olisinko mennyt haudalle vaikka on pyhäinpäivä ilman serkkuni ehdotusta. Tosin nyt tuntuu hyvältä että Matunkin haudalla palaa kynttilä kun aika monella palaa. Taas mietin sen yhden nuoren miehen hautaa, ja olen varma ettei siellä pala kynttilää. Miksei kirkon puolesta voisi sytyttää jokaiselle kynttilä.

Kotona taas ja vedämme saappaat jalkaan päästääksemme minun ”kirkkooni” eli metsään. Koirat tulee mukaan ja nauramme kun toisen koiran takki jää kiinni toisen koiran tarranauhaan. Löydämme sieniä ja keräämme niitä pipoon ja minun huppuuni.

Ei mitään ihmeempää mutta riittää minulle voidaakseni sanoa tätä hyväksi päiväksi.

Ei me puhuttu mitään sen ihmeempää Matusta tai yleensäkään pyhäinpäivästä. Ja kaikki tuntuu ihan ookoolta. Ymmärrän että ensimmäiset vuodet ja varsinkin ensimmäinen pyhäinpäivä voi olla kova juttu jollekkin. Olen siis onnellinen etten ole heidän asemassa.

On ihan hyvä kun ihminen yrittää lohduttaa surevaa, mutta sitä ei oikeasti tarvita niin kuin olemme lapsiamme opettaneet kun pamauttaa kaveriaan hiekkalaatikolla lapiolla päähän. Pyydetään anteeksi ja taas on kaikki hyvin. Onkohan se loppujen lopuksi niin lapsen näkökulmasta katsoen. No ainakin hyvä kai että opetamme niin , enemmin kun ettemme tekisi mitään.

Miten minusta vaan joskus tuntuu että lapset ovat luonnonlahjakkaita aika monessa asiassa. Ne suuttuu, pamauttaa toista lapiolla päähän koska suuttuvat, mököttävät ehkä vaikka ovatkin puoliksi pakottetuna pyytämään anteeksi, toimivat vaan kuitenkin niin kuin luonto on heille elämän ja tunteet antaneet.Lopputulos on usein niin että tavallaan toruttu lapsi alkaa itkemään, ja saa lohdutusta. Hän pahoitti mielensä koska pakotettiin pyytämään anteeksi, vaikkei hän sitä olisikaan halunut tehdä vapaaehtoisesti.Hänen äiti tai isä on tavallaan torunut häntä ja nyt on lapsi loukkaantunut.

Sitten on lapsia jotka lohduttaa kun kokee että ihminen on surullinen tai iso pipi jossain. Liikuttavaa eikö? Mutta parasta miten ihmellisen luonnollisia lapset ovatkaan.

Lapset on usein myös uteliaita. Kysyvät suoraan mitä ihmettelevät ja tyytyvät aika usein vastaukseen, ja jos joku asia jää askarruttamaan, kysyvät lisää kunnes vastaus tyydyttää. Vaikkei lapsi edes sano mitään, huomaat kyllä hänestä että hän voi olla pahoillaan tapauksesta tai sitten hän vaan jatkaa siihen mihin jäi.

Kun kohtasin ihmisiä Matun kuoleman jälkeen oli erityyppisiä ihmisiä vastassa. He joita minun piti lohduttaa tavallaan, he jotka ei puhunut mitään, hiljaiset ihmiset, ns. he jotka tiesi kaiken, ja sitten oli sydänystävät.

Kun on lapsensa menettänyt, ihmistä ei tarvitse pelätä. Kun aloin miettimään miten eri ihmiset yritti lohduttaa minua.

Kyllä parhaat lohdutukset on tullut ymmärryksestä, ja ihan avusta.

Parhaalta on tuntunut kun he jotka eli Matiaksen elämässä , tunsi hänet, hyväksyivät ja kunnioittivat häntä jo eläessään, tulivat paikalle.

Ihan sekin kun joku itkee Matun menetyksen johdosta lohduttaa, koska se on merkki rakkaudesta lastani kohtaan, ja mitä voisikaan enempää pyytää keneltäkään.

Väkisin puheeksi ottamiset, tuntui enemmänkin piinallisilta.

Samoin ohjeita antavat, kun tuntui enemmän siltä etten sure oikein, tai siitä että minun olisi tavallaan pitänyt kehua heitä siitä miten he yrittää minua auttaa. Kyllä paras apu annettaan aidosta sydämestään mitään vastinetta odottamatta.

Ei niin isossa surussa mitkään lohdutukset oikein auta, siinä hetkessä.

Ei minulla ainkaan ollut voimia takertua kaikkiin ihmisiin ja huomioida heitä jotta he tuntisivat itsensä tärkeimmäksi minun elämässäni silloin. Tärkeimmät oli läheisimmät ihmiset kuten oma perhe, eli me kolme. Sen jälkeen tuli läheisimmät ihmiset kenen kanssa olin ollut paljon tekemisissä. Huomasin helposti, ponnistelematta ketä he olivat. Kun tuli se ensimmäinen päivä kun aloit miettimään, missä se tai se on, tai miksei se ole soittanut.

Lohduttavaa oli myöskin he ketä tuli hautajaisiin. Ei siinä hetkessä, mutta jälkeenpäin. He ketä tuli ja he mitä muistin, on ollut hyvinkin tärkeää minulle. Jokaikinen kynttilä Matun haudalla on ollut lohduttavaa, jokaikinen kirje, pieni enkeli, kynttilä, adressi.

Kyllä liikutuin kun joku nuorista oli tuonut minimaallisen enkelin haudalle. Se on liikuttavaa ja lohduttavaa. Kun minun lapsi elää jonkun mielessä niin se vaan tuntuu hyvälle.

Jos mietin sanaa lohduttaa , mielikuviini tulee iso hali ja pitkä rutistus ja paljo itkua ja taputuksia.

Olen toki halannut, ja itkenyt. Mutta enemmän minua on lohduttanut muut tavat.

Olen ollut lohduttajankin roolissa. Silloin olen antanut aikani, ja yrittänyt löytää ne sanat, mitkä ei ole ulkoa opittua vaan ovat tulleet sydämestäni. Olen lohduttanut ihan fiilispohjalta. Joskus olen vaan ottanut asiallisesti osaa suruun eikä siinä mitään sen enempää. En oikein usko että edes on mitään ohjetta antaa, vaan sen täytyy kyllä tulla luonnostaan. Yhtä luonnostaan kun lapsikin elää omaa elämäänsä.

Jos on kaukaisempi ihminen, voi olla jopa vieras ihminen, pystyn lohduttamaan olemalla oikeasti vaan oma itseni. Toisen lapsensa menettäneen lohduttamisen voi aina aloittaa sillä että sanon. Voin vaan kuvitella, koska olen itsekkin menettänyt.

Lohduttamista on sekin että olet tavattavissa vaikket ole lähellä. Lohduttaminen on hienosäätöä. Uskon etteä paras tapa lohduttaa on vaan yksi tie ja se on että seuraa omaa sydäntään ja niitä tunteita mitkä tuntuu omassa sydämessään hyvälle eikä väkinäisiltä.

Kun itse olen kokenut liikuttuneeni, säälineeni, tai tuntenut jotain suurta hätää toisen puolesta, mutta olen liian kaukainen , olen ottanut yhteyttä kirjeitse tai somen kautta. Olen ottanut osaa suruun ja kertonut että olen käytettävissä kun sen aika on, jos on. Heitän pallon hänelle ja annan asian olla. Minä koen ainakin itse että silläkin eleellä joka on aika kaukainen tapa , voi lohduttaa jälkeenpäin, ja silloin kaikki on mennyt niin kuin pitää.

Juuri nyt kun ystäväni äiti kuoli eikä siis edes haudattu, annan hänen olla. Kirjoiteltiin mesen kautta koska se tuntui hänestä parhaalta. En kysy joka päivä mitään, tänään laitoin vaan yhden numeron , ja samalla vaihdettiin muutama sana. Hän kertoi mitä kertoi, ja sitten se loppui. Mutta itseltäni tuntui hyvältä joten en ainakaan itse ole huollissani että oisin ylittänyt minkään rajan.

Joskus olen kokenut että sekin lohduttaa kun joku saa puhua ja kertoa miltä tuntuu. Joku voi soittaa ja sanoa että hei nyt ahdistaa tai mitä mieltä olet tästä. Vastaan rehellisesti, en itke, en dramatisoi enkä kaivele asiaa sen enempää.

Mikäli olisin samassa tilassa ja jostain syystä liikuttuisin voisin jopa halata jos se tuntuisi aidolta ja oikealta, koska silloin en luultavasti edes mieti asiaa koska ei tarvitse.

Kun aikaa on kulunut, olin ainakin itse valmiimpi kuuntelmaan ja hyväksymään muiden ihmisten eri tavat helpommin. Ihan on jopa ilo jos sen niin voi sanoa että joku on kiinnostunut lapsestani ja siitä miltä minusta on tuntunut tai oikeastaan mitä vaan. Myöhemmin olin jopa vastaanottavainen sille että joku myötäelää ja jopa säälii minua.

Alku on niin sekavaa eikä sitä osaa itsekkään sisäistää nin paljon asioita ja tunteita, väsymys, ja kaikkea on vaan liikaa muutenkin.

On eri asia lohduttaa omaa lastaan, maata vieressä ja vaan olla. Tai lohduttaa omaa miestään kuuntelemalla, tekemällä asioita, kysyä , kertoa, olla hiljaa ja vaan olla läsnä. Ehkä se on enemmänkin jakaa surua kun lohduttaa.

On kumma juttu miten vieläkin kun pimeys on laskeutunut ja tiedän miten kaikki kynttilät valaisee, haluaisin mennä hautausmaalle.

Positiivista on sitten taas se, etten pode huonoa omatuntoa etten mene, ja se että koen työlääksi pukea vaatteet päälleni mennäkseni ulos, ajaa sinne ja vaan katsella.

Silmissäni olen sen nähnyt monet kerrat jo. Tunnen sen tunteen kun kuljen käytäviä pitkin, vilasen joidenkin hautoja kauemmin, pysähdyn, tunnen rauhan, ja ihastelen sitä kauneutta mikä hautausmaallakin vallitsee erityisesti tänä yönä.

Palakoot Matun kynttilä kaikkien rakkaidensa menettäneiden puolesta ja kaikkien vainajien puolesta  <3

 

 

 

 

 

 

 

Suurin vaikeus tässä uudessa elämässäni on kai erottaa surut , pahat olot , ja muut vähemmän mukavat asiat mitä tapahtuu tässä ja nyt.

Ärsyttää ensinäkin lause uusi elämä. Sehän kuullostaa minusta positiiviselta. Vaikka kuinka yritän löytää niitä hyviä juttuja ”uusi elämä” , ei minusta kuvasta hyvää. Tottakai uudessa elämässäni on pakko hakea niitä hyviä asioita jaksaakseen, mutta muuten olisin ilomielin pitänyt vanhan elämäni.

Mutta se mikä ei enää ole itsestään selvää, on ne huonot päivät. Tottakai huonoja päiviä, huonoja jaksoja on kaikkien elämässä. Ei me kuolleen lapsen äidit tai perheet olla yhtään erikoisasemassa. Elämä on yhtä rehtiä kun kuolemakin tavallaan. Kumma miten ainakin itse otan raskaasti vastoinkäymisiä. Oli minullakin vastoinkäymisiä ennen Matun kuolemaa, mutta silloin on näin jälkeenpäin ajateltuna ollut hyvin selvää, miksi on huono päivä tai ajanjakso elämässäni.

Ongelmiahan on laidasta laitaan , sen tietää jokainen. Jos joku itkee eroaan tai sitä prosessia, se on totisinta totta hänelle. Se on totta että se vie voimia, aiheuttaa usein riitoja, surua, ikävää, kaipausta, mustasukkaisuutta ja plää’ plää plää..Mutta faktaa on sekin että moni kuitenkin selviää erostaan. Vaikka se kestäisi vuosia, ero on kuitenkin jossain kohtaa käsitelty. Joku voi olla tyytyväinenkin eroonsa vaikka on ollut raskas ero takana. Lapsen kuolema ei ole koskaan takana. Se on aina mukana. Tokihan kaikki ihmiset varsinkin ex partnerikin on osaa sinun elämääsi ja historiaasi. Mutta sinulla on mahdollisuus rakentaa uusi elämä, positiivisessa mielessä.

Vaikka kuinka rakastan miestäni, miehen voi kuitenkin vaihtaa jos haluaa. Elävä lapseni on aina lapseni, niin kuin kuollutkin lapseni on aina minun lapseni. En minä lapsiani vaihda. Mieheni voi koska vaan vaatia eron minusta jos haluaa. Lapseni voi suuttua minulle , olla soittamatta , tapaamatta, mutta silti hän on aina lapseni. Minä voin rakastaa lastani vaikkei hän haluaisi olla tekemisssä kanssani.

Meidän perhe oli sana mitä inhosin , koska perheeseeni kuullui 4 ihmistä. Tuntuu edelleen vaikealta puhua perheestäni vaikka Matias on meidän perhettä edelleen. On vaan totuuden nimissä helpompaa nähdä perheensä omilla silmillään, eikä vaan muistella sitä ihanaa poikaa, joka silti on osa minun perhettäni.

Tästä lähin voisi kyllä oikeasti vaan sanoa että olen kahden lapsen äiti. Molemmat on muuttanut, toisen koti vaan on liian kauakana minusta. Olisiko se valehtelemista? Jos sanoisin että minulla on kaksi poikaa 😀 Jessus miten ärsyttävää omata tällainen luonne välillä 😀

Mutta niihin ongelmiin.

Kun on huono päivä , tai pidempi paskempi jakso. On hiton vaikeeta erottaa suureneeko ongelmat sen takia että menneisyys on mitä on. En kai ole koskaan voinut sanoa että joku ongelma on puhdas ongelma ihan itsessään. Ehkä joku hyvin pieni ongelma, kuten joku rikki mennyt isompi asia. Joku sähkötaulun sulakkeen ongelma on suht selvä ongelma, se ärsyttää , harmittaa , maksaa ja sekin ottaa päähän.

Mutta suurin ongelma on just se ärsyyntyminen. Olisinko aina reagoinnut niin voimakkaasti ellei minulla olisi se menneisyys mikä minulla on? EN TIEDÄ:

Kaikki sen tietää että välillä tuntuu siltä kun paska tulee niskaan enemmän kuin tarpeeksi, ja silloin tiedän ihan helvetin hyvin etten jumankauta oikeasti jaksaisi, ihan oikeesti hei , kuinka paljon ihmisen pitää kestää? Ei vaan jaksaisi voida huonosti , koska sitä ollaan koettu enemmän kun tarpeeksi.
Kuinka hiton monta kertaa onkaa tehnyt mieli huuta kurkku suorana jollekkin kusipäälle joka vittu kuvittelee että olen ehjä ihminen joka kestää ihan mitä vaan, siinä missä muutkin. Ei kyllä minulla ainakin on hermot mennyt ja lopullisesti. Pinna on lyhyempi . Vaikken mitään sanoisi ja yritän hitto vie muistaa sen kaiken mihin uskon, ja silti kaikki ei aina mene niinkuin toivoisi. Silloin , juuri silloin, tiedän tasan tarkkaan etten jaksa, koska suru on siellä takana, se on muovannut minusta erillaisen ihmisen kuin mitä olin. Suurin osa ongelmista poistuu aikanaan. Mutta minusta tuntuu kuin minut syötäisiin elävältä joka kerta, pala palalta tavallaan, kunnes ehkä tulee se päivä etten vittu vaan enää jaksa yhtään mitään. Se kai on syy , miksi mieluummin elän ihan tätä pientä elämääni, niin hissukseen kun olla ja voi. Tai yritän ainakin elää sellaista elämää joka on mahdollisimman turvallista, sellainen elämä missä minimoin ongelmat.

Usein on aika kova työ , nopeasti yrittää ymmärtää ongelman laajuus. Mutta olen oppinut, ja mitä nopeammin päätän ettei se ole ongelma vaan ikävä tapahtuma, pääsen helpommalla.

Rahallinen menetys, meno, sakko, mikä liekään siihen liittyvää, totean usein , että se nyt vitutti , maksan, ja yritän unohtaa koko hiton jutun mahdollisimman nopeasti ja aika usein onnistunkin siinä.

Usein asiat ei ainakaan voivottelemalla parane. Jos olen saanut sakon, niin olen, ja se poistuu vain maksamalla. Jos tiskikone hajoaa, on tosi ärsyttäävää yrittää ensin selvitellä asiaa, onko se rikki, mikä on rikki, mitä maksaa jos se korjataan, mitä maksaa uusi, vertaat ja mietit kaikenlaisia ajatuksia. Siinä meni nekin rahat , no eipä jäänytt tilistä mitään, tai koska voin maksaa, onko minulla se rahaa, lainaanko jne..Itse ongelma poistu just tasan tarkkaan kun sinulla on uusi tiskikone. Kaikki se negatiivinen siinä välissä on niin ärsyttävää.

Joku voi ajatella että näitähän sattuu kenelle vaan. Juuri niin se onkin. Lapsensa menettäneet emme tosiaankaan ole erikoisasemassa siinäkään. Mutta sen takaan, että ainakin minä usein ajattelen, että eikö mikään riitä? Varsinkin jos ongelmat kasaantuu, tuntuu kun haluaisi heittää hanskat tiskiin., Itse vaivun usein sellaisiin ajatuksiin, ja kysymysten ääreen kun, mitä merkitystä elämälläni on kun kaikki menee päin persettä.

Ihmissuhteet. En ole ikinä vaatinut enkä halunut mitään erikoiskohtelua sen takia että lapseni on kuollut. Koen sen niin että möisin , käyttäisin lastani hyväksi tavallaan, ja sen takaan että kunnioitan lapsiani, enkä ikinä halua tuntea sellaista oloa itsessäni. En pystyis elämään itseni kanssa.

Mutta sen takaan myöskin että olen monet, monet ja vielä enemmän halunnut huutaa jollekkin ihan kurkku suorana että haista sinä paska vittu. On paljon asioita jossa oikeasti tekis mieli sanoa että jollei niinkuin muuta elämässäsi ole kuin pahoittaa toisen ihmisen elämää, kyllä tässä on kuule ollut ihan tarpeeksi paskaa ilman sinuakin.

On todellakin haastavaa yrittää muistaa omatkin periaatteeni monen monta kertaa. Hiljaisuus on ahdistavaa kun vaan pidät kaiken sisälläsi, koska et usko enää voivasi muuttaa asioita, etkä edes voi menneisyydellesi mitään.Ehkä kynnys sanoa asiat suoremmin kuin ennen on madaltunut, koska et vaan jaksa mitään turhanpäivästä paskaa, joka on valetta , oman edun tavoittelua, toisen ihmisen kustannuksella. Mitä menettettävää meillä itseasiassa edes on, mehän mentimme jo kalleimman, muuta asiat on vaan usein niin vähäpätöisiä että ajattelen usein että tämäkö ongelma, mitä väliä.

Siksi arvostan luonnostaan kivoja ihmisiä ja he todistaa sen minulle juuri sen takia etteivät tiedä mitään menneisyydestäni. Silloin tiedän varmasti että he tosiaankin on hienoja ihmisiä.

Yritän keskittyä hyviin ihmisiin ja kas kumma yleensä sellaisilla ihmisillä ei ole tarvetta tuoda itsensä esille , ei saada kehuja, ei saada mistään kehuja tietääkseen itse olevansa hyvä tyyppi.

Hyvät tyypit myöskin puhuu muista ja muille positiivisesti. Hyvä tyyppi arvostaa muita. Hyvä tyyppi ottaa myöskin muita huomioon kaikessa mitä tekee. Hyvän tyypin ei tarvitse muiden pönkitystä itsensä takia , koska hän tietää mikä on ihmisenä.

Luojan kiitos olen tavannut heitäkin elämäni aikana. Sanon heitä helmiksi. Arvostan ihmisiä jotka tekee elämällään hyviä asioita ja elää elämäänsä omia arvojaan kunnioittaen. Pitää siitä kiinni mikä joskus oli periaate, eikä muuta asioita oman edun tavoittelemiseksi.

Pakko sanoa että tässä kohtaa tunnen suurta katkeruutta, enkä tosiaankaan usko että saan oikeutta koskaan. Yksi on vakuutusyhtiö ja toinen yksi johtaja joka on suurin kaksinaamaisin ihminen mitä olen ikinä kohdannut. Kun ihminen tekee vääryyttä toista ihmistä kohtaan, ja kyse on pelkästään rahasta , mun ymmärrys vaan loppuu.

Kuten se mieheni kolari. Kelan lääkäri sanoi ettei tämä mies poysty koskaan tekemään työtään, niin kuin ei pystynytkään. Mutta koska kyse ei ollut työtapaturma, vaan liikenneonnettomuus, vakuutusyhtiön edustaja päätti toisin, säästääkseen rahaa. Lääkärit totesi ettei ole tarkoitus ettei ihminen pysyty mihinkään, kuten vaikka napittamaan puseroaan, mutta silti olet työkykyinen. Todettu lonkkamurtumakin muuttuu kulumaksi!!! Miten vittu se on edes mahdollista? Mutta raha ratakaisee ja on enemmän sääntö hylätä kaikki hakemukset kun oikeasti ajatella että on kyse ihmisestä joka joutuu elämään asioidensa kanssa lopun elämän. Tai se mulkku joka lupasi että saa kevyempää työtä kun tekee puolet töitä , ja heti kun eka eläkeviikko on ohi, joutuu firman raskaimpaan työhän, jotta pääsee eroon työntekijästään. Kunnei sekään auttanut , niin tuli sitten nämä taloudelliset syyt. Ei armoa rammoista eroon, mitä vitun väliä sillä on miten elämänsä viettää. Muuta lohtua ei ole, kun se että toivon sydämestäni että karman laki todellakin toimii ja sitä saa mitä tilaa.

Mieheni on ainoa ihminen joka voi ymmärtää rakkauttani poikaani kohtaan, hän on ainoa joka voi ymmärtää poikani menetystä, koska hänen tunteet on yhtä voimakkaat kuin omani. Kukaan muu ei voi lapsiamme rakastaa niin ehdoitta kuin me . Kukaan muu ei voi ikinä ymmärtää juuri sen mitä me koimme yhdessä.

Kun vielä muistaa mieheni kolaria, josta ihme kyllä jäi henkiin, on mittari todellakin joskus enemmän kuin koetuksella. Ei ole vaan menetys, vaan myöskin elämä kipujen kanssa, lääkkeitä, oikeutta, vääryyttä, pelkoa, työn menetystä. Niin oikeasti..vieläkö joku kuvittelee että tässä ollan ihan samat ihmiset mitä oltiin? Tarvitaanko me oikeasti vielä kaiken lisäksi lisää paskaa tai mulkkuja ihmisiä vittuilemaan..omasta mielestäni ei.

Ei kauheasti aina jaksa miettiä vetääkö joku herneet nenäänsä sen takia etten vaan jaksa ymmärtää jotain jonka ongelmat on ihan vaan hitto vie oman itsetunnon puutteen takia hakusessa. Ei ei ei ja edelleen ei..eläkööt minun puolestani oman napansa ympärillä, kusettakoot ihmisiä ihan vittu niin paljon kun haluavat..minä en muuta voi kun toivoa että paha saa palkkansa .Minulla todellakin on suurempia ongelmia, ja on ollut suurempiakin suruja kun se että joku on loukannut minua tahallaan tai puhunut minusta paskaa..ihan siitä vaan, siihen en vittu vaan kuole vaikka vituttaakin. Minun ongelmat on ihan inan verran toisessa luokassa. Sori jollen vaan aina jaksa.

Toki olen aina yrittänyt antaa anteeksi, annan aina ihmiselle uuden mahdollisuuden, Ja toivonut sen ihmisen ottavan vastuunsa siitä mitä itse on tehnyt ja korjaisi ongelman.

Siksi on vaikeaa erottaa onko ongelma oikeasti niin suuri kuin se tuntuu sillä hetkellä kun se iskee..tai onko se vaan se, ettei jaksa lisäongelmia koska niitä on ollut liikaa muutenkin. Tulee vaan mittari täyteen.

Onneksi jotain ongelmia voi poistaa. Rahalla pääsee monesta ongelmasta eroon, vaatii vaan hiukan psyykkausta ja järkeilyä. Se on vaan rahaa. Toinen on ihmissuhteet. Poista ne ihmiset mitä et oikeasti tarvitse. Minä ainakin mietin usein, että olen elänyt onnellisena ilman tätä ihmistä aikaisemminkin, niin miksi haaskaan aikaani jos koen ettei joku muutu mukavammaksi. Ei , ei vaan jaksa.

Ei minun tarvitse suuttua , ei huutaa. Suurin vaikeus on vaan unohtaa . Ei minun tarvitse miellyttää ketään saadaakseni hyväksyntää tai ystävällistä kohtelua. Jollei ole hyvä olo jonkun ihmisen seurassa, miksi edes hakeutua hänen seuraan?

Silti olen ajatellut asian niin, että niin kauan kun näen itse vaivaa, olen häviäjä. Häviän itselleni koska itsellenihän tulee huono olo. Yritän olla miettimättä niitä ihmisiä kenestä tulee paska fiilis.

Kai muutama hermo on kadonnut Matun kuoleman myöden.

Vaikka kuinka yritän kasvaa ihmisenä, olen kuitenkin vaan ihminen. Omalta kohdaltani tuntuu etten jaksa likkaa häslinkiä , kaaosta elämääni. En vaan jaksa liikaa juttuja, joten siksi keskityn siihen mitä jaksan. En minä jaksa miettiä kaikkea elämässäni tai tehdä elämästäni liian vaikeaa. Joten keskityn tärkeimpiin asioihin. Yritän ottaa ilon irti siitä missä milloinkin olen. Minun iloni on onneksi niin tavallisia että voin kohdata sitä missä vaan olen. Tosin olen sosiaallinen luonteeltani ja viihdyn ihmisten kanssa, joten useinmiten se löytyy muista ihmisistä.

Yhtä vaikeaa kun se etten aina tiedä kuinka suuri merkitys Matun kuolemalla on kun ongelmia syntyy, on vaikeaa myös tietää miten esimerkiksi oma vanheneminen vaikuttaa jaksamiseen.

Pieniin hyviin asioihin kannattaa keskittyä. Hyvää kannattaa oikeasti hakea ihan suurennuslasin avulla tavallaan. Tee mieluummin lioiteltu asia hyvästä kuin pahasta. Kun keskittyy hyvään, oppii myös paremmin näkemään ne hyvät asiat. Käräytä itsesi kun mietit asioita . En tarkoita että tässä tehdään mitään erikoista, kunhan ihan elät normaalia elämää, ja siihen kuuluu ajatuksia, hetken oivalluksia, niin laita hyvät ajatukset tai oivallukset muistiin. Tuntuu ehkä hullulta mutta ei se ainakaan huonoa tuo, päinvastoin. Esimerkkinä on tyypillinen tapa kun ajelen täällä maaseudun rauhassa ja elukoita pomppii tämän tästä tien yli. Joka kerta kun on ollut täpärä tilanne, mutta en osunut johonkin eläimeen, kiitän tavallaan joka kerta siitä. Onneksi en ajanut sen ja sen yli, onneksi se sai jatkaa elämäänsä. Kun hymyilet joskus, takerru siihen ja uhraa vaikka sekuntti että heti perään ajattelet, – oooi hymyilin, hyvä minä..ja sitten voit jaatkaa elämääsi taas.

En minä ole luonnottoman onnellinen ihminen. Olen ihan tavallinen lapsensa menettänyt äiti jonka elämässä ei tapahdu yhtään mitään sen ihmeempää. Silti takaan että minun elämäni ainakin on hiukan parempi kun se että valittaisin kaikesta. Koen jopa yksinkertaisen elämäni rikkaudeksikin, koen sen että huomaan jotain hyvää rikkaudeksi. Minusta paras fiilis on se kun saman päivän aikana ehkä kotona illalla muistan jotain mikä oli sinä päivänä kivaa tai jopa hauskaa.

Jos kuoleman jälkeisessä joku ihminen on sinua ärsyttänyt. Hän on voinut sanoa jotain typerää, on annettu tyhmä neuvo tai ihan mikä vaan joka sinua ärsyttää. Älä takerru siihen. Anna olla, nouse asian yläpuolelle. Älä selitä sitä kerta toisen jälkeen kaikille, koska silloin se joku muu on voittanut sinua, se joku muu saa sinut suuttumaan tai tuohtumaan, jopa saamaan sinua raivon partaalle. Ole ovelampi. Älä anna sen hallita elämääsi joka muutenkin on mennyt rikki. Jos se on joku kestomulkku joka ei ikinä muutu, et voi sille mitään. Anna olla, hänen olo ei siitä paremmaksi muutu vaikka kuinka haukut häntä, kerta toisen jälkeen. Anna hänen pitää mielipiteensä, koska sinä tiedät itse totuutesi. Tämä on todella vaikeata enkä todellakaan ole aina onnistunut itsekkään aina hillitsemään itseni , olen usein halunnut totuuden tulevan ilmi. Mutta jos koet tilanteen toivottamaksi, anna olla ja jatka itse eteenpäin keskittymällä parempiin asioihin , parempiiin ihmisiin. Soita vaikka kaverille ja hauku kerralla se ihminen pystyyn , mutat älä anna sen hallita elämääsi niin että se kerta toisen jälkeen palaa elämääsi. UNOHDA.

Myönnän täysin että tekis mieli sanoa yhtä sun toista muutamalle ihmiselle. Kaipaan usein myös oikeutta, varsinkin mieheni kolarin suhteen. Asiat meni niin kuin meni, ihan siitä syystä että olimme tietämättömiä ja senkin takia että asioihin liittyi pelkoa että häviämme kuitenkin isoja rattaista joka on pelkkää byrokratiaa. Itse en todellakaan usko yhteenkään vakuutusyhtiöön. Se on bisnestä ja oikeasti toivon todellakin että joskus tulee se aika jolloin lääkärin todistus todellakin on vannottu valan tehnyt lääkäri jonka pitäisi olla alansa huippu ja tietää mitä vannoo, ja siihen pitäisi voida luottaa.

En myöskään ymmärrä rikoksen uhrin halpaa hintaa suomessa. Jos taliusrikoksesta saa suuremman tuomiomn kuin ihmisen hengen viennyt saa , asiat ei vaan mene oikein. Puhutaan kuitenkin rahasta vastaan ihmishenki. Kaikki olemme taatusti nähneet uhreja jotka on lehtien otsikoissa, heidän elämä joko loppui kokonaan tai elävät täysin eri elämää kuin ennen tapatunutta joka muutti heidän elämäänsä. Se on iha oikeasti elävä ihminen, tai oli elävä ihminen. Me jotka tänne jäämme suremaan kuollutta lastamme, elämme ihan tasan tarkkaan elämämme loppuun asti asian kanssa.

Rikkaudeksi olen myös kokenut sen että olen saanut tavata niin erilaisia ihmisiä. Joskus kun näen ihmisen käyttäytyvän hyvin jotain toista ihmistä kohtaan , mietin usein että tämä ihminen petaa vaan omaa tulevaisuuttaan. Kun ihminen ei edes ponnistele sen eteen vaan se ainakin minusta näyttää kuin tulevan luonnostaan, uskon hyvän vielä palkitsevan sen ihmisen kun hän itse sitä eniten tarvitsee.

Yritän luotta vaistooni ja yksi toive olisi oppia siitä enemmän, jotta tarttuisin siihen heti, enkä emmi  yhtään.

Luulen että me kaikki olemme kokeneet sen kun kaupan myyjä hymyillee kauniisti ja yrittää esittää reipasta, iloista ja vakuuttava. Silti sinulla on sellainen olo ettei se joku vaan täsmää, ei tunnu siltä että hän on rehti, ja sinulla herää epäillys että hän vaan haluaa saada hyvät kaupat aikaan kanssasi.

Kun taas vaikkapa myyjä joka ottaa sinut vastaan, hakee paidan mitä haluat sovittaa, mutta sanoo että löytyy myös ekstrapitkillä hihoilla,  ja antaa vielä kaupan lisäksi omaa osaamistaan sinulle. Sinulla todellakin tulee palveltu olo, koet että hän antoi enemmän kuin tulit hakemaan, vaikka maksatkin täyden hinnan. Siinä vaan on jotain aitoa hyvyyttä. Hänkin voi hymyillä sinulle, mutta miten se hymy vaan on niin paljon aidompaa. Se hymy eroaa siitä että hän on onnellinen, siitä että todellakin onnistui työssään, hän näki onnesi, ja hän on onnellinen puolestasi.

Itselläni niksahti selkä tässä. Jäi joku ihjme jumi. No eipä siinä kuvittelin sen menvän ohi. Oli jäätävät kivut ja vedin niin paljon burnaa kun pystyin, kuvittelin sen laukeisevan sen jumin. Lopulta oli pakko taipua ja menin lääkäriin. Tuurilla sain eri lääkärin mikä minulle olisi kuulunut. Sain todellakin hyvää palvelua, ja hän todellakin tiesi ja sai sen minullekkin välitettyä niin että luotin häneen. Ei hän vaan iseknyt särkylääkettä kouraani ja sanonut että palaa asiaan jollei ole kahdessa päivässä mennyt ohi. Tääh..siis pitääkö oikeasti hämmästyä  sitä että saa hyvää palvelua kun menee lääkäriin? No minä hämmästyin ja onneksi positiivisesti.

Koska pelkään kostoja jos elän elämäni väärin, en myöskään harrasta mitään turhia valituksia. Aikaisemmin ei ollut edes aikaa käydä missään turhaan, kun tein niin pitkää päivääkin. Nytkin pitkitin asiaa  turhankin paljon; vaikka olin vaan ns. normitöissä. Tuntuu vaan niin että se on oikein ja silloin ollaan selvillä vesillä ettei ainakaan lastani tapeta.

Työssä on kivaa tehdä työnsä hyvin. Aina ei ole hyviä päiviä , mutta mikäli on huonompi päivä hyvitän sen ainakin seuraavana päivänä. Hyvä omatunto on asia joka saa elämäääni rauhan ja muuta en tarvitse.

Surussani kohtasin monta hyvää ihmistä, mitä en nähnyt, en tuntenut.

Kunpa nämä ihmiset joskus saisi tietää millainen merkitys heillä on meille sureville joka oikeasti elämme kuolemaamme asti tämän uuden elämämme kanssa. Heidän sanat ja hyvyys jää elämään kanssamme voimavarana. En ottanut aikaa kun puhuin sen yhden poliisin kanssa puhelimessa, mutta sen tiedän että siinä meni aikaa. En minä itkenyt surkeuttani vaan oikeasti halusin vaan saada ne valokuvat mitä onnettomuuspaikalta otettiin. Tavallaan siitä tuli jonkinlainen kuulustelu ja ainakin keskustelu sujui luontevasti. Aikaa en ottanut, ja jälkeenpäin on hyvin vaikeaa edes arvioida sitä. Mutta ei se mikään pikapuhelu ollut. Täytyy sanoa että oli kai ensimmäinen kerta kun ulkopuolinen ihminen on hoitanut jotain minun asiaani antaumuksella ja hän todellakin otti kaiken ajan mitä siihen tarvittiin, minua varten. En oikeasti voi kun itkeä kiitollisuudesta.

Tunneihmisenä on joskus aika raskasta elää, kun elää kaikki asiat uudelleen kun muistelee menneitä.

Jos on hyviä, oli myös ihmisiä joiden oikeasti kannattaisi vaihtaa alaa.

Kuten patologian laitoksen ihminen joka vastasi puhelimeen. Jos ihminen joka on kuoleman kanssa töissä päivittäin, pitäisi minusta jo ymmärtää että joukossa on ihmisiä kenelle kuolema tulee yllätyksenä. Pitäisi jo papereista ymmärtää että mikäli kuollut on vasta 19 vuotias, ja kyseessä on onnettomuus ja puhelimessa on äiti, että silloin yritetään ainakin vastata asiallisesti, jollei parempaan pysty. Eikä todellakaan näyttää ärtymystään, kertoa kiireistään ja mitä kaikkea töykeyksiään laukoikaan minulle, kun kerroin haluavani tietää kaiken mitä avauksessa tuli ilmi.

Patologi taas oli täysin ajan tasalla, kun hänet vihdoin sain lanagan päähän. Iso kiitos siis myös hänelle. Kyllä hyvät muistot jää elämään siinä missä huonotkin, keskity näihin hyviin.

Huono puhelu on huono puhelu ja senkin muiston kans on tehtvää täysin turhaa työtä jaksaakseen sitä uutta elämäänsä.

Itse harrastan sitä omien sääntöjeni noudattamista. Omat sääntöni kaiken paskan varalta jos sen voi näin sanoa. Huonot asiat mietin läpi, ja päätän vaan poistaa ne jonkun suht järjellisen syyn takia mielstäni. Ei kannata takertua niihin asioihin vaan keskittyä niihin helmiin mitä matkan varrella tuli vastaan.Kerro mieluummin niistä muille, kerta toisen jälkeen, niin se kasvaa ja ottaa suuremman tilan surussasi.

Jotenkin tuntuu että jos takertuu huonoihin asioihin kerta toisen jälkeen, ne tavallaan kasvaa ja ottaa liian suuren osan koko kokonaisuudesta.

Jollen muista asioista kirjoittaisi kun huonoista , elämäni ei ole sen parempaa, ei se ole sen parempaa vaikka kuinka saisin sympatiaa, vaikka kuinka moni olisi pahoillaan miten minulle on sanottu tai miten minua on kohdeltu. Se ei lastani takaisin tuo, mutta saa minut voimaan huonosti kerta toisen jälkeen, kunnes se mahdollisesti ottaa liian suuren osan kokonaisuudesta. Jos haluat sääliä, sääli itseäsi , mutta määritä aika ja nouse sen jälkeen ylös suosta.

Muutamia vuosia ennen Matun kuolemaa kuoli eräs nuori. En kerro mitään joka yhdistää tätä tapausta siihen nuoreen. Törmäsin naiseen joka puhui asiasta kanssani. Se mitä en ymmärtänyt oli että hän alkoi syyllistää vanhempia, vaikka he olivat täysin syyttömiä onnettomuuteen, yhtä syyttömiä kun itse uhrikin oli.

Kuka äiti päästää lapsensa siihen aikaan ulos, oli yksi syytös.

Miten ihminen joka olevinaan on ystävä voi puhua näin äidistä jonka lapsi on kuollut? Onnettomuus on siitä vittumainen kaveri ettei se oikeasti ilmoita tulostaan. Onnettomuus on aina onnettomuus.

Niin oli meidänkin onnettomuus. Paljon oli huonoa tuuriakin mukana. Nopeus lähes nolla, miksei tullut henkilöauto vastaan, miksei tie kaartunut toiseen suuntaan oli liian paljon huonoa tuuria .Tai oliko se tarkoitus? En halua ajatella niinkään.

En voi muuta kun suositella tekemään hyvän muistitaulun itsellesi. tee se päähäsi, tai tee se konkreettisesti. Kirjoita vihkoon tai atluun kaikki hyvä mitä lapsesi teki, sanoi, koki. Tee lista hyvistä asioista, mitä tapahtui kuoleman jälkeen. Minulla voisi olla ystävät, se poliisi, , patologi, hän joka toi minulle lääkkeet, se joka havutti haudan niin kauniisti, poikani nauru joo ja tässä kohtaa listani onkin loputon.

Lue meiluummin sitä itke mieluummin kaipausta sen listan äärellä kun se että myrkytät mielsi kaikella paskalla. Sitä oli jo niin paljon ja suurin niistähän on lapsesi menetys. Mikään paska asia mitä joku sanoi, joku teki, ei vedä sille vertaa että kuitenkin menetit lapsesi.

Jaa hyvyyttäsi muille, tue, puhu, kerro, auta ja anna mieluummin toivoa kuin epätoivoa.

Joo että tällaista taas…mietittään sitä viimeistä hymyä jonka saimme 😀

Meillä on onneksi muistomme ja ne elää .

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun Matias kuoli ymmärsin miten tärkeä testamentti olisi ollut. Eipä koskaan tullut mieleenikään puhua poikani kanssa kuolemasta. Muuta kun omastani. Toisaalta ymmärrän sen koska sehän oli asia mikä ei pitänyt tapahtua. Ei tullut pieneen mieleenikään keskustella sellaisista asioista. Pieni kutku myös kai on, että jos asioista puhuu, tuntui kun olisi kutsunut kuoleman luokseen. Vaikka eihän se niin mene.

Oletan että nämä asiat on niin pelottavaia että jää monelta puhumatta, tai sitten ei kehdata ettei joku kuvittele että tässä ollaan itse kärkkymässä jotain perintöä.

Jo ennen lapsia tein toki testamentin itselleni, en käynnyt minkään ammatti ihmisen luona vaan ihan itse tein ja siihen pyysin kaksi todistajaa, taitavat olla jossain laatikon pohjalla edelleenkin. Jopa päivitin testamenttini kun pojat syntyi. Syy oli vaan selventää että oma tahtoni tulee selväksi. Keskustelin jopa mieheni kanssa mitä hän haluaa koska otin kaikki vaihtoehdot huomioon.

Minullahan ei oikeastaan enää ole mitään mietittävää koska ei ole kuin yksi lapsi enää. Aika hassuja asioita tulee miettineeksi testamenttiä tehdessään. Kummallakaan meillä ei myöskään ole lapsia edellisistä suhteista johtuen siitä että tavattiin vuonna papu.

Tuntuu tyhmältä olla mustasukkainen miehestä jo siinä vaiheessa kun vaan ajatteleekin omaa kuolemaansa. Kai se on sitä rakkautta.

Sellainen ero kuitenkin on että lapseni on aina lapseni, tapahtuupa mitä hyvänsä. Mieheni on mieheni tasan niin kauan kunnes kuolen. Koska nyt rakastan häntä, en halua hänelle mitään pahaa, en halua että hän on kusessa taloudellisesti mikäli minä kuolen. Mutta pidemmälle en oikeastaan edes halua ajatella, ja jos kuolen haluan vaan kuolla miettimättä mitä hän sen jälkeen tekeekään.

Luotan kuitenkin vaan itseeni loppupelissä, ja kaikkein tärkein on poikani, ja se vähän mitä minulla on, haluan hänelle suoda. Tunnen oman poikani , enkä usko että hänkään isälleen mitään pahaa haluaa, enkä siis näe mitään riskiä että voin huoletta jättää kaiken lapselleni.

Luotan myös poikaani senkin suhteen että hän on sen verran älykäs, että toimii niin kuin parhaaksi näkee. Hän hanskaa tietokoneet, on tarpeeksi rohkea  pyytääkseen apuakin jos sitä tarvitaan. Vaikka rakastan miestäni ja suon toki hänen jatkaa elämäänsä niin kuin haluaa, ja eihän minulla siihen edes ole mitään sanomista. Mutta haluan kuitenkin varmistaa sen, ettei mikään uusi harppu tule koskaan hyötymään minun kuolemastani. Miksi edes pitäisi? Kyllä minun lapseni menee ventovieraan mahdollisen ihmisen edellä , saatikka ventovieraiden lasten. No eipä minulla nyt juurikaan mitään ole, mutta se mitä on.

Haluan siis taata miehelleni hyvän elämän ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Kukaan muu kuin hän ei kuitenkaan voi ymmärtää sitä rakkautta juuri meidän lapsia kohtaan. Eikä meidän yhteistä suurta menetystä.

