Kuolema todellakin saa kaiken sekaisin. Vaikka kuinka ollaan nykyään mukamas avoimia, kuolema on tabu.

Paljon yritettään ymmärtää kuolemaa ja aika ajoin teeveessä on ohjelmia kuolemaa kohdanneista ihmisistä. Alussa tuntui hyvältä kuulla ja nähdä kuvia ihmisistä jotka silloin tuntui selvinneensä läheisen kuolemasta.

Miten voikaan ymmärtää kuoleman merkitystä jollei se ole oma kokemus? Minusta ei mitenkään.

Olinhan minäkin ollut hautajaisissa kun isovanhemmat kuoli, mutta  se tuntuu ihan eri asialta kun oman lapsen menetys.

Olen vuodattanut kyyneliä jo nuoruusvuosien aikana kuolleen pojan hautajaisissa, suorastaan ulvoin. Ja silti , sekin oli eri asia.

Miten edes voidaan kuvitella kenenkään ymmärtävän tätä asiaa , kunnen ainakaan itsekkään tuntunut ymmärtävän mitä tapahtui , ja varsinkaan sitä ettei se asia ikinä poistu minusta . En todellakaan ymmärtänyt yhtään mitään.

Suru, jonka helpoin ja ehkä hyväksytyin muoto ilmaista sitä olotilaa on itku. On helppo ymmärtää että toinen ikävöi kun näkee ihmisen itkevän hautajaisissa. Suru on aina suru, itku on aina itku, mutta entä ne muut asiat mitä tapahtuu?

Surin minä monia kenen hautajaisissa olen ollut. Mutta se ero niissä on aina ollut, että joko en ole ollut niin tiiviisti heidän kanssa tekemisissä, tai en ole oikeastaan edes tuntenut , ja vaikka omat isovanhempani, enoni, tätini on kuollut he ovat olleet minua vanhempi. Olen hyvin selvinnyt elämässäni hautajaisten jälkeen.

Uskon todellakin kaiken lähtevän päästäni. Vaikken ollut syventynyt kuolemaan tai oikeataan mihinkään mikä liittyi siihen, se vaan oli tavallaan aivopestyn tulosta. Kaikki se mitä olin kohdannut ja tavallaan huomaamattani oppinut oli käsitys mikä minulla oli kuolemasta ja surusta. Hautasinhan jo lapsena kuolleita rottia, laitoin kukat ja ristin, koska niin kuului tehdä.

Yhtä lailla mielikuvani oli että vanhat kuolee ensin. Lapsen mielikuvissa minusta vain vanhat kuolivat. Miksi edes pitäisi ajatella asioita tai edes kykenis ajattelemaan kaikenmaailman asioita syvällisesti. Kyllä elämä suurimmaksi osaksi vaan lipuu eteenpäin ja nappaat mukaasi vaikutteita jos ne eteesi tulee. Kaikki mitä eteesi tulee, muokkaa sinua ihmisenä ajattelemaan asioista juuri niin kuin ajattelee.

Lapsena en voinut tietää miltä tuntuu olla äiti vaan kuvittelin mitä se on. Olen leikkinyt kotia, minulla on ollut nukkeja ja olen ollut niin äiti kun olla ja voi, silti en sitä ollut kun vasta oikeasti sain oman lapseni, kaikkine tunteineen.

Vaikka kuinka olen myötäelänyt jonkun toisen surua ja aidosti ollut surullinen toisen ihmisen puolesta, en ole voinut tietää mitä se todellakin tarkoittaa sille ihmiselle.

Omat kokemukseni surusta, on oman suurimman suruni rinnalla ollut todella helppoja. Enkä keksi muuta syytä siihen kun että en ole rakastanut niin ehdoitta ketään muuta kun rakastin omaa poikaani.

Kävinhän toki isovanhempieni luona, pidin siitä kun menin isoisäni kanssa pajalle rakentamaan jotain, muistan vaikka mitä asioita lapsuudestani. Mutta kun he kuoli, siellä jossain takaraivossa oli jo valmis ajatusmaailma, että näin tulee tapahtumaan, koska vanhat ihmiset vaan kuolee jossain vaiheessa.

Yhtä lailla kun tavallaan olen aivopesty ajattelemaan näin, olin koko elämäni aikana kuvitellut päässäni tuhansia kertoja miten lapseni jatkaa tätä elämää minun kuolemani jälkeen.

