Tänään kun päätin oikeasti tavallaan hyödyntää näitä päiviäni enkä silti toteuttanut niitä. Avaan läppärin ja selaan läpi juttuja tuttuun tapaani. Kun tuntuu että kaikki on jo kerrottu ja voisin oikeasti vaan unohtaa koko blogoni ja antaa sen elää omaa elämäänsä, tuoden toivoni mukaan ehkä lohtua, toivoa, ehkä apua ja oivalluksia heille jotka rakentaa sitä uutta elämäänsä.

Taas iski ajatus. Haen läppärin tyynyn alta kiikutan sen keittiöön ja jähmetyn. Näin SEN linnun mitä nimeä en edes nyt muista. Siinä se istuu lintulaudalla syöden uusi pähkinöitä mitä mieheni sinne laittoi juuri eilen. Juuri tämä lintu oli sovittu merkki ystäväni kanssa joka poistui muutama vuosi sitten.

Koska hän sairastui ja koko juttu oli lähes uskomaton, sain kuitenkin tilaisuuteni olla roheka ja kysyä häneltä millä tapaa hän minulle sitten ilmestyy. Hän lupasi miettiä asiaa ja kysyin asiaa muutaman kerran , mutta aina hän sanoi ettei ollut muistanut miettiä asiaa. Pelotti että hän ehtii kuolla sitä ennen. Lopulta hän sanoo ettei hän kyllä keksi mitään muuta kun juuri tämä lintu. No minkä minä sille voin ajattelin, koska linnut on yleisesti sellaisia mistä ihmiset saa kuvittelman että kuollut tavallaan ilmestyy niiden luokse tuomassa tervehdyksensä sureville.

No se oli sitten siinä ja harmittelin että juuri niitä lintuja käy todella usein lintulaudallamme. Miten ihmeessä voin tietää mikä lintu se niistä kaikista on.

Matulle sanoin vaikka olikin kuollut että merkit minulle ei todellakaan voi olla mikään lintu joka katsoo ikkunan takaa vaan merkkien pitää olla erikoisemmat. Jotain mitä ei todellakaan tapahdu joka päivä.

Palataakseni lintuun käännyn nopeasti pois hakeakseni kameran ja mietin nanosekunnissa mahdanko saada hyvää kuvaa linnusta, mutta eipä tarvinnut miettiä kauan, koska katsoessani muutamien sekunttien jälkeen ikkunasta kamera valmiina, lintu on jo poissa. Voi pettymyksen pettymys.

Odotan silti tovin jospa se ilmestyisi , mutta tilalle lensi vaan pikkulintuja.

Tajusin etten ole nähnyt juuri näitä lintuja pitkään aikaan, ja vasta nyt tajusin että oikeasti ajattelin ystävääni. Miten tyypillistä että se lensi pois, mutta sopii jotenkin ystävääni.

Näin ajattelee siis äiti jonka pojan kuolemasta on yksitoista vuotta. Tiedän etten tule koskaan enää muuttuman samaksi ihmiseksi ja kaikki tämä mikä muiden mielestä ehkä on ihan höpöhöpöä on vaan osa minun todellista elämääni.

Mutta niinhän se on, että niin kauan kun pysymme ihmisten mielissä , emme ole kuolleita.

Alunperin piti kertoa tarina, tarina joka on totta.

Oli hyvin varakas mies, rahasta ei siis ollut koskaan puutetta. Eläessään hän halusi aina auttaa muita ja tuoda iloa ystäville. Vaikka rahaa oli , ystäviin kuului kaikenlaiset ihmiset. Tosin hänelläkin oli ongelmansa jotka lopulta johti eroon.

Kerran hän soitti perheelle ja pyysi heitä mukaan laivamatkalle lupaen maksaa kaikki kulut. Lapsetkin pääsi mukaan, hänen oma ja perheen lapsi. Lapset sai molemmat yhtä ison rahan tuhlattavaksi ja vanhemmat saivat nauttia hyvästä ruoasta ja viinistä.

Toisen kerran hän ilmestyi saman perheen luokse mukanaan iso nippu ilmapalloja mitkä hän oli ostanut vapputorilta. Lapset sai koko nipun.

Vaikka kaikki meni hiukan överiksi hän jätti jälkeensä hyviä lapsuusmuistoja. Tulen aina yhtä iloiseksi kun kuulen nämä samat tarinat vuodesta toiseen toistuvan.

Tämä sama mies sairastui lopulta vakavasti, ja hän palasi lopulta entisen vaimonsa luokse joka oli pysynyt hyvänä ystävänä, ja kuoli kauniisti istuen hänen luonaan.