Joten minähän otin asian puheeksi lapseni kanssa, kunnei kerran ole kuin yksi. Kerroin ihan kaiken mitä olen tehnyt ja mitä hänen pitää tehdä. Tein mapin missä on kaikki kerrottu. Siellä on ensimmäisenä kuitti Matiaksen hautapaikasta jotta hän muistaa maksaa Matun hautapaikan. Siellä on myös kuitti omasta hautapaikastani, joka on Matun vieressä. Se hautaako hän minut Matun kanssa tai viereen riippuu täysin siitä kumpi meistä kuolee ensimmäisenä.

Kaikki on kerrottu. Missä pankissa minulla on tilini, mitä vakuutuksia minulla on, mitä salasanoja minulla on mihinkin, mitä pitää peruuttaa , no minulla nyt ei tule edes lehtiä, mutta hyvin yksityiskohtaisesti kaikki mikä helpottaa hänen työtä minun kuoltuani.

Eipä tarvitse ihmetellä kun kaikki on yhdessä paikassa.

Aika hassua miten luontevalta tämäkin asia tuntuu kun on oma lapsi kuollut ja todellakin ymmärtää että tämäkin on mahdollista. Kun Matu kuoli olin töissä yhdessä paikassa ja sinä kesänä puolen vuoden sisällä kuoli kahden kolleegan miehet ja minulta lapsi. Ihan ufoa sekin. Toinen teki samantien testamentin tyttärensä kanssa, ja pohtivat yhdessä kaikki vaihtoehdot, mikäli he molemmat kuolisivat.

Toinen nainen oli aika liemessä talonsa kanssa , koska mies oli eläessään hoitanut laskut, ja kaikki talon tekniset asiat sekä autot.

En osannut muuta neuvoa hänelle antaa kun että ottaa ison vihon ja pyytää jonkun miehen käymään läpi kaikki tekniset asiat. Kuten pannuhuoneen , ruohonleikkurin ja muita juttuja. Kirjoittaa kerralla ylös mikä vipstaaki väännetään mihinkin suuntaan , ja mihin rööriin kaadetaan mitäkin öljyä sun muuta mitä nyt mieleen tuli. Oli siis muistivihko ensin mitä kysytään, ettei tarvitse koko ajan soitella apua pyytämään.

On paljon asioita mitä ei tule miettineeksi. Esimerkiksi missä menee mikin johto tai putki maan alla. Koska taatusti tulee sekin päivä kun pitää kaivaa ja silloin voi tulla aika yllätyksenä kun iskee lapion maahan että just siinä’ kohtaa menikin se ja se putki.

Joten pieniä karttojakin lisään mappiin jos kuolema kohtaa minut.

Kaikenlaista paperia on olemassa meilläkin millä voi olla tarvetta vaikka siinä kohtaa kun poika talomme myy.

On paljon helpompaa peruuttaa vakuutuksia autoista kun tietää missä ne minulla on, kun odottaa karhulaskua ennen kuin nekin selviää. Ihan jopa senkin että on olemassa joku S etukortti . Jostain asioista olen kertonut jo nyt tärkeitä tietoja. Kuitit jostain , olen kopioinut ym.

Olen myös jo nyt hiukan edes yrittänyt hävittää ihan turhanpäivästä krääsää. Tosin sitä on edelleen liikaa. Pojallani tuskin on niitä tunteita jotain tavaraa kohtaan mitä minulla on. Joku hiton kulho missä aina oli liköörikarkkeja kun olin pieni, on vaan lasikulho pojalleni.

Olen jopa maininnut kenelle soittaa joka saa käydä vaatteenikin läpi. Mieluummin kuitenkin lahjoitan ne pois kun heitän pois. Loput mitä mun kaverit ei halua , menkööt hyväntekeväisyyteen. Siellä on myös puhelin numeroita kenelle voi soittaa , jotka tiedän että auttaa .

Tottakai toisaalta toivon että ehdin itse tekemään suurimman osan. Mutta kuolemaan ei voi luottaa. Toisaalta toivoin nopean kuoleman, mutta on tietty sairastumisessakin puolensa. Tiedän silti etten voi valita. Siksi ennakoin tilanteen etukäteen.

Hassuinta tässä asiassa on se, että he kenelle olen tämän kertonut, ovat olleet aika kauhuissaan. Johtunee kai siitä etten ole heidän mielessä vielä siinä iässä että oletetaan että kuolisin.

Mutta yksi vuosi minulta kuoli kaksi 45 vuotiasta kaveria ja aika pian sen jälkeen 50 ja 51 vuotias.

Mikä on se ikä että ihminen hyväksyy että joku on tehnyt testamentin?

Voihan asian tietenkin antaa ollakkin. Periaatteessa jos luotan siihen että lapseni elää kauemmin kuin minä , kaikki menee niin kuin menee. tai meneehän se aina jonkun lain mukaan. Mutta tosiaankin mapissani on muutakin kuin pelkkää testamenttiä. Ohjemappi. Mikä sen kätevämpää kun ajattelee sitä että itse joutuisi tonkimaan jokaikisen lapun varmuuden vuoksi. Miettiä mitä kaikkea se ihminen onkaan tilannut, omistanut, ja huh huh..Matulla nyt ei ollut omaisuutta ja silti siinäkin oli enemmän kun tarpeeksi hommaa, kun piti sulkea puhelinliittymä, lopettaa tili ja todistaa ihan esimerkiksi sitä että pikkuveljen rahat oli hänen nimeämällä tilillä. Sen pystyin onneksi todistamaan koska kyse oli lapsilisät. Tulipahan vaan joskus avattua Matulle oma tili lapsilisiä varten ja kun veli syntyi rahat meni samalle tilille, mutta eipä tullut lisättyä pojan nimi tilille, enkä tiedä olisiko se ollut edes mahdollista.

Kuolema siis oikeasti tulee kun on tullakseen ja sille me emme mitään voi. Minulla oli asiakkaana vanhempi nainen aikoinaan. Hän oli leski ja heillä oli yhteinen poika. Edesmenneellä miehellä oli lisäksi kaksi bioloogista lasta ja yksi ottopoika. Nainen jäi taloon asumaan mutta paljon oli ongelmia talon korjaamisessa koska talo oli perikunnan. Nainen omisti myös osakkeen jossa poika asui naisystävänsä kanssa jolla oli lapsi. Ilmeisesti nainen ei tiennyt ettei osake ollut pojan nimissä.

Nainen tuli kerran ja hänellä oli huivi tiukasti pään ympärillä joka peitti suurimman osan hänen kasvoistaan. Hänellä oli jäätävä flunssa. Hän voivotteli kun poika joka siis oli noi 45-50 vuotias oli sairastunut flunssaan ja oli sairaalahoidossa. Hän meni kuitenkin muutaman kerran poikaansa katsomaan, ja kertoi sitten viimeisestä kerrasta että poika oli kehoittanut häntä menemään kotiin lepäämään, että huomenna nähdään taas. Eipä tullut seuraavaa kertaa, koska poika kuoli. Nainen oli aivan loppu. Miehen lapset varsinkin ottopoika painosti naista talon suhteen.

Naisen oma terveys alkoi reistailemaan ja mitään sopua ei tuntunut syntyvän omaisuudesta. Puhuimme paljon ja yritin olla tukena. Lopulta monen vuoden riita omaisuudesta meni oikeuteen viimeisen kerran, ja ainoa joka riiteli oli tämä ottopoika. Jako tapahtui.

Pojan kuolema ja oikeudenkäynnit oli kuitenkin rasittanut tätä naista kohtuuttomasti ja kerrankin olin onnellinen että oikeus voitti. Kysyin naiselta mitä hän haluaa tehdä omaisuudellaan . Pääasia oli ettei ottopoika ainakaan pysty mitenkään hyötymään hänestä ja naisen sydäntä lähellä oli orvot lapset. Kehoitin hänen heti tekemään testamentin. Toivon että hän eläisi juuri sellaisen elämän mitä nyt toivoi. Sanoin että ajele nyt taksilla , käy kampaajalla ja elä elämäsi niin täysillä kuin nyt vaan voit. Nainen sanoi että niin oli hänen sydänlääkärikin kehoittanut tekemään. Nainen lähti matkalle ja sai tietenkin ensimmäisen sydänkohtauksen siellä , mutta selvisi siitäkin, onneksi. Hän remontoi osakkeen , koska päätti muuttaa sinne. Oli liikuttavaa miten hän ei tiennyt että ihan talonmies voi laittaa lampun kattoon, eikä siihen mitään sähkömiestä tarvita.

Hän pyysi minulta apua koska oli sitä mieltä että ehkä joku palvelutalo olisi jo paikallaan. Hain tietoa siitä hänelle ja kirjoitin numerot lapulle. Lopulta hän kuitenkin muutti sinne omaan osakkeeseen. Vaihdoimme osoitteita ja muutettuaan hänen käynnit tietenkin väheni. Kerran löysin lapun ja laitoin muistaakseni pääsiäskortin. En muista kun etunimen , mutta naista en tule koskaan unohtamaan.
Tuntui niin pahalta että viimeiset vuodet piti mennä niin kuin meni, ainoan pojan menetys ja sitten kaupan päälle vielä kaikki riidat muiden lasten kanssa. Oletan että hän on jo kuollut koska oli iäkäs ja sai ainakin sen yhden sydärin. Toivon todellakin että hän ehti tehdä sen testamenttinsa orpojen lasten hyväksi.

Miten luontevaa on puhua vanhasta naisesta ja hänen testamentista.Oletan ainakin että moni ketä nyt lukee tätä toivoo että kaikki meni naiselle niin kuin hän toivoi, eikö? Mutta nyt ei sovi unohtaa, hänellä oli poika. Niinpä OLI.

Mutta kuolema ei ottanut sairasta naista, vaan pojan.

Sitä en tiedä oliko pojalla testamentti, mutta että ihmisen viimeiset vuodet piti mennä näin , tuntuu kohtuuttomalta. Niin julma on kuolema.

Tavara on vaan tavaraa. Tottakai on ihmisiä jolla on arvokastakin tavaraa. Mutta näin niinkuin mattimeikäläisellä nyt ei mitään ihmeempää ole.

Täällä minä olen kerännyt valokuvia, tosin olen siitä kiitollinen että niitä on. Varsinkin lasten valokuvat. Mutta kun niitä siis todellakin on albumikaupalla , mitäköhän poikani tekee niillä? No se jää hänen päätettäväksi. Mikäli elän niin kauan ja mikäli minusta koskaan tulee isoäitiä, aijon ainakin jakaa tavarani heille. Mutta se tosiaankin on vaan tavaraa. Toivon eläväni sen verran että jos niitä lapsenlapsia tulee, että  ehdin tutustumaan heihin. Sittenpähän tietää minkä luonteisia ovat. Ehkä joku jopa ihan tarvitseekin jotain. Sitä pakkaa unohtamaan että omat kaverinikin vanhenee siinä missä minäkin, mutta poikani kyllä tietää kenelle soittaa. Ja jos ihan hullusti menee eikä lapsellani ole lapsia, siihenkin olen varautunut. Tuntuu vaan tyhmältä että kotiini tulisi ventovieraita vaan lappaamaan tavarat jätelavalle ja plokkaamaan arvokkaimmat mitä rahaksi voi muuttaa myytäväksi.

No menee niin kuin menee, minä en elämään luota. Mutta suosittelen tosiaankin tekemään edes mapin mikä helpottaa niiden elämää ketä tänne jää teidän jälkeenne, asioita selvittämään.

 

 

 

 

 

 

Tänään kun päätin oikeasti tavallaan hyödyntää näitä päiviäni enkä silti toteuttanut niitä. Avaan läppärin ja selaan läpi juttuja tuttuun tapaani. Kun tuntuu että kaikki on jo kerrottu ja voisin oikeasti vaan unohtaa koko blogoni ja antaa sen elää omaa elämäänsä, tuoden toivoni mukaan ehkä lohtua, toivoa, ehkä apua ja oivalluksia heille jotka rakentaa sitä uutta elämäänsä.

Taas iski ajatus. Haen läppärin tyynyn alta kiikutan sen keittiöön ja jähmetyn. Näin SEN linnun mitä nimeä en edes nyt muista. Siinä se istuu lintulaudalla syöden uusi pähkinöitä mitä mieheni sinne laittoi juuri eilen. Juuri tämä lintu oli sovittu merkki ystäväni kanssa joka poistui muutama vuosi sitten.

Koska hän sairastui ja koko juttu oli lähes uskomaton, sain kuitenkin tilaisuuteni olla roheka ja kysyä häneltä millä tapaa hän minulle sitten ilmestyy. Hän lupasi miettiä asiaa ja kysyin asiaa muutaman kerran , mutta aina hän sanoi ettei ollut muistanut miettiä asiaa. Pelotti että hän ehtii kuolla sitä ennen. Lopulta hän sanoo ettei hän kyllä keksi mitään muuta kun juuri tämä lintu. No minkä minä sille voin ajattelin, koska linnut on yleisesti sellaisia mistä ihmiset saa kuvittelman että kuollut tavallaan ilmestyy niiden luokse tuomassa tervehdyksensä sureville.

No se oli sitten siinä ja harmittelin että juuri niitä lintuja käy todella usein lintulaudallamme. Miten ihmeessä voin tietää mikä lintu se niistä kaikista on.

Matulle sanoin vaikka olikin kuollut että merkit minulle ei todellakaan voi olla mikään lintu joka katsoo ikkunan takaa vaan merkkien pitää olla erikoisemmat. Jotain mitä ei todellakaan tapahdu joka päivä.

Palataakseni lintuun käännyn nopeasti pois hakeakseni kameran ja mietin nanosekunnissa mahdanko saada hyvää kuvaa linnusta, mutta eipä tarvinnut miettiä kauan, koska katsoessani muutamien sekunttien jälkeen ikkunasta kamera valmiina, lintu on jo poissa. Voi pettymyksen pettymys.

Odotan silti tovin jospa se ilmestyisi , mutta tilalle lensi vaan pikkulintuja.

Tajusin etten ole nähnyt juuri näitä lintuja pitkään aikaan, ja vasta nyt tajusin että oikeasti ajattelin ystävääni. Miten tyypillistä että se lensi pois, mutta sopii jotenkin ystävääni.

Näin ajattelee siis äiti jonka pojan kuolemasta on yksitoista vuotta. Tiedän etten tule koskaan enää muuttuman samaksi ihmiseksi ja kaikki tämä mikä muiden mielestä ehkä on ihan höpöhöpöä on vaan osa minun todellista elämääni.

Mutta niinhän se on, että niin kauan kun pysymme ihmisten mielissä , emme ole kuolleita.

Alunperin piti kertoa tarina, tarina joka on totta.

Oli hyvin varakas mies, rahasta ei siis ollut koskaan puutetta. Eläessään hän halusi aina auttaa muita ja tuoda iloa ystäville. Vaikka rahaa oli , ystäviin kuului kaikenlaiset ihmiset. Tosin hänelläkin oli ongelmansa jotka lopulta johti eroon.

Kerran hän soitti perheelle ja pyysi heitä mukaan laivamatkalle lupaen maksaa kaikki kulut. Lapsetkin pääsi mukaan, hänen oma ja perheen lapsi. Lapset sai molemmat yhtä ison rahan tuhlattavaksi ja vanhemmat saivat nauttia hyvästä ruoasta ja viinistä.

Toisen kerran hän ilmestyi saman perheen luokse mukanaan iso nippu ilmapalloja mitkä hän oli ostanut vapputorilta. Lapset sai koko nipun.

Vaikka kaikki meni hiukan överiksi hän jätti jälkeensä hyviä lapsuusmuistoja. Tulen aina yhtä iloiseksi kun kuulen nämä samat tarinat vuodesta toiseen toistuvan.

Tämä sama mies sairastui lopulta vakavasti, ja hän palasi lopulta entisen vaimonsa luokse joka oli pysynyt hyvänä ystävänä, ja kuoli kauniisti istuen hänen luonaan.

Toinen edesmennyt mies oli myöskin varakas. Itse en häntä tuntenut vaan olen vaihtanut ihan muutaman sanan ja jos hän eläisi hän tuskin minua edes tunnistaisi. Mutta elin hänen hyvyyttä tarinoissa jo hänen eläessään. Hyvistä miehistä riittää tarinoita, ja olen onnekseni saanut olla läsnä ja nauraa yhdessä kun niitä kerrottiin. Hänen lapset tunnen mutta en ole sen enmpää heidän kanssaan tekemisissä. Mutta ne ihanat tositarinat jossa huokuu hyvyys , anteliaisuus, hyvä kaveri, olet yksi meistä, on kerta toisen jälkeen hämmästyttänyt minua.

Juuri eilen kun selasin papereitani kun yritin hakea työtodistuksia ja koulutodistuksia jotta pystyn täyttämään kaikkea mitä tarvitaan kun haetaan työpaikkaa , löysin lapun jossa jossa tämän miehen yhteys tuli taas ilmi. Muistoni siirtyi kiitollisuuden puoleen, koska silloin he oli osaa tulevaisuuttamme mitä me ei silloin tiedetty.

Hautajaisissa toiveena oli vain yksi kukka. Kun kumarruin laittamaan oman kukkamme maljakkoon, toinen ruusu tarttui hameeni, mitä en edes huomannut. Kieltämättä hivenen nolo tilanne. Mutta jälkeenpäin minua oikeasti itketti.

Tuli sellainen olo että olisi pitänyt ymmärtää antaa sen hänen vaimolleen. Miehen tapa antaa vaimolleen kiitoksen kaikista yhteisistä vuosistaan.

Yhteistä näissä miehissä oli se että he molemmat seisoivat jalat maassa ja ymmärsi että rikas mies on, hyvät rehdit ystävät perheen lisäksi. Yhteistä on myös se että olen molemmista kuullut pelkkää hyvää, tarinoita missä ollaan naurettu ja muisteltu luontevasti sitä aikaa mitä oli ollut. Kaikki oli luontevaa jo eläessään, kuin se oli kun heitä muisteltiin aidosti hyvällä. Silloin on minusta ihminen onnistunut elämässään.

Netissä pyörii jos jonkinlaista tarinaa mitkä on hiukan samantyyppisiä kuin nämä kirjoittamani tositarinat. Hyvä saa palkkansa ja olivat sitten keksittyjä tai ei, ei ne ainakaan pahenna mitään.

Luin hiljakkoin tarinan kauppiaasta joka auttoi muutamaa nuorta lasta , hän teki sen arvokkaasti kunnioittaen lapsia. Nuorista kasvoi aikuisia ja menestyivät, unohtamatta miten heitä oli aikoinaan autettu. Lopulta auttaja itse kuoli ja nämä samat autetut kunnoittivat miestä omalla tavallaan, joka viittasi siihen aikaan kun he tulivat autetuksi.

Jotain tämän tapaista olisi hyvä jättää jälkeensä. Olla hyvä ihminen. Tulla itse muistetuksi jostain hyvästä, eikä vaan kuolla.

Jos täällä kerran eletään, kokisin itse hyväksi hyödyntää tätä elämää ja ottaa kaiken irti kun siihen kerran on annettu mahdollisuus.

Mutta elämään tuli kuolema joka tuli liian iholle, eikä irroita otettaan , vaan on osattava elää sen kaverina. Myönnän että Matun kuolema pilasi monta asiaa ja monta vuotta. Siltikään en olisi voinut elää tätäkään aikaa toisin. Ei yksinkertaisesti jaksanut sen enempää kun mitä on saanut aikaan. Ei elämässäni oikeasti paistanut aurinko. Elämä oli todellakin merkityksetöntä. Elämä piti vaan suorittaa.

Pikkuhiljaa tässä kuitenkin on menty eteenpäin. Otettu ilo vastaan pikkuhiljaa. Opeteltu pärjäämään , opeteltu yhtä sun toista.

Kiitollisuus on kai asia joka tuntuu kasvaneen entistä enemmän.

Rehellisyyden nimissä olisi kyllä kiva herätä jokaikinen aamu pirteänä, olla suunitelmia päivän varalle ja toteuttaa niitä. Olla sosiaallien ja mukana yhdessä sun toisessa jutussa. Olla täynnä energiaa. Olla väsynyt vaan sen takia että tuli suoriettua jotain fyysistä. Olla pimpelipomm aina valmis. Innostua ja olla se sama ihminen mitä joskus oli.

Onhan ilo tullut elämääni, mutta ilot on enemmän piikkejä eikä arkipäivää.

Tässä kohtaa riittäisi kai ihan taviselämä, mitä ilo värittäisi sopivasti silloin tällöin.

On hienoa että meissäkin on ihmisiä jotka saa voimansa takaisin keskittymällä johonkin, joka oli uusi asia heidän elämässään. Tekemällä ehkä jotain hyvää , asiaan joka liittyy juuri heidän tapauksen johdosta.

Tuntuu oudolta miettiä sitä vaihtoehtoa että kuolisin enkä olisi saanut mitään aikaan.

Mutta alan miettimään kaikkea hyvää mitä itse teen. Olen oikeasti kiitollinen siitä että omaan joskus jopa ihan tämän luonteen mikä minussa on. Ne pienet asiat mitä itse koen olevan hyviä on kuitenkin sitä aidonta minää. Se aidoin minä joka tekee ne jutut luonnostaan. Mietin onko jollain jotain suurempia suunnitelmia minua varten. Pitikö vaan oppia odottamaan, olemaan kerrankin kärsivällinen?

Koska liikaa on liikaa nykyään, tyydyn usein vaan vaipumaan sohvalle , napsauttaa television päälle ja unohtaa kaikenmaailman ajatukseni.

Totean usein että olen juuri se mikä olen, poika on minulle syy elää, syy iloita, syy moneen asiaan mitä teen tai en tee. Pääasia on hän ja se että jätän hänelle ehjän elämän. Jos joku muu asia mitä teen tuo jotain hyvää tullessaan , se on vaan boonusta.

Toivon kuitenkin kaikille enemmän hyvää kun itse koen eläväni. Toivon enemmän voimaa, elämän tarkoitusta.

Toivon että löydämme oman tavan jatkaa tätä elämää , jotta joskus meitäkin muisteltasiin hyvinä ihmisinä eikä vaan sinä äitin’ä tai isänä joka ei koskaan toipunut lapsensa kuoleman jälkeen.

Eihän sillä periaatteessa ole väliä mitä joku minusta ajattelee kuolemani jälkeen. Mutta se mitä poikani ajattelee , sillä on ainakin minulle iso merkitys. Koska se miten hän kokee minun eläväni muovaa hänenkin elämäänsä, koska olen hänen ainoa äitinsä mitä hänellä vaan on. Olen aina ollut hänen äitinsä ja tulen aina olemaan hänen äitinsä jopa kuolemani jälkeen. Se miten minä elän nyt, on oleellinen osa siihen miten ehjäksi saan lapseni. On vaan löydettävä voimaa, on vaan tehtävä töitä sen eteen että itse tajuaa auttaa itseään. Vain sillä takaan hyvinvoivan ja mahdollisesti ehyemmän lapsen jatkamaan tätä maailmaa. Se mitä on tapahtunut, se on osaa meidän elämää haluamme tai emme. Mutta miten me sitä käsittelemme onkin ihan eri tarina ja siihen voimme vaikuttaa vaikka kuolema vei yhden kysymättä meiltä sopiiko se tai ei.

Kun kuolen toivoni mukaan pojallani on enemmän hyvää mitä muistella kun huonoa. Kun kuolen toivoni mukaan hän on ylpeä siitä että syntyi juuri meidän pojaksi. Toivoin mukaan hän koki itsensä rakastetuksi. Toivon mukaan hän kokee kaikki vastoinkäymisetkin olleen vaan opiksi. Toivon että hän ymmärtää etten ikinä toivonut hänelle mitään pahaa, vaan kaikessa on ollut hyvä tarkoitus vaikkei se ehkä aina siltä ole tuntunut. Toivon saavani anteeksi niitä asioita mitä hän on kokenut tulleensa väärin kohdelluksi.

Toivon että hän aina pystyy olemaan ylpeä veljestään ja kertovan aikoinaan lapsilleen hänestä .

Tämän takia meidän on tsempattava , ollaan me sitten kuinka paskassa tilanteessa. Vannon että minullakin on ollut hiton hyviä päiviä. Vannon että olen kulkenut niitä pimeitä polkuja mitä ehkä juuri sinä kuljet. Vannon että on hyviä ihmisiä olemassa ja ehkä sinäkin törmäät heihin. Vannon että jostain löydät voimaa kun eniten sitä tarvitset.

Olen kiitollinen siitä että elän, poikani takia !

 

 

 

Eilen kun kopsasin otteen päiväkirjastani ymmärsin kai ensimmäisen kerran miten hajalla me olemme kaikki olleet. Toisaalta ihmettelen miten hyvin olen silti pysynyt jotenkuten kasassa. Mietin kuinka positiivisesti olenkaan kuitenkin yrittänyt löytää jotain hyvää. Miten ihmeessä olenkaan tuttuun tapaani alkanut analysoimaan kaikkea.

Jotenkin oli myös jäänyt mielikuva miten kirjoittaminen on sujunut hyvin. Kun itse lukee omia tekstejä tajuan miten ajatukseni on hyppinyt ja jostain riveistä en saanut mitään otetta, enkä edes tänään tiennyt mistä olen edes kirjoittanut.

Ymmärrän enemmän kun hyvin etten ikimaailmassa halua kenenkään käyvän tätä läpi. Säälin todellakin itseäni että kaiken tämän lisäksi on pitänyt käydä töissä.

Mieheni oli taas lääkärissä, ja ihme kyllä pääsi kuvauksiin. Se tapahtuuko mitään sen jälkeen onkin eri asia. Tekis mieli kirota etukäteen ja huomaan että usko inhimmillisyyteen on kadonnut.

Lapsellista mutta yritän ylläpitää toivon että hän saisi oikeutta ja apua.

Jos jotain toivon tulevaisuudelta se on totuusmittari, kipumittari joka oikeasti näyttää miltä tuntuu.

Silti tämä blogi pelottaa minua vieläkin, ja mietin parantaako tämä muka minua jollakkin tavalla? Tekstihän on liian tuttua kaikkinen ajatuksineni. Muistot muuttui tekstiksi, plus että olen kelannut samoja asioita vuosia. Ja silti muistan aina kun kysyn Matulta jotain, niin hän vastaa aina kirja tai kirje.

Nyt jos koskaan yritän siis oikeasti toteuttaa poikani kehoitusta.

Mietin koskakohan lopetan.

11 päivää ilman poikaa..ote päiväkirjastani..sekavaa, mutta sitä se olikin.

 

13.8-2006
Muistan juuri nyt, arskal on synttärit, mun paitapeppukaveri nuoruusajoilta.
Paljon on tapahtunut, ja tavallaan ahdistanut etten ole päässyt kirjoittamaan kaikki mitä on tapahtunut.
Mietin että tätäkö varten jumala antoi minulle kirjoittamisen lahjan, sitä aina mietin joskus..miksi???Miksi olen aina kirjoittanut, en kai ollut missään muussa oikein kauhean hyvä koulussa, mutta aine ole lemppari..siksi että siinä ei tarvittu kun keksiä tarinoita ja kirjoittaa ne, mikä voisi olla sen helpompaa.Ihan kun olisi huijannut itselleen hyvän arvosanan..eihän siinä tarvinnut mitään tietää..no olihan matikkakin hyvä, riippuen opettajasta tietty, kenen mielestäni pärstäni miellytti..Onneksi sanoin aina pojille, etten mittaa heitä arvosanojen perusteella, mutta yrittäkää saada yli vitosen, koska sen alle kun menee, osoittaa ettei ole yrittänyt mitään koulussa..se oli mittari.

Eilen oli nuorille suunnattuna muistotilaisuus..Pojalle tärkee juttu , kun sai surun keskellä tehdä surutyötä tsekkaamallaa netistä kuka on ilmoittaunut muistoajeluun.
Iso letka lähti  abc:ltä ja K  kuvasi lähdön, jonka jälkeen hän ajoi moottoritietä ja kuvasi tulon talomme kohdalla jossa oli minuutin hiljaisuus..sen jälkeen jätkät lähti osa kumi sutien meneen ja matka jatkui , ja loppui toiseen abc:n.Turvallisuussyistä tehtiin niin, ja pelisäännöt tehtiin selväksi ettei sudita liian lähellä vaan annetaan toisen tilaa jatkaa matkaa..Naurettiin autoja ja jätkiä ja liikutuin siitä kun joku vielä fiksaa jotain ennen lähtöä , ja oli niin erillaista sakkii..sen minkä opetin Matulle..kaikki ollaan erillaisia ja isillä ja äidillä on erillaisia kavereita..toinen osaa muurata, toinen hyvä molke, toinen tietsikkanero jne..
Tulipahan nekin arvot iskostettua aika hyvin päähän..en kiellä etteikö poikani heittänyt joskus rankkaa huumoria..mutta..pojat on poikia..

Äsken ukko sanoi että olen hakannut häntä yöllä..hmm..mitäköhän päässäni on liikkunut.?

Eilen aamulla kun heräsin , ukko istui kahvia juomassa ja jutteli jotain, tv oli auki ja tekstiteeveessä kai päivän sää..kanavalla radiosta tai teeveestä tuli hengellinen ohjelma..jotain se puhui..oli pakko pari kertaa ukolle sanoa että ole hiljaa..haluan kuulla mitä ne sanoo..ihan siksi koska uskon että minulle kerrotaan asioita eri muodoissa, olen aina uskonut näin..ja nytkin oli jotain että päämäärä on suurinmpiirtein kuolla ja päästä sinne parhaaseen paikkaan..lohdutti jotenkin, mutta oisin mä mieluummin poikani pitänyt..vaikka oisin kuinka itsekäs..ja vasta jos näin on kun sanottiin, voin olla asiasta onnellinen..
Multa jäi kauniit lapsenlapset saamatta matun osalta ainakin..
En saannut viettää häitä, eikä kolmet kihlajaiset lohduta..

Ymmärrän että käyn ylikierroksilla totaallisesti…

Oli tärkeää että nuoret kävi..että he kävi vielä sen viimeisen kerran meillä kotona..oiskos heitä ollut 50-60 kpl..kaikki meni hyvin..tosin tajuun että vain ja ainaostaan K:n ja Sakken sekä Tiinan ansiota, jotka keitti kahvit..tarjolla oli kakku..bmw logolla..hieno..ja teki nuoriin vaikutuksen..arvasin sen..
Siitä otettiin kuva..ja siitä tullaan puhumaan..ja se..jos yks vitun kakku saa nuoret puhumaan..on paras asia..ettei mikään jää painamaan..

Tosin oli dramatiikkaakin..sanoin kaikille että minulta saa kysyä nyt sekä myöhemmin kaiken mikä painaa heidän mieltä..kerroin mitä tiedän nyt..kuolinsyyn..sen minkä takia ajautui vastakkaiselle kaistalle on muodustunut omassa päässäni jo..uskon että nukahti..
Ei ole korjannut auton liikettä..ei jarruttanut, ei mitään..vaan hiljaa ajautunut..lohduttaa ettei ollut ylinopeutta, ei huumeita ei mitään..

Niin kamalaa kun asia on, vaikka päätin että poikani rakkaus on minun onneni myös..en ikinä ois halunnut riistää häneltä sen voimakkaan rakkauden tunteen minkä koki..en ikinä..silti..eilen tuli jopa syyttelyitä..kirjoitan sen siksi että se on totta, vaikka en sitä halunnut tunnustaa..oli pakko vaan spekuloida se paska läpi..melkein huutaa..

Niin se dramatiikkaa jäi kertomatta täsä..selitin kai miljoonan kerran kahdelle kundille mitä tiedän..en dramatisoinnut asioita mitenkään, mutta kerroin faktat..ja missä oli ja mitä tein jne..
Kun käännyin kuului rysähys..sekunnissa luulin jonkun vaan horjahtaneen..se poika pyörtyi..sekunnissa olin siinä ja suoristin pojan lattialle ja jalat ylös..piis of cake..kun pohjalla oli kuitenkin tytön epilepsiakohtaus tai mikä lie ollutkaan..huomasin heti että sälli hengitti kuitenkin..
Muutin taas äidiksi ja tein tilanteen niin rauhoittavan pojalle kuin suinkin ja juttelin vaan mukavia..

Hei sua vaan heikotti, tää homma on hanskassa, Matukin pyörtyi, ja sun verensokeri vaan laski ja järkytyit kuitenkin..ehkä hän pidätti hengitystä ja odotti jotain kauheeta..syyllistin silti itseni siitä että kerroin..vaikka yritin hyvää, ettei kenellekään jäisi mustia aukkoja..
No juotin mehua, ja silitin jalkaa, ja otin niinkuin huumorilla..sitten talutin tuoliin ja ulos..syömään kakkua ja juomaan mehua..
tyylin ihan kuin tää ois mulle arkipäivää ja mä nyt elvytän sakkii ammatikseni..nou hätä niinkuin..ja sovittiin silti että ukko heittää pojan kotiin, ja mopo jää meille..tosin se oli meillä aika kauan, ja sen olo oli hyvä ja lähti yksin kuitenkin..en ollut huolissani ja annoin sen tapahtua..värikin oli tullut takas..

Kaiken ns.juhlinnan jälkeen jäin yksin..juteltiin tytön ja sen miehen kaa hetken..iski väsymys..olin syönnyt vaan palan kakkua..ja laihtunut olen..tosin en tiedä kuinka paljon painoin.
Kornia kirjoittaa näin, mutta en uskonnut ikinä että mikään suru tai asia saa minut kokemaan olotilan missä nälkä katoaa…syön toki jos sitä tuodaan..
Joskus siksi että on saatava tyttöä syömään tai oma lapseni..menee sii samas..tosin vatsaan ei mahdu enää tolkuttomia määriä..silti oisin vaikka kuinka paksu jos poikani takas saisin..kunhan nyt tuli mieleeni niikos..ja vaaalla käynnyt siksi että niin oon aina tehnyt..ei se oo enää pakkomiele..matu mut päätti kai laihduttaa hoikemmaksi..koska niin toivoin..kaaaai..

Perjantaina oltiin tytön kanssa (11pv) kaupungilla..
Hoidettiin hautatoimistossa asioita..lehti ilmoitus ja piti ostaa vielä kaikenlaista..haettiin valokuvaliike ja tulostimme pika pika koneista paperit loppuun..siksi että porukka sais katella kuvia ja kansioihin ettei tuu sormenjälkii..

Silloin soitti patoloogi..yllätyin..
Aortan suurin valtimo on iskusta revennyt..en kokenut että se ois huijannut…isku rattia vasten on tämän aiheuttanut..periaatteessa kun mietin että se 5minsaa mikä menee kun hänet on saatu ulos autosta..on ollut turhaa..hän on jo silloin ollut kuollut, ja sydän on vaan värissyt tavallaan..olisipa joku pitänyt edes kädestä kiinni..oisin halunnut niin..

10 maks 20 sekkaa ja valtava verimäärä on hänet tappanut..tai miten sen sanois..selitti se kuinka paljon sydän pumppaa minuutissa..ja sekunneissa..eeeehkä jos se ois revennyt leikkauspöydällä ois jotain voitu tehdä..siinäkin mahikset olemattoman pienet..pienet vauriot maksassa ja pernassa..ja kolme kylkiluuta poikki..ei muuta.niino se silmä..joka oli kun turpaas saanneella..

Tieto ei sinänsä helpottanut toisaalta kyllä..aivoverenvuoto esimerkiksi ois selittänyt miksi ajautui ja siinä ei ois voinnut syyttää ketään..periaatteessa ei nytkään..silti tuli niitä miksi kysymyksiä..

Miksi tytön piti päästä opiskelemaan..miksi sanoin itse, ettei kande ajaa vaan avainta hakemaan vaan ottaa samalla tavaraa mukaan..tavarat paiskautui selkänojaa vasten..oiskos niin käynnyt jollei tavarat ois siellä ollut..????Mutta niin me eletään..opetamme lapsiamme , ja varsinkin minä joka olen super organisoimaan ja tehdä pienessä ajassa paljon..maksoimoida ajan käytön..hyvää tarkoitin..mutta miksi..uskon silti vaan siihen johonkin henkeen..joka kertoo meille asioita etukäteen vaikkei aivot tajua sitä..miksi esimerkiksi tyttö ei halunnut että auto pakataan etukäteen, toki hän ajatteli vaan että tavarat ehkä varastettaan..kun poika oli menossa allegialääkäriin kaupunkiin

Silti..

Jollei poika ois rakastunut jos tytöllä ei ois kussu matikka yo-kirjoituksissa se ois voinnu hakee tänne kouluun eikä kauemmaksi..tosin jos näin oli tarkoitettu, en tiedä oiskos ollut parempaa että poika ois kuollut toisella tiellä..
Asioita voi vääntää miten päin vaan..miksi jumala ei antanut mun tavata lastani vielä eilen tai jotain..säästääkseen tuskani..ensiajatus oli että kaikki tehtiin säästääkseen meitä täällä, jos kerran oli pakko kuolla..kuolintapakin oli kuitenkin nopea.

Olen tunetunut katkeruuttaa tai kateus onkai parempi sana..tai joku ihme tunne, vaikken koe vihaa ketään kohtaan..en ole uskonut vihaan ikinä, vaikka olen vihannut ihmisiäkin kun matu eli..

Kun kaveri joka yritti ottaa matun puhelimesta tietoja ulos nojasi oman kotinsa keittiönkarmiin ja oma äiti oli siinä..mietin..tajuaako se äiti mikä onni on kun poika siinä seisoo..minä’ en ikinä enää voi olla ylpeä pojastani ja kertoa kuinka asiat edistyy..meidän elämä pysähtyi..muilla se jatkuu..ja kukaan ei oikeesti voi kokea minun tyhjyyttä..kun kaikki hössötys on tehty..kun kaikki on ohi..ja jää vaan aika..jääkö mulle aikaa edes surra?Tulee uusi työ ja kaikki..itkenkö koskaan , raastaako sydäntäni ikinä sitä suunnatonta ikävää mitä en vielä ole kokenut..
????????????????????Olenko edes normaali..???Olenko kylmä ihminen..tunteeton???????

Tämä oli hinta että me isän kanssa päästiin lähemmäksi toisiamme..voinko edes itkeä raastamatta lapseni sydäntä joka elää..tuon tuskaa hälle jos hän näkee minut itkevän..olen supermutsi..joka aina ajattelee muita…

hain röökin ja kävin vaaassa, laskee vaan..Grillattiin eilen tiina ja sakken kanssa..
Sakke on liikuttavan kohtelias..ja tiinan kanssa oli helppo saada aggressioita ulos..niitä mitä en tajunnut omaavani..tiina on taiteilija niinkuin minäkin..se raivos omia asioitaan..niin minäkin puin ajatuksia sanoiksi..ja tulihan ne..ja helpotti..

lehtinainen joka teki jutun ajoista..tajus et mä käyn ylikierroksilla..naisilla..onko heillä suurempi vaisto kuin miehillä?..tuntuu niin..

Olen ylpeä miehestänikin ja olen aina ollut..en usko että hän on sitä tajunnut..yhtä ylpeä kun olen omista pojistani..on eri asioita mistä olen ylpeä..ja minusta pitääkin olla ylpeä..voi kunpa hekin vois olla ylpeitä minusta…noh..olin ainakin matiaksen äiti…siitä voi olla ylpeä..ja ilman minua , niin kaunista ja niin sisäisestikin kaunis poika ei ois ikinä tullut hauskuuttamaan ketään…julmaa..mutta kukaan muu poika ei voinnut sydämessäni olla niin ihana kun matu oli..kyllä mun kelpas..olinko liian ylpee..paskat..siitä en välitä..pidän totuudesta kiinni..ja olin ylpeä syntymästä asti..jos se oli synti..olkoot.

Aamulla mietin otanko pillerin että saan nukkua..voi olla että otankin..nyt vasta alkaa tulee olo että ehkä tarttis soittaa niille ystäville jolle en ole vastannut vaikka rakkaita onkin..pelkästään asioiden hoitamisiin menee aikaa..ja joskus on pakko nukkua, ja joskus ei jaksa..ja olen puhunut niin paljon..kelannut kelannut …
kirjoittaminen on pakkomiele..siksi..etten halua unohtaa mitään..en yhtään mitään..en halua että aivoni sumentuu ja unohdan mitään..

Paha mieli kunnen ees viennyt kukkia kaverin äidin kuoleman johdosta..nyt he lohduttaa meitä..

vaikka kotimme ei ole kuvan kaunis..meillä on koti..koti on koti jossa on lämpöä ja rakkautta..koti on kodikas vaikka sohva onkin rikki, jopa päällinen on rikki..silti oisin mieluummin turhamainen hienostelija joka siivoaa kuin hullu..ja siivosinhan minäkin..sitä ei vaan uskottu..mutta ylpeä siitä että minulla oli arvot järjestyksessä jo ennen matun kuolemaa…

Hyvää puhumisessa ja eilisessä raivoamisessa oli myös se..että sain sanoa ääneen..että siksi olen ravionnut ja huutanut..ukolle ja pojillekkin joskus..pääasiassa ukolle..

Että se todella suuri turhaimaisuus mikä sisälläni on ollut kunnei se saatana usko mitään..ja mä perkele OLEN oikeassa kuitenkin suurimmaksi osaksi..

Turvavyöt pidetään kiinni..veneessä on oltava pelastusliivit..ja se vittu vaan nauroi veneessä pokien kanssa saaden heidät puolelleen , että jeejee..huumorikukkii..mutsi on ylihysteerinen..vittu se oli rakkauttaa..vitun ääliöt..pitikö näin paljon tapahtua , ennekuin toinen alkaa vittu oikeesti uskoa..et mä oikeesti oon viisaampi..ja tiedän asioita..osaan ajatella asioita eteenpäin..ja varma on varma..ja meidän vanhempien kuuluu olla vittuaivoja jotka nipotta ja vaatii..kyl ne kakarat sen tajuaa sitten kun kasvaa..aivan sama jollei ne tajua heti..kyl se aikanaan menee jakeluun, ja siirtävät samat asiat eteenpäin..

Enkä edes pidä itseni ylihuolehtivana ihmisenä…asiat vaan on niin..että riskit on minivoitava…ei vittu perkele luulis olevan vaikeaa tajuta..et kelluntatakki joka roikkuu veneen sekänojaa vasten ei pal auta..VITTU PERKELESAATANA!!!!!!!!!!!!!!!! (anteeksi jumala että kiroan, ota asiat niin että tämä on tapa purkaa) ( ja oot kai jo lopen kyllästynyt minuun muutenkin)

Nooh..tästä lähtien musta tulee vittumaisempi äiti..mää en vittu enää anna senkään vertaa periksi..en edes tajua miks vitussa poika saa ajella mönkijällä..en jumalauta tajua sitä..kakaran on vaan sopeuduttava siihen..että me sanellaan nyt säännöt..piste..huutakoot paiskokoon ovia..aivan sama…

Syyttää voi ketään vaan kaiken voi kääntää pahaksi..sillä ei vaan voita mitään..ja tuntuu hyvältä kuitenkin..että me ei kumpikaan syytetä ketään…ei edes ukko..ja se nyt on niin luonnonlapsi ettei se edes taju miettiä asioita monimutkaisesti niinkuin minä..siinäkin joskus hyvät puolet..silti kun se nyt yleensä vaan elää päivä kerrallaan..se on hyvä koska se todistaa mulle sen..ettei se todellakaan ole ollut aidosti katkera kellekkään..tämän kolarin johdosta..
En tosin jaksa nyt lohduttaa ketä’än..en edes sitä kuskia..joka koki tämän.

