Kynnys jäädä sohvalle makaamaan on madaltunut. Varsinkin kun on tylsää ja muita vastoinkäymisiä. Minä joka haluan elää ja ottaa kaiken irti elämästä. Heräät eikä oikein mikään kiinnosta, ei tunnu virkeältä, ei ole innostunut mistään. Miten mukavalta ajatukselta tuntuukin jäädä makaamaan. Ja miten monta kertaa niin on käynyt. Olen mestari puolustamaan omia valintojani. Suon itselleni löhöilypäiviä,tämän tästä.

Fiilis ei todellakaan ole kiva kun alat katsomaan jo iltaohjelmia teeveestä, etkä ole edes vaatteita vaihtanut siitä kun aamulla nousit sängystä vain ja ainoastan siirtyäksesi sohvalle makaamaan.

Surun alkuvaiheessa jotenkin vielä hyväksynkin asian. Ja silti annoin itselleni luvan kieriä itsesälissäni korkeintaan yhden päivän.

Kun on kulunut 11 vuotta ja silti tekee mieli jäädä makaamaan, en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Pitäisikö jo olla huolissaan? No olen ajatellut asian niin, että haen itselleni apua jos olen maannut viikon tekemättä mitään . Kun on se tausta takana mikä on, ei aina osaa erottaa asioita mitkä voi olla ihan uusia, tai sitten että olet vaipunut johonkin tilaan Matun kuoleman takia.

Masennus. En tiedä podinko sitä koskaan, mutta olettaisi ainakin niin. Sama tilanne on nyt, onko tämä masennusta tai ei, johtuuko tämä laiskuudesta, hormonaallisista muutoksista, kenties sairaudesta, vitamiinipuutoksesta. Joten siksi oli pakko tehdä itselleni uuden säännön ja se tosiaankin on se viikko.

Jos olisi varaa menisin taatusti yksityislääkärille otattamaan kaikenlaiset ”varmuuden vuoksi” verikokeet.

Taas vannon silmät puoliummessa että pidän itsestäni parempaa huolta..ja nyt laitan luomet kiinni ja jatkan sitten kun jatkan..

klo 2.57

Väsmys tuli , mutta sisäinen kelloni ilmeisesti nukkuu jonkun tuntimäärän x ja herään.

Mielenkiintoisin asia nukkumisessa ja tekemisissä on se miten itse suhtautuu asioihin. Mieheni on oikein Duraselli tekemään kaikkea ja koko ajan. Toisaalta ei kai pitäisi valittaa koska hän tekee paljonkin hyödyllistä. Serkkuni on samanlainen, mutta yhteistä heillä on myös minun mielestäni se että myöskin valittavat asioista, tai tavallaan voivat huonosti kaikista asioista mitä on tekemättä.

Jotain samaa on minussakin, mutta se jää enemmän henkiselle tasolle, syytä olen miettinyt usein. Minä joka aikoinani silitin kaiken , vaatteet oli kuin tiiliskivet sävy sävyyn kaapeissa. Nykyään en edes tiedä mikä on siivouspäivä. Siivoan oikeastaan kun silmä näkee pölyn määrän. Tai jos sattumoisin iskee joku super energiapiikki. Tai jos joku sattumalta on tulossa kylään. Juuri eilen mietin miten turhauttavalta tuntuu siivota näinkin usein mitä teen. Henkinen minäni uhraisi mieluummin  sen ajan ulkoilemiseen. Jostain syystä voin henkisesti paremmin kun olen edes ulkoillut. Vaikka kuinka tuntuu että eihän tässä ole kun se ja se, mutta juuri ne asiat vie lopulta puolet päivästä.

