Kun minä elin ensimmäistä elämääni tiedostin tietenkin että lapsiakin kuolee, mutta että heitä kuolee niin paljon ymmärsin vasta oman lapseni kuoltua.

Lapsia kuolee mitä ihmeellisimpin asioihin siinä missä aikuisetkin. Lista on lohduton ja tapoja kuolla on välillä uskomattoman vaikeaa lukea ja varsinkaan hyväksyä.

Kunnen ymmärtänyt tätä, ymmärykseni perustui periaatteessa vaan siitä mitä kirjoitettiin lehtiin tai mainoksissa jossa kerätään lapsille rahaa.

Pelkästään onnettomuudessa kuolleiden lasten kirjo kuolla on kirjava. Lapsiahan kuolee jo ennen syntymäänsä,epäselviä kuolemia, sairauksiin,on itsemurhan tehneitä  ja onnettomuuksissa kuolleita lapsia. Kaikista ei kirjoiteta lehtiin joten käsitys tästä oli ainakin itselleni aika tuntematon. Kun oikeasti aloin miettimään mitä tiesin, kyse oli palo, liikenneonnettomuudet, kätkytkuolemat ja tottakai olen itsekkin osallistunut lapsille tarkoitettuihin keräyksiin kun on kyse pelastaa lapsia sairauksilta.

Kaikki kuolemat ei myy, joten mitä isompi onnettomuus , mitä enemmän  kuolee sen isommat on otsikot.

Tähän on onneksi puututtu ja jotkut lehdet jopa kunnioittaa nykyään enemmän uhrin omaisia suuren surun keskellä. Ei olla omaisia vastassa sairaalan ovien vieressä metsästäen haastatteluita. Hyvä niin.

Kuolema ja läheltä piti tilanteet on suurta hupia netissä. Raadollista.

Miten tämä tulee vaikuttamaan heihin jotka pitää tämän tyyppisiä ohjelmanpätkiä huvina? Miten se vaikuttaa heihin jolla jo on sairaita ajatuksia päässään? Siihen en todellakaan osaa vastata. Medialla on kuitenkin iso vastuu , koska miten minusta tuntuu että kun yksi ajaa väkijoukkoon, muut seuraa perässä.

Lööpit tosiaankin myy, mutta se mikä jää unholaan on läheiset. Kun itse luen vaikka kuinka pienen kirjoituksen onnettomuudesta, ajatukseni siirtyy heti omaisiin ja heidän uuteen alkavaan elämään.

Itse en halua salata että minulla oli lapsi, mutta kyllä jossain kohtaa jätän asian usein kertomatta. Kaikkihan me reagoimme eri tavalla kaikkeen, mutta suurin piirteen kuljemme samasta lähtökohtasta, eli lapsen kuolemasta eteenpäin kohti omaa kuolemaamme, ja kaikki se siinä välissä on elämää kuitenkin.

Miten koukeroinen surun matka kellekkin on, on eri asia. Miten matka sujuu ja koska kukin näkee ilon ja värit taas vaihtelee, yhtä paljon kuin se miten koemme ja miten reagoimme asioihin.

Kun tulee se asia että kerrot asiasta muille, sekin vaihtelee. Yhtä paljon kun se mitä kerromme, tai kuinka paljon olemme valmiita vastaamaan kysymyksiin mitä tulee ulkopuolelta. Päätös on jokaisen oma. Mutta sokkivaiheessa minusta on hävytöntä käyttää sellaista tilaisuutta hyväkseen saadaakseen hyvän jutun lehteen ainakin.

Suruprosessiin kuuluu luonnollisesti niin vahvasti tunteet, joka vaihtelee prosessin aikana , mieliala varsinkin alussa vaihtelee todella nopeasti laidasta laitaan. Ei siinä mitään, mutta tämähän on se vaikea osuus ymmärtää kunnei ole samaa kokenut.

Minun tapauksessa olin alussa hyvinkin avoin. Mutta aika pian asiaan tuli muutos, iso muutos. Me surevat emme todellakaan halua lapsiamme unohtaa, emmekä halua että kukaan muukaan unohtaa, ja siksi yksi ylimääräinen kynttilä haudalla, lämmittää meidän mieltä, koska se kertoo että joku on ajatellut lastamme. Taatusti tässäkin asiassa voi olla poikkeuksia.

Kyyneleet on helppo hyväksyä kun on ulkopuolinen. On helppo ymmärtää että se on surua, ja ulkopuolisen on helpompi tukea, lohduttaa koska kyyneleet on jotenkin vaan se klassisin näkyvä osa surua.

Viha taas pelottaa, on epämukavaa kuuneltavaa ja saa usein erillaisen reaktion aikaan heissä joka kohtaa vihaisen surevan ihmisen. Se on epämukavaa. Mutta siinä missä kyyneleet kuuluu suruun , kuuluu vihakin. Itse en ole puhunut kertaakaan yhdenkään omaisen kanssa joka ei jossain vaiheessa olisi kokenut vihaakin. Itsekkin koin vihaa.

