Eilen kun kopsasin otteen päiväkirjastani ymmärsin kai ensimmäisen kerran miten hajalla me olemme kaikki olleet. Toisaalta ihmettelen miten hyvin olen silti pysynyt jotenkuten kasassa. Mietin kuinka positiivisesti olenkaan kuitenkin yrittänyt löytää jotain hyvää. Miten ihmeessä olenkaan tuttuun tapaani alkanut analysoimaan kaikkea.

Jotenkin oli myös jäänyt mielikuva miten kirjoittaminen on sujunut hyvin. Kun itse lukee omia tekstejä tajuan miten ajatukseni on hyppinyt ja jostain riveistä en saanut mitään otetta, enkä edes tänään tiennyt mistä olen edes kirjoittanut.

Ymmärrän enemmän kun hyvin etten ikimaailmassa halua kenenkään käyvän tätä läpi. Säälin todellakin itseäni että kaiken tämän lisäksi on pitänyt käydä töissä.

Mieheni oli taas lääkärissä, ja ihme kyllä pääsi kuvauksiin. Se tapahtuuko mitään sen jälkeen onkin eri asia. Tekis mieli kirota etukäteen ja huomaan että usko inhimmillisyyteen on kadonnut.

Lapsellista mutta yritän ylläpitää toivon että hän saisi oikeutta ja apua.

Jos jotain toivon tulevaisuudelta se on totuusmittari, kipumittari joka oikeasti näyttää miltä tuntuu.

Silti tämä blogi pelottaa minua vieläkin, ja mietin parantaako tämä muka minua jollakkin tavalla? Tekstihän on liian tuttua kaikkinen ajatuksineni. Muistot muuttui tekstiksi, plus että olen kelannut samoja asioita vuosia. Ja silti muistan aina kun kysyn Matulta jotain, niin hän vastaa aina kirja tai kirje.

Nyt jos koskaan yritän siis oikeasti toteuttaa poikani kehoitusta.

Mietin koskakohan lopetan.