4-5 vuotta sitten tein pitkää päivää, ja välillä olin niin väsynyt etten oikeasti saanut silmiä pidetty auki. Istuin töissä ja yritin ladata itseäni. Kunnes välillä oli pakko mennä lattialle makaamaan. Pitkä tarina joka kuitenkin päättyi siihen että minulla oli jäätävä d-vitamiinipuutos. Minulla jolla oli purkki , koska jossain oli käynyt mielessä että syön sitäkin, mutta en halunut syödä sitä liikaa. Eli kun pidin paussia väsähdin. Kaiken lisäksi pidin itseni laiskana. Jälkeenpäin kun miettii se oli kaikkea muuta sen d-vitamiinipuutokseni lisäksi. Jos herää 4.15 ja tulee kotiin niin myöhään että mieluummin jättää kauppareissunkin väliin vaan päästääkseen sänkyyn, on vaan yksinkertaisesti tehnyt liian paljon duunii. Mutta eipä ollut muuta vaihtoehtoa. Tukkureissuja oli tehtävä jotta homma pyörii. Kun vielä huomaa ettei ole voimia saada sitä tatsia mitä oikeasti tarvitaan yrittämiseen, homma oli valmis. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kun lopettaa. Olenhan miettinyt miten asiat olisi ellei olisi ollut sitä hiton syvää väsymystä, mihin oli syy, mutta katunut en ole että lopetin, ja se on pääasia.

Kun on tapahtunut yhtä sun toista, tuntuu joskus kun tulee hieman jo vainoharhaiseksi. Ei oikesti tiedä mistä väsymys johtuu.

Asiaa ei paranna että kaverini valitti myös väsymystään, kävi töissä , hoiti kodin, ja lopulta väsymys oliki oire sairaudesta. Kaikki ei loppunut hyvin. Miten sinnikäs hän oli kun taisteli arjen kanssa siinä kunnossa mitä oli, tietämättä oikeaa syytä.

Joten eilen pesin khh:een kunnolla, laitoin kaikki pyykit pois, tai jos totta puhutaan ne on eteisessä tuolilla. Tyhjensin astianpesukoneen ja täytin sen taas. Imuroin asunnon ja vaihdoin lakanat. Se mikä ärsytti oli etten ollut energinen kun tein nämä. Ja minusta on paljon mukavampaa, kun siivouksessa on voimaa , jolloin saa henkistä puhtia koko hommaan. Olo jälkeenpäin on ihana kun on itseensä tyytyväinen. Kun olen siivonnut niin kuin aina haluaisin tehdä, sitä tunnetta ei oikein voita mikään. Myönnän että joskus menee hiukan överiksi, kun irroittaa jopa hyllyjä.

Eilen menin kaverin hevosia katsomaan, ihan vaan saadaakseni hieman raitista ilmaa. Mikäs siinä oli tepastella pihatossa hevosia rapsuttamassa. Sitten juotiin kahvit ja lämmiteltiin hiukan varpaita. Kaverihan ulkoilee joka ainoa päivä ja puhuimme siitä miten hän kaipaa aina sisälle ja minä ulos. Mutta todettiin että mikäli hänellä olisi sisätyö huomisesta lähtien, hän taatusti kaipaisi ulos koska on siihen tottunut. Minä taas saan energiaa hevosista. Ennen Matun kuolemaa olin aika finaalissa myytyäni ensimmäisen yritykseni. Oli aikaa ladata akkujaan. Silloin olin myös väsynyt, ja nukuin jopa kuistilla päiväunet jotta saan kaksi hyötyä kerralla.Joku minussa sanoi etten voi nukkua loputtomiin, ja oli se työtä ja tuskaa raahata itseään ulos, kun on ollut niin väsynyt kun silloin olin.

