Myrskyn jälkeen.

Nyt tuntuu taatusti jo siltä että mietin kuolemaa ihan joka hetki ja elämäni on vaan yhtä suurta tuskaa ja surua.

Onhan suru tottakai aina omalla tavallaan mukana, mutta olen jo tosin pakosta ollut pakko hyväksyä, että tältä se minun elämäni nyt vaan näyttää. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja todella mutkikas. Tie mitä kuljet aina yksin, loppujen lopuksi. Vain minä itse tunnen mitä tunnen, vain minä itse päätän miten tätä elämääni elän.

Vaiheet ei alussa erotu, kuvio ei ole tuttu ennen kuin toistat samat asiat kerta toisen jälkeen. Mitään kikka kolmosta ei ole, ja pakosta on hyväksyttävä myös ne huonot piirteesi mitä esiintyy aika ajoin.

On silti monta asiaa mistä olen iloinen, enkä vaihtaisi niitä asioita pois, ja yksi niistä on ihan minä itse. Kai se on se perusminä, se aidoin minä jonka itse tunnen .

Tuleehan näitä huonoja päiviä, jotka useinmiten on monien asioiden summa, asioita vaan kasaantuu ja hups, menee hermo.

Surun alkuvaiheessa tuli kieltämättä joskus sellainen olo että pitäisi jo mennä metsään ja vaan huutaa , tai hakata halkoja niin etten jaksaisi nostaa edes sormenpäätänikään enää. Jos tunnet itse niin, niin anna hyvä ihminen palaa. Hakkaa halkojasi, huuda kurkku suorana, koska siihen ei kuole, ja totuus on sekin ettei sitäkään jaksa loputtomiin. Ota vaikka aikaa ja huuda, ja katso saatko seuraavan kerran ennätyksen rikki. Jos joku ahdistus paranee yksinkertaisella tavalla, miksi pitäisi yrittää tukahduttaa niitä tunteita, itse en näe siinä mitään järkeä.

Jollakin tavalla kaiken pitää saada ulos. Ei kaikki ihmiset halua puhua kenenkään kanssa. Ei kaikilla ole juuri se kaveri siinä vieressä kun haluaa puhua, huutaa ja haukkua jopa tunnin tai kaksi. Parempi tehdä jotain kunnei mitään.

Voin rehellisesti sanoa että tämä kirjoittaminen kyllä tavallaan repii minua välillä , mutta toisaalta olen aina kirjoittanut joten tunne on aika ristiriitainenkin. Jollakin tavalla kun otan järjen käteeni, olisi kai parasta vaan pitää kaikki ajatukseni omassa pääkopassani , olla hiljaa, elää tavallista elämää, tai niin tavallista kun siis pystyy elämään .

Et kertoisi kenellekään mitään ja sinua voisi jopa pitää normaalina. Siksi kai tämä olikin pelottavaa, tavallaan paljastuu. Pelkää isompaa leimaa kun jo on otsassa. Huomaan tässä että ehkä suurin ongelmani nykyään on pelko. Mutta jääräpää kun olen , en siltikään toimi niin kuin järki sanoo .

Otan tavallaan riskin. Mutta ihan siellä sisimmissäni tunnen mahdollisuuden johonkin , ja jollei se pienen pieni tunne ole hyvä, ottaisinkin järjen käteeni. Hyppään tavallaan uusien asioiden eteen, enkä osaa edes tässä vaiheessa edes tarkentaa asiaa.