Opetin heitä lapsena, olen miettinyt kuka saa mitäkin kun itse kuolen, olen miettinyt haluaako minun omat lapseni omia lapsia, millaisia heistä mahtaa tulla, mitä haluan antaa heille lapsuusmuistoiksi, siis tuhansia pieniä ajatuksia joka tulee ihan omassa tavallisessa elämässäni. Se on tavallaan pientä aivopesua ja siksi oman lapseni kuolema oli niin suuri järkytys. Eihän näin pitänyt käydä! Koko systeemi päässäni heitti kuperkeikkaa. Ei se oikeasti voi mennä näin.

Olen toki haudannut oman ikäisiäni ystäviäkin. Ja täytyy sanoa että tässä kohtaa olen kokenut epäoikeudenmukaisena sitä ettei hänen lapsenlapset ehtinyt koskaan tuntemaan ystävääni, eli isoäitiään. Hänen lapset ei sanut koskaan sitä tilaisuutta, edes näyttää omia lapsiaan omalle äidilleen. Miten tärkeitä asioita onkaan loppujen lopuksi ne pienet asiat, mitä tuskin moni edes miettii kun kaikki on hyvin.

Itsekkin ajattelen niin että nämä ystäväni lapsenlapsilta jäi todella paljon saamatta elämäänsä. Miksi ajattelen näin?

Siksi koska elämässä minun mielestäni on kyse rakkaudesta.

Kun kokee täydellisen rakkauden, se on niin isoa, hienoa ja ehdotonta.

Kun se viedään, on luonnollista surra sitä , koska niin isoja asioita ei ole muuta kun rakkaus. Siksi kuolema ja suru tuntuu niin isolta, koska se on tavallaan toinen muoto rakkaudelle.

Siksi myös ne ihmiset mitä koin rakastaneen poikaani sai heti hyväksyntäni. Koska mitään muuta ja tärkeämpää ihminen ei voi toiselle antaa kun rakkauttaan.

Olen pohtinut miten tätä voi käyttää ns. uudessa elämässäni ja monen muun ihmisen ketä on menettänyt sen aidoimman rakkautensa.

On vaan mentävä syvemmälle ajatuksissaan. Pohdittava asioita tavallaan ulkopuolisena vaikka kyse onkin itsestään.

Kun näin mietin, aloin kokemaan että ehkä suru ei olekkaan se paha viholliseni. Suruhan on vaan tunne rakkaudesta tavallaan. Vaikka se sattuu, voi ajatella että jokainen kaipaus jokainen tunne joka viiltää sydäemessäni on kehoni tapa kertoa että rakkaus on olemassa itsessäni lastani kohtaan, se on kehoni tapa sanoa minulle että rakastan edelleen lastani.

Niin kuin olen aikaisemmin kertonut kyselin alussa itseltäni paljon asioita mihin hain vastauksia , josksu sain, joskus en.

Nyt kysyn sinulta. Haluatko sinä jatkaa elämääsi tuntematta surua?

Onko se sinulle se mittari että kaikki on hyvin jollet tunne ikävää, jollet itke ? Haluatko todellakin että painamalla taikanappia se kaikki katoaisi elämästäsi ikuisiksi ajoiksi? Mieti.

Pidä oikeasti tauko nyt, istu hiljaa ja pohdi.

En tiedä olenko oikealla jäljillä, mutta tällä tapaa olen oppinut itsestäni paljon, ja saanut jotain tolkkua asioihin jotka aikaisemmin velloi päässäni kerta toisensa jälkeen sekavana möykkynä.

En minä ole kenellekään antamaan neuvoja, miten kuuluu surra, tai mikä on oikein ja väärin. Tämä on vaan minun tapani ja ainahan on mahdollisuus että se mikä tepsii minulle voi olla jollekkin toiselle avuksi. Kaiken voi muokata ihan niin paljon kun haluaa. Mutta jos kuolemasta on jo mennyt kriittisin vaihe ohi , oletan ainakin monen ihmisen miettivän omia asioitaan oman surunsa keskellä. Itselläni ainakin tuntui että kelaan samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen, ja ainakin itseäni se teki hulluksi. Kunnen voinut googlettaa ohjetta mitä pitää tehdä voidaaksen paremmin, kunnei vaan oikeasti ole vastauksia. Minusta ei ole muuta mahdollisuutta kun yrittää löytää joku looginen vastaus itsessään joka edes tyydyttää.