Kuvittelin miten otan härkää sarvista kiinni ja teen kaiken mistä olin haaveillut töissä ollessani. Tartuin imuriin ja innoissani ajattelin että kerrankin on aikaa imuroida huolella ja saada joku asia päätökseen. Mutta suprise, kehoni oli eri mieltä. Oli aikaa nukkua ja niin minulle paukahti yli 40 asteen kuume. Kaikki stressi purkautui kun minulla oli kauppakirja kädessäni. Kroppa sanoi, että jollet nyt usko että lepäät, sinähän lepäät. Ja niin minä nukuin ja hikoilin sänkyni märäksi.Käänsin vaan patjani joka muuttui kylmäksi ja jatkoin nukkumista kunnes oli pakko siirtyä sohvalle. Unohdin kaikki ystäväni, ja lopulta fysiikka petti ja tuntui että mitä enemmän nukun sen väsyneemmäksi tulin. Sen mitä olin hereillä mietin vaan miten mieheni kestää, kuinka kauan hän oikeasti jaksaa katsoa naista joka vaan nukkuu. Rytmi oli täysin kadoksissa , koska olinhan elännyt vaan öisin. Joten täällä minä siivosin kaappeja tai saunosin keskellä yötä yksin jos oli hieman parempi olo. Tilanne ei parantunut enkä edes ymmärtänyt että oikeasti olin sairas. Tosin en tiedä, miten mikään lääkekkään olisi minua voinut auttaa. Ruokakauppaan en jaksanut, ja olin ihan tukka täynnä kauppojakin, olin saanut tarpeekseni tukussa juostessani tavaroista ,niiden keräämisestä ja kassalla jonottamisesta.

Tarkkaa aikaa en muista mutta loppuvuodesta alkukevääseen asti nukuin. Päässä pyöri vaan , mitä keksin jotta saan rahaa. Mitä ihmettä minä keksin. No silloin ajatus ulkona olemisesta kävi mielessäni ja puin vaatteet päälle. Mutta kun tartuin kahvaan, en jaksanut edes kahvaa painaa alas, menin takaisin nukkumaan. Toisella kertaa pääsin sentään ulos. Postilaatikolle on 330metriä ja muistan katsoneeni tietä ja ajattelevan että siitähän tulee yli puoli kilometriä. Miten minä kehtaan soittaa taksin jos pääsen postilaatikolle asti. Lähdin kävelemään ja käännyin puolessa välissä takaisin. Kunto oli romahtanut. Silti päässäni pyöri vaan ajatus että minun on mentävä ulos. Nukuin tosiaankin kuistilla peittojen alla jotta saan edes raitista ilmaa. Toppatakki ja pipo päässä paksujen peittojen alla . Loppujen lopuksi se ei ollut hullumpi idea. Parempi kunnei mitään ajattelin silloinkin. Lopulta päätin mennä kaverin tallille koska ajattelin että minun on ulkoiltava hinnalla millä hyvänsä, ja kiitos siitäkin ajatuksesta ja siitä että oikeasti uskoin sitä ajatustani.

Saavun tallille paksussa toppatakissa enkä pääse edes hevosen selkään. Kunto oli mitä oli, ja minun lihakset oli jo kuihtunut olemattomiin. No kaksi naista työntää minut selkään ja sitten mentiin. Menin toisen kerran ja nyt piti ravata kenttää ympäri. Jessus sentään, miten loppu olin. Olin ravannut peräti puolitoista kierrosta ja anelin armoa koska olin jo niin loppu kun ihminen olla ja voi.

Lopulta en tarvinnut jakkaraa noustaakseni hevosen selkään , jaksoin aina tehdä enemmän ja enemmän , kunnes jo laukkasin. Tosin väliajat kun laitoin hevosta kuntoon, itkin usein tietämättä mitä itkin. Itkin ja harjasin ja välillä vaan nojasin hevoseen ja itkin. Onni oli kaveri joka tietämättä miten suuren palveluksen teki kun pyysi tämän tästä minua avuksi. Lähdin kaveriksi eläinklinikalle, tai astutuksiin ja jopa kilpailuihin avustajaksi. Kunto parani huomaamattani.

