Pyhäinpäivä

Aamu alkoi puhelinsoittoon. Olin valvonut pitkälle yöhön ja siksi nukuin vielä . Serkkuni ilmoitti tulostaan josta iloitsin, koska tuohan se aina jotain ekstraa ja jotain muuta kun tätä ihan tavallista omaa elämääni. Leivoin pikapikaa valmistaikinasta pienet piiraat siitä mitä jääkaapissa oli. Sen jälkeen suuntasimme naapuriin hakemaan kanamunia. Se on melkein joka kerta se meidän juttu, jotta hän saa vapaiden kanojen munia, jotka siis syö kaikkea mitä jää kuten vihannesten kuoria, lehtiä, puuronjämiä ym.

Käymme huoltoasemalla laittamassa loton ja ostan kynttilät. Seuraavaksi hautausmaalle. On pyhäinpäivä. Sytytämme Matiaksen kynttilän, ja jatkamme matkaa, kerron muista ”tutuista” ja piipahdamme kaverinikin haudalla, entisen työkaverin ja sitten muualle haudattujen muistopaikkaan , jossa sytytämme serkkuni äidin muistoksi kynttilän.

Ollaakseni rehellinen en tiedä olisinko mennyt haudalle vaikka on pyhäinpäivä ilman serkkuni ehdotusta. Tosin nyt tuntuu hyvältä että Matunkin haudalla palaa kynttilä kun aika monella palaa. Taas mietin sen yhden nuoren miehen hautaa, ja olen varma ettei siellä pala kynttilää. Miksei kirkon puolesta voisi sytyttää jokaiselle kynttilä.

Kotona taas ja vedämme saappaat jalkaan päästääksemme minun ”kirkkooni” eli metsään. Koirat tulee mukaan ja nauramme kun toisen koiran takki jää kiinni toisen koiran tarranauhaan. Löydämme sieniä ja keräämme niitä pipoon ja minun huppuuni.

Ei mitään ihmeempää mutta riittää minulle voidaakseni sanoa tätä hyväksi päiväksi.

Ei me puhuttu mitään sen ihmeempää Matusta tai yleensäkään pyhäinpäivästä. Ja kaikki tuntuu ihan ookoolta. Ymmärrän että ensimmäiset vuodet ja varsinkin ensimmäinen pyhäinpäivä voi olla kova juttu jollekkin. Olen siis onnellinen etten ole heidän asemassa.

On ihan hyvä kun ihminen yrittää lohduttaa surevaa, mutta sitä ei oikeasti tarvita niin kuin olemme lapsiamme opettaneet kun pamauttaa kaveriaan hiekkalaatikolla lapiolla päähän. Pyydetään anteeksi ja taas on kaikki hyvin. Onkohan se loppujen lopuksi niin lapsen näkökulmasta katsoen. No ainakin hyvä kai että opetamme niin , enemmin kun ettemme tekisi mitään.

Miten minusta vaan joskus tuntuu että lapset ovat luonnonlahjakkaita aika monessa asiassa. Ne suuttuu, pamauttaa toista lapiolla päähän koska suuttuvat, mököttävät ehkä vaikka ovatkin puoliksi pakottetuna pyytämään anteeksi, toimivat vaan kuitenkin niin kuin luonto on heille elämän ja tunteet antaneet.Lopputulos on usein niin että tavallaan toruttu lapsi alkaa itkemään, ja saa lohdutusta. Hän pahoitti mielensä koska pakotettiin pyytämään anteeksi, vaikkei hän sitä olisikaan halunut tehdä vapaaehtoisesti.Hänen äiti tai isä on tavallaan torunut häntä ja nyt on lapsi loukkaantunut.

Sitten on lapsia jotka lohduttaa kun kokee että ihminen on surullinen tai iso pipi jossain. Liikuttavaa eikö? Mutta parasta miten ihmellisen luonnollisia lapset ovatkaan.