En tiedä mitä tapahtuu kun seuraavaksi vajoan pohjalle ja itken , voinko kenties itkun aikana, surun ja sen viiltävän ikävän keskellä jopa tuntea iloa siitä että kehoni rakastaa lastani niin kovin että sattuu?

Ehkä minä olen keksinyt oman tavan auttaa itseäni, luultavasti monimutkainen tapa, mikä ei sinänsä itseäni yllätä.

Kun mietin itseäni en usko että tyytyisin ihan mihin vaan tarjottuun ratkaisuun, mikäli sitä ei pystyisi todistaa toimivaksi. Eikä ne asiat mene niin, että joku sanoo että nyt lopetat ja alat elää elämääsi , keskity nyt vaan tulevaan ja unohda menneisyys.

Siksi olen aika varma siitä että asiat vaatii aina oman aikansa jotta ne sisäistää. Toiseksi jollet ole valmis , torjut kuitenkin asioita. Mutta kun itse oivaltaa jotain ja tekee itsensä kanssa töitä, koen että se on ainoa ratkaisu joka toimii parhaiten.

Ihmisenä olen se joka ensin mietin, teen suunnitelman ja sitten pitääkin tapahtua ja nopeaan tahtiin. mitä nopemmain sen paremmin, Siksi minulle kai on ollut vaikeaa ymmärtää että tätä suruani ei voi kiirehtiä, en voi hoitaa sitä pois, en ole edes ehtinyt pohtimaan asioita tarkemmin. Vasta kun ymmärsin ettei suru katoa, ikävä iskee vieläkin minut tainoksiin, mutta olen oppinut nousemaan sieltä. Kun ymmärsin ettei enää ole kiire, vasta silloin pääsin taas askeleen eteenpäin. Ja niin kuin huomaatte, aikaa on kulunut 11 vuotta ja minä oivallan asioita edelleenkin, itseni hyväksi.

Ehkä se ei lohduta ketään että teen vieläkin asioita joka kehittää itseäni, kun olettaisi kaiken olevan tehty jo. Kun on juuri menettänyt lapsen, kun on oikeasti niin väsynyt kun olla ja voi, ei ole sen aika että alkaa liikaa kiirehtimään asioita ja vaatimaan itseltään liikoja. On vaan annettava elämän tulla niin kuin on tullakseen. Ensin on opiittava edes perusasiat siltä miltä se oma suru käyttäytyy ja miltä se oikeasti näyttää. Kaaoksen keskellä tai totaallisen väsymyksen keskellä siihen ei ole aikaa eikä tarvetta. Keho hoitaa kaiken puolestasi , haluat tai et.

Itse kai alan seuraavaksi pohtimalla pohtia miten voin muuttaa omaa ajatusmaailmaani monen asian suhteen.

Koska haluan muuttaa asioita yritän aivopestä itseni ajattelemalla toisin monesta asiasta. Enkä pitää pohjana sitä miten aina olen kuvitellut asioiden kuuluvan olevan, tai se mitä olen käsittänyt asioista mitä eteeni on tullut, kunnen oikeasti ole niihin koskaan syventynyt.

Kiittäen siitä että juuri tänään oivalsin taas yhden asian joka vie eteenpäin.

Kiitän elämääni että minusta tuli juuri se mikä olen ihmisenä, eli tunneihminen, koska silloin se todistaa ainakin sen, että enempää rakkautta en voinut lapselleni antaa hänen eläessään. Poikani jos joku on kaiken rakkauteni ansainnut .

 

Rakastan sinua Matias ihan yhtä paljon kun elit, rakastan sinua ehkä vielä enemmän . Kiitos siitä että tulit pojakseni, veljesi isoveliksi, isäsi pojaksi. Kiitos että kyyneleni kertoo siitä että rakastan, ja tunnen että olet aina kanssani , mihin ikinä tieni viekään. Kiitos että johdat minua eteenpäin. Kiitos että opin sinulta miltä rakkaus näyttää. Kiitos veljellesi siitä että vielä voin koskettaa, vielä halata, ja kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Älä koskaan poistu minusta, älä koskaan anna minun unohtaa yhtään mitään, koska silloin kuolee rakkaus.