Tuli mieleeni..että nyt..mun kesä äiti näki matikasen vihdoinkin…kai se pitää siitä huolta..tosin oon miettinyt että jos siellä taivaassa onkin eri asteita..että on niinkuin ne jotka siirtyy ylemmäksi niin tapaako ne tyypit siellä toisiaan ..tai onko he lokeroinnut itseensä arvojärjestyksessä..en usko että siellä on eri arvoisia ihmisiä..mutta heillä kaikilla on joku tehtävä..toiset tulee takas..toiset on superviisaan asteikossa..
Nooh..toivon että matulla on vaan hyvä olla..ja että sillä on masa ja mun kesä äiti turvanaan..

Ei se isäkään ihan uskonnoton ole..uskoi sen että matu tuli tuulessa tänne..uskoi että se oli meidän välissä kun halattiin..syytti jopa jumalaa..ja kuka syytää jollei hivenen usko????eikä tarttekkaan uskoa..

 

Nii..ennustin tosa..tai seo väärä sana..kysyin matulta perjantaina ..kui sulla pyykii..tuli sana..lämmin olo..
Eilen siivosin matun pöydän hiukan..ja otin pakan ja piti laittaa kaappiin..tyttö oli tääl..otin yhden kortin taas..jokena niiko..mitä tänään kuuluu kysyin..tai jotain sinne päin–valitsin kortin keskeltä pakkaa..vastaus..-Lämmin olo..

Poika jää ajatuksissa nyt hiukan syrjään..mutta ehkä on tarkoitus nyt, että tyttö saa huomioni..koska hän jää tavallaan pois elämästäni jossain vaiheessa..ja uskon että hän kokee, hieman mustasukkaisuuttaa Pygmiä kohtaan, jotta tottakai rakastamme , koska on niin suurena tukena nyt pojalle..hän tietää ja näkee jo nyt asioita eteenpäin..uusi elämä..uusi mies..uuden avopit..jne..me jäädään pois..tosin sekin olo hänellä, jos hänellä se on..poistuu ajan kanssa..puhun vaan tästä hetkestä..enkä tiedä onko tämä totta..oletan vaan…

Ja jos niin on..sehän on vaan osoitus siitä..että me oltais oltu hyviä avoppeja..josta voi olla ylpeitä.
ja muuta en halua kun olla hyvä ihminen..ja matun takia..tekisin mitä vaan..ja toivon että matu kun lukee tätä sitä mukaan kun kirjoitamn..ymmärtää ajatukseni..hyvällä..kyl se sen tajuaa..pakko..onhan hän nyt viisaampi kuin äiti..

Yks juttu mikä kummastuttaa..on se..että ukko haki bemarin..se haluaa meille nyt turvaa.,.kaupat ei ole lyöty lukkoon..vaihtoautohan on mun nimissä..
kuukausierä oli abt..350e /kk..lähes 400 kaikkineen veikkaan..mil vitus me se maksetaan???ja silti..mun sisälläni on rauha..ihmellinen rauha..että kaikki järjestyy..onko se niin matias????

Ja sitten..meidän golffi..joka on hengenvaarallinen..kuka ajaa sitä????sehän on tappokone..
Ei ukko himas pysy..ei se halua et mä ajan sitä, se ajaa..eikö ois ollu järkevämpää vaihtaa se auto???mutta sit taas on se..että sillä ei taas oo vaihtoarvoa..eli mahikset yleensäkin saada auto..on olematon…

Ymmärrän että elämä jatkuu..ymmärrän etten voi teljetä tai paapoa poikaa hengiltä ylisuojelevana äitinä..silti..niin mitä?..on kai vaan luotettava johonkin..ja on pelko..pelko siitä että me ei muututa paremmiksi ihmisiksi kuitenkaan..ja ehkä meille on pakko kostaa vielä..jos niin käy-..en menetä enää mitään..en yhtään mitään..jos ukko viedään multa..miten lapseni kestää sen..miten vitussa..ja silloin , minun on pakko jaksaa..ukko ei saa kuolla..kamalaa sanoa että jos se joku ois..että on tarkoitus että minä elän..se sais olla poika..ei vittu..ei tämmöstä saa ees ajatella..mutta..tää ajatus kävi päässäni..onko sekin syntiä sanoa mitä hiipii aivoihini???jollei ole poikaa..ei ole elämässä enää järkeä ja olenkin ansainnut itse kuolla..ja jos niin kävis..se vaan osoittaa että olen läpensäpaska ihminen..huijari tai jotain..ja jos mua niin vihataan..niin pelko siitä että en edes voi tappaa itseni..että minut jätetään lopullisesti yksin sairalaan sänkyyn ja hoitajat ruokkii mua..mutta aivotoiminta säilyy..

hyvä jumala..jos niin käy..tapa minut..

 

Pitäis nukkua..tiedän..otanko pilsun???

Sanotaan..enempää ei anneta kun jaksaa kantaa..jumala, miksi teit minusta niin vahvan???MIKS

kerron asian joka osiottaa ettei kaikki asiat ole yliluonnollisia..ja todistaakseni myös sen..että tällaisessa ,mielentilassa voi jopa ymmärtää sen vaikka muuten viiraa..

Eilen aamulla menin khh:seen, koitin kädellä pyykkejä jotka oli kuivaus rummussa..kuivat..menin mukamas röökille ulos..kun palaan kuulen koneiden käyvän..sammutinhan koneen..juu juu niin tein..mukamas..no ajattelin että ehkä sittenkin laitoin sen uudestaan pyöriin jos ne pyykit sittenkin oli hiukan kosteita..
Avaan luukun ja varmistan asian..käteni laskeutuu litimärkään pyykkiin…
menen makkariin ja sanon ukolle..käviksä laittaas pyykkejä koneeseen kuivumaan??? Se katsoi mua kuin hullua..No ite laitoit..hän kuuli kun hääräsit siellä..
No en laittanut..koitin vaan kuivaa pyykkiä ja menin röökille..

tajusin hiukan myöhemmin..että oikeesti voi tehdä asioita tajuamatta , muistamatta mitään..

Kun lukee asioita lehdistä..tyyliin murhasin vaimoni enkä muista mitään..olen usein ajatellut..että ne suojelee itseään vaan..varmana näinkin on..mutta nyt ymmärrän..että näin voi käydä..
niin paljon matias ei kummittele täällä että se sentään laittaa kuivat pois ja ottaa pyykkikoneesta märät ja laita konetta päälle..sen tiedän minä’kin.

Minähän olen aikoinaan kun grillistä ajoin öisin kotiin, tuntenut jotain pientä pelkoa..se että minulle näyteään jotain.ja sanonut autossa ääneen..
-EI NYT PLIIS, mulle tulee paskat housuun jos näen jotain nyt..en halua..antakaa minun elää ihan normaalia elämää..pliis..ja uskon että se joku kelle näin sanoi..
kunnioitti sitä..

Olen aina nauttinut siitä että olen tuntematon..se on vapautta minulle..ja se on kaikesta tärkeintä minulle..voin kulkea vapaasti, kukaan ei mielistele..haluan kaiken tavoin aina , että minut hyväksytään tai ei hyväksytä juuri sellaisena kun olen..en sen takia mitä teen tai mikä olen..en halua olla julkkis..en ikinä!!!!!
Olenhan ajatuksissani ajatellut ja nähnyt itseni jossain palkintopallilla..ja tuntuuhan kehut hyvälle.,.mutta niin tyhmä en ole..että maksan siitä vapauteni hinnan..vittu mää oon viisas 🙂

Nyt mua vaivaa edelleen..mikä tyyppi se Matteus oli???Miksi annoin matiakselle juuri tämän nimen???

Nii ja sitten..
Muistan kuinka matun ihana markkuopettaja kysyi(opetti historiaa/uskontoa) miksi valitsit nämä nimet??tajusin heti mitä se ajatteli..uskontoa sun muuta..vastasin vaan
_ Siksi että nimet on suht kansainväliset, ja on hienoa kun ne jossain kuuluttaa , _ Ja voittaja on MATIAS  🙂
Ja olihan se hienoa..poitsu tosin inhoo omaa nimeään ja se mua harmittaa hiukan…nimi jotta kukaan ei osaa lausua..

Olisinhan minäkin ylpeä jos lapseni menestyisi..ja se on ihan ookoo..että ohjaa lapsiaan urheilun tai muun pariin..mutta kyllä on surullista että vanhemmat usein kuitenkin..ovat ylpeitä siitä että ne teot puhuu puolestaaan..eikö se lapsi ansaitse ylpeyttä vaan siksi että on juuri se lapsi ilman tekoja????
Minä olin ylpeä siitä että lapseni oli minun lapseni..eikä matu ollut missään ulkoisissa asioissa mitä voi mitata asteikoilla huippu..mutta ihmisenä ihan ykkönen..
osas käyttäyttyä.,.ei juonnut enempää kuin normaalitkaan lapset, ei huumeita. söi kakkua vaikka inhosi sitä kohteliaisuus syistä ym..oli hyvä auttava kaveri..ilopilleri , vitsinvääntäjä josta kaikki tykkäs..moni menetti niin äärettömän paljon..siitä mä olin ylpeä..ja oli se tunnollinen..teki mitä piti..tiesi mikä on oikein ja väärin..näytti tunteensa avoimesti jne..Minä olin ylpeä..ja tiesin että se miehen alku menestyy..en ollut huolissani siitä..mä vaan tiesin..traagista..en sittenkään tiennyt yhtään mitään..periaatteessa..olenkohan vaan vinksahtanut päästäni????

se lehtinainen huomas että oon hiukan pöö..eilen..tiina kertoi 🙂 Lohduttaa sekin ..jotenkin..

8:46 KORPPU NUMERO 1 TÄHÄN ASTI
.

En halua mitään ihmeempää elämää..jos nyt oli tarkoitus että matu kuoli..ei ois samaa mennä ulkomaille mitä oisin halunnut matun ja pojan kaa..mikään ei asia ei oo enää sama..ja se lisää sitä vitun tuskaa..etten vittu voi asioita tehdä toisin..ei oo paljon mitä kadun..mutta on se niin vitun väärin kaikki..joku en ees tiedä mikä vituttaa eniten (itken)

Tunteet on niin ristiriitaiset..ja kunnen enää voi muutta asioita…
En voi herättää matua henkiin..ja millä mä oisin matulle voinnut tarjota jotain muuta..en halunnut myydä taloa, meidän kotia..en halunnut hemmotella sitä piloille jotta se oppis kasvamaan ja ottamaan vastuuta..ja silti oisin myynnyt taloni ja kaiken jos pojan takas sais..ois saannu talo palaa, oisin elännyt ja surrut taloa, tietämättä että se oli hinta siitä että oisin matun saada pitää..en ois tajunnu..mutta sillä ei ois kuitenkaan ollut merkitystä..

Nyt iskee kans olo..että pitää mennä muutamien kaverin luo..ihan siksi ettei ne luule ettei he ole minulle tärkeitä..ja jopa siitä syystä että ehkä tuntuu siltä..
on niin paljon kun pitää vielä hoitaa..ja ne menee muiden asioiden edellä..mietin hysteerisesti mitä vielä pitää lisätä siihen autojuttuun…ja haluan ja oisin halunnu et sil ois ollu aikaa puhua pojan kanssa..se autojuttu oli kuitenkin hänen surutyötä..ja siksi tekstikin pitää olla sellaista mikä oli hänelle tärkeetä..mun sanat ja mun lässytykset on toisarvoisia..toki haluan hyväksyä tekstin..se ei saa antaa väärää kuvaa..ei syyllisyyttä..eikä’ varsinkaan sitä että matua syytetään yhtään mistään, eikä myöskään ketä’än ketä liittyi matun elämään..kukaan ei saa loukkaantua..ketään ei saa syyllistää mistään..tai sitten kiellän koko jutun..sisimmissäni vaan tunnen..että matun elämällä on oltava suurempi vaikutus…tuntuu vaan että ihmisillä on liian kiire..kukaan ei jaksa kuitenkaan vatvoa asioita..me ollaan vaan oikeesti yks pilkku kokonaisuudessa..ja elämä jatkuu..ymmärrän että minun tunteeni ei aina vastaa totuuttaa..en voi ajatella toisen ihmisen puolesta, vaikka usein niin tuntee..

En tiedä miksi tunnen niin..että luen toisten ajatukset, heidän tietämättään sitä..vaistoan asioita..ja se on meissä kaikissa , tunnet jos teet väärin ja siksi sanoin aina pojille..sydämessänne tiedätte mikä on oikein ja mikä on väärin..tehkää niin kuin oikeelta tuntuu..ja jos epäröitte.-.kysykää äidiltä.

Itsestäni olen onnellinen kuitenkin siitä että olin ja olen juuri se mikä olen..onneksi..edes joku asia mikä helpottaa..edes se..onneksi puhuin matulle..onneksi halasin..onneksi rakastin ja onneksi näytin sen..alusta asti tiesin että isä oli just se isä joka oli tarkoitettu minun lasteni isäksi..se paras..

on asioita jonka hän osasi antaa pojille..läsnäolon..nyt nämä kaikki sanat jotka on tuntunut vaan sanoilta , sai uuden merkityksen..syvemmän merkityksen…ymmärrän totaallisesti mistä on kysymys..se oli matun hinta..että tulen viisaammaksi..

Miten saisin tavallaan sen käännettyä tän jutun siis..etten ajattelis näin..että maksoin eli syyllistän itseni siitä..että minun haluni..minun toiveeni ..jotka kaikki ovat toteutuneet aina..tavalla tai toisella.Että maksoin siitä halusta lapseni elämän??????kertokaa ken tietää..enkä vittu ala kuunteleen yhtä vitun paskaa nyt..en todellakaan..enkä usko että siihen syyllisyyteen on yhtään lohdutuksen sanaa..yhtään ainoaa sanaa joka minua vakuuttaa…

Tuli muuten mieleeni..olenkohan jo ollut oikeesti niin sanotusti mielenvikainen???olenkohan oikeesti edes järkevien papereissa ollut aikoihin????olenko niin hullu etten tajua sitä itsekkään..olenko synnynäisesti ihan pimee..

Miksi ihmessä olen aina ajatellut niin paljon, istunut lapsena puissa ja maisellut käpyjä ja lehtiä..juossut niityllä yöpuvussa ja kerännyt kukkia..puhunut eläimille ja luonnolle..onko tällaisia ihmisiä jotka muistaa niin hyvin..kaikki lapsuudenmuistot sun muut..mä muistan..siksi ymmärrän lapsia..mutta onko tämä normaalia?????????

 

Vituttaa etukäteen jos tästä tulis kirja-.-joku sanois..toi kuuluu suruun.-.psykoloogit analysois..
– hmm..hyvin herkkä ihminen joka tuntee voimakkaasti..plää plää plää..haistakaa vittu..mä en oo tilasto..en ole kuka vaan..en vittu oo eikä mun lapseni ole vaan yksi joka kuoli..haloo..me ollaan IHMISIÄ:;::meillä on tunteet…onkse niin vitun vaikeeta tajuta???HALOO::vitun ääliöt..en muuta vihaa niin paljon kuin ääretöntä paskanjauhaamista..ja suurta tyhmyyttä..niin suurta tyhmyyttä ettei ne vittu tajua sitä itsekkään.

Onneksi voin edes luottaa yhteen ihmiseen..yhteen ainoaan ihmiseen ihan sadalla..taidan soittaa Päkälle..onneksi jumala loi hänet..luojan kiitos mitä hyvää olen tehnyt että hänet olen ansainnut.???Tuli tosta jaristaki viel mieleen..mä vaikken tunnekkaa koko tyyppii..luotan jotenkin siihen..tiäkste..miehen sanaan voi luottaa..no sanotaan että luotan…90% ja mikä se tyyppi on ihmisenä..se punnitaan myöhemmin…

Nyt mietin..emmää periaatteessa tartte kenekään apua..jos kirjan teen, teen sen itse..mutta luotan nyt jumalaan tai sisäiseen vaistooni..on asioita jotka ei ole minulle kirkastunut vielä…en halua että kukaan hyötyy matusta..ei kukaan muu kuin poika…jos joku niin hän…

En voi ymmärtää yhtä asiaa..miten mun mies voi sanoa että sil o simmonen olo..en voi matun muistiossa kertoa kauniimmin ..mul ei oo käynny mielessänikään..ei nyt..ei todella nyt..toisaalta tuntuu hyvältä kun mun mies alkaa toipua..pekään vaan hautajaisia..jos se romahtaa..koska sillä’ jysähtää???koska kaikki kaatuu päälle???tuleeko siitä muumio??joka vaan kulkee suruissaan..matuhan on aina mielessämme..sen nyt tietää kuka vaan.-.silti..mitä vielä onkaan tulossa..mitä???

Tuleeko tämä ”kirja” Koskaan valmiiksi..tuleeko tähän asiaan koskaan loppua, kun ei ole enää mitään lisättävää??tuleeko koskaan sellainen olo..että kyllästyy asioihin niin, ettei ole enää mitään sanottavaa , lisättävää..
niinhän minä käsittelen asioita..riitoja mitä aikoinaan on ollut..puhun puhun puhun..kunnes asiat lyhenee..ja lopulta vaan toteaa..ettei jaksa jauhaa enää.

En usko..en ikinä tietenkään unohda..tottakai tulee tavallista elämää..erillaista surua..iloakin jopa..sitä on onneksi jo nyt..eikä se tunnu pahalta..
Pojan takia..mutta ne arvet mitkä Poikaan poltettiin sattuu aina minussa..ja vaikka hän ne kätkee..tiedän että kun hänen poika joskus syntyy..hän miettii matua..joka kerta kun hän tulee aikuisena meille ehkä perheensä kanssa..hän miettii matua..tulee miljoonaa tilannetta jossa hän miettii matiasta ja tuntee ehkä jopa huonoa omatuntoa siitä..että aina on tyhjä aukko , aina..jotta hän ei voi täyttää..tunnen hänen tuskan meitä kohtaan..ja jos poikani suree..minun sydämeni itkee..SE ON tuskaa..

Mielessäni käy Maria Angelaa..kummityttöni boliviasta..miten kerron tästä..tuottamatta heille tuskaa..en voi v’älttää sitä..ajatuksissa kävi myös..että haluan auttaa mariaa..opiskeluissa jne..mutta..yhdistys kieltää nostamasta yhteisössä ketään ylemmäksi…enkä tiedä..en tosiaankaan tiedä..adoptio..jaksanko enää olla äiti kympillä????en tiedä..enkä meinaakaan ajatella sitä…todellinen rakkaus on kyetä rakastaa toisen lasta.

Tuli lapseton kaveri mieleeni..jos mä adoptoin..ehkä sekin tajuaa..että toisen lasta voi rakastaa kuin omaansa..se todellakin On mahdollista…

Minä ihmisenä..on tasan kaksi vaihtoehtoa..joko olen enkeli..tai sitten olen niin syntinen että olen ikuisesti kärsivä ..joku piruntapainen..läpensä paha..vittu mitä ajatuksia..

Nyt pitää vaan ajatella poikaa..tsempata ja hoitaa se kundi kuntoon..yrittää lääkitä ne haavat niin hyvin kuin on henkisesti mahdollista…miten senkin teet..tai no tiiän mä …mut silleen..hmm..
Emmää voi 16 vuotiaalle sanoa..mee psykoloogille..tunne että sitä ahdistais..ihan vitusti..sen lääke on nyt ME ja varsinkin Pygmi..kaverit ja tekeminen..Tytölle ostettiin koira..hyvä lääke..oikeesti hyvä..mikä ois se pojan juttu..??MIKÄ????

Hyvä jumala..jos haluat auttaa mua nyt..kerro mikä se juttu ois???PLIIS

9.49
Ukko luki adressit..yritin soittaa mun veljelle..ei vastannut

Näin väläyksen ohjelmasta..se joku mis ne rakensi..nii unelmakämppä…
Arvosteltiin keittiötä.._-oikein toimiva keittiö, jossa paljon säilytystilaa, mitä pitääkin olla !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Oikeesti..tajuan et seo tärkeetä itekki oon nii aatellu..mut kyl periaatteessa asia on niin..ettei kukaan voi sanoa että se on se oikea juttu..se fakta..pitää olla..eikä tartte olla..jos mä oon outo..ehkä oikeesti ei tartte ..keskeytys..puhelu lehdestä…

10:43
Ruoka alkaa ehkä pysymään sisällä..grillattiin eilen ja söin makkaran ja salaattia ja maissin..enkä mennyt paskalle ripuloimaan..

HUH…P soitti ja kutsui meidät heidän pojan hautajaisiin..kiitos jumala..selvempää vastausta ei olisi voinnut saada..
Vaikka itselläni on suru, on vaikeaa tietää miten toimia ettei loukkaa kenenkään tunteita, änkemällä..en halua että P kokis että ängetään heidän surua mässäämään, nehän on erillaiset hautajiset kuitenkin..ei surua voi verrata, ei mitata ei kilpailla..niin sanoi P:kin..ei meidän matiaksen elämä ole vähemmän arvoista kuitenkaan..ja minä haluan kodikkaat hautajaiset..pikkujuttu…joka tuntui hyvältä oli myös se..että sakke kunnioitti suruumme vaateuksella vaikka en perusta vaatteiden päälle..enkä välittänyt että ihmiset tuli missä tuli..ei niillä asioilla ole merkitystä..silti sakken vaateus oli kunnia meille..koittakaa tajuta mitä tarkoitan.

On miljoonaa ajatusta mikä lipuu ohi..en voi olla koneella koko ajan kuitenkaan..ois kiva omata kyky pikakirjoitukseen nyt..pitääkö laitta paperi ja kynä taskuun ja kirjoittaa muistiin ajatuksia..etten vaan unohda..??olen kai niin tehnytkin…

Tarttis mennä suihkuun, juu..en ole unohtanut sitä..pidän huolta itsestäni..en ole vaipunut koomaan..organisoin koko ajan..jopa nyt..omassa surussani..organisoin jopa niin, että muut auttaa minua..ja jätän kaiken täysin luottaen heihin että homma hoituu…ja niin on käynyt..esimerkkinä eilen..K on tunnollinen..tiina ottaa homman hanskaan..ja nyt se On pakko…turhaa stressii on turhaa ottaa nyt..on muutakin tärkeempää..mitä on pakko hoitaa…

Ymmärrän myös senkin että tässä tilassa en välttämättä juuri nyt tajua kaiken merkityksen ja varsinkaan omaa toimintaani..tai sen miksi juuri nyt ajattelen niin kuin ajattelen..(pelkään että ajatukseni katoaa..pitää korputtaa ne)
Niin..siis..isän kolari mistä hän selvisi..auttoi minut ymmärtämään tämän asian..

siitä puheenollen ajatuksiini hiipi ajatus..se että aina sanoin..enkeli suojele häntä edestä , takaa sivulta ja toiselta sivulta..itse lisäsin-.-alta ja päältä..miksen ajatellut matiaksen kohdalla useammin näin..Isä vaan oli niin riskialtis..harmittaa..oiskos se auttanut????Se kaduttaa..

Elämää pitää kuitenkin elää..ei voi koko ajan hokea ja olla huolissaankaan..silloin ei voi elää !!!!!!!!!!!ymmärrän senkin.

Kenellä on kolme pv:n ohjelmassa..lauantai..hautajaiset, sunnuntai hautajaiset maanantai..leikkaus..kysyn vaan !!!!!!!

11.13
suihkusta..
Tiedän että joku suurempi tarkoitus on nyt kaikella..eikä vaan yksi kirja-..tai yksi joku muu juttu..tämä on jotain suurta,..mitä???Mikä se juttu on ???Autanko muita jotka kolarissa menettää läheisen??ehkä..en tiedä..matias aina sanoi..paskaan ei pidä tyytyä..hän keksi yksinkertaisen tavaran ja alkaa tuoda sitä maahan..ja rikastuu…hmm..se on äiti niin helppoa hän sanoi aina..
Tiedän..silti..mikä tää juttu nyt oikein on..se ei ole mitään pientä..siihen en tyydy..tai tiedän ettei se ole niin..kumma juttu..

asiasta toiseen..en ole lukenut yhtään X.n kirjaa..koska sen minkä aloitin oli tylsä !!!!tai ei ollut tarkoitus että luen sen silloin, ja siks toiseksi..miks lukea..onhan hän ihmisenä kehittynyt sen jälkeen..
Jotain siinä tyypissä on..se katsoi mua kun olin kuuntelemassa Dyerin luentoa..ja silloin sekin veti röökii..

no toisaalta miksi miettiä..katsotaan mitä elämä tuo tullessaan…ensin keskityn hautajaisiin..biisit ja runo..ja kukatkin pitää tilata..P:n pojalle…
Apua pitää soitta takas broidille..unohdin..

 

 

ISO VÄLI

 

 

 

Joku minussa sanoo nyt..että se lukee nämä sanat..joten X..anteeksi suoruuteni..en vaan jaksa mielistellä enkä jauhaa paskaa..rehellisyys on se pohja minkä päällä seison..ja se ei tarkoita ettenkä ole elämäni aikan valehdellut..ihan noin niinkuin totuuden nimissä..ups nämä kaksi riviä kuuluu jonnekkin..en jaksa laittaa..käyttäkää järkee..en ole tekninen..kaikkea muuta.

 

13:45

Käytiin viemässä Tiinalle kupit, jutskattiin tiinan kanssa hetki.
Isä kävi hakees röökii aikaisemmin, sekä ostamassa lehden..txt tuli Vanhalta työkaverilta..kauniit sanat..hänen ja minun pojan ikä oli..mun 7pv hänen 16pv..jollen ihan väärin muista..vauvasta asti tunteneet ja oltiin toistemme ristiäisissä..
Tuntuuhan se väärältä, että meillä ei ole poikaa joka kasvaa ja jonka kehitystä saa seurata…en tarkoita sillä että on epäoikeudenmukaista että kenelläkään kavereitteni poikien vanhemmille toivon mitään samaa..ei, ei missään nimessä..silti…siinä on joku paha tunnetila mitä en osaa sanoiksi pukea..ehkä se on ikävä..en tiedä..onkohan itsekästä ajatella näin..poikanihan oli minun iloni..eikai se voi olla itsekästä?

Käskin isän heti sytyttää kynttilän kun palasimme kotiin..turvallisuuden vuoksi se ei voi palaa jollen ole kotona..kynttilän symbooli mulle on kun , herättäis pojan..ja illalla sanoisi hyvää yötä.Mietin mahtaako tytöllä olla edes kynttilää? Ei sillä ole merkitystä mulle..haluankin että poikani henki on vaan kotona..outoja sanoja kirjoitan..tottahan toki matu käy hänenkin luona..silti..omin lapseni edelleen.

Eikä rakkautta rakasta kihlattuaan kohtaan ja se rakkaus mitä hän meitä kohtaan koki voi, eikä pidä verrata..se oli yhtä suurta..syvempää ja erillaista meitä kohtaan..palaava ja uutta tyttöä kohtaan..ääh..en tie meneekö se niinkään..mutta rakkaus on siitä kumma juttu..että sitä vaan riittää..ihme asia..vaikka ois kuinka paljon lapsia..niin ei se kesken lopu ikinä.

Jopa tytöt.Pygmii ja Tyttöä..kohtaan tunnen suurta rakkautta..olenkohan hiukan ominut heidät..??Silti on hyvää että Tytöllä on oma äiti ja isä.-.ja joku joka huolehtii nyt viime kädessä kuitenkin hänestä.

17:28

Ohoijjaa..sain ihme kyllä nukuttua ilman nukahatamislääkkeitä tässä iltapäivällä..isäkin nukkuu edelleen, se on laittanut broilerit uuniin, veden liemikuution kera riisiä varten odottaa..liikkis..
Heräsin ja puhuin paljon tulevista hautajaista , eli P:n pojan ja mitä kukkia ja mitä on sopivaa kirjoittaa nauhaan..en halua riistää huomion  hänen hautajaisista oman surunikaan kautta..parempi on kuin kukaan ei tiedä että meidänkin poika on kuollut..jotenkin vaan ajatus siitä, että ehkä ns.sielut onkin eri asteikossa siellä..niin ainakin luulis X:n kuolema olevan niin lähellä matiaksen, että X:n ehkä pitää Matusta siellä huolta, ja he odottaa siellä meitä.
Mietin voinko laittaa..olisi X kunnia pyytää sinua pitämään matusta huolta..tosin minusta tuntuu että X (hymyn perusteella jonka näin kuvassa) on hyvä tyyppi..tunsinhan vaan hänen isänsä..
Niino kuitenkin..menin röökille kun heräsin..ja yks kaks puuta pitkin tulee orava..onhan niitä täällä ollut, koska yksi pentue syntyi muutama vuosi sitten rikkinäiseen linnunpönttöön..orava tuli ja meni pöntön katolle istumaan..ja oletin että se sukeltaa pönttöön..mutta ei..se jäi tuijottamaan minua..haistoi hajuni ja varsinkin tupakansavun..ja istui siinä vaikka kuinka kauan..puhuin sinin kanssa puhelimessa..lopetin ja soitin P:lle..ja kerroin että se on jo istunut ainakin 5minuuttia ja tuijottanut minua..ja siinä se kökötti..koska en käytä kelloa ja koska olin puhelimessa en voi varmuudella sanoa kuinka kauan se istui..mietin..onko se matu tai X..lopputulos oli että se oli X..

Orava olkoot X:n symbooli..siksi että P kertoi että orava kiersi hautapaikan ja istua kökötti sitten keskelle ruutua..valinta oli heille helppo..
Ajatukseni olkoot nyt näin.-.lohduttaa kenties. P vastasi..itseasiassa he on juuri hautausmaalla..ja puussa on juuri nyt kaksi oravaa…:)matu ja X..tottakai…
siellä tietenkin onkin paljon oravia..täällä ei ole ollut paljon, koska asumme niin, mutta kolme ainakin kaksi siitä pentueesta on jäännyt pörräämään tänne..en näe niitä usein..ja toiseksi..ei ne ole ikinä jäännyt minua tuijottamaan..vaikka minä ihmisenä haisen..noin niinkuin oravan näkökulmasta katsottuna..

haluaisin toki matullekiin konkreettisemman symboolin..mutta en ala niitä väkisin keksimään..en missään nimessä..

tulee jos tulee..tuuli nyt ainakin on yksi..

Maanantai

Yksityisyrittäjän onni on ettei turvaa ole..
tuntuu kuin arki alkaa lapseni, vaikken sinua ole edes hautaan saattanut..kello soi viideltä taas, annan sinun nukkua vielä, enkä sytytä kynttilää.isä vie pojan myöhemmin kouluun..toisaalta arki luo olon siitä että kaikki on niinkuin pitää..minä olen väsynyt..se arkinen väsymys..normaali..kello kuusi on liian aikaista keholleni herätä..seitsemän sopii paremmin..teen näin jotta pääsen vielä hoitamaan asioitasi..ja ehkä joku kopsaa paperisi minulle..ilmaiseksi.,.odotan kuolintodistusta..mistä saa sukuselvityksen..soitan s:lle ja kysyn..
Ois ollut kivaa nukkua..koomaolo…meen kiire

18:07

Olin töissä, ihana nainen otti minulle kopioita matun lääkärilapuista mitä piti jaksaa katsella, en jaksa nyt.,.en jaksa keskittyä.
Laitan kun olen tsekannut yhden laskun , olenko maksanut sen kahteen kertaan, hitto kun lekurin lapussa ei ollut kuin leima, pvm puuttui..shit..no 345 euroa..rahaa se vaan on..

Töissä on jotenkin vaivautunut olo..jotenkin ois ollut parempi ettei kukaan tiedä mitään..toisaalta on parempi ettei salaa mitään.En osaa päättää mikä olisi ollut paras tapa..no kerrottu mikä kerrottu.

havaitsin että hajuherneet alkoi kukkimaan, olin jo menttänyt toivoni..

Kävin kirjakaupassa, hain yhtä kirjaa, kai joku kuolemasta kertova..eipä ollut sitä siellä.
Ostin siis lehden ja ihmettelin mitä mä kaupassa teen.Lähdin autolle ja meinasin rynnätä kadun yli kun näin valokuvausliikeen, ja tein jarrutuksen..huom..juoksin tänään…terveen merkki..
Siellä se oli..se albumi mitä hain, mihin saa kuvan kanteen..maksoi törkeetä..en mieti rahojani laisinkaan vaan ostelen..en ole vilaissutkaan laskupinoa joka ilmeisesti kasvaa..toki isä kehui pientä puhelinlaskua..oma oli törkee niin kuin aina..puhumattakaan seuraavasta.
Sou vatt..
Sisälläni vallitsee pieni väsymys ja iso rauha kuitenkin..olen epänormaalin arkinen minä taas..enkä ole poikaani edes hautaan saattanut..
Toki olen varautunut siihen etten selvästikkään reagoi normaalisti..joten..antaa ajan näyttää mitä tapahtuu..kaipaan tosin itkua..nytten ei itkuta yhtään..ei pienintäkään itkuoloa..ehkä jopa hieman huono omatunto sen takia..no luotan että Matias on nyt viisas, ja tajuaa minua paremmin kuin minä itse..

En tiedä olinko tahallisesti ilkeä tänään mitä en yleensä ole..no ainakin sanoin X:lle..pitäis elää niin että voi kuolla hyvällä omatunnolla..vittu mää oon sika..ei oo ihme että lapseni vietiin..enkä näköjään opi siitäkään..mahdanko palaa helevtissä??kärsiä lopunelämäni löytämättä rauhaa??
Toivon mukaan se ei ottanut itseensä, et se ois mennyt hiukan ohi tavallaan..tai..ajattelenko niin sittenkään? En vanno kai enää ikinä mitään..Ja onko se minun syyni että olen se mikä olen? osittain kyllä ja olenhan aikuinen..pitäis ainakin olla..
kai vittumaisempiakin ihmisiä on olemassa..luulis ainakin.

Matiaksen väsymys vaivaa minua tällä hetkellä..kiukuttaa , syytän hiukan x:ää ja itseäni..kuuluu kai prosessiin työstää tätä surua..

Mä en vittu vaan jaksa yrittää käyttäytyä , mä oon mikä oon..jumalauta..VITTU PERKELE..en tiedä kelle ole vihainen..mutta joku viha piilee ehkä sittenkin todella syvällä..silti tunnen itseni hyvin rauhalliseksi..joku syvempi rauha on sydämessäni..ja mietin, tuleeko se todellinen ikävä koskaan..tulee ja se raastaa kai minut kappaleiksi..tulihan minulla ennenkin matua ikävää vaikkei ollut kuin 25km päässä minusta..ja meinasin tulla hulluksi että se muuttaa..
Toki olisin luonnollisesti sopeutunut siihen..oletan..

Poika meni kouluun, mikä oli hyvä..että on jotain puuhaa..ajatukset hiukan muualla..tuleehan sille väkisinkin niitä yksinäisiä hetkiä eteen ..onneksi Isä on sairaslomalla vielä pitkään..onneksi..huuuh…

Poika jäi muuten yöski M:n luokse, ja oli syönnyt ison määrän ruokaa..kova nälkä ..hyvä..tosi hyvä..

Kävin äsken röökil , tv:stä tuli joku laavapurkaus, joku norjalainen ryhmä kuvas sitä..laihat tummat miehet kaavuissaan katseli ja ihmetteli..tuli mieleen tiina ja mun jutut..
toisissa uskonnoissa juhlitaan toisen kuolemaa..meidän traditiot on niin syvät että meidän kuuluu surra..periaatteessa on ihan hullua syyttää itseään jollei sure..sitä ei vaan kuulu massaan..jos olenkin ollut joku hottentotti edellisessä elämässäni ja minun tapa surra onkin sieltä kotoisin..tai hiukan ristiriidassa tämän maan tapojen mukaan..en tiedä..tuli vaan mieleeni.
Silti..kai kallistun sen puoleen , että ois kiva itkeä..tai kiva ja kiva..helpottavaa..no kai ihminen tekee mitä vaan ajatuksissaan selvitytyäkseen..kyllä se näin on..

Ja pakkohan jonkun on hoitaa asiat..olla vähän äijä..toisaalta kai naiset on aika vahvoja..onhan meidän alkualkujen alusta asti pitänyt ajatella hiukan pidemmälle kuin tuntia eteenpäin..pakko ollut suojella lapsiamme , muuten elämä loppuu..ja vittu meis on voimaa..superpoweria..perkele..ja vittu..kukaan ei mun lapsille tee ikinä mitään..seo niiko iha vaa nii..ja niin se on kai aina ollut..

Toisaalta ois kivaa..jos nyt ajatellaan että ollaan alkukantaisia olentoja..olla niin alkukantainen, että suhtautuisi kuolemaan luonnollisemmin kuin minä ehkä nyt..eihän linnutkaan sure jos poikanen viedään ja joku sen poskeensa pistää..suojelee se niitä viimeiseen asti omalla tavallaan, mutta hyväksyy asiat niin kuin ne tulee ja jatkaa elämistään ja hoivaa jäljelle jääneet poikasensa..ja taatusti tapahtuu niinkin että jollai emolla menee koko poikue..sitä vois miettiä..
Olen siis luonnollinen äiti periaatteessa..tääh..sotii kai yleis/ nyky psykoloogian kanssa..hassuja ajatuksia.

19.12
Tuli K:n kukat.-.valtavat liljat..kauniita..laitoin ne Matun kuvan viekkuun..mahtava tuoksu..

Yritän oppia matiksesta sen minkä itse hänelle opetin..matias oli sovittelija kuitenkin..
Isä otti torkut ja lähti hakemaan kirjastosta tilaamani kirjan..sen mitä en kaupasta löytänyt..saas nähdä mimmonen kirja se on..
olis vaan kiva tietää missä mun rillit mahtaa olla..jopa ne tiimarin lasit on kadoksissa..ei hajuakaan missä ne voi olla..
tsekkasin matiaksen rannekorun , jonka sai rippilahjaksi..pääsi ripiltä 4.8-2002 kuoli 2.8
Naapurinpojat pui peltojaan..tulee nelli koira mieleen joka myös kuoli elokuussa..silloinko sato korjataan meidän huushollissa..näköjään..
No onpahan siellä kaksi koiraakin hänellä seuranaan..raps raps..

Kirjastossa kun olin soitti se nartunomistaja..ilmeisesti sairas nainen..pakko olla..joku vika, tai alkkis..itki että yksi pentu ei kai jää henkiin..mitä se mulle soittaa.?????
Lopulta oli pakko sanoa aika tosi kylmästi..totuus on se, että jotkut kuolee jotkut elää..sille ei vaan voi mitään..soita eläinlääkärille..mä en jaksa nyt yrittää ymmärtää..eikä se auta että hän itkee jotain pentua mulle nyt..ei vaan auta..
En halua pahaa..mutta joku järki hei..ja syytön mä hänen ongelmiin olen..sori vaan

taidan mennä sohvalle odottamaan isää ja kirjaa..koska olkkarissa tuoksuu liljat..kukat on ihania..oikeesti ihania..matu oli oikeassa..koti ilman kukkia ei ole koti..
PikkuS soitti, ois antanut kesäkurpitsaa mehuja sun muita..sanoin vaan että kiitos ajatuksesta mutta en nyt ota, koska en jaksa niitä laittaa, ja menee silloin haaskuun vaan, se vasta pahaa tekee..kunnen muutenkaan laita ruokaa paljon, niin en varsinkaan nyt.

Sielussani tuntuu jo aika hyvältä..kirjoittaminen tekee hyvää..ihan kun ajatukset soluisi ulos eikä jää painamaan..en välitä kirjoitusvirheistä ollenkaan..ymmärrän hyvin itseäni ja se riittää..ja minkä mä sille voin että näppylät on liian lähel toisiaan..ja kiire o kiire..se o luonteeni sormissani niikos..

Mietin edelleen sitä pappia..oliko hyvä juttu vai ei..selvinnee huomenna..
Ainnii..pakko keksiä omalle sekä X.lle se runo..aikaa ei ole kovin paljon..ja se ohjelmajuttu.,..tytöltä sanat oikeesti biisiin ym…kääk

20:06
Ukko toi kirjan, yritin lukee lehtee ilman laseja…katoin piruuttani yöpöydän laatikosta..siellä ne oli.,.enpä ois uskonu..suht looginen paikka..

20:55
Vittu ärsyttää toi äijä..ihan kybällä..vittu haluan olla rauhassa..nii ei..ihan kun se tahallaan ärsyttää mua..aina kun oon puhelimessa sen sisin vaistoaa etten kaipaa häntä, niin silloin sillä on sata asiaa mulle..
Mä en jaksa katella ketään nyt, en puhua en mitään..haluan olla ihan omissa oloissani..en tajua miks vitussa sen pitää laittaa telkkari päälle mistä tulee jotain valmiiksi naurettuja amerikkalaisia paskoja..mua on ne aina ärsyttänyt..varsinkin jollei hän katso sitä..VITTU
Koko homma alkoi kukka kaupassa..itse sanoi että hänen täytyy nähdä kukkia ensin..enneko tietää..ja yks kaks ei ollut mitään väliä ja hän oli kärsimätön..
Myönsi että sitä vituttaa kaikki asiat..jumalauta emmäkää jaksa kaikkea..
Oisin halunnut katsella enkeleitä, niin eihän sitä kiinnostanut vittuakaan..tuu ite..aina pitäis elää niinkuin se haluaa, ja aina ymmärtää..tajuammää et täsä on hermo loppu, jostain syystä..just ko oli hyvä olo..sen ärtymys tarttui.,.ja kun itse kirjoitin, se kyseli jotain vitun tyhmii koko ajan..mua ei vois vittu kiinnostaa nyt mitkään mainoslehtiset tai mitä vittuu se mahtoikaa kysellä koko ajan ja koko ajan häiritsi mua..jos mä kirjoitan..nii antais olla..
Sit se oli varma että auton luovari oli sen kaapissa..mä en ees tie mimmonen seo..
Kömpis ja kaiveli kaappiaan joka o megapieni ja se ei heitä mitään pois..kunnes kysyin minä vuonna se vitun auto oli ostettu..mulla on sentään kaikki mapissa..
Se syytti et mää oon sen ottanu..enkelilampusta putosi yksi lamppu ja se huutaa että koirat ulos.,.
No muistin et auto siirtyi nimiini v.2006..menin mappiin2006 ja siel se vitun paperi oli..
Vittu kyllä kyrpii ja rankasti…ja mun mahaa sattuu kans hiukan..-söin sentään keksejä..mieliteko joka jo oli terveen merkki..ei ne miltään maistunut..ja söin vaan hillon..jaffa keksei..nyy meen saunaan..sanos se..et turhaa täsä o riidellä yhen paperin takia..pitäis turpas kii sit..vitun ääliö !!!!! ensin ärsyttää..ja on mullaki sit oikeus olla ärsyyntynyt..tekis mieli huuutaa…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

13:45

Käytiin viemässä Tiinalle kupit, jutskattiin tiinan kanssa hetki.
Isä kävi hakees röökii aikaisemmin, sekä ostamassa lehden..txt tuli Vanhalta työkaverilta..kauniit sanat..hänen ja minun pojan ikä oli..mun 7pv hänen 16pv..jollen ihan väärin muista..vauvasta asti tunteneet ja oltiin toistemme ristiäisissä..
Tuntuuhan se väärältä, että meillä ei ole poikaa joka kasvaa ja jonka kehitystä saa seurata…en tarkoita sillä että on epäoikeudenmukaista että kenelläkään kavereitteni poikien vanhemmille toivon mitään samaa..ei, ei missään nimessä..silti…siinä on joku paha tunnetila mitä en osaa sanoiksi pukea..ehkä se on ikävä..en tiedä..onkohan itsekästä ajatella näin..poikanihan oli minun iloni..eikai se voi olla itsekästä?

