Kun Matias kuoli ymmärsin miten tärkeä testamentti olisi ollut. Eipä koskaan tullut mieleenikään puhua poikani kanssa kuolemasta. Muuta kun omastani. Toisaalta ymmärrän sen koska sehän oli asia mikä ei pitänyt tapahtua. Ei tullut pieneen mieleenikään keskustella sellaisista asioista. Pieni kutku myös kai on, että jos asioista puhuu, tuntui kun olisi kutsunut kuoleman luokseen. Vaikka eihän se niin mene.

Oletan että nämä asiat on niin pelottavaia että jää monelta puhumatta, tai sitten ei kehdata ettei joku kuvittele että tässä ollaan itse kärkkymässä jotain perintöä.

Jo ennen lapsia tein toki testamentin itselleni, en käynnyt minkään ammatti ihmisen luona vaan ihan itse tein ja siihen pyysin kaksi todistajaa, taitavat olla jossain laatikon pohjalla edelleenkin. Jopa päivitin testamenttini kun pojat syntyi. Syy oli vaan selventää että oma tahtoni tulee selväksi. Keskustelin jopa mieheni kanssa mitä hän haluaa koska otin kaikki vaihtoehdot huomioon.

Minullahan ei oikeastaan enää ole mitään mietittävää koska ei ole kuin yksi lapsi enää. Aika hassuja asioita tulee miettineeksi testamenttiä tehdessään. Kummallakaan meillä ei myöskään ole lapsia edellisistä suhteista johtuen siitä että tavattiin vuonna papu.

Tuntuu tyhmältä olla mustasukkainen miehestä jo siinä vaiheessa kun vaan ajatteleekin omaa kuolemaansa. Kai se on sitä rakkautta.

Sellainen ero kuitenkin on että lapseni on aina lapseni, tapahtuupa mitä hyvänsä. Mieheni on mieheni tasan niin kauan kunnes kuolen. Koska nyt rakastan häntä, en halua hänelle mitään pahaa, en halua että hän on kusessa taloudellisesti mikäli minä kuolen. Mutta pidemmälle en oikeastaan edes halua ajatella, ja jos kuolen haluan vaan kuolla miettimättä mitä hän sen jälkeen tekeekään.

Luotan kuitenkin vaan itseeni loppupelissä, ja kaikkein tärkein on poikani, ja se vähän mitä minulla on, haluan hänelle suoda. Tunnen oman poikani , enkä usko että hänkään isälleen mitään pahaa haluaa, enkä siis näe mitään riskiä että voin huoletta jättää kaiken lapselleni.

Luotan myös poikaani senkin suhteen että hän on sen verran älykäs, että toimii niin kuin parhaaksi näkee. Hän hanskaa tietokoneet, on tarpeeksi rohkea  pyytääkseen apuakin jos sitä tarvitaan. Vaikka rakastan miestäni ja suon toki hänen jatkaa elämäänsä niin kuin haluaa, ja eihän minulla siihen edes ole mitään sanomista. Mutta haluan kuitenkin varmistaa sen, ettei mikään uusi harppu tule koskaan hyötymään minun kuolemastani. Miksi edes pitäisi? Kyllä minun lapseni menee ventovieraan mahdollisen ihmisen edellä , saatikka ventovieraiden lasten. No eipä minulla nyt juurikaan mitään ole, mutta se mitä on.

Haluan siis taata miehelleni hyvän elämän ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Kukaan muu kuin hän ei kuitenkaan voi ymmärtää sitä rakkautta juuri meidän lapsia kohtaan. Eikä meidän yhteistä suurta menetystä.

Joten minähän otin asian puheeksi lapseni kanssa, kunnei kerran ole kuin yksi. Kerroin ihan kaiken mitä olen tehnyt ja mitä hänen pitää tehdä. Tein mapin missä on kaikki kerrottu. Siellä on ensimmäisenä kuitti Matiaksen hautapaikasta jotta hän muistaa maksaa Matun hautapaikan. Siellä on myös kuitti omasta hautapaikastani, joka on Matun vieressä. Se hautaako hän minut Matun kanssa tai viereen riippuu täysin siitä kumpi meistä kuolee ensimmäisenä.

Kaikki on kerrottu. Missä pankissa minulla on tilini, mitä vakuutuksia minulla on, mitä salasanoja minulla on mihinkin, mitä pitää peruuttaa , no minulla nyt ei tule edes lehtiä, mutta hyvin yksityiskohtaisesti kaikki mikä helpottaa hänen työtä minun kuoltuani.

Eipä tarvitse ihmetellä kun kaikki on yhdessä paikassa.

Aika hassua miten luontevalta tämäkin asia tuntuu kun on oma lapsi kuollut ja todellakin ymmärtää että tämäkin on mahdollista. Kun Matu kuoli olin töissä yhdessä paikassa ja sinä kesänä puolen vuoden sisällä kuoli kahden kolleegan miehet ja minulta lapsi. Ihan ufoa sekin. Toinen teki samantien testamentin tyttärensä kanssa, ja pohtivat yhdessä kaikki vaihtoehdot, mikäli he molemmat kuolisivat.