Pidän sitä ihan täysin normaalina koska olen saman asian kokenut itsekkin.

Kun olen puhunut kuolemasta ulkopuolisten kansa ja he jo kokee että olen ns. selvillä vesillä, niin kuin kai olenkin. On kun oisin heidän mielstä tervehtynyt ja kestän siis ihan mitä vaan. Olen aika pitkälti samaa mieltä tässäkin. Tuli juttua blogistani ja varsinkin ne vertaiset kenen kanssa puhun blogistani , on antanut palautetta. Ja tässä se suuri ero ilmenee kenen kanssa puhut ja miten ei lapsensa menettäneet kokee asiat.

Kyse oli yksi idea mitä ajattelin toteuttaa joka liittyy kirjaani, joka siis oli ensimmäinen ajatus kun päiväkirjani sivut täyttyi. Sen jälkeen eli syyskuussa aloitin blogini, joka minusta on täysin eri asia kuin kirja. Tosin en ole itse ollut blogienlukija joten voin toki olla väärässäkin. Totesin kuitenkin etten halua matkia ketään, joten parempi vaan aloittaa ihan siltä miltä minusta tuntui oikealta, ajattelin.

Kirjoitin tänne osion missä haukun vakuutusyhtiön lääkärit alimpaan helvettiin, osio koski miestäni ja lopulta poistin sen koska asia meni niin henkilökohtaiseksi, ja mielipiteet olivat täysin omiani, ja miten minä asian koin.  Tapahtuma taas oli mieheni kolari joten siksi toimin näin.

Tästä osiosta sain kuitenkin kritiikkiä , mistä toki olen onnellinen, poikihan se taas yhden jutun , joten aina kaikki huono ei sitä ole, vaan voi poikia jotain hyvääkin.

Kun kirjoitan elän ne hetkeni uudelleen, ihan kuin se hetki olisi täyttä totta. Se oli ja tulee aina olemaan oma totuuteni.  Ymmärrän todellakin ettei kiroaminen ole kaunista, ja monen mielestä epäsopivaa. Mutta sitä en ymmärrä etteikö jopa blogissa tai kirjassa voi kirota.

Niinkuin tosa aikaisemmin kerroin , lapsia kuolee mitä merkillisimmissä olosuhteissa ja takaan etteivät olosuhteet aina ole helppo hyväksyä. Voitte vaan omassa mielessänne kuvitella mikä olisi teidän oma pahin painajaisenne. Takaan että jonkun omaisen kohdalla suru tuo vihan esille.

Onko silloin kuvaavaa kirjoittaa – Kyllä minua niin harmitti . ?

Onko silloin väärin kirjoittaa, -Kyllä minua niin vitutti ettei vituksella ollut mitään määrää?

Kumpi rivi oikeasti kuvastaa parhaiten sitä olotilaa?

Tai jos kirjoitan – Olipahan hän ajattelematon kun sanoi minulle että (syy) toivoisin hänelle kyllä kokevan saman tuskan mitä minä koin.

Kun totuus on. -Vittu mikä kusipää, kehtasi sanoa minulle (syy) toivoisin hänen kokevan tämän saman helvetin.

Minä en siis voi  kirjoittaa näin, vaikka se on minun totuuteni , koska kielenkäyttöni ei ole sivistynyttä !

Oikeasti en ole katkera, vaan oikeasti oli hyvää että tuli tällainekin keskustelu käytyä. Koska tässä jos jossain nähdään sen miten ei kuoleman kokenut, kokee asian luonnottomana kun taas vertainen pitää tätä täysin normaalina.

Joten jatkan silti omaa linjaani, koska se on minun totuuteni ja sitä minua. Minä uskallan kyllä myöntää että päässäni on seilannut paljon rumempiakin ajatuksia.

Toiseksi kyseinen henkilö ei ole lukenut raakaversiota kirjastani, sen on lukenut muistaakseni kolme henkilöä. Ja eroaa jonkun verran blogistani. Olisi ollut helppoa vaan kopioida kirjani tähän blogiin, mutta silloin minulta olisi loppunut tekeminen ja kai tämäkin jotain auttaa minuakin, vaikka välillä raskasta onkin elää ne hetket uudelleen. Olen toki muutunut ajan kanssa niin kuin me kaikki muutumme, mutta minun kirjani oli minun totuuteni silloin kun kirjoitin.

Yhtä totta kun se mitä kirjoitan nyt, niillä tunteilla mitä koen kun muistelen sitä mitä on tapahtunut yksitoista vuotta sitten. Toiseksi olen vasta nyt valmis auttamaan muita mitä en ollut onnettomuuden sattuessa. Toivon todellakin suoruutenikin auttavan vastaavaa ihmistä samaistumaan  ja ymmärtämään ettei ole epänormaalia ajatella rumasti surunkaan keskellä. Kunnei se vaan ole vaaleanpunaista surua mistä sitten kauniisti pääsemme irti/eroon muiden avustuksella, ja taas elämä hymyillee ja voimme vaan ajatella lapsiamme ja jatkaa kauniiden muistojemme kanssa.