Sitten on se Matias ja ne minun tunteet että hän ohjaa minua toimimaan. Kirje tai kirja..kortit sanoo aina samaa, joten täällähän minä sitten naputan.  Blogia en todellakaan ollut suunnitellut. Tuntuu uskommattomalta että idea edes pulpahti päähäni. Sattuma tai ei, mutta se oli sekunnissa päätetty, kun kuulin että tuttu kirjoitti. Googlasin vaan blogi ja valkkasin ensimmäisen jonka löysin ja aloin miettimään miten tällainen edes toimii. Täällä ollaan, ja mahdollisuudet mitä on olemassa on täyttä hepreaa vieläkin, mutta olennainen on tärkein, tekstiä syntyy ja se riittää. Voin lopettaa koska vaan, voin jatkaa loputtomiin, tai jättää asian tähän ja antaa blogon elää omaa elämäänsä. Jos siitä on jollekkin apua, hyvä niin, jos joku poistuu heti, niin mitä väliä? En nyt oikein voi sanoa että tämä mitenkään puhdistaa minua , ei tämä mitään huutamista vastaa, eikä halkojen hakkaamistakaan. Kunhan nyt päätin tehdä sen mitä koen että pitää tehdä. Koen toteuttavani Matun toivetta ainakin ja se on jo riittävä syy.

Enemmän tämä tosiaankin jollakin tavalla on nostanut kuoleman pääasiaksi juuri tällä hetkellä elämässäni. Oikeasti mietin kuinka paljon saa asiaa kuolemasta, toistamatta itseään loputtomiin. No jää nähtäväksi ja toistanhan jo nyt itseäni usein.

Uskon aina siihen että tapaan ihmisiä tarkoituksella. Uskon että luen ja takerrun johonkin suru uutiseen koska silläkin on tarkoitus. Uskon että joku kertoo minulle jostain , koska silläkin on merkitys mitä en aina tiedä. Niin kuin moni ihminen tavallaan tulee osaa minun historiaani, minäkin voin olla jonkun historiaa.

Eilen meni spasmat sekaisin ja tänään vielä enemmän. Tulen kotiin todetaakseni että olen kadottanut avaimeni. Raahaan ostokset sisälle ja tyhjennän muutenkin autoani tavaroista, mitä jälleen on kerääntynyt sinne. En löydä avainta, ja mieskin pyörii jaloissani. Kaadan kassin nurin, kerään kuitit, irtokolikot ja tutkin jokaikisen taskun laukustani. Katson taskut, käyn takinkin kaikki taskut kolme kertaa läpi. Menen ulos ja tutkin autoni. Ei löydy. Laitan kaverille tekstarin jos voi tsekata yhden paikan, koska hän ei vastannut puhelimeen. Menen taas ulos , koska muistin etten katsonut maasta jos se sinne on pudonnut. Mutta unohdan sulkea tuulikaapin oven. Palaan taas sisälle jolloin koira pyrkii sisälle, peruutan taaksepäin ovea kohtaan ja sanon ettei se saa tulla, koska sisällä on toinen koira joka ei tule toimeen ulkona olevan kanssa. Peruutan ja peruutan, ja ovi on hiukan raollaan, ja hupsheijjaa..sisällä oleva ampuu takaapäin jalkojeni välistä ja ampuu toisen koirani kimppuun. Molemmat ei irrota otettaan ja huudan jotta mies tulisi auttamaan minua. Roikotan toista ilmassa , mutta yksi roikkuu jossain jalassa tai missä roikkuikaan. Lopulta saan ne irti ja silloin se purkautuu. Seuraa niin painokelvotonta tekstiä ettei mitään järkeä.

Hitto vie, eikö jumankekka elämä vois joskus olla yksinkertaisempaa. Olin niin fokusoitunut siihen hiton avaimeen, enkä todellakaan halua ajaa 40 km todetaakseni etten sitä löydä kuitenkaan, ja kaiken paskan keskellä yhdet idiootit vielä tappelee. Ihme kyllä suurempaa vahinkoa ei tällä kertaa synny. Aivaimet , koirat ja kaiken kruunaa mieheni ripitys siitä että hän on sanonut että väliovi pitää aina laittaa kiinni ja plää plää plää..Oikeesti hei..Jeesus mitä elämää. Sain todellakin hillitä itseni etten jo ota paistinpannua kaapista ja pamauta miestäni sillä päähän. Miksei oikeasti voinut vaan pitää päänsä kiinni? Mitä hittoa se nyt enää auttaa rippittää minua? Haloooooooo….