Toinen nainen oli aika liemessä talonsa kanssa , koska mies oli eläessään hoitanut laskut, ja kaikki talon tekniset asiat sekä autot.

En osannut muuta neuvoa hänelle antaa kun että ottaa ison vihon ja pyytää jonkun miehen käymään läpi kaikki tekniset asiat. Kuten pannuhuoneen , ruohonleikkurin ja muita juttuja. Kirjoittaa kerralla ylös mikä vipstaaki väännetään mihinkin suuntaan , ja mihin rööriin kaadetaan mitäkin öljyä sun muuta mitä nyt mieleen tuli. Oli siis muistivihko ensin mitä kysytään, ettei tarvitse koko ajan soitella apua pyytämään.

On paljon asioita mitä ei tule miettineeksi. Esimerkiksi missä menee mikin johto tai putki maan alla. Koska taatusti tulee sekin päivä kun pitää kaivaa ja silloin voi tulla aika yllätyksenä kun iskee lapion maahan että just siinä’ kohtaa menikin se ja se putki.

Joten pieniä karttojakin lisään mappiin jos kuolema kohtaa minut.

Kaikenlaista paperia on olemassa meilläkin millä voi olla tarvetta vaikka siinä kohtaa kun poika talomme myy.

On paljon helpompaa peruuttaa vakuutuksia autoista kun tietää missä ne minulla on, kun odottaa karhulaskua ennen kuin nekin selviää. Ihan jopa senkin että on olemassa joku S etukortti . Jostain asioista olen kertonut jo nyt tärkeitä tietoja. Kuitit jostain , olen kopioinut ym.

Olen myös jo nyt hiukan edes yrittänyt hävittää ihan turhanpäivästä krääsää. Tosin sitä on edelleen liikaa. Pojallani tuskin on niitä tunteita jotain tavaraa kohtaan mitä minulla on. Joku hiton kulho missä aina oli liköörikarkkeja kun olin pieni, on vaan lasikulho pojalleni.

Olen jopa maininnut kenelle soittaa joka saa käydä vaatteenikin läpi. Mieluummin kuitenkin lahjoitan ne pois kun heitän pois. Loput mitä mun kaverit ei halua , menkööt hyväntekeväisyyteen. Siellä on myös puhelin numeroita kenelle voi soittaa , jotka tiedän että auttaa .

Tottakai toisaalta toivon että ehdin itse tekemään suurimman osan. Mutta kuolemaan ei voi luottaa. Toisaalta toivoin nopean kuoleman, mutta on tietty sairastumisessakin puolensa. Tiedän silti etten voi valita. Siksi ennakoin tilanteen etukäteen.

Hassuinta tässä asiassa on se, että he kenelle olen tämän kertonut, ovat olleet aika kauhuissaan. Johtunee kai siitä etten ole heidän mielessä vielä siinä iässä että oletetaan että kuolisin.

Mutta yksi vuosi minulta kuoli kaksi 45 vuotiasta kaveria ja aika pian sen jälkeen 50 ja 51 vuotias.

Mikä on se ikä että ihminen hyväksyy että joku on tehnyt testamentin?

Voihan asian tietenkin antaa ollakkin. Periaatteessa jos luotan siihen että lapseni elää kauemmin kuin minä , kaikki menee niin kuin menee. tai meneehän se aina jonkun lain mukaan. Mutta tosiaankin mapissani on muutakin kuin pelkkää testamenttiä. Ohjemappi. Mikä sen kätevämpää kun ajattelee sitä että itse joutuisi tonkimaan jokaikisen lapun varmuuden vuoksi. Miettiä mitä kaikkea se ihminen onkaan tilannut, omistanut, ja huh huh..Matulla nyt ei ollut omaisuutta ja silti siinäkin oli enemmän kun tarpeeksi hommaa, kun piti sulkea puhelinliittymä, lopettaa tili ja todistaa ihan esimerkiksi sitä että pikkuveljen rahat oli hänen nimeämällä tilillä. Sen pystyin onneksi todistamaan koska kyse oli lapsilisät. Tulipahan vaan joskus avattua Matulle oma tili lapsilisiä varten ja kun veli syntyi rahat meni samalle tilille, mutta eipä tullut lisättyä pojan nimi tilille, enkä tiedä olisiko se ollut edes mahdollista.

Kuolema siis oikeasti tulee kun on tullakseen ja sille me emme mitään voi. Minulla oli asiakkaana vanhempi nainen aikoinaan. Hän oli leski ja heillä oli yhteinen poika. Edesmenneellä miehellä oli lisäksi kaksi bioloogista lasta ja yksi ottopoika. Nainen jäi taloon asumaan mutta paljon oli ongelmia talon korjaamisessa koska talo oli perikunnan. Nainen omisti myös osakkeen jossa poika asui naisystävänsä kanssa jolla oli lapsi. Ilmeisesti nainen ei tiennyt ettei osake ollut pojan nimissä.

