Tänään keskustelin vertaisten kanssa valokuvista.

Valokuvat on aina ollut ”mun juttu”, ja olisiko ollut päivä onnettomuuden jälkeen kun ostin ensimmäisen kehyksen valokuvaa varten. Toinen hankinta oli juuri SE oikea albumin löytäminen, joka onneksi löytyikin ja silloin hinnalla ei ole mitään väliä.

Muutama valokuva mikä toisaalta kuvastaa paljon meitä ja siitä ajasta , kaikista tunteista, oli kuvia joka otettiin hautajaisissa.

Muistan miten pyydettiin poseeraamaan perheeni kanssa, eli sen vajaan perheeni kanssa. Siinä me seisomme ja poika ja mies olivat niin komeita. Ne kuvat kertoo vain minulle sen mitä kukaan muu ei tiedä.

Itse seison siinä tukka ponnarilla , koska halusin olla vaan se tavallinen äiti mikä olin ollut lapselleni kaikki ne yhteiset vuotemme. Ei meikkiä koska pelkäsin itkeväni silmät päästäni. Vaateet olivat mustat ja koruttomat. Ei sillä että se minua mitenkään häiritsi, poikahan tässä oli pääasia eikä se miltä minä näytän. Silti mies on aina komea puvussa, oli sitten kyse häät tai hautajaiset.

Minähän en edes tunnistanut omaa poikaani kun seisoi puku päällä ulkona aurinkolasit päässään.On uskomatonta miten kuuma päivä silloin oli, täydellinen auringonpaiste. Yhtä aurinkoinen kuin oma poikani oli.

Me hymyilimme siinä kuvassa. Se kai oli se asia mikä minua häiritsi tavallaan. Toisaalta kun me seistään siinä, se kertoo siitä miten lähelle me tulimme toisiamme sillä hetkellä. Me pidettiin yhtä, me rakastimme toisiamme, me lohdutimme toisiamme, me ei irroitettu otettamme toistamme. Me olimme se mitä jäi jäljelle, me oltiin jonkinlainen ydin.

Pyysin töissä heti jonkun ottamaan muutaman kopion minulle kuvista, ihmisiltä mitä tuskin tunsin, vaan moikkasin vaan jos törmättiin. Otin jopa itse myöhemmin muutaman kopion , koska en vaan voinnut olla ilman niitä kuvia. Tänä päivänä on hyvä kun on tämä nettikin tullut itselleni tutummaksi. On some jossa ainakin kuvani on tallessa.

Pitäisi oikeastaan tallettaa kaikki kuvat mitä on olemassa. Mutta mikään kuva ei minusta vastaa sitä aikaa kun omin käsin olen liimaillut ja kirjoittanut albumiin koska kuvat on otettu tai ketä niissä on.

Kuvat siis ei ollut mikään ongelma, vaan pelastus , ihan todella tärkeä asia minulle. En voinut ymmärtää miksei joku voinut katsoa kuvia tai lukea adresseja, tai katsella lapsensa tavaroita.  Mikään ei ollut ylivoimaista minulle , alussa.

Tänään, on tullut muutos asiaan. Tunnen ihan eri tavalla viiltävää kipua kun katson Matiaksen kuvia. Alusta asti siis on ollut Matiaksen kuvia ja niihin olen tavallaan tottunut, koska niiden ohi kävelee, eikä pysähdy. Mutta kun pyyhin pölyjä kehyksistä ja siirrän kuvien paikkaa, voin jäädä katsomaan häntä. Huomaan niin monta pientä yksityiskohtaa. Mietin allergiaa kun näen silmän ihon punertavan hiukan, ja näen hieman turvotusta. Mietin miksi Matun allergia ei helpottunyt iän mukana niin kuin yleensä käy. Mietin edelleen allergian yhteyttä koko onnettomuuteen. Pakko vetää henkeä. Jotenkin tuntuu myös hiukan oudolta tai väärältä. Herää pieni epäillyskin muutamassa asiassa. Pitäisi kyllä selvittää se jotta pääsen siitäkin asiasta eroon. Siedätyshoito jossa Matias kävi ja josta hän tuli , on asia joka askarruttaa hieman. Hitto kunpa poika olisi ollut alaikäinen. Ei olisi ollut korttia. Tai kunpa siedätsyhoito olisi aloitettu vuosi tai kaksi aikaisemmin. Onko tämä sitä Jumalan palapeliä, joka tietää miten koko elämäni menee? Oliko Matiaksen elämä ja juuri se päivä vaan se yksi viimeinen pala , joka oli suuniteltu jo aikoja sitten?

Jouluaattona haluan aina Matiaksen kuvan pöytään. Koska haluan että on edes yksi päivä jolloin me kaikki kokoonumme saman pöydän ääreen. En tiedä onko se oikein muita perheenjäseniä kohtaan. Koska minä en ymmärtänyt sitä viiltävää kipua mitä kuva voi aiheuttaa , ennen kuin nyt.