Käskin isän heti sytyttää kynttilän kun palasimme kotiin..turvallisuuden vuoksi se ei voi palaa jollen ole kotona..kynttilän symbooli mulle on kun , herättäis pojan..ja illalla sanoisi hyvää yötä.Mietin mahtaako tytöllä olla edes kynttilää? Ei sillä ole merkitystä mulle..haluankin että poikani henki on vaan kotona..outoja sanoja kirjoitan..tottahan toki matu käy hänenkin luona..silti..omin lapseni edelleen.

Eikä rakkautta rakasta kihlattuaan kohtaan ja se rakkaus mitä hän meitä kohtaan koki voi, eikä pidä verrata..se oli yhtä suurta..syvempää ja erillaista meitä kohtaan..palaava ja uutta tyttöä kohtaan..ääh..en tie meneekö se niinkään..mutta rakkaus on siitä kumma juttu..että sitä vaan riittää..ihme asia..vaikka ois kuinka paljon lapsia..niin ei se kesken lopu ikinä.

Jopa tytöt.Pygmii ja Tyttöä..kohtaan tunnen suurta rakkautta..olenkohan hiukan ominut heidät..??Silti on hyvää että Tytöllä on oma äiti ja isä.-.ja joku joka huolehtii nyt viime kädessä kuitenkin hänestä.

17:28

Ohoijjaa..sain ihme kyllä nukuttua ilman nukahatamislääkkeitä tässä iltapäivällä..isäkin nukkuu edelleen, se on laittanut broilerit uuniin, veden liemikuution kera riisiä varten odottaa..liikkis..
Heräsin ja puhuin paljon tulevista hautajaista , eli P:n pojan ja mitä kukkia ja mitä on sopivaa kirjoittaa nauhaan..en halua riistää huomion  hänen hautajaisista oman surunikaan kautta..parempi on kuin kukaan ei tiedä että meidänkin poika on kuollut..jotenkin vaan ajatus siitä, että ehkä ns.sielut onkin eri asteikossa siellä..niin ainakin luulis X:n kuolema olevan niin lähellä matiaksen, että X:n ehkä pitää Matusta siellä huolta, ja he odottaa siellä meitä.
Mietin voinko laittaa..olisi X kunnia pyytää sinua pitämään matusta huolta..tosin minusta tuntuu että X (hymyn perusteella jonka näin kuvassa) on hyvä tyyppi..tunsinhan vaan hänen isänsä..
Niino kuitenkin..menin röökille kun heräsin..ja yks kaks puuta pitkin tulee orava..onhan niitä täällä ollut, koska yksi pentue syntyi muutama vuosi sitten rikkinäiseen linnunpönttöön..orava tuli ja meni pöntön katolle istumaan..ja oletin että se sukeltaa pönttöön..mutta ei..se jäi tuijottamaan minua..haistoi hajuni ja varsinkin tupakansavun..ja istui siinä vaikka kuinka kauan..puhuin sinin kanssa puhelimessa..lopetin ja soitin P:lle..ja kerroin että se on jo istunut ainakin 5minuuttia ja tuijottanut minua..ja siinä se kökötti..koska en käytä kelloa ja koska olin puhelimessa en voi varmuudella sanoa kuinka kauan se istui..mietin..onko se matu tai X..lopputulos oli että se oli X..

Orava olkoot X:n symbooli..siksi että P kertoi että orava kiersi hautapaikan ja istua kökötti sitten keskelle ruutua..valinta oli heille helppo..
Ajatukseni olkoot nyt näin.-.lohduttaa kenties. P vastasi..itseasiassa he on juuri hautausmaalla..ja puussa on juuri nyt kaksi oravaa…:)matu ja X..tottakai…
siellä tietenkin onkin paljon oravaia..täällä ei ole ollut paljon, koska asumme niin, mutta kolme ainakin kaksi siitä pentueesta on jäännyt pörräämään tänne..en näe niitä usein..ja toiseksi..ei ne ole ikinä jäännyt minua tuijottamaan..vaikka minä ihmisenä haisen..noin niinkuin oravan näkökulmasta katsottuna..

haluaisin toki matullekiin konkreettisemman symboolin..mutta en ala niitä väkisin keksimään..en missään nimessä..

tulee jos tulee..tuuli nyt ainakin on yksi..

Maanantai

Yksityisyrittäjän onni on ettei turvaa ole..
tuntuu kuin arki alkaa lapseni, vaikken sinua ole edes hautaan saattanut..kello soi viideltä taas, annan sinun nukkua vielä, enkä sytytä kynttilää.isä vie pojan myöhemmin kouluun..toisaalta arki luo olon siitä että kaikki on niinkuin pitää..minä olen väsynyt..se arkinen väsymys..normaali..kello kuusi on liian aikaista keholleni herätä..seitsemän sopii paremmin..teen näin jotta pääsen vielä hoitamaan asioitasi..ja ehkä joku kopsaa paperisi minulle..ilmaiseksi.,.odotan kuolintodistusta..mistä saa sukuselvityksen..soitan s:lle ja kysyn..
Ois ollut kivaa nukkua..koomaolo…meen kiire

18:07

Olin töissä, ihana nainen otti minulle kopioita matun lääkärilapuista mitä piti jaksaa katsella, en jaksa nyt.,.en jaksa keskittyä.
Laitan kun olen tsekannut yhden laskun , olenko maksanut sen kahteen kertaan, hitto kun lekurin lapussa ei ollut kuin leima, pvm puuttui..shit..no 345 euroa..rahaa se vaan on..

Töissä on jotenkin vaivautunut olo..jotenkin ois ollut parempi ettei kukaan tiedä mitään..toisaalta on parempi ettei salaa mitään.En osaa päättää mikä olisi ollut paras tapa..no kerrottu mikä kerrottu.

havaitsin että hajuherneet alkoi kukkimaan, olin jo menttänyt toivoni..

Kävin kirjakaupassa, hain yhtä kirjaa, kai joku kuolemasta kertova..eipä ollut sitä siellä.
Ostin siis lehden ja ihmettelin mitä mä kaupassa teen.Lähdin autolle ja meinasin rynnätä kadun yli kun näin valokuvausliikeen, ja tein jarrutuksen..huom..juoksin tänään…terveen merkki..
Siellä se oli..se albumi mitä hain, mihin saa kuvan kanteen..maksoi törkeetä..en mieti rahojani laisinkaan vaan ostelen..en ole vilaissutkaan laskupinoa joka ilmeisesti kasvaa..toki isä kehui pientä puhelinlaskua..oma oli törkee niin kuin aina..puhumattakaan seuraavasta.
Sou vatt..
Sisälläni vallitsee pieni väsymys ja iso rauha kuitenkin..olen epänormaalin arkinen minä taas..enkä ole poikaani edes hautaan saattanut..
Toki olen varautunut siihen etten selvästikkään reagoi normaalisti..joten..antaa ajan näyttää mitä tapahtuu..kaipaan tosin itkua..nytten ei itkuta yhtään..ei pienintäkään itkuoloa..ehkä jopa hieman huono omatunto sen takia..no luotan että Matias on nyt viisas, ja tajuaa minua paremmin kuin minä itse..

En tiedä olinko tahallisesti ilkeä tänään mitä en yleensä ole..no ainakin sanoin X:lle..pitäis elää niin että voi kuolla hyvällä omatunnolla..vittu mää oon sika..ei oo ihme että lapseni vietiin..enkä näköjään opi siitäkään..mahdanko palaa helevtissä??kärsiä lopunelämäni löytämättä rauhaa??
Toivon mukaan se ei ottanut itseensä, et se ois mennyt hiukan ohi tavallaan..tai..ajattelenko niin sittenkään? En vanno kai enää ikinä mitään..Ja onko se minun syyni että olen se mikä olen? osittain kyllä ja olenhan aikuinen..pitäis ainakin olla..
kai vittumaisempiakin ihmisiä on olemassa..luulis ainakin.

Matiaksen väsymys vaivaa minua tällä hetkellä..kiukuttaa , syytän hiukan x:ää ja itseäni..kuuluu kai prosessiin työstää tätä surua..

Mä en vittu vaan jaksa yrittää käyttäytyä , mä oon mikä oon..jumalauta..VITTU PERKELE..en tiedä kelle ole vihainen..mutta joku viha piilee ehkä sittenkin todella syvällä..silti tunnen itseni hyvin rauhalliseksi..joku syvempi rauha on sydämessäni..ja mietin, tuleeko se todellinen ikävä koskaan..tulee ja se raastaa kai minut kappaleiksi..tulihan minulla ennenkin matua ikävää vaikkei ollut kuin 25km päässä minusta..ja meinasin tulla hulluksi että se muuttaa..
Toki olisin luonnollisesti sopeutunut siihen..oletan..

Poika meni kouluun, mikä oli hyvä..että on jotain puuhaa..ajatukset hiukan muualla..tuleehan sille väkisinkin niitä yksinäisiä hetkiä eteen ..onneksi Isä on sairaslomalla vielä pitkään..onneksi..huuuh…

Poika jäi muuten yöski M:n luokse, ja oli syönnyt ison määrän ruokaa..kova nälkä ..hyvä..tosi hyvä..

Kävin äsken röökil , tv:stä tuli joku laavapurkaus, joku norjalainen ryhmä kuvas sitä..laihat tummat miehet kaavuissaan katseli ja ihmetteli..tuli mieleen tiina ja mun jutut..
toisissa uskonnoissa juhlitaan toisen kuolemaa..meidän traditiot on niin syvät että meidän kuuluu surra..periaatteessa on ihan hullua syyttää itseään jollei sure..sitä ei vaan kuulu massaan..jos olenkin ollut joku hottentotti edellisessä elämässäni ja minun tapa surra onkin sieltä kotoisin..tai hiukan ristiriidassa tämän maan tapojen mukaan..en tiedä..tuli vaan mieleeni.
Silti..kai kallistun sen puoleen , että ois kiva itkeä..tai kiva ja kiva..helpottavaa..no kai ihminen tekee mitä vaan ajatuksissaan selvitytyäkseen..kyllä se näin on..

Ja pakkohan jonkun on hoitaa asiat..olla vähän äijä..toisaalta kai naiset on aika vahvoja..onhan meidän alkualkujen alusta asti pitänyt ajatella hiukan pidemmälle kuin tuntia eteenpäin..pakko ollut suojella lapsiamme , muuten elämä loppuu..ja vittu meis on voimaa..superpoweria..perkele..ja vittu..kukaan ei mun lapsille tee ikinä mitään..seo niiko iha vaa nii..ja niin se on kai aina ollut..

Toisaalta ois kivaa..jos nyt ajatellaan että ollaan alkukantaisia olentoja..olla niin alkukantainen, että suhtautuisi kuolemaan luonnollisemmin kuin minä ehkä nyt..eihän linnutkaan sure jos poikanen viedään ja joku sen poskeensa pistää..suojelee se niitä viimeiseen asti omalla tavallaan, mutta hyväksyy asiat niin kuin ne tulee ja jatkaa elämistään ja hoivaa jäljelle jääneet poikasensa..ja taatusti tapahtuu niinkin että jollai emolla menee koko poikue..sitä vois miettiä..
Olen siis luonnollinen äiti periaatteessa..tääh..sotii kai yleis/ nyky psykoloogian kanssa..hassuja ajatuksia.

19.12
Tuli K:n kukat.-.valtavat liljat..kauniita..laitoin ne Matun kuvan viekkuun..mahtava tuoksu..

Yritän oppia matiksesta sen minkä itse hänelle opetin..matias oli sovittelija kuitenkin..
Isä otti torkut ja lähti hakemaan kirjastosta tilaamani kirjan..sen mitä en kaupasta löytänyt..saas nähdä mimmonen kirja se on..
olis vaan kiva tietää missä mun rillit mahtaa olla..jopa ne tiimarin lasit on kadoksissa..ei hajuakaan missä ne voi olla..
tsekkasin matiaksen rannekorun , jonka sai rippilahjaksi..pääsi ripiltä 4.8-2002 kuoli 2.8
Naapurinpojat pui peltojaan..tulee nelli koira mieleen joka myös kuoli elokuussa..silloinko sato korjataan meidän huushollissa..näköjään..
No onpahan siellä kaksi koiraakin hänellä seuranaan..raps raps..

Kirjastossa kun olin soitti se nartunomistaja..ilmeisesti sairas nainen..pakko olla..joku vika, tai alkkis..itki että yksi pentu ei kai jää henkiin..mitä se mulle soittaa.?????
Lopulta oli pakko sanoa aika tosi kylmästi..totuus on se, että jotkut kuolee jotkut elää..sille ei vaan voi mitään..soita eläinlääkärille..mä en jaksa nyt yrittää ymmärtää..eikä se auta että hän itkee jotain pentua mulle nyt..ei vaan auta..
En halua pahaa..mutta joku järki hei..ja syytön mä hänen ongelmiin olen..sori vaan

taidan mennä sohvalle odottamaan isää ja kirjaa..koska olkkarissa tuoksuu liljat..kukat on ihania..oikeesti ihania..matu oli oikeassa..koti ilman kukkia ei ole koti..
PikkuS soitti, ois antanut kesäkurpitsaa mehuja sun muita..sanoin vaan että kiitos ajatuksesta mutta en nyt ota, koska en jaksa niitä laittaa, ja menee silloin haaskuun vaan, se vasta pahaa tekee..kunnen muutenkaan laita ruokaa paljon, niin en varsinkaan nyt.

Sielussani tuntuu jo aika hyvältä..kirjoittaminen tekee hyvää..ihan kun ajatukset soluisi ulos eikä jää painamaan..en välitä kirjoitusvirheistä ollenkaan..ymmärrän hyvin itseäni ja se riittää..ja minkä mä sille voin että näppylät on liian lähel toisiaan..ja kiire o kiire..se o luonteeni sormissani niikos..

Mietin edelleen sitä pappia..oliko hyvä juttu vai ei..selvinnee huomenna..
Ainnii..pakko keksiä omalle sekä X.lle se runo..aikaa ei ole kovin paljon..ja se ohjelmajuttu.,..tytöltä sanat oikeesti biisiin ym…kääk

20:06
Ukko toi kirjan, yritin lukee lehtee ilman laseja…katoin piruuttani yöpöydän laatikosta..siellä ne oli.,.enpä ois uskonu..suht looginen paikka..

20:55
Vittu ärsyttää toi äijä..ihan kybällä..vittu haluan olla rauhassa..nii ei..ihan kun se tahallaan ärsyttää mua..aina kun oon puhelimessa sen sisin vaistoaa etten kaipaa häntä, niin silloin sillä on sata asiaa mulle..
Mä en jaksa katella ketään nyt, en puhua en mitään..haluan olla ihan omissa oloissani..en tajua miks vitussa sen pitää laittaa telkkari päälle mistä tulee jotain valmiiksi naurettuja amerikkalaisia paskoja..mua on ne aina ärsyttänyt..varsinkin jollei hän katso sitä..VITTU
Koko homma alkoi kukka kaupassa..itse sanoi että hänen täytyy nähdä kukkia ensin..enneko tietää..ja yks kaks ei ollut mitään väliä ja hän oli kärsimätön..
Myönsi että sitä vituttaa kaikki asiat..jumalauta emmäkää jaksa kaikkea..
Oisin halunnut katsella enkeleitä, niin eihän sitä kiinnostanut vittuakaan..tuu ite..aina pitäis elää niinkuin se haluaa, ja aina ymmärtää..tajuammää et täsä on hermo loppu, jostain syystä..just ko oli hyvä olo..sen ärtymys tarttui.,.ja kun itse kirjoitin, se kyseli jotain vitun tyhmii koko ajan..mua ei vois vittu kiinnostaa nyt mitkään mainoslehtiset tai mitä vittuu se mahtoikaa kysellä koko ajan ja koko ajan häiritsi mua..jos mä kirjoitan..nii antais olla..
Sit se oli varma että auton luovari oli sen kaapissa..mä en ees tie mimmonen seo..
Kömpis ja kaiveli kaappiaan joka o megapieni ja se ei heitä mitään pois..kunnes kysyin minä vuonna se vitun auto oli ostettu..mulla on sentään kaikki mapissa..
Se syytti et mää oon sen ottanu..enkelilampusta putosi yksi lamppu ja se huutaa että koirat ulos.,.
No muistin et auto siirtyi nimiini v.2006..menin mappiin2006 ja siel se vitun paperi oli..
Vittu kyllä kyrpii ja rankasti…ja mun mahaa sattuu kans hiukan..-söin sentään keksejä..mieliteko joka jo oli terveen merkki..ei ne miltään maistunut..ja söin vaan hillon..jaffa keksei..nyy meen saunaan..sanos se..et turhaa täsä o riidellä yhen paperin takia..pitäis turpas kii sit..vitun ääliö !!!!! ensin ärsyttää..ja on mullaki sit oikeus olla ärsyyntynyt..tekis mieli huuutaa…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katselin ohjelmaa missä mies metsästi kotkan avulla. Seurasin miten hän opetti kotkaansa. Toisaalta hän pelasti sen kotkan ensin, koska paikalliset halusivat sen tappaa , koska saalisti heidän lampaitaan.

Näytettiin myös miten hän hakia pojalleen kotkanpoikasen pesästä, ja opetti omaa poikaa kotkien saloihin.

Ohjelman lopussa mies istuu vajassa ja puhuu kauniisti kotkalleen. Hän kiittää yhteisistä metsästysretkistä ja toivoo linnun pitävän hänestä. Miehen poskella valuu kyynel, koska hän on päättänyt päästää lintunsa vapauteen.

Hän pelasti sen ensin tavallaan, opetti, metsästi yhdessä , opetti vielä oman poikansankin seuraamaan omia jalanjälkiään pojan kotkan kanssa.

Mutta hän myös halusi oman kotkansa saada lisää jälkeläisiä, elää omaa vapaata kotkan elämää.

Melkein itkin miehen puolesta samalla kun itkin siitä hyvyydestä. Tunsin samalla  kiitollisuutta että joku on niin epäitsekäs että luopuu jostain minkä eteen on tehnyt töitä. Vaikka ohjelman aikana tunsin suruakin linnun puolesta joka oli vangittuna, ja istui usein huppu päässään, ohjelman jatko sai hyväksyntäni.

Siinä kun mies päätti vapauttaa linnun, aloin miettimään Matua.

Peilasin koko meidän yhteisen elämämme tähän ohjelmaan. En nyt vieläkään ole oikein sisäistänyt tätä täysin koska ajatus syntyi tänään. On oltava epäitsekäs ja tavallaan päästä Matu menemään.

Olen ajatellut tätä asiaa ennen niin, etten hyväksy Matun kuolemaa, mutta halunut uskoa että ehkä sitten kun itse kuolen saan selitykseni vihdoinkin, miksi näin piti tapahtua juuri meidän perheelle.

Se etten ikinä saisi vastausta on ehkä ahdistavin ajatus.

Tuntuu kun väännän ja käännän kaikesta aina selityksiä. Ei se onneksi ihan niinkään ole. Ennemminkin haluan kai kehittyä ihmisenä , jos Matun kuolema on se hinta, minua surettaa, koska mikään minussa tai elämässäni ei ole poikani hengen arvoista.

Mutta omin voimin, omalla hinnallani, yritän päästä eteenpäin ja ymmärtää itseäni paremmin. Haluan ehdottomasti olla parempi ihminen kuin mitä olen. Haluan oppia omasta kehostani ja mitä sille on minulle kerrottavaa, uskoa siihen, oppia ja todistaa jotain itseäni varten.

Haluan myös luottaa kehooni joka myöskin tarkoittaa ajatuksiini. Haluan oppia olla hermostumatta, ja luottaa että toimimalla tai ajattelemalla määrätyllä tavalla kaikki järjestyy.

Haluaisin kokea jotain joka toisi hyvän olon ja varmuuden itselleni , että Matias on nyt paremmassa paikassa, paremmassa suojeluksessa, haluan saada tunteen että tämä jos joku oli Matulle parasta. Tiedän että sekin täydellisyys on kaukana. Sen olen oppinut että kaikki on itsessäni, mutta minä olen silti vaan todella pieni ihminen .

Hyvän matkan olen edennyt mutta liian kaukana kuitenkin.

Tänään oli hyvä päivä. Minähän olen tavallaan pojan kuoleman jälkeen sulkeutunut kotiini. Uskomatonta koska olen todella sosiaalinen ihminen ja rakastan ihmisiä ja heidän tarinoita. Olen melkein aina ollut asiakaspalvelussa. Monet muistot olen kerännyt sydämeeni josta voin ammentaa iloja vielä monien vuosien jälkeen tapahtumista.

Nykyinen työni joka siis on pelkkää tuurausta on ihan superkivaa ja hieman haikeana luulen vaan ettei jatkoa tule ja totuus on se että töitä vaan on pakko kehittää koska työvuosia kuitenkin on vielä ennen eläkeikää.

Niin kuin olen toitottanut monen kertaa uskon oikean oikeasti että kaikilla on joku tarkoitus täällä. Olen hyvinkin ristiriitainen ihminen, kun yhtenä päivänä uskon sitä ja toisena päivänä olen eri mieltä. Mutta Matun kuolemaa en vaan voi ajatella että sillä on joku tarkoitus. Olen kovin yrittänyt analysoida itseäni niin kuin aina teen. Haen aina itsestäni viat ensin ja vasta sitten muista. Kun totean olevani oikeassa tai ainakin koen sen niin, pidän siitä kiinni.

En tiedä enkö ole hyväksynyt Matun kuolemaa. Mutta minusta ei vaan ole oikein että lapsia kuolee. Ei ole oikein että on lapsia jotka sairastaa vakavasti ja joutuu kärsimään vaikka mistä hoidoista, kivuista ja kaikkea joka särkee kenen vaan äidin sydämen.

Mutta hyvään päivään. On melkein uskomatonta kun olen maannut täällä viikon kotona poistumatta tai edes nenääni ulos laittanut. Kaupassa kävin , mutta eipä täällä maaseudulla ainakaan mitään shoppailla sen enempää ja työttömän on aika turhaa edes haaskata rahojaan turhuuksiin. No en valita.Mutta aika tylsää on ollut välillä ja tuntuu hassulta vaan odottaa töihin pääsyä. BINGO.

Hyvä asia ja niitä pitää oikeasti aina hakea on se, että edes odotan työpäivääni tai on niitä ensi viikolla kaksi 😀 YEEE

Kun alkaa mennä usko ja salakavalasti alkaa vajoamaan epäuskon pariin, aloin funtsiin mitä oikein pelkään.

Totesin että kuoleman jälkeinen voimattomuus, masennus, elämänilon kadottaminen pelottaa. Tiedän mitä se on kunnei näe valoa, kun jää liikaa aikaa olla omien ajatustensa kanssa.

Eikö ole hassua miten töissä harmittelee kun vapaat on niin lyhyitä ettei mukamas ehdi mitään tekemään, ja sitten kun sitä aikaa on, ei saa mitään aikaiseksi.

No minulla oli onni saada liput osaava nainen messuille. Kolme naista suuntasimme eri osastoja katselemaan. Oli yllättävän vähän näytteilleasettajia. Mutta mukana oli aivan ihanat kaverit, ja me teimme päivästä itse hyvän. Olen aikoinani itse ollut vastaavassa tilanteessa pettynyt ja harmitellut asioita jälkeenpäin.

Pikkarainen on hauska tyyppi jonka nauru on herkässä. Haahuiltiin paikasta toiseen, koitimme vaatteita, katseltiin ja ihmeteltiin vaikka mitä. Paras oli jäätelömyyjä joka ilmeisesti ei kuullut kauhean hyvin, mutta lopulta saimme jäätelömme. Tosin hiukan oksetti kun naisen suunpielissä oli jotain valkoista mömmöä, oli pakko kääntää katse pois. Enkä syönnyt sitä vohvelia ! Hui puistatta vieläkin.

Katsoimme muotinäytöksen, ja minä löysin itselleni pipon.

On muuten ihan eri asia koittaa pipojakin kun on kaksi makutuomaria mukana. Muuten ehkä olisi jättänyt pipon siihen . En ole oikea ostajatyyppiä koska tavaraa on ihan liikaa kotona kaapit täynnä. Mutta pipo oli kiva ja hyödyllinen. Miehelleni löytyi ihme kyllä kynsikkäät. Ja purkinkannen avaajan koska mieheni kädet on kolarista ihan paskana.

Hyvän päivän jälkeen päätimme mennä syömään. Kaikki oltiin tyytyväisiä ruokaamme joten ravintolan valinta oli ihan nappijuttu. Yleensä minusta aina tuntuu että kaverit löysi parhaan vaihtoehdon, nyt olin onneksi enemmän kuin tyytyväinen.

Tällainen päivä on ihan normia jollekkin, mutta minulle se on yleellisyyttä, enkä edes haluaisi mitään ihmellisempää. En edes jaksaisi. Ärsyttää oikein kun olen niin saamaton ja jään helpolla tänne himaan. Viimeksi kun piti mennä nukahdin 🙁

Nyt ehdotin kaverille että voisin tulla joku päivä ratsastamaan. Hyvää tekee hevosille ja varsinkin minulle. Toivon mukaan se helpottaa kaverinkin arkea sillä että joku edes liikuttaa vapaaehtoisesti.

Toivon mukaan saan sen aikaiseksi siis..

Kotona heittäydyn sohvalle ja otan läppärin esille. Löydän artikkelin sairaasta tytöstä jonka olen lukenut aikaisemminkin, mutta luen sen uudelleen ja onneksi totean tytön olevan vielä hengissä. Taas peilaan omaa päivääni siihen perheeseen, jonka elämä on kaikkea mikä liittyy sairauteen. Vaikka itse on kokenut sen kamalimman asian , eli lapsen kuoleman, säälin perhettä. Mietin miten aina tavallaan suren muiden surua enemmän kuin omaani. Onko se edistymistä? Olenko jotenkin ymmärtänyt että Matu on kuollut ihan 100% sesti?

Olenko hyväksynyt sen? Sormet pysähtyy ja mietin, enkä tiedä mitä ajatella. yritän olla rehellinen itselleni, koska se on ainoa pohja mun elämälle. Sen verran olen kai ymmärtänyt etten enää usko että Matu ilmestyisi. Joo siitä olen varma. Täysin varma.

Mutta en vaan voi hyväksyä sitä asiaa täysin. Kyllä luonto on tehnyt asiat niin että nuoret jälkeläiset jatkaa siihen mihin me jäimme.

Muistatteko klipin missä koiraemo hakee pentunsa palavasta talosta ja saa itse palovammoja. Niin se vaan on, että me äidit omaamme vaan sen vaiston, lapsi on pelastettava hinnalla millä hyvänsä, ja sen takia luulen etten vaan tule koskaan sanomaan että hyväksyn sitä asiaa että Matu kuoli.

Pystyn hyväksymään ettei minulla ole töitä. Vaikka kuinka tykkään olla siellä, koen sen silloin niin että minun aika on nyt vaan loppu. Olen oppinut sen mitä piti oppia siellä. Tai joku on oppinut minusta jotain , mutta turhaa se aika ei ole ollut. Nyt tarkoitan muuta kuin työn oppimista. Ymmärsin miksi yrittäjät usein vetkuttaa yrityksen myymistä vaikka se ei olisi taloudellisesti järkevää. Ei se aina ole niin kuin lehdissä lukee että on toivo.

Minä olen jäänyt roikkumaan tavistöihin siksi koska pidän työstä. En halua jättää hyviä tyyppejä ja kivoja juttuja kohdataakseni ehkä liian tavallisen työpaikan tulevaisuudessa. Sama se on yrittämisessäkin, osaat työsi, se on tuttua ja turvallista henkisesti. Minulla oli mahtavia asiakkaita.  Kunnes tulee SE olo. Vasta silloin on henkisesti valmis etenemään.

On asia mikä hyvänsä , se sisältää prosesseja. Ja tätä sovellan ymmärtääkseni omaa suruanikin paremmin. Olen sitten oikeassa tai väärässä jonkun mielestä, sillä ei ole mitään väliä.

Pääasia on että koet itse olevasi viisas, koska itseäsi sinä autat parhaiten. Olet oikeasti itsesi pelastaja.

Tämä hyvä päivä oli hyvä koska me teimme siitä hyvän. Minä olen valmis jatkamaan eteenpäin , koska olen hyväksynyt ettei töitä enää ole, hyväksynyt etten oikeasti vaan halua pärjätä näin, olen päättänyt että olen saanut tehtäväni suoritettua , olen valmis luopumaan turvastani ja mennä kohti riskejä. Pelkään paskoja pomoja, paskoja työjuttuja, mutta mihinkään ei tarvitse jäädä. Tajusin että voin siirtyä eteenpäin ihan niin kauna kun haluan.

Mä näen jopa paljonkin hyviä mahdollisuuksia mitä kannattaisi kohdata. Ottaa riskejä ja koittaa.

Niin miksei surussakin voisi uskaltaa ottaa riskin.

Ota riski ja koita olla menemättä yhden päivän hautausmaalle, jos siis käyt viis kertaa päivässä niin kuin minä tein alussa. Koita ja katso mitä siitä seuraa. Pääset sinne ihan vaikka heti jos alkaa ahdistaa. Sinä päätät mitä teet. Mieti miltä tuntui. Minä kävin yölläkin yksin hautausmaalla, eikä kukaan olisi voinut minua estää. Olkoot kuinka epänormaalia hyvänsä , olkoot ihmiset mitä mieltä tahansa. SOOOOU???

Koita miltä tuntuu tehdä asioita jotka tuntuu olevan ristiriidassa ajatustesi kanssa. Mieti superhyper rehellisesti koko juttu läpi kerta toisen jälkeen ja ota riski ja kokeile. Aina voi palata surussa takaisin ja toimia niin kuin on ennenkin tehnyt.

On minullakin asioita mitä en tekis vieläkään. On asioita jotka hieman kalvaa ja aiheuttaa huonoa omatuntoa vieläkin. Mutta kun mietin superhyper rehellisesti , selvisin siitäkin. Monet ongelmani on ainakin minulle vaan omassa päässäni.

Minä haluan että Matun hauta on aina tip-top kunnossa. En halua vanhoja kynttilöitä lojuvan siellä, en halua että kukat on täynnä kuivia lehtiä, en halua rikkaruohojen kasvavan.

Minulla on kiviä ja paljon. Pesin jokaikisen kiven. Kasasin niitä , pesin, huuhtelin , revin rikkaruohoja, asetin kaikki uudelleen. Vaihdoin kukkia monta kertaa vuodessa. Tänä vuonna ostin keväällä kukan jonka vaihdoin vasta muutamia päiviä sitten. Hauta oli täynnä lehtiä. Nostin jokaikisen kiven, mutta en pessyt niitä. En tuonnut enkeleitä kotiin, enkä pessyt niitäkään. En tuonnut vesipulloa, pesuainetta, pesusieniä haudalle. Minulla oli vaan pieni lapio ja uudet kukat.

Olin onnellinen uusista kukista koska niitä ei ollut vielä ollut siellä. En halunut kanervia, callunoita tai mitään mitä on ollut ennenkin.

Eikö ole aika turhaa ja tyhmää että poden vieläkin huonoa omatuntoa siitä etteä ”laiminlöin” haudan tänä vuonna, vaikka siellä on todella kaunista tällä hetkellä?

Minä säälin jopa muiden ihmisten hautoja. Olen vienyt eräälle haudalle jopa kynttilöitä monena vuonna koska siellä harvemmin palaa koskaan kynttilöitä. Olen säälinyt täysin tuntemattoman vainajan hautaa. Olen oikeasti tuntenut itseni hyväksi kun olen sytyttänyt sinne kynttilän. Kuka oikeasti miettii näin hullusti kuin minä? Jotenkin vaan ajattelin niin että se vainaja on ansainnut kynttilän siinä missä minunkin pojan haudalla palaa kynttilä.

Yksi traumoistani oli myös se että halusin että siellä palaa aina kynttilä. Juoksin kuin hullu sytyttämässä kynttilöitä. Laskin homman niin että itse hautakivessä on paikka mihin laittaa kynttilän, mutta lisäsin vielä’ lyhdyn. Jos jommasta kummasta sammui , edes toisessa paloi kynttilä.

Ei sillä ole merkitystä palaako siellä kynttilä vai ei. Mutta sillä on merkitys mitä minä itse siitä ajattelen. En minäkään aina mieti kaikkien hautojen kohdalla etteikö niitä hoidettaisi.

Moni on ottanut hautapalvelun. Niihin laitetaan sitten samat kukat kaikille. Se olisi minulle täysin katastrooffi, että joku vaan laittaisi urakalla kukkia , suit sait vaan ja siinä olisi särkynyt sydän ja joku harmaa hörhö. Ei ei, ei tulisi kuuloonkaan. Ei vielä ainakaan. Ei hitto miten koko ajatuskin ahdistaisi minua.

Mua stressa jo se että kun kuolen, niin onko pojalla aikaa oikeasti miettiä mitä tänä vuonna istutetaan, tai ostaako vaan tavan vuoksi niitä hitsin kanervia. Miksi ajattelen näin. Koska minä ajattelen niin että osoitan rakkauteni pojalleni sillä että mietin tarkkaan mitä istutan. Minä uhraan aikaani pesemällä kiviä, juoksen sytyttämässä kynttilöitä teen sitä ja tätä. Ihan siksi koska koen olevani parempi äiti. Minä olen emo, joka ei voi hoitaa lastaan millään muulla tavalla enää. Hoidan lastani ja annan aikaani. En voi kyläillä, en voi soittaa. Jos poika eläisi minulla menisi enemmän rahaa, minulla menisi enemmän aikaa, toivoisin häntä kylään ja laittaisin ruokaa, miettisin joululahjoja. Siksi minulle on yks hailee mitä minun kukkani maksaa. Minulla tulee aina olemaan rahaa kukkasiin.

Mutta fakta on sekin, ettei kaikki ajattele näin. Joku voi pitää minua hulluna. Joku oikeasti ajattelee että on hitsin hienoa palvelua kun saa ottaa kukkasenistujan ja kastelijan , niin ettei tarvitse itse tehdä mitään.

Kaikki mitä ajatellaan, lähtee itsestämme, säännöt teemme itse. Jostain kumman syystä päätin alussa etten ota stressiä haudasta. Päätin etten syytä itseäni jollen käy haudalla. Silti kävin. Mutta silti oli myös ajatus päässäni ettei minun tarvitse .

Muistan ekan kerran kun olin niin loppu kun olla ja voi, oli kamala ilma. Ja minä ajoin hautausmaan ohi. Jessus miten sitä asiaa mietin sängyssä. Tottahan toki ryntäsin haudalle seuraavana päivänä hyvittääkseni tätä suurta syntiäni.

Pikkarainen sanoi että tämä oli erilainen blogi. Hän on toki hyvin hienotunteinen , mitä en olisi toivonut. Mutta se riitti että se on erilainen. Hyvä siis..Hyvä monestakin asiasta. Hyvä koska jos joku tavis pitää mua hulluna , mutta sitten taas jos ”ME” jotka olemme menettäneet kokee että nää kaikki vääntöni on hyviä, ollaan oikealla tiellä ja se sitäpaitsi vahvistaa sen, etten ole ainoa joka miettii asioita ja kaikkea hulluakin. JOS taas tulee ahaa-elämys..sehän on kaikesta parasta. JOS joku hiffaa jotain, tunnistaa itsensä tai ihan mitä tahansa joka parantaa jotain, tuo edes hitusen verran uskoa, toivoa, tai lohdutusta. Silloin ollaan vaan todistettu että ”hullujakin ” tarvitaan.

Se ketä on lukenut alusta asti eli alhaalta, muistaa miten minua pelotti tämä blogi. Mutta jotenkin vaan tuntui kun olisin Matulle tämän velkaa. Jotenkin kirja olisi tuntunut turvallisemmalta. Mietin pelottaako se, että tavallaan paljastan kuinka todellakin outo olen, tai hullu, tai vaikka mitä kauheeta. Kun kopsasin kolme päivää päiväkirjasta, en saanut edes unta kun kelasin. Tultiin tavallaan liian iholle. Yhden lauseen poistin ja se oli kunnioituksesta Matua kohtaan , ja siitä etten ikinä halua että kukaan voi mässäillä mun pojan kuolemalla. Halunkin jotain ihan omaa.

Voi miten minä sitä poikaa rakastin. Miten ylpeä hänestä olin. Miten pehmeä iho hänellä olikaan. Miten ihan nauru. Olin maailman onnellisin äiti. Miten minun sydämeni kaipaakaan häntä niin, niin niiiin paljon.

Silti vaikka tiedän monen ajattelevan omasta lapsestaan ihan samaa, vaikka kyyneleet tulee silmiin ikävästä, uskon heidän kaikkien siellä jossain toivovan meille ihan kaikkea hyvää, he haluaa kuulla meidän naurun vielä..Tässä kohtaa kai voi sanoa että on oltava vahva ja pyrkiä saada lapsemme onnellisiksi jotta voivat olla ylpeitä meistä täällä.

Tsemppiä kaikille leijonaemoille ja iseille <3

 

 

 

 

 

 

Nyt on raukea ja syvä suru ystäväni puolesta laskeutui ja muutti kehoni oudoksi ja hiljaiseksi.  Istuin kun saan viestin meseen jossa ihana ystävä vuosien takaa ottaa yhteyttä. Kysyy kuulumisia ja jotain heitän lyhyesti, koska on tapahtunut niin paljon, vaikkei tavallaan olekkaan. Mitä minun elämässäni oikeasti tapahtuu kun olen suurimmaksi osaksi vaan kotona. Kysyn vuorostani hänen kuulumisiaan. Hän kertoo raskaasta syksystään kun isä sairastui. Mutta kuolemalla oli toinen suunnitelma ja otti yllättäen äidin .

Istun ja kuuntelen kaunista laulua isänmaastamme ja sodan ajoista. On kun koko maailma haluaisi itkeä tänään ja saada tunnelman vielä surullisemmaksi kun se jo on.

Mieleni täyttyy haikeasta onnesta siitä että minulla kaikesta huolimatta on niin ihania ystäviä. Vaikka vuosia on kulunut kun tavattiin, jatkamme kun oltaisiin soiteltu eilen. On kunnia saada tieto kuolemasta , koska ei niitä asioita kenen kanssa vaan jaeta. En minä hänen vanhempia tunne, mutta taas heijastuu Matun kuolema. Joskus hän on yksin kun me kuollaan, hoitamassa kaiken, eikä kukaan voi meitä rakastaa niin kuin hän rakastaa.  Samalla tavalla tunnen nyt ystävääni kohtaan. Hän on jättämässä vanhempansa sinne jonnekkin, jatkaaksen tätä elämäänsä , tiedosten että kohta ei ole niitä vanhempia .

Kun talo tyhjenee, kaikki käytävä läpi. Käydä läpi ehkä lapsuuttaan kun ottaa käteensä jonkun tavaran. Voi hyvät hyssykät sentään.

Tiesin etten voi soittaa, koska siitä ei olisi tullut mitään. On annettava ajan kulua. Jotenkin aina toivon että energiaa ja koko sydämeni tunteet vaan osaa löytää hänen luokseen nyt.

Silti siellä jossain sydämessäni , tiedän että asiat selviää vielä. Tulee rauha ja hyviä muistoja jotka on kiitollisuutta täynnä, siitä että hän on juuri se ihminen mikä on, on aika vaan hyvästellä oikeassa järjestyksessä.

On kauheaa yrittää halata mesen kautta, mutta niin tein vaikka olisin halunut rutistaa häntä ja vaan pitää siinä.

Samalla kun olen surullinen ystäväni puolesta tunnen suurta kiitollisuutta, heitä kohtaan jotka on seissyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Kaikki hassut jutut, miljoonat salaisuudet, anteliaat hetket ja kaikki. Ja minä joka olen maailman huonoin kyläilijä.

Ehkä vaan on niin että parhaat ystävät seisoo siinä vierelläsi hiljaa ja kun eniten heitä tarvitset he ovat sinua varten. Ilman katkeruutta , ilman yhtään paha ajatusta.

Peilaan jälleen omaa suruani nyt toisen suruun ja toivon olevani hänen arvoisensa ystävä kun kaikki tuntuu niin pahalta ettei pysty edes puhumaan.

Kelaan kaikkia kuolemia, ne nuoret pojat siinä onnettomuudessa. Kaikki nuoret jotka jätti tämän maanpäällisen elämän yhtä yllättäin kun minä menetin oman poikani.

Voi tätä kuoleman määrää taas. Taas mietin, kuinka paljon kyyneliä olemme yhdessä vuodattaneet.

Suomi 100 vuotta. Mietin sodan aikoja , miten paljon kyyneliä, pelkoja olikaan kun nuoret pojat lähti sotaan ja äidit jäi itkemään.

Ei hitto pakko kai pitää breikki taas koska tuntuu ettei elämässä muuta olekkaan kuin kuolemaa.

Pitäkää itsestänne huolta , pitäkää toisistanne huolta. Rakastaa kun se on mahdollista osoittaa. Olkaa kiitollsia elämästä.

Kaikille rakkaansa menettäneille syvä osanottoni <3

Iso sälli tuli kotiin..kiire..sil oli uus look taas..eli uus väri..tosi komee ja sopis tooodella hyvin..akkua tuli vaihtamaan..mutta sanoin vaiks vitutti et saa kyl ostaa ite akkus..ko me just ostettii mökil toi uus akku.. 
No se vaa oli kiltti ja anelin katsomaan mun tietsikkaa..ja sit sanoin..ja ennen et lähe enneko oot halannu äitees..ko mää en sua nää nii usein enää..nii seo pakko halata nyt..ja sehän halas..pitkään ..ja kerroin et mulla o kamala ikävä sitä ja ajattelen sitä joka päivä..ja mulla o viel vieroitusoireita ja soputumista et se ei enää asu tääl.. 
se nauroi vaan ja lähti..oikein sydäntenmurskaaja se mies.. 

Sit ukko tuli ..-mitäs sii teet..kirjoitan päiväkirjaa..ja voit sää men mökil ilman mua..mul tuli yks koirajuttu sunnuntaiksi joten en viitti men päiväksi , vituttais vaa jos o hienot ilmat jne..lähteä ko yhdeltä pitää ol yhes paikas.. 

sanoin ettei mua haittaa et ollaan kasvamassa erilleen jo..et tähän suuntaan tää nyy vaa menee..sit se halas mua..ja sanoin et mul o nii pal matiasta ikävää ja sii samas mua alkoi itkettää..mut pidin silmii kii vaa ja nielin… 

sii oli mun synnyttäjän ura sitten hanskas niiko..ja näinhän se kuuluu mennä..mut vittu saa mul olla ikävä silti..perkele.. 
en oikeestaa kadu mitään..parhaani oon tehny..ja ainaki omast mielst seo iha kultsi ja fiksu poika.. 

voi voi..tää o tätä.. 
nyt mietin mennääksme V.n kaa salille tänäpä..tai meinaaks se luistaa..hmm..en tie jaksanko..laittelin hieman pyykkei ja vaihdoin pikkupyyhkeiden paikkoi..ahtaasta kaapista vaatehuoneeseen..kohta saan tän pojanki huoneen ko ne muuttaa..mut sen sänky o viel tääl..nii emmä viittii sitä siltä viedä, jos ne kuitenki tulee kotiin välil nukkuun joskus..jos koirii hoitavat tai jotain… 

No onneksi on toi juniori..joka jumputtaa bassoa nii et jä’rki lähtee…mut seo ainaski merkki siit et on elämää..