Lapset on usein myös uteliaita. Kysyvät suoraan mitä ihmettelevät ja tyytyvät aika usein vastaukseen, ja jos joku asia jää askarruttamaan, kysyvät lisää kunnes vastaus tyydyttää. Vaikkei lapsi edes sano mitään, huomaat kyllä hänestä että hän voi olla pahoillaan tapauksesta tai sitten hän vaan jatkaa siihen mihin jäi.

Kun kohtasin ihmisiä Matun kuoleman jälkeen oli erityyppisiä ihmisiä vastassa. He joita minun piti lohduttaa tavallaan, he jotka ei puhunut mitään, hiljaiset ihmiset, ns. he jotka tiesi kaiken, ja sitten oli sydänystävät.

Kun on lapsensa menettänyt, ihmistä ei tarvitse pelätä. Kun aloin miettimään miten eri ihmiset yritti lohduttaa minua.

Kyllä parhaat lohdutukset on tullut ymmärryksestä, ja ihan avusta.

Parhaalta on tuntunut kun he jotka eli Matiaksen elämässä , tunsi hänet, hyväksyivät ja kunnioittivat häntä jo eläessään, tulivat paikalle.

Ihan sekin kun joku itkee Matun menetyksen johdosta lohduttaa, koska se on merkki rakkaudesta lastani kohtaan, ja mitä voisikaan enempää pyytää keneltäkään.

Väkisin puheeksi ottamiset, tuntui enemmänkin piinallisilta.

Samoin ohjeita antavat, kun tuntui enemmän siltä etten sure oikein, tai siitä että minun olisi tavallaan pitänyt kehua heitä siitä miten he yrittää minua auttaa. Kyllä paras apu annettaan aidosta sydämestään mitään vastinetta odottamatta.

Ei niin isossa surussa mitkään lohdutukset oikein auta, siinä hetkessä.

Ei minulla ainkaan ollut voimia takertua kaikkiin ihmisiin ja huomioida heitä jotta he tuntisivat itsensä tärkeimmäksi minun elämässäni silloin. Tärkeimmät oli läheisimmät ihmiset kuten oma perhe, eli me kolme. Sen jälkeen tuli läheisimmät ihmiset kenen kanssa olin ollut paljon tekemisissä. Huomasin helposti, ponnistelematta ketä he olivat. Kun tuli se ensimmäinen päivä kun aloit miettimään, missä se tai se on, tai miksei se ole soittanut.

Lohduttavaa oli myöskin he ketä tuli hautajaisiin. Ei siinä hetkessä, mutta jälkeenpäin. He ketä tuli ja he mitä muistin, on ollut hyvinkin tärkeää minulle. Jokaikinen kynttilä Matun haudalla on ollut lohduttavaa, jokaikinen kirje, pieni enkeli, kynttilä, adressi.

Kyllä liikutuin kun joku nuorista oli tuonut minimaallisen enkelin haudalle. Se on liikuttavaa ja lohduttavaa. Kun minun lapsi elää jonkun mielessä niin se vaan tuntuu hyvälle.

Jos mietin sanaa lohduttaa , mielikuviini tulee iso hali ja pitkä rutistus ja paljo itkua ja taputuksia.

Olen toki halannut, ja itkenyt. Mutta enemmän minua on lohduttanut muut tavat.

Olen ollut lohduttajankin roolissa. Silloin olen antanut aikani, ja yrittänyt löytää ne sanat, mitkä ei ole ulkoa opittua vaan ovat tulleet sydämestäni. Olen lohduttanut ihan fiilispohjalta. Joskus olen vaan ottanut asiallisesti osaa suruun eikä siinä mitään sen enempää. En oikein usko että edes on mitään ohjetta antaa, vaan sen täytyy kyllä tulla luonnostaan. Yhtä luonnostaan kun lapsikin elää omaa elämäänsä.