No sit saan tekstiviestin, ei oo avain siellä eikä täällä. Vastaan. Soitan toiselle, voisiko mitenkään tyttäresi mennä sinne ja sinne. Viestiä pukkaa , vastaan siihen, soitan sinne ja tänne. Kaiken keskellä tulee puhelu ja jollei se olisi ollut ihana ihminen, en olisi vastannut. Vielä piti lähettää kuva pojallekkin.

Siis oikeasti hei, mulla oli niin paska päivä kun olla ja voi, oikea halonhakkauspäivä siis. Mutta kun miettii kaikki oli vaan pikkujuttuja . Jos hitto vie avainta ei löydy, se vaan on niin. Mikään asia ei ollut suuri. Mutta kuitenkin kaikki yhdessä vaan meni yli, ja oikeasti paloi pinna. En aina jaksa selittää , eli vääntää rautalangasta miehellenikään kaikkia asoita , en jaksa puolustaa itseäni , niin silloin on joskus helpoin tapa vaan huutaa ja sanoa rumasti. Kyllähän hän leppyy kuitenkin. No nyt sentään yritin hillitä itseni, arvosanalla -7.

Vastaavaa koin myös silloin kun Matias kuoli. Kun on liikaa asioita hoidettavana ja pitäisi olla tukena, hoitaa muitakin kun itseään ja silti itselläänkin on hiton paha olla. Joskus vaan paloi pinna, enkä siitä itseäni syytä. Aika harvoin kuitenkin , joten melkeinpä voisin sanoa että olen suht tyytyväinen omaan suoritukseeni silloin.

Kun on aika täynnä , en vaan jaksa mitään opetuksia, arvosteluja tai syytöksiä.  Kun kyse on läheinen tulee helpommin sanottua asioista. En nyt muista mitä taas tapahtui kun mieheni syytti minua taas.

Yritin sanoa ettei tehtyä saa tekemättömäksi ja ihan turhaa sinä siinä syyttelet minua. Mutta ei , toinen jatkoi , niin rumba oli valmis. Minhän heitän luun kurkkuun jos on tarvetta. Sanon etten minäkään häntä syyttänyt siitä että yksi koira jäi autotallin oven alle kerran. Ei hänkään huomioinnut kaikkea, ei hänkään pelannut varman päälle. Sanoin etten syyttänyt häntä tapahtuneesta , koska tapahtunut oli tapahtunut ja hänellä oli muutenkin kurjaa, asian johdosta.

Asia oli jo vuosia vanha ja lopulta mieskin ymmärsi ja kai kadutti että oli purkanut omaa pahaa päiväänsä minuun , tai ehkä samaa patoutunutta pahojen asioiden summia minuun. Silti ärsyttää että saa vääntää rautalangasta asioita. No mitäpä noista , hermot menee , jollei mulla , niin seuraavaksi hänellä. Oletan että kynnys on madaltunut Matun kuoleman jälkeen.

Kyllä kuolema yhdisti, meillä ehkä enemmän lujitti asioita, sitoi enemmän yhteen, antoi sellaisen merkityksen mitä ei voi kenenkään muun kanssa saada. Jotain mitä vain me tiedetään, me tunsimme kuitenkin poikamme parhaiten, me hänet kasvatimme. Me suremme yhtä kovin, ja Matias on asia mitä me kunnioitamme aina, tapahtuipa elämässämme mitä hyvänsä.

Matiaksen kuoleman johdosta pikkuveli on entistä rakkaampi ja tärkeämpi, koska saa nyt tuplasti kaikkea. Tosin myöskin tuplasti kaikkea sanomistakin. Huoli on tuplaantunut , eikä mikään ole enää itsestäänselvää. Tunnen vieläkin suurta huolta ja murhetta, koska tiedän että koska vaan tämäkin kaikki voi olla historiaa.

