Kun suru astuu taloon, alkaa aika jolloin oikeasti toivon kaikkien ymmärtävän että on pakko olla itsekäs.

On aika monimutkaista antaa mitään ohjeita heille jotka haluaa pelkkää hyvää. Moni sureva kokee tulleensa hylätyksi kun joku vaihtaa kadunpuolta tai ei ole huomaavinankaan.

Asia on uusi ja herättää kiinnostusta muissa, kauhistellaan ja pohditaan toisen ihmisen kohtaamaa surua. Mikä sitten on se oikea tapa auttaa?

Pitää ymmärtää että ihminen joka on kohdannut ison surun on täydellisessä uudessa, voimia vievässä mielentilassa. On niin tuhatta asiaa mitä pyörii päässä. Maailma jatkuu ympärillä ihan samalla tavalla paitsi heillä jonka maailma kaatui.

Kun miettii miten oma arki sujuu töiden jälkeen  kaikkine harrastuksineen, ruoanlaittoineen, pyykkeineen ja mitä ihmisellä onkaan tavallisessa arjessa. Se sama on surevalla, lisänä vaan se että yrität järjestää hautajaiset , pidät huolta mahdollisista lapsistasi ja vielä pitäisi levätä jotta saisi edes fyysisetikin ladattua hiukan akkuja.

On paljon muutakin, ehkä tarvitaan lääkäriä jotta saa lääkkeitä , pitää ilmoittaa miksei lapset tule kouluun, haet reseptiä , haet sitä sun tota ja vielä hiukan senkin lisäksi. Kaikki vie vaan aikaa. Ihminen ei ole kone. vaikka keho tekee kaikkensa, jaksamisella vaan on joku raja. Jollei itse tajua omia rajojaan, keho kyllä ymmärtää laittaa ne rajat.

Minä vedin ympäripyöreitä päiviä , mieli kävi kun kehosta loppui voimat, ja kunnen siltikään ymmärtänyt tulee tosiaankin se hetki kunnet jaksa edes vaihtaa asentoa sängyssä. Ja se on oikeasti niin totta kun olla ja voi.

Olen enemmän kuin lääkevastainen, mutta kyllä tosiasia on että jos edes mielessä käy että tarvitsee jotain apua, ota se vastaan, usko kerrankin sen mitä kehosi kertoo sinulle. Et jaksa yhtään sen enempää etkä saa mitään sen enempää suoristettua jollet ota pienen breikin kaikesta. Se tarkoittaa sitä ettet vastaa puhelimeen. Se tarkoittaa että todellakin voit sulkea ovesi ja vaikka laittaa lapun oveen että nukumme, tai vastaat juuri kuin asia on, kiitos mutta nyt en jaksa.

Tarvitset oikeasti hiljaisuutta, tarvitset todellakin jokaikisen minuutin unta mitä vaan saat. Virkeä et ole kuitenkaan, et tunne itseäsi levänneeksi, koska on niin monta asiaa. Ei tarvitse käyttäytyä ja olla kohtelias muodon vuoksi. Ei oikeasti tarvitse jaksaa.

Vaikka kuinka haluat hyvää , niin minusta yksi parhaimmista  tavoista on myös antaa surevan, juuri suurimman sokkitiedon saaneen saada levätä. Älä vie häneltä aikaa, hän tarvitsee aikaa hoitaakseen asioitaan ja varsinkin itseään. Kyllä sureva ottaa yhteyttä kun jaksaa. Jos hänellä on tarve puhua, hän kyllä soittaa kun on siihen valmis.

Laita kirje , tekstari ja kerro mieluummin niin, että olet valmis auttamaan ja kerro kuinka pahoillasi olet. Älä soita joka päivä, , koska juuri silloin hän ehkä nukkuu, ehkä hänellä on monta puhelua jotka odottaa hänen jaksamistaan soittaa ja  hoitaa jotain mikä liittyy suruun.