Mikäli elän ja aloitan uuden blogin 20 vuoden kuluttua , ajatukseni on taatusti muuttunut, mutta kun nyt satun elämään tätä hetkeä, kunnen huomisesta ole mitään takeita.

Pitäiskö tässä muuten aina olla nostamassa, ei lastensa menettäneiden tapoja jalustalle? Kehua miten kauniisti he osaa suhtautua asioihin?

Kyllä kuolema vaan edelleenkin on asia mikä on niin monimutkaista selittää, neuvoa, tai ymmärtää, oli sitten kokemusta tai ei.

Yhtä lailla kun vertaisetkin kokee asioita eri tavalla , koemme kaikki asiat yksilöinä kuitenkin.

Suosittelen kuitenkin kokeilemaan vertaistukea mikäli on lapsensa menettänyt. Itse olen ollut yhdessä järjestetyssä tilaisuudessa. On hienoa että näitä ryhmiä on ja että niitä järjestetään.

Itselleni koen parhaimmaksi jakaa ajatuksiani vertaistukiryhmissä mitä löysin netistä. Siellä voin lukea tai kirjoittaa omia mielipiteitäni juuri kun minulle parhaiten sopii. Pystyn myös valitsemaan minkälaiseen ryhmään liityn. Olen toki liittynyt moneen , mutta itse kirjoitan vaan niissä ryhmissä jossa koen olevani turvassa ja jakaavani mielipiteitäni vain ja ainoastaan saman kokeneiden kanssa.

Vertaistukiryhmissä missä itse viihdyn, on suljettuja muilta ja arvostan juuri sitä että siellä todellakin saa kertoa juuri siltä miltä tuntuu. Saa purkaa pahaa oloaan, kertoa tuhannen kerran että on ikävää , laittaa kuvia jos haluaa, kertoa että vaihdoin kukat haudalle, voit olla vihainen tai surullinen. Kertaakaan kukaan ei ole kritisoinut minua siitä miltä minusta on tuntunut.Sieltä voi napata vinkin jonkun toisen kokemuksesta tai ajattelutavasta, joka auttaa itseään.

Ei vertaistuki mitään ihmeitä tee, mutta parempaakaan en ole keksinyt. Varsinkin alussa tiedonhalu ja tarve itse kertoa oli suurempi kuin nyt.

Tätä blogia koen enemmänkin projektiksi, enkä näe mitään jatkumoa. Kun lopetan, jätän luultavasti blogin elämään omaa elämäänsä. Voihan se olla että siitä on apua , ainakin toivon niin. Mikäli ajatusmaailma muuttuu radikaalisti , se ei vaadi kuin yhden klikkauksen ja tämä on mennyttä.

Kirja on kirja ja jos se oikeasti joskus toteutuu se jää eri tavalla elämään , kunnes se tuhoutuu jostain syystä. Koska kirja oli ensimmäinen ajatus , en vaan ole päässyt siitä irti , ainakaan vielä. Kovin aktiivinen en ole ollut johtuen monesta syystä.

Minua ei niin kauheasti häiritse kirjoitusvirheeni blogissa, mutta kirjassa sanat pitäisi olla oikein kirjoitettu. Kirjani pitäisi tietenkin korjata, mutta sitten vielä laittaa eri osiot jonkunlaiseen järkevään järjestykseen. Poistaa asioita mitä toistan. Joo , en siis ole kirjailija vaikka rakastan kirjoittamista 😀 Mutta aina voi luottaa että elämä on yllätyksiä täynnä positiivisestikin. Jollen muuta keksi tulostan sivut , teen itse kannet, ja siinä on pojalleni muisto äidistään ja olen ainakin toteuttanut lupaukseni Matiakselle, että tein sen kirjan, sen yhden kappaleen tulevia sukupolvia varten. Se riittää minulle.

Vertasitukea löytyy ihan facestakin, tässä muutama esimerkki.

-Pieni enkeli lapsi.

-Surunauha.

-Lapsensa menettäneet.

-Onnettomuudessa lapsensa menttäneet.

-Nuoren lapsensa menettäneet.

-Käpy ry.

Voit olla pelkkä lukija jos koet vaikeaksi kertoa omasta surustasi, mutta haluat tietää mitä me muut ajattelemme. Huomioi se, ettei kaikki ryhmät ole suljettuja , jos se on sinulle tärkeä asia. Suljetut ryhmät myös pyytää sinua kertomaan oman tarinasi, ja se ei ole uteliaisuutta, vaan sillä varmistavat että ulkopuolisia ei ryhmään tulisi, jotta me jotka haluamme jakaa asioitamme vain saman kokeneen kanssa, saamme niin tehdä. Suljetuissa ryhmissä voi olla kriteerinä että lapsi on kuollut mutta millä tavalla ei ole merkitystä, mutta myös se että lapsesi on kuollut erityisellä tavalla.