En siis antanut periksi että Matun kuvaa siiretään pois pöydästä , saadaaksemme lisää tilaa täyteen ahdettuun joulupöytään. Totesin vaan että jos Matias eläisi, hänellä olisi aina ollut paikka joulupöydässä siinä missä jokainen joka meille tulee.

Naurattaa, ja onhan sekin totta ettei Matias olisi istunut pöydällä vaan pöydän äärellä 🙂 Pitänee kai laittaa tuoli 🙂 Joku voi pitää tyhmänä tai epäsopivana heittää huumoria näinkin surullisten asioiden äärellä. Mutta jotenkin tuntuu , että kun niin teen, se onkin tavallaan Matun lähettämä ajatus. Matu oli niin vitsiniekka kun olla ja voi, eikä yhtään joulua vietetty ilman naurua. Toiseksi suru tukahduttaa ja on pakko olla jotain muuta, joten varsinkin tutumpien vertaisten kanssa, heitetään aika usein mustaa huumoria.

Vahempana olen aina asettanut poikani etusijalle. Mutta äsken aloin miettimään , onko minulla oikeus pitää siitä kiinni että kuva on pöydässämme , vaikka se tuntuisi pojan mielestä kurjalta? Eikö minullakin ole oikeus päättää jotain ja toimia jossain asioissa juuri siltä miltä minusta tuntuu oikealta? Ei hitto, tunnen itseni oikeasti ihan julmaksi , itsekkääksi äidiksi. Pitänee vaan ottaa asia puheeksi pojan kanssa. Toisaalta poikani on niin ihana, että ajattelee taatusti minua. Voi dääm..Poikani lukee ajatukseni liian hyvin jossain asioissa..No ainakin lupaan puhua asiasta , katsotaan miten menee. Muiden mielipiteillä ei ole väliä.

Mutta kyllä poika on se, kenen takia elän ja hänen hyvinvointi menee kyllä omani edellä.

Ärsyttävintä on asiat mitä en osaa, eli tekniset laitteet. Voi elämä että joskus ahdistaa. Ärsyttää niin täysillä miksen vaan ota härkää sarvista ja alkaa opettelemaan. Koska sen mitä olen halunut , olen usein selvittänyt ja opetellut. Ongelma on se että opettelen yhden asian ulkoa. Joten kun aikoinani tein omastakin mielestäni hyvät kotisivut, opettelin sen tekoa puhelimitse ystävieni avulla. Cd millä ne tein katosi ja uusi versio olikin sitten ihan täyttä hepreaa. Ei aina kehtaisi vaivata ihmisä. Voisin ilomielin olla työtön , koska minulla olisi kyllä paljon tekemistä ja varsinkin opettelemista. Hitsi ois hienoa osata kaikki mitä tarvitsen elääkseni ihan vaan omaa pientä elämääni.

Mutta kun aina ostaa uuden tulostimen kunnei tajua , onko oikeasti vaan väri loppu tai onko tässä ehkä jotain muuta. Nykyinen tulostin on jopa suht hyvä kotikoneeksi, mutta värikasetit maksaa hitokseen, niin ei kauheasti huvita ostaa 4×60 euroa maksavia värikasetteja sen takia että toteeaa koneessa olevan joku muu vika. AAARGH.

Pakko kertoa koska alkoi muisto naurattaa , ettö olen jopa yrittänyt hämätä konettani niin että olen porannut kasettiin pienen reijän ja yrittänyt ujuttaa sinne perunajauhoja jotta se kone luulee että kasetti on täynnä väriä ..JOO saa nauraa koska oikeasti olen niin vati 😀

Mutta eipä ollut mitään hävittävää siinäkään, jos se olisi onnistunut, kaikki olisi ihan ookoo, ja nyt kunnen onnistunut enpä mitään hävinnytkään. Luovuus on luovuutta ja ilmenee eri muodoissa, sen opin pojiltani kun purkivat monen monta polkupyörää, mopoa ja autoja osiin. Minhähän kannatan luovuutta , jostain syystä, pitäisi kai lisätä 😀

Juuri nyt minulla on vahva tunne että Matu on kanssani. Pakko kertoa sekin.

Vielä kun otan projektikseni sen että oikeasti kaivan kaikki vanhat videot esille ja kopioin ensin kaikki alkuperäisenä ja haave tietenkin , että vielä kopsaan parhaat palat, eli kaikki missä pojat on, yhteen versioon.

Edesmennyt kohtalotoverini teki omasta pojastaan myös hienon klipin nettiin. Lähetti minulle CD:n mitä en ikinä opetellut, ja nyt on myöhäistä opetella Maurin kanssa sitä yhdessä.

 

Tällaisia mietteitä tänään.