Laita viestiä ja kysy sopiiko että tuon sitä tai tätä. Älä odota että juuri sinä olet se kenen kanssa hän nyt jaksaa keskustella. Kyllä sinä tiedät oletko läheinen ystävä surevan kanssa, ja millainen suhde sinulla häneen on. Kerro että hoidat mielelläsi hänelle asioita, kerro että sinua ehkä pelottaa , kerro vaikka vapaapäiväsi ja että sinulla on koko päivä aikaa auttaa jos sinua tarvitaan. Jätä vaikka ruokaa rappuselle. Älä oleta että juuri sinä olet nyt se keneen sureva takertuu.

Ymmärrän enemmän kun hyvin että moni halusi hyvää hyvyyttään auttaa minuakin. Olin myöskin siitä kiitollinen, mutta sekin tunne tuli vasta myöhemmin. Liikaa oli vaan liikaa. He ketä todellakin oli mukana monessa asiassa, olivat todella läheisiä minulle. Heidän kanssa kävin valitsemassa arkun, heidän mielipiteitä kyselin, he kuskasi minua ja heidän läsnäolo oli turvallinen. Minun ei tarvinnut käyttäytyä ja he ymmärsi jos vaan nukahdin yksin omaan makuuhuoneeseeni välillä. Jopa viikonloput kunnei voinut hoitaa virallisia asioita tuntui tietenkin ahdistavalta, mutta antoi myös mahdollisuuden, vaan olla, ihan vaan oman perheeni kanssa ja ehkä joku muu hyvin läheinen ihminen, joka ei tunnu vieraalta. Sellaiset ihmiset osaa itse  keittää kahvit, eikä oleta että edes jaksat istua heidän seuranaan, sellaiset ihmiset ei myöskään loukkaannu ja he tuntee sen kyllä itsessään , koska he haluaa auttaa sinua täydestä sydämestään, ilman kiitosta tai kohteliaisuuksia. En oikein tiedä miten osaisin tätä selittää. Läheinen ihminen ei tarvitse minun kohteliasta käytöstä , kuten minun läsnäoloanikaan vaikka tulee kotiini.

On vaan niin, niin paljon. Ja tottakai olin kiitollinen niin monesta asiasta. Piti valita musiikkia, piti valita runoja, kukkia ja huh huh. Kaikki vie voimia ja aikaa. Siksi ihan oikean oikeesti tarvitaan pieni tauko , mikropieniä taukoja , koska päivääkään ei mene etteikö ole jotain. Päivässä on myös vaan 24 tuntia, josta miinustetaan aikoja jolloin et jaksa tai et pysty hoitamaan asioita.

Muistan hetkiä kun olemme maanneet sohvalla , joskus ei kuulunut kuin syviä hengenvetoja,  kun jokainen vuoron perään vaan yrittää hengittää , mutta sekin vie voimia. Joskus televisio pauhaa nurkassa tuoden jotain elämää vaikkei kukaan pysty keskittymään siihen, eikä ainakaan seuraamaan mitä sieltä tulee. On hienoa voida huoletta ihan vaan nukahtaa kunnei tarvitse edes sekunniksikaan miettiä mitä joku siitä ajattelee. Itse muistan hyvin, kun väsymys painoi ja ajattelin vaan että oksennan ellen nyt saa nukkua, ja oli ihan sama mitä tapahtui. Olin vaan niin väsynyt.

Itse kuvittelin hoitavani asiat pois päiväjärjestyksestä ja tuntuu raadolliselta miettiä heitä jotka ehkä ajattelee samalla tavalla kuin minä tein silloin. He ei ymmärrä etteä tätä asiaa ei voi hoitaa pois.

Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että nyt, ei todellakaan ole muuta kun aikaa. Elämä jatkuu vaikka pyykkivuori kasaantuu, imuri seisoo toimeettomana , laskut makaa avaamattomina. Elämä todellakin jatkuu. Silloin on hyvä jos on viesti puhelimessa, että joku todellakin tulee auttamaan. Ole rohkea ja soita kun jaksat. Taatusti löytää joku joka hakee pyykkisi ja tuo ne puhtaana takaisin, jos siis pyydät, ja nyt jos joskus on sen aika kun pitää olla itsekäs ja pyytää apua. Olla miettimättä miten sen voit korvata. Hyvä ystävä ei vaadi sinulta mitään. Se jo riittää kiitokseksi kun otat yhteyttä ja joku saa kunnian auttaa , koska nyt on hätä.