Aloitin siis kirjoittamisen pelosta siitä että unohdan Matiaksen. Ajan kuluessa päiväkirjastani tuli ajatus tehdä siitä kirja. Uupumus ja taviselämä vaan vei voimat, mutta lopulta kävin matskun läpi ja yritin korjata kaikki virheet. En siis miettiinyt kirjoitanko oikein, missään ei ollut mitään ajatusta , kunhan kirjoitin . Kopioitu suoraan päiväkirjastani ja ainoastaan nimiä olen tänään poistanut, kunnen halua sotkea ketään ilman lupaa kirjanikaan, tai mikä lie tämä sitten onkaan. oli siis kulunut 6 päivää kuolemasta kun aloitin.

 

tiistai 8.8-2006

Aamulla ylös ja pakosta töihin opettamaan kaveriani tekeen mun työt.
Sieltä hautajaistoimistoon, jossa tsekattiin kaikki kiviasiat sun muut systeemit..ei meinattu saada paikkaa missä muistella Matiasta..Kaikki paikat oli varattu.Tyydymme 120henk.paikkaan, ja ne ketä ei saa istumapaikkaa seisoo sitten vaan.
Vein Matulle paidan missä lukee kiiltokivillä, im great..tavalliset batistinin verskat , uudet valkoiset sukat ja valkoiset kalsarit..
bmw merkki sekä avaimet..pari pussia karkkia ja sormus olikin jo siellä.
Itkutti hiukan..
Kukkalaite on iso sydän meidän puolesta ja pojalle joku oma pikkujuttu lisäksi arkun päälle..arkun päällä muuteski joku juttu..väri on vaalean liila..

Haloselta hain hameen..eka oli simmone mis oli kiiltokiviä kans..mut ehkei sopiva..kävin stockalla mutten nähnyt mitään..palasin ja ihana myyjä löysi kotelomekon..ostin mustat kengät ja joku jakku kevyt ..

sieltä abc:lle hakemaan juomista koska odotin patologin soittavan.,.näin Tepon ja istuttiin se kanssa jutskaas hiukan..ihan tavallisiakin asioita..
Menin autoon ja mat..eiku poika ja iskä tuli..olin aika koomas..halusin mennä maksaan Matun allergialaskun pois..
He lähti ja haki koeajoon bemarin…en osaa sanoa mitään..en jaksa..
he lähti ja silloin katosi veri kropastani..heikotti ..näin poliisin ja soitin ja kysyin siitä korusta joka Matulla oli kaulassa ja joka on kadonnut..
käski soittaa tutkijalle..

tilasin parturin..

Menin autossa maate..ja istuin tunnin..Sis yritti soittaa ja vaikka poikkasin 4krt..se ei tajunnu..piti sanoo et oli paha paikka ja ettei nyt sovi..sou vatt..odotin vaan patoloogin lausuntoa..ei ikinä soittanut..ja kaikki kertoi eri versiota..lomalla..huomen raumal ja poris..ota siit selvää..sihteerikin lähti mukamas just kun soitin..

pappiakaan en saannu kii..

Pikku Matiaksen tilataan sapuskat…halusin niin..en tie miks..Matun kaveri se heidän Matias kuitenkin..

Piti vielä vaikka mitä mutta ajoin kotiin..nyt on veto pois..toodella pois…muistilappu..

– runoja..
-raameja kuviin
-pappi
-poikien vaateet

Eka blogini ja suuret ongelmat. Kaverini onnistui kommentoimaan(miten on minulle mysteeri) ja näin  sen jostain hallinnasta. Ajatuksena olisi saada kommentointikenttä, jotta saa kommentoida omia tuntojaan tai ajatuksiaan heti tuoreltaan. Koska uskon sen auttavan, toivon löytäväni yhden kommentin, mikä kadoksissa. Mutta neuvoja rautalangasta väännettynä miten saa lisättyä sen paikan joka näkyisi lukijoille helposti. Vinkki vitosta jos voit auttaa. Kiitos

Suurin suruni tällä hetkellä oman suruni lisäksi eniten muiden suru.

Mitä vastata äidille joka ei näe valoa? Ei siinä” kyllä se siitä ajan kanssa” sanomalla paljonkaan lohduta. Yritän kaivaa aivosoluistani jotain. Oma vastaukseni on aika lohduton sekin tavallaan. Mutta uskon että avain kaikkeen on asian hyväksyminen. Ei asioiden hyväksyminenkään kyynelvirtaa sammuta , ei sitä painon tunnetta rinnassa tai se ettei saa asioita hoidetuksi.

On kai ensin hyväksyttävä että näitä päiviä tulee , ymmärtää että ette ole kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Miten hitossa te voisittekaan edes ymmärtää mitä suru on. Sitä haluaa että on hyvä olo, samalla kunnei halua tavallaan jättää surua. Suru ja kaikki kyyneleet on hyväksyttävä tapa osoittaa jopa itselleen että on hyvä äiti tai isä .

Voi niitä syyllisyyden tunteita mitä koin kun kaikkein kamalin asia oli tapahtnut ja minä en reagoinut kuin oletin miten kuuluu reagoida. Ei hitto mikä helvetti. Tai kun seison poikani ruumiin vieressä ja luen jotain helvetin lappua tyyneen rauhallisena. On vaan annettava itselleen hiton paljon anteeksi, ja ymmärrettävä ettemme voi toimia mitenkään niin että asiat korjaantuisi.

On aloitettava ottamaan niitä hyttysaskelia eteenpäin. Yrittää kun on hyvä päivä ajattelemaan loogisesti mitä on tapahtunut ja mikä muuttunut jossain ajassa. Kysyä itseltään tuhansia kysymyksiä ja vastata kerta toisen jälkeen itselleen. Jotkut asiat selviää, ja ne on yleensä konkreettisia asioita alussa. Minulle ei tullut kun patologin lausunto ja yksi puhelu minkä soitin. Tiesin siis mikä aiheutti Matun kuoleman, mutta en syytä miksi kolari tapahtui. On vaan olettamuksia, ja se on että Matu nukahti rattiin käytyään allergiakeskuksessa saadaakseen siedätyshoitoa. Niin tyhmältä kun kaikki kuulostaakin nämä omat uneni mitä koen tapaamisiksi vahvistaa teorian joka ei perustu mihinkään muuhun kun omaan uskomukseeni. Ja valitettavasti sain kuulla miten Matu oli aikisemminkin nukahtanut liian helposti. Narkolepsia on yksi vaihtoehto, tai sitten vaan nukahti helposti.

VxxxxU sanon minä miten harmittaa, miksen soittanut .

Suru on yhtä hiton karusellia ja vain ja ainoastaan aika opettaa ymmärtämään miltä juuri sinun surusi näyttää ja miten sinä itse käyttäydyt siinä.

Ei me tilattu itkukohtauksia kesken jotain, ei me itketä tai kaivata tai masenuta siksi että kaipaamme sääliä keneltäkään. Osan hoitaa ihan meidän keho, omalla painollaan. Ollaan myöskin hyvin erilaisia ihmisinä joten surumme ei voi olla indenttisiä keskenämme. Mutta paljon samantapaisia kokemuksia meillä on, ja paljon on asioita missä ajatellaan ja koemme asioita samalla tavalla. Mutta koska juuri sinun romahduksesi tulee verrattuna toiseen surevaan, on eri asia.

Jollai voi olla iso tukijoukko auttamassa, toisilla ei ehkä ketään. Toisilla on rahallisesti helpompaa olla poissa töistä , toisen on pakko painaa jotta edes peruselämä pysyy koossa.

Kyllä ne omat ahaa elämykset sieltä tulee. Mutta se vaatii myös rohkeuden kohdata ne ajatukset mitä on oivaltanut.

Kyllä olen minäkin kaiken käynyt läpi, enkä minäkään ole perillä. Mutta verrattuna moneen vanhempaan joka juuri sai tiedon lapsensa kuolemasta tai hänen kenellä vasta on vuosipäivä tulossa , olen päässyt matkallani paljon eteenpäin.                                                       Olen kokenut tiedon, olen kokenut kaaoksen, olen järjestänyt hautajaiset, olen kokenut voimattomuuden , masennuksen. Kaiken tän vitun helvetin lisäksi olen yrittänyt elää, käydä töissä ja yrittänyt olla normaali. Siinä on kuulkas sellainen helvetti mistä en totuuden nimissä tiennyt yhtään mitään ja takaan etten takuulla tuntenut itseni vahvaksi. Olen ollut niin vetelä ja voimaton kun ihminne olla ja voi, kuvittelut ja jopa toivonut kuolevani siihen paikkaan, kun olen maannut vessan lattialla oksennettuani fyyisesti itseni uuvuksiin. Olen oikeasti rukoillut Jumalaa ja syvästi toivonut hänen toteuttavan sen asian etten ikinä enää herää sohvalta minne olen vajonnut.

Enkä hitto vie edes tiedä miten minä sieltä nousin. Mutta mä nousin. Uskokaa hitto vie, mä nousin, enkä edes tiedä mistä ne voimani sain. Miten se oli edes mahdollista? Itkettää kunnen voi kertoa sitä kikkaa teille. teidän on vaan luotettava että jostain se voima tulee, vaikkei se voimalta tunnu. On aika ärsyttävää sanoa että kyllä me ollaan vahvoja. Vitut olla. En ainakaan itse koe olevani mikään sankari, enkä edes halua olla mikään sankari. Vittu minulta kuoli lapsi. Minun oma rakas kaunis poikani kuoli. En todellakaan ota mitään viittaa päälleni sen takia. Jos olisin voinnut kuolemalla siihen hiton vessan lattialle, olisin kuollut ilomielin saadaakseni lapseni takaisin. Hän olisi saanut elämän ilomielin, vastineeksi jos se olisi ollut mahdollista. Mutta kunnei se ole.

Minun lapseni oli kuollut. KUOLLUT!!! Eikä hitto vie tule ikinä takaisin.

Mutta elämä jatkuu , kenellä on muita lapsia, kenellä ei. Kenellä on mies tai vaimo , joku on oltava minkä takia ei vaan kuole.

Koska itselläni on yksi lapsi elossa hän on se minkä takia elän. En voi puhua siitä miten asia olisi jos Matias olisi ollut ainoa lapsi. Siksi en edes yritä puhua siitä. Olen vaan ihminen, ja jopa tämä äiti mikä minä olen, on unohtanut jopa oman elävän lapsensa surussani. On vaan ongittava niitä pieniä hyviä asioita mitä kaiken paskan keskellä on.

Olen ikuisesti kiitollinen heille jotka piti minun lapsestani edes nanomillin vertaa huolta, kun minusta ei siihen ollut. Kuvittelen että olisin tehnyt monta asiaa toisin tänään jos kohtaisin kaiken uudelleen. Mutta mitään uutta asiaa ei voi ottaa replaynä.

On turhaa keskittyä asioihin mille ei mitään voi. Aivopeskää itsenne hyvillä asioilla. Ihan vaikka alussa väkisin. Yrittäkää löytää edes joku asia mistä voitte olla kiitollisia. Jos kuolema lapsemme vei, niin älkää antako sen voittaa teidät.

Antakaa anteeksi ensin itsellenne. Antakaa anteeksi heille jotka ei sure perheessänne samalla tavalla kuin itse koet että pitää surra. Pikkuhiljaa on vaan luotava se oma ajatusmaailma siitä mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Mutta kun kaikki tuntuu mustalta sittenkin , on vaan uskottava että kehosi tarvitsee nyt sen tilan missä olet kun kaikki kaatuu päälle. Miksi edes taistella vastaan. Unohda ihan ensinnäkin kaikki turha. Kaikki turha on siivoamista, puhtaat vaatteet, laskut. Jollei ole voimia niitä ei vaan hitto vie ole. Okkei sä maksat siitä enemmän kunnei laskut tullut hoidettua, mutta mitä siitä? Se on vaan rahaa.

Takaan ettet jää mätänemään sohvallesi. Nouset kuitenkin. On pakko mennä vessaan. Arki on tavallaan pelastajasikin vaikka se tuntuu kaikkein raskaimmalta. On hienoa jos joku tulee kotiisi siivoamaan, tai pesemään pyykkiä. Silti jää niin paljon asioita mitä tavallinen ihminen ei ymmärrä, että se on meille iso asia saada hoidettua. Sen yhdenkin asian kun saat tehtyä on oikeasti, se ensimmäinen hyttysaskel eteenpäin. Ne on niin pieniä ettemme itse edes arvosta sitä. Me ei tiedetä miltä surumme näyttää, siksi uuvumme ja pelkäämme jäävämme siihen. Hei haloo..koittakaa ymmärtää ettette voi tietää . Kukaan ei ole seppä syntyessään. Aina tulee asioita ihmisen elämässä mitä tehdään ensimmäinen kerta. Nyt se ei ole kävelemisen opettelua, ei lukemisen opettelua, nyt se on elämä surun kanssa.

Kysele tosiaankin iteltäsi asioita. Kun ensimmäinen vuosipäivä on edessä kun oikeasti lopetit tuntien laskemisen , kun oikeasti vuosi on kauhein sana mitä koet. Minun lapseni on ollut kuollut vuosi. VUOSI!!!!Kirjassani mitä en ole julkaissut toistan koko ajan. Kello tikittää tik , tak, tik, tak.

Mitä siinä oikeasti pelkää? Minulle se oli pelottavaa koska en ollut kokenut sitä vielä. En tiennyt romahdanko, itkenkö sinä päivänä, pelkäsin jopa sitä ettei se tunnu miltään. Koska koin että sen on tunnuttava. Totesin monta vuotta jälkeenpäin että halusin sen tuntuvan. Hitto vie, minun lapsenihan kuoli sinä päivänä. Ei se ole mikä tahansa päivä.

Minulle oli ääres tärkeätä olla ensimmäinen ihminen joka vei kukat hautausmaalle. Mutta jos järkevästi ajatellaan, mitä se muuttaa? Ei mitään. Lapseni on yhtä kuollut tänään, kun hän oli vuosipäivänä. Lapseni on yhtä kuollut vaikka olen viimeinen joka vie kukat haudalle. Kyse oli vaan siitä että asia oli uusi. Tunsin itseni paremmaksi äidiksi jos olen ensimmäinen joka vie kukat, ja takaan että se tuntuu edelleenkin samalta. Tunnen itseni yksinkertaiseksi paremmaksi äidiksi , koska olen niin päättänyt.

Olin myöskin alussa jopa vihainen muille kuten miehelleni jollei hän käynyt hautausmaalla, koska minä olin saanut päähäni että se on ainoa oikea tapa surra. Koin ettei hän välitä lapsestaan jollei uhraa omaa aikaansa käymällä lapsensa haudalla. Minusta hän hylkäsi lapsensa . Tänään ymmärrän antaa itselleni anteeksi sitä ajatusmaailmaani, koska en ollut kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Miten minä olisin voinut vaatia itseltäni edes ymmärrystä kun kaikki oli mustaa ja uutta? Kukaan ei voinut määrätä minua miltä minun kuului tuntea, koska kehoni tunsi hitto vie just sitä miltä minusta tuntui.

Silti minun suruni ei ole kopio sinun surustasi. Enkä minä ole mikään oikean surijan esikuva minkä mukaan pitää mennä. On yhtä oikein käydä haudalla viisi kertaa päivässä kun se ettei käy ollenkaan.

Oma suru on aina oikea tapa surra. En voi vaatia että mieheni tai veljen suru kohtaa minun suruani. On asioita jotka on vaikeita pojalleni ja hänellä on oikeus surra omalla tavallaan, vaikka se tarkoittaa sitä ettei meidän surut aina kohtaa.

Kukahan ei haluaisi onnellisen järkevän avioeron. Missä puhutaan järkevästi koko perheen kesken. Lapset saa puhua ja esittää toivomuksiaan. Ensinnäkin he osallistuu tietenkin kiltisti ja järkevästi. Isä ja äiti puhuu ja sopii sulassa sovussa tapaamiset, rahalliset korvaukset ym. Kuka uskoo tähän???? Ei kukaan. Näitäkin avioeroja on, mutta kuinka monta prosenttia eroaa näin?

Samaa koskee surua. Kaikki ei vaan mene niin kuin sen mukamas kuuluisi mennä. Minun lapseni ei tullut kiltisti kertomaan että haluaa keskustella Matusta. Ei hän tullut sanomaan että nyt on huono hetki  voidaanko palata asiaan huomenna. Samaa koski miestäni.

Meidän suru oli myöskin huutamista, ovien paiskomista, hiljaisuutta.

Hyviä asioita oli myös sanaton lohduttaminen. Kömpelöitä yrityksiä  auttaa toinen toisiamme. Sanatonta ymmärrystä miksi toinen huusi. tietoisuus miksi huusimme toinen toisillemme. Uskon myöskin että suru yhdistää yhtä paljon kun uskon siihen että suru myös erottaa.

Meni miten meni, suru kuitenkin etenee tavalla tai toisella vaikkei sitä mustimpana päivänä usko itsekkään. Se kello tikitää tik, tak, tik , tak. Aika menee sekuntti kerrallaan eteenpäin , muodostaen minuutteja , tunteja, päiviä. Elämäsi ei ole samanlaista vaikket nouse sohvaltasi, vaikket ole siivonnut puoleen vuoteen, silti se on edennyt. Koska jotain olet tehnyt.

Elämäni ei kaatunut siihen etten haravoinut vuosiin. Mutta se kerta kun otin harvasta kiinni, olin edennyt aimo askeleen, koska siihen meni vuosia.

Onneksi on tämä some tänä päivänä. Tosin minulla on kohtalotoveri joka on ratkaissut asian niin, ettei paljon halua ajatella koko suruaan, koska tulee paha olo siitä. Mieleeni tulee heti ihmisiä jotka syyttää siitäkin. Suruahan pitää käsitellä, siitä pitää puhua, pitää tehdä niin ja näin. Onkai todistettu että se auttaa. Itseäni puhuminen ja varsinkin kirjoittaminen on auttanut. Mutta olenkin kälättäjä niinkuin luonnostani. Mutta enpä ole kaverissanikaan mitään eroa huomannut. Siinä elää porskutta missä minäkin. Ei hän ole lastaan unohtanut, mutta ei myöskään käsittele sitä samalla tavalla kuin minä. Hänellä on oma tapansa surra ja käsitellä asioita.  Toki hänkin tapasi minut ja yhteistä taivalta ollaan menty. Puhutaan pääasiassa puhelimitse. Puhelut ei enää koske kuolemaa vaan pääasiassa muita asioita. Alussa puhuimme 100% kuolemasta, nyt taas puhutaan 95% muita asioita.

Konkreettinen edistyminen oli hyvän syöminen. Tunsin suurta vääryyttä syödä mitään herkkuja koska en voinut sitä jakaa Matun kanssa. Vei oman aikansa ymmärtää ja antaa itselleni luvan myös kokea mielihyvää jostain.  Vei myös aikaa antaa itselleni luvan pitää hauskaa. Itse näen tänä päivänä Matun nostavan peukkua minulle kun teen jotain hyvää tai koen jotain aitoa iloa. Niin kauan kunnei itse annan itselleen lupaa tuntea mitään kivaa, niin ei tule tapahtumaankaan.

Ymmärrän tänään etten ole sen parempi tai huonompi äiti jos aidosti pystyn myös nauttimaan asioista. Olen vaan yksinkertaisesti äiti edelleen.

Kelasin myös asioita päässäni toiseen suuntaan. Tähän tyyliin.

– Jos minä olisin kuollut eikä Matu. Mitä olisin heille toivonut ketä tänne jäi, eli isä ja pojat?

Olisinko toivonut heidän surevan , makaavan sohvalla, itkevän loputtomiin ? En . Miksi? Koska rakastan heitä liikaa. Mitä toivosin heille? Toivoisin että he kykenisivät muistamaan minua hyvällä, toivoisin että he olisi oppinut jotain hyvää elämänsä aikana . Toivoisin että he mainitsi minua hyvällä kun olisi luontevaa. Että he hakisi keittokirjani ja hakisi sitä äidin parasta reseptiä. Että he kokisivat että minä olin onnistunut olemaan se äiti joka teki heistä sen mikä he oli, ja olisivat tyytyväisiä itseensä ihmisenä.

Entä Matu, toivoisiko Matu meille jotain pahaa? Haluaako Matu että minä suren häntä loputtomiin? Haluaako Matu nähdä minun täällä itkevän? Haluaako Matu isän ja veljen tuhoavan elämänsä suruun? Mitä minä kuvittelen Matun ajattelevan? Olen vuorenvarma että hän rakasti meitä. Olen varma että hän arvosti monta asiaa. Koen jopa Matun hymyilevän kun meillä on hauskaa. Koen hänen olevan surullinen puolestani kun en ole iloinen.

Tämän tyyppistä ajattelua harrastan selvitääkseni. Hullua ehkä mutta niillä mennään mitä on.

Koen Matun olevan mukanamme omalla tavallaan.

Mikäli elän jossain valheen kuplassa , sitten vaan elän. Pidän kiinni siitä mihin uskon jaksaakseni. Alussa tosin uskomukseni oli aika hajalla enkä oikeasti tiennyt mihin uskoa ja mihin en. Uskon elämään kuoleman jälkeen. Uskon johonkin suureen voimaan.

Ainoa lohtu mitä itse koen hyväksi on usko johonkin mihin uskoo kuin vuoreen, eikä sitä pysty kukaan järkkymään. Itselläni sitä uskoa ei ollut, vaan se on kasvanut vuosien saatossa.

Yksi kaks muistan sanat mitä sanoin yhdelle lääkärille.

_-Mulla on koko helvetin elämä aika valittaa.

Miten vihainen olenkaan ollut. Koen jopa sen oikeudenmukaisena että näin sanoin. Koska en halua että kukaan joutuu siihen tilanteeseen missä me olimme. Valitinko?En. Miksi? Siksi koska tuntuu kun taistelee tuulimyllyä vastaan, enkä oikeasti tarvitse mitään diibadaaba puheita siitä kuinka hän olisi ja me ollaan tehty jne. Kunnei heitä kiinnostanut silloin , en usko että kiinnostaa nyttenkään. Miksi? Siksi koska koen ettei tavallinen ihminen ole tarpeeksi vaikutusvaltainen. Näin sen oikeasti koen. On paljon asioita missä toimitaan vasta kun joku titteli ihminen puuttuu asioihin. Olen myöskin sitä mieltä että Matu käski minun kirjoittamaan heti alussa kun korttejani taas pläräsin. Koska se asia toistuu aina, uskon sen olevan minun tieni kohti jotain. Jotain mitä en ala miettimään, jotain mitä en kiirehdi. Jos se on että joku luki blogiani ja sai murusen apua, se riittää.

Palataan siihen mistä aloitin. Jos makaat ja kaikki tuntuu mustalta. En voi kun uskoa sinun nousevan sieltä, koska minäkin olen rämpinyt sieltä ylös. Ja tiedän oikeasti miten pitkä matka tämä on ollut, tiedän tasan tarkkaan missä suossa olen rämpinyt. Näen vaan mustaa liejua mielssäni , missä räpelsin. Ja silti minä olen täällä tänään, ja oikeasti osaan nauraa, olla kiitollinen, ja jopa nauttia vaikka pidän surun kädessäni.

 

Keskiviikko 25.10-2017 Ensilumi tuli ja aiheutti monta kolaria.

Aamulla kuulen tasoristeysonnettomuudesta jossa vastakkain oli juna ja armiejan Pasi auto täynnä nuoria miehiä, jonkun lapsia. Heistä ainakin nelje on kuollut.

Onnettomuus totta. Soitan kaverille ja kerron uutisen ja pohdimme asioita, juuri sen jälkeen kun itse olen sopinut että kerrankin lähden parin naisen kanssa messuille viikonloppuna.

Taas on ainakin neljä perhettä saanut ilmoituksen onnettomuudesta.

Neljän perheen elämä menee uusiksi, he aloittaa koko rumban minkä itse olen kokenut , kaikki omalla tavallaan. Kokee sokin, ikävän, järjestävät hautajaisia, surevat, ovat täysin hukassa.

Sitä miettii mikä sellainen Jumala on joka ei tällaista pysty estämään? Miksi tarvitaan kuolleita lapsia? Onko taivaassa joku lapsikiintiö minkä pitää täyttyä? Kaverini ei usko mihinkään enää, ja on sen suoraan sanonut tutulle papille.

Tällaisten uutisten edessä alkaa kieltämättä miettimään mikä lopulta on totuus. Asiat ei ainakaan muutu vaikka uskoo, eikä se pahenna asiaa joka oli jo pahin asia.

Voiko oikeasti olla Jumala joka siirtää nappuloita jotta juuri nämä kolme ihmistä kuoli yhtäaikaa. Menivät tarkoituksella samaan aikaan armeijaan, tuli joku sattuma eteen jossa juna törmää autoon ja juuri nämä kolme ihmistä kuolee ? Mikä näitä nuoria yhdistää jonka takia olisi tarkoitus että juuri he kuoli?

Onko kukaan tutkinut kaikkien lasten perheitä, ja löytänyt jotain joka yhdistäisi jotta löytyisi joku kaava tai syy , miksi juuri jonkun lapsi kuolee. Eikö tunnukkin helpommalta vaan todeta että on vaan sattunut onnettomuus, jossa sattuma valitsi uhrinsa? Ei kai kaikki asiat tapahdu Jumalan käskystä?

Onko intuiitio kuitenkin se mihin pitää uskoa? Minähän syyllistin itseäni, joka on täysin normaalia käytöstä .Kelasin monta vuotta syitä, eikä papin sanat paljon lohduttanut ettei kaikkeen ole vastauksia. Ehkä kuitenkin rehellisin vastaus ikinä .

Kyllä ihminen vastauksia haluaa, jos ihmetyttää. Suurimmaksi osaksi niitä myös saa. Mutta kuolipa lapsi miten tahansa olen täysin varma että osa jää aina mysteeriksi mihin emme vastauksia löydä.

Kuten myös olen kirjoittanut, en itse ainakaan löydä muita tapoja auttaa itseäni ja muita kun todeta että uskokaa mihin hyvänsä ja pitäkää siitä kiinni. Vaikka itsekkin välillä mietin elänkö jossain valheen kuplassa jaksaakseni, mutta se on ainoa tapa jaksaa. Onko oikeasti millään muulla väliä?

Hulluimmat ajatukset pyrkii päähäni ja sekin on kai normaalia, vaikkei niistä paljon huudella. Jopa vertaistukiryhmissä on aika harvinaista puhua paljon itsemurha ajatuksista. En minäkään puhuisi jos minulla olisi alaikäisiä lapsia kotona elätettävänä. Enhän minä halua tulla leimatuksi, en halua tulla seuratuksi. En halua että joka kerta kun menen neuvolaan että minulta kysyttäisi jälleen kerran miten ne minun itsemurha ajatusten kanssa menee. Koska tiedän että mieli voi olla jo tuntien jälkeen ihan eri ajatuksia päässäni. Mutta valehtelisin jos väittäisin ettenkö koskaan ole ajatellut itsemurhaa. Se ei omalta kohdalla tarkoita suunnittelua, vaan jäännyt ajatukseksi jossa lähinnä miettii asiaa mitä se toisi tullessaan.

Onneksi huonot päiväni lähinnä pyörii ajatuksissa jossa en koe elämän tarjoavan mitään. Elämä vaan menettää välillä merkityksensä.

Mutta tänään siis suunnittelin messuille lähtöä. Toivon että reissusta tulee ihan suht kivaa yhdessäoloa. Pääsen hiukan pois neljen seinän sisältä. Ehkä saan hyviä ideoita, sitä ei voi kukaan tietää. Tosin sitäkään ei voi tietää jäänkö itse auton alle sinä päivänä 😀 Anteeksi, mutrta musta huumori on parasta lääkettä välillä minulle.

Minun elämäni jatkuu vaikka moni suree tänään ja huomenna ja ensi vuonna. On vaan oltava sen verran itsekäs että pitää itsestään huolta.

Vain ja ainoastaan pitämällä itsestäni huolta voin pitää perheestäni huolta. Kuolema nappaa tasaiseen tahtiin lapsia, mutta en voi takertua jokaiseen tapaukseen.

 

Välillä tuntuu kunnei ole mitään kirjoitettavaa enää, mutta sitten putkahtaa asia mieleeni. Olisi väärin sanoa että kaikki on hyvin, mutta kaikessa näen aina vastakohtia.

Tilanteeni taloudellisesti on aika huono, jos niin kuin kauniisti sanotaan. Asiaa ei paranna mieheni joka siis myöskin ollut pahassa kolarissa, ja aina vaan toivon lottovoittoa jotta minulla olisi varaa saada oikeutta hänelle. Välillä on raskasta ymmärtää hänen ärtymystä joka johtuu helvetinmoisista kivuista. Hän tilasi lääkärin tässä ja harmittaa kun siihen meni monta viikkoa aikaa, saada edes aika, ja pahaa pelkään että kaikki on ihan turhaa.

On vaikeaa tietää miten itse voi kun ajatellaan tätä surua. Jokaisellahan on myös tavallisia asioita jotka huolettaa . Ihmisillä kun on niitä huolia laidasta laitaan. Vaikka on kokenut kaiken pahimman on silti vaikeaa enää erottaa mikä johtuu Matiasen menetyksestä tai muuten vaan arkijutuista. Joku perusongelma kuten jääkaapin tai kiukaan hajoaminen on aika selkeä ongelma. Selkeät ongemat kykenen ymmärtämään. Tottakai tavalliset ongelmat mitkä ymmärtää saa hihat palaamaan kiinni, mutta sen kuitenkin käsittää aika pian ja pystyy nollaamaan. Ja mitä nyt yksi jääkaappi on kuoleman rinnalla, ei yhtään mitään.

Omaa suruakin peilaa tiedostamatta ja onneksi jään aina kiinni välillä , ja saan kai onnekseni peilata omaa suruani jonkun toisen  surun rinnalla. Ikävintähän on ettei siitä voi iloita, vaan päinvastoin tunnen suurta surua heidänkin puolesta. Samalla pystyn ymmärtämään että olen harpannut ison askeleen eteenpäin kuitenkin.

Niin paljon kuin itse hain tietoa ja apua omalla tavallani, ymmärrän vasta tänään, etten oikeasti voi auttaa muuta kun kertomalla miten itse olen päässyt tähän pisteeseen. Kukaan ei voi kirjoittaa mitään kirjaa miten kerrotaan kuinka kaikki menee, koska olemme kaikki niin eri tilanteessa. Omaamme kaikki oman luonteemme. Kuka pystyy lukemaan itkemättä, kuka pystyy katsomaan valokuvia, kuka kykenee kuulemaan järkyttävimmät yksityiskohdat miten jonkun lapsi on kuollut.

Onneksi kuolema kuitenkin on rehellinen. Se tosiaankin tulee jos on tullakseen.

Minä aloitin kirjoittamisen auttaakseni itseäni, ja uskon sen olevan yksi keino ymmärtää omaa suruaan. Ihan yhtä hyvin se voi olla valokuvaamista, ryhtymään auttajaksi johonkin ryhmään. Uskon että jonkun asteen päivitys siitä mitä ikinä tekeekin on paikallaan ja voi auttaa itseään ymmärtämään mitä on tehnyt, koska on tehnyt. Vaikkei laittaisi kuin sanan kalenteriin missä lukee kampaaja klo 12.30 . Tai muistus että osta kukkia haudalle. Oli sitten mitä oli, muistat taatusti yhdestäkin sanasta mitä tuli tehtyä juuri sinä päivänä. Se auttaa sinua ymmärtämään,  takaan ettet mene juuri suurimman surun ja kaaoksen keskellä ravintolaan ainakaan. Tuskin ostit meikkejäkään. Mutta kun ne asiat jotka surun alkuvaiheessa tuntuu mahdottomilta alkaa ilmestymään kalenteriisi , tajuat että olet päässyt pienen askeleen eteenpäin.

Kirjoitan ja toistan taatusti itseni monessa asiassa, mutta mitä väliä? Ei kaikki lue minun blogiani jokaikistä sivua mitä olen kirjoittanut. Joten jos joku lukee edes yhden sivun, ja siinä sattuu löytymään joku asia joka kolahtaa tai saa ajatuksen muuttumaan parempaan, tämä kaikki on ollut kultaakin arvokkaampaa.

Vasta nyt tunnen niin suurta tuskaa muiden vanhempien puolesta ketä on kohdannut surun juuri hiljakkoin. 11 vuotta sitten en välittänyt kenestäkään muusta kun omasta surustani, koska en kyennyt.

Tänään voin onnekseni sanoa että välitän, tänään olen valmis antamaan kaiken tukeni mitä voin hänelle ketä minua tarvitsee. Enkä väitä olevani viisain , en tiedä parahaiten yhtään mitään. Mutta tiedän parhaiten miltä minusta tuntui, voin peilata oman suruni kautta heidän jotka suree omaa lastaan. Ymmärrän ettei kaksi vuotta ole yhtään mitään. Ymmärrän itkukohtauksia jotka tulee 4 vuoden jälkeen. Ymmärrän jos elämänhalu on mennyt. Ymmärrän että se kaikki tuska mitä joku kokee on totisinta totta . Koen että on minun velvollsuutenikin kertoa kaiken mitä minä tiedän, jotta joku voi onkia edes pienen murun kaikesta, joka voi olla ratkaisu omaan ajatusmaailmaan. Ymmärrän ettei ole pimahtanut jos jotain sanoo tai tekee, ei ole suruun kiinni jäännyt äiti tai isä. Ongelma ei ole me, vaan he. He jotka ei ole ikinä kokenut niin suurta tuskaa ja surua, eikä hyväksy sitä että meillä on oikeus surra lapsiamme ihan hitto vie niin kaukan kuin haluamme, tai niin kauan kuin kehomme haluaa niin tehdä.

Miten kauan on edes epänormaalia?

Kuka edes voi unohtaa elämän suurinta tuskaa? Ei kukaan joka lastaan rakasti ja rakastaa edelleen vaikka on kuollut. Tästä olen vuorenvarma. Se miten me elämme surumme kanssa on oleellisempaa. Siksi kirjoitan ja kerron siitä onnelisestakin elämästä mitä myös elän. Toki onnellinen elämänikin peilautuu menetykseni kautta. Kunnei näe mitään muuta kuin surua, kun tuntuu ettei pääse ylös suosta , voin taata että kirjoitan juuri sellaisen ihmisen takia.

Se valo, tulevaisuus, aurinko, miksi sitä haluaakin kutsua. Eli elämisen arvoinen elämä kaikesta huolimatta joka oikeasti sisältää jotain hyvää, on olemassa.

Ymmärrän hyvin jos joku kuvittelee ettei sellaista ole olemassakaan enää ja voi jopa tuntua siltä että jonkun toisen suru on helpompaa kuin toisen. Mutta ei se ole niin. On kummallista miten moni asia kirjoitettuna tuntuu epätodellisempana kuin mitä se oikeasti on. Vertaan itseäni usein muihin jotka on kokenut saman kuin itse olen. Ihmettelen tämän tästä heidän energiaa, heidän harrastuksiaan, matkustamista, tai jotain mikä saa heidät säännöllisesti liikkeelle.
Silloin tunnen itseni ihan paskaksi. Saamattomaksi, laiskaksi, surulliseksi, masentuneeksi.

Miten on mahdollista että joku jaksaa käydä punttisalilla kolme kertaa viikossa vaikka surusta on vasta neljä vuotta? Kunnes muistutan itseäni ettei surua voi verrata suoraan aikaan tai siihen miten kukin suruaan käsittelee.

Itse olen onnellinen siitä että olen saanut tavata uusia ihmisiä jotka on ollut yksi keino päästä ihan tavalliseen elämään kiinni. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä että joku uhraa edes aikaansa olemalla vaan ystävällinen, hauska ja ihan oma itsensä.

Uskon että me kaikki myös itse teemme omat päätöksemme kerrommeko kaikille yleensäkään että lapsemme on kuollut vai ei. En minä lastani häpeä, en ala itkemään jos hänestä puhutaan, ainoa asia mistä voisin pultata on jos lapsestani kerrottaisiin jotain mikä ei pidä paikaansa. tai jos joku alkaa analysoimaan miten minun kuuluu elää. Tai jos joku alkaa päättelemään asioita asiantuntijan tavoin, mikä minun tilani on henkisesti 😀 Ha haa..oikeasti melkein naurattaa .

Ainoa asia mikä minua vaivaa eniten on kai ihmisten epämukava ja luonnoton käyttäytyminen minua kohtaan, kun puheeksi tulee kuolema tai Matias yleensäkin. On välttäjätyypit jotka ei edes halua tustua minuun koska pelkäävät jotain suurta draamaa, tai että suuttuisin jos puhe menisi väärin tavallaan. Hei haloo..olen ihminen siinä missä kaikki muutkin. Ei minun mielipiteilläni pitäisi olla sen suurempaa vaikutusta kun kenenkään muunkaan. Ei minun mielipiteillä pitäisi olla niin suurta vaikutusta etteikö joku saisi olla eri mieltä vaikkapa ihan kuolemasta tai surusta.

Minä saan sanoa miltä minusta tuntuu siinä missä joku muukin.

Jos minulle on sanottu kaupassa että kun teillä oli juuri ne häätkin, vaikka piti sanoa hautajaiset. En suutuunut ja ja silloin olin vielä ihan alkumetreillä. Kyllä me ymmärrämme siinä missä muutkin jos ihmisellä on hyvä sydän ja tarkoittaa hyvää.

Onnellisista päivistä oli kun mieheni ja hänen veljen poika oli täällä. Meillä oli kauhean kasa luita mitkä halusin lahjoittaa eteenpäin koiraihmisille. Täysin tuntematon nainen ja mies saapui pihaamme. He jäivät juttelemaan koska mies sattui olemaan kiinnostunut autoista . Mieheni kertoi pojan autosta ja haki kuvia puhelimestaan. Ja taas, tuli juttua että tätä autoa ennen oli samanlainen mutta musta auto.

Se musta oli paljon hienompi meidän kaikkien mielestä ja poika oli uhrannut kaikki rahansa siihen ja aikaa kun sitä oli laittanut. Ja tadaa, piti kertoa että jälleen kerran tapahtui kolari. Poika oli syytön itse tapahtumaan. Harmittihan se ihan vietävästi. Oikeasti , koska kyse ei ollut ihan mistään auton vahaamisesta vaan osien vaihtoa ym. Iso prokkis valui hukkaan kun nuori nainen vuokrasi pakun ja ajoi suoraan poikani eteen. Auto jäi pakun koukkuun kiinni ja siinä mentiin. Ainoa hyvä asia oli että nainen tunnusti tehneensä virheen. Auto meni lunastukseen.

Mutta ajattelin, ettei hitto vie mene kuukauttakaan etteikö aina tule joku asia joka yhdistää elämämme kolareihin. En kertonut heille että vanhin poika on kuollut kolariin , eikä kertonut miehenikään.

He poistuivat ja me päätimme grillata makkaraa etupihalla. Ihan älytön paikka ja meillä oli ihan avonuotio vaikka omistamme kyllä grillinkin. Siinä istuimme pellonlaidalla ojan vieressä ja grillattiin. Itse putosin jopa ojaan kun jakkara keikahti ja meillä oli ihan sikakivaa. Siis kuka oikeasti tajuaa kuinka kivaa voi olla istua hiton kylmässä ilmassa ulkona grillaamssa makkaraa. Minulla oli niin kivaa että jopa aloin odottamaan koska tämä uusitaan.

Tänään kun mietin sitä päivää muistelin mitä mieheni sanoi sille vieraalle miehelle. Hän sanoi- Minua harmitti niin paljon se pojan kolari, kun se oli niin hienoksi sen laittanut, ja uhrannut aikaa, oli kuin oma auto olisi kolaroitu.

Mieheni oikeasti sanoi tämän. Kuka hullu nyt autoa suree kun poika oli hengissä kuitenkin ajattelisi taatusti joku joka tietäisi taustamme ?

Näin voi ihminen sanoa joka toden totta pitää itsestään selvänä että lapsen henki säästyi tällä kertaa, ja se on jo meille niin iskostunut koska me todellakin tiedämme ettei mikään auto ole oman lasen henkeä arvokkaampaa. Mutta tämän voi sanoa isä joka on päässyt surussa eteenpäin. Hän voi todellakin harmitella autoa ihan hyvällä omatunnolla, koska hän tietää että lapsi on hengissä. Ei ole syntiä harmitella yhtä autoa. Se on sitä uutta elämää, ja se on onni että voi harmitella toisarvoisia asioita.

Olen myös aivan varma että jokainen meistä kolmesta ajattelimme kaikki Matista sinä päivänä myös. Ei siitä tarvitse aina puhua kun sen vaan tietää ja tuntee. Se ajatus vaan käy päässä ja sille ei mitään voi, sen kanssa pitää vaan elää haluaa tai ei.

Olen todella onnellinen mieheni veljen pojasta koska koen että jos joku suri  poikaamme , niin hän oli yksi heistä, eikä se tule koskaan muuttumaan. Hänellä on myös rohkeus puhua asiasta luontevasti tekemättä mistään mitään numeroa. Hän myös osaa elää meidän kanssa kuten normaali ihminenkin tekis. Tiedän sanomattakin että voin koska vaan puhua Matusta täysin luontevasti. Hän on myös aina ollut meidän ja Matiaksen elämässä jolle myöskin annan suurta arvoa.

On ihanaa kun on vertaistukea jossa voi puhua asioista ja jakaa kokemuksia. Mutta vielä parempaa on ihminen joka oikeasti kaiken lisäksi rakasti lastasi.

Joskus vaan mietin miksi ihmeessä meidän nuoremman pojan jälleen piti joutua kolariin.

Sen kyllä sanon suoraan että elän ihan tasan tarkkaan niin kauan kun poikani elää. Mietin oikeasti välillä mitä järkeä on elämällä joka on pelkkää vastoinkäymistä. Ihan kun joku haluaisi pitää minut varpaisillaan koko ajan. Myönnän vajoneeni enemmän kun kerran näihin aatoksiini. Kunnes taas muistan että monella voi olla asiat vielä huonommin kuin minulla.

Taas oli hyvä kirjoittaa koska olin tällä viikolla jo aika masentunut täysin turhista asioista. Taas muistutan itseäni siitä että mitä siitä vaikkei olekkaan töitä, minulla on kuitenkin poika elossa. EDES yksi lapsi. Monella ei ole edes sitä.

 

Kun itse jouduin tilanteeseen että pahin mahdollinen oli edessäni, eli oman lapseni hautaaminen, olin täysin kokematon. Minun piti järjestää hautajaiset.

Ensimmäinen reaktio oli etten tiedä mitä kaikkea se sisältää. En vieläkäään tiedä mitä kaikkea byrokratiaa se vaatii, mutta ainakin hautauslupa tarvitaan. Maalaisjärjellä ajatelleen ihminen todetaan kuolleeksi virallisesti, jonka jälkeen saadaan hautauslupa. Matiaksen kohdalla tehtiin ruumiinavaus. Omalta kohdaltani tuntui helpommalta antaa hautaustoimiston hoitaa kaikki byrokratia.