Sitten tuli se päivä mitä en unohda koskaan, istuin ison hevosen selässä joka kai oli viisaampi kuin kukaan . Kävellään tai ravataan kenttää ympäri , ja yks kaks hevonen pysähtyy ja laittaa päänsä alas. Minä liun satulasta ja roikun hevosen kaulalla ja huudan kaveria apuun. Pidän korvista kiinni ja pelkkään että putoan. Ymmärrän että tämän kokoinen ihminen kun mätkähtää maahan , siitä ei hyvää seuraa. Kaveri vaan nauraa , eikä hevonen tee muuta kun seisoo. Pikkuhiljaa otan harjasta kiinni ja alan sentti sentiltä hilaamaan ruhoani ylöspäin ja ihmeiden aika ei ole ohi, pääsin takaisin satulaan.

Ajan kotiin pimeässä ja mietin tapahtunutta ja miten tyhmältä olenkaan näyttänyt. Ja minua alkaa naurattaa, nauran niin paljon yksin, kunnes lopetan kun seinään. Tajuan että nauran, tajuan etten ole nauranut aikoihin, miten vaan mietin en muistanut koska olisin nauranut viimeksi ja sittenhän aloin itkemään.

Tämä tarina on pitkä , mutta siitä hyödyllinen että silloin opin jotain mikä tulisi olemaan itselleni hyödyksi tulevaa varten.

Mutta ei se aina niinkään mene että vaikka kuinka tietää asioita että asiat on niin helppo toteuttaa. Joskus on tehtävä suuriakin päätöksiä elämänsä suhteen ja omista kokemuksistani voin sanoa, että jos se ajatus jo tulee päähän, sitä kannattaa oikeasti miettiä tosissaan.

En ymmärtänyt että minullahan tuli burnout , mutta olin niin huonossa kunnossa etten ymmärtänyt sitä. Kerho yritti kertoa sen minulle, koska miksi minulla muuten olisi tullut yli 40 asteen kuume mikä ei meinannut millään loppua. Hikoilin stressiä ulos , koska nyt oli aikaa sairastaa. Oli pakko levätä.

Joten kun Matias kuoli, tiesin jo monta asiaa. tiesin miten helposti sinne sohvalle jää makaamaan, tiesin että kaikki johtuu surusta, ymmärsin sentään että kaikki paska mitä koin johtuu jostain eikä ole kyse siitä että olen laiska. Ymmärsin että nyt jos koskaan asioilla vaan on oma tärkeysjärjestys.

Takaan että pihan voi jättää hoitamatta, lumet kolaamatta, siivoamatta ja paljon paljon muita hommia. Lehdet odottaa haravoimista keväällä , mutta nekin voi jättää haravoimatta. Miksi pitää tapahtua niin suuria asioita ihmisille , ennen kuin he ymmärtää että turha stressiä voi vähentää. Sekin on oikeasti asennekysymys. Olenkin usein sanonut miehelleni että kannataisiko muutta kerrostaloon jos asenne aina on turhauttava. Jollei haravoi iloisin mielin kun on mitä haravoida, miksei mieluummin tehdä asialle jotain kun valittaa. Miksei palkata joku tekemään asioita ja luopua jostain muusta. No raha on yksi tietenkin. Mutta pääkoppaa voi oikeasti käyttää ennen kun on pakko käyttää sitä, ja jopa tehdä muutoksia.

Minä ainakin tulin siihen tulokseen etten silitä enää yhtään mitään. Ravistan ehkä vaatteitani hiukan tarkemmin ja jopa suoristankin niitä märkänä, ja siinähän ne siliää päällä. Mitä väliä on millä menen kauppaan tai töihin mikäli kuitenkin vaihdan työvaatteet päälleni. Toki ymmärrän että jossain pitää olla sileä paita päällä, mutta silitä vaan pakolliset jos näin on.