Meillä tapahtui pieni asioita mitkä oli isoja tekoja. Ihan vaan senkin kun joku laittoi mieheni kravattiin solmun, kun sekin taito oli kadonnut tai ei ainakaan onnistunut heti. Pieniä asioita mitä me ei huomattu ja joku muistutti tai teki sen sinun puolestasi. Pieniä asioita jolla oli suuri merkitys jollekkin meistä. En nyt tiedä mutta jostain syystä monella oli aurinkolasit silmillään, sinä päivänä kun oli hautajaiset. Enhän tunnistanut edes omaa poikaani. Tuli hyvä mieli, että joku ymmärsi tehdä jostain ”sen jutun”, yhdessä poikani kanssa. On asioita mitä minä en naisena olisi ymmärtänyt ja joku onneksi ymmärsi.

Takaan myös senkin ettei asiat ole viikossa ohi, eikä kahdessa, eikä vaikka hautajaiset on ohi. Ei voimat palaudu hetkessä. Pyykit odottaa edelleen pesua, vieläkin tarvitaan niitä arjen apuja.

Suru on edelleen olemassa, ja kukkalähetys lämmitää ihan yhtä paljon , niin kuin osanotto kortin muodossa. Enkeli jonka lähetät symbolisoi edelleen sinun lapsesi kuolemaa, ja on aina muisto sinun lapsesi menetyksestä. Itseasiassa täytyy sanoa että he jotka lähetti jotain ”myöhässä” jäi eniten mieleeni ja tuntui oikeasti hyvältä saada jotain , kun muut oli jo tavallaan hoitanut osuutensa pois päiväjärjestyksestä.

Se tuntuu ihan yhtä hyvältä vielä vuosienkin päästä. Se mikä ei tunnu hyvältä on kun kynttilämeri hautakiven juuressa pienenee vuosi vuodelta. Mutta he joka vie sen joka joulu tai syntympäivä , heillä on vaan erityinen paikka sydämessäni.

Kaikki muistot joka liittyy lapseesi , mitä joku on hyvää hyvyttään tehnyt lapsesi muistoa kunnioittaen , aidosta hyvästä sydämestään, ei ole koskaan väärin, vaan aina hyvää ja kantaa loppuun asti.

Monen asiaan liittyy myös pelkoja ja se on täysin luonnollista. Olet ehkä monien uusien asioiden edessä. Minä en esimerkiksi ollut koskaan järjestänyt hautajaisia. Poikani ei ollut koskaan, edes ollut hautajaisissa. Siinä olin enkä tiennyt virren virttä. Onneksi oli ystäviä , kenen kanssa jakaa tätä huolta ja sain apua.

Oli paljon asioita mitkä pelotti ja yksi oli miten kestän tätä henkisesti. Minä joka olen kuuluisa itkuiikka ja liikutun vaikka mistä. Miten minä kestän? Mitä jos pyörryn, mitä jos sanat tarttuu kurkkuun, mitä sitä ja mitä tota, ja jos sitä, ja jos tapahtuu tota.

Oli aika ristiriitaisia tuntemuksia. Halusin hautajaiset mahdollisimman nopeasti. Odotat sitä päivää , ja aika tuntui pitkältä. odotat päivää mitä et haluaisi kokea ja silti aika ei mennyt yhtään sen nopeammin , eikä hitaammin kuin ennenkään. Päivä lähestyi ja ajatukset ei pysy koossa ja pyörii vaan asioissa, mitä vielä pitää muistaa. Mietit muistitko sittenkään kaikki. Haluathan täydelliset hautajaiset. Juuri sellaiset kun vain sinä pystyt ja vain se mihin sinä tyydyt. On aika turhaa edes sanoa että älä murehdi, teet niin kuitenkin. Varmistat asioita koska et luota edes muistiisi. Ja yksi kaksi heräät ja on SE päivä. Lasket tunteja , katsot kelloa, ja silti vaan odotat edelleen.