Heille kuolema on kuitenkin bisnestä. Päällisin puolin olin suhteellisen tyytyväinen palveluumme mitä saimme. Poika on haudattu ja kaikki hyvin. Tai onko sittenkään kaikki hyvin?

Oikeasti pitäisi olla laki siitä että niinkuin puhelinoperaation myyjällä on laki siitä että on esitettävä määrätyt asiat ennen kuin myy uuden liittymän. Myyjää velvoitetaan kertomaan määrätyt asiat ensin asiakkaalle , ennen kuin myy uutta liittymää , saman pitäisi päteä hautaamiseen.

Myytpä mitä hyvänsä asiakkaalle sinulla on velvoitteita. Saat takuuajan laitteille, saat kuulla alkuperäisen hinnan verrattuna edelleseen. Voit vertailla rauhassa hintoja vertaa.fi:ssä ym. Kaiken lisäksi jos olet hintatietoinen otan sen ajan jotta hankit itsellesi edusllisen ja sinua tyydyttävän tuotteen/palvelun.

Nyt sinulla on lapsi kuollut, ajatuksesi ei ole normaali, suret , voi olla ettet kykene kuin itkemään. Kaiki asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä. Haluat ehkä vaan edet’ä nopeasti asiassa joka kuitenkin on elämäsi yksi tärkeimmistä asioista. Tätä asiaa et voi ottaa uusintana, teet siis ainutlaatuisia ratkaisuja vaikket ole se ihminen mikä yleensä olet.

Kun kuolema yllättää , kun tapahtuu onnettommus, kun on kyse pienestä lapsesta, ehkä vauvasta vastuu jää sinulle. Epäilen suuresti ettei monikaan tule puhuneeksi lapsen kanssa millä tavalla lapsi haluaa tulla haudatuksia, tai mitä muita toiveita lapsella olisi.

Onnettomuus on yllättänyt ja siinä olet ja yrität vaan tehdä se mikä on pakko, eli haudata lapsesi.

Raha tuntuu kohtuuttomalta ajatella tällaisessa tilanteessa. Eihän raha pitäisi ratkaista siitä että saat sellaiset hautajaiset mihin sinulla on varaa. Näin se kuitenkin vaan on. Kuka voi määritellä mikä se raha on minkä mukaan mennään? Meillä kaikilla vanhemmilla on oikeus saattaa lapsemme hautaan sillä ajatuksella miltä meistä tuntuu hyvältä.

Ensinäkin halaun painottaa ettei raha ole rakkauden mittari. Ei lapsesi ole vähemmän arvoinen minkään mukaan. Hautaatpa lapsesi muistolehtoon, mereen, arkkuhautaan, tai uurnahautaan. Se on sinun oikeus päättää siitä jollei lapsellasi ole omaa toivomusta asiasta.

Meitä kuolema yllätti täysin eikä ollut tullut puhetta Matiksen eläessä mitä hän olisi toivonut jos näin kävisi. Meidän piti siis päättää kaikesta. Omasta tahdostani ja omasta uskomuksesta yritin toimia niin että kaikki saivat osallistua tavalla tai toisella. Asiat oli lähinnä hautakiven valinta, arkku tai polttohautaus, arkun väri ja ulkonäkö, kukat, muistotilaisuudessa tarjottavat ruoat, kuka tekee ruoat ja tarjoilee, kuolinilmoitus, kiitosilmoitus, kantajat, musiikki kirkossa ja muistotilaisuudessa, vaatteet Matiakselle ja meille ja paljon muita konkreettisia päätöksiä.

Kehoitan unohtamaan rahan vertausta rakkauteesi lastasi kohtaan. Et rakasta lastasi vähemmän jos vertaat hintoja. Et rakasta lastasi eniten kaikista vanhemmista, jos sinulla on suurin kivi ja kalleimmat kukat. Jokainen vanhempi joka lastaan rakastaa , tekee sen ihan 100%sesti.

Jokaisella on taatusti asioita jotka tuntuu itseltään päivänselviltä tai sitten tulee visioita että tämä asia kuvastaa meidän lasta hyvin, tai tämä kuvastaa parhaiten minun rakkauttani lapseeni.

Asiat jotka merkitsee minulle jotain, ei välttämättä merkitse toiselle yhtään mitään.

Minulle merkitsi eniten se että koko meidän jäljelle jäävä perhe sai olla mukana. Meidän perheessä oli asioita jotka tulivat eteemme ihan luonnostaan. Millä tapaa Matias haudattiin tuli hyvin nopeasti esille . Minun ei tarvinnut kun kysyä mieheltäni haluaako hän poltto tai arkkuhautauksen. Vastaus tuli huutamalla ja järkyttyneeltä isältä.

-Eikai hän enää lastaan polta !

Se oli meidän perheen päätös. Tosin se oli ajatus mitä itsekkin koin ainoaksi vaihtoehdoksi, vaikken ajatusta ollut edes miettinyt. Se oli siellä jossain ja isän huuto oli vaan huojentava päätös asialle. Se oli nopein päätös ikinä ja se piti ja on tuntunut jälkeenpäin parhaalta. Asia ei siis vaivaa ketään. Sellaiset päätökset on hyviä ja sellaiset niiden pitäisi olla.

Mutta palataan hautaustoimistoon. Muistakaa taas, se on bisnestä.

Meillä oli loistavan ystävävällinen myyjä. Niin hän tosiaankin oli ammattilainen. Kivaahan se oli että hän otti toiveemme huomioon ja yritti toteuttaa ne, sekä auttoi monen monessa asiassa se helpottaa todellakin paljon. Mutta kaikki riippuu siitä mitä toivot, mitä älyät toivoa, kuinka paljon tiedät mihin voit osallistua.

Huono tuuri oli ettei minulla ollut ketään läheistä joka olisi auttanut minua, enkä edes älynnyt apua pyytää. En tiennyt että olisin voinut olla mukana pukemassa Matiasta. Luin jostain että eräs äiti oli pyytänyt peittää ruumiinavauksen jälkeiset haavat kunnolla.

Minulle ei ole sama että vieras pukee minun lastani viimeisen kerran.

Minulle olisi ollut merkitys että olisin saanut pestä lapseni viimeisen kerran, olisin saanut kammata hiukset niin kuin niiden kuului olla. Minun lastani puki minulle täytsin vieras ihminen, ihminen joka ei tuntenut lastani, ei tiennyt ettei hän kammannut hiuksiaan taaksepäin vaan että etuhiusten kuului olla suoraan edessä pystyssä. Olisin halunut että vaatetan häntä hellästi, enkä vaan niin mikä ammatti ihmisen käsissä sujuu parhaiten kokemuksen kautta. Minä halusin että Matulla on lahkeet suorassa eikä hieman vinossa niin kuin ne oli. Onneksi älysin että minulla on oikeus valita vaatteet itse. En voisi kuvitellakkaan että Matu olisi haudattu jossain massatuotantokaavussa, yksi kuolinpaita joka vaan otetaan pinosta. Halusin myös kunnon peitot eikä mitään ohutta pitsilakanaa. Koska ne pitsilakanat tuntui vierailta , eikä ne edes lämmitä. Tiedän ettei mikään lämmitä Matua enää, mutta ei äiti joka lastaan hautaa ajattele niin.

Se miten peitot laittoivat , sekin meni väärin. En minä halunut että ne laitettiin tiukkaan kuin armeijassa, eihän kukaan voi niin nukkua ajattelin.

Jollekkin voi olla tärkeää nähdä ruumis juuri ennen hautaamista, ihan vaan varmistaakseen ettei mikään ole mennyt vikaan. Minä varmistin asian vaan kun Matias haettiin sairaalasta oman hautakirkon kylmiöön.

Kaikki maksaa. Se että lapsesi puetaan, siiretään, haluatko havuja haudalle. Et siis saa mitään ilmaiseksi.

Minulle ehdotettiin että joku soittaa kitaraa kun menin viimeisen kerran Matua hakemaan. Joku ehkä olisi pitänyt siitä, minä olisin kokenut sen ahdisteluna, minun henkilökohtaisen elämääni tunkeutumisena. Mutta reilu satasella saa tällaisenkin jos haluaa.

En myöskään osannut jarruttaa kun ehdotettiin että valitaan hautakivi. Kukaan ei sanonut että voit tilata sen suoraan kiviveistämöltäkin, tai sanottiin (kohtalotoverini), mutta liian myöhään.

Kaikki riipuu siitä mitä itse jaksat tehdä, ja miten taitava myyjä on. Minä olin taatusti yksi helpommista uhreista, yksi parhaimpia asiakkaita.

Siksi olen sitä mieltä että olisi pakollista kertoa ja antaa ohjekirjanen siitä mitä kaikkea hautaaminen sisältää, mitä lupia tarvitaan, miten ne saat ym. Minusta kuolemassa ei saa unohtaa joku pyhä inhimmillisyys. En vastusta hautaustoimistoja, ymmärrän että se on elanto jollekkin, mutta samalla perään sääntöjä kuin mihin tahansa ammatinharjoittamiseen, kuten se vertaukseni puhelinliittymän myyjiin.

Tässä kohtaa pitää kai sanoa että kaikki ei todellakaan ityselläni mennyt ihan putkeen. Siksi oli pakko edes kirjoittaa tästä asiasta, jos siitä voi olla apua jollekkin toiselle. Toisaalta elämä kyllä jatkuu itselläni vaikkei kaikki mennyt jokaikisen toiveeni mukaan. Kaikki toiveethan ei voinut toteuttaa kunnei kaikesta tiennyt. On syytä antaa itselleen armoa ja keskittyä asioihin jolla on merkitystä hautajaisten jälkeen.

Itse yritän löytää sen kolikon kirkkaimman puolen ja elämän joka kantaa ja antaa voimaa.

 

 

 

Syksy saapui ja olen potenut huonoa omatuntoa kunnen ole saanut syyskukkia haudalle. Onneksi luotin taas itseeni, enkä mennyt ostamaan suin päin jotain mikä olisi ollut jotain mukiinmenevää tai muodon vuoksi edes jotain.

Oman lapseni hauta on ääres tärkeä asia minulle. En voi millään fyysisellä tavalla tehdä mitään Matun puolesta, en hoitaa häntä, en soittaa, en ostaa mitään henilökohtaista. Siksi kai hauta on minulle tapa hoitaa lastani edes jollain asteella. Matu ei ole siellä , en palvo kiveä, mutta kivi symboloi jotain joka edustaa Matiasta. Siksi haluan että hauta on aina kauniisti hoidettu.

Kesäkukat kukki siellä täällä tänään, melkein tuli huono omatunto repiä ne pois. Olin leikannut oksia pihakuusesta taas, ja otin varmuuden vuoksi pari muovikassia mukaan. Istun aina maassa ja kieltämättä tuli aika kylmää. Irroitin jokaikisen kiven , haravoin ja lopulta istutin kukat. Latosin kivet paikoilleen ja asettelin havut kun olin kukat istuttanut.

Tänään sinne tuli vastapäisen haudan nainen jonka tiedän. Kieltämättä ei ärsyttänyt vaan hänen tuttu, mies, naapuri, eli en siis tiedä mikä mies siinä oli. Meillä oli siinä pientä rupattelua, niin tämä siinä sitten juoksi edes takaisin ja oli koko ajan asiaa naiselle. No siinä ihmeteltiin ja kysyinkin onko hän ikinä nähnyt Matiaksen ”naapuria” ? Eipä ollut hänkään ikinä nähnyt.

Parasta tänään oli ilma, joka oli kolean syksyinen mutta silti aurinkoinen. Päivällä ihmettelin kuin aurinko paistoi ja alkoi satamaan täydessä auringonpaisteessa.

Toiseksi parasta oli että menin kunnon kukkakauppaan. Ihastelin kukkia pihalla ja pyysin kertomaan mitä ne on ja miten ne kestää syys sateet ja talven. No enhän minä enää muista mitä ne nyt oli, mutta ei ainakaan niitä callunoita mitä oikeasti melkeinpä inhoan. No ainakin olen ääres kyllästynyt niihin. Kanervat taas menee huonoksi jos sataa. Kuusenmarjat tai mitä lie on ihania, mutat vetistyvät. Enpä olisi uskonut että opin sentään jotain kasveista.

Aikani siellä istuin ja puuhastelin, ja lähtiessäni sytytin kynttilän. Vein haravan ja ämpärin pois, otin kuvat ja lähdin autoon istumaan hetkeksi. Niin mikä ihme tunne on jollen saa olla siellä tarpeeksi kauan, niin tulee sellainen olo että on pakko mennä takaisin.

Matun hautakivi on onneksi ainoa tämän mallinen. Ja haluan että siinä on kukat laitettu ajatuksella. Taas mietin mahtaako poika jaksaa minua sinne raahata kun olen niin vanha etten pääse enää istumaan.

Näin tänään 11 vuoden 2kk jälkeen.

 

Huomaan kerta toisen jälkeen miten tavallaan säälin heitä jonka suru on tuore. Tuntuu julmalta kertoa mitä kaikkea se toi tullessaan. Kaikki itkut ja vaikeudet voi taatusti tuntua ahdistavalta , koska jos tätä lukee ja on vasta surun polun alkumetreillä, tämä ei taatusti ainakaan herätä luottamusta siihen että kaikki voi vielä tuntua ihan suht ookoo elämältä vielä.

Olen joskus lukenut miten raiskattu uhri on kokenut olevansa kehonsa ulkopuolella. Joskus kun ihan miettii tätä kaikkea voi tuntua siltä että kerron jonkun hyvin opetellun tarinan missä itse olen mukana, ja silti kunnei tätä ole kokenutkaan. En todellakaan vertaa näitä juttuja mitenkään.Katson itseäni ja tapahtunutta kuin filmiä.

Toisaalta ajattelen ettei ihminen voi uskoa selviytyvänsä juuri kun kaikki on pahimmillaan, ellei tiedä että se oikeasti on mahdollista. Ei se tapahdu tekemällä jotain, jolloin saat yhden osion pois päiväjärjestyksestä. Mitään mitä olet kokenut et voi saada hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Mutta voit muuttaa ajattelutapaasi huonosta parempaan.

Meillä on tasan tarkkaan yksi elämä täällä maan päällä (toivon mukaan) . Varsinkin jos meillä on edes yksi ihminen kenen takia elää, siitä on vaan tehtävä elämisen arvoisen. Minulla on poika. Toki toivon hänen elämään paljon muitakin ihmisiä . Faktaahan on etten elä ikuisesti. Äitinä on annettava kaikki tuki ja kaikki eväät mitä voin, saadaakseni tasapainoisen lapsen jatkamaan tätä elämää. Siinä on ainakin minun oljenkorteni. Poika. Auttamalla häntä pysyn tavallaan niikuin siivellä hengissä.

Sain eilen aika surullisia uutisia, tai oikeastaan pelottavia uutisia. Niiden kanssa pitää nyt sitten elää. Tapaus ei ehkä olisi järkyttänyt minua niin paljon ellen aika usein vaan koe tietäväni asioita hiukan maagisella tavalla, mitä otan hiukan viihteenäkin, mutta kun joku niikuin osuu ja uppoo , huomaan ajattelevani sitä asiaa enemmän . No liittyy terveyteen ja soitin sitten kahdelle ihmiselle heti. Jollen olisi miettinyt tätä asiaa aikaisemmin, en ehkä olisi niin murehtinut asiaa.

Ihmettelin miksei minulle oltu kerrottu tästä asiasta aikaisemmin, mutta kaikki kenen kanssa puhuin oletti minun tietävän asiasta.

Tässä kohtaa tulee taas näitä maagisia juttuja. Äitini oli käymässä ruotsissa ja oli käynyt ennustajan, näkijä, meedio mikä lie ollutkaan. Hän oli varoittanut onnettomuudesta jossa nuori mies kuolee, ja käskenyt vaihtaa tietä, lisännyt vielä että jos varoitat, voit ehkä estää tapahtuman.

Matias haki äitini juhliin ja hän oli varoittanut juuri siitä tiestä poikaa. Tullessaan hän sanoi siitä jopa minulle. Mutta se mitä hän ei sanonut, oli että oli käynyt ennustajalla. Minähän vaan sanoin että kyllä niitä onnettomuuksia sattuu ihan missä vaan. En ole koskaan häntä siitä syyttänyt, mutta kyllä minua harmittaa.

Kuolema muutti minua tavallaan myös aika kovaksi. Suurin pahe kai on suorasukaisuuteni. En kai koskaan kuulunut jankkaaja tyyppeihin. Minusta on selvempää puhua asia selväksi heti. Tai aikoinaan kertoa lapsille säännöt ja sen jälkeen onkin seuraukset. En usko väkivaltaan, vaan palkitsemiseen. Mutta kaikki ei aina voi olla kivaa ja hyvää.

Kun Matias kuoli voin onneksi sanoa etten oikeastaan kadu montakaan asiaa. Tärkeitä asioita ei ole tavaraa, vaan perhe sekä yleinen fiilis. Silti kaduttaa Matun viimeinen joululahja. Mutta vaikka olisin ostanut mitä, se olisi ollut vaan tavara joka lojuisi meillä tai veljellään. Mutta se yllätys, se hetken ihastus, iso ilo, nautinto. Niitä olisin halunut suoda enemmän. En ymmärrä vaikka ajatteleekin näin kuin minä, niin joskus se asia voi olla hyvinkin tavara joka sen ilon tuo.

Onneksi se ajatusmaailma mikä minulla oli ei myöskään muuttunut. Mutta koetuksella se oli ja silloin tuntui kuin olisin ajelehtinut ilman päämäärää. Tottakai jotain muuttui. Ihan perheenäkin muutuimme kaikki.

Onneksi olen aina halunut olla perheeni kanssa, ja onneksi olin. Mutta olisin tietenkin voinut tehdä vielä enemmän. Olisin voinut valita toisen ammatin. Olinhan monta vuotta yrittäjänä yötyössä. Mutta siinäkin on se parempi puoli . Minun ei tarvinnut herättää lapsiani aamulla raahataakseni heität ulos skrapaamaan autoa viedääkseni heidät hoitoon. Toki Matu on senkin kokenut.

Olen monessa asiassa onnekas. Matu ei kuollut riidan pääteeksi. Matu vietti jokaikinen joulu kanssamme jonka eli. Olen lukenut satuja, maalannut, rakentanut, keksinyt hassuja juttuja ja vaikka mitä. Niin tekee moni muukin ajattelematta kuinka tärkeää se on. Ne asiat on niitä juttuja jotka auttaa selviytymään. Me saimme elää yhdessä.

Yritän epätoivoisesti kertoa että elämä on rajoja lapsella. Ei sitä voi elää niin että ajattelee että oma lapsi ehkä kuolee. Mutta sitä voi ajatella niin, että yhdessä vietetty aika on rikkaus lapsilleen, heidän tulevaa elämää varten. Mikä asia on tärkeämpi kuin oma lapsi? Ei mikään. Mikäli Matu olisi sairastunut, takaan etten ainakaan olisi lähtenyt baariin viettämään aikaani, kyllä olisinkäyttäytänyt kaiken ajan lapseeni.

Mutta kaikki se aika mitä vietin lasteni kanssa, on nyt minun pelastukseni. Ne on hyviä muistoja. Muistot on Matun perintö minulle, mitä kukaan ei voi hävittää, koska minä tiedän totuuden.

Onhan se aika laiha lohtu, mutta tässä tilanteessa parasta mitä on.  Onhan minulla jotain vaatteita laatikossa , lompakko , itsetehty kynttilänjalka ja jotain muuta pientä. Mutta ajatukset on mukanani menen mihin hyvänsä. Voin aina ottaa ne esille, koska vaan, missä vaan. Se laatikko voi palaa ja kadota mutta muistot niistäkin jää.

Poika, eli oljenkorteni on myös Matun kasvatuksen ansiota juuri se ihminen joka hän on tänä päivänä. Heidän leikit ja heidän yhdessä kasvaminen teki heistä sitä miksi heistä tuli.

On kun Matu välillä ohjaa tätä kirjoitustani. Kun olen saanut yhden sivun valmiiksi , voin kokea ettei ole mitään sanottavaa enää. Ja sitten tulee ihan jotain uutta ajatusta .

Olen siis onnellinen siitä että voin kertoa että on hyviäkin juttuja olemassa, ne ei vaan näy alussa. Kaikki tulee kun sen aika on.

Ensin on vaan ymmärrettävä ettei se lapsi oikeasti enää soita, hän on oikeasti kuollut. Hän ei ole matkalla, eikä palaa. Siihen menee vaan x- määrä aikaa.

Kun on tietoiosuus siitä että moni muukin on saanut elämästään kiinni, voi alkaa siintämään pieni valo, ja vaikka se tuntuu sammuvan, olet sen jo nähnyt ja se jää kytemään. Kun on hyvä päivä muistat nähneesi sen, silloin olet menossa eteenpäin.

Älä torju mitään jonka tiedät olevan hyvä asia, anna sen olla jos menee usko. Se päivä tulee kun annat itsellesi luvan uskoa tulevaan ja johonkin hyvään. Tulee se päivä kun pakkaat kassisi lähdet ehkä matkalle perheesi kanssa. vaikkei se reissu ehkä ole mikään huippuhyvä matka, olet kuitenkin ottanut askeleen kohti jotain uutta ja hyvää.

Itse koen elämäni olevan oppimatka. Ajattelin näin jo ennen Matun kuolemaa. Olen siitäkin onnellinen että se oli juuri näin, eikä niin että heräsi joku ahaa elämys vasta kuoleman jälkeen. Hyvät ajatukseni on työkaluja nyt uuden elämäni aikana. Olen rehellisesti aika tuuliajolla vieläkin, ja monet kerrat olen miettinyt miksi pitää tulla vastoinkäymisiä vieläkin. Olen omasta mielestäni saanut oman annokseni jo. Mutta elämä ei mene niin. Jos jotain olen oppinut niin se on rauha. Jonkinlainen huolettomuus. Koska olen jo kaikkein pahimman kokenut jo. Ei minulla ole mitään menetettävääkään tavallaan. Aavistan jälleen kerran että olen jälleen kerran menossa eteenpäin. Olen saanut sen mitä piti saada ja jälleen joudun jatkamaan matkaani tavallaan. Päämääräni kai on totaalinen rauha ja jotain pysyvää sellaista. Mitä se on , sitä en tiedä, mutta olen vaan ajatellut etten edes jaksa murehtia sitäkään.

Vaikka tykkään elää aika vaatimatonta elämääni, kaipaan toki ihmisiä ympärilleni. Kaipaan naurua, kaipaan hyviä keskusteluja, kaipaan hymyjä jotka tulee vastaani, sponttaania räkänaurua, kaipaan reiluja ihmisiä ,ja kaikkea muutakin sosiaallista. En koe olevani erakko, vaikka viihdynkin kotona. Se että jo tiedostan että kaipaan näinkin paljon asioita on todiste siitä, että minun elämäni on mennyt eteenpäin , ja silloin se on mahdollista muillekkin. Koska surun syvimmissä vesissä kun ollaan näin ei kykene ajattelemaan.

Asiat mistä luovun suosiolla on ihmiset jotka ei saa minua tuntemaan itseni hyväksytyksi, ilkeitä ja epäluotettavia ihmisiä. Jos hiukankin tulee sellainen olo , niin ajattelevan vaan niin, että olen tullut toimeen ilman heitä ennenkin, joten mikä loppujen lopuksi muuttuu, jollen keskity heihin? Ei mikään.

Mutta ihmisiä me ollaan kaikki. Yritän koko ajan kehittyä ihmisenä siihen suuntaan mitä itse arvostan. Olen itseni ankarin tuomari.

Tässä oli aika paska tilanne joka jatkui aika pitkään. Ja oikeasti se kyllä vaikutti minuun aika paljon. Yritin toimia poistumalla. Tosin olen anteeksiantavakin, ja jopa hieman iloitsinkin. Mutta se mikä oli ollut, ei loppunutkaan. Hienotunteisimmin kyllä.

On monta vaihtoehtoa toimia. Poistu kokonaan tai sano asiat suoraan, ja voit kehittää itseäsi. Minä kyllä joskus naureskelen itsekseni kun tavallaan pääsen asian päälle. Kunnei se asia oikeasti hetkauta eteen eikä taakse enää. Kun olen tarpeeksi monta kertaa antanut anateeksi toiselle päässäni eikä joku sitä ymmärrä, poistan sellaisen ihmisen elämästäni.

Esimerkkinä minulle tuli pari puhelua aika pian Matun kuoleman jälkeen. A-tapaus oli mies jonka periaatteessa vaan tiesin, enkä voi sanoa tuntevani häntä mitenkään hyvin ihmisenä. Olisin taatusti tervehtinyt häntä kaupassa, mutta en olisi pysähtynyt keskustelamaan.

Herra A soittaa päihtyneenä ja alkaa voivottelemaan meidän onnettomuutta. Ensinnäkin inhohan ihmisiä jotka örveltää kännissä jotain diibadaabaa. Toiseksi ei pidä juoda viinaa jollei tajua ettei oikeasti ainakaan minun mielestä ole edes sopivaa soittaa heti kun toiselta on kuollut lapsi, kun tuskin tuntee toisen. Kolmanneksi tämä ääliö ehdottaa että voin avautua hänellä koska hän jos joku ymmärtää ja esitti jo melkein olevansa psykologi.

Kun minulla tulee vastenmielinen fiilis, jonka taatusti moni on kokenut vaikkei ole onnettomuutta takana, en vaan oikeasti ala avautumaan. No kohteliaana yritin vaan lopettaa puhelun ja sanoin kai joo kiitos otan yhteyttä jos siltä tuntuu.

Olisin tietenkin voinut haistattaa hänelle vaikka mitä. Olisin voinut sanoa , mikä on aika tehokas tapa, etten keskustele hänen kanssa koska en koe hänen olevan niin läheinen minulle. Mikäli hän olisi kysynyt kuinka paljon rahaa minulla on tilillä, olisin voinut sanoa, etten puhu omista raha asioistani ja piste, tehokasta sanoisin.

Pointtini kuitenkin on se ettei kannata haaskata aikaa ihmisiin josta tulee huono fiilis. Säästä energiaasi tärkeimpiin asioihin ja niitä on jos on lapsensa menettänyt.

Tapaus B oli nainen, jonka taas tunsin monen vuoden takaa. Hän on vieraillut kodissamme ja me hänen luonaan kun oli naimisissa. Vuodet meni eikä vaan oltu missään yhteydessä enää. Kerran hän soitti ja itki eroaan ja minä ryntään sinne kuuntelemaan, hänen pyynnöstään. Paikalla huomaan kuitenkin että pointti oli myydä minulle liian isoiksi jääneitä vaatteitaan kiskurihinnoin sekä toimia kuskina kun piti vaklata jotain uutta poikaystävää. Eipä jäännyt siitä mikään hyvä fiilis. Ex miehen ero oli kaukana hänen ajatuksissaan. Rouva B siis soittaa ja puhuu kun oltaisiin tavattu eilen. Ei tullut hyvä fiilis ja lopetin kai senkin puhelun aika nopeasti.

Mutta kun vaan tiedät ja tunnet että joku aidosti välittää, sillä ei ole merkitystä kuinka monta vuotta on kulunut siitä kun viimeksi olitte yhteydessä. Ei sillä ole mitään merkitystä tunnetko ihmisen vai et.

Sinä vaan tiedät, ja silloin saat avun , niistä ihmistä ei jää huono filis kun muistelee, vaan päinvastoin.

Minä olen ainakin ikuisesti kiitollinen että tänä päivänä voin hyvällä muistaa poliisia joka kuunteli, jolla oli aikaa puhua , joka tuli vastaan asioissa ettei mieheni tarvinnut mennä kuulusteluun koska omisti kolariauton. Muistan lämmöllä patologin sanat kuin eilisen. Selitti minkä kokoinen aortta on. Sanoi että voit koska vaan soittaa jos siltä tuntuu, ja jos vaan jää joku asia epäselväksi, koska hän ei halua että sinulle jää mitään mustia aukkoja. Olen kiitollinen Matun jääkiekkojoukkueen valmentajalle joka kunnioitti Matua tulemalla hautajaisiin pelikavereiden kanssa. Olen kiitollinen mieheni ystävälle joka on jehova ja laittoi kirjasen postilaatikkoon ja oli vielä lisänyt jotain kirjoitusta. Oikeasti vaikken ole jehova eikä minusta sellaista tule, ajatus oli hyvä.

En kirjoita nimillä koska en halua loukata niitä ihmisiä jotka yksinkertaisesti vaan olen poistanut elämästäni. En halua vihata heitä, en halau olla katkera. Moikkaan taatusti heitä jos vastaan tulee. On hieno tunne kun vaan voin kertoa nämä tapaukset ja se on siinä. On eri asia kirjoittaa asioista josta ei ole päässyt yli, ja josta kokee vieläkin vihaa tai kaunaa.  No ihminen on oppiva otus, ja kun itse edes joskus onnistun , olen voittaja itselleni.

Surussahan varsinkin alkuvaiheessa on niin paljon asioita menossa omassa kehossaa, pääkopassa ja jopa ihan fyysistä tekemistä, ettei oikeasti edes kannata yrittää olla kaikessa mukana. On keskityttävä tärkeimpiin asioihin.

En kiellä ettenkö ole tuntenut kaikkia negatiivistäkin. Olen  tuntenut, taatusti kaikki tunteet mitä ihmiselle on suotu, ja myös kokenut.

Olen ajatellut asian niin, että jos niitä tunteita minulle on suotu, niin jotain käyttöä varten ne on, ja jos lapsi on kuollut se on tarpeeksi hyvä syy käyttää niitä . Joten en lähtis itseäni moittimaan mistään, koska siihenkin menee vaan energiaa hukkaan. Ja toiseksi en alkuvaiheessa edes ajatellut asioita, vaan tunteeni eli ihan omaa elämäänsä. Nyt asia on toisin kun on kulunut 11 vuotta. Se ei poista muistojani, mutta tapahtunut olisi voinut jättää paskoja asioita elämääni. Voisin vihata , voisin olla katkera , voisin huudella joka päivä miten paska elämää minulla onkaan ollut. Mutta en tee niin. Kerron vaan mitä on ollut ja miltä minusta on tuntunut, jos otan edes tänä päivänä yhtään näistäkään esimerkeistä esille. Yritän vaan kehittyä ihmisenä voidaakseni itse paremmin. Epäonnistun välillä, mutta silloin aloitan huomenna uudestaan, yritän keskittyä siihen mikä on itselleni se mittari miten tätä elämää kuuluu tai kannattaa elää .

Apua tuntuu kunnen muuta tekisikään kun mietin syvällisiä. Kyllä minä elän ihan taviselämää jo. Riippu mitä tapahtuu, missä mennään omassa elämässäni. Mutta suru on aina kaverini mistä en pääse irti. Mutta missä muodossa se siinä roikkuu , on itseni päätettävissä.

Olen myös ihan tänä vuonna päättänyt hiukan opetella irtaantumaan kodistani. Olenhan siis nyt herrajestas käynyt kylässä jne. Mutta haluan hiukan erillaista juttua jo. Harmitti kun piti mennä yhteen kutsuun mutta nukahdin . Seuraavaksi kun emmin en mene sieltä mistä aita on matalin.

Tänään voin sanoa että minulla on haaveita. Unelmia jotka toivon toteutuvan. Tosin en ota stressiä ja annan vaan virran viedä, mutta kumma kutku on kuitenkin olemassa että jotain suurempaa on tulossa. Jollei se joku tapahdu menee se elämä näinkin ja paljon mukavammin se menee kun 8 vuotta sitten, saatikka 11 vuotta sitten.

Joskus olen miettinyt miksi Jumala antoi näin kauniin maailman, jossa on paljon kaunistakin jollei siitä ole tarkoitus nauttia. Tänä päivänä näen jo värejä , siitä on hyvä lähteä kohti sitä jotain suurta unelmaa mikä se sitten onkaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suruhan on yhteinen ja on täysin väärin kuvitella että äitinä surisin enemmän kuin isä. Jopa siellä missä kävin juttelemassa ärsytti ne harvat puheenvuorot mitä nainen piti, oli jotain kaavan mukaista tai jotain mitä hän on kuullut , ehkä lukenut kirjasta.

Syyllistinkö itseni siitä kun ajoin sitä oikeaa kaistaa kun väistin sivummalle koska ambulanssi tuli takaa. EN.

-Niin sinähän olet kantanut tämän lapsen 9kk ajan jolloin viittasi että side lapseemme olisi vahvempi kuin isän. Öööö joo olin maailman onnellisin äiti, mutta onnellisempaa isää ja huolehtivaisempaa isää saa hakea. Isähän huomasi synnytyslaitoksella että Matun sormi punoitti , minä taas en noteerannut koko asiaa ollenkaan, enkä olisi soittanut hoitajaa paikalle, mutta isä vaati. Ja hyvä niin sekä lapsi että minua hoidettiin.

Kuka itki , no meillä isä itki ensin, minä yritin vaan ottaa tilanteen haltuun ja hoitaa kaikki jotenkin järkevästi.

Minähän syyllistin itseni jopa siitä kun oli kausi kunnen kyennyt itkemään ollenkaan. Ajattelin olevani epänormaali äiti, tunnevammainen paska.

Isä taas syyllisti itseään myöhemmin koska koki että jätti minut oman onneni varaan.

Ainoa asia joka aidosti vitutti niin, että olisi tehnyt mieli heittää puolet huonekaluista ikkunasta ulos, oli yksi kerta kun olisin kaivannut että mieheni kuuntelee minua. Mutta vastaus oli- No arvaa miltä minusta tuntuu. Huh huh..ahdistun pelkästään ajatuksesta, enkä yhtään ihmettele että heitin saunan lasioven täysillä kiinni ja huusin kurkku suorana että kuole &%€# suruusi, tai jotain sinnepäin.

En tiedä itkikö mieheni yksin  sen ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta hyvin hiljainen mies minulla oli. Sulkeutunut , erittäin masentunut.

Vuosi Matun kuoleman jälkeen ystävämme täytti pyöreitä ja minä kunnen edes juo, eikä siis todellakaan tullut mieleenikään juhlia tai yleensäkään mennä yhtään minnekkään, päätin kunnioituksesta kuitenkin lähteä mukaan. Paikka oli mieheni tuttuja täynnä, osa entisiä asiakkaita ja muutenkin hänen entiseen työhän liittyviä ihmisiä. Minäkin löysin tuttuja kasvoja mutta en varsinaisesti tuntenut ketään. Miehelläni oli juttukavereita ja mielessäni ihmettelin, miten hitossa hänellä voi olla niin kivaa. Juttua riitti eikä mieheni huomannut minua ollenkaan. Lopulta tunsin itseni niin hylätyksi ja nolotti kävellä ympäriinsä yksin . Menin autooni istumaan ja katsoin kellosta aikaa. Olin ainakin istunut siellä tunnin, eikö mieheni ollut vieläkään edes huomannut että olin kadonnut koko juhlatilasta.

Mittari oli täynnä ja soitan hänelle autosta että nyt sitten tämä akka lähtee just eikä melkein. Lyhyt kysymys lähdetkö minun kyydissä kotiin tai jäätkö sinne. Hän jää sinne ja minä vielä muistutin että kun minä lähden,  niin sitten myös tapahtuu.

Ja niin minä lähdin kotiinpäin ajaamaan. Olin ehkä ajanut 20km ja saman verran oli jäljellä kun mieheni soitti että lähtee sittenkin kotiin.

-Vai niin totean, mutta juna meni jo. Kokemuksesta hän tietää että kun minä jotain päätän se on just eikä melkein niin. Ja niin minä ajoin kotiini tuntematta mitään sääliä miestäni kohtaan.

Poika oli vielä alaikäinen eikä ollut ajokorttia mutta kaveri lupasi hakea mieheni kotiin pojan kanssa. En tiedä mitä matkan aikana tapahtui, mutta kuulen auton tulevan pihaan ja harmittelinkin vaivata ulkopuolista ihmistä hakemaan häntä. Siinä isä istui jakkaralla autotallissa, poika pitää kättään hänne olkapäällään ja kaveri seisoo vaivautuneena vieressä kun isä itkee.

Poika huojentui nähdessään minut ja jälleen kerran äiti otti homman haltuun. Poika ja kaveri liukeni alta ajan pois, ja lähtivät autolla jonnekkin. Minä lohdutan isää ja ohjaan hänet sisälle. Tottakai säälin miestäni, mutta vielä enemmän suretti poikani puolesta, en olisi halunut hänen joutuvan sellaiseen tilanteeseen.

Alkoholi ja suru ei vaan sovi yhteen. Jotenkin tuntuu että varsinkin Matun kaverit sai usein miestäni itkemään, samalla kun hän oli onnellinen siitä että he juttelee hänen kanssaan. Nuoret ja mieheni vaan tuli aina niin hyvin toimeen.

Tämä sama kaava toistui kun olimme edesmenneen ystäväni pojan häissä. Sulhasen isoveli oli luonnollisesti paikalla , eli Matun luokkakaveri.Sieltä lähdettyämme mieheni halasi monen monta kertaa poikia niin tunteella ettei sitä voinnut olla huomaamatta miten tärkeitä nämä pojat oli. Lähden ajaamaan kun mies nyyhkyttää vieressä.

Itkeminen on minusta hyvä asia. Useinhan sanotaan että itku puhdistaa ja tekee hyvää. Mutta voin taata ettei itkeminen aina tunnu hyvältä. Kun tilanne on niin toivoton kun se vaan voi olla, itkusta ei meinaa tulla loppua ollenkaan, se rasittaa ihan fyysisestikin. Itse itkin niin että tuli tukehtumisen tunne. Sinun on pakko itkeä suu auki , koska nenän kautta ei enää kykene hengittämään. Kun luulet että itku loppuu, se alkaa heti uudelleen. Lopulta fysiikka ei enää jaksa ja itku loppuu jossain vaiheessa. En tiedä voiko sanoa että itku puhdistaa. Enemminkin koen olevani niin fyysiesti loppu itkun jälkeen, että on vaan oltava paikoilaan ja kerättävä voimia, jos on hyvä tuuri voit jäädä sänkyyn makaamaan. Aina se itku ei vaan tule sängyssä tai kotona, vaan ainakin itselläni se tuli usein autossa.

Joskus itku tuntuu helpottavan jotain, mutta en tiedä onko se vaan fyysisen suorituksen rasitus joka helpottaa tai sitten sitä mistä kaikki puhuu.

Yhtä kamalaa kun se että itkee silmät päästään on se kunnei itketä ollenkaan. Voi sitä syyllisyyden tunnerataa kun koet olevasi maailman surkein ja tunteettomin äiti.

On ihan turhaa sanoa että itkekää kun itkettää. Itku tulee jos on tullakseen, se tulee vaikket halua sitä, eikä se myöskään tilauksesta tule.

On asioita joka laukaisee itkun herkemmin. Minulla se oli musiikki.

Kun tänään mietin miten paljon rakastin poikaani, tiedän ettei kukaan voi lastaan enempää rakastaa kun itse rakastin. Ei vaan ole sanoja millä kuvailla sitä onnea kun poikani sain syliini. Tunsin silloinkin itseni oudoksi, koska koin että rakastan lastani epänormaalin paljon. Joten, rakastakaa ja itkekää asiaa sen enempää miettimättä. Oletan kaiken olevan ihan normaalia, itkeekö tai ei.

Kun ulkopuoliset ihmiset itkee poikasi takia se oli tavallaan paras kohteliaisuus minkä voi saada, Tuntee että lapsesi on ollut rakas heillekkin.

 

Ensimmäinen virhe oli kiire.

Kuvittelin voivani hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä. Koin olevani ihminen joka pystyi hoitamaan monta asiaa yhtä aikaa. Koin olevani ihminen joka järjesti juhlat unohtamatta yhtään mitään. Koin olevani ihminen joka tarttui ongelmiin heti, vain ja ainoastaan selvittääkseni ongelman joka poistuisi ja kaikki olisi jälleen hyvin.

Niin kai uskoin silloinkin kun kaikki tapahtui. Aloin heti toimimaan, mutta sitä en odottanut että kehoni eli ihan omaa elämäänsä ja vaikeutti omia ajatuksiani. Jopa mieleni petti minua tavallaan. Lohduttaakseni itseni , asia oli uusi, en tiennyt mitä järkytys on, kun oikeasti tapahtuu jotain mitä et ole kokenut ennen. Kun tulee asia eteen mikä ei puhumalla selviä. Kun tulee asia eteen millä ei selviä maksamalla.

Silti minä aloin toimimaan, nopeasti ja tehokkaasti niin järjestellmällisesti kun kehoni antoi myöden.

STOP. SEIS.

Ei ole kiire. On paljon asioita hoidettavana. On asioita mitä et pysty nopeuttamaan. On viikonloppuja edessä jolloin kaikki toimistot ja virastot on kiinni. On vaan tuskastuttavaa odottaa että pystyy hoitamaan asioita. Odotin maanantaita enemmän kun mitään muuta. Pankit on taas auki, ja kaikki virastot on taas auki. Silti päivässä on vaan 24 tuntia. Et yksinkertaisesti kykene hoitamaan kaikki tarvittava yhdessä päivässä. On oltava lippua ja lappua sinne ja tonne. On soitettava tuhannet puhelut. Tilattava sitä sun tätä. Valita arkku tai uurna, hautauspäivä, valittava runo, miettiä tarjottavat, miettiä haluatko hautakiven, todistettava sitä ja tätä. Suljettava puhelinliittymiä, peruttava ehkä lehtiä. On niin monta asiaa että sekoaa , ja vielä jos olet pakotettu olemaan töissä. Se on lähes mahdotonta .

Hosuessa voi tehdä päätöksiä mitkä kaduttaa jälkeenpäin. Koska uupuneena tekee hätäisiä päätöksiä. Et ole pelastamassa kenekään henkeä enää, se henki meni jo. Rauhoitu.

Lepää ja lataa akut kun voit. Syö jotta jaksat hoitaa velvollisuudet. Jaa asioita muiden hoidettaviksi. Istukaa yhdessä ja puhukaa toiveistanne. Ota iso vihko joka ei katoa yhtä helposti kun post it laput.

Tee lista. Kirjoittakaa kaikki ylös, koska mieli on kummallinen että joku asia joka nyt tuntuu selvältä unohtuu yllättävän nopeasti.

Pidä aina kynä ja paperia saatavilla. Vaikkapa kännykän kuoriin tai taakse voi laittaa niitä tärkeimpiä oivalluksia tai ahaa elämyksiä jotka putkahtaa mieleen. Kirjoita vaikka käsivarteesi jos jotain muistat.

Vie vaikka auton rattiin iso lappu juuri kun jonkun asian muistat.

Kännykkä, auto ja autonavaimet on hyviä paikkoja jättää muistilappuja.

Minä ainakin väsyin , siis loppui virta välillä ja silloin meni suunitelmat uusiksi. Kun ihminen on pelkää löysää taikinaa joka ei jaksa edes liikauttaa pienintäkään osaa itsessään, ei voi lähteä ajaamaan, ei voi soittaa eikä tehdä mitään muutakaan. Siksi on tärkeää kerätä energiaa. Säästää voimiaan kun voi. Viikonlopun voi oikeasti nukkua, voi olla tekemättä yhtään mitään. Jos nyt jostain syystä ei siihen kykene, voi tehdä niitä suunitelmia yhdessä muun perheen kanssa, jos siis on perhettä. Minusta oli tärkeää että jokainen sai olla osallinen monessa asiassa. Tokihan oli asioita missä en kysynyt kenenkään apua. Minulle oli esim. tärkeää tietää Matun kuolinsyyn. Minähän se oli joka sinne soitti kerta toisen jälkeen.