Itse teen paljon kompromisseja nykyään. Okkei siivosinhan minä eilen. Mutta kodinhoitohuoneen siivosin kunnolla , imuroin ja tein mitä tein. Mutta en pölyttänyt hyllyjä, en pyyhkinyt lattioita imuroinnin jälkeen, mitä yleensä luokittelen kunnon siivoukseksi. En viikannut niitä vaatteita mitkä kannoin eteisen tuoliin. Koska koin juuri eilen että minun on saatava raitista ilmaa. Ymmärsin että jos aina vaan makaan, siitä ei hyvää seuraa, ymmärsin että jos vaan mietin  asioita enkä tee mitään, alan pikkuhiljaa syyllistämään itseäni siitäkin.

Jos ajatus tuli että on saatava happea,  on oikeasti noustava ja jopa hiukan ponnistaa saadakseen jotain aikaan , minkä koen parantavan minua enemmän, kun hyvä tunne siitä, että jälleen kerran olen vaan siivonnut päivän. Päivä oli sitäpaitsi ihan kaunis kun lähdin, niin miksei hyödyntää sitä nyt . Ehtii sitä siivoamaan tarkemmin sateisena päivänä.

Olen opetellut pitämään itsestäni hieman enemmän huolta enkä aina ajattele niin kuin olen joskus ajatellut asioista. En mittaa itseäni enää sen mukaan, mikä oli joskus tärkeää, ja joskus oli mittarini siitä mikä on hyvä ihminen. On ollut pakko luoda uusi mittari. Myönnän toki ajattelevani asioista niin kuin ennen tein. Myönnän että toivoisin olevani sama energiapakkaus jolla kaikki on tip-top . Haluan tuntea olevani virkeä, haluaisin jaksaa sitä ja tätä. Nautin kun auto on siisti, kunnei ole pölyjä ja tavarat on kaikki paikoillaan. Olisi todella kivaa jos kaikki olisi järjestellmällistä.

Kaiken lisäksi tietenkin kävisin punttisalilla, söisin terveellisesti, askartelisin, ostaisin kukkia pöytään joka perjantai. Istuttaisiin täällä onnellisena takkatulen ääressä ja rentouduttaisiin yhdessä. Mutta minä en tähän pysty, enkä jaksa, enkä edes pyri siihen enään. En nyt sanoisi olevani mitenkään ylpeä itsestäni, mutta jotenkin olen sopeutunut siihen etten enää koskaan tule olemaan sama ihminen mikä olin.

Ennemminkin kai yritän vaan kehittyä ihmisenä niin että perusasiat olisi kunnossa ja keskityn siihen mikä oikeasti on tärkeää. Yritän poistaa mahdollisimman paljon stressiä, yritän ennakoida asioita jotka voi viedä minut siihen tilaan missä olen ollut, ja siihen ei ole haluja, enkä edes oikeasti koe että minulla olisi edes aikaa taistella sieltä enää ylös jos sinne vajoaisin taas. On helppo vajota , se tulee puskista , niinkuin silloin kun Matias kuoli, tai se tulee hiipien niikuin se burn outtini. Joten ehkä on luonnollista välttää asioita mitä on jo kokenut huonoksi ja työlääksi.

Jollei tämä ole totta, niin aika hitonmoinen selitys laiskuudelle ainakin.

Nukkuminen surun aikana ei ole laiskuuta vaan yksi tärkeimmistä asioista mitä voi tehdä. Arki on raskasta mutta pitää sinut kuitenkin elossa. Mutta kuunelkaa itseänne, hakekaa apua jos epäilet mitä vaan itsessäsi. Koska se kun vajoaa niin syvälle kun itse olen vajonnut, en suo kenellekään. Sieltäkin pääsee ylös, mutta vie kohtuuttoman paljon aikaa ja paljon voimia, se ei ole taikaisku. Sousittelen todellakin pitämään itsestänne niin hyvää huolta kun mahdollista. Pyydä mieluummin yksi kertaa liikaa apua kunnei ollenkaan. Muuta se oma mittarisi 100:sta 20:een. Älä vaadi itseltäsi liikaa. Hae sairauslomaa jos sinulla on siihen mahdollisuutta. Om parempi sairastaa kunnolla kun pitkittää asioita .

Usko siihen että asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.