Kohta oikeasti on se hetki. Istut autoon , ajat tuttua tietä, ja tiedät että olet menossa oman lapsesi hautajaisiin. Näet ihmisiä , joku itkee, joku on hermostunut, joku selittää jotain, tarjoaa nenäliinaa, ja lopulta istut penkissä ja odotat.

Pelottavaa, tätä päivää odotit ja aika tuntui pitkältä ja tässä sitä ollaan.

Voin taata että oman suruni tietä kulkien, olen pelännyt monta asiaa, ja lohdutuksena voin kertoa että moni asia tuntuu pelottavimmilta kuin mitä ne todellisuudessa onkaan kun kohtaat asian.

Silti tiedän myös senkin että on turha lohduttaa ja sanoa ettei ole mitään pelottavaa.  Kaikki menee miten menee, ja useinmiten kaikki menee ihan hyvin. Kaikki mitä tapahtuu ja mitä muistat tuo tullessaan muistoja, ja ne kantaa ja on aina osa sinun uutta elämääsi.

Jos olisin itseäni pystynyt lohduttamaan tai rohkaisemaan, olisin kysynyt mitä minä pelkään? Mitä kamalampaa kun sen mitä jo olet kokenut voit enää kokea?

Minua pelotti kai eniten se etten pysty toimimaan, että romahdan itkien arkun viereen tai pyörryn jännityksestä. Mitä siitä vaikka niin olisi tapahtunut? Ei se ole noloa, vaan ymmärrettävää. Kuka sinua tuomitsee siitä? Järjestin muistotilaisuuteen avustajan, joka oli valmis astumaan tilalleni jollen saa sanaa suustani tai alan itkemään, etten pysty puheeni pitämään, minkä halusin.

Jotenkin vaan luotan edelleen siihen, että saamme voimia kun oikeasti sitä eniten tarvitsemme.

Voimia, ystäviä tarvitaan vielä vuosiksi. Ei näitä asioita pysty hoitamaan pois. Elät uutta elämää , aika tikittää koko ajan eteenpäin. Kaikki laskut tulee maksettua, pyykitkin tulee itse pestyä. Jäljelle jää vaan tyhjyys, koska ei ole enää mitään järjestettävää. Hautaus on ohi, he ketä valitsee hautakiven odottaa ehkä enää sen saapumista, mutta asiat loppuu aikanaan. Järjestät viimeisiä asioita. Keräät muistoja laatikkoon, teet ehkä valokuva albumin, käyt vaatteita läpi. Käyt haudalla tai sytytät kynttilän kotona. Lopulta jää tyhjyys.

Suurin osa ihmisistä on jo aikoja sitten jatkanut omaa elämäänsä. Ei tule soittoja enää, ei tekstareita, heidän oma elämä vie jo heidät pois ja jäljelle jää todella vaan ne helmet.  Olet muisto tapahtuneesta, ja uusia tulee tilalle. Joillekkin olet SE äiti tai isä joka menetti lapsensa, olet ehkä pelkkä puheenaihe kun taas tapahtuu vastaavaa, mitä te olette kokeneet. On tapahtunut jotain joka muuttaa sinun perheesi historiaa ja sinun jäljellä oleva elämääsi ikuisiksi ajoiksi.

Jotta jaksat tästä eteenpäin, jotta saat sen parhaan muiston elämääsi , on vaan oltava itsekäs ja hoitaa ensin itseään. Vain niin jaksat panostaa sen mihin kykenet tässä tilanteessa.

Hoitamalla itseäsi niin hyvin kuin voit , voit olla paras apu heille ketä rakastat eniten, jopa rakkaimallesi joka oli osa sinun perhettäsi ja tulee niin aina olemaankin. Rakkaus ei kuole koskaan, rakkaus on ainoa voima jonka avulla pääset eteenpäin. Rakkaus on myös se mitä he jotka ovat siellä jossain toivovat sinullekkin.