Mutta on muita asioita. Ainakin itse ajattelin niin että autan lastanikin sillä että hän sai valita arkun. Minä valitsin värin. Hautakiven valitsi poika, koska minusta se oli yksi tärkeimmistä asioista jotka jäisi symbooliksi.

Pyydä rohkeasti apua. Itse sain apua siivoamisessa kun pidettiin nuorille oma muistotilaisuus kotona.

Jos olet auttaja, voit tarjota konkreettista apua. Kuskiksi , siivoamista, ruoanlaittoa, kaikenlaisten asioiden hakemista ja tuomista. Ehkä lemmikeiden hoitoa, ulkolua. Voit ehkä hakea tietoa netistä, vertailla hintoja, suositella asioita, pudottaa jotain tarpeelista infoa vaikka postilaatikosta.

On myös ymmärrettävä antaa tilaa surevalle. Ainakin itse olin niin väsynyt etten olisi jaksanut ”seurustella” liikaa. Oli niin paljon asioita hoidettavana ja vielä piti ladata itseään, eli yksinkertaisesti nukkua jos oli mahdollisuus.

 

 

 

Onnekseni olen kai kuitenkin positiivinen. Ärsyttävä edes kirjoittaa niin, siihen ei usko kukaan joka on menettänyt lapsensa hiljakkoin että on valoa missään.

Kun aloitin kirjoittamisen, se oli pelkoa siitä että unohdan poikani, jo siinä kohtaa ymmärrän nyt etten todellakaan tiennyt mitä suru on. Päiväkirjastani piti tulla kirja, mutta oli niin paljon henkilökohtaisia asioita mitä koin pelottavaksi. Kirja on olemassa jo suht hyvässä mallissa mutta en vaan jaksa enää tehdä asian hyväksi mitään.

Hyvä asia kuitenkin kai on että kirjoitin. Ihan ensin itseni takia ja siitä että voin katsoa taaksepäin ja konkreettisesti ymmärtää ajan kulun, surun muutokset  joka onneksi on mennyt eteenpäin.

Toivoisin voivani kirjoittaa että olen päässyt surun yli, mutta siihen en usko edelleenkään. Sen kanssa on elettävä.

Parasta mitä voi saavuttaa on elämisen arvoinen elämä, niillä asioilla jotka tuo mielihyvää, tarkoituksen elää, samalla kun on menneisyys mikä ei kahlitse tai lamaanuta sinua. Voi löytää syyn elää , voi löytää elämäntarkoituksensa.

Minulla on jo aitoja hyviä hetkiä elämässäni. Hetket oli alussa hyvin pieniä, voisin jopa puhua sekunneista, mutta ne on pidentyneet.

Voin oikeasti kokea että on hyviä päiviä.

Toisaalta en haluaisi hoputtaa ketään saavuttamaan näitä asioita liian aikaisin. Tärkeää on myös surra ja kokea kaiken. Toivon silti että jokaisella olisi joku tuki. Ihmisiä jotka tukee vain ja ainoastaan olemalla olemassa. En itse olisi jaksanut liikaa ihmisiä, ei sitä jaksa alussa puhua jokaisen kanssa, minä tarvitsin myös ne yksinäiset hetkeni. Toivon että jokainen ihminen ketä haluaa auttaa, kuuntelee omaa sydäntään, on tarpeeksi rohkea kohdata surevan ihmisen, on tarpeeksi rohkea kysyä miten voi auttaa ja jaksaa seistä rinnalla vielä kun puoli vuotta on mennyt. Toivon sen ihmisen olevan luottamuksen arvoinen, joka todellakin kunnioittaa surevaa ihmistä ja hänen perhettään.

Kuinka monet kerrat olen kuulut tai lukenut ja jopa itse kokenut miten ihmiset kuvittelee että surusta voi päästä yli viikoissa.

Mieleeni putkahti onnettomuus josta kuulin, ja satuin näkemään tämän isän erään huoltoaseman pihalla ystävien kanssa, kahvimukit edessään. Tapahtunut oli aivan tuore. Mietin niitä ystäviä , ja miten hienoa että he vaan istuivat siinä juomassa sitä kahvia. Tunsin miten isä oli samassa tilanteessa kuin itse olin. Kunnei kahvi maistu edes kahville, eikä ajatukset pysy koossa, kunnei vaan ole sanoja, kun vaan elää ja hengittää koska keho toimii automaattisesti. En tiedä onko oikeasti joku tietoisuus joka ohjaa tätä systeemiä täällä. Mutta ehkä ihminen joskus voi olla avuksi ihan senkin takia että on vaan se sama vanha kaveri kun ennenkin.

On monia tapoja kuolla ja uskon että ihminen selviytyäkseen alkaa hakemaan niitä asioita mitkä lohduttaa siinä asiassa. Voi miten toivoisin kaikkien surevien ihmisten saavan kohdata niitä minun kohtaamisia. Suren sitä etten niitä ole kokenut pitkiin aikoihin. Kun miettii miten vähän niitä on ollut, olen jopa surullinen.

Ilkeät ihmiset jotka toisen surressa alkaa kritisoimaan ja vaatimaan ääneen miten on jatkettava elämää, miten pitää päästä irti tai jopa moittivaan sävyyn alkaa neuvomaan muita ihmettelijöitä, miten juuri sen ihmisen kuuluu elää on pahimmat.

Minusta se on loukkaavaa puhua toisen ihmisen asioista ja paheksuen mollata ihmistä siitä että hän suree. Niille ihmisille jotka voi uskoa pahaa, toivoisin olevan olemassa tunteiden siirtoa. Ehkä sekin on joskus mahdollista. Mutta todellakin teidän että mikäli voisin siirtää omat tuskani, itkuni , ahdistukseni, huoleni ja loputtomuuden tunteen. Koko sen helvetin minkä kanssa joutuu oikeasti elämään. Jos olisi se tunteiden siirto nappi, painaisin sitä. Tiedän ettei saisi vihata, ettei viha lopu tappelemalla. Mutta silti painaisin sitä nappia.

Silloin se ihminen todellakin tietäisi että ehkä kannattaa pitää suunsa kiinni asioista mistä ei tiedä yhtään mitään.

Jos taas kelaan että voisin painaa sitä nappia ihan niin kauan kun haluan, en rehellsiyyden nimissä tiedä haluanko edes antaa jotain niin henkilökohtaista joka on niin osa minua jo, kenellekään toiselle lopullisesti.

Tämä on todellakin osa minua. Kuljen suruni kanssa joka tuli Matun tilalle, tämä suru on osaa Matiasta, siitä on tultava ystävä ja siitä tulee tavallaan ystäväsi, mutta ajan kanssa. Ei ole epäillystäkään ettenkö painaisi sellaista nappia joka palauttaisi kaikki ennalleen, mutta jättäisi muistot tästä painajaisesta. Se jos joku muuttaisi minun elämäni.

Suostuisin ihan mihin vaan mikäli näin voisi tehdä. Mutta ei. Taas minut revitään alas todellisuuteen ja elän suruni kanssa, haluan tai en.

Lapseni on kuollut, eikä tämä asia muutu vaikka tekisin mitä.

Kun mietin toiveita mitä minulla ei ollut alussa. Toivon kai kuolevani kun on se paras aika minun pojalleni. Kun olen antanut kaikki tarpeellisest muistot mitä hän tarvitsee. Kun olen pystynyt opettamaan häntä joko hyvillä tai huonoilla esimerkilläni hänet paremmaksi ihmiseksi. Kun hän on valmis pärjäämään yksin ilman minua. Kun hän on niin ehjä että kokee olevansa sinut sen kanssa että minä kuolen. Toivon kuolemani olevan helppo ja nopea, toivon että olen saanut sanottua , kirjoitettua ja elettyä yhdessä, kaikki tärkeät asiat.

Toivon että elämälläni oli joku merkitys joka on osaa sitä jotain hyvää mitä niin moni tekee koko maapallon tai ihmisyyden puolesta. Haluan olla yksi pieni osa sitä palapeliä.

Toivon että poikani on onnellinen täällä, että hän on löytänyt tärkeät asiat mistä hän pitää kiinni ja mihin hän pyrkii , joka tuo onnen tunteen hänen elämäään.

Mitä toivon ihmiselle joka on menettänyt rakkaansa?

Toivon rauhaa , toivon tukijoita, hillittyä surua, pehmeämpiä polkuja mitkä vie eteenpäin, juuri siinä tahdissa mikä on ihmiselle parasta. Toivon kauniita hymyjä kun hän muistelee , toivon katseita tulevaan , toivon voimaa kun sitä tarvitaan, toivon heille apua, toivon jotain mihin uskoa ja joka lohduttaa. Toivon hyviä oivalluksia. Toivon yksinkertaisesti vaan jotain hyvää ja kaunista siinä helvetissä missä ovatkin. Toivon että säästyvät edes puolet siitä mitä itse olen kokenut kaikkine ajatuksiini. Ennen kaikkea usko siihen että tästä vielä selvitään tavalla tai toisella.

 

 

 

Mietin usein omaa elämääni varsinkin kun sattuu jotain minkä koen jo olevan liikaa.

Kun joku taas saa ajatukseni takaisin, näen elämäni pikakelauksena.

Se täydellinen aurinkopaiste, minä töissä, ajomatka, pysähdys , ja siinä istun autossani kun oma poikani tekee kuolemaa. Ei hän taistellut kuolemaa vastaan, vaan kuolema otti hänet. Siinä minä istun autossani enkä tiedä tilanteesta mitään, vaikka olen muutamien kymmenien metrien päästä. Jumalauta, en voi kun kirota. Vitun epäreilua, mikä hiton tarkoitus tällä oli? Ehkä loppuelämääni ajatellen, ehkä jäi hiukan vähemmän painajaisia.

Päässäni avaan sen kirjekuoren missä on kuvia onnettomuuspaikalta. Jollakin tavalla tekisi vieläkin mieli pyytää niitä mitä poliisi säälistä jätti lähettämättä.

Näen itseni ajavan, rukoilevan, hakevan pojan. Se sumu ja toivottomuus terveyskeskuksessa kun kaikki alkoi keinumaan. Miten silitän viimeisen kerran poikani vielä lämmintä poskea, ja pörrötän hiuksia.

Se puhelinsoitto joka katkaisee kaiken kauniin, ja se asia mitä en ikinä enää saa takaisin. Voi vittujen vittu.

On vaan asioita elämässä mitkä on ainutkertaisia. OIkeasti, ei niitä voi vähätellä. Missä oli Jumala jos sellainen on, missä kysyn? Jos nyt helvetti minulta lapseni vei, miksen saanut edes niitä hetkiä, jotka olisi kantanut minua läpi oman elämäni ilman lastani? En toisaalta yhtään ihmettele kaverini joka erosi kirkosta. Miksi se joku voinut ohjata jonkun ihmisen luokseni joka olisi sanonut, voit tulla takaisin, tai soitanko muille taksin? Mutta ei. Miten vitun riittämättömältä ihminen voikaan itsensä tuntea, ja minä, niin just MINÄ joka vittu olen aina hoitanut kaikki asiat, unohtamatta mitään. Minä joka varmistan kaiken, varaan aina niitä ”jos” tilanteita varten kaiken. Miten tällaista asiaa voi käsittää ja antaa itselleen anteeksi? Tottakai heittämällä faktat pöytään, tottakai ymmärrän osan ja silti vastaus ei tyydytä minua.

Onko reilua pilata niin monen ihmisen elämät? ONKO?

Pikakelaus jatkuu, poika huutaa, alkon myyjä, ja se sohva autotallissa, se ison miehen lohduton itku, niin aitoa ja niin syvää ei voi kukaan itkeä. Voi saatana sanon minä , mikä päivä.

2 elokuuta, toisen maan mukaan se oli minun nimipäiväni. Kostoko? Juuri minulle.

Se sumu missä elää, kun yrittää selvityä niin monesta asiasta yhtä aikaa , huolehtia perheestä, työstä ja kaikesta.

Mielikuvissani näen poikani kylmällä asvaltilla. Niin olen monet kerrat nähnyt. Näen kuvissa olevat henkilöt jotka vaan seisoo kunneivät voi mitään tehdä.

Todellisuudessa uskon hänen maanneen paareilla kuitenkin, kun oikein mietin. Miksen ole sitäkään kysynyt. Mitä minä pelkään?

Oliko paarit tiellä tai kannettiinko ambulanssiin. Jotenkin tuntuu että olisi ollut helpompaa hoitaa tiellä. Miten julmalta tuntuu ajatus , että joku ottaa valokuvia lapsesta jonka sydän pumppaa verta joka valuu joka pumppauksella vatsaonteloon. Ja joku vittu ottaa kuvia. Kaikki selvitykset ja se tunne, että olet vaan tilasto, siksi koska et ollut politiikon vaimo. Muistan lehtileikkeen missä joku ajoi pressan sivupeilin paskaksi. Alla luki hieno titteli kuka otti asian tutkittavaksi !!!VOI VITTU sanon minä. Yks saatana sivupeili, ja siihen tarvitaan suuri ihminen jolla on titteli tutkimaan asiaa.

Aina ei jaksa ymmärtää. Aina ei jaksa uskotella itselleen kaikkea paskaa jotta jaksaa. Ja nyt pitäisi sitten olla sujut kaikkien asioiden kanssa. Pitäisi jaksaa jatkaa niin kuin ennenkin.

Näin sitä joskus kelaa. Pikakelaus koko elämästään. Ei hitto sentään, ei sitä todellakaan halua kuulla neuvoja keltään joka sanoo miten tässä pitäisi elää. Sitä tuntee todellakin itsensä hylätyksi välillä ja päättää että hoidan loputkin yksin. Jos tästä on selvitty tähänkin asti, niin kai se loppukin menee ajattelen. Tässä kohtaa voin sanoa että kun pikakelauspäivät on meneillään, kuolema tuntuu päämäärältä mitä koti mennään, ja se ei tunnu pahalta vaan vapauttavalta.

 

Jos on iloa elämässä, surusta ei silti pääse kokonaan irti. Onneni on ehdottomasti hyvät ystäväni. On ihmisiä kenelle soitan melkeinpä joka päivä. Yksi soitto jälleen kerran ja sain taas kuulla nuoren tytön menehtyneen onnettomuudessa. En minä itke heitä, vaan kylmää kun vaan totean että näitähän sattuu. Kuolema on jo niin luonnollista ja jälleen tekisi mieli huutaa niin monelle , että eläkää tätä elämää hymyillen, ottakaa kaikki irti mitä voitte, älkää haaskatko elämänne turhiin riitoihin, tai murheisiin.

Tänään istun kotona ja soitan kaverille joka toistamiseen yrittää saada minua mukaan kukkapenkkejä kitkemään yhden yhdistyksen hyväksi. En lähetnyt viimeksikään ja nyt ei vaan kiinnosta. Aurinko paistaa ja minusta on syntiä istua sisällä. Minunhan piti soitella yhteen sun toiseen paikkaan. Liittoon, Te-keskukseen ja vaikka minne, ja niin aloitin soittorumban. Toki puhelin ehti soida ja jään kuuntelemaan verotietomyyjää. Uskomatonta että kuuntelin, en edes ärsyyntynyt siitä ettei hän lopulta edes tiennyt mistä puhui. Hyvä työntekijä ajattelin ja lopulta ostan lehden ihan sen perusteella että ihminen oli niin asiallinen, ei puhunut ulkoa paperista, ja melkeinpä olisin uskonut hänen olevan ammattilainen.

Kaveri lupaa tulla sieneen enkä odota häntä ainakaan yli tuntiin. Puhun puhelimessa miehen tai naisen kanssa, nimi meni ohi. Jännä ääni selittää minulle koukeroita. Kyse on kevytyrittäminen, josta haluan tietää kaiken ja varsinkin kaikki ns. ansat . Puhelun aikana koirat haukkuu ja kaveri ilmestyy, minulla ei ole edes vaatteita päällä vielä, ja puhelukin on kesken. Ihminen sanoo ymmärtävänsä kun sanon että pakko paeta kuistille seisomaan kunnei koirien haukku lopu. Viisastun ehkä hieman. Kiitän toistamiseen häntä miten hän paneutui asiaani ja monimutkaisiin kysymyksiini. Hän toistaa itseään toistuvasti, koska esitän monta esimerkkiä. Ihmeellistä tavata kaksi ylimegahyvää vierasta puhelimitse.

Laitan pipon päälle ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja suuntaamme metsään. Nauran itselleni kunnei tämäkään pipo pysy päässäni , vaan nousee ja mieleeni tulee että olen smurffin näköinen, mutta en yhtä söpö. Hyvän retkemme jälkeen juomme kahvit ja olen enemmän kuin tyytyväinen päivääni. Enempää en tarvitse elämääni tunteakseni hyväksi ihmiseksi. Päivä ei mennyt haaskuun. Kaveri lähtee , poltan tupakan ja muistan mainoksen magneetista joka auttaisi lopettamaan, en usko siihen, magneetti kuin magneetti ajattelen. Kai siinä mikä magneetti tahansa auttaa. Muistan vahvat magneetit mitkä ostin ja hetken ajattelen hakea ne ja laittaa korvalehteeni kokeeksi, se jää ajatukseksi jonka ehkä testaan. Syy on elämäni, en saa kuolla sen takia että itse päätän polttaa. Minun pitää elää, poikani takia.

Tyttö joka kuoli kaksi päivää sitten kummittelee päässäni. Tiedän etten nyt voi auttaa. Muistan mitä se oli kun oli vasta saanut tietää. Mietin sitä surua, ja muistan kauniin tytön kasvot mitkä eilen näin ruudussani. Uutinen on kasvoton kun sitä lukee, se on vaan yksi tapaus muiden joukossa suurimalle osalle, paitsi meille jotka olemme kokeneet saman.

Vielä kun näet kasvot kaikki konkretisoituu. Elämää , tyttö täynnä unelmia niin kuin minunkin pojallani. Haaveet ja suunnitelmat jotka ei koskaan tulleet todeksi. Makaan sohvalla läppäri mahani päällä ja huomaan silmäni sulkeutuvan tämän tästä. Laitan läppärin lattialle ja nukahdan. Nukahtaa nyt ajattelen jossain vaiheessa, mutta käännän kylkeäni ja jatkan nukkumista. Hullua, onko tämä normaalia ajattelen kun taas herään . Olenko edes terve? Onko normaalia nukkua näin paljon? Kuka tietää vaikka minussa kasvaisi syöpää jossain? Täällä vaan elelen ja kun sen sitten saan tietää on jo liian myöhäistä. Mielessäni mietin millainen minun pitää olla kun makaan sairaalassa eikä mitään ole enää tehtävissä. Reipas viimeiseen astiko? Hullua ajatella tällaista. Miksen sitten vaan lopeta röökinpolton, edes yksi asia vähemmän joka mahdollisesti tappaa minut.

Otan läppärin käteeni ja selaan jotain facessa. Osun johonkin ja lopulta löydän musaa. On talenttia ja vaikka mitä. Nuoria lapsia jotka laulaa uskomattoman hyvin. Jatkan ja jatkan ja aina löydän hyvää ja vielä parempaa biisiä. Itken melkein kun nuori hermostunut mies laulaa niin että ihoni on kananlihalla. Mieleni laukkaa ja olen aidosti onnellinen. Mietin miten tämä kisa muuttaa heidän elämänsä. Tuskin Matu olisi laulanut missään. Mutta täällä laulaa ujoa ja reippaampia nuoria. Elämää, haaveita , toteutuneita unelmia. Mikäköhän olisi minun pojan unelma joka olisi toteutunut? Se kaikki vietiin häneltä , minulta , isältä. Tällä hetkellä on perhe jossa sisarukset itkee, on äiti joka murtui ja isä joka on täydessä sokissa. Kokonainen perhe jonka elämä muuttui lopullisesti eikä koskaan palaa entiselleen. Heillä oli tytär. Heillä on enää niitä valokuvia, kirjoituksia mitä tyttö kirjoitti.

Musa on kyllä silti ihan parasta. Itken, saan voimaa, ajatukset vaeltaa vapaana kuin soljuva vesi. En voisi kuvitellakkaan elämää ilman musaa. Musa saa niin paljon aikaan ja voi sukeltaa omiin unelmiinsa. Kuinka monet kerrat olen haaveillut osaavani soittaa jotain tai edes osata laulaa. Biisien teko olisi ihanaa. Mutta onneksi saa edes nauttia muiden taidoista. Ajatukset voi heittää minut paikasta toiseen. Yhtenä ajattelen tyttöä, omaa poikaani, elävää poikaani, haaveilen, säälin, suren ja voin iloita.Musiikin kanssa voi itkeä, tuntea tunteet potenssiin tuhat. Voit huutaa sisäisesti ja kaivata niin äärettömästi kuin olla ja voi. Voit itkeä ja sääliä itseäsi, ja tuntea tuskaasi. Musiiki on silti joku avain siihen että voi parantua.

Kirjoitin runon tytölle, nimettömänä. Tämä suru ei ole minun, vaan jonkun toisen perheen. Minä kävelin metsässä ja olin tänään iloinen ystäväni kanssa ja muutaman sadan kilsan päästä minusta vallitsee suurin suru. Ei hekään olisi uskonut että tämä on mahdollista. Kuolema tulee kun on tullakseen.

Epätodellista, ja mietin taas miksi? Miksi näiltä nuorilta vietiin elämä? Mikä ihmeen tarkoitus sillä voi olla? Joku sanoi että se on luonnollista. Onhan se kai totta. Kuoleehan luonnossakin pentuja , vasoja ja muiden eläinten lapsia. Kuka sen sanoo että niiden emot suhtautuu asioihin luonnollisemmin. Puolustaahan hekin poikasiaaan usein oman henkensä edestä. Tai onko ihminen liian monimutkainen olento joka on jo liian kaukana luonnosta , eikä osaa suhtautua oman lapsensa kuolemaan luonnollisena asiana?

Elämä vielä 11 vuoden jälkeen ei siis ole elämää josta suru on kaikkonut , muiden surut nostaa ajatukset pintaan, vaikkei itkekkään, en voi ikinä paeta omaa suruani kokonaan. Tuntuu melkeinpä pyhänhäväistykseltä elää tätä elämää huolettomana, metsässä sieniä keräten, samalla kun tietää että jonkun elämä meni juuri murskaksi.

Tämä uutinen nosti taas pelot pintaan, ja jälleen kerran jopa pelottaa voiko tämä toistua. En todellakaan halua olla niin vahva. En vaan suostu siihen.

 

Osui haastattelu eteeni, isä joka löysi poikansa kuolleena. Hän oli melkein kaksi vuotta poissa työelämästä järkytyksen takia. Suuria pelkotiloja, eikä saanut nukuttua kun 3-4 tuntia yössä.Terapiaa ja läheisten tuki hoitona.

Järkytyin siinä missä yleisökin joka kuunteli hiljaa siinä missä minäkin omassa kodissani. En katsonut kelloa mutta sen ymmärsin miten pieni pintaraapaisu se haastattelu oli. Tällä kertaa itselleni ei vaan tullut sitä oloa että, miksi tämä ohjelma loppui näin äkki?  Ei koska kaikki oli niin tuttua. Usein kuitenkin tunnen sääliä muita lapsensa menettäneiden takia, sekä suurta voimattomuutta kun tietää ettei voi auttaa. Saathan sinä lääkkeitä , terapiaa jos osaat sitä hakea. Hyvällä tuurilla sinulla on joku joka ainakin yrittää auttaa. Mutta loppujen lopuksi olet niin yksin koko asian kanssa. Kukaan ei voi ikinä tietää miltä se oikeasti tuntuu jollei tällaisen asian kanssa ole pakotettu elämään.

Kun se oikeasti muuttaa elämän ihan totaallisesti.

Ainakin itse olen välillä niin kyllästynyt kuolemaan, ja välillä taas elämään.

Se elämä mikä pitäisi olla täynnä iloa ja korkeintaan tyhjänpäiväisiä ongelmia, on vaan ohi.

On vaan uusi elämä uusilla iloilla ja uusilla ongelmilla mitkä ei tavallaan edes ole ongelmia, vaan selviytymistä tilanteesta toiseen.

Joskus jopa miettii onko ongelmilla edes väliä? Onko väliä käynkö töissä  tai en? Voin miettiä että pitäisi mennä lääkäriin koska yksi luomi  syhyy, ja kuitenkaan en mene. Onko edes väliä koska kuolee?

Onko asiat niin kuin kaikki toitottaa, kaikella on joku tarkoitus? Jos niin on, miksen sitten mene varmistamaan asiaa ihan varmuuden vuoksi? Jos nyt olettaisi että olisi vaikkapa melanooma , ja nyt sitten ilmenee jotain suurempaa oiretta ja olisikin liian myöhäistä. Oliko se sitten tarkoitus että kuolisin itse melanoomaan? Onko ihminen jolla ei ole samaa taustaakuin minulla suurempi voima hakeutua lääkärille ja selvittää asiat verrattuna minuun. Olenko kyllästynyt elämään?

Rehellisyyden nimissä en todellakaan halua kuolla nyt, enkä ensi vuonna enkä edes viiden vuoden päästä. Jos on hyvä päivä, on hyvä päivä ja yleensä uskon että minun hyvä päivä koostuu ihan arkipäivän kohtaamisista. Huono päivä ei välttämättä ole sateinen päivä, tai se että pakastin hajoaa. Huono päivä on kun on voimaton ja väliinpitämätön siitä mitä tapahtuu. Se kunnei saa mitään tehtyä on kai minun mittarini. Kunnei terveellinen ruokavalio kiinnosta, tai mitkä kotityöt pitäisi tehdä. Kun mieluumin nukahtaa kolmannen kerran saman päivän aikana kun tekee edes yhtään mitään.

Kun oikeasti ei sure tai pelota, ehkä viiden minuutin päästä tulevaa yllätyskuolemaa. Kuka sen tietää mihin sitä kuolee ja koska? Pelottavinta on kai tietoisuus siitä että menettäisi elämänilonsa ja kyvyn aidosti nauraa tai tuntea syvää kiitollisuutta jotain hyviä hetkiä kohtaan, mitkä myöskin ehkä ja aika todennäköisestikin tulee, mikäli siis elää. Koska juuri silloin kun on väliinpitämätön on aivan sama mitä viiden minuutin päästä tapahtuu. Jos olisin varma että kuolisin silloin, soittaisin kai pojalleni, en muuta. Ehkä huutaisin miehelleni ensin ja infoaisin häntä, ja hän tuskin uskoisi minua, olisinpahan edes sanonut .

Ehkä kirjoitan senkin takia aika paljon, koska tavallaan se on parasta mitä voin pojalleni jättää jälkeeni. Jotain mikä on aidointa minua.

 

Olipa synkkää tekstiä taas. On päivä yhden työpäivän jälkeen ja taas siis työtön. Tiedän että saan tuuraushommia , mutta järkevä ihminen tekis paljon enemmän asioiden eteen kuin minä teen. Mikäli olisin ns. normaali ja minulla olisi kaksi lasta edelleen maan päällä, surisin kai tätäkin tilannettani enemmän. Olisin kai jo aikoja sitten miettinyt mitä itse voin tehdä. On helppo antaa toiselle nevuoja jollei ole samassa tilanteessa kun kaikki on hyvin. Sitä voi valittaa kunnei rahat riitä , ruikuttaa miten verottaja vie kaiken, samalla kun suunnittelee jo uutta lomareissua . Valittaa valittamisen vuoksi. Jeesus mikä onni oikeastaan. 🙂

Juuri nyt tänään mietin mikä on ollut viimeisin onni. No se oli vanha mies, jonka kohtasin. Niin vaalean sinisiä silmiä en ole koskaan nähnyt, vivahti jo valkoiseen. Hän vaikutti aika onnelliselta vaikka periaatteessa kai hänen pitäisi valittaa, jos jonkun nyt niin kuin ylipäätän pitäisi. Juteltiin, ja jos sen keskustelun olisi saanut videolle moni muukin kai olisi nauranut. Olin aidosti iloinen kohtaamisesta, hänen vastauksista jotka ei vastannut kysymyksiini ollenkaan. Olin iloinen kun hän nosti lasin huulilleen ja hörppäsi juomaa itse. Liikutuin hyvällä tavalla, putsasin hänen sormet vaikkei hän pyytänyt, mutta iski joku äidinvaisto, enkä halunut että ne oli likaiset, enkä edes tahmaiset, koska tiesin ettei hän olisi asiaa edes huomannut. Kesken kaiken kun jotain höpötin hän letkautti jotain todella hauskaa. Naurattaa vieläkin vaikken edes muista mitä. Joskus vaan nämä hetket jotka tulee eteeni, vaan on niitä huippupäiviä.

Kokemuksesta tiedän että huominen voi olla jotain ihan muuta.

Mutta siihen en usko että elämä tulee koskaan olemaan ilman näitä, haista paska päivä.

En nyt liiemmin mieti tätä maailman menoa , koska tuntuu jo että on liian iso pala haukattavaksi enkä oikeastaan jaksa miettiä. Vaan iloitsen mieluummin jokaisesta ihmisestä joka jaksaa paneutua siihen omaan juttuunsa joka parantaa tätä maailmaa osa osalta. Kuka sitten mistäkin on huolissaan, ja jotenkin kai on pakko uskoa että tulevat polvet viisastuu ja ottaa vastuunsa kuka milläkin alueella.

On aika ristiriitaista tietää että kun kuolee pääsee Matun luokse, samalla kun murehtii maapallon tuhoamista ja miettii näkeekö kenties tulevat lapsenlapsnit ikinä enää puhdasta merivettä tai joitakin eläimiä mitä nyt itse pidän päivänselvänä. Tai miten ne pienet lapset koulunsa sitten käy, joko silloin polisiit vartioi lasten turvallisuutta.

Kun päädyn miettimään näin synkkiä asioita voisi melkeinpä toivoa että olisin lapseton ja olisi vaan se totaalikuolema, eli musta kuolema jonka jälkeen ei todellakaan ole mitään, ei sieluja , ei enkeleitä tai mitään muutakaan. Mutta kun nyt vaan kuitenkin uskon. Kai se sitten menee niin, että saan nyt poikani kanssa tämän ajan, ja loppuajan Matun kanssa.

Niin kuin aikaisemminkin olen kirjoittanut on asioita mistä he onnelliset ihmiset jolla kaikki on hyvin, ei halua miettiä. Eli oman lapsen kuolemaa. En halunut minäkään silloin aikoinaan, ja hyss kaikki pois ja vaihdoin puheenaiheen tai ajatukseni muualle.

Toisaalta olisi kai järkevää ajatella sitäkin joskus. Yleensäkin ottaa eri vaihtoehdot huomioon. Hullua ja kärsin koko ajan kirjoittaeessani tästä. Mutta me jotka olemme lapsemme menettäneet olemme sen kokeneet ja ainakin oletan että suurin osaa ainakin pelon asteella , tämäkin ajatus on iskenyt hetkeksi päähämme. Entä JOS?

Itse tein kai jonkinasteen yksipuolisen diilin vaikka pelottaa sekin.

Uskon siis Jumalaan, mutta en ole mikään aktiiviuskovainen. Säästääkseni itseni. Mutta sen verran uskon kuitenkin etten ala pelleilemään eli ottamaan riskiä. Silti tästä pelostani huolimatta vaan ajattelin elääkseni tasan niin kauan kun poikanikin elää. Entä jos, se JOS tapahtuu taas? Saisinko kuitenkin voimaa elää vielä toistamiseen? Epäilen suuresti että viimeisetkin rippeet yrittää nousta olisi mennyttä. Jaksainko edes mieheni takia. Tuskin, koska hänkin murtuisi ja vaikka hän kuinka minulle on sanonut että katsoo tämän pelin loppuun, en siihenkään jaksa uskoa. Jos hengissä olisi, mitä elämää se olisikaan. Ja näitäkin ihmisiä on!

Tulee sellainen vertauskuva kun että elämäni olisi samaa kuin ihminen joka makaa täysin toisten ihmisten varassa kunnes kuolema armahtaa. Juu ei kiitos.

Kyllästynyt elämään olisi lievästi ilmaistu. Joten parempi kunnen edes mieti. Ainoa asia olisi hyvä tehdä paperit kaiken maailman mahdollisuuksien varalta. JOS poika kuolee, JOS minulla on lapsenlapsia, jos sitä sun tätä. Yhtä vitun jossittelua muuten, tää vitun elämä, kaiken miksi ajatusten jälkeen.

Hulluhan kirjoittaa tällaista. Jollen luottaisi itseeni voisin jo pelätä kirjoittaa tätäkin , ennen kuin joutuu suljetulle. Mutta tadaa, rehellisyys maan perii, niino miten senkin ottaa.

No ainakin mun kirjoitukset on rehellistä ajatelkoot kuka mitä tahansa. Toivon vaan että poikani osaisi valita sanansa paremmin ja mieluummin pitää suunsa kiinni useammin kuin minä.

Nämä hullut, sairaat, kamalat ajatukset mitä minä mietin on monelle lapsensa menettäneelle vaan arkipäivää. Me jos ketä ollaan kelattu monen monta asiaa ja loppujen lopuksi täytyy sanoa, että ollaan me vahvoja kuitenkin vaikkemme itse sitä asiaa niin koe. Mutta monelta ajatukselta säästyy he jolla kaikki on hyvin. Kun on oikein vihainen näinä vitun paskapäivinä kun on kyllästynyt elämään, tekisi kyllä useasti mieli sanoa ihan suoraan jollekkin tyhjänpäiväselle ruikuttajalle ihan mitä oikeasti ajattelee.

Vaatteet, kilot, ilkeä ihminen, bussiaikataulut, auto hajos ja mitä niitä nyt kuulekin tämän tästä. Mitä siitä???SOOOU wattafakk niiku.

Työtön..niimpä..niin olen minäkin..souu hae vittu itelles töitä, ota vastaan ihan minkä paskaduunin vaan ja lopeta valittaminen, jos saat enemmän työkkäristä tai ei kannata mennä duuniin, nii vittuks valitat 🙂 Oikeesti näin minä mietin. Tai jos oot yrittäjä ja eikä mukamas mitään jää, ei ole työttömyyturvaa ja diibadaabaa..No tekis mieli sanoa. Vittu et laita pillit pussiin jollei homma kannata. Ei kukaan pakota yrittämään. Hullu ilmaiseksi töitä tekee.

Onneksi voin sanoa että olen kai itse edistynyt surussani koska minäkin valitan ja oikeasti pitäisi kai laittaa kädet ristiin ja kiittää..minähän olen saanut elämästä kiinni :)!!!

Asiathan ei aina ole niin yksinkertaisia kun luulee, kun syventyy asioihin ja ihmisten ongelmiin, niin onhan ne surullisia. Toisaalta monet ongelmat vaan pitkittyy jollei tee asioille mitään, mutta mikä minä ketään olen neuvomaan. Tai edes sanomaan mikä on onni. Mutta sen tiedän että jos lastaan rakastaa ja hänet menettää, tulee toden totta perspektiiviä moneen asiaan ja ongelmaankin.

Voin rehellisesti myös sanoa että on minullakin ongelmia jotka haluaisin ratkaista , mieluummin ihan sormia napsauttamalla.

Kyllästynyt elämään päivien jälkeen jopa niiden ollessa päällä joku voi jopa häiritä sinua kesken itsesäälipäiväsi , paskapäiväksi tai miksi sitä nyt haluaa sanoa. Niitä voisi melkein kutsua ihmeeksi.

Kuinka monta kertaa katson kelloa ja totean etten sittenkään pessyt matot, en taaskaan tehnyt viikon ruokia pakkaseen tai sitä sun tätä, ja taas on ilta. Mitä sitä sitten turhaa enää aloittakkaan, huomenna on uusi mahdollisuus. Joten ehkä koen niitä päiviä time out päiviksi.

Ryvetään sitten yksi päivä itsesäälissä, rukoillan epätoivoisena Jumalaa, haukutaan mielessämme tuhannet ihmiset päässämme, vihataan tätä elämää , jokaikinen ajatus olkoot vaan pelkää paskaa .

Kaiken voi keskyttää puhelu, artikkeli, tai puhelinsoitto.

Niin kävi minullakin viimeksi kun oli tällainen päivä. Soitin vanhalle naapurilleni kenen kanssa ollaan pidetty yhteyttä enemmän tai vähemmän. Kelataan lapset ja työkuviot  ja jotain siihen lisäksi.

Nyt soitin tiedustellaakseni yhtä verotusasiaa. Yksi asia johti toiseen ja minulla kävi flaksi että hänelläkin oli hyvä päivä. Toki hän oli töissä mutta soitti niin kuin lupasi ja puhelu loppui hänen joogatunnin jo melkein alettua. Taas tämä puhelu sai kipinän mikä kytee sisälläni heräämään. Alunperin olin ajatellut tämän elämäni olevan hyvin vaatimatonta. Kunhan nyt olisi hiukan ruokaa ja varaa maksaa peruskuluja kuten auton vakuutukset, talon kulut. En ryyppää enkä rällää, en harrasta mitään, niin mitä sitä ihminen oikeasti tarvitsee? Olisin tyytyväinen saadakseni työpaikan ja lopulta päästä eläkkeelle ja jatkaa tätä monen mielestä ääres yksinkertaisen tylsää elämääni.

Jokainen paikka missä olen ollut on ollut joku opetus. Muutama paikka toki nousee muiden työpaikkojen yli. On ollut mielenkiintoinen elämä, ihania ihmisiä ja sitten on ollut paikkoja missä vaan suoritan työni ja huokaan kun saan sulkea oven.

Ehkä sittenkin olen asettanut itselleni tavoitteita, ja nyt mieli muuttui jälleen kerran yhden puhelun ansiota. Erona etten ehkä nyt vaan ryntää suin päin vaan mietin ja katson miten asiat alkaa kehkeytyä. Sen verran olen päässyt eteenpäin päässäni että näen jo uusia mahdollisuuksia. Tavallaan olen heittänyt mun elämäni jollekkin , ja odotan vaan vastauksia tavallaan. Hassua on että kun näin teen , omassa päässäni alkaa kuitenkin syntyä niitä ihan omia ajatuksia jotka on minun vastaukseni ja kun niin tapahtuu, olen valmis siirtymään eteenpäin ja aloittamaan alusta. Ei pidä hötkyillä. OHO minäkö tuon kirjoitin, sen viisauden kun muistaisin itsekkin viikon päästä 🙂

Voi tuntua hullulta kirjoittaa tällaista diibadaabaa jos on juuri itse menttänyt oman lapsensa, mutta haluan myös kertoa että oikeasti on mahdollista selvitä . On oikeasti mahdollista miettiä hyviäkin asioita tai jopa tulevaisuutta. On ehkä oikeasti mahdollista tuntea energian virtaavan suonissa ja jatkaa ja jopa edetä elämässään. Nauttia ja nähdä enemmän mukavia ihmisiä ympärillään kun niitä paskoja. Ei se 11 vuotta ole henkäys. Se on oikeasti 11 vuotta. Voisin toki surra että elämästäni katosi niin monta vuotta , ne meni tavallaan hukkaan. Se on totta. Elämän parasta aikaakin periaatteessa.

Jos positiivisesti ajatellaan, monihan on taatusti edennyt ja oivaltanut samoja asioita kuin minä monta vuotta aikaisemmin.

On totta että elämäni on se ontuva pöytä. On totta että se ei korjaamalla ehjäksi tule. Mutta jos laitan paperipalan ontuvan jalan alle, se pysyy kuitenkin pystyssä. Niillä mennään mitä on.

 

 

 

 

 

 

 

Kun oma lapsi kuolee ajatus pyörii vain ja ainoastaan lapsessa ja epätodellisen asian kanssa. Kun asia varmistui että Matias kuoli, eikä periaatteessa ollut enää kiire, sitäkään ei ymmärrä. Olen soittanut äidilleni, jotenkin se tuli kuitenkin mieleeni. Itselleni vain kaikkein läheisimmät ihmiset oli ne ihmiset kenen kanssa jaoin asian. Äiti on aina äiti. Soitin kai pomolle , koska järkeilin jotenkin heti kaiken kaaoksen keskellä etten nyt pääse töihin. Viipula silloinen naapurini ja aivan ihana ystäväni , mihin voi luottaa kuin kiveen, joka aina auttaa vaikka soittaisi keskellä yötä, niin kuin olin tehnyt kerran koiran yllättävän sektion takia. Kirjanpitäjäjälleni soitin heti kun vaan tiesin että jotain on sattunut, vaikkei mitään infoa oltu vielä saatu. Miehellleni sekä Matun kihlatulle soitin ja se oli siinä.

Mutta tämän jälkeen soitot oli niinkuin soitettu. Joku ihme tarve että tämä asia oli hoidettava nopeasti, vaikkei se asioita muuttanut enää.

Mutta sen jälkeen mummi, eli äitini jäi yksin surunsa kanssa. Hänellä ei ole ajokorttia. Asumme syrjässä joten ei tänne pääse edes bussilla. Enkä kyllä edes jälkeenpäin kaivannut häntä. Oli vaan minä ja jäätävä järkytys. En edes soittanut vejelleni. Tiesin että asia leviää alta ajan monelle , niikuin kävikin.

Äitini asuu yksin ja tänä päivänä täytyy sanoa että on se ollut surullista. Yksin eikä ketään kenen kanssa jakaa tätä asiaa. Jälkeenpäin kuulin että joku naapuri kai oli tullut keskustelemaan hänen kanssa. Sitä en tiedä oliko se samana päivänä, mutta kumminkin joku kävi. Kun itse miettii miten paljon oli asioita mitä piti käsitellä, siihen vaan liittyy asioiden jakaminen. Onneksi on puhelin, ja se nyt on pelkkä olettamus, että hän taatusti sai sitä kautta purkaa tätä asiaa.

Matias oli kuitenkin hänen ensimmäinen lapsenlapsi, ja tottakai asia on järkyttänyt häntä. Hän on surrut minun suruani ja omaansa samalla. Mutta me ei olla kuitenkaan koskaan keskusteltu muutenkaan mitään sen syvempiä keskusteluja ja kylmä totuus vaan on ettei niin käynyt nyttenkään.

Tuntuu ihan kauhealta sanoa että vain läheisimmät merkitsi minulle jotain tässä kohtaa. Yksi surullisimmista muistoistani.

 

Onnettomuuden alkusokin aikana ajatukset pyöri päässä taukoamatta, ja huono olo valtasi ihan minut fyysisesti. Jälkeenpäin olen yrittänyt miettiä miten se ensimäinen yö tuntui, minähän en nukkunut silmäystäkään. Aamulla paha olo lisääntyi ja juoksin vessaan oksentamaan.

En oikein muista mitään asiaa joka tätä ennen olisi vienyt ruokahalun niin totaallisesti että voin rehellisesti sanoa etten edes muistanut syödä.

Toki mieheni vahti minua ja laittoi ruokaa eteeni, mutta ruoka kuvotti minua. Päästääkseni pois tilanteesta joka ahdisti samalla kun se kuvotti minua, yritin syödä hiukan. Mutta ruoka oli asia minkä unohdin koska en oikeasti tuntenut nälkää.

Ystävämme oli kertonut meille miten tärkeää syöminen on, ja mieheni otti juuri tämän asian hoitaakseen.