Jos on kaukaisempi ihminen, voi olla jopa vieras ihminen, pystyn lohduttamaan olemalla oikeasti vaan oma itseni. Toisen lapsensa menettäneen lohduttamisen voi aina aloittaa sillä että sanon. Voin vaan kuvitella, koska olen itsekkin menettänyt.

Lohduttamista on sekin että olet tavattavissa vaikket ole lähellä. Lohduttaminen on hienosäätöä. Uskon etteä paras tapa lohduttaa on vaan yksi tie ja se on että seuraa omaa sydäntään ja niitä tunteita mitkä tuntuu omassa sydämessään hyvälle eikä väkinäisiltä.

Kun itse olen kokenut liikuttuneeni, säälineeni, tai tuntenut jotain suurta hätää toisen puolesta, mutta olen liian kaukainen , olen ottanut yhteyttä kirjeitse tai somen kautta. Olen ottanut osaa suruun ja kertonut että olen käytettävissä kun sen aika on, jos on. Heitän pallon hänelle ja annan asian olla. Minä koen ainakin itse että silläkin eleellä joka on aika kaukainen tapa , voi lohduttaa jälkeenpäin, ja silloin kaikki on mennyt niin kuin pitää.

Juuri nyt kun ystäväni äiti kuoli eikä siis edes haudattu, annan hänen olla. Kirjoiteltiin mesen kautta koska se tuntui hänestä parhaalta. En kysy joka päivä mitään, tänään laitoin vaan yhden numeron , ja samalla vaihdettiin muutama sana. Hän kertoi mitä kertoi, ja sitten se loppui. Mutta itseltäni tuntui hyvältä joten en ainakaan itse ole huollissani että oisin ylittänyt minkään rajan.

Joskus olen kokenut että sekin lohduttaa kun joku saa puhua ja kertoa miltä tuntuu. Joku voi soittaa ja sanoa että hei nyt ahdistaa tai mitä mieltä olet tästä. Vastaan rehellisesti, en itke, en dramatisoi enkä kaivele asiaa sen enempää.

Mikäli olisin samassa tilassa ja jostain syystä liikuttuisin voisin jopa halata jos se tuntuisi aidolta ja oikealta, koska silloin en luultavasti edes mieti asiaa koska ei tarvitse.

Kun aikaa on kulunut, olin ainakin itse valmiimpi kuuntelmaan ja hyväksymään muiden ihmisten eri tavat helpommin. Ihan on jopa ilo jos sen niin voi sanoa että joku on kiinnostunut lapsestani ja siitä miltä minusta on tuntunut tai oikeastaan mitä vaan. Myöhemmin olin jopa vastaanottavainen sille että joku myötäelää ja jopa säälii minua.

Alku on niin sekavaa eikä sitä osaa itsekkään sisäistää nin paljon asioita ja tunteita, väsymys, ja kaikkea on vaan liikaa muutenkin.

On eri asia lohduttaa omaa lastaan, maata vieressä ja vaan olla. Tai lohduttaa omaa miestään kuuntelemalla, tekemällä asioita, kysyä , kertoa, olla hiljaa ja vaan olla läsnä. Ehkä se on enemmänkin jakaa surua kun lohduttaa.

On kumma juttu miten vieläkin kun pimeys on laskeutunut ja tiedän miten kaikki kynttilät valaisee, haluaisin mennä hautausmaalle.

Positiivista on sitten taas se, etten pode huonoa omatuntoa etten mene, ja se että koen työlääksi pukea vaatteet päälleni mennäkseni ulos, ajaa sinne ja vaan katsella.

Silmissäni olen sen nähnyt monet kerrat jo. Tunnen sen tunteen kun kuljen käytäviä pitkin, vilasen joidenkin hautoja kauemmin, pysähdyn, tunnen rauhan, ja ihastelen sitä kauneutta mikä hautausmaallakin vallitsee erityisesti tänä yönä.

Palakoot Matun kynttilä kaikkien rakkaidensa menettäneiden puolesta ja kaikkien vainajien puolesta  <3