Nainen tuli kerran ja hänellä oli huivi tiukasti pään ympärillä joka peitti suurimman osan hänen kasvoistaan. Hänellä oli jäätävä flunssa. Hän voivotteli kun poika joka siis oli noi 45-50 vuotias oli sairastunut flunssaan ja oli sairaalahoidossa. Hän meni kuitenkin muutaman kerran poikaansa katsomaan, ja kertoi sitten viimeisestä kerrasta että poika oli kehoittanut häntä menemään kotiin lepäämään, että huomenna nähdään taas. Eipä tullut seuraavaa kertaa, koska poika kuoli. Nainen oli aivan loppu. Miehen lapset varsinkin ottopoika painosti naista talon suhteen.

Naisen oma terveys alkoi reistailemaan ja mitään sopua ei tuntunut syntyvän omaisuudesta. Puhuimme paljon ja yritin olla tukena. Lopulta monen vuoden riita omaisuudesta meni oikeuteen viimeisen kerran, ja ainoa joka riiteli oli tämä ottopoika. Jako tapahtui.

Pojan kuolema ja oikeudenkäynnit oli kuitenkin rasittanut tätä naista kohtuuttomasti ja kerrankin olin onnellinen että oikeus voitti. Kysyin naiselta mitä hän haluaa tehdä omaisuudellaan . Pääasia oli ettei ottopoika ainakaan pysty mitenkään hyötymään hänestä ja naisen sydäntä lähellä oli orvot lapset. Kehoitin hänen heti tekemään testamentin. Toivon että hän eläisi juuri sellaisen elämän mitä nyt toivoi. Sanoin että ajele nyt taksilla , käy kampaajalla ja elä elämäsi niin täysillä kuin nyt vaan voit. Nainen sanoi että niin oli hänen sydänlääkärikin kehoittanut tekemään. Nainen lähti matkalle ja sai tietenkin ensimmäisen sydänkohtauksen siellä , mutta selvisi siitäkin, onneksi. Hän remontoi osakkeen , koska päätti muuttaa sinne. Oli liikuttavaa miten hän ei tiennyt että ihan talonmies voi laittaa lampun kattoon, eikä siihen mitään sähkömiestä tarvita.

Hän pyysi minulta apua koska oli sitä mieltä että ehkä joku palvelutalo olisi jo paikallaan. Hain tietoa siitä hänelle ja kirjoitin numerot lapulle. Lopulta hän kuitenkin muutti sinne omaan osakkeeseen. Vaihdoimme osoitteita ja muutettuaan hänen käynnit tietenkin väheni. Kerran löysin lapun ja laitoin muistaakseni pääsiäskortin. En muista kun etunimen , mutta naista en tule koskaan unohtamaan.
Tuntui niin pahalta että viimeiset vuodet piti mennä niin kuin meni, ainoan pojan menetys ja sitten kaupan päälle vielä kaikki riidat muiden lasten kanssa. Oletan että hän on jo kuollut koska oli iäkäs ja sai ainakin sen yhden sydärin. Toivon todellakin että hän ehti tehdä sen testamenttinsa orpojen lasten hyväksi.

Miten luontevaa on puhua vanhasta naisesta ja hänen testamentista.Oletan ainakin että moni ketä nyt lukee tätä toivoo että kaikki meni naiselle niin kuin hän toivoi, eikö? Mutta nyt ei sovi unohtaa, hänellä oli poika. Niinpä OLI.

Mutta kuolema ei ottanut sairasta naista, vaan pojan.

Sitä en tiedä oliko pojalla testamentti, mutta että ihmisen viimeiset vuodet piti mennä näin , tuntuu kohtuuttomalta. Niin julma on kuolema.

Tavara on vaan tavaraa. Tottakai on ihmisiä jolla on arvokastakin tavaraa. Mutta näin niinkuin mattimeikäläisellä nyt ei mitään ihmeempää ole.

Täällä minä olen kerännyt valokuvia, tosin olen siitä kiitollinen että niitä on. Varsinkin lasten valokuvat. Mutta kun niitä siis todellakin on albumikaupalla , mitäköhän poikani tekee niillä? No se jää hänen päätettäväksi. Mikäli elän niin kauan ja mikäli minusta koskaan tulee isoäitiä, aijon ainakin jakaa tavarani heille. Mutta se tosiaankin on vaan tavaraa. Toivon eläväni sen verran että jos niitä lapsenlapsia tulee, että  ehdin tutustumaan heihin. Sittenpähän tietää minkä luonteisia ovat. Ehkä joku jopa ihan tarvitseekin jotain. Sitä pakkaa unohtamaan että omat kaverinikin vanhenee siinä missä minäkin, mutta poikani kyllä tietää kenelle soittaa. Ja jos ihan hullusti menee eikä lapsellani ole lapsia, siihenkin olen varautunut. Tuntuu vaan tyhmältä että kotiini tulisi ventovieraita vaan lappaamaan tavarat jätelavalle ja plokkaamaan arvokkaimmat mitä rahaksi voi muuttaa myytäväksi.

No menee niin kuin menee, minä en elämään luota. Mutta suosittelen tosiaankin tekemään edes mapin mikä helpottaa niiden elämää ketä tänne jää teidän jälkeenne, asioita selvittämään.