Kehoni meni niin sekaisin että kun söin muodon vuoksi sain melko pian nieltyäni jotain rynnätä vessaan ja kaikki mitä olin syönyt tuli ripulina ulos alta ajan.

En tarkalleen tiedä missä ajassa olin laihtunut niin paljon että mieheni siitä huomautti.

Tulin suihkusta ja kuivattelin itseäni ja muistan miten hän vaan jäi katsomaan minua. Hän kysyi kuinka paljon minulta on pudonnut paino ja lisäsi että olen riutuneen näköinen, ja itse koin että katseessa oli enemmän kauhua tai jopa lievää inhoa.

Olen aina ollut lievästi ylipainoinen , vähintään 10-15 kilon verran. Olen aloittanut tuhannet laihdutuskuurit mutta aina palanut entisiin mittoihini.

Aikaa kului ja minä muistan kun edes ajatus iski silloin tällöin. En tiedä oliko se ajatus, vaan enemminkin ahaa-elämys- Ainiin en ole syönyt tänään. Usein olin tien päällä hoitamassa jotain asioita, tai työmatkalla. Sitä en muista söinkö koskaan töissä, epäilen etten syönyt. Elin pääasiassa hampurilaisilla mutta paino tippui siitä huolimatta.

Kun tilanne onneksi parantui niin että  kykenin syömään oksentamatta, paino ei tietenkään noussut heti.

Mutta hulluin asia oli etten iloinnut tästäkään asiasta vaan päässäni soi sama rotla . -Minähän en iloitse siitä että olen laiha poikani kustannuksella. Päätin etten koskaan anna itselleni iloita , enkä tulisi koskaan hyväksymään yhtäkään mielihyvän tunnetta, mitä en edes kokenut. Mikäli minä laihdun teen sen omin voimin, en lapseni kustannuksella. Päätin etten välitä siitä mitä syön , kunhan lihon entiselleni. Lapseni ei ole myytävänä ajattelin.

En muista koska ruoka alkoi maistumaan edes sen verran että pystyin syömään niin että ruoka edes maistui. Mutta JOSKUS kun sitten paino oli noussut voisin vasta aloittaa laihduttamisen. Toki laihtuminen joka oli ollut yksi elämäni tärkeimpiä asioita säännöllisin välein, oli kadonnut elämästäni.

Oletan jälkeenpäin että tämäkin oli kai tavallaan tapa surra, rankaista itseäni, tai jotain muuta . Minhän en kuitenkaan halunut kokea mitään iloa, koska sitä ei ollut.

 

Voin onnekseni sanoa että pystyn jo nauramaan. En tarkoita sellaista naurua mitä naurat, samalla kun takaraivossa on pieninkin ajatus omasta lapsestasi ja tavallaan voit käydä keskusteluja itsesi kanssa samalla kun naurat. On ollut aikoja kun olen nauranut hiukan niin kuin muodon vuoksi.

Aito nauru on sellaista kun vaan narurat koska ei kykene sitä pidättämään, se vie sinut meneessään . Se lähtee vatsannpohjasta ja kuplii ylöspäin ja tuntuu yksinkertaisesti kuplivalta , hauskalta etkä mieti mitään muuta kun asiaa joka naurattaa.

Onnellisuus on asia mitä helposti kai sekoitan kiitollisuuden kanssa. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä ja voivatkin sekoittua minusta , enkä edes ala miettimään mitä eroa niillä oikeasti on, jos kaksi niin hyvä asiaa sekoittuu, niin sou watt.

Ehkä koen eniten kiitollisuutta heistä ja kaikesta joka on johtanut siihen että voin jopa kokea itseni onnelliseksikin.

Hyviä aitojakin päiviä on, ja onnekseni koen niitäkin ja jopa aika usein. Toki kai sekin on yksillöllistä. Minun onni voi olla niin pientä ja arkipäiväistä kun olla ja voi. Onnenhan mittaa itse.

No näin niikuin ei lukeneena ihmisenä oletan toki että me lapsensa menettäneidenkin ihmisten välillä on eroja, niin kuin kaikissa muissakin ihmisissä on. Mutta ollaan me tavallaan ihan oma rotumme, tuli mieleeni koska luontevasti puhun aina ns. normaaleista ihmisistä ja sitten olemme, me.

Tänään nyt ei ollut mikään huippupäivä , mutta toki tästäkin päivästä löytyi paljon kivaa. Periaatteessahan minun pitäisi olla huolissani koska olen työtön ja kolmen viikon listassa on tasan kuusi työvuoroa. Ei varmasti kauheasti naurata kun tili napsahtaa pankkitililleni. Mutta siitä huolimatta olen tänään ainakin huoleton enkä kauheasti mieti tai murehdi sitä tänään. Huomisesta en voi sanoa mitään. Tottakai pieni pelko on, mutta kai sitä joskus uskoo niin voimakkaasti että kyllä ne asiat tästä vielä lutviutuu.

Tyytyväinenkin olin kunnen puolustanut itseäni, yhdessä asissa.

Onneksi koen myös kokonaisuutta mistä pidän työssäni. Eli ihmiset on se minun juttuni. Vaikken puhuisi kenenkään kanssa, minulla on ihmisiä ympärilläni josta suurin osa on tosi kivoja. Oletan että joku voisi ihmetellä tätä ja jopa ehkä kokea tätä työpaikkaa ihan tavalliseksi. Arkipäiväiseksi.

Siksi kai olen siellä roikkunutkin koska viihdyn. Olenkin miettinyt koska ainakin itse koen että muutkin viihtyy, viihdynkö vaan itse niin paljon etten voi ymmärtää että joukossa voisi olla joku joka ei viihdy..ei hitto mitä sooppaamista..wirn

Päätyö siellä ei ole minun juttuni ja olen jopa harkinnut että voisi mennä opiskelemaan, mutta ehkä onneksi on jo niin paljon ikää etten katso sen kannattavan. Ehkä jossain sisimmissäni uskon jonkun asian muuttuvan kuin taikaiskusta.

Pieni huoli on pojasta joka opiskelee, enkä pysty auttamaan juurikaan mitenkään rahallisesti. Mutta ainakin tänään luotan täysin poikaani, ja hänen kykyynsä hoitaa asiansa.

Onni oli puhelu pojalta, jolla jälleen kerran on idea uudesta tatuoinnista. En haluaisi että hän sellaista ottaa, mutta kai minä olen jo toivoni menettänyt sen asian suhteen. Muistan kuitenkin aina sanoneeni, ihan sama vaikka tuo kakara heräisi ruudullisena, kunhan on elossa. Liikutuin myös kun poika kysyi meidän syntymävuodet. Liittyy jotenkin siihen uuteen tatuointiin. En iloitse tulevasta kuvasta, vaan se että me ollaan niin tärkeitä että kelvataan ikuistettaviksi. Liikuttavaa jotenkin , mutta samalla pitää myöntää, että mikäli Matu eläisi, en usko että poika olisi ottanut kuvaa jossa me ollaan osaa jotain symboolia. Meidän merkitys on kai voimistunut Matun kuoleman johdosta.

Ilo oli pelkkä soitto, mutta myös se iloinen äänensävy, vapautunut fiilis mikä tuli kun hän soitti. On ollut niitäkin puheluita kun saat lypsää juttua ja vaan tiedät että hän haluaisi lopettaa mahdollisimman nopeasti loukkaamatta minua, koska elämässään on paljon tärkeämpiäkin juttuja kun puhua oman äidin kanssa. Toisaalta kai siitäkin pitäisi olla iloinen, onpahan ainakin omaa elämää.
Olen onnellinen kaikista hänen ystävistään ja mitä enemmän sen parempaa ajattelen. Hänhän jää yksin kun meistä aika jättää. Toivon siis todellakin että hänellä on läheinen ihminen elämässään silloin joka jaksaa tukea ja auttaa häntä silloin. En tarkoita että poikani murtuu ja vaipuu samaan tilaan, mihin me silloin jouduimme, koska toivon mukaan kuolen suhteellisen normaalin syyn johdosta, mitä ikinä se edes tarkoittaa. Koska en edes itse usko siihen mitä kirjoitan , mikä on normaali ikä kuolla? Tai tapa kuolla?

No ainakin se että lapsi hautaa vanhempansa eikä toisiinpäin.

Haluan että hän voi muistella meitä tyytyväisin mielin. En halua että hän muistelee minua äitinä joka suri lopun elämänsä sitä kuollutta poikaansa. Vaan että siihen mahtuu paljon hyviä muistoja jotka syntyi onnettomuuden jälkeen. Ihan jopa hänen ansiota , mahdollisesti hänen lapsistaan. Haluan että kykenen luomaan hyviä muistoja jotka ovat syntyneet yhteisistä asioista, mitä toivon mukaan koemme vielä paljon.

Enpä olisi uskonut että vielä kykenen ajattelemaan näin.

En usko että kuitenkaan koskaan kykenen tuntemaan mitään joka olisi täydellistä vapautumista kuolemasta. Päivänselvää on etten koskaan unohda, enkä luonnollisesti edes sitä halua. Miks edes pitäisi?

Mutta sellaisia pieni hetkiä kun nauran aidosti , liikutun hyvällä tavalla jostain, rakastan vilpittömästi ja täysillä tietenkin. Tänään se oli pieni koiranpentu. Kun vaan liikutut, nauraa hihität samalla kun voivottelet sitä tunnetta mihin ei ole sanoja. Niitä tunteita jotka on aitoakin aidompia silloin , juuri silloin en todellakaan ajatellut poikaani. vaan elin ihan just siinä hetkessä aidoimillani.

Nyt saa ehkä sen kuvitelman että elän ihan joka hetki muuten niin että mietin koko ajan poikaani. Ei kyllä minä ihan voin istua penkillä tekemättä juurikaan mitään, ehkä vaan katsella käveleviä ihmisiä ajattelematta poikaani.

Syy ongelmiini on vain ja ainoastaan minä itse, jos niitä nyt ongelmiksi voi sanoa. Minun pitää antaa itselleni lupaa moneen asiaan. Minun on pitänyt käsitellä asioita tässä vuosien saatossa ja tehdä paljon päätöksiä mitä vielä piti livenä toteuttaa.

Aika, kuinka pitkä se sitten onkaan, hioo sitä terävintä kärkeä sileämmäksi.

Tavallaan tämä bloginkin on melkeinpä kauhistuttavaa itselleni koska on kun olisin iso haava joka nyt on avoinna kaikkien nähtävänä. Joku tosin ihmetteli mitä siinä on niin ihmeellistä. No joku , siis oikeasti mistä hitosta minä sen voin tietää ? Joku psykologinen juttu aivan varmaan. Koska en halua aiheuttaa epämukavaa oloa kenellekään. En ehkä halua että on pienin pieninkään mahdollisuus että joku kenestä en pidä alkaa arvostelemaan minun totuutta ja kertomaan minulle jotain mistä en pidä. Tai kertomaan minulle etten voi ajatella näin, vaikka kaikki on minun totuuteni. Kai minä pelkään että minua pidetään vielä epänormaalimpana kuin jo olen. Koska eihän se leima poistu sinusta koskaan, olet aina SE äiti joka menetti pojan. Vaikka vuosia menisi kuinka paljon, joku aina muistaa , kertoo ja olet taas SE äiti. Tuntuu kunnei meillä lapsensa menettäneiden vanhemmilla voi koskaan olla se identiteetti mikä meillä joskus oli.

Mutta itselleni en voisi kuvitellakkaan eläväni jotain elämää esittäen jotain ihan muuta kuin mitä se on. Tämä vaan on minun totuuteni.

 

Äsken opivallsin yhden asian. Kun juttelin sen ns. kriistyöntekijän kanssa mikä liekään ollut. Hän kysyi- Mitä toivot itsellesi, ja minulla oli pää pelkkää tyhjää , enkä rehellisesti toivonut mitään, en keksimälläkään kyennyt toivoa mitään ja äsken olen kirjoittanut vaikka kuinka paljon toiveita. Käry kävi 😉

 

 

 

 

 

 

Minun poikani eli vain yhdeksäntoista vuotiaaksi. Monella ei ole sen ikäisiä lapsia vielä ja ikä voi tuntua pitkältä. Mutta lapsi on lapsi oli hän minkä ikäinen tahansa. Aika voi olla lyhyt ja joskus se matelee. Jos minulle sanottaisi että elän enää 3 vuotta tai 10 vuotta, aika menee taatusti liian nopeasti.

Puolet minun elämästäni tavallaan pysähtyi mutta sen oli myös jatkuttava elävän lapseni takia.

Ensimmäisiä asioita mitkä liittyi ikään tuli vastaan seuraavana vuonna Matiaksen kuolemasta, Matias olisi täyttänyt 20 vuotta. Eikö se ole nuoren ihmisen parasta aikaa jollakin tavalla ? Nuori, elämä edessä, ehkä opiskeluita, bailaamista, kavereita, harrastuksia ja vaikka mitä nyt nuorta kiinnostaa. Ja silti ollaan niin miestä tai naista samalla.

Seuraava iso asia oli kun pikkuveli ”ohitti” veljensä. En koskaan saanut kokea sitä kun Matias täytti 20 vuotta, mutta veli kasvoi ja ikää tuli ja lopulta tuli se maaginen 20 täyteen, tuli 25 jne.

Aika on kulunut ja nyt on suurin osa valmistunut. Hymyillyttää samalla kun kyynel pyrkii silmänurkaan ja vedän sieraimet täyteen ilmaa, samalla kun nielen itkua ja silti siellä jossain muistuu mieleeni ne pikkupojat koulussa, joka saa onnellisen sävyn sinne jonnekkin samalla kun itken.

Luet artikkelin missä se ikuinen pelle joka ei ikinä pysynyt paikoillaan komeilee lehdessä ja hänestä tuli kuin tulikin loistava kokki, komea nuori mies jolla on jo omakin lapsi. Törmäät markkinoilla poikaan joka  työntää rattaita ja seuraavana vuonna lapsia on jo kaksi.

Soitat vahalle luokkakaverille joka jo silloin oli ammattilainen tietokoneiden parissa ja saat häneltä apua.

Kaverit jotka menee naimisiin, suunnittelevat jo oman talon rakentamista.

Ja joka kerta Matiaskin tavallaan on saavuttanut jotain, tavallaan kasvaa siinä heidän kanssaan vaikka onkin kuollut. Silti et tiedä missä hän asuisi, olisiko se oma talo jo, millainen työ hänellä olisi, millaiset häät olisi ollut? Olisko koskaan mennyt naimisiin?  Olisiko rakkaus kestänyt? Mietin että jollei pikkuveli tule käymään viikonloppuna ehkä Matias olisi tullut. Kuinka monta lapstenlasta olisin saanut, minkä nimisiä he olisikaan ollut, saisinko hoitaa heitä, minkä näköiset lapset oliskaan ollut. Olisiko sitä ja tätä.

Joka vuosi kun vien kukkia syntymäpäivänä, onnittelen, sytytän kynttilän, mietin aina että nyt olet jo sen ja sen ikäinen. Olisiko se suloinen poika jo miehistynyt? Olisiko aika ja elämä kadottanut sen ison naurun joka täytti koko talon? Mitä olisi tullut iän mukana uutena yllätyksenä minulle? Joku uusi harrastus ja vieläkö hän uskoisi omiin unelmiinsa yhtä vahvasti kuin silloin teki?

Moni vanhempi miettii lastensa tulavaisuutta haaveilen, tai pelkäen.

Minun haaveeni on yhden kortin varassa, eli Matun veljessä. En haaveile mistään tittelistä, en saavutuksista vaan onnesta ja ehjästä ihmisestä, joka on sinut tämän maailman ja itsensä kanssa. Ilman turhia juttuja millä ei ole mitään merkitystä jos vaan on onnellinen.

Ei hän säästy ongelmitta, mutta jos on tarpeeksi vahva ja uskoo niin kuin Matiaskin uskoi, kaikki esteet on voitettavissa, jos on usko huomiseen.

Rakkaus on vahvin kaikista voimista, ja toivon että olen osanut antaa sitä niin paljon jotta se riittää kasvamaan, jotta hänkin voi rakastaa tätä elämää, yhtä huolettomana ja vahvasti uskoen omiin unelmiinsa, kuin veljensäkin uskoi omiinsa.

 

Ihminen on utelias. Ymmärrän hyvin että ihminen joka kuulee jostain onnettomuudesta , alkaa pohtimaan asiaa ja syitä onnettomuuteen. Vaikka Matiaksen onnettomuus oli omasta mielestäni puhdas onnettomuus, herättihän se minussakin aika pian mietteitä mikä onnettomuuden aiheutti.

Täytyy sanoa että kaikessa kauheudessaan tapahtui ja reagoin onnekseni jossain asioissa sponttaanisesti  jotka auttoi minua läpi surun . Sponttaani ajatus oli löytää syy, kuten sairaus, vika autosta mahdollisesti ulkopuolisen aiheutettu juttu joka olisi ollut selitys , miksi tämä tapahtui.

En yhtään ihmettele että asia kiinnosti muitakin ihmisä.  Olenhan itsekkin sortunut ostamaan lehden jossa on kiinnostava lööppi, joka useinmiten on enemmänkin hyvin keksitty lööppi, verrattuna itse asiaan.

Olen taatusti itsekkin ihmetellyt jonkun toisen ihmisen onnettomuutta, jopa alkanut spekuloimaan sitä, hakemalla syytä esimerkiksi säästä. Se kai on aika luonnollistakin meiltä ihmisiltä. Kun lukee juuri sen verran lehdestä mitä siinä on kerrottu.

Mutta oli asioita jotka myös kuitenkin loukkasi minua ja perhettäni.

En edes muista mistä sen kuulin, mutta levisi juoro että Matias on tehnyt itsemurhan. Ihan ensimmäinen reaktioni oli hyvin laimea, en tiedä eikö asia mennyt jakeluun tai olinko vaan niin varma ettei tämä juoru pitänyt paikkaansa. Kyllä minä varma olin.

Otin siis hyvinkin rauhallisesti tiedon vastaan, ja tämä tuli olemaan minun lohtuni paljon myöhemmin. Olinhan täysin varma ettei Matias nyt itsemurhaa tekisi. Enhän ollut huomannut mitään siihen viittaavaakaan, elämä oli onnellista, juuri mennyt kihloihin, ja kaiken lisäksi hänen piti muuttaa samana päivänä kihlattunsa kanssa. Viestit veljelleen missä kertoo että on tulossa koeajaamaan uutta mönkijää. Lääkärikeskuksen hoitaja joka puhui viimeisenä ihmisenä Matiaksen kanssa ja kertoi miten onnellinen hän oli ja miten hän oli kertonut monesta asiasta. Ylämäki, vauhti etanavauhtia, turvavyö kiinitettynä. Jos itse pitäisi tehdä itsemurha, en ainakaan tekisi sitä näin. Tuskin ollenkan liikenteessä, koska minusta se ei oliis edes takuuvarma juttu. Ainakin olisin valinnut suoran , vauhtia ja jotain sinnepäin.

Tämä juoru kuitenkin jäi kytemään vaikka ensin viittasin kinttaalla koko asialle. Lopulta koko asia vaan paisui päässäni ja tottakai loukkaannuin tästä yhä enemmän. Miten ihmeessä joku tällaista on voinut keksiä?

Kosto on suloinen, täytyy myöntää että olen ehkä hieman vahingoniloinen mitä kaikesta seurasi.

Olin siis täysin tietämätön kuka oli yksi niistä jotka juorua levitti.

En muista kuinka paljon aikaa oli kulunut, mutta olen kuitenkin pankin edustalla kun törmään naiseen jonka tunnen pintapuolisesti, johtuen siitä että tunsin hänen tyttärensä. Hän lähestyy minua ja kysyy rauhallisesti ,miten olen jaksanut. Vastaan jotain että siinähän tämä menee kun on pakko, mutta yksi asia minua ärsyttää, kun ihmiset mässää toisen kuolemalla ja levittää juoruja että poikani on tehnyt itsemurhan. Ei me siinä kauan keskustelleet ja jatkan matkaani ja unohdan koko pienen kohtaamisen.

Aika kuluu ja olen puhelimessa ystävän kanssa mitä pidän hyvin hienotunteisena ihmisenä . Ihminen joka toden totta tietää mitä sopii sanoa milloin missäkin tilanteessa. Usein olin hämmästynyt jos hän kertoi näpäyttäneensä jotain ihmistä, ja ne hänen näpäytykset oli aina ihan huippuhyviä ja sai minut usein nauramaan.

Tottakai puhuimme onnettomuudesta ja hän oli huolissaan minun hyvinvoinnista. Ja jälleen otan puheeksi nämä juorut, mitkä siis oli alkanut saamaan suuremmat mittakaavat päässäni kuin mitä ne olivat olleet alun alkaen.

Tädäää..BINGO!

Miten maailma voikaan olla pieni. Ja miten ihanaa että se oli juuri hän, tämä ihminen keneen luotan kuin kiveen, koska hänen perusluonne jo on niin kaunis ja puhdas.

Valitettavasti hän on tästä hyvin tietoinen vastasi ystäväni. En vaan ole halunut pahoittaa mieltäsi kertomalla näistä sinulle, siinä toivossa etteivät kantaudu korviisi. Ja niin hän alkoi selvittää koko tarinaa missä itse oli ollut ja mitä oli kerrottu.

Onnettomuutta seuraavana päivänä hän oli mennyt töihin, ja tapana oli pitää aamupalaveri, missä työt jaettiin ja käytiin läpi oleellisia asioita. Silloin aamun kuumin puheenaihe oli työnjohtajan toimesta meidän Matias.

Keskustelu meni suurin piirtein näin.

Niin eikö ole kamalaa tämä eilinen onnettomuus?  Nuori ihminen ja satun tuntemaan tämän perheen oikein hyvin. Surullistahan on että poika teki itsemurhan, että mitäköhän ongelmia siinä perheessä mahtoikaan olla, että poika tähän ratkaisuun päätyi?

Ystäväni istui ihan hiljaa ja kuunteli aikansa kunnes lopulta ei kyennyt enään olemaan hiljaa.

Aijaa, kyllä se onnettomuus oli ihan puhdas onnettomuus , Matias oli tulossa lääkärikeskuksesta koska oli allergikko. Hänhän oli juuri mennyt kihloihinkin ja sitäpaitsi hän on tuntenut Matiaksen ihan pikkupojasta lähtien.

Ha haa..en voi sille mitään, mutta TÄÄNKS Gaad..täänks täänks tääänks..Hitsi se mun kaveri on kyllä niin hyvä tyyppi. Tyyneen rauhallisena erittäin kohteliaana ihmisenä hän vaan vesitti kaikki naisen väitteet. Ja kun on oikein, oikein varma ja kun oikeasti tietää asioita, silloin ei tarvitse voivotella, ei tarvitse suurennella eikä tehdä mitään draamaa, riittää kun kertoo totuuden. Riittää kun heittää faktaa pöytään. 😀 Rauhallisuus on usein myös erittääin vakuuttavaa.

Naurattaa vieläkin tämä juttu. Pakko myöntää että olen niin paha ihminen että voin sanoa että iloitsin ja olin vahingoniloinen.Koen uudelleen tämän hetken, kun elän juuri tätä hetkeä kuin se olisi ollut silloin.

Toiseksi sainhan itsekkin näpäytettyä häntä tahtomattani siinä pankin edustalla, enhän minä tiennyt koko asiasta ja sanon siinä että harmitti nämä juorut. On naisella ollut vaikeat oltavat siinä seistessä kun itse tiesi mitä oli puhunut. Se oli minun onneni etten tiennyt , muuten en olisi kyennyt olemaan niin rauhallinen, jos olisin edes puhunut hänen kanssaan.

Tämä kohtaus ja miten se selvisi johti taas jälleen kerran minun pelkoihin , mitkä ei aina perustu loogisuuteen vaan uskomuksiin, varman päälle elämiseen jne. Mutta en myöskään ole mitenkään onnellinen. Tämä sama nainen menetti tyttärensä muutamia vuosia minun menetyksen jälkeen. Siksi en voi olla vihainen, enkä kyllä totuuden nimissä sitä oikeastaan ollutkaan. Ystäväni, omat ajatukseni oli jo vahvistanut ja lohduttanut minua omalla tavallaan. Mutta eihän se tapaus kuitenkaan unohtunut, se oli hetken ongelma, hetki joka loukkasi ja ihan täysin turha asia kaiken muun lisäksi.

Mutta tämä minun yliluonnollisten asioiden ajattelu sai minut miettimään, oliko se kosto hänelle siitä miten hän eli, oliko se meidän tapaus se viimeinen niitti, joka sinetöi hänen oman kohtalonsa. Nyt hän on yksi meistä, joka on lapsensa menettänyt. Takaan ja alleviivaan etten sitä hänelle olisi toivonut. En olisi enempää voinut toivoa että hänen tyttärensä olisi saanut elää.

Suren jo, jopa koko tätä hässäkää mitä oli, koska pelkään hänen miettineen sitä meidän onnettomuutta. Pelkään hänen katuvan, miettivän näitä samoja raastavia ajatuksia mitä itse olen kelannut päässäni. En voi kun toivoa ettei hän ainakaan mieti samalla tavalla asoista kun mitä itse tein ja teen. Siksi sanon että ainakin yritän pelata tätä elämänpeliä mahdollisimman varman päälle. Olen itsekäs olento ja pelaan varman päälle itseni takia, ja varsinkin poikani takia. Yritän ajatella sitä tapahtumaa niin että ehkä sen oli tapahduttava jotta minä kirjoitan siitä tänään ja olkoot opiksi heille jotka eivät ole lapsensa menettäneet ja lohduksi heille jotka ovat lapsensa menettäneet.

En koe että minulla on mitään anteeksi pyydettävää tältä naiselta, mutta tavallaan olen antanut kaiken hänelle anteeksi, sanomalla sen itselleni. Olen törmännyt häneen vahingossa, mutta joku minussa sanoo ettei hän ole vielä valmis keskustelmaan oman lapsensa menetyksestä, joku minussa sanoo että tämän episoodin esille tuominen ei paranna häntä hänen surussaan, vaan päinvastoin. Jos jotain hyvää pitää toivoa, luotan siihen että hiljainen anteeksiantoni on mennyt perille pelkästään äidinvaistolla.

Vaikka miten haluaa lastaan suojella ja varsinkin omaa elävää lastaan, et voi jatkaa elämää jollet sitä elä. Et voi suojella häntä pahoilta sanoilta ja juoruilta. En nyt ole mies, mutta voisin kuvitella että poika joka on kokenut saman minkä minä, ikä on kuusitoista vuotta, ja testosterooni hyrrää vahvimmillaan. Mitä onkaan kohdata vastaavia asioita kuin minä koin.

En voi edes kuvailla sitä tunnemyrskyä mikä minussa kiehuu kun kuulin toivon mukaan vaan murto osan asioista tai tilanteista mihin poikani joutui. En pysty enkä edes halua jakaa sitä paskaa, koska asiat menee kuitenkin niin henkilökohtaisiin asioihin, jotka koskee poikaani. Ei ole minun asiani niitä levitellä. Kun poika kiehuu puolustaessan kuollutta veljensä mainetta tavallaan. Lapset on julmia, osaa olla julmia, nuoretkin osaa ja kai kaikki osaa.

Kun tietää että joku yrittää kaivaa asiaa esille , kun joku haluaa mässäillä, saada surun esille kun pitäisi olla hauskaa. Ei minulla vaan riitä edes sanoja mitä tuskaa ja surua  itse koin. Ei vaan ole sanoja sille kunnet äitinä pysty suojelmaan lastasi tältä kaikelta. Kun tietää miten paljon sinua itseäsi sattuu ja voit vaan kuvitella miltä lapsestasi tuntuu. Kun olisit toivonut kavereiden auttavan , tukevan ja antaneet hänen hiljaa toipua, saada elämästään kiinni. Et voi vangita lastasi kotiin, et voi estää häntä elämästä tätä elämää vain ja ainostaan sen varalta ettei tulisi mitään paskaa niskaan, enempää kun lapsesi jo on joutunut kokemaan.

En voi kun laittaa käteni ristiin, kiittää kaikkia heitä jotka suojeli, yritti ratkoa tilanteita ja tavallaan hoitaa lastani minun puolestani.

Kiitos kaikille jotka suojeli minun lastani kunnen itse siihen kyennyt.

 

 

 

 

Kun joskus keskustelen pidempään jonkun kanssa ”siitä” ajasta mitä oli kun onnettomuus sattui, siitä miltä minusta tuntui, mitä tapahtui , mitä sanoin ja mitä tein silloin. Varsinkin jos puhun ihmisen kanssa joka ei ole kokenut mitään vastaavaa, tuntuu että joudun puolustamaan tekemisiäni .

Ihmisten on helppo ymmärtää sanan kriisi, sokki tai kaaos. Mutta eivät niiden sanojen syvintä , eli se mitä ne sanat on ihmiselle käytännössä.

Sokissa oleva ihminen tai järkyttynyt ihminen sanoo tai toimii mahdollisesti ja aika suurellakin todenäköisyydellä eri tavalla kuin normaalisti. Se mitä hän koki tai sanoi juuri silloin, oli sen hetken todellisuus, sen hetken reagointi ihmiseltä siinä tilassa kun maailma murtuu ja olet saanut tietää lapsesi kuolleen.

On ärsyttävää täälläkin sanoa aika suurella todennäköisyydellä vaikka voisin löydä pääni pantiksi siitä mitä sanon. Ei tarvita kuin yksi ihminen joka on kokenut sen mitä minä ja toiminut kuten minä olen tehnyt. Mutta puhun edelleen vaan omista mielipiteistäni kuitenkin.

Ero sillä kun puhuu onnettomuudessa lapsensa menettäneen vanhemman kanssa tai ns. normi ihmisen kanssa on se että vertaiseni peilaa omaa kokmustaan minuun ja löytää siitä samoja tuntemuksia ja kokemuksia. Heille ei myöskään tarvitse selittää etten välttämättä ole samaa mieltä tänään. Ei tästä edes tarvitse keskustella. Ei tarvitse selittää että silloin kuin sain raivarin kaupassa, mutta jos tämä sattuisi tänään, reagoisin ihan eri tavalla.

Huomaan selittäväni enemmän, ei vastaavaa kokeneelle ihmiselle, mikä on ärsyttävää. Mutta jos hetki sitten olen selitellyt suurta vihaani tai mitä olen huutanut, mahdollisesti aika mielenvikaiselta ihmisen toimintaa, haluan myös että he erota sitä minää, tähän päivän minääni.

Osa mitä tein, oli taatusti järkytyksen seurausta, osa mitä sanoin olisin normitilanteessa sanonut fiksummin. Kallistun kuitenkin sen puoleen että suurin osa mitä tapahtui oli osaa suurta selviytymistä.

Oli asioita jotka tapahtui koska piti saada asiat pyörimään mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Koko alkuvaiheen aikana koin samalla kokemuksia, mitä kehoni yritti käsitellä mutta ei saanut siihen tarpeeksi aikaa jotta palat loksahtaisi paikoilleen rauhassa. Ei ollut mitään rauhaa, oli suurta järkytystä joka ei antanut keholleni aikaa sopeutua tai saada minua ymmärtämään kaikkia asioita, samalla tavalla  kun ihminen tietämättömänä voi tilanteeni loogisesti järkeillä ja mukamas väittää että olisi toiminut niin ja näin.

En nyt ihan jälkeenkäänpäin antaisi itselleni hylättyä arvosanaa siitä miten suoriuduin kaikesta.

Olen toiminut sen tilanteen mukaan niin hyvin kuin olen kyennyt.

Olen sanonut asioita mitä jopa allekirjoitan tänä päivänäkin, on tullut sanottua asioita mitkä olisi voinut jättää sanomatta.

Tänään kai voin kiittää itseäni ensimmäistä kertaa edes jostain mitä tuli tehtyä oikein elämäni kamalimman päivän aikana.

 

 

 

 

Matiakselta ei jäänyt paljon tavaraa. Joten eipä minulle jäänyt mitään pois heitettävääkään. Kaikki mikä oli hänen oli nyt veljen. Päätin että ainoastaan hän ja tyttöystävä jakaisi hänen omaisuutensa mitä oli. Noin lyhyesti voisi kuvailla että ne suuret aarteet kai olisi mahtunut kirjoituspöydän laatikkoon. Surettaa vieläkin se viimeinen joululahja. Ostin sängyn , jonka hän kaiken lisäksi kai näki autotallissa. No elämä oli mitä se oli silloin ja minähän ajattelin kai järkevästi, hän tarvitsi sängyn ja koska tyttöystäväkin oli täällä yötä, ajattelin että iso sänky olisi tarpeen. Jäkiskamat oli autotallissa isossa kassissa ja mitä nyt nuorella miehellä sitten voikaan olla, jotta oma huone tuntuu omalta.

Mehän muutimme huoneiden järjestystä ja nyt veli muutti meidän huoneeseen. Minulla ei ollut läppäriä ja menin kerran pojan huoneeseen tietokoneelle. Oli ihan joku tavispäivä, enkä ajatellut juurikaan mitään ihmeempää.

Sitten se tulee, Matun tuoksu, itseasiassa hän sai tuoksun tyttöystävältään ja muistan pullon mallinkin. Ajattelin tulleeni hulluki, sydän hakkasi ja nuuskutin ilmaa. On se Matu , minä kiihdyin, ja huusin miehelleni koska en uskaltanut lähteä pois, ettei tämä ihme vaan katoa. Silti ajattelin tulleeni hulluksi samalla. Huusin miehelleni että tule heti tänne. Haistatko kysyn? Odotan jännittyneenä ja pelkään jo että hän sanoo jotain mikä romuttaa tämän hetken.

Kyllä, se on Matun tuoksu. HUH .Hän haistoi sen. Emme siis olleet edes Matun huoneessa vaan meidän entisessä ja nyt pojan uudessa huoneessa. Luin toki jälkeenpäin että näitä kokemuksia on moni muukin kokenut. Mutta minähän uskon vasta kun itse näen tai koen jotain , ja siltikään kun se tuli eteeni, en uskonut edes itseäni.

Koska Matulla oli hyvin vähän vaatteita, en heittänyt niitä pois. Joku heittää heti, joku myöhemmin, joku ei koskaan. Minä ostin laatikot jossa on vetoketjulla suljettavat kannet päällä . Yksi laatikko on kannellinen erilainen kuin muut ja siinä on kaikki adressit , jonkun muistokynttilän kansi onnettomuuspaikalta, auton logomerkki, ja jotain muuta pientä. Pakkasin vaatteet kahteen laatikkoon. Puku jonka hän osti kaverinsa häihin roikkuu kaapissa edelleen. Toisen kerran oletan hänellä olleen se päällään,  kaverinsa ylioppilasjuhlissa. Muistan kun hän sanoi antavansa 50,- koska ei keksi mitään lahjaa. Ihmettelin hänen anteliaisuuttaan. Mutta poika totesi kaverin olevan todella hyvä ystävä ja onhan hän sentään lukenut ylioppilaaksi. Ihanaa kun voi muistella tällaista Matusta.

Ja olihan siitä puvusta naurun aihettakin. Pyysin veljeä koittamaan sitä ennen hautajaisia. Jospa hän olisi sitä voinut käyttää. Poika sanoi ettei se mahdu , mutta minä intin vastaan ja yllytin koittamaan.

Poika oli oikeassa , mutta minä vaan tutkin voisiko hihoja mitenkään avata ja pidentää. Eipä siinä niin paljon ollut kangasta, se oli kertakaikkiaan liian pieni. Poika näytti suorastaan koomiselta siinä seisoessaan ja taidettiin jopa nauraa .

Pelko siitä että unohdan äänen, naurun ja ilmeet. Miten kirosinkaan kun mieheni oli kuvannut omalla puhelimellaan kun Matu seisoi meressä ja työnsi koiraamme pienellä surffilaudalla, ja mies kuvaa vaan koiraa. Miksei voinut kuvata poikaakin? Näkyy vaan käsiä mitkä työntää lautaa toiselle . Miksen minä lainannut mieheni puhelinta ja kuvannut kun leikattiin kakkua. Miksen tehnyt niitä idioottikuvauksia mitä aina teen muutenkin, jotta olisin saanut edes äänen tallennettua?

Miksi heitin vanhoja piirustuksia pois kun siivosin?

Kaikki mikä liittyi poikaan oli kultaakin arvokkaampaa. En ole koskaan halunut tatuointia mutta en ole koskaan miettinyt sitä niin paljon kun mietin silloin. Kaikki ajatukset pyöri vaan Matun ympärillä.

Teetin paidan jossa pojat on. Laitoin paljon valokuvia esille. Sain siitä jopa kritiikkiä. Ystävämme jonka veli oli kuollut sanoi että kuuluu vaan olla yksi valokuva esillä. Missä kirjassa sanotaan että sinulla saa vaan olla yksi valokuva lapsestasi esillä? Jos hänen äidillä on yksi valokuva lapsestaan, niin minull niitä oli  monta, eikä minun päätöstäni horjuuttanut jonkun muun äidin päätöstä, pitää yhtä valokuvaa esillä.

Jos joku kuvittelee että pikkuveli jäi Matun varjoon, he ovat täysin väärässä. Nyt oli vaan Matun aika.

Minä elän täysin vain ja ainoastaan elossa olevani poikani takia. Hän on tulevaisuus , enkä voisi ikinä itselleni mitään tehdä , koska minun poikani on kärsinyt ihan tarpeeksi suurta surua jo veljensä poismenon johdosta. Elän ihan vittuuttanikin. vaikka olisin kuinka masentunut tai muuta, minähän elän ja piste. Miten voisin aiheuttaa pojalleni enempää surua kun hän jo on elämänsä aikana joutunut kokemaan? Hän on oljenkorteni ja minä tuen häntä niin paljon tässä elämässä kun on tarpeen. Hän on tulevaisuuteni, hän on valoni ja piste.

Hänen takia yritän olla niin normaali kun vaan pystyn. Hänelle jätän kaiken mitä omistan, hän on minun syyni elää, ja minä en ole se joka millään tavalla haluan aiheuttaa hänelle enempää tuskaa, kun mitä nuori poika jo on joutunut kokemaan. Teen kaikkeni omilla kyvyilläni jotta hän eheytyy mahdollisimman hyvin, niillä kyvyillä mitä minulla on. Toki yksi ennustaja missä myöskin kävin, sanoi että tukahdutan poikani rakkaudellani.

Taas aivoni lähti liitoon. No olen jo itse tottunut. Onpahan ainakin oman näköinen blogi.

On aika hauskaa kun on lukenut surusta, en tiedä kuinka paljon olen lukenut mutta on aika hauskaa siis huomata jotain asioita jotka oikeasti toimii niin kuin kirjoissa sanotaan. Miten alkukantaisia käytöstapoja me surevat lapsensa menettäneet teemme tiedostamatta että niin tekee moni muukin. Kuten se että minä aloin hyräilemään kappelissa. Tai se että minä kerta toisen jälkeen menin haistelemaan Matun vaatteita.

Käänsin jopa pipon väärinpäin ja upotin nenäni siihen ja vedin syvään itseeni tuoksua. Halusin haistaa Matun tuoksun.

Ristiriitaiset tunteet kun mieheni sanoo että Matu oli niin äidin poika. Tottakai se tuntuu aivan ihanalta kun hän niin sanoi. Mutta samalla suren kun mies sanoo niin, koska haluaisin sanoa että kyllä se poika sinuakin rakasti. Siihen tulee joku selityksen maku mikä ei mene läpi. enkä todellakaan tarkoita että Matu rakasti minua enemmän.

Matu oli ihmeellinen kakara. En nyt tarkkaan muista kuinka vanha hän oli , ehkä kolme, pidin häntä sylissäni ja kysyin. Ketä rakastat eniten koko maailmassa. Voi että en tiedä pitäiskö itkeä tai nauraa, kun muistelen . Poika alkaa luettelemaan kaiken maailman ihmiset.

Koskaan se poika ei vastannut, sinua minä rakastan äiti. Vaan joka ikinen kerta hän luetteli kaikki läheiset, ketään unohtamatta.

Eihän sellainen poika voi olla muuta kuin ihme.

Minua syytettiin myös siitä että puhun vaan Matusta. Jos ihminen kysyy minulta miten olet selvinnyt Matun kuolemasta. Selitän rehellisesti miten asia on, jollen halua selittää voin vastata , ihan hyvin, tai siinähän se menee. Jos kirjoitan kirjan joka käsittelee surua, päähenkilö vaan on Matu. Mitä vittua minun pitäisi vastata? Perkele kysy niin kyllä minä vastaan kysymykseen. Minusta olisi aika hullua jos kysytään miten voin, että alkaisin vaan selittämään miten pikkuveli voi ja tässä nyt yritän kaikkeni että hän voi hyvin, eikä mainita mitään itse päähenkilöstä joka tämän surun toi mukanaan kuolemallaan.

Kysykää sitten suoraan oikeita kysymyksiä hitto vie!

On aika kumma juttu kun ihmiset jotka ei tiedä mitä lapsen kuolema on kysyy jotain ja muuttuukin yks kaks ekspertiksi joka tuomitsee sinua siitä että vastaat rehellisesti, koska et vastaa niin kuin he olettavat että sinun pitäisi vastata.Tyhmää sekin että ihminen jonka kanssa en edes ole ollut tekemisissä paljon, voi yhden päivän aikana päätellä että puhun vaan Matiaksesta, usein pouhutaan kuitenkin tunneista eikä edes päivästä.

Vittu sentään kun alkaa kiehumaan pelkästään ajatuksestakin. Kaikkea minäkin yritin ymmärtää siinä vitun helvetissä missä minä elin, lohdutta muita , mutta en minä sentään paskaa ala puhumaan. Kysykää pojaltani suoraan kokeeko hän minun hyljänneen hänet. Hän on taatusti ajatellut ihan yhtä paljon kuin minäkin tätä vitun kuolemaa. Hänellä on taatusti jäänyt asioita mieleen, kokenut että joku meni väärin, mutta sen enempää minä en ainakaan siinä tilanteessa pystynyt auttamaan häntä, kun mitä minä tein. Kaikessa olen yrittänyt ottaa pojan tunteet huomioon, mutta vittu joskus oli vaan niin väsynyt että unohti ihan kaikki ihmiset, hyvä kun tiesi kuka itse on.

Minä elän tasan tarkkaan elossa olevani poikani vuoksi. En mieheni , en työn, en minkään muun takia. Jos se on jollekkin joku ongelma että puhun rehellisesti siltä miltä minusta tuntuu, enkä juuri silloin mainitse veljeä pääosassa, syytön minä siihen olen jollei vastaukseni miellytä. Sitä voi ihan kysyä toisen kysymyksen jollei ensimmäinen vastaus miellyttänyt. Voi oikeasti tarkentaa kysymyksiä. Toki ymmärryksessäni voi olla vikaa, hyvinkin mahdollista, silloin on EEHKÄ tarkentava kysymys paikoillaan.

Elossa oleva poikani on se minkä takia elän. Hän tulee saamaan enemmän aikaani, huomiotani, fyysistä materiaa, kuin Matu ikinä sai.

En tietääkseni kuitenkaan ole tehnyt häntä perinnöttömäksikään, ja viellä soitellaan ja jopa nähdään. Sille en sitten mitään voi jos tässä kuolla kupsahtaa huomenna. Mutta tässä kohtaa hän on kyllä voiton puolella. Puhuminen ei ole keltään mitään pois.

Ehkä tämä tuli selväksi 🙂