Vaikka meille tapahtuisi mitä, meillä ainakin on realistisempia ajatuksia siitä mikä on tärkeää , ja mikä loppujen lopuksi on ihan huuhaata kaiken muun rinnalla mitä olemme kokeneet.

Ärsyynnyn toki  vieläkin , suutun vieläkin, riitelen vieläkin niin kuin tämän päivän tapahtumat todisti. Mutta kiitos siitäkin, se on jo merkki siitä että edes elän. Jollei millään olisi mitään väliä , enkä reagoisi mitenkään, se vasta olisikin hälyttävää.

Näitä päiviä kunnei mikään mene putkeen, onhan ne raskaita, pahoittaahan ne mieleni. Mutta nyt, se on onneksi vaan arkista , se vaan kuuluu ihmisten elämään. Kun pohja on kunnossa, sen kestää.

Kun pohja putosi, vastaavat tilanteet ei kykene nollaamaan yhtä nopeasti. Ne tuntuu kun olisivat maailmanloppuja, elämää mitä pitää elää koko ajan. Sitä ei ymmärrä että riita loppuu ja kaikki tasaantuu. Normiriidankin, lisää vielä suru, koska tapahtuipa mitä tahansa siihen lisäksi tulee aina surun taakka, kaiken muun ns. normaalin lisäksi. Vajoat helposti itkemään ikävääsi, tunnet itsesi yksinäiseksi, toivottomaksi ja tämä kaikki kertaantuu monen monta kertaa , eikä silloin tällöin, niinkuin normielämässä eletään, kun kaikki on suht hyvin ainakin. Tuntuu kunnnei itku lopu koskaan, ikävää palaa rinnassasi ja sattuu. Tuntuu kun siihen tunteeseen kuolee ja lopulta jopa toivotkin että kuolet, koska et yksinkertaisesti jaksa elää tällaista elämää päivästä toiseen. Mitä hiton järkeä on herätä aamuun joka on täynnä tuskaa?

Mutta jostain niitä voimia saa, kukaan ei jaksa itkeä vuorokauden ympäri, ja vaikka olisi kuinka toivoton olo, eikä näe mitään ulospääsyä, se vaan tapahtuu. Ehkä ei kannata edes yrittää selittää, , ja oikeasti en edes tiedä miten se oli mahdollista nousta, Mutta niin siinä vaan käy. Nouset, olet vaisu, mutta nouset. Teet jotain , olet ehkä kuin lyöty koira, tai robotti joka vaan toimii, hitaasti mutta kuitenkin. Et tunne voimaa, etkä energiaa joka virtaa sinussa, mutta on sitä. Jostain saat voimia, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Toisaalta takaan myös senkin, ettei kukaan joka on vajonnut edes tätä lue, vaan hän lukee sen kun on sieltä noussut. Kun on hiukankin seesteisempi olo.

Jos minä pidän tauon kirjoittamisessa, syitä voi se ettei vaan ole mitään sanottavaa. Väkisin on turha kirjoittaa. Toiseksi voin tarvita tauon. Koska minä en todellakaan aijo elää elämääni vain ja ainoastaan kuolemaa ajatellen. Vaikka joku sanoisi että pelastaisin sata ihmistä, en tee niin . Satsaan itseeni ja omaan elämääni .

Tänä päivänä haluan oikeasti nauraa, ja viettää ihan suht normaalia elämää. Haluan nähdä värejä edelleenkin elämässäni. Haluan tuntea keveyttä elämässäni, keskittyä iloisiin ihmisiin jotka vaan on sitä mitä ovat. Haluan pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin ja tavata uusia. Haluan sukeltaa uusiin asioihin ja uskoa että toiveeni toteutuu. Haluan elää elämän jotta tuntisin että elämälläni oli joku merkitys.

Näin taas tänään.

perjantai..btw mieheni löysi avaimeni äsken..yksi murhe vähemmän 😀