Toinen edesmennyt mies oli myöskin varakas. Itse en häntä tuntenut vaan olen vaihtanut ihan muutaman sanan ja jos hän eläisi hän tuskin minua edes tunnistaisi. Mutta elin hänen hyvyyttä tarinoissa jo hänen eläessään. Hyvistä miehistä riittää tarinoita, ja olen onnekseni saanut olla läsnä ja nauraa yhdessä kun niitä kerrottiin. Hänen lapset tunnen mutta en ole sen enmpää heidän kanssaan tekemisissä. Mutta ne ihanat tositarinat jossa huokuu hyvyys , anteliaisuus, hyvä kaveri, olet yksi meistä, on kerta toisen jälkeen hämmästyttänyt minua.

Juuri eilen kun selasin papereitani kun yritin hakea työtodistuksia ja koulutodistuksia jotta pystyn täyttämään kaikkea mitä tarvitaan kun haetaan työpaikkaa , löysin lapun jossa jossa tämän miehen yhteys tuli taas ilmi. Muistoni siirtyi kiitollisuuden puoleen, koska silloin he oli osaa tulevaisuuttamme mitä me ei silloin tiedetty.

Hautajaisissa toiveena oli vain yksi kukka. Kun kumarruin laittamaan oman kukkamme maljakkoon, toinen ruusu tarttui hameeni, mitä en edes huomannut. Kieltämättä hivenen nolo tilanne. Mutta jälkeenpäin minua oikeasti itketti.

Tuli sellainen olo että olisi pitänyt ymmärtää antaa sen hänen vaimolleen. Miehen tapa antaa vaimolleen kiitoksen kaikista yhteisistä vuosistaan.

Yhteistä näissä miehissä oli se että he molemmat seisoivat jalat maassa ja ymmärsi että rikas mies on, hyvät rehdit ystävät perheen lisäksi. Yhteistä on myös se että olen molemmista kuullut pelkkää hyvää, tarinoita missä ollaan naurettu ja muisteltu luontevasti sitä aikaa mitä oli ollut. Kaikki oli luontevaa jo eläessään, kuin se oli kun heitä muisteltiin aidosti hyvällä. Silloin on minusta ihminen onnistunut elämässään.

Netissä pyörii jos jonkinlaista tarinaa mitkä on hiukan samantyyppisiä kuin nämä kirjoittamani tositarinat. Hyvä saa palkkansa ja olivat sitten keksittyjä tai ei, ei ne ainakaan pahenna mitään.

Luin hiljakkoin tarinan kauppiaasta joka auttoi muutamaa nuorta lasta , hän teki sen arvokkaasti kunnioittaen lapsia. Nuorista kasvoi aikuisia ja menestyivät, unohtamatta miten heitä oli aikoinaan autettu. Lopulta auttaja itse kuoli ja nämä samat autetut kunnoittivat miestä omalla tavallaan, joka viittasi siihen aikaan kun he tulivat autetuksi.

Jotain tämän tapaista olisi hyvä jättää jälkeensä. Olla hyvä ihminen. Tulla itse muistetuksi jostain hyvästä, eikä vaan kuolla.

Jos täällä kerran eletään, kokisin itse hyväksi hyödyntää tätä elämää ja ottaa kaiken irti kun siihen kerran on annettu mahdollisuus.

Mutta elämään tuli kuolema joka tuli liian iholle, eikä irroita otettaan , vaan on osattava elää sen kaverina. Myönnän että Matun kuolema pilasi monta asiaa ja monta vuotta. Siltikään en olisi voinut elää tätäkään aikaa toisin. Ei yksinkertaisesti jaksanut sen enempää kun mitä on saanut aikaan. Ei elämässäni oikeasti paistanut aurinko. Elämä oli todellakin merkityksetöntä. Elämä piti vaan suorittaa.

Pikkuhiljaa tässä kuitenkin on menty eteenpäin. Otettu ilo vastaan pikkuhiljaa. Opeteltu pärjäämään , opeteltu yhtä sun toista.

Kiitollisuus on kai asia joka tuntuu kasvaneen entistä enemmän.

Rehellisyyden nimissä olisi kyllä kiva herätä jokaikinen aamu pirteänä, olla suunitelmia päivän varalle ja toteuttaa niitä. Olla sosiaallien ja mukana yhdessä sun toisessa jutussa. Olla täynnä energiaa. Olla väsynyt vaan sen takia että tuli suoriettua jotain fyysistä. Olla pimpelipomm aina valmis. Innostua ja olla se sama ihminen mitä joskus oli.

Onhan ilo tullut elämääni, mutta ilot on enemmän piikkejä eikä arkipäivää.

Tässä kohtaa riittäisi kai ihan taviselämä, mitä ilo värittäisi sopivasti silloin tällöin.

On hienoa että meissäkin on ihmisiä jotka saa voimansa takaisin keskittymällä johonkin, joka oli uusi asia heidän elämässään. Tekemällä ehkä jotain hyvää , asiaan joka liittyy juuri heidän tapauksen johdosta.

Tuntuu oudolta miettiä sitä vaihtoehtoa että kuolisin enkä olisi saanut mitään aikaan.

Mutta alan miettimään kaikkea hyvää mitä itse teen. Olen oikeasti kiitollinen siitä että omaan joskus jopa ihan tämän luonteen mikä minussa on. Ne pienet asiat mitä itse koen olevan hyviä on kuitenkin sitä aidonta minää. Se aidoin minä joka tekee ne jutut luonnostaan. Mietin onko jollain jotain suurempia suunnitelmia minua varten. Pitikö vaan oppia odottamaan, olemaan kerrankin kärsivällinen?

Koska liikaa on liikaa nykyään, tyydyn usein vaan vaipumaan sohvalle , napsauttaa television päälle ja unohtaa kaikenmaailman ajatukseni.

Totean usein että olen juuri se mikä olen, poika on minulle syy elää, syy iloita, syy moneen asiaan mitä teen tai en tee. Pääasia on hän ja se että jätän hänelle ehjän elämän. Jos joku muu asia mitä teen tuo jotain hyvää tullessaan , se on vaan boonusta.

Toivon kuitenkin kaikille enemmän hyvää kun itse koen eläväni. Toivon enemmän voimaa, elämän tarkoitusta.

Toivon että löydämme oman tavan jatkaa tätä elämää , jotta joskus meitäkin muisteltasiin hyvinä ihmisinä eikä vaan sinä äitin’ä tai isänä joka ei koskaan toipunut lapsensa kuoleman jälkeen.

Eihän sillä periaatteessa ole väliä mitä joku minusta ajattelee kuolemani jälkeen. Mutta se mitä poikani ajattelee , sillä on ainakin minulle iso merkitys. Koska se miten hän kokee minun eläväni muovaa hänenkin elämäänsä, koska olen hänen ainoa äitinsä mitä hänellä vaan on. Olen aina ollut hänen äitinsä ja tulen aina olemaan hänen äitinsä jopa kuolemani jälkeen. Se miten minä elän nyt, on oleellinen osa siihen miten ehjäksi saan lapseni. On vaan löydettävä voimaa, on vaan tehtävä töitä sen eteen että itse tajuaa auttaa itseään. Vain sillä takaan hyvinvoivan ja mahdollisesti ehyemmän lapsen jatkamaan tätä maailmaa. Se mitä on tapahtunut, se on osaa meidän elämää haluamme tai emme. Mutta miten me sitä käsittelemme onkin ihan eri tarina ja siihen voimme vaikuttaa vaikka kuolema vei yhden kysymättä meiltä sopiiko se tai ei.

Kun kuolen toivoni mukaan pojallani on enemmän hyvää mitä muistella kun huonoa. Kun kuolen toivoni mukaan hän on ylpeä siitä että syntyi juuri meidän pojaksi. Toivoin mukaan hän koki itsensä rakastetuksi. Toivon mukaan hän kokee kaikki vastoinkäymisetkin olleen vaan opiksi. Toivon että hän ymmärtää etten ikinä toivonut hänelle mitään pahaa, vaan kaikessa on ollut hyvä tarkoitus vaikkei se ehkä aina siltä ole tuntunut. Toivon saavani anteeksi niitä asioita mitä hän on kokenut tulleensa väärin kohdelluksi.

Toivon että hän aina pystyy olemaan ylpeä veljestään ja kertovan aikoinaan lapsilleen hänestä .

Tämän takia meidän on tsempattava , ollaan me sitten kuinka paskassa tilanteessa. Vannon että minullakin on ollut hiton hyviä päiviä. Vannon että olen kulkenut niitä pimeitä polkuja mitä ehkä juuri sinä kuljet. Vannon että on hyviä ihmisiä olemassa ja ehkä sinäkin törmäät heihin. Vannon että jostain löydät voimaa kun eniten sitä tarvitset.

Olen kiitollinen siitä